Kirjoittaja Aihe: Tulevaisuuden haamut, VALMIS! 6/6 K11  (Luettu 3962 kertaa)

Vaarallinen Komentoija

  • Vieras
Tulevaisuuden haamut, VALMIS! 6/6 K11
« : 08.04.2011 19:26:17 »
Alaotsikko: James/Lily/Sirius, angst-drama

Nimi: Tulevaisuuden haamut
Ikäraja: K11
Paritus: James/Lily/Sirius
Haaste: PotterWrimoki 5 ja OTP10 Lily/Siriuksella ja Vuodenaika- haaste keväällä ja One True Something 20, sillä vaihdolla, että Harry on Siriuksen poika. Sainpahan näitäkin haasteita tähän tungettua.
Yhteenveto: Sirius muistelee Azkabanissa entistä tyttöystäväänsä Lilyä ja parasta kaveriaan Jamesia, tietämättä, että nämä kaksi ovat kuolleet.
Kuva(/t): Unohdin laittaa kuvan Harrysta... Laitoin sen bloogiini ja unohdin laittaa sen sen jälkeen tänne. Sori. Korvaan sen nyt; Harry Musta!
Oma sana: Ää... Näin PotterWrimoki haasteen ja oli pakko osallistua. Koska en ole juuri koskaan kirjoittanut kelmeistä juuri mitään päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Joten traileri olkaapa hyvät!
Ilmestyneet luvut:
Traileri
Prologi
Luku 1, Menneisyys
Luku 2, Pako
Luku 3, Ensikohtaaminen
Luku 4, Kaikesta huolimatta
Luku 5, Tapaaminen
Luku 6, Ikuisuus aikaa

Se oli unohtumatonta....

Silmiä kirveli, mutta hän ei suostuisi itkemään... Ei taas. Ei sen yhden ihmisen tähden taas.

... Mutta nähdessään pojan ensimmäistä kertaa hän tiesi...

"Onko Harry minun poikani, Lily?"
"Mitä? Ei, ei tietenkään ole. Jamesin ja minun."

... Että jotain merkillistä oli tekeillä.

Hän nousi ylös ja katseli taas sellinsä ikkunasta. Poika ei tietäisi, poika ei kai koskaan saisi tietää...

Miusamo matkustaa teidän kanssanne...

"Minä en tule."
"Sinun on pakko."

... Mennesyyyteen ja hankkii sieltä eränäisiä tietoja..

"Menneisyys?"
"Onko outo sana?"

... Ja pian Harry Potter ja Sirius Musta...

"Hei taas, Sirius."
"Lily!"

... Kokevat paljon yhdessä.

"Oletko varma?"
"Olen."

Hyppää mukaan heidän suurimpaan seikkailuun ja muista...

"Jihaa!"
"Rauhoitu, poika!"

Pidä hatustasi kiinni!

"Harry."
"Hermione, älä tule tänne."
------------------------------------
Kommentteja?
« Viimeksi muokattu: 20.05.2016 19:24:44 kirjoittanut Renneto »

Vaarallinen Komentoija

  • Vieras
Hahaa, pelottava prologi on nyt ilmestynyt! Kommentteja kaipaaan :-*


Prologi,

 Siellä, minne taivas ei ulotu, ainakaan kirkkaisuudessaan, siellä, missä maailma on yhtä helvettiä ja siellä, jossa kaikki on mustaa. Siellä on suuri, musta hiukan murtunut vankila. Vankila, jossa on murtuneita sydämiä, lähes tunteettomia ihmisiä, mutta myös syyttömiä. Ne ihmiset, jotka ovat teljettynä tänne, surullisenkuuluisaan vankilaan syyttöminä, pitävät kiinni siitä yhdestä ajatuksesta, joka valtaa mielen.

Olen syytön. Olen syytön.

Ei kirkaisut, ei hokemiset, ei kyyneleet eivätkä edes anelut tuo heitä takaisin normaaliin maailmaan. Maailmaan, jonka he joskus tunsivat ja jota he eivät nyt tunne.

Matkaamme yhdessä selliin numero kuusikymmentäyksi, jossa istuu Azkabanin vankilan vaarallisin mies. Niin ainakin sanotaan, ne joiden silmissä mies on syyllinen. Niiden silmissä, tämä ennen niin pelottavan hauska ja Tylypahkan seksikkäin poika, on nykyään vain vanki muiden joukossa. Häpeä, hänelle sanotaan. Mutta miksi miehen pitäisi hävetä, jos hän ei kerran ole tehnyt mitään?

 Silmät. Hänen harmaat, pelottavat silmänsä, ne tulevat ensimmäisenä mieleen, kun häneen katsoo. Toisena, kuriton musta hiuspehko. Kolmantena, yhä niin laiha vartalo. Ei mies ei ole normaali edes velhojen joukossa. Hän on erityinen. Ja jossain tuolla, jossain tuolla vankilan seinien ulkopuolella on hänen ainoa elossa oleva verisukulainen. Sukulainen, jonka mies haluaisi niin kovasti tavata taas.

Harry Potter. Taas tarinamme alkaa hänestä.
------------------------
Kommentteja?

Vaarallinen Komentoija

  • Vieras
Vs: Tulevaisuuden haamut
« Vastaus #2 : 09.04.2011 21:31:11 »
Kommenteista huolimatta laitan nyt ensimmäisen luvun. Se on aika lailla täynnä Siriuksen menneisyyttä, mutta kertoo kuitenkin olennaisen asian. Jeps, itse pidän luvusta ja sitä oli kiva kirjoittaa.

Luku 1, Menneisyys,

Selli numero kuusikymmentäyksi, meille jo tutuksi tullut selli. Siellä istui pelottavan näköinen mies, jolla oli harmaat silmät. Mies istui lattialla, vaikka selissä oli kyllä olemassa pitkä puupenkki. Mies ei vain tykännyt istua penkillä, sillä se oli niin kova ja epämukava istuin. Niinpä hän istui mieluummin nurkassa, kädet kiedottuina polvien ympärille. Hän oli viirunut samassa vankilassa jo kaksitoistavuotta, vaihtanut vain välillä selliä. Ulkona mies ei ollut päässyt käymään kahteentoistavuoteen ja sen näki kyllä hänen kalpeista ja kapeista kasvoistaan.

 Mies oli Sirius Musta ja joutunut Azkabaniin kolmentoista jästin ja yhden velhon tappamisesta. Vain Sirius tiesi, ettei hän oikeasti ollut tehnyt mitään. Hän oli syytön, syyllinen oli Peter Piskuilan, tuo pullea, pieni poika, jota kukaan ei osannut pitää syyllisenä ja jota kunnioitettiin siitä, että tämä oli muka lähtenyt Siriuksen perään pysäyttääkseen hänet. Sirius tekisi mitä vain, jotta voisi ottaa sauvansa taskustaan ja tappaa sillä Peter Piskuilanin. Petturin. Tämä oli varmaan seitsemäntoista vuotiaasta asti ollut Voldemortin puolella ja Siriuksen oli pakko myöntää, että Peter oli myös oppinut jotain. Kukaan ei osaisi epäilläkään Peteriä. Olihan Sirius ensin ollut Pottereiden salaisuudenhaltija. Eikä kukaan tiennyt, että he olivat viimeisillä hetkillä vaihtaneet Peteriin, hekin olivat olleet sinisilmäisiä ja luulleet, että Peteriin saattoi luottaa. Että tämä olisi oikeasti heidän puolellaan. Sekin oli ollut yksi Siriuksen lukuisista virheistä. Hänhän oli ehdottanut vaihtoa.

"Ei kukaan saattaisi epäillä Matohäntää", Sirius sanoi. "Minua he epäilisivät, mutta jos Matohäntä olisi teidän salaisuudenhaltija, silloin te olisitte paremmassa turvassa."

"Tiedätkö, tuo kuulostaa aika viisaalta sinun päästäsi", James vastasi virnistäen. "Lily, lähetä Matohännälle pöllö, jossa sanot, että tulee meille heti."


"Ei. Minä petin heidät, me bluffasimme", Sirius vaikeroi. Hän painoi päänsä polviensa päälle ja jäi istumaan siihen, angstausasentoon, niin kuin heillä oli koulussa ollut Jamesin kanssa tapana sanoa. Kyyneleet valuivat taas virtana miehen poskille, hän oli menettänyt kaksi elämänsä tärkeintä ihmistä samana päivänä. Siitä päivästä oli kohta kaksitoistavuotta, kaksitoista pitkää vuotta ja Sirius ei antanut virheitään ikinä itselleen anteeksi. Oli niin paljon virheitä. Niin paljon asioita, joita hän ei tapahtumahetkenä ollut katunut, mutta katui nyt. Sitä varten Azkaban oikeastaan oli. Katumista, vangit katuivat niin kauan, kunnes kuolivat häpeään tai menettivät järkensä. Siriukselle ei ollut vielä tapahtunut kumpaakaan, mutta oli vain ajan kysymys, kun se tapahtuisi.

 Sirius nousi, katseli sellinsä kalteri-ikkunasta maailmaa. Oli kevät, kevät oli juuri tullut. Lintujen laulu kaikui hyvin pienesti Siriuksen korvissa. Kauempana hän näki muutamia joutsenia, kauniin puhtaan valkoisia joutsenia merellä. Aurinko paistoi ja ulkona näytti olevan lämmin. Kevyt tuulenvire tuli selliin tervehtimään Siriusta. Ei, se kaikki oli vain mielikuvitusta. Oikeasti Sirius näki pelkkiä ankeuttajia, Azkabanin ankeuttajia. Oli tarpeeksi karmivaa katsella noita otuksia yhden hetken ajan, kun taas silloin, kun joutui katsomaan niitä puolet elämästään.

 Sirius muisti yhä millainen hän oli ollut ennen Azkabania. Niin itsevarma, niin hauska ja Tylypahkan seksikkäin ja komein poika. Azkaban oli muuttanut hänet kamalan näköiseksi, enää eivät kasvot nauraneet, enää ei silmät hymyilleet, vain synkkä, avuton katse näkyi silmistä. Hän oli luottanut ystäviinsä, nyt hän ei pystyisi varmaan koskaan luottamaan keneenkään. Tosin ei Sirius itsekään mikään maailman paras ystävä ollut ollut. Hän oli humalassa mennyt sänkyyn Lily Potterin kanssa ja Harry Potter oli tuloksena. Heti pojan nähdessään Sirius oli tiennyt, että Harry oli hänen poikansa. James taas... James oli ollut niin ylpeä, aina ylpeänä näyttämässä poikaansa kaikille. Lily oli ollut melkein samanlainen, mutta synnytyksen jälkeen nainen oli ollut pahasti sairaana. Lily oli onneksi parantunut ja he olivat saaneet Jamesin kanssa elää sen yhden vuoden onnellisina. Siihen saakka, kunnes Voldemort löysi tiensä heidän ovelleen. Silloin oli myös Sirius joutunut Azkabaniin. Hän ei tiennyt, miksi oli nauranut kuin mielipuoli nähdessään Piskuilanin sormen ja kolmetoista kuollutta jästiä. James oli aina hokenut, että hän oli outo ja siinä Sirius tuumi, että niin taisi olla. Hän oli outo, erilainen. Myös velhojen ja noitien joukossa.

 Siriuksen lapsuus oli ollut ihan hyvää. Hänen äitinsä, Walburga Musta, oli ollut aika normaali äiti. Tosin hän ei ollut koskaan kertonut Siriukselle, miten paljon häntä oli rakastanut ja Sirius oli myöhempinä vuosina itsekin oppinut salaamaan tunteensa vanhemmiltaan ja pikkuveljeltään Regulukselta. Hän muisti, miten ylpeä hän oli joskus ollut Reguluksesta ja miten pikkuveljen kuolema oli tuottanut tuskaa yhdeksäntoista vuotiaan nuoren miehen sydämessä. Regulus oli kuitenkin ollut vasta kuudentoista kuollessaan. Ja hän oli kuollut dramaattisesti. Joskus Sirius pohti mahtaisiko hänkin pian liittyä pikkuveljensä joukkoihin, eli mahtaisiko hänkin kuolla pois. Kuolla Azkabanissa. Sitten hänet haudattaisiin niin kuin Bartemius Kyyry nuorempi.

 Kun Sirius oli päässyt Tylypahkaan oli Regulus ollut hänelle kateellinen. Minäkin haluan, yhdeksän vuotias pikkuveli oli kitissyt. Regulus oli kitissyt ja itkenyt niin kauan, kunnes Sirius oli lopulta luvannut kirjoittaa tälle joka viikko. Sinä syksynä Sirius oli siis mennyt kouluun iloisena, hyvin innokkaana oppilaana. Hän oli päätynyt rohkelikkoon eikä hänen tarvinnut kirjoittaa Regulukselle kuin kerran kuukaudessa. Regulus oli sen jälkeen ollut Siriuksen ainoa perhe. Hänen vanhempansa olivat hylänneet hänet heti, kun olivat kuulleet, että Sirius oli päätynyt luihuisten sijaan rohkelikoon. Siriusta se ei ollut silloin haitannut pätkääkään. Vasta muutama vuosi sen jälkeen, ehkä kolmannella, kun Sirius oli tajunnut, että Reguluskin jättäisi hänet, Sirius oli alkanut itkeä itsensä uneen yöllä ja tajunnut vihdoin, että hän oli yksin maailmassa. Tai oli hänellä ollut kolme luotettavaa ystävää, joista yksi oli ollut hänelle melkein kuin veli. Kolmannen ja neljännen vuoden Sirius oli ollut yksinäinen ja usein itkenytkin, joskus ollut jopa maseennuksessa ja viilellyt itseään. Ne arvet olivat yhä hänen käsissään. Viidentenä vuonaan Sirius oli tajunnut, ettei pääsisi yhtään pidemmälle elämässään, jos koko ajan viiltelisi itseään. Niinpä hän oli hankkinut tyttöystäviä, miljoonia tyttöystäviä ja nauttinut heidän seurastaan. Hän oli alkanut lusmuilla, alkanut tekemään enemmän kepposia luihuisille, pelamaan enemmän huispausta. Silloin hän oli tajunnut, että maailmassa oli jotain elämisen arvoista.

 Kuusitoista vuotiaana Sirius oli saanut tarpeekseen ja muuttanut Pottereille. Hän oli nauttinut silloin elämästään. Se oli ollut elämisen arvoista ja yhä edelleen, kun Sirius istui Azkabanin sellissään, hän pohti, missä olivat nuo nuoruusajan viattomat ja kujeita täynnä olevat päivät. Miksi hän oli antanut niiden mennä ohitse? Hän oli vanhentunut ja viisastunut liian äkkiä, liian nopeasti. Hän ei päässyt enää juttelemaan kenellekään, vieraitakaan ei käynyt. Edes Remus Lupin ei käynyt. Tämä ihmissusi oli yhä hengissä, sen Sirius tiesi, sillä Remus oli käynyt haukkumassa hänet heti, kun oli kuullut Lilyn ja Jamesin kuolemasta. Joskus vain taikaministeri Cornelius Toffee sattui poikkeamaan vierailulle. Itse asiassa tämä tuli vain tarkistamaan vankeja.

 Sirius kaipasi Remusta. Remus ei ollut hänen ystävistään se, jonka kanssa Sirius oli nauranut eniten, Remus ei ollut hänen ystävistään se, jonka kanssa Sirius jutteli eniten tyttöystävistään. Ei Remus oli hänen ystävistään se, jolle hän saattoi kertoa, mitä tahansa milloin tahansa ja missä tahansa. Jos Remus olisi kuunnellut silloin, kun oli käynyt haukkumassa hänet petturiksi ja ties miksi olisi Siriuksella joku, jonka avulla hän saattaisi päästä pois Azkabanissa.

"Vaan kun ei ole", Sirius sanoi ääneen. "Silloin minun täytyy tehdä se itse."
------------------------------
Kommenttejen toivossa elän =)

Neponen

  • Kuolonsyöjä
  • ***
  • Viestejä: 38
Eikö tätä muka ole kommentoitu?
Tämä oli loistava ja oikein nerokas.
Tämä syvensi mukavasti kirjan tapahtumia.
Lisäksi tämä antoi uutta pohjaa
Siriuksen mietteille ja teoille.
Teksti oli mukavan sujuvaa eikä töksähdellyt ollenkaan. Jään ehdottomasti seuraamaan tätä.
Olet erinomaisen hyvä kirjoittaja.
Pidin kuvailutyylistäsi ja erityisesti ficin alusta!

Rakentava meni jonnekin piiloon.

Kiitos oivaltavasta ficistä <3
✘Asiasta voidaan tapella!

LilyE

  • Vieras
Oho. Vau. En voi muuta oikein sanoa. Kuten Neponen sanoi, idea on loistava ja muuya. Sotri on pakko, mennä.

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Vau, sä kirjoitat kelmeistä ja vieläpä K-15 ikärajalla, ennenkuulumatonta! Okei ei ehkä ihan, mut tosi kiinnostavalta vaikuttaa. Tällä oli niin vähän kommentteja, että rikastutan tätä aihetta hiukan omalla kommentillani. Mä ihmettelen miksi mä en ole ennen tätä huomannut…
 Idea on tosi hieno, ihanaa kun kuvailua on noin paljon. Se on edistystä verrattuna joihinkin muihin sun ficcehin. Ja Sirius on vaan niin ihana.  :-*
 Teksti oli sujuvaa ja virheitä löysin vain yhden.

Lainaus
kaksitoistavuotta
Kaksitoista vuotta, ei yhteen

Ja tämä oli ehdottomasti ekan luvun paras kohta
Lainaus
  Sirius kaipasi Remusta. Remus ei ollut hänen ystävistään se, jonka kanssa Sirius oli nauranut eniten, Remus ei ollut hänen ystävistään se, jonka kanssa Sirius jutteli eniten tyttöystävistään. Ei Remus oli hänen ystävistään se, jolle hän saattoi kertoa, mitä tahansa milloin tahansa ja missä tahansa. Jos Remus olisi kuunnellut silloin, kun oli käynyt haukkumassa hänet petturiksi ja ties miksi olisi Siriuksella joku, jonka avulla hän saattaisi päästä pois Azkabanissa.

"Vaan kun ei ole", Sirius sanoi ääneen. "Silloin minun täytyy tehdä se itse."
Hahaa, just niin Sirius. Karkaa Azkabanista! :-*

Joo, mä jään seuraamaan ja toivomaan et saisit seuraavan luvun kirjoitettua. Miten sä pystyt kirjoittamaan näin monta ficciä samaan aikaan!? :o

Tää on niin ihana (kuten sun kaikki jatkoficit :) )
- HarryPotterFan4Ever


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

Lizlego

  • Vieras
Sori, että olen myöhässä kommenttineni. Korjaan nyt tilanteen. Luin tämän jo aiemminori, että laiminlöin kommentointivelvollisuuden liian pitkään, mutta nyt korjaan asian. Luin tämän jo aiemmin, mutta nyt luin uudestaan. Mä en oikein näistä trailereista piittaa, kun ne paljastavat yleensä liiaksi juonta tai tuntuvat epäolennaisilta ja liian toimintatyyppisiltä. Se on henkilökohtainen mieltymys. Niinpä mä skippasin sen yli ensin suoraan prologiin, jonka tyylistä mä tykkäsin. Siinä oli jotain melkein sadunomaista, kun kerrottiin Azkabanista lauseilla, jotka kuvasivat paikan toivottomuutta ja sitä, mihin sinne teljetty ihminen saattaa tarrautua. Omaan syyttömyyten. Voin vaan kuvitella, miten Sirius takertui syyttämyyteensä viettäessään vuotensa Azkabanissa. Syyttömyyteen itse teon suhteen, mutta itsesyytöksiin Jamesin ja Lilyn kuolemasta. Se tuli ilmi tässäkin, että hän syytti itseään.

Prologissa oli myös mielenkiintoinen tapa kuvata Sirius. Se alkoi silmistä, jotka mainitaan merkittävimpänä piirteenä. Mä myös pidin siitä, että tarinan kertoja puhuttelee lukijaa: Matkaamme yhdessä selliin numero kuusikymmentäyksi. Se tuo tarinan lähelle lukijaa tai ainakin niin minulle käy. Mutta se hämää, että prologissa sanotaan, että tarinamme alkaa Harry Potterista, mutta ykkösluvussa Potteria ei kumminkaan mainita. Tarkalleen ottaen tarina ei siis alkanut Harrysta. No, se on ehkä epäolennaista.

Ensimmäisessä luvussa myös ensimmäisenä puhutellaan lukijaa tai yhdistetään lukija kertojaan. Lukija ja kertoja kulkevat yhdessä. Sellissä kuusikymmentäyksi on meille tutuksi tullut mies. Ehkä hieman turhaan toistuu noi harmaat silmät, mutta toisaalta se on tehokeino ja jos ne silmät kerran ovat Siriuksen merkittävän piirre, korostukselle on luonnollinen syy.

Koska en lukenut traileria etukäteen, yllätyin kun Sirius oli varma, että Harry oli hänen poikansa. Hyvä käänne, jota mä en osannut odottaa ollenkaan. Musta on henkilökohtaisesti ihana ajatus, jos Harry olisi Siriuksen poika ja Sirius jäisi henkiin - silloin Harrylla yhtäkkiä olisikin isä. Toinen yllättävä ja poikkeuksellinen juttu Sirius-ficceihin oli maininta Siriuksen normaalista lapsuudesta ja äitisuhteesta. Yleensä Siriuksen äiti kuvataan aivan kauheaksi. No, periaatteessa se on aika kauhea, jos poika joutui tässä hylätyksi vain siksi, että päätyi Rohkelikkoon. Pidin siitä, että Sirius välitti Reguluksesta ja Regulus oli aikanaan kateellinen Siriukselle, kun Sirius pääsi Tylypahkaan.

Mä jäin sisäisesti väittelemään itseni kanssa siitä, olisiko Remus rohjennut tulla kohtaamaan Siriuksen sen jälkeen, kun Sirius oli pettänyt, mutta ehkä se olisi rohjennut. Niin kuin tässä. Se oli varmaan aivan kauhea tilanne Siriukselle, kun Sirius tajusi, ettei Remus uskoisi totuutta. Siinä koko jutun järkyttävyys, että Sirius yksin tiesi totuuden.

Mä nyt jään odottamaan Siriuksen karkaamista. Vai tuleeko ensin menneisyys? Hmm...
« Viimeksi muokattu: 21.04.2011 23:58:04 kirjoittanut Lizlego »

Vaarallinen Komentoija

  • Vieras
Hohhoi! Toinen luku! Viimein. 8)

Neponen, oi kiitos. Vedit minut sanottomaksi.
LilyE, kiitos sinullekin.
Feliicia, kiitti! Joo ennenkuulumatonta se kelmiosuus ja K15 ikäraja (jollain oli muutama viikko sitten synttärit...), mutta se angstisuus ei kai ole ennenkuulumatonta? :D Ja helposti pystyn, pistän vaan puolet ficeistä muka "pitkälle hyvin ansaitetulle taolle" ja kirjoitan puolia. :D Eiku hei! Mähän voin jättää kokonaan puolia kirjoittamatta... Niin mä teen! En kirjota enää ollenkaan, sitä H/D ficciäni.... :D Enkä ole ilkeä.
Lizlego, kiitos sullekin, ja ei haittaa vaikka kommentti kestikin. Koska oon laiska paska, en jaksa ees vastata koko kommenttiin sanon vain, että kiitos ja olet ihana! :-*

A/N: Joo eli toinen luku on valmis, mutta se ei ole yhtä pitkä kuin ensimmäinen, mutta ei kai se haittaa? Luvusta sen verran, että sitä oli tosi jännä kirjoittaa, mutta sanon vain, että Siriuksen pako oli varmaan aika nopeasti kirjoitettu, joten pahoitteluni siitä. Saisin tehtyä siitäkin kohdasta paremman, mutta olkoon nyt tuollainen. Toivottavasti lukijoita ja etenkin kommentoijia riittää vielä. Ootte ihania kaikki!  :-*

Luku 2, Pako,

 Sirius istui sellissään. Juuri mitään muuta mies ei tehnytkään koskaan. Mutta nyt hän ei istunut katumassa, itkemässä tai suremassa ystäviensä perään. Hän istui suunnittelemassa karkaamistaan.

 Sirius ei tiennyt, pääsisikö hän turvallisesti pois vai jäisikö hän kiinni. Eihän hän sentään mikään ennustaja ollut. Hän tiesi vain, että halusi pois tavalla tai toisella ja että hänet aiottiin pitää täällä, Azkabanin vankilassa, niin kauan kunnes hän riutuisi ja kuolisi. Hänellä oli elinkautinen. Elinkautinen teosta, jota hän ei ollut tehnyt. Elinkautinen teosta, jonka joku muu oli tehnyt. Jonka Piskuilan oli tehnyt. Oliko se reilua? Tosin Siriuksella ei ollut oikein valinnanvaraa, joko hän istuisi kuolemaansa saakka vankilassa, jota inhosi ja jossa haisi hänen sukunsa löyhkä tai sitten hän kuolisi. Tai karkaisi. Tosin Azkaban oli kuuluisa siitä, että sieltä ei ollut kukaan päässyt karkaamaan. Siis ennen Siriusta. Hän halusi yrittää. Hän voisi vaikka vannoa, että kukaan ei ollut koskaan edes yrittänyt karata Azkabanista.

 Sisimmissään Sirius katosi taas vanhoihin muistoihin. Muistot, olivat ainoa keino päästä pois hetkeksi tästä kirotusta vankilasta. Ja silloinkaan Sirius ei päässyt kokonaan pois, hän vain sukelsi mielessään entisiin hyviin aikoihin. Aikoihin Lilyn kanssa, Jamesin kanssa... Silloin, kun kaikki oli vielä hyvin eikä mitään ollut sattunut. Silloin, kun he eivät tienneet, että muutaman vuoden päästä kelmit eroaisivat kenties ikuisiksi ajoiksi. He olivat olleet Tylypahkan suosituin jengi, heillä oli aina ollut muitakin ystäviä, mutta eniten he olivat viihtyneet neljästään. He olivat olleet Tylypahkan suosituimpia, komeimpia ja nerokkaimpia. Mutta usein heillä oli myös ollut pelottavan usein jälki-istuntoa.

 "Sirius", Lily kuiskasi poikaystävänsä nimen hiljaa, mutta Sirius kuuli sen silti. Kenties unissaan, ehkä hän näki unta Lilystä, mutta kuitenkin poika nousi istumaan salamannopeasti ja hymyili Lilylle, joka seisoi kuudennenluokan poikien makuusalin ovella.

"Mitä?" Sirius kysyi kuiskaten, varoen herättämästä neljää parasta ystäväänsä.

"Minä en saa unta", Lily sanoi hiukan kovemmalla äänellä.

"Tule sitten tänne", Sirius ehdotti ja taputti sänkyään kutsuen tyttöystäväänsä sillä luokseen. Lily sipsutti enkelimäisin askelin Siriuksen luokse vihreää yömekkonsa helmaa nostellen. Tyttö istuutui Siriuksen viereen ja Sirius painoi hänet itseään vasten. Heidän huulensa kohtasivat jälleen toisensa.


Siriuksen silmät räpsähtivät auki. Ei, ei... Hän oli menettänyt Lilyn. Lily oli poissa, samoin James. He olivat kuolleet, kaksi Siriuksen elämän tärkeintä ihmistä. Kyyneleet löysivät tiensä hänen poskilleen, mutta Sirius ei pyyhkinyt niitä pois. Se ei olisi tarpeen. Muutaman minuutin päästä Sirius lakkasi nyyhkyttämästä ja ajatteli syvällisesti.

 Hänen oli pakko päästä pois Azkabanista. Pakko. Jos hän ei pääsisi... Hän joutuisi veljensä joukkoihin. Sirius kaivoi taskustaan lyhyen kirjeen. Kirjeen, jonka Regulus oli hänelle kirjoittanut ennen kuin oli lähtenyt tekemään tuhoa Voldemortista.

 Hei, Sirius,
Joskus ikävöin niitä päiviä, jolloin olimme miltei parhaimmat ystävät. Joskus... Joskus on pelottavaa ajatella, ettet enää naura vitseilleni, ettet enää ota minua syliisi, kun olen surullinen. Lähdit pois, mikä oli varmaan ihan oikea ratkaisu. Et olisi kestänyt täällä, sillä sinä, toisin kun minä, sinä olit valinnut oikean tien. Ymmärrän sen nyt. Lajitteluhattu arvasi lajitellessaan sinua, se arvasi, että sinä olisit jonain päivänä rohkelikon maineen arvoinen, etkä tällainen luihuinen niin kuin minä. Rohkelikot ovat suuria, luihuiset eivät ole mitään, elleivät vaihda puolta oikeaan. Sen minä aion tehdä nyt.
 Aion tehdä lopun Voldemortista. En voi kertoa tässä kaikkea, jonka tiedän, sillä pelkään, että tiedot menevät vääriin käsiin. Kuolonsyöjän ei kuuluisi tietää, sitä minkä minä tiedän. Sanon vain, että tiedän nyt, miten voin tehdä lopun Voldemortista ja aion tehdä sen. Aion tuhota Voldemortin. Päämääräni on ehkä liian suuri, mutta kenties ymmärrät nyt, veli, että sen, minkä lajitteluhattu arvasi, että sinä olet rohkelikko, se arvasi myös sen, että minä olen luihuinen, joka tekee lopun jonain päivänä Voldemortista. Ehkä minun pitäisi kertoa tietoni Dumbledorelle, niin sinä sanoisit. Mutta ei. Haluan tehdä tämän itse.
 Jos kuolen tehdessäni tehtävääni niin pyydän, että sinä muistaisit minut. Muistaisit ne hyvät hetket, ei ne kiusaamishetket, jolloin lauoit ivallisia kommentteja sekä minulle että serkullemme Bellalle. Ymmärrän, että inhoat kaikkea, joka joskus viittaa meidän sukuumme, mutta pyydän, ettet inhoasisi minua, vaan muistaisit minut hyvänä ihmisenä ja veljenä. Ei huonona ihmisenä, joka toki olen myös ollut ja kadun niitä hetkiä kaikista eniten. Pyydän, että muistelisit minua silloin tällöin. Tämä on kai liian tunteellinen kirje Mustan suvun jäseneltä, mutta... Rakastan sinua aina. Olit paras isoveli. Toivon, että sinulle tapahtuu joskus jotain hyvää. Toivon, että saat rakastavan vaimon ja että Mustan suvun loppu ei olisi tämä sukupolvi, vaan että Mustan suku jatkuisi tästä lähin hyvänä ja kunnioittavana sukuna. Veljesi,
Regulus


 Sirius antoi kirjeen pudota käsistään. Regulus oli kirjeellään hyvittänyt kaiken. He olivat jälleen veljeksiä. Tosin vain toinen veljeksistä oli elossa.

 Sirius ei tiennyt, kauanko hän vielä kestäisi Azkabanissa. Hän syytti itseään Pottereiden kuolemasta, hän syytti itseään Reguluksen kuolemasta. Hän syytti itseään jokaisesta asiasta, mutta silti... Silti hän ei oikeasti ollut syyllinen. Paitsi yhteen asiaan. Nimittäin Harry Potteriin, joka oli oikeasti Harry Musta. Ja ellei Sirius pääsisi pois Azkabanista poika ei kai koskaan saisi tietää sitä. Sitä, että hänellä oli isä elossa. Isä, joka makasi syyttömättömänä Azkabanin velhovankilassa.

 Sinä iltana... Kun ankeuttajat toivat Siriukselle ruokaa Sirius ei ollut enää ihminen. Hän oli koira, valtava koira ja valmiina juoksemaan pois Azkabanista. Hän juoksi sellistään, juoksi Azkabanin ovelle ja jäi hetkeksi katsomaan taakseen. Hän oli vapaa. Hän ui mantereelle, se oli virkistävää. Oli kesä, lämmin kesä, muttei liian kuuma. Sirius tiesi, että häntä alettaisiin etsiä aamunkoiteessa. Niinpä hän juoksi luolaan, käpertyi kasaan, pää tassujen välisssä ja nukahti vapaana koirana, ei vankilassa syyttömättömänä ihmisenä.
--------------------------------------------------------
Kommentteja? Tiedän, että kappaleet oli ihan pirun lyhyitä joissain kohtaa...

Neponen

  • Kuolonsyöjä
  • ***
  • Viestejä: 38
No niin, täällä taas, sanoinhan että jään seuraamaan!
Jälleen ensimmäisenä kommentoijana, kummaa!
Erinomaista tekstiä taas kerran, ja ihan sopivan mittainen jatko,
en ehtinyt kyllästyä enkä haukotella, vaan kaikkea muuta,
toimii tämän mittaisina pätkinä vallan hyvin.
Syventävää tekstiä yhä,
ja erittäin mielenkiintoista.
Tämä toimii näin alussa loistavasti
 ilman vuorosanoja sun muuta.
Ja hienoa että tuo varsinainen pako tiivistyi,
sillä muuten varmaankin
olisin luullut seuraavani
the-maailman-paksuinta-romaania, enkä ficciä.   :D


Sirius istui sellissään. Juuri mitään muuta mies ei tehnytkään koskaan.

Sanajärjestys tuntui hassulta viimeisessä lauseessa, mutta en sen takia tätä
kohtaa lainannut, vaan siksi,  että tämä oli myös sitä oivaltavaa tekstiä,
minkä takia jäin tätä seuraamaan.
Hienosti alkoi tämäkin luku jo heti alussa.

Joskus ikävöin niitä päiviä, jolloin olimme miltei parhaimmat ystävät. Joskus... Joskus on pelottavaa ajatella, ettet enää naura vitseilleni, ettet enää ota minua syliisi, kun olen surullinen.

Jess, Reguluksen kirje, mahtavuutta!
Mukava katumuksen sivumaku tuossa kirjeessä,
tykkäsin  ;)

Kiitos tosi paljon jatkosta, ai, vedinkö sinut kommentillani sanattomaksi  :o
En usko.
Onnea vaan hyvälle kirjottajalle!

Neponen
✘Asiasta voidaan tapella!

Vaarallinen Komentoija

  • Vieras
Kiitos kommentistasi Neponen! Sain nyt ennätysvauhtia valmiiksi kolmannen luvun. Hohhoi, munkun pitäis lukea mopokorttia varten netissä ja kaikkea vielä! Ficcejä kirjoittelen ja etsiskelen sivutietoa Fanifiktiosta. Joopa joo.

Luku 3, Ensikohtaaminen,

 Harry Potter, tuo kuuluisuus, kaikkien ihannepoika, Siriuksen poika, vaikkei sitä tiennytkään, seisoi Siriuksen edessä kasvot kohti häntä. Sirius ei voinut kuvitellakaan tapaavansa poikaansa näin pian ja hänen oli pakko tutkia tätä joka puolelta. Myös Remus oli paikalla ja Sirius tunsi olevansa vihdoin kotonaan. Rääkyvässä Röttelössä heidän vanha salapaikkansa. Sirius hymyili Remukselle hiukan varovaisesti ja tämä vastasi hymyyn. Hymy sai Siriuksen vatsan tekemään kuperkeikan.

 Mutta Harryn täytyi saada tietää. Siinä poika seisoi, toinen käsi lantiolla, toinen osoitti taikasauvalla Siriusta rintaan. Sirius hätkähti, voisiko poika tappaa oman isänsä ennen kun saisi tietää?

"Anna minun selittää", Sirius pyysi. "En pakota sinua kuuntelemaan minua, mutta pyydän, että kuuntelisit", hän jatkoi hiukan kovemmalla äänellä. Hänen äänensä kaikui hiljaisessa talossa. Anna minun selittää... Anna minun selittää... Jälleen kerran Siriukselle tuli mieleen Azkaban, jossa hänen äänensä oli samalla tavalla kaikunut. Sen takia Sirius ei ollut koskaan sanonut Azabanissa sanaakaan ellei ollut ollut pakko. Kysymyksiin hän oli vastannut ja joskus vaikeroinut unissaan. Aamuisin hän oli aina herännyt käpertyneenä samaan nurkkaan ja hikisenä päästä varpaisiin. Silloin hänestä oli tuntunut, että kylmä suihku voisi tehdä terää.

"Miksi kuuntelisin sinua? Sinä tapoit heidät, annoit heidän kuolla!" Harry huudahti. Hänen ystävänsä, punatukkainen poika, jonka Sirius arvasi hyvin olevan sukua Weasleyille, he olivat kuuluisia punaisista hiuksistaan ja pisamanaamoistaan tarttui hänen käteensä. Toista ystävää, ruskehiuksista tyttöä, Sirius ei osannut luokitella mihinkään perheeseen, joten hän arveli, että tämä oli jästisyntyinen.

"Harry...", tyttö sanoi anovasti ja ojensi samalla kättään ystäväänsä päin. Harry työnsi kätensä lempeästi tyttöä kohti ja syssäsi hänet sivummalle kuiskaten jotain. Kuiskaus sai tytön pysymään paikoilleen. Sirius ei kuullut heidän puheitaan, mutta arveli, että tavalla tai toisella ne liittyisivät häneen.

 Harry seisoi toinen käsi lanteilla, toinen osoitti sauvalla suoraan Siriusta rintaan. Hänellä oli päättäväinen katse silmissään. Vihreissä smaragdinvärisissä silmissään. Hänen hiuksensa olivat samalla tavalla pitkät, kuin Siriuksen hiukset hänen kouluaikoinaan. Hänen kasvopiirteensä olivat samat ja Sirius aisti pojassaan jopa samanlaista päättäväisyyttä, kuin hänellä aikoinaan. Sirius sulki silmänsä ja avasi ne saman tien uudelleen, ihan vain tarkistaakseen, että oli siinä.

"Jos kuuntelisit minua edes hetken verran...", Sirius aloitti. Hänen silmänsä alkoivat kostua ja hän käänsi selkänsä peittääkseen kasvot käsillään. Remus katsoi vanhaa ystäväänsä myötätuntoisena ja viittasi Harrya hiljentymään. Harry laski sauvaansa hiukan ja jäi tuijottamaan Siriusta ihmeissään.

"Hyvä on. Saat puoli tuntia aikaa selittää", Harry myöntyi lopulta. Sirius kääntyi takaisin poikaansa päin.

"Kumpi kertoo?" hän kysyi Remukselta.

"Kerro sinä. Minä en tiedä kaikkea", Remus vastasi. Sirius nyökkäsi ja aloitti.

"Kaikki alkoi silloin, kun olimme ensimmäisellä luokalla. Luulimme, että kaikki oli normaalia, olimme iloisia siitä, että olimme löytäneet niin tiiviin ystäväpiirin ja iloisia siitä, että pystyimme luottamaan toisiimme. Kuitenkin, minä, James ja Peter tajusimme jo ensimmäisellä luokalla, että Remus salasi meiltä jotain. Me emme kuitenkaan kiinnittäneet siihen juurikaan huomiota. Emme myöskään toisella luokalla. Kolmannella aloimme vasta miettimään. Olimme tunneilla kuulleet ihmissusista ja löimme samassa viisaat päämme yhteen. Tajusimme, että Remus oli ihmissusi. Ryhdyimme tutkimaan, että millä tavalla saisimme olla hänen kanssaan myös silloin, kun hän oli susi. Käytimme puolet vapaa-ajastamme kirjastossa olemiseen ja vihdoin viidennellä luokalla pystyimme siihen."

"Mihin?" Harry kysyi pystymättä salaamaan uteliaisuuttaan.

"Animaagihahmoon. Minä olen suuri koira, Peter rotta ja James oli hirvi", Sirius vastasi ja virnisti Remukselle. He vaihtoivat keskenään katseen ja Remus pudisti päätään. Sirius nyökkäsi. Remus huokaisi. Ja Sirius hymyili voitonriemuisena.

"Neljännellä luokalla aloin seurustelemaan äitisi kanssa, Harry", hän aloitti ja Harryn suu muodosti pienen o-kirjaimen. Sirius huokaisi ja mietti kertoisiko asiansa saman tien, vai jättäisikö sen kertomatta. Hän päätti jatkaa, kun oli kerran aloittanutkin. "Kahdeksantoista vuotiaana tiemme kuitenkin erosivat riidan takia ja Lily alkoi seurustella Jamesin kanssa...", hän oli juuri jatkamassa.

"Eiköhän siirrytä Siriuksen rakkauselämästä tarinamme loppuun, vai mitä Sirius?" Remus totesi. Sirius mulkaisi ystäväänsä ja nyökkäsi hyvin pienesti. Hän olisi halunnut selittää.

 Kun Remus kertoi heidän tarinansa lopun, Sirius ei enää kuunnellut vaan keskittyi katselemaan poikaansa, jonka käsi laskeutui hitaasti. Harry oli melkein yhtä komea, kuin Siriuskin oli aikoinaan ollut. Tämä oli laiha, hyvin laiha ja Sirius surkutteli poikansa julmaa kohtaloa. Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaisesti olisi Sirius nyt Harryn vierellä, Lily yhä hengissä ja Harrylla hyvät luotettavat ja rakastavat vanhemmat. Oli se elämä niin julmaa. Siriuksen teki mieli ravistella poikansa hartioita, sulkea tämä syliinsä ja vannoa, että tukisi tätä ja puhuisi totta. Harry oli yhtä varovainen, kuin Lily oli aikoinaan ollut. Sirius itse oli ollut hyvin huolimaton ja hän katui sitä nyt. Päivä päivältä, kuukausi kuudaudelta ja vuosi vuodelta Sirius aikustui, hän oli nyt aikuistunut nopeammin ja paremmin kuin kukaan olisi osannut arvata. Ja se oli Azkabanin ansiota.

 Selviä kirjaimia ei Siriuksenkaan tarinassa ollut. Kaikki oli aivan erilaista, kun hän oli kouluaikoinaan haaveillut. Kaikki oli yhtä tuskaa, oli tuskaa nähdä oma poika osoittamassa sauvallaan isäänsä, varmana siitä, että isä oli murhaaja. Oli tuskaa nähdä pojan olevan laiha, aivan liian laiha ja tietää, että tämä oli saanut huonon elämän. Sirius halusi antaa pojalleen paremman elämän, jotta saisi korvattua kaiken menetetyn ajan.

"Sirius, kuunteletko sinä ollenkaan?" Remus kysyi tuttuun tapaansa. Sirius hätkähti ja käänsi vastahakoisesti katseensa Harrysta Remukseen.

"En", hän tunnusti.

 Remus huokaisi.

"Puhuimme juuri siitä, että mitä meidän pitäisi tehdä", tämä selosti.

"Tapamme Piskuilanin ja vietämme sen jälkeen rauhallista elämää", Sirius ehdotti vaisuna. Remus hymyili hänen sanoilleen ja virnisti sitten.

"Ei käy. Jotain muuta", tämä sanoi.

 Sirius kohotti olkapäitään eikä vastannut enää. Hän kuunteli kuitenkin tarkkavaisesti muiden keskustelua. Harryn äänikin oli melkein samanlainen, kuin hänellä oli ollut. Hänen eleensä toi Siriuksen mieleen Lilyn ja hymyt taas olivat tismalleen samat, kuin hänellä. Oli niin paljon tunnustettavaa tuolle pojalle... Niin paljon asioita, joita hän katui ja niin paljon asioita, joita hän oli Harrylle velkaa.

 Sirius yllättyi tajutessaan kyyneleen poskellaan. Hän kääntyi selin pyyhkäisten hihaansa kädellään. Se ei auttanut, kyyneleet vierivät poskille, vaikka hän kuinka yritti estää niitä. Hän peitti kasvot käsillään ja istuutui maahan nojaamaan tiiliseinää. Muut hiljenivät.

"Sirius, mikä sinun on?" Remus kysyi huolestuneena. Sirius ei vastannut vaan nyyhkytti angstausasennossaan entistä kovempaa. Remus kohotti katseensa Harryyn, joka pudisteli päätään huomaamattomasti. Remus lähestyi Siriusta ja kietoi kätensä miehen laihojen olkapäiden ympärille. Remus kavahti vanhan ystävänsä laihuutta.

"Anteeksi...", Sirius mutisi. "Anteeksi, Remus. Anteeksi, Harry", hän sanoi ja kohotti kyyneleiset silmänsä poikaansa, joka ei osannut sanoa sanakaan lohdutukseksi.

"Itke vain. Se helpottaa", Remus sanoi. Tämä otti taskustaan nenäliinan ja ojensi sen Siriukselle. Sirius pyyhki silmänsä ja niisti nenäänsä. Hänen päätään särki itkun jäljeltä. Mutta Sirius oli jo tottunut itkemiseen, Azkabanissa hän oli itkenyt ainakin kaksi kertaa päivässä ja puolet enemmän kuin kouluaikoinaan. Sirius kaipasi viattomia, kujeita täynnä olevia koulupäiviään. Hän kaipasi nuoria kelmejä. Hän kaipasi Lilyä. Hän kaipasi Jamesia. Hänestä tuntui, että hän kaipasi kaikkea, joka hänellä oli ennen ollut ja jota hänellä ei enää nykyisin ollut.
---------------------------
Huh, siinä, kommentteja, kiitos?

Neponen

  • Kuolonsyöjä
  • ***
  • Viestejä: 38
Kiitos kommentistasi Neponen!

Olkaa hyvä (:

Sai tämä vähän uusia ulottuvuuksia,
sopivassa ajassa päästiin pois sieltä
vankilasta.

Huhuh, vai että Sirius seurustellutkin Lilyn kanssa?
Hyvin yllätyksellinen lisä tähän, ja ilmeeni
oli samanlainen kuin Harryllä.

"Itke vain. Se helpottaa", Remus sanoi.

Ihanan sympaattinen Remus, aww<3

Turhanpäiväinen kommentti, tiedän,
mutta on sinulla nyt ainakin yksi
tätä ficciä tiiviisti seuraava lukija!


Neponen
✘Asiasta voidaan tapella!

Vaarallinen Komentoija

  • Vieras
Oi, kiitos taas kommentistasi Neponen! Ihanaa, kun tällä ficceröisellä on edes yksi lukija.  :-*

Luku 4, Kaikesta huolimatta,

Harmaat silmät tuijottivat kärsimättöminä virheisiin silmiin. Kaksikymmentä vuotias mies oli juuri kysynyt kysymyksen ja odotti nyt siihen vastausta, kun sitä ei kuulunut mies kysyi kysymyksen uudelleen.

”Onko Harry minun poikani, Lily?”

Huulilla ei ollut hymyä, jonka Lilyksi kutsuttu nainen oli tottunut siinä näkemään. Itse asiassa kasvojen vakava piirre olisi pelottanut jopa Jamesia, Lilyn miestä.

”Mitä? Ei, ei tietenkään ole. Jamesin ja minun”, Lily yritti vakuttaa. Hän otti kulauksen kermakaljasta, jonka Sirius oli hänelle tilannut.

”En usko sinua. Tyhmäkin tietää, kumpaa Harry muistuttaa enemmän. Ja sinä ja James ette tietääkseni ole harrastaneet seksiä viimeisen kymmenen kuukauden aikana. James valitti siitä minulle viimeksi kuusi kuukautta sitten. Sen sijaan minä ja sinä harrastimme seksiä humalatilassa tasan kymmenen kuukautta sitten”, Sirius sanoi hiljaa.

Lily painoi päänsä alas ja antoi punaisten hiuksien valua pöydälle, hetkessä Sirius näki, että naisen olkapäät tärisivät. Sirius kohotti kättään ja silitteli Lilyn punaisia hiuksia, mutta Lily siirsi hänen kätensä pois lempeästi, mutta varmasti.

”Ei, ei, Sirius. Minulla on nyt James”, nainen kuiskasi. ”Rakastan häntä, en sinua.”

”Rakastat minuakin”, Sirius sanoi. ”Sano se vielä kerran niin voin elää sen varassa taas vuosia”, mies kuiskasi.

Lily nosti päänsä ja näki Siriuksen kalpeat kasvot.

”Minä rakastan sinua”, nainen kuiskasi ja kun Sirius kumartui suutelemaan häntä hän ei perääntynyt tai vastustellut, hän antautui miehen käsivarsille.

 ***
Sirius heräsi säpsähtäen unestaan. Ihmeellistä, miten hän yhä ja edelleen ajatteli Lilyä, miten hän yhä ja edelleen näki tytöstään unta. Vaikka... Vaikka Lily oli valinnut toisen ja kuollut pois.
 
Kuollut. Sana tuotti tuskaa nuoren miehen sydämessä. Hän ei voinut uskoa, että kaksi hänen elämänsä tärkeimpiä ihmisiä makasivat nyt kuolleena. Mutta Lily ja James olivat jossain yhdessä. Heidän oli pakko olla. He olivat kuolemaansa saakka taistelleet hyvällä puolella, taistelleet saadakseen aikaan rauhan.  Heidän oli pakko olla hyvässä paikassa ja yhdessä. Se lohdutti jonkin verran miestä, joka oli ollut heidän paras ystävänsä.

 Sirius nousi venytellen sängystään. Hän kävi pesemässä kasvonsa ja jäi tuijottamaan Kyproksen hotellista ulos. Oli sinäänsä ihanaa viettää aikaa Kyproksella, lämpimässä maassa, mutta tuskaa olla erossa omasta pojastaan. Tosin saihan Sirius Harrylta miltei päivittäin kirjeitä, mutta kirjeet eivät korvanneet pojan läsnäoloa, tämän hymyä tai naurua.

Hei Harry, Sirius aloitti sadannen kerran kirjeensä. Olisin halunnut kertoa tämän sinulle jo silloin, kun tapasimme ensimmäisen kerran, mutta kuten muistat, Remus esti sen. Aluksi sanon, ettei ollut tarkoitus, se oli vahinko, mutta tarpeeksi suuri muuttamaan meidän molempien elämän. Toivon, että ymmärrät ja luulen, että minun on parasta aloittaa ihan alusta.

 Minähän kerroin, että seurustelin neljännellä luokallani äitisi kanssa. Kerroin myös, että tiemme erosivat kahdeksantoista vuotiaana riidan takia. No riita syntyi siitä, kun Lily sanoi olevansa ihastunut – rakastunut- Jamesiin. Minähän sen riidan aloitin, enkä päässyt sopimaan sitä enää, sillä äitisi kerkesi kuolla ja oli muitakin asioita, jotka jäi selvittämättä. Uskottelin sinulle, että äitisi ja James ovat vanhempiasi, kaikki luulevat niin. Päällepäin näytät ihan Jamesilta ja sinulla on tietysti myös äitisi piirteitä. Mutta kun katsoo tarkasti, oikein tarkasti, huomaa, että ketä muistutat kaikista eniten. Huomaa, ettet muistuta ollenkaan Jamesia, vaan erästä toista. Aivan niin, Harry, minä olen sinun biologinen isäsi.

 Ymmärrän nyt, että suutut valtavasti etkä varmaan edes lue kirjettäni loppuun. Mutta pyydän silti, älä ole vihainen. Olisin halunnut kertoa tämän sinulle kasvotuksin, mutta nyt näyttää siltä, että minä jään tänne siihen saakka, kunnes tilanne sielä vähän rauhoittuu ja Tylypahkan ja muidenkin paikkojen turvatoimia löysätään. Ja että ihmiset vähän niin kuin unohtaisivat, että olen yhä vapaalla jalalla.

 Siksi ei siis olisi oikein, että yhä pitäisin sinulta salassa tämän asian. Haluan, että ymmärrät... Minä ihan oikeasti rakastan sinua enkä kadu sitä, että sain sinut Lilyn kanssa. Olen iloinen ja ylpeä siitä, että minulla on poika, jota voin rakastaa ja jota voin pitää -sillon kun on mahdollista- lähelläni. En kertonut sinulle heti, enkä jälkikäteenkään, sillä ajattelin mahdollisuuksiani. Kuinka suuria mahdollisuuksia minulla olisi olla sinulle hyvä isä, kun olen neljätoista vuotta salannut sinulta tälläisen asian? Kuinka voin olla sinulle hyvä isä, kun en vieläkään tunne sinua tarpeeksi hyvin? Ei, minulla ei ole mahdollisuuksia olla sinulle hyvä isä, ne mahdollisuudet olen menettänyt aikoja sitten. Sitä kadun. En kadu sitä, että sain sinut, kadun sitä, että menetin mahdollisuuteni heti kun sinut tapasin siinä iässä, jossa isä on pojalle tärkein asia. Aikoinaan oman isäni kohdalla vannoin juhlallisesti, että jos joskus saan pojan tai tyttären, en ikinä, ikinä, aio tehdä lapselleni samalla tavalla, kuin isäni teki minulle. Ja silti tein melkein saman virheen. Silti petin oman lupaukseni, oman valani. Siitä olen katkera ja toivon, että tämä uutisen luettuasi, ymmärrät minua ehkä paremmin. Olen pahoillani.
Sirius, (isäsi)
PS. Rakastan sinua silti, päätit tehdä mitä tahansa, tuen sinua jokaisessa elämäsi päätöksessä. Paljoa muutakaan en voi enää tehdä.


Sirius huokaisi ja lähetti kirjeensä menemään. Kai hänen oli pakko jossain vaiheessa kertoa Harrylle ja jos näytti siltä, että mahdollisuudet olivat huonot, niin kirje oli ainoa tapa. Toivottavasti Harry ymmärtäisi häntä. Toivottavasti Harry rakastaisi häntä ja kunnioittaisi häntä silti. Kaikesta huolimatta.
-------------------
Se tunne, kun kone ei suostu tekemään kappalejakoja ja joutuu itse laiittamaan ne myöhemmin. (y)

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Vs: Tulevaisuuden haamut, 4 luku ilmestynyt 6. toukokuuta. 2011
« Vastaus #12 : 07.05.2011 11:23:02 »
Anteeks, mä olen kokonaan unohtanut tän. Kommentointi jotenkin vain jäi. Mutta nyt mä sitten kommentoin noita kolmea lukua joita en oo lukenu. 2. luku oli ihana. Reguluksen kirje oli jotenkin niin epäluihuis/mustamainen, että se oli söpö. On kivaa, että Reguluksesta tuodaan esiin hyviäkin puolia, sillä sehän on kuvattu aika ilkeeksi tyypiks. Harmi kun siitä on niin vähän. Hyvä et Sirius karkaa, wuhuu!

Voi Sirius raukka. Sille ton on oltava toooosi rankkaa. Kauheeta, kun poika luulee, että hänen isänsä surmasi hänen isänsä. Aika monimutkaisesti ilmaistu. Tässähän alkaa ihan sääliä niitä. Remus on ihanan sympaattinen(tai jtn) ja sitten kun se antoi Siriukselle sen nenäliinan. Awww! :-*

Voi, eikö Sirius ehtinyt kertomaan Harrylle. Voi voi. Vähän häiritsee kun hypitään aika lailla, mutta on kuitenkin kiva, että ajatuksia ja kuvailua on tosi paljon. Mä tykkään siitä. Harry tosiaan näyttää jonkin verran Siriukselta, jos miettii tarkkaan, mutta kyllä se Jamesiltakin näyttää. Sirius on kokenu kovia. Toivottavasti se ei kuolekaan siellä Taikaministeriössä. Aina voi elätellä toivoa. Sitten tästä ficistä saisi paljon pidemmän. Hyvä määkin oon neuvoja jakelemaan kun en edes jaksa kirjoittaa omia jatkoficcejäni.  ;D

Jatkoa toivon, nyt mä yritän pysyä tässä mukana, että et sä joudu ihan angstaustilaan kun ei tätä oo kommentoitu niin hirveesti, se on kuules aika sääli. :(
- Feliicia


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

Vaarallinen Komentoija

  • Vieras
Vs: Tulevaisuuden haamut, 4 luku ilmestynyt 6. toukokuuta. 2011
« Vastaus #13 : 24.05.2011 19:16:39 »
Feliicia, kiitos valtavasti ihanasta kommentistasi!  :-* Mä en kirjoita sen takia, että saisin kommentteja, vaan sen takia, koska se on mun elämäntehtävä ja musta tuntuu, etten vois elää ilman kirjoittamista. On jotenkin niin ihanaa sukeltaa toisten maailmaan, elää hetken aikaa toisen elämää ja paeta kaikkea kamalaa, jota joutuu elämässään kokemaan. :)

Oma sana luvusta: Viides luku on nyt viimein päässyt uunista ulos ja näkee päivänvalon. Itse pidän jonkin verran luvusta ja varsinkin loppu oli mun mielestä tosi onnistunut. Kauheeta itsekehumista tämä, mutta ei voi mitään. On luvussa toki sellaisiakin kohtia, joista en varsinaisesti pitänyt, vaikka monta kertaa ne kirjoitin. Esimerkiksi Harryn kirje oli totaalisen vaikea kirjoittaa, angstasin sitä(kin) monta kertaa Kilahtaneiden kirjoittajien kerhossa. :D Mutta apuja saatiin ja miljoonat kiitokset niille, jotka ovat apujaan tälle luvulle (LUE: KIRJEELLE!) antaneet! Ilman teitä, ei olisi viides luku nähnyt päivänvaloa koskaan, olisin lopettanut koko roskan. Välillä tosiaan tuntui siltä. Mutta! Nyt olen superhyperonnellinen, koska sain tämän pois päiväjärjestyksestä, pääsen kirjoittamaan kuudetta lukua ja ficissä on niiin helvetisti sivuja. Okei, neljätoista sivua ja sanoja on 5059 ja merkkejä 36730, pisteet sille, joka osaa lausua nuo oikein, itse en siihen kykene. :) Lukujen lausuminen ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani. :D

Luku 5
 Tapaaminen



 Sirius katsoi, kun harmaa pöllö lensi hänen ikkunalleen. Hänen sydämensä teki muutaman ylimääräisen lyönnin, sillä hän tiesi, keneltä kirje oli. Harrylta.

Hei, Nuuhku,
 Olen vähän hämmentynyt. En tiedä, pitäisikö minun olla sinulle vihainen vai pitäisikö minun olla iloinen siitä, että minulla on biologinen isä elossa. Tavallaan olen vihainen, tavallaan iloinen. Hankalaa.
 
 Tunteeni sinua kohtaan ovat näiden kahden vuoden aikana olleet suuremmat, kuin uskoinkaan. En ole koskaan katsonut sinua tarpeeksi, en ole koskaan tajunnut yhdennäköisyyttämme. Olen kai ollut niin kiinni omassa elämässäni, etten osaa edes katsoa kummisetääni kunnolla. Jos olisin, olisin tajunnut heti. Anteeksi.

 Anna anteeksi myös se, että olin sinulle niin vihainen silloin Rääkyvässä Röttelössä. Minulle oli kerrottu, että sinä olit Voldemortin puolella, joten mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Luulin, että olit pettänyt äidin ja... Jamesin. Jamesia olitkin pettänyt aikoinaan, mutta minä en ole siitä vihainen. Olen iloinen. Iloinen siitä, että olit pettänyt Jamesia äidin kanssa, sillä jos et olisi, minulla ei olisi nyt isää elossa.

  Hiukan pelottavaa ajatella, että olet isäni, mutta yritän tottua siihen ajatukseen. Miten sinä ja äiti oikein päädyitte edes yhteen? Kukaan ei ole koskaan kertonut minulle mitään äidin ja Jamesin menneisyydestä. Tiedän vain, että äiti ja James olivat Tylypahkan parhaimmat noita ja velho aikoinaan. Ja tiedän, että James oli rohkelikkojen huispausjoukkueen kapteeni ja pelasi etsijää. Tiedän myös, että sinä pelasit jahtaajaa, kuten pelaan minäkin. Mitään muuta en tiedäkään ja pyydän nyt, että teet minulle palveluksen ja kerrot seuraavassa kirjeessäsi juurta jaksaen nuoruudestasi Jamesin ja muiden kelmien kanssa.

 Harry


 Siriuksen silmät olivat kostuneet jo ennen kuin hän oli lukenut kirjeen loppuun asti. Harry oli antanut hänelle anteeksi kaiken. Se merkitsi Siriukselle paljon.

Hei, Harry,
 Olen tosi iloinen ja helpottunut siitä, että annat minulle anteeksi. Se merkitsee minulle paljon.
 Minun ja muiden kelmien nuoruus oli huoletonta aikaa. Ajattelimme vain huispausta ja tyttöjä ja silloin tällöin myös koulunkäyntiä. Tiedän, että ihmettelet, miten olemme voineet joskus elää huoletonta elämää, mutta meillä ei ollut juuri mitään huolia, muutamia jälki-istuntoja lukuunottamatta. Tiedät meistä kuitenkin jo aika paljon, sillä minä ja Remushan kerroimme sinulle Rääkyvässä Röttelössä melkein kaiken. Paitsi Lilystä ja minusta.
 Kun sain Lilyn itselleni, olin maailman onnellisin poika. Oli uudenvuodenjuhlat, olimme juuri aloittaneet tanssimisen ja bilettämisen, kun Lily poikkesi luokseni. Hän tärisi kylmästä ja hetken aikaa vain seisoi vieressäni boolilasi kädessään. Lopulta hän kysyi:
”Tulisitko tanssimaan kanssani, Sirius?”
 Vastasin myöntävästi ja aloimme tanssimaan hitaaseen tahtiin. Kappaleen lopussa suutelimme. Siitä se kaikki oikeastaan alkoi. Sitä kesti kokonaiset kolme vuotta. Muistaakseni seitsemännen vuoden joulujuhlissa Lily alkoi seurustelemaan humalassa yllättäen Jamesin kanssa. Siitä alkoi riita, minä suutuin, huusin. Lily yritti selittää. Lopulta annoin anteeksi ja olimme jälleen yhdessä. Olimme yhdessä yhdeksäntoista vuotiaaseen saakka, silloin erosimme lopullisesti. En edes muista, minkä takia silloin erosimme, joku yhdentekevä riita. Kadun sitä ja sen jälkeen olen aina halunnut Lilyä takaisin. Kun tajusin, että hän oli kuollut... Sanat eivät riitä kuvailemaan senhetkisiä tunteitani. Olin peloissani, murtunut... En nähnyt yhtäkään valonpisaraa elämässäni. Kaikki oli yhtäkkiä mustaa, niin mustaa, niin kuin perheeni oli aina halunnut elämäni olevan.
 Kun sinä synnyit, tajusin heti, että olet minun poikani. Tiesin sen, olin varma siitä. James oli ylpeä, minä olin ylpeämpi ja rakastin sinua ensinäkemästä saakka. Ainoa valonpisarani vankilassa oli se, että, kun pääsen pois näen taas sinut. Vahvana ja vanhempana, samanlaisena kuin Lily.
 Voitko kuvitella onneani, kun tajusin, että sinulla on Lilyn silmät? Rakastan sinua itsesi takia, mutta silmiäsi voisin katsella miljoonia vuosia kyllästymättä niihin.
 Toivottavasti tämä kirje antoi useimman vastauksen kysymyksiisi.
 Sirius


 Sirius lähetti kirjeen Harrylle. Hän otti taikasauvansa ja puristi sitä rintaansa vasten. Hän aikoi mennä pois, pois Kyprokselta. Kypros ei ollut hänen paikkansa. Hänen paikkansa oli siellä, missä Harrykin oli.

 Sirius heilautti sauvaansa ja ajatteli tiiviisti poikaansa. Hetken kuluuttua hän päätyikin poikansa pimeään huoneeseen. Sirius virnisti tyytyväisenä.

 Harry makasi sängyssä, jossa oli aivan liian ohut patja, sängyssä, joka oli ihan riekaleina. Poika mutisi unissaan jotain, mutta Sirius ei saanut sanoista selvää.

”Sirius...”, pojan suusta kuului ja Sirius kumartui lähemmäs kuullakseen paremmin. ”Minä rakastan sinua.”

 Sirius hymyili onnellisena. Rakkaus, rakkaus oli se, joka voitti pimeän. Rakkautta ei pystynyt määrittelemään, mitä olikaan se, kun sai kuulla poikansa suusta, että tämä rakasti isäänsä, mitä olikaan se, ku sai kuulla vaimonsa tai tyttöystävänsä suusta, että tämä rakasti miestään. Se oli rakkautta kahden ihmisen välillä. Sukulaisrakkautta tai muuten vain rakkautta. Mitä väliä sillä oli, kunhan sai kuulla sanan rakkaus? Ei mitään. Ihan sama, kuka sen sanan lausui. Pääasia oli, että joku lausui sen.

 Siriuksesta oli melkein sääli herättää nukkuva poikansa, mutta kuitenkin hän ravisteli tämän hellästi hereille.

”Sirius?” Harry ihmetteli unisena nähdessään isänsä kasvonsa. ”Mitä sinä täällä?”

”Ajattelin tulla käymään”, Sirius vastasi virnistäen.

”Etkö tajua, kuinka vaarallista se on?” Harry kysyi kuiskaten.

”Etkö tajua, että olet sen arvoinen?” Sirius kysyi hiukan kovemmalla äänellä. ”Etkö tajua, että joka ikinen päivä ajattelen vain sinua? Etkö tajua, että olet ainoa, joka minun perheestäni on jäljellä? Minun oli pakko nähdä sinut, tietää, että voit oikeasti hyvin”, hän jatkoi hiljentäen koko ajan ääntään.

”Jos sanon, että kaikki on hyvin kirjeissäni, yleensä silloin, kaikki myös on hyvin!” Harry sanoi poikeuksellisen kovaan ääneen.

”Älä viitsi nyt ruveta... Hetki pieni”, Sirius sanoi, sillä hän oli saanut loistavan idean. Hän hiipi varpaisillaan ovelle, kuiskasi ”Vaimennous” ja käveli sitten tyytyväisenä itseensä Harryn eteen ja istuutui poikansa vuoteen vieressä olevalle penkille.

”Niin, älä viitsi ruveta kiljumaan ihan turhasta asiasta. Jos haluan tavata sinut, oman poikani, mitä väärää siinä on?” Sirius kysyi normaalilla äänensävyllä.

 Harry ei osannut vastata kysymykseen. Tämä kohotti olkapäitään ja yritti näyttää mahdollisimman paheksuvalta, mutta silmät paljastivat, että poika oli oikeastaan tyytyväinen siihen, että Sirius oli hänen luonaan.

 Sirius nousi tuolista ja seisoi hetken aikaa katsoen suoraan Harryn vihreisiin silmiin. Harrykin nousi sängyltään ja Sirius kietoi kätensä poikansa ympärille. He halasivat pitkästä aikaa ja Harry painautui Siriuksen kainaloon ja painoi päänsä tämän vatsalihaksia vasten. Harry kuuli, kuinka Siriuksen sydän hakkasi jännityksestä ja hän halusi, ettei Sirius jännittäisi enää, pelkäisi, sillä kaikki oli hyvin. Paremmin kuin hyvin. Sirius painoi päänsä Harryn mustiin hiuksiin ja tunsi kyyneleiden tekevän taas tuloaan.
-------------------------------------------------
A/N2: Harryn kirje ei vieläkään oikein miellytä minua, mutta toivottavasti siiitä saa edes jonkin verran irti. Ja jouduin tosiaan muuttamaan niin Harryn luonteesta kuin ulkonäöstäkin jonkin verran, sillä tiedän kyllä, että Harry pelaa etsijää, mutta tässä hän on perinyt isänsä jahtaajan kyvyt, ei Jamesin etsijänkykyjä, niin kuin kirjassa. :) Toivottavasti luku antoi teille paljon vastauksia kysymyksiin, joita arvelen, että teilläkin oli esitettävänä, vaikka ette olisi niiitä minulle ilmoittaneet. Niin ja kommentit ovat aina tervetulleita!

Vaarallinen Komentoija

  • Vieras
Viimeistä viedään! Elikkä siis, lukuja on kuusi, sivuja kuusitoista, sanoja 5488 ja merkkejä 39891, ei mikään suuri ficci ole tämä todellakaan, mutta itse pidän. Kommenttejakaan ei ole paljoa näkynyt, mistä johtuu moinen? Kiitos silti niille harvoille, jotka ovat tätä kommentoineet!  :-*

Luku 6, Ikuisuus aikaa,

 Oli pimeää. Harry näki vain loitsujen valoja, kun hän etsi ruuhkasta isäänsä. Hän ei kiinnittänyt huomiota moniin tappokirouksiin, jotka liisivät melkein hänen ohitseen, hänelle tärkeintä oli löytää Sirius. Sillä Sirius oli Taikaministeriössä, Harry tunsi sen sydämessään.

 Harry katseli ympärilleen ja huomasi vihdoin isänsä. Sirius kaksintaisteli serkkunsa Bellatrix Lestragen kanssa ja näytti olevan pahasti alakynnessä. Bellatrix oli liian hyvä Siriukselle.

 Harry juoksi korokkeelle isänsä viereen, veti sauvansa taskustaan ja alkoi kaksinaistella. Bellatrixin vahingoniloinen hymy hyytyi.

”Harry, mene pois tieltä!” Sirius karjui pojalleen.

”En mene, pysyn siellä, missä sinäkin olet”, Harry vastasi hyvin hiljaa itsepäisenä.

 Siriuksen syvä huokaus kuului Harryn korviin, mutta enemmän poika oli kiinnostunut Siriukseen kohtaavasta tappokirouksesta. Harry yritti estää, vaihtaa kirouksen suuntaa, tehdä mitä tahansa, mutta kaikki tapahtui liian nopeasti.

 Sirius ei kerennyt tehdä muuta kuin kääntää päänsä, kun kirous osui jo häntä suoraan sydämeen. Hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi, silmät eivät liikkuneet, eikä hymy suojannut kasvoja. Hän kaatui suoraan puisen kaaren verhoihin.

”SIRIUS, EI!” Harry huusi ja lähti juoksemaan poismenneen isänsä perään. Sillä hän oli siellä, missä Siriuskin oli. Niinhän Harry oli Siriukselle itse sanonut.

 Kukaan ei kerennyt nostaa tikkua pystyyn, kun Harry jo hyppäsi verhoihin Siriuksen perässä. Hän tunsi kiepuvansa pois tästä maailmasta, astuvansa kuolleiden maailmaan. Hän lensi ylöspäin ja yhtäkkiä hän näki jo Siriuksen kasvot omiensa lähellä.

”Harry”, Sirius kuiskasi poikansa nimen. Hänen kasvonsa kertoivat, että hän oli yllättynyt, peloissaan.

”Missä me olemme?” Harry kysyi. Hän katsoi alaspäin ja näki taistelevia velhoja ja noitia.

”Me olemme kuolleiden maassa. Juostessasi perääni sinäkin kuolit”, Sirius huokaisi. ”Toivoin vain, että eläisit onnellisena”, mies jatkoi ja painoi päänsä.

”Minä olen onnellinen kaikkialla, missä sinäkin olet”, Harry vakuutti ottaen isäänsä kädestä kiinni.

 Harry katsoi taas alaspäin, Taikaministeriöön ja näki parhaat ystävänsä. Ron ja Hermione olivat takertuneet toisiinsa, halausotteessa ja Hermione itki pää Ronin olkapäätä vasten. Luna näytti uneksivalta, mutta hennot kyyneleet valuivat tämänkin poskilla. Harry ei kestänyt katsella ystäviensä kyyneleitä, joten hän käänsi katseensa eteenpäin.

 Heitä kohti käveli joku nainen. Naisella oli punaiset pitkät hiukset ja päällään hänellä oli musta hame ja valkoinen paita. Sirius henkäisi.

”Hei taas, Sirius”, nainen kuiskasi ollessaan aivan heidän lähellään.

”Lily!” Sirius huudahti räpytellen silmiään. ”Oletko se todella sinä?”

 Lily hymyili.

”Minä”, nainen myönsi.

 Sirius katsoi hetken aikaa rakastettuaan. Kyyneleet valuivat miehen silmistä, sillä nyt hän oli vihdoin onnellinen. Azkabanissa ollessaan hän oli aina haaveillut, että tapaisi Lilyn taas ja nyt nainen seisoi hänen edessään.

 Heidän huulensa kohtasivat toisensa aivan kuin olivat kohdanneet kauan aikaa sitten. He suutelivat poikansa katseen alla, mutta eivät välittäneet mistään muusta, kuin siitä, että saivat olla yhdessä. Ikuisuuteen saakka.
-----------------------------
Kommentteja?

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Vs: Tulevaisuuden haamut, VALMIS! 6/6
« Vastaus #15 : 02.06.2011 18:29:02 »
Eka! Ihana loppu. Nyt sä sait YHDEN sun jatkiksista päätökseen. Ei tosiaan mikään pitkä, mutta tää riittää toistaiseksi(hähää! :-X)

 Ekaks viidennestä luvusta, kun en sitä kommentoinut (Jos sais kasaan ne 200 sanaa tälleen) Harryn kirjeestä oikeesti näki, että sitä oli hankala kirjoittaa. Ja silti se oli ihan kelvollinen, ei tökkinyt. Tollaset asiat on mun mielestä helpoiten tehdä kasvotusten. Mut oli ihana kun Sirius tuli Harryn luokse. Tietty Sirius haluaa nähdä sen pojan.  ;)
Lainaus
Sirius nousi tuolista ja seisoi hetken aikaa katsoen suoraan Harryn vihreisiin silmiin. Harrykin nousi sängyltään ja Sirius kietoi kätensä poikansa ympärille. He halasivat pitkästä aikaa ja Harry painautui Siriuksen kainaloon ja painoi päänsä tämän vatsalihaksia vasten. Harry kuuli, kuinka Siriuksen sydän hakkasi jännityksestä ja hän halusi, ettei Sirius jännittäisi enää, pelkäisi, sillä kaikki oli hyvin. Paremmin kuin hyvin. Sirius painoi päänsä Harryn mustiin hiuksiin ja tunsi kyyneleiden tekevän taas tuloaan.
Tää oli ihana kohta ♥ Isä-poika halaukset on parhaita… :D

Kuudes luku oli…myös ihana. Ärsyttää kun Harry on aina niin epäitsekäs. Luonnottoman epäitsekäs. Mut nyt Hermione ja Ron sai kärsiä… ja kaikki muut. Se oli ehkä se itsekäs juttu. Mut jotenkin arvasi, että Harry hyppäisi Siriuksen perään (jos tää olis kirja se ei toimis). Ja se et Sirius ja Lily vaan suuteli niiden pojan edessä. Se oli ihanaa.
 Kiitti ihanasta ficistä!♥ :-*


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

Vaarallinen Komentoija

  • Vieras
Vs: Tulevaisuuden haamut, VALMIS! 6/6
« Vastaus #16 : 02.06.2011 18:46:44 »
Feliicia, kiitti kommentistasi!  :-* Niin, peräti yksi on loppunut XD. Kesken on vielä, hetki... kuus tai seittemän. XD. Mutta joo, ihanaa, jos Harryn kirje ei tökkinyt, kirosin sen kirjottamisen takia varmaan puolet elämästäni, joten on tosi kiva, jos se lopulta ylitti edes KELVOLLISEN rajan :D Tajusin muuten just, että kuudes luku oli ainoa, jossa on edes mainittu Ron tai Hermione :D Mutta, kiitos kommentistasi. (Taisin jo kiittää, mutta kiitän toiseen kertaan...)

Arion

  • ***
  • Viestejä: 622
  • Huffleclaw Bard
Vs: Tulevaisuuden haamut, VALMIS! 6/6 K15
« Vastaus #17 : 20.08.2011 16:08:45 »
Oih! Ihana fikki, tuli vuodatettua muutama kyynelkin mukana! Kirjoitat hyvin! Tosi hieno idea myös fikissä!
"I think kids will read more good books than we can possibly produce " - Rick Riordan

Riim

  • ***
  • Viestejä: 20
Vs: Tulevaisuuden haamut, VALMIS! 6/6 K15
« Vastaus #18 : 21.08.2011 12:41:09 »
Avasin tän ficin nimen perusteella ja en kadu päätöstäni yhtään :D
Kirjoitustyylisi on tosi kiva, sitä jaksaa lukea. Kappalejaot on kunnossa eikä liian pitkiä lauseita ollut.

Juoni oli kyllä aivan mahtava. En ole aikaisemmin lukenut tämän tapaisia juonia, joten tämä ficci oli hyvällä tavalla erilainen. Siriuksen menneisyyttä oli kiva lukea. Usein mulla käy niin, että jos luen jonkun hahmon menneisyyttä kyllästyn helposti tekstiin ja alan hyppimään rivien yli. Tässä en kuitenkaan kyllästynyt sitten yhtään, joten pisteet siitä!

Luvut oli sopivan pitkiä, ei liian lyhyitä eikä liian pitkiä. Sirius oli hahmona kiva ja samanlainen kuin kirjoissa.

Ja toi loppu...
Suoraan sanottuna, mä vihaan kliseisiä lopetuksia missä "he kaikki elivät elämänsä onnellisina loppuun asti"
Mutta tässä, tässä Sirius ja Harry kuoli. Okei, ne pääsi kuolleiden maahan missä näki Lilyn, mutta en voi sanoa sitä kovin onnelliseksi ---> Harry kuoli ei pääsekään tappamaan Voldemortia ja koko taikamaailma tuhoutuu!

Eli lyhyesti sanottuna pidin tästä koko ficistä ja rakastuin tohon loppuun <3
ᚢᛋᚳᚩ᛫ᛏᚩᛁᚤᚩ᛫ᚳᚢᚩᛚᛗᛖᚨ