Kirjoittaja Aihe: Sukupolvia, Neville/Vauhkomieli, draama, K-11 || FF100, VSH  (Luettu 2191 kertaa)

Charla

  • Neville-addikti
  • ***
  • Viestejä: 117
Title: Sukupolvia
Genre: Draama, chanslash
Pairing: Neville Longbottom/Barty Kyyry jr., Neville Longbottom/Alastor Vauhkomieli
Rating: K-11
Summary: ”Kyse on vain pienestä hetkestä.”
Warnings: Vihjauksia raiskaukseen
Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista ym. Rowlingille.
FF100: 065. Siirtymä

[A/N] Vastaus haasteisiin Vanhatkin saavat haluta ja FF100 sanalla 065. Siirtymä. Kiitos Piccalle alkuperäisestä ideasta!<3 Kommentit ovat herkkua. Olkaapa hyvät. Ai niin, mietin kyllä tuota osastoa, mutta vaikka tämän genre onkin draama, sopinee ehkä paremmin Hunajaherttuaan? Tiedä sitä.

1.

Suljettuaan raskaan oven perässään Neville otti epäröivän askeleen kohti ankeaa huonetta. Sitä koristivat monet hänelle tuntemattomat ja ulkomuodoltaan luotaantyöntävät esineet. Nieleskellen hän istuutui pöydän ääreen kiikkerälle tuolille ja katseli, kun Vauhkomieli huitoi aggressiivisesti sauvallansa teetä valmistaessaan.

Poika vilkaisi vastakkaisella seinällä riippuvaa peiliä, josta heijastui utuisia hahmoja vailla pupilleja tai varsinaisia kasvonpiirteitä. Kylmät väreet hiipivät pitkin hänen selkäpiitänsä ja hän laski katseensa tummassa tammipöydässä kiemurteleviin syihin.

”Verso kertoi, että olet luonnonlahjakkuus yrttitiedossa”, Vauhkomieli murahti taikasilmän muljahtaessa kuopassaan ja tavallisen tutkiessa Nevilleä arvioivasti.
”Ainakin minä pidän siitä paljon”, Neville myönsi ääni värähtäen hienoisesti.

Vauhkomieli nyökkäsi tuimasti, mutta hyväksyvän oloisesti ja taikoi heidän eteensä kaksi teekuppia, joista toisen ojensi Nevillelle. Teekannu kallistui vuorotellen kuppien ylle ja pian ne olivat täynnä höyryävää nestettä. Itsekseen mutisten Vauhkomieli siirteli sekaisessa kasassa olevia kirjoja, nostaen lopulta esiin suuren ja vihreäkantisen kirjan, jonka kyljessä luki kultaisin kirjaimin ’Välimeren taikavesikasvit ja niiden ominaisuudet’.

”Sitten pidät tästä”, Vauhkomieli tokaisi laskien kirjan pojan eteen. Neville tutkaili sitä kiinnostuneena, kuitenkaan uskaltamatta koskea.
”Ja voit toki juodakin, en minä sitä ole myrkyttänyt.”

Hätkähtäen Neville nosti katseensa ymmärtämättä mitä Vauhkomieli tarkoitti ja huomasi tämän osoittavan teekuppia hieman huvittunut virne suupielissään. Punastuen Neville kohotti sen huulilleen ja joi. Kultainen neste poltteli kurkussa, mutta huljahti hetken päästä alas jättäen jälkeensä vain miellyttävän jälkimaun.

”Minulla itselläni ei ole tuolle mitään käyttöä, joten voit pitää sitä itselläsi niin kauan kuin haluat. Tiedot ovat nimittäin täällä”, Vauhkomieli tokaisi merkityksellisesti, osoittaen ohimoaan. ”Päässäni.”
Poika nyökkäsi uskaltautuen luomaan hieman pidemmän vilkaisun ex-aurorin kasvoihin.

Miehen vahamaisella iholla risteilivät lukuisat arvet: huulen, otsan, poskipäiden ylitse. Taikasilmä oli lopettanut vinhan kieppumisensa ja tuijotti nyt tiiviisti poikaa, joka ei voinut arvailematta, miten Vauhkomieli oli menettänyt toisen silmänsä. Varmaankin jossakin kiivaassa kaksintaistelussa, johon oli rynnännyt vailla pelkoja taikka epäröintiä.

”Isäsi piti paljon muodonmuutoksista”, vanhahko mies tokaisi karkeasti hymyillen. Poika nyökkäsi punastuen hieman, sillä hänen itsensä ei voitu sanoa loistavan muodonmuutoksissa, ei edes hyvällä tahdolla. Eikä sen puoleen missään muussakaan aineessa, ellei yrttitietoa laskettu.
”He olivat hienoja ihmisiä, ja äitisi oli kaunis nainen”, Vauhkomieli mörähti.
”He ovat”, poika tokaisi välittömästi saaden Vauhkomielen suupielen nytkähtämään.
”Aivan”, tämä myönsi harkitun hitaasti. ”He ovat.”

Vauhkomieli nousi tuolistaan ja otti muutaman askeleen eteenpäin, asettuen aivan Nevillen vierelle, saaden tämän jännittämään jokaisen lihaksen vartalossaan. Vauhkomieli loi hieman haastavan katseen pojan silmiin, yrittäen saada tätä nostamaan päätänsä, mutta Nevillen katseen pysyessä sinnikkäästi lattiassa Vauhkomieli käski tämän nousemaan ylös. Uskaltamatta kieltäytyä Neville nousi huterille jaloilleen.

”Sitten heidän pojansakin täytyy olla aivan erityislaatuinen”, Vauhkomieli sanoi yllättäen, tarttuen Nevilleä olkapäästä. Poika kavahti ilman sähköistyessä heidän välillään, mutta ei tehnyt elettäkään siirtääkseen kättä pois paikaltaan.

”Oletko sinä?” mies kysyi laskelmoivasti ja hivutti kättänsä hieman alemmaksi, irrottaen sitten otteensa.  Tietämättä mitä vastata Neville nosti katseensa ja kohtasi Vauhkomielen katseen. Arpiset, rohtuneet huulet olivat kaartuneet puolittaiseen hymyyn ja tuuheat kulmakarvat olivat koholla kysyvästi. Taikasilmä tuntui olevan kuin piikki lihassa.

”En usko, professori.”

Vauhkomieli lyhensi välimatkaa entisestään lähes riuhtaisten pojan luokseen. ”Elämässä ei pääse pitkälle tuolla asenteella. Isäsi tuntien minä tiedän, että sinussa olisi ainesta, ellet päätä heittää sitä hukkaan.”

Säikähtäneenä Neville nyökkäsi pienesti. Vauhkomielen haju tunkeutui hänen sieraimiinsa – tyypillinen vanhuksen ominaistuoksu – ja hän otti askeleen taaksepäin, toivoen, ettei mies huomaisi hänen liikettään.

Tyynesti Vauhkomieli kuitenkin siirtyi uudelleen aivan kiinni häneen.
”Minä voisin tehdä sinusta mahtavan, ihailtavan ja voimakkaan miehen. Voisin kouluttaa sinusta ihmisen, jota kaikki kadehtisivat. Eikö se tuntuisikin hienolta?” mies kuiskasi hymähtäen. Neville ei vastannut, vaan tuijotti tiiviisti edessään olevaa seinää, hengityksen kulun alkaessa käydä vaikeaksi.

”Haluaisitko sinä niin? Haluaisitko sinä tulla sellaiseksi? Lupaan auttaa sinua, jos vain olet kiltisti.”
”Mitä?” Neville henkäisi säikähtäneesti.
”Kysymys ei ole mistään, mistä joutuisit hankaluuksiin”, Vauhkomieli vastasi rauhoittavasti.

Neville ynähti vaimeasti, mutta kuin huomaamatta tätä elettä mies otti rauhallisesti pojan kädet omiinsa ja risti ne tämän selän taakse.
”Pieni hetki vain. Ohitse ennen kuin huomaatkaan…”
”Opettaja, minun pitäisi ehkäpä mennä lounaalle.”

Vauhkomieli irrotti otteensa, astui muutaman askeleen taaksepäin ja käänsi selkänsä pojalle. Neville seisoi jännittyneenä paikallaan odottaen pienintäkin merkkiä siitä, että hänellä olisi lupa poistua. Hiljaisuus kuitenkin vain piteni samalla kun utuiset hahmot seinällä riippuvassa peilissä alkoivat voimistua ja haalistua vuorotellen.

”Olkoon, poika, mene”, Vauhkomieli lopulta hymähti ja kääntyi katsomaan Nevilleä silmiin. Hengähtäen helpotuksen tunteesta poika alkoi perääntyä kohti ovea ja saavuttuaan sen luokse käänsi kahvaa. Ovi ei hievahtanutkaan saranoillaan.

”Opettaja, ovi taitaa olla lukossa”, Neville henkäisi kääntyen katsomaan opettajaansa huultaan purren.
”Ah, tietysti, unohdinkin jo aivan”, Vauhkomieli tokaisi ja käveli hitaasti hänen luokseen.

”Tiedätkö, joskus elämässä on tehtävä uhrauksia. Muuten ei pysty etenemään, minä jos joku sen tiedän. Joten kysyn toisen kerran, haluatko sinä olla kunnioitettu ja kokenut mies?” Vauhkomieli toisti.
Ei vastausta.   

”Totta kai sinä haluat. Kaikki nuoret pojat sitä haluavat, vaikka suurin osa heistä ei ikinä asian eteen mitään teekään. Tarjoan sinulle suurta mahdollisuutta juuri nyt, joten ota se vastaan, kuulitko?”
”Ihan totta, ystäväni alkavat pian jo kaivata minua”, Neville älähti tietäen itsekin, ettei se ollut kovinkaan todennäköistä. Deanilla oli Seamus ja Ronilla Harry. Ja toisin päin. Oli siis hyvin epäoletettavaa, että kukaan sattuisi edes huomaamaan hänen viipyvän täällä odotettua kauemmin.

Karhea käsi hipaisi pojan niskaa teeskennellyn huomaamattomasti.
”Kyse on vain pienestä hetkestä”, ex-aurori hymähti ja painautui tiiviisti poikaa vasten.


2.

Joulupäivänä noin kymmenen vuotta näitä tapahtumia myöhemmin Neville Longbottom käveli Lontoon hiljaisilla kaduilla ja seurasi lumihiutaleiden leijailua maahan. Hän oli juuri tullut jouluvierailultaan Pyhässä Mungossa.

Neville astui sisälle kirja- ja levykaupan välissä sijaitsevaan Vuotavan noidankattilaan ja hymyili sen lämpimälle, ummehtuneelle ilmalle. Tiskin takana seisoi Tom, jonka viimeisetkin hampaat olivat vuosien saatossa pudonneet paikoiltaan.

”Tuliviski”, Neville älähti ja istuutui puiselle jakkaralle. Tom kohotti kulmiaan epäilevästi, sillä edellisten vuosien aikana Neville oli tyytynyt lähinnä kermakaljoihin, mutta ojensi hetken kuluttua miehelle matalan lasin punaisen nesteen kera. Neville irvisti pelkälle ajatuksellekin, mutta nosti lasin huulilleen. Olihan hän tämän aikaisemminkin tehnyt.

”Odotapa vain, kyllä se kokemus vuosien saatossa kertyy, jopa tuonkin suhteen”, tuttu ääni hymähti hänen oikealla puolellaan. Neville oli tukehtua tuliviskiinsä, kun hän kääntyessään katsomaan viereiselleen baarijakkaralleen kohtasi Vauhkomielen kasvot. Hetken aikaa hänen oli uskoteltava itselleen, ettei ollut mitenkään mahdollista, että tuo mies olisi ollut sama, joka oli raiskannut hänet vuosia sitten.

Päästyään pahimman ahdistuksensa yli Neville yritti hymyillä vanhukselle, toivoen ettei hänen hymynsä venähtänyt irvistykseksi. Huolimattaan lukuisista yrityksistään hän ei ollut päässyt irti pelon ja inhon tunteesta, jotka nuo kasvonpiirteet hänelle yhä aiheuttivat. Kerran hän oli jopa tuijottanut Päivän profeetassa olevaa kuvaa tuntikausia ja hokenut itselleen, että tuo mies ei ollut tehnyt hänelle mitään. Tuloksetta.

”Taitaakin olla jo melko myöhäistä, minua taidetaan odottaa…” Neville mutisi epäselvästi ja nousi tuoliltaan lähteäkseen.
”Etkö pitäisi vanhalle miehelle hetken seuraa? Vai onko sinulla parempaa tekemistä, kuin ottaa kanssani muutama ryyppy? Voin jopa tarjota.”

Neville naurahti hermostuneesti yrittäen keksiä tekosyytä lähdölleen.

”No tuota, kotona varmaankin odotetaan…”
”Ja silti tulit pubiin juomaan? Mikäs se sellainen perhejoulu on?”
”Minä…”
”Istu nyt vain, poika. Tekisit yhden vanhuksen iloiseksi.”
”Mielellänihän minä, mutta…”
”Hienoa! Sitten meidän kummankaan ei tarvitse yksin jouluamme pois alta juoda.”

Lamaantuneena Neville istuutui takaisin tuolilleen ja tilasi Tomilta tällä kertaa tuliviskin tuplana toivoen saavansa mahdollisuuden kaikota paikalta mahdollisimman nopeasti. Vilkaistessaan vaivihkaa sivulleen hän huomasi toisen olevan jo melkoisessa humalassa.

”Alastor Vauhkomieli, iltaa”, vanhus murahti ojentaen kätensä kättelyyn.
”Tuota, niin, Neville Longbottom”, mies vastasi tarttuen käteen varovaisesti.
Vanhuksen silmät syttyivät omituisella tavalla ja tämän huulet kaartuivat heikkoon hymyyn.

”Frankin ja Alicen poika, niinhän?” Vauhkomieli kysyi. ”Frank oli yksi parhaista oppilaistani”, hän jatkoi vaivautumatta odottamaan vastausta.
Neville nyökkäsi hymyillen väkinäisesti.
”Mitäs heille kuuluu?”

Olipas mahtava idea tulla tänne tänään, Neville ajatteli ja sulki silmänsä hetkeksi, ennen kuin avasi suunsa vastaukseen.
”No tuota, äitini menehtyi vuosi sitten. Isäni on edelleen Pyhässä Mungossa.”
”Tosiaan. Luin siitä lehdestä.”

Yksinkertainen ja suora suhtautuminen sopi Nevillelle paremmin kuin hyvin, ja hän uskaltautui katsomaan toisen humalasta samentuneita silmiä tuntien puristuksen rinnassaan heltyvän. Silmissä ei ollut hänen pelkäämäänsä vivahdetta – raivoavan vallanhimon pilkettä, joka sumentaa kaiken järjen, vivahdetta, jonka Neville oli vuosia sitten oppinut tunnistamaan opettajansa silmistä.

”Olit opettajani aikaa sitten”, Neville totesi lyhyesti, pyöritellen tyhjentynyttä viskilasia kädessään. ”Tarkoitan siis, että hän näytti sinulta… jos ymmärrät.”
”Ai. Se kuolonsyöjä”, Vauhkomieli murahti silmät sirrissä. ”Menetin vuoden elämästäni hänen takiaan. Vaikka mitäpä sitä vanhoja asioita murehtimaan… en jaksaisi ajatella niitä enää. Turhaahan se olisi. Suosittelen sinullekin niiden unohtamista, vanhojen asioiden siis. Helpottaa kummasti. Hei, Tom, kaadapa meille uudet!”

Tom laahusti tiskin taakse ja tyrkkäsi heidän eteensä kaksi uutta lasia, vieden samalla vanhat pois. Aikailematta Neville tarttui heti omaan lasiinsa ja kumosi sen sisällön sisäänsä. Polte laskeutui pitkin hänen kurkkuaan mahanpohjaan asti ja kutitteli siellä jonkin aikaa.

”On minulla kuitenkin niitä vuosiakin takana sen verran, että ei se paljoa missään tunnu”, Vauhkomieli lisäsi tuimahkosti, vaikka selvästikin yritti kuulostaa keveältä. ”Jos ymmärrät.”
”Mmh”, Neville ynähti myöntävästi, vaikka toivoikin, ettei tulisi ymmärtämään noita tuntemuksia vielä vuosikymmeniin.

”Niin käy kaikille joskus”, Vauhkomieli kuiskasi poissaolevasti jääden tuijottamaan sumentuneilla silmillään kattoa. Neville hymyili puolinaisesti ja katseli hieman säälivästi vanhaa miestä – mitä kaikkea muuta tämä vaikuttikaan olevan, kuin mitä hän niin kauan oli luullut.
”Kaikki vanhat tuttuni ovat niin…” vanhus aloitti epäröiden ja kääntyi jälleen katsomaan nuorempaa miestä. ”Kuolleita. Se taitaa olla ainoa sana. Paitsi isäsi, mutta ei hänkään nyt mitenkään erinomaisesti pärjää”, vanhus hörähti kuivasti.

”Isäsi piti minulle aikanaan paljon seuraa. Hän on hieno mies. Kyllä se hienous vielä hänessä piilee, vaikka hän ei sitä pystykään enää ulkonaisesti sitä ilmaisemaan.”

Neville epäili vahvasti, että Vauhkomieli olisi selvin päin kertonut näistä tuntemuksistansa hänelle – hehän hädin tuskin tunsivat toisiaan ja ainakin medialla oli lähes aina ollut tuosta miehestä kovin jykevä ja miehekäs kuva. Neville muisti kuinka ennen neljättä lukuvuottansa hän oli lukenut ihaillen vanhoja lehtileikkeitä, joissa ylistettiin auroripäällikön terävää älyä ja voimaa. Myöhemmin lehdet olivat tosin vaihtaneet kirjoitustenaiheensa hörähtäneen vanhuksen pilkkaamiseksi.

Juuri nyt Neville ei nähnyt vieressään istuvasta miehessä ominaisuuksia, jotka olisivat osuneet kumpaankaan kuvaukseen. Hän näki edessään vanhan, väsyneen ja paljon kokeneen miehen. Tietystikään rohkeus ei luultavasti ollut kadonnut mihinkään, mutta juuri nyt se oli kaikonnut taka-alalle.

”Hän oli niin paljon enemmän kuin muut, mutta nykyään hän ei edes tunnista minua”, Vauhkomieli murahti saaden Nevillen hymyilemään surullisesti.
”Ei hän minuakaan tunnista”, Neville kuuli itsensä sanovan. ”Ei ole tunnistanut kahteenkymmeneenkolmeen vuoteen.”
”Kuinka vanha sinä olet?”
”Kaksikymmentäneljä vuotta.”

”Tosiaan. Siitähän on jo niin kauan, vaikka tuntuukin, että se olisi tapahtunut vasta eilispäivänä. Sen minä vain sanon, että hän oli kunnian mies, ei murtunut ja paljastanut tietoja edes silloin, kun hänet kidutettiin hulluuteen. Siinä on kunniaa kerrakseen! Vaikka ainahan minä tiesin, ettei hän meitä pettäisi.”

Neville katsoi kummastuneesti vanhusta miettien, että tämä todella ihaili hänen isäänsä. Monet muutkin toki kunnioittivat tätä, mutta Vauhkomielen äänensävyssä oli jotakin syvemmästä ihailusta kertovaa.

”En ole kertonut tätä ikinä aikaisemmin kenellekään, en vaikka hän aikanaan olisikin tahtonut. Ja jostakin omituisesta syystä tunnen juuri nyt velvollisuudekseni kertoa sen, hänen pojalleen!” Vauhkomieli huudahti horjahtaen tuolillaan. ”Se on jokseenkin koomista se. Mutta kyllä minun täytyy.”
”Mitä täytyy?” Neville kysyi uteliaana, valmiina kuulemaan mitä tahansa uutta hänen isänsä menneisyyteen liittyen.

Vauhkomieli hymähti surullisesti ja – kumma kyllä – myös hieman haaveilevasti yrittäessään katsoa Nevilleä silmiin.
”Minä... rakastin isääsi. Juuri niin, rakastin häntä.”

Neville jähmettyi paikalleen ja katsoi Vauhkomieltä uskomatta kuulemaansa. Rakasti hänen isäänsä? Mutta hänen isänsähän oli ollut äidin kanssa aina koulun lopusta lähtien. Vai oliko? Ei hänen isänsä olisi voinut pettää äitiä, se oli mahdotonta. Kyseessä oli sentään hänen isänsä. Toisaalta, jos tuo mies oli rakastanut hänen isäänsä, eihän se tarkoittanut, että heidän välillään olisi varsinaisesti ollut mitään. Niinhän?

”He olivat eronneet silloin. Se, mitä meidän välillämme oli, oli kuitenkin jokseenkin lyhytkestoista… En edes tiedä mitä hän ajatteli. Hän vain sanoi, ettemme pääsisi ikinä puusta pitkälle sitä tahtia, ja että hänen täytyi valita kahdesta. Ja hänen valintansa oli Alice. En edes tiedä välittikö hän”, Vauhkomieli selvensi parhaansa mukaan.

Nyt Nevillen kulmat kurtistuivat entisestään, sillä hän ei tiennyt miten sulattaa tietoa siitä, että hänen isänsä ja tämän päällikkö olivat joskus omanneet astetta läheisemmän suhteen, paljon läheisemmän kuin kukaan olisi ikinä uskonut.

”En toki enää rakasta häntä, kaipaan vain silloin tällöin.”
”Ai.”
”Niin, tuota… pahoitteluni nyt vain siitä, että jouduit tätä kuuntelemaan. Olet vapaa menemään”, Vauhkomieli tokaisi täysin muuttuneeseen äänensävyyn.

Neville ei osoittanut merkkiäkään lähdöstä. Tämä oli varmasti omituisin joulu, minkä hän koskaan oli viettänyt. Jollakin tapaa hän oli saanut takaisin kunnioituksensa tuota miestä kohtaan, ja pian se oli kuitenkin taas horjahtanut. Hän ei kuitenkaan keksinyt mitään järkevää syytä sille, miksi sen olisi pitänyt horjahtaa. Hänelle oli aina kerrottu rakkauden olevan mitä luonnollisin asia maailmassa, miksei siis tälläkin kertaa? Eihän tuo vanhus ollut tehnyt mitään väärää tai sellaista, mistä hänen pitäisi loukkaantua.

”Ei, ei se haittaa. Kuuntelen ihan mielelläni”, Neville väitti vastaan. ”Tietystikään sitä ei joka päivä kuule, että omalla isällä on ollut suhde työnantajansa kanssa… Mutta ei se nyt mitenkään väärinkään ole. Kyllä sen ajan kanssa varmasti käsittää.”

”Auttaisiko tämä käsittämään?” Vauhkomieli kysyi äkkinäisesti hymyillen pienesti, ensimmäistä kertaa vailla surullista vivahdetta. Ja Neville tunsi karheat huulet omiaan vasten sekä jykevän käden hiustensa seassa. Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti, mutta pian häntä ympäröi jälleen pelkkä tunkkainen ilma. Jostakin syystä hän oli pitänyt äskeisestä enemmän.

”Voi olla.”


3.

Nevillen nähdessä Vauhkomielen seuraavan kerran tämä ei tunnistanut häntä.
« Viimeksi muokattu: 08.04.2008 19:55:45 kirjoittanut innocence »

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Oho. Olipas se. Pidin kovasti.

Alkukohtauksessa oli hienoa, miten tunnelma alkoi vähitellen muuttua yhä painostavammaksi, kun Barty tulee lähemmäs. Huh! Tuon jälkee voi hyvin käsittää, miksi Nevillen on vaikea suhtautua oikeaan Vauhkomieleen.

Keskustelu oli kivan humalaisen tuntuista, toimii hyvin. Loppua kohti melkein aloin odottaa jotakin romanssinpoikasta, mutta viimeinen osa oli vähän kuin potku vatsaan. Ei mikään huono juttu, toimi hyvin, yllätti vain.

Kiitän. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


Charla

  • Neville-addikti
  • ***
  • Viestejä: 117
Picca: Kiitoksia kommentista ja varsinkin ideasta! Siitä oli hyvin herkullista kirjoittaa. :)
Viimeinen osa oli potku vatsaan itsellekin, Neville ja Alastor olisivat voineet olla melko toimivakin pari. Vauhkomielihän olisi voinut toimia Nevillen henkisenä opettajana elämässä siinä parisuhteen kylkiäisenä.

LordPuhdemort

  • Vieras
Tmä on jälleen niitä ficcejä, jotka vain syystä tai toisesta jättävät sanattomaksi. Tosin siis hyvällä tavalla.
Olen viime aikoina innostunut lukemaan ja kirjoittamaan Vauhkomielestä ficcejä ja tämänkin löysin stalkkaamalla ::) Mutta hyvä vain. Tai ylipäänsä se, että tästä mielenkiintoisesta hahmosta löytyy parituksellinen ficci. Niitäkään ei paljoa ole.
Pidin kovasti tästä ficistä. Eritoten tuo ensimmäinen "osa" iski minuun. Painostava tunnelma välittyi lukijalle asti ja alkoi kyllä käydä Nevillea sääliksi. Mutta ylipäänsä koko ficci oli loistava, enkä vain yksinkertaisesti keksi, mitä muuta sanoa :D

Charla

  • Neville-addikti
  • ***
  • Viestejä: 117
LordPuhdemort, kiitoksia paljon kommentistasi! Positiivinen yllätys, että jota kuinkin vuoden vanhaan ficciin on tullut kommenttia (ei sillä, että olisinkaan sittemmin saanut itsestäni juuri mitään puserrettua  ::) ). Kommenttisi kuitenkin jälleen kannusti minua edes yrittämään hitusen, kiitoksia paljon siitäkin!

Psyko

  • Luihuinen
  • ***
  • Viestejä: 159
  • Shit happens
Huiii mikä ficci :D Ahdistava tuo kuolonsyöjä-vauhkomieli. Tykkäsin!

Kiitos <3