Nimi: Se toinen tilaisuus!
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Onks jännäri ilman juonta genre? Entä lääppiminen ilman juonta, emmä tiiä xD Ficlet nyt ainakin.
Ikäraja: S
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Ehtikö joku kaipaamaan minua poissa ollessani? Olin koko viime kuukauden kiireinen piirustushaasteen kanssa – eräs sen satoa oli mm. kuvitus englanniksi kirjoittamaani Jago/Litefoot ficlettiin
The Baker Street Kitsch Display. Kuva ja fikki linkissä. Kuukauden aikana tapahtui paljon, esimerkiksi Jago & Litefootin kaudet 1-3 on nyt kuunneltavissa myös Spotifyssa (kera monien muiden Big Finishin vanhempien tuotantojen kanssa), eli nyt on korkea aika itse kullakin tutustua itse asiaan. Kausi 12 ilmestyy lokakuussa
Tämä tarina pohjaa varsin suoraa ensimmäisen kauden päätösjaksoon
The Similarity Engine.
Osallistuu
Sanaboolia ja sattumankauppaa -haasteeseen. Saamani sanat, jotka tuli vapaassa järjestyksessä tekstissä käyttää, olivat seuraavat:
vilkas, vaalea, häiriintynyt / silinterihattu, piilolinssit, laituri / olettaa, syntyä, unohtaaSe toinen tilaisuus!Professori Litefoot näki kujapahasen hämyssäkin, että herra Jago taisteli kaikin voimin kyyneliä vastaan. Hänen naamansa oli muuttunut pidättelystä sinipunaiseksi, eikä näky valitettavasti ollut järin arvokas. Professori tunsi toverinsa tutinan rintaansa vasten kuin punsahyytelön pikkutakkiin survottuna.
”No-no, maltahan nyt vähän Henry-hyvä! Ihan pieni hetki vain”, Litefoot kuiskasi ja kuumeisesti toivoi heidän peräänsä lähteneen rosvojoukon kyllästyneen ja hajaantuneen. Hän pelkäsi pienenkin älähdyksen paljastavan heidän piilopaikkansa porttikongin kolosta, mutta millä Jagon saisi pysymään hetken hiljaa?
Jago ei sanonut mitään, mutta hänen kiihkeä hengityksensä muuttui nopeasti kimakaksi pihinäksi ja siitä hätääntyneeksi valitukseksi. Litefoot tajusi kauhuissaan, ettei hänen ystävänsä enää kyennyt pidättelemään hysteriaansa, vaan hän alkaisi minä hetkenä hyvänsä ulvoa.
”On tämäkin nyt aika panikoida!” Litefoot puuskahti, ja vastoin kaikkia herrasmiesmäisiä tapoja, tukki herra Jagon suun molemmilla käsillään. Vaikutus oli kuitenkin aiottua huonompi. Tyylitön voimankäyttö ei rauhoittanut tilannetta niin paljon, kuin sai professorin itsensäkin hermostumaan. Jago ei koettanut rimpuilla otteesta, mutta eipä hän näyttänyt siitä tyyntyvänkään. Tilanne alkoi vaatia vakavampia toimenpiteitä.
”Nyt loppu! Joku tolkku tähän määkimiseen!” Litefoot puuskahti, tarttui herra Jagoa korvista ja pussasi tätä suulle. Syntynyt hiljaisuus oli sakea kuin hernerokka. Jago taisi lopettaa hengittämisen kokonaan silkkaa järkytystään, eikä se välttämättä ollut hyvä juttu. Miespolo kärsi jo entuudestaan hapenpuutteesta.
”
Professori!” hän inahti, mutta tukki sitten oman suunsa nyrkillään.
Litefoot kuulosteli kujan hiljaisuutta. Etäälle kaikonneet äänet antoivat olettaa, että heidän oli jo turvallista ottaa jalat alleen. Jos he liukenisivat vikkelään, he päätyisivät tästä Shad Thamesin laitureille… sikäli mikäli professori luki tienviittaa oikein. Hänen näkönsä oli viime aikoina kovasti huonontunut, mutta silmälaseihin tukeutuminen jostain syystä hankasi hänen ylpeyttään. Hän oli jopa ostanut itselleen saksalaisten oftalmologien kehittämät
”piilolinssit”, mutta ne tuntuivat jotenkin turhamaisilta, ottaen eritoten huomioon, että Litefoot tämän tästä piikitteli herra Jagoa puutereista ja peruukeista.
Herra Jago piti nyt molempia nyrkkejään huulillaan pöyristyneenä. Hänen silinterihattunsa oli suukosta kenossa ja hän edelleenkin vapisi, vaikkakin eri syystä. Litefoot otti häntä kädestä.
”Tule. Mennään ennen kuin ne ryökäleet keksivät meidät”, hän sanoi, ja Jago kumma kyllä nielaisi vastalauseensa. Hän seurasi professoria mukisematta, käsikädessä pitkin ahdasta ja kosteaa kujaa. Joku olisi voinut luulla heitä herrasmiesvarkaiksi... tosin herrasmiehille oli likemmälti vähän varastettavaa alueella, jossa kokonaisia perheitä asuu yhdessä huoneessa. Herra Jagon lapsuudenkoti jäi kulman taakse. Nahkatehtaan löyhkä ulottui joelle asti.
Kalpea kuu oli noussut taivaalle, mutta siitä ei näkynyt kuin vaalea hämy tihkuisessa sumussa. Vaikkei Jago juosta puhistessaan saanut puhutuksi mitään, niin hänestä kyllä aisti, että kirpeä nolostus hallitsemattomasta tunteenpurkauksesta kypsyi nopeaan närkästykseksi.
”Pantakoon hyvästi merkille sitten, että tämä koko turha manööveri oli sinun juoniasi, professori, eikä minua voi mitenkään panna tilille häkeltymisestä. Minähän varoitin, ettei näissä kortteleissa ole turvallista herrojen helmoja heilutella!” Jago tuhisi heidän pysähdyttyä jonkin matkan päähän vetämään henkeä.
Professorin oli pitkin hampain myönnettävä, ettei hänen suunnitelmansa ollut alunalkajaankaan hyvä, eikä hänellä varsinkaan ollut syytä moittia ystäväänsä. Herra Jago oli kuitenkin ponnekkaasti painottanut sivukujien vaarallisuutta. Professorilla oli kuitenkin paha oman erinomaisuuden luonnevika, ja hän oli todenteolla kuvitellut olevansa etevä kuin Sherlock Holmes – tai joku muu vastaava etsivä pennynjännäreistä. Nenäkkäin tusinapäisen murhaajakoplan kanssa hänen oli ollut kuitenkin pakko myöntää arvioineensa oman ja herra Jagon yhteenlasketun pätevyyden reippaasti yläkanttiin.
Koplan johtaja oli lyönyt Jagoa ja uhannut tätä kaulankatkaisulla. Vähemmästäkin häiriintyneisyydestä sopii hermonsa menettää!
”Olen pahoillani”, sanoi Litefoot ja taputti ystäväänsä lempeästi poskelle. Jago niiskutti.
”Niin, niin! Hyvähän
sinun on pahoitella, kun ei kai viiksikarvasikaan värähtänyt, vaikka koirille meinasivat syöttää! Ei vain ole jokamiestä hakattu kylmästä kivestä”, sanoi Jago kutakuinkin ylpeytensä rippeistä kiinni pitäen. Jago oli oman tunnustuksen mukaan patologisesti pelkurimainen mies, mutta kokemuksen perusteella Litefoot kehtasi olla toista mieltä.
Toki herra Jagolla oli hysteerisiä taipumuksia. Kenelläpä toisaalta ei olisi? Tässä nimenomaisessa tapauksessa syy oli kuitenkin kokonaan professorin, sillä jos hän olisi kuunnellut ystäväänsä, he olisivat ensinnäkin soluttautuneet alamaailmaan paremmin, ja toisaalta odottaneet ylikomisario Quickin apua. Litefoot oli vain liian kärkäs toimimaan heti – omanlaisensa heikkoudenmerkki sekin.
”Ei nyt aivan pelkästä kivestä”, sanoi Litefoot sovinnolliseen sävyyn, ”Olen aikakin iäisyyden odottanut toista tilaisuutta suudella sinua pimeässä porttikongissa.”
Jago mutristi viiksiään. Professorin kannalta vaihtoehtoja oli vain kaksi: joko Jago ottaisi kevytmielisyyden tahdittomana loukkauksena, tai ystävällisenä kujeiluja, jollaiseksi se oli tarkoitettu.
”
Toista tilaisuutta?” Jago kysyi, mitä varmimmin omaa mielialaansa tunnustellen. Litefoot tarkensi, että viime kerran, kun hän oli sulloutunut jonkun herra Jagon näköisen kanssa pieneen koloon piiloon sylittelemään, oli hänet meinattu työntää siitä hyvästä vilkkaalle kadulle hevosten litistämäksi. Tämän kuultuaan herra Jago veti syvään henkeä niin, että hän kasvoi pituutta ainakin vaaksan!
”Vai olet sinä armastellut tohtori Tulpin puusta veistämää kaksoisolentoani selkäni takana! Jumprapujut, että suututtaa!” hän pauhasi, mutta hyvä ystävä tietää, että impressaarin vauhkoaminen oli aina positiivinen, ei suinkaan negatiivinen merkki.
”Vai niin”, hymyili Litefoot myötätuntoisesti. Jago ojensi silkkipyttynsä kovasti puistellen, eikä Litefoot yhtään hämmästynyt, kun vanha kunnon teatterismies pisti sitten improvisoiden suuteloksi! Kaiketi kostaakseen professorin ”uskottomuuden” heti kättelyssä. Syntyipä tästäkin farssista edes jotain markkeeraamisen arvoista!
Helpostihan siinä ihan unohtui vaaranmaku ja kaikki. Litefoot ehdotti sovinnoksi yhteistä yöpymistä eroamisen sijasta. Jago myöntyi sanomalla, että se oli illan ensimmäinen miellyttävä idea.
FIN
