Fairytale: Kiitoksia
4. luku – Ja niin se alkoiCornelius Toffee hieroi silmiään unisena ja vilkaisi marmorisen tulisijan oikealle puolelle sijoitettua loisteliasta kaappikelloa. Se näytti vasta varttia vaille yhtätoista, mutta karmea sää ja uuvuttava päivä olivat vaatineet veronsa. Joskus hän mietti, olisiko maailma parempi paikka ilman toimittajia. Hän oli aivan vakuuttunut siitä, että maailma olisi parempi paikka ilman Rita Luodikoa.
Toffeella ei ollut aavistustakaan siitä, miksi vaimonsa kissat kironnut ministeriön työntekijä oli ollut lehdistön mielestä niin loputtoman kiinnostava. Jokunen jästi oli kieltämättä nähnyt kirkkaanvihreät ja tulta hönkineet eläimet, mutta heidän muistinsa oli pyyhitty suuremmitta vaikeuksitta. Kaiken kaikkiaan Toffeen mielestä parin kärjistyneet avio-ongelmat eivät olleet läheskään niin tärkeitä, että ne olisivat vaatineet hänen kommentointiaan.
Myönnettäköön, että mies oli Toffeen vaimon pikkuserkku, mutta he eivät olleet missään tapauksessa läheisiä. Itse asiassa hän ei ollut edes aivan varma tyypin nimestä. Edward jotakin se taisi olla hänen muistinsa mukaan, mutta toisaalta, hän ylipäätään tunnisti miehen vain hänen äärimmäisen kummallisen hiuspehkonsa vuoksi. Ainakin raskaat sakot varmistaisivat, että seuraavalla kerralla tyyppi todennäköisesti valitsisi toisenlaiset keinot ilmaista tyytymättömyyttään vaimonsa lemmikkivalintaa kohtaan.
Toffee huokaisi. Oli luonnollisesti hienoa, että velhoyhteiskunnalla ei ollut suuria tai edes pieniä ongelmia, mutta toisaalta se tarkoitti sitä, että toimittajien oli pakko kaivella artikkeliensa aiheita ties mistä kivien alta. Ja ärsyttävän usein se tarkoitti, että he tulisivat pilaamaan hänen päiväänsä. Uutiskesän oli pakko olla aivan erityisen unelias. Taivaan tähden eihän siitä ollut kuin muutama päivä, kun Profeetta oli julkaissut uutisen Weasleyn arpajaisvoitosta etusivulla.
Toffee tyhjensi teekuppinsa yhdellä kulauksella ja laski sen nojatuolinsa vieressä olevalle pöydälle. Hän voisi aivan yhtä hyvin mennä nukkumaan. Oli suorastaan hämmästyttävää, miten hiljainen ja pitkästyttävä suuri talo oli nyt, kun hänen vaimonsa oli Dublinissa veljensä luona. Hän nousi seisomaan, mutta ei ehtinyt sen lähemmäs makuuhuonetta, kun yksi heidän kotitontuistaan, Sammy, livahti huoneeseen.
”Anteeksi, Cornelius-herra, mutta herra-” tonttu aloitti hätäisesti, mutta vaikeni, kun Rufus Rymistyir leväytti oven selälleen ja marssi suuremmitta seremonioitta sisään. Toffee oli kysymässä, miksi Aurorien johtaja oikeastaan katsoi sopivaksi syöksyä hänen olohuoneeseensa tähän aikaan illasta, mutta Rymistyir kohotti kättään vaientaakseen hänet.
”Meillä on helvetin paha ongelma, ministeri”, Rymistyir tokaisi.
Toffeelle tuli äkkiä hyvin kylmä huolimatta takassa yhä tulipunaisina hehkuvista hiilistä. Rymistyir oli aina lyhytsanainen, mutta hän ei koskaan ollut näin epäkohtelias, ja tarkemmin katsoen Toffee ei ollut koskaan nähnyt leijonankaltaista miestä noin
säikähtäneen näköisenä.
”Mitä tapahtui?” Toffee kysyi. Hän oli varma, ettei pitäisi vastauksesta.
”Musta on poissa.”
”Sirius Mustako? Miten niin
’poissa’?”
”Siten niin ’poissa’, että hän on hävinnyt sellistään jälkeäkään jättämättä”, Rymistyir vastasi vakavana.
”
Paennut?” Toffee henkäisi kauhistuneena. ”Mutta eihän se… eihän se ole mahdollista!”
”Siitä näyttää tulleen mahdollista joskus tunti sitten. Me tosin saimme tiedon hänen paostaan vasta viitisentoista minuuttia sitten. Olen jo hälyttänyt kaikki aurorit hänen peräänsä lukuun ottamatta muutamaa, jotka määräsin Azkabaniin.”
Pienen hetken verran Toffee tuijotti Rymistyiriä pöllämystyneenä toivoen hartaasti, että joku huutaisi: ”Aprillia!” Sitten hän nielaisi vaivalloisesti.
”Sammy tuo minulle viittani välittömästi.”
*
Toffee tuijotti lamaantuneena tuskallisen tyhjää selliä, johon Musta oli ollut lukittuna vain muutama päivä sitten. Hän tutki katseellaan joka ainoan sentin sellistä, aivan kuin olisi ollut mahdollista, että Musta vain piileskeli jossain varjoisassa nurkassa, mutta selli pysyi itsepäisesti tyhjänä. Hänen päänsä oli pyörällä pelosta ja silkasta hämmästyksestä sen vuoksi, mitä oli täytynyt tapahtua. Se oli mahdotonta! Azkaban oli täysin turvallinen, murtovarma… tai oli ollut.
Muutaman hyvin pitkän sekunnin ajan kaikki olivat hiljaa. Kuului ainoastaan vesipisaroiden tipahtelu heidän märistä viitoistaan kivilattioille ja myrskyävän meren vaahtopäiden iskut kalliota vasten. Kun Toffee viimein puhui, hänen äänensä kuulosti vieraalta hänen korviinsa.
”Kahlesalpa, valitse sopiva määrä ankeuttajia ja lähetä ne Mustan perään välittömästi.”
Toffee tiesi, että ajatus oli tyystin sopimaton, mutta hän ei voinut olla tuntematta pientä tyytyväisyyden ailahdusta siitä, että jopa ikuisen rauhallinen ja vakaa Kingsley Kahlesalpa vaikutti järkyttyneeltä. Se sai hänet häpeämään hitusen vähemmän omien kättensä vapinaa.
”Dawlish”, Toffee jatkoi. ”Herra Rymistyir on paraikaa hälyttämässä koko ministeriötä. Sinä menet suorinta tietä Tylypahkaan ja ilmoitat tästä Dumbledorelle. Hänen tulee tietää jopa kaikkein… huolestuttavimmat puolet tästä… tapahtumasta. Älä jätä mitään kertomatta. Sitten menet Päivän profeetan toimitukseen. Kerro heille, että-” Toffeen ääni kuoli hänen huulilleen ja hän hengitti syvään muutaman kerran onnistumatta rauhoittamaan itseään.
”Kerro heille, että Sirius Musta on paennut Azkabanista.”
*
