Kirjoittaja: faux pas
Ficin nimi: Dea in Somnio
Fandom: Puella Magi Madoka ☆ Magica (Mahou Shoujo Madoka ☆ Magica)
Genre: pre-femme, angst, friendship
Ikäraja: S
Paritus/Päähenkilöt: (Madoka/Homura), yksipuolinen suhde, pre-femme
Yhteenveto: ”Jos saisin toivoa nyt uudestaan, haluaisin nähdä sinut uudestaan. Vaikka vain pienen hetken. Ei sinun tarvitsisi puhua. Vaikka tiedän, että sillä sekunnilla, kun katoaisit taas, tuntisin suurempaa tuskaa kuin yksikään puella magi on koskaan tuntenut.”
Varoitukset: -
Vastuuvapaus: En omista tätä ennen niin karua ja kylmää universumia. SHAFT teki, Urobuchi kirjoitti.
A/N: Toi yhteenveto takkuaa.
Näin. En kirjoittanukaan sitä julmaa kinkkuficciä tästä fandomista, muutinkin mieleni. Tässä (todennäköisesti) oneshotissa pohdiskelen vähän Madokan universumia ja Madokan ja Homuran suhdetta. Näen sen itse Homuran yksipuolisena, varauksettomana mutta ilman täyttymystään jääneenä rakkautena, jota Madoka viime sanoikseen kertoi “nyt ymmärtävänsä”, muttei voinut siihen vastata. Nyt on Homuhomun waifu maailman kuningattarena eksistenssin tuolla puolen ja elämä on hankalaa. (Kyoko ja Mami ovat varmaan yhdessä, ihan vaan kääntääkseen veistä haavassa)
Puella in Somnio (Tyttö unessa) on siis Homuran “teema” animesta, ja päätin leikkiä kätevää ja vääntää tuon latinankielisen lauseen Dea in Somnioksi eli Jumalattareksi unessa(ni). Kivaa.
Satuin löytämään tällaisen semisopivan fan-art-kappaleen tähän ficciin. Kuvaa voit suurentaa klikkaamalla sitä.Välillä sitä oli hankala uskoa. Sitä, että minä olin läsnä sinä hetkenä, kun Jumala loi Taivaan ja Maan: kun Madoka järjesti maailmankaikkeuden uudelleen.
Kun mietin sitä lyhyttä hetkeä uudelleen myöhemmin, se oli hyvin kaunis hetki. Ei vain siksi, että kelluimme avaruudessa tai jossain sen toisella puolen, ei siksi, että tähdet ja rauhoittava pimeys sulkeutuivat ympärillemme kuin suojellakseen meitä. Eikä siksikään, että joku ehkä sanoisi minun kirkunani Madokan katoamisen hetkellä olleen kaunista.
Se oli minusta aidosti kaunis siksi, että Madoka oli ymmärtänyt jotain, mitä vain kourallinen ihmisiä on edes pystynyt lähestymään. Vaikka olin surusta sekaisin ja olisin vaikka kirkunut jokaisen universumin tähden sammuksiin jottei hän lähtisi ja jättäisi minua, hän ymmärsi, ettei kyse ollut “minusta” tai “sinusta”. Ei edes “meistä”. Kyse oli “heistä”. Kaikista muista ihmisistä, kaikista muista tytöistä. Hän tiesi varmasti satuttavansa minua, jos ei pyyhkisi itseään myös minun muististani, mutta hän liu’utti punaisen hiusnauhansa kämmenelleni, kuin luottaen siihen, että minä olin -- ja tulen aina olemaan --
hänen paras ystävänsä.Niiden sanojen muistelu saa minut nieleskelemään sängyssäni. Makaan tässä ja mietin häntä jo varmasti kolmatta miljoonatta kertaa. Toisaalta se oli kauneinta, mitä kukaan on ikinä minulle sanonut, toisaalta kirvelevä tuomio elämään ilman rakastamaani ihmistä, ilman toivoa edes nähdä häntä uudelleen.
Hassua, hänenhän se piti “toivo” olla.
Olen hirveän lapsellinen. Minä halusin pelastaa edes yhden ihmisen, jonka vuoksi olin uhrannut enemmän kuin elämäni ja ikuisuuteni. Olin valmis uhraamaan hänen vuokseen myös kokonaisen kaupungin ja kolme lähintä ystävääni. Hän pelasti koko Maan tytöt, naiset, kaikki. Tytöt painajaismaiselta kohtalolta, naiset siitä kärsimiseltä (ne, jotka selviytyivät aikuisikään asti, luulivat varmasti selviytyvänsä loppuun astikin, mutta meidän laisillemme oli silloin vain yksi loppu) ja muut noitien suudelmilta.
En jaksa enää torua itseäni loputtomasta naiiviudesta ja tyhmyydestä, joten nousen hetkeksi sängystäni ja sytytän hologramminäytöt. Ne toistavat iloisimpia, onnellisimpia muistojani Edellisestä Järjestyksestä (kuten olen sitä itse alkanut kutsua): piknikki Mamin ja Madokan kanssa, Madokan kanssa koulussa, Kyokon ja Mamin kanssa harjoittelemassa... en tiedä, kuinka monta aikajanaa raivasin universumin umpihankeen silloin, mutta vaikka jokainen jana kesti vain kuusitoista päivää ja suurin osa noista päivistä oli pelkkää kuolemaa, surua ja kirkunaa, kyllä minulle kauniitakin muistoja kertyi. Aika paljonkin.
Hymyilen pienesti hologramminäytöille seinillä ja ilmassa ja menen takaisin sänkyyn. Jotkut nukkuvat TV päällä, minä pidän muistivideoni auki läpi yön, kunnes nukahdan niiden ääniin ja lämpimiin valoihin.
*
hiljainen, pehmeä naurahdus, kuin ääneen lausuttu hymy.
“Homura-chan.”
käännähdys, hitaasti.
minä näen...
siinä hän on.
tähtiin maalattu nauru.
hääpuku.
silmät itse ikuisuus.
Teille “toivo”, minulle “rakkaus”.
kosketus.
polttaa. olen tahtonut niin pitkään.
no nyt hän nauraa minulle.
“Homura-chan...”
ainoat sanat, minun nimeni.
miksi vain minun nimeni?
“Madoka...”
käsivarret vetävät luokseen, kuin musta aukko.
polttava kosketus. silmiäni polttelee ja kirvelee.
“Homura-chan... ethän ole ollut yksinäinen?”
ei vastausta, silmiä vain polttaa. haluan olla tässä enkä lähteä koskaan pois, eikö se kävisi? Jumalan käsivarsilla, jumalattareni sylissä, tässä haluan olla, tähän haluan nukkua.
voi, hän tietää. hän kietoo kätensä tiukemmin ympärilleni, ja minä en vain voi-- alan nyyhkyttää.
en näe hänen kasvojaan, mutta tiedän, hän hymyilee.
“Haluan, että kerrot minulle Maapallosta. Kerro minulle. Kerro kissanpennuista ja ihmisistä, kaupungeista. Kerro Kyokosta ja Mamista.”
“Ehn-- en halu--aa...”
“Kerro itsestäsi.”
“Enh... minä--äh... olen ih-- ihan k-k-kamala...”
“Homura-chan, et sinä ole kamala.”
“Oh... Olenp--phas...”
“Kerro minulle.”
hän silittää selkääni ja kuiskii korvaani. hänen mekkonsa on kuin suuri pilvi tai tähtisumua.
“Jhos... j-jos lu-lu-lupaat...”
“Lupaan?”
“Lu-- lhupaat että et jätä min--hua yk--sin...”
“Homura-chan, sinä voit nähdä minut koska vain haluat.”
“Niinkö?”
“Tietenkin!”
itkettää.
“Minä... mhin--minä voin... kh--kertoa--ah huomenna... Halu--an olla vain täs--sä...”
tuntuu siltä, kuin hukkuisin Madokan syliin ikuisuudeksi. itken ja itken ja itken ja kun viimein sade lakkaa, herään nyyhkyttäen huoneestani.
Hologrammivideot pyörivät yhä, ja Madokan vaaleanpunaisen puvun hohka herättelee minut auringonpaisteeseen. Minua itkettää yhä, mutta “taikatyttöjen treenausleirillämme” saadussa muistossa Madoka nauraa ja katsoo minua silmiin.
Hymyilen takaisin. Itku haihtuu auringonvalossa ja jaksan taas toivoa.
Nähdään ensi yönä...
Madoka.
