Alaotsikko: Sherlock Holmes, Holmes/Musgrave, slash, haikeaa draamaa, ficlet
Nimi: Valkoinen, prässätty kukkanen
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Sherlock Holmes
Genre: Haikea draama menee varmaan lähimmäksi. Slash, ficlet.
Ikäraja: S
Paritus: Sherlock Holmes/sir Reginald Musgrave
Vastuuvapaus: Palvokaamme sir Arthur Conan Doylea, joka omistaa kaiken, minä se kun vain hänen leluillaan leikin hetkisen ilman rahallista korvausta.
A/N: Itse asiassa ajatus lähti siitä, että piti kirjoittaa ennemmin Holmes/Victor Trevor tarina, mutta minulla on henkilökohtainen vamma ja makeahammas Holmes/Musgraveen. Sitä paitsi, Victor Trevoria nyt (englannikielisissä) ficeissä tapaa useammin kuin Musgravea, joten ihan tasapuolisuuden nimessä.
Valkoinen, prässätty kukkanen
Mietin niin kauan mitä kirjoittaisin. Voi kuinka käteni vapisee! Olen sotkenut jo yhden kalliin arkin pudottamalla puolen Walesia kokoisen mustetahran keskelle lopettamatonta lausetta. Miten hän voikin vielä myllertää vatsani niin vuosien jälkeen sekaisin, etten pysty ajattelemaankaan yksinkertaisesti? Eihän se ole kuin yksi hassu kirje.
En tiedä muistaakohan vielä tätä päivää. Jos tunnen hänet niin hyvin kuin luulen, en usko hänen unohtaneenkaan. Poskilleni kohoaa vieläkin voimakas puna kun vain ajattelen miten niin kauan siten, ihan nuorena pojankloppina, suutelin itse Sherlock Holmesia puun takana koulun pihalla jonne hän oli minut houkutellut. En koskaan päässyt sitä pinnaamani latinan tenttiä lävitse. Mutta voi pojat, kyllä yksi pitkä miinus todistuksessa oli sellaisen suukon arvoinenkin!
Silloin, kuten tänäänkin, oli syntymäpäiväni, eikä minulla ollut muita ystäviä kuin Sherlock Holmes. Tai en ollut koskaan oikein varma laskiko hän minut ystäväkseen vai ei, sillä hän ei kaivannut juuri seuraa, eikä välittänyt keskustella kanssani. Toisinaan hän kuitenkin yllytti minua typeryyksiin, kuten pinnaamiseen tai yliopiston talon katolla riehumiseen. Ehkä siksi, ettei kukaan toinen ollut yhtä manipuloitavissa kuin mitä minä olin. Olisin hypännyt vaikka pää edellä pakkasyönä Thames-jokeen, jos hän olisi käskenyt. Hyppäisin varmasti vieläkin vaikka vanhaan kaivoon hänen sanastaan.
En tiennyt silloin, että tunteeni olivat epäsopivia. Minut oli kasvatettu Herran nuhteessa, enkä ollut kuullutkaan sellaista tunteista jotka voivat miehessä ykskaks herätä ja valloittaa koko rinnan paahteellaan. Tiesin rakkauden nimeltä ja tunsin minulle jo lapsuudessa luvatun naisen tulevana vaimonani, mutta en osannut aavistaakaan, että ruumiini tahtoi jotain muuta.
”Sinulle tosiaan täytyy vääntää jokainen asia rautalangasta”, Sherlock Holmes oli nauranut minulle kun olin penännyt syytä miksen saanut mennä latinantunnilleni. Hän antoi minulle napinlävestään valkoisen kukan, jolla oli pienet, symmetriset vihreät lehdet.
”Pistä silmät kiinni. Tämä päätelmä on sinullekin hyvin helppo”, hän kehotti ja minä tottelin. Kunpa voisin palata takaisin tuohon hetkeen! Yhdessä sekunnissa ymmärsin, että minussa oli jotain pahasti vialla. Mitä pidempään huuleni painautuivat vasten hänen huuliaan, sitä selvemmin tiesin, että tämä oli minun juttuni. Ei siihen tosiaan vaadittu paljoa, yksi ihanan läpikotainen lämmin suudelma, muutama kevyempi suukko ja polvet tutisivat.
Kaiken aikaa hän oli tiennyt tästä taipumuksestani! Tottakai, hänhän oli Sherlock Holmes, joka hämmästytti näppäryydellään vanhempiaan tämän tästä, eikä peitellyt ylpeyttään. Hän oli varmasti heti nähnyt minusta, etten ollut kuten muut. Olin arka, olin mitäänsanomaton, olin tylsä. Mutta minulla oli salaisuus! Se oli ainoa syy joka veti minussa Sherlock Holmesia puoleensa.
Sen jälkeen kun salaisuuteni oli kaivettu esille ei minussa ollut enää mitään erityistä. Sherlock Holmes pitää pulmista joten pääteltyään minun pulmani oikein, ja todistettuaan sen varastamalla sydämeni, ei minussa ollut enää yhden yhtäkään koukkua pitämään häntä luonani. Tiesin nyt mikä olin, mutta menetin samalla sieluni, eikä minusta ollut enää rakastumaan kehenkään toiseen, ei mieheen, ei naiseen.
On kulunut niin paljon aikaa. Tiedän etten ole ollut hänen mielessään varmasti enää aikoihin. Joka vuosi kuitenkin yritän kirjoittaa tämän kirjeen kertoakseni, että ajattelen häntä vielä. En pahalla, mutta kaiholla. En tiedä mitä odotan vastaukseksi, sydäntäni kaiketi.
”Rakas Sherlock,
et ehkä muista, mutta olen se Reginald Musgrave jolta riistit sydämen rinnasta. Kaikella kunnioituksella, eikö olisi jo aika palauttaa se, mikä minulle kuuluu, takaisin ja jättää minut viimein rauhaan?”
Hullunahan hän minua tuollaisesta viestistä pitäisi! Sitä paitsi, en ole ollenkaan varma tarkoittaisinko noista sanoista yhtäkään. En tosin halua enää häntä niin palavasti kuin silloin ennen. Vuodet ovat niin kuluttavia intohimolle, liekki ei lepata vaan kytee hiljaa ääneti.
Kaikkein parasta olisi, jos vain saisin rivini kirjoitettua. Ehkä saisin vastauksen. Sherlock Holmes, pulmanratkoja. Tarvitsen taas rautalangasta vääntäjää.
Niin. Niin mietin mitä kirjoittaisin. Jotain sain kuitenkin ylös, jotain jota hän ei varmasti osannut odottaa. Ja sain vastauksenikin, sen posti toi seitsemän päivän kuluttua aamulla. Kevyt kirjekuori, siististi kirjoitettu osoite ja nimi. Sisällä yksi prässätty valkoinen kukkanen. Ei ehkä vastaus jota odotin, mutta hymyilin kuitenkin kun katselin kukkaa kämmenelläni. Ainakaan hän ei ollut unohtanut ja se toi minulle lohdutuksen.
FIN
