Kirjoittaja Aihe: Parempi aaltojen alla (K 11, Kalevala-tarina)  (Luettu 1782 kertaa)

Solveig

  • Haverisen tyttöjä
  • ***
  • Viestejä: 189
  • Hauskanpito ilman lauseoppia on teeskentelyä!
    • Koilliseen
Parempi aaltojen alla (K 11, Kalevala-tarina)
« : 01.03.2014 08:04:56 »
Ikäraja: K 11
Varoitukset: kuolema
Yhteenveto: Voi, miksei äiti näe, kuinka onneton minä tässä maailmassa olen? Olen nähnyt vasta viisitoista kesää, mutta silti elämä tuntuu liian raskaalta kantaa.

A/N: Minun oli tarkoitus julkaista tämä jo eilen, mutta jotenkin unohdin koko asian. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan?
Olen aina ollut hyvin ihastunut Kalevalaan ja erityisen paljon minua on kiehtonut Ainon kohtalo. Juoni on pääpiirteittän lainattu kansalliseepoksestamme, mutta sekoitin asiaa lisäämällä siihen vähän tyttörakkautta ja otin muutenkin hieman taiteellisia vapauksia. Runot ovat suoria lainauksia teoksesta.


Parempi aaltojen alla

”Parempi minun olisi,
parempi olisi ollut syntymättä, kasvamatta,
suureksi sukeutumatta,
näille päiville pahoille,
ilmoille ilottomille.”


(Kalevala, neljäs runo)


Minulla on kai aina ollut jonkinlainen tietoisuus siitä, etten ole kuten tavalliset lapset. Sellaiset, joita katsellessaan jokainen äiti lähes halkeaa ylpeydestä ja isät haluavat viedä heitä vieraisiin pitäjiin esiteltäviksi. Minua ei saa mukaan hevoskärryihin, piiloudun mieluummin aittaan kuin poistun kotoani.

Joskus itken vanhempieni puolesta sitä, että he saivat tällaisen tyttären. Sitten on niitä päiviä, jolloin uskon, että minulle on annettu jokin tehtävä, koska näen asioita, joita muut eivät. Siinä missä muut näkevät ainoastaan kuuset, minä huomaan myös elämän, joka sen ympärillä kuhisee. Näen mättäältä toiselle juoksevat henkiolennot ja saunan takana piilottelevat tontut. Tätä on tapahtunut siitä asti kun aloin hahmottaa ympäröivää maailmaa. Olin kahdentoista ymmärtäessäni,, että se on minulle erilainen kuin suurelle osalle ihmisistä.

Ja sitten minä kohtasin sinut. Mikä suunnaton riemu, sellaista saa luultavasti kokea sen vain kerran elämässään. Olin poimimassa marjoja, vasu keikkui käsivarrellani, lähestyit minua tavattoman hiljaa ja arkana kuin pieni eläin. Halusin ensinäkemältä rakastaa sinua.



*

Jouka pamauttaa tuvan oven auki kuin yrittäisi hajottaa sen säpäleiksi tulollaan, silmissään nuoren miehen lyöty katse. Äiti ei hätkähdä ääniä, katsoo vain esikoistaan moittivasti. Rähjäiset vaatteet, alistunut olemus, tämä on jälleen ollut tappelussa. Siksi häntä ei varmaan ole näkynyt kotona kolmeen päivään.

”Taasko sinä olet ollut kylillä mellakoimassa?”

Ainokin kohottaa katseensa neulontatyöstään. Äiti on höykyttänyt isoveljeä niin monet kerrat tuloksetta, ettei enää jaksa. Aina kun tämä katoaa omille teilleen, seuraa siitä parkumista ja sadattelua. ”Onneksi sinä sentään osaat pysyä paikoillasi”, on äidillä tapana huokaista Ainolle. ”Sinun perääsi minun ei koskaan tarvitse murehtia.”

Se on totta, Aino tulee aina ajallaan kotiin metsästä, myös silloin kun häntä oikeasti huvittaisi enemmän jäädä kuusien katveeseen, olla palaamatta ollenkaan. Raskain mielin hän silti palaa ja lohduttaa itseään, että seuraavana päivänä uudelleen.

Jouka ei ole koskaan välittänyt säännöistä tai rajoista, vaikka ne olisi vedetty pelkästään suojellakseen häntä. Joskus Aino miettii, kuinka he voivat ylipäänsä olla sisaruksia, kun toinen on lempeä kuten yö ja toinen päivän tavoin itsepintainen.

Poika ei ensin vastaa mitään, lysähtää vain penkille ja painaa naarmuuntuneet kasvot käsiinsä. Oli se sitten todellista uupumusta tai pelkää näytelmää, hän ei saa tyhmyyksilleen ymmärrystä siinä talossa. Äiti tuhahtaa paheksuvasti, kehottaa lastaan ottamaan itseään niskasta kiinni ja opettelemaan lyömisen sijasta taitoja, joille oikeasti on käyttöä: viljelemään maata ja teurastamaan karjaa.

”Odotapa vain, et ole yhtä nuiva enää kun minä kerron, mitä olen tuonut tähän taloon”, Jouka vastaa ääni käheänä, mutta leukaperät uhmakkaasti kattoa kohti. ”Tapasin nimittäin erään suurmiehen ja hän oli hyvin kiinnostunut tarjouksestani.”

”Mitä suurmiehiä sinä muka olisit kohdannut? Eihän tässä talossa ole yhtäkään ylpeyden aihetta, ränsistynyt kuin mikä, köyhäkin vielä. Toista se oli kun isäsi oli vielä elossa. Hän sentään osasi tehdä työnsä toisin kuin patalaiska poikanasa.”

Mutta Jouka – joka on tottunut äitinsä naljailuun ja valitukseen – ei hätkähdä vähästä, sillä niin kovasti on itselleen uskotellut, että tällä kertaa hän tuo mukanaan hyviä uutisia.

”Onhan meillä korea siskoni”, hän sanoo vilkaisten samalla Ainoa, joka hämmästyy joutuessaan tällä tavalla mukaan keskusteluun. ”Ja Väinölän rikas isäntä olisi hyvin kiinnostunut saamaan hänet vaimokseen. Minä sanoin, ettei hän ole vielä kellekään lupautunut. Luultavasti mies ilmestyy tänne aivan lähipäivinä pyytämään Ainon kättä.”

Puikko luiskahtaa nuorista sormista, kolahtaa lattiaan. Aino on valahtanut kalpeaksi, mutta äiti katsoo Joukaa uusin silmin. Hänen kireät suupielensä taittuvat hymyyn, jollaista niillä ei ole nähty vuosiin. Hän on uutisista perin ilahtunut.

”Saamaton sinä saatat olla, mutta ilmeisesti toisinaan saat aikaan jotain hyvääkin. Painu nyt saunalle pesemään kasvosi ja heitä likaiset vaatteet likoamaan, minun täytyy keskustella Ainon kanssa häistä.”


*

Metsässä meille aukeaa uusi ihmeellinen maailma, jonne ei muilla ihmisillä ole pääsyä. Tekisin mitä vain, jos voisin jäädä siihen eikä minun tarvitsisi paeta joka kerta heti kun aurinko alkaa painua mailleen. Ajattelen vain kuinka sairaaksi äiti tulisi huolesta ja itkisi vuokseni. Olisipa isä vielä täällä! Olisipa veljeni kunnollinen! Silloin ei olisi niin väliä sillä, katoanko minä ikiajoiksi vai en.

Todellisen luonteeni peittäminen on silti niin raskasta. Kun äiti utelee, että olenko jo löytänyt sulhasen ja miksi en mennyt juhannustansseihin kuten kaikki muut. Hätäännyn, kun minun on keksittävä valheita. En ole hyvä valehtelemaan, mutten voi kertoa totuutta, en jos haluan vielä olla sinun kanssasi ja minun on pakko, sillä jos en saa olla kanssasi voisin yhtä hyvin olla kuollut.

Mutta silti – tapa, jolla hän kurtistaa kulmiaan kertoo minulle, ettei hän usko hataria selityksiäni vaan epäilee niiden todenperäisyyttä. Ei riitä, että minä neulon seudun siisteimmät sukat ja parsin Joukan paidat uuden veroisiksi, minun harteillani lepää vastuu tämän talon tulevaisuudesta. En halua sitä vastuuta.

Voi, miksei äiti näe, kuinka onneton minä tässä maailmassa olen? Olen nähnyt vasta viisitoista kesää, mutta silti elämä tuntuu liian raskaalta kantaa.

*

Seuraavan auringonnousun aikaan Aino lähtee hakemaan kaivosta juomavettä. Hän on vielä unesta sekava, avojaloin, pukeutuneena puuvillapaitaan, vaaleat hiukset takkuisella palmikolla. Kenenkään ei ole tarkoitus nähdä häntä sellaisena. Lähimmät naapuritalot ovat virstojen päässä tiheän kuusiston takana. Nämä ovat hänen yksinäisyyshetkiään.

Aino vetää keuhkonsa täyteen paksua aamuilmaa ja kuulostelee metsän hiljaisuutta. Hän alkaa pumpata kaksin käsin vettä ruosteisesta kaivosta, vipu kitisee ja natisee ja säikyttää pari pikkulintua pois läheisestä koivusta. Ne lehahtavat ilmaan sirkuttaen äkäisesti.

Kun sanko on täytetty ääriään myöten, kumartuu Aino nostamaan sitä maasta. Silloin hänen niskassaan alkaa pistellä hassusti ja työ jää kesken. Tyttö kääntyy varovasti katsomaan taakseen, muttei näe heti ketään – ei ennen kuin silmät osuvat sammalen peittämään siirtolohkareeseen, jonka päällä istuu tarkkailija.

Mies on ikuvanha. Ajan haalistamat hiukset kehystävät ryppyisiä elämänkolhimia kasvoja, surumielisiä silmiä. Iho – se mitä takkuisen parran alta paljastuu – on maksaläiskien peittämä. Hänen kätensä vapisee, kun hän tytön katseen huomatessaan heilauttaa sitä ilmassa kuin he tuntisivat toisensa.

Pelko jähmettää Ainon niille sijoilleen. Hän tietää, mitä sellaiset vanhat miehet saattavat tehdä nuorille tytöille. Hänen pitäisi juosta karkuun, mutta vesisangon kanssa sellainen ei onnistu.

”Älä säikähdä, Aino, en minä halua sinulle mitään pahaa.”

Jopa miehen ääni narisee kuin vinttikamarin portaat. Miksi hän oikein tietää Ainon nimen?

”Minä halusin vain nähdä sinut. Olen tulossa käymään teillä huomenna. Kertoiko veljesi jo uutiset? Olen Väinö, mahtavan Väinölän talon isäntä ja pyydän äiti suostumusta saada sinut puolisokseni.”

Puhuessaan laskeutuu mies kummallisen notkeasti alas kiveltä ja alkaa kävellä hitain askelin kohti tyttöä. Ainon on pakko kääntää päänsä pois, hän ei pysty katsomaan Väinöä silmiin, jotka tuntuvat näkevän suoraan hänen lävitseen.

”Jouka kuvaili sinut vaaleaksi ja hyväntahtoiseksi, muttei muistanut kertoa mitään kauniista kasvoistasi”, Väinö sanoo lempeästi ja koskettaa Ainon poskea. Sormenpäät vain hipaisevat ihoa, mutta tyttö kavahtaa kauemmas. Vanhuuden imelä löyhkä on hänelle liikaa. Ennen kuin Väinö ehtii sanoa toista sanaa, Aino juoksee jo pitkin metsäpolkua välittämättä siitä, kuinka kivuliaasti terävät kivenpalat ja kävyt hänen jalkapohjiaan pistelevät.


Kotiovesta päästyään Aino heittäytyy äitinsä kaulaan. Ottaa aikansa ennen kuin tyttö saa nyyhkytystensä lomasta kerrottua, mitä juuri tapahtui. Hän toivoo lohduttavia sanoja, että äiti olisi hänen puolellaan ja lupaisi, ettei hänen tarvitse naida ketään isoveljen typerän teon takia. Mutta sitä vastoin äiti läimäyttää Ainoa vasten poskea ja työntää itsestään kauemmaksi.

”Etkös häpeä! Tuleva puolisosi lähestyy sinua ja juokset karkuun kuin keskenkasvuinen kakara. Millaisen kuvan hän oikein sinusta sai? Tahtookohan enää ollenkaan vihille?”

”Toivottavasti ei, sillä minä en aio mennä”, sanoo Aino itku kurkussa. Hän ei koskaan ennen ole sillä tavalla vastustanut äitinsä tahtoa. Naisen huulet kiristyvät niin että veri pakenee, hetken näyttää siltä, että hän lyö uudestaan. Sen sijaan hän avaa suunsa puhuakseen ääni väristen:

”En olisi sinusta uskonut! Ystävällisen kuoresi alla olet noin itsekäs ja kiittämätön. Millainen äiti minä oikein olen kun en osannut edes tytärtäni kasvattaa kunnolliseksi?”

Ne sanat tuntuvat pahemmilta kuin yksikään läimäytys. Ainon poskia kuumottaa suunnaton häpeä ja pelko. Jos hän nyt taipuu miellyttääkseen muita, on hänen elämänsä auttamatta ohi. Väinön kuolemankin jälkeen Aino pysyisi yhä leskenä, edes silloin hän ei vapautuisi kohtalostaan vaan käyttäisi tummia vaatteita, pitäisi katseensa maassa, hoitaisi ehkä yhteistä lasta.

”Sinun olisi parasta hakea vesisanko kaivolta. Katsokin, ettet tule takaisin ilman sitä. Jos Väinölän ukko on vielä paikalla, ole hänelle ystävällinen, kohtelias, keimaile hänelle niin hän tietää valinneensa oikean vaimon.”

Äidin ääni on jälleen vakaa, kun hän ajaa Ainon ulos talosta. Tyttö kietoo huivin hiuksiaan suojaamaan ja lähtee ensimmäistä kertaa elämässään vastahakoisesti takaisin kaivolle.

*

”Parempi meressä olla,
alla aaltojen asua
sisarena siikasilla,
veikkona vee’en kaloilla
kuin vanhalla varana,
turvana tutisijalla.”


(Kalevala, neljäs runo)


Kun Aino saapuu metsään, odottaa Vellamo jo häntä; istuu polulle kaatuneen kuusenhaon päällä iltautu tummanruskeisiin hiuksiin takertuneena. Näky rauhoittaa hieman Ainoa, joka on ollut pakahtumaisillaan levottomuudesta. Kostoksi aamuisesta äiti teetti hänellä koko päivän raskaita kotitöitä niin ettei metsään pakeneminen onnistunut ennen hämäräntuloa.

”Olen odottanut sinua”, sanoo Vellamo lempeällä äänellä, haroo pitkillä sormillaan hiustensa olemattomia takkuja. Aino tuntee silmiensä vetistyvän. Hän istuu Vellamon viereen ja jää tuijottamaan syliään. Hymyttömyys paljastaa heti, ettei kaikki ole kunnossa.

”Oletpa sinä apea”, Vellamo sanoo. ”Miksi? Onko joku loukannut sinua?”
”Olisikin kyse siitä”, Aino huokaisee. ”Vaikka minua loukattaisiin tuhat kertaa, olisi minulla silti vielä elämäni tallella. Äiti haluaa naittaa minut pois vanhalle miehelle. Minun pitäisi jättää kotini, metsä ja sinut ja vahtia vanhusta, jota en pysty edes katsomaan tuntematta suurta vastenmielisyyttä. En voi tehdä sitä!”

Miksi hän kertoo Vellamolle? Ei tämä kuitenkaan voi tehdä asialle yhtään mitään ja nyt Aino tekee hänetkin surulliseksi. Mutta saatuaan sanat ulos suustaan Aino tuntee rintansa hieman keventyvän, sillä Vellamo ei tuomitse häntä; Vellamo on aina Ainon puolella. He istuvat yhdessä keskellä metsää ja surevat epäreilua kohtaloa, joka on paitsi riistää Ainon elämän, myös repiä heidät erilleen.

”Jos minä ikinä saan lapsia, tulen varmasti vihaamaan heitä”, Aino sanoo. Se on surullinen ajatus, sillä hän pitää lapsista. Mutta sellaisessa liitossa syntynyt poika tai tytär ei voisi koskaan olla muuta kuin kipeä muistutus häntä kohdanneesta vääryydestä. ”Minä varmaan tapan heidät vahingossa, koska en voi itselleni mitään. Annan vajota suohon tai työnnän kaivon pohjalle.”

”Et sinä ketään tappaisi”, sanoo Vellamo hätkähtämättä. ”Korkeintaan olisit kylmä ja etäinen ja opettaisit lapsesi vihaamaan itseään siitä, että he ovat syntyneet kelvottomina.”

”Se on käytännössä sama asia.”

*
He makaavat sammalikossa hiljaisina, niin lähellä toisiaan, että nenänpäät törmäävät. Vellamo on kietonut kätensä Ainon vyötärön ympäri, heidän jalkansa ovat ristikkäin, hiukset täynnä elämää kuhisevaa humusta. Jopa Ainon suupielessä on multaa. He ovat piehtaroineet maassa, kieriskelleet mädäntyneiden lehtien joukossa niin että metsän tuoksusta on tullut myös heille ominainen.

Vellamon silmät ovat syvät. Aino ei ole tavannut ketään, jonka katselemisesta nauttisi yhtä paljon. Eikä tyttö yritä ikinä piiloutua vaan vastaa katseeseen, ottaa Ainon kasvot käsiensä väliin ja suutelee tätä peittelemättömän intohimoisesti.

Siksi Aino ei koskaan haluaisi lähteä pois metsästä.

Hän on ylittänyt kirjoittamattomat aikarajat jo kauan sitten. Vellamo ei salli hänen lähteä vaan takertuu tiukemmin kiinni. Hänellä on siihen oikeus. Pian Aino on hänen ulottumattomissaan, vaikka niin ei ikinä kuulunut tapahtua.

Aino sivelee Vellamon kaulaa ja hartioita (se kutittaa, ilmeestä näkee, pieni huonosti peitelty hymy), kuljettaa sormensa niskaan, upottaa hiusten sekaan. Hän suutelee olkapäitä täplittäviä luomia, silittää yläselän nikamia, olisi valmis antamaan sielunsa siitä, että he voisivat olla rakastavaisia muutenkin kuin salassa. Muuttaa yhdessä hirsimökkiin ja nukkua kaikki yöt yhteisessä vuoteessa.

Toisaalta puolet kaikesta viehätyksestä piilee siinä, ettei kukaan muu tiedä Vellamosta mitään, ei edes sitä, että tämä on olemassa. Aino ainoastaan osaa kutsua hänet esiin, ruokkia rakkaudellaan ja tehdä näin näkyväksi. Jos joku toinen sattuu eksymään paikalle, on Vellamo hetkessä piiloutunut. Hän ei paljasta kellekään muulle edes kasvojaan.


Läheiset vaapukkapensaat ovat kukassa. Aino repii kämmenensä verille yrittäessään riuhtoa niitä irti maasta. Kaikkialla heidän ympärillään luonto hengittää syvään eikä Ainoa pelota, vaikka heinäkuinen pimeys on laskeutunut. Tiheää pimeyttä, jota kestää parin tunnin verran. Hän näkee Vellamosta ainoastaan ääriviivat. Tämä istuu risti-istunnassa ilman vaatteita, vaatteet ovat jääneet johonkin, on lämmin eikä niitä tarvita.

”Meidän on lähdettävä”, sanoo Vellamo äkkiä. Aino on luovuttanut varsien kanssa ja yrittää nyt nyhtää millipiikkejä pois lihastaan siinä onnistumatta. Eivät ne satu, mutta helteessä kädet saattavat märkiä piloille.

”Minne?”
”Haluan näyttää sinulle jotain ennen kuin yö on ohitse ja maailma palaa takaisin raiteilleen.”



Aino on sen maailman lapsia, joita ei ole luotu kulkemaan pimeässä. Hänen silmillään ei nähdä, missä polku kiemurtelee ja mitä eläimiä puiden välissä vilahtaa. Onneksi Vellamo on toisenlainen  - hän pitelee Ainoa kädestä, johdattaa yli kivikoiden, suomättäiden ja käärmeenpesien. Paljoa he eivät puhu, ovat keskittyneitä öiseen vaellukseensa.

Matka on pitkä ja taivas alkaa hiljalleen valjeta. Aino pelkää, etteivät he ehdikään ajoissa ja taika raukeaa. Lopulta he saapuvat sinne, missä puut harvenevat ja tekevät tilaa kaislikolle. Silmien eteen levittäytyy kirkasvetinen lampi. Sen pinta tuskin väreilee, niin tyyni on aamuyö.

”Tämä on minun kotini”, Vellamo kertoo. Hetken kuluttua hän huudahtaa: ”Katso, Aino! He kuulivat tulomme.”

Aino katsoo, vaikkei tiedä keistä Vellamo oikein puhuu. Lammen vesi on alkanut liikehtiä. Pinnan alla käy kova kuhina. Sieltä nousee ylös valkoisia käsiä ja vaaleita selkiä, samaa puhdasta sävyä jota Vellamo kantaa hipiällään. Metsäaukio täyttyy iloisesta supatuksesta ja naurusta. Alastomat vedenneidot uivat rantapenkereelle ja kurottelevat sieltä kohti puiden katveessa seisovia tyttöjä.

”Minun sisareni”, Vellamo kuiskaa. ”He ovat iloisia siitä, että saavat viimein tavata sinut.”

Ainon sydän tykyttää, kun hän katselee tummatukkaisten sisarusten ilkikurisia kasvoja. Tämä on todiste siitä, että hän on koko ajan ollut oikeassa – metsään on sittenkin kätkettynä kokonainen toinen maailma. Se ei ollutkaan leikkiä tai lapsellista kuvitelmaa.

Yhtäkkiä on Vellamo irrottanut kätensä Ainosta ja juossut veteen. Hän sukeltaa sulavasti pää edellä pinnan alle ja hetkeä myöhemmin nousee keskellä lampea vaappuvalle kivelle. Sisaret hurraavat, läiskyttävät käsiään toisiaan vasten ja alkavat sitten silmäillä Ainoa, joka seisoo vielä ujona rannalla.

”Minä en osaa uida”, hän huutaa surkeana Vellamolle, joka on asettunut sievästi istumaan märän kiven päälle ja polskii jaloillaan vettä ilmaan suuressa kaaressa.

”Ei se haittaa! Lähdet vain liukumaan rannasta tänne, minä kyllä pidän sinut pinnalla.”

”Tule Aino, tule uimaan meidän kanssa”, houkuttelevat vedenneidot. He alkavat uida ympyrää tiiviissä ketjussa niin, että toisen sormenpäät hipaisevat edellisen jalkapohjia. Se näyttää hauskalta. Ainoa kahlaa rantaveteen. Vesi syvenee nopeasti, ei tarvitse astua kuin pari askelta ja se ulottuu häntä jo lantioon saakka.

”Ui tänne, Aino”, Vellamo pyytää vielä uudestaan. ”Sitten me voimme olla aina yhdessä.”

Kaunis lupaus saa tytön kohottamaan kädet päänsä yläpuolelle ja vetämään syvään henkeä. Vellamo on ojentanut käsivartensa eteen, kämmenpuoli kohti haaleansinistä taivasta. Hän on valmis vetämään Ainon luokseen turvaan. Mitään pahaa ei voi tapahtua.

Ainon jalat irtoavat pohjasta ja hän lähtee liukumaan pitkin lammen pintaa. Vesi tuntuu kannattelevan häntä kevyesti hetken, mutta pian keho käy raskaaksi ja alkaa vajota. Jalat eivät enää ylety pohjaan. Hädissään Aino yrittää kurottaa kohti Vellamoa, mutta tämän sormet ovat aivan liian kaukana eikä tyttö tee elettäkään laskeutuakseen alas kiveltä.

”Auta minua!” huutaa Aino hädissään ja nielaisee samalla suuren kulauksen vettä. Hän räpäyttää kiivaasti silmiään ja siinä ajassa Vellamo katoaa.

Koko maailma tytön ympärillä särkyy. Vedenneidot vajoavat takaisin veden alle nauraen ontosti ja kivi haihtuu Ainon silmien edessä. Todellisuus sysää harhamaailman syrjään, hän on yksin keskellä mustaa metsää, räpiköi mutaisessa lammessa pääsemättä enää takaisin rantaan. Tuuli vinkuu hänen korvissaan kuin riivattu. Viimeinen asia, jonka Aino tuntee ennen katoamistaan pinnan alle, on kaikennielevä kuolemanpelko.


Hetken aikaa lampi kareilee, mutta tasoittuu pian säilyttämään salaisuutensa. Läheisen kuusen varikset lehahtavat lentoon karkeasti raakkuen, mutta nekään eivät koskaan voi puhua ihmisille siitä, mitä juuri näkivät.

*

Kilahti kivi vetehen,
paasi pohjahan pakeni
neitonen kiven keralla
Aino paaen palleassa
siihenpä kana katosi,
siihen kuoli impi rukka

(Kalevala, neljäs runo)
Me olemme ihmisiä,
kirkkaita ja pimeys harteilla

Verinen Paronitar

  • monkerias
  • ***
  • Viestejä: 1 990
  • monokkeli huurussa
Vs: Parempi aaltojen alla (K 11, Kalevala-tarina)
« Vastaus #1 : 10.04.2014 00:18:33 »
Ei hemmetti, miten upea teksti. Kovasti nyt haluan tähän vuolaat kiitokseni jättää, mutta sen verran sanattomaksi vetää, että hankala saada mitään tähän nakuteltua.

Sekä idea että koko tekstin toteutus on ihan mielettömän hieno -- tunnelma ja miljöö rakentuivat taitavasti pienistä kuvailuista, yksittäisistä osuvista sanavalinnoista, ja Vellamon kuvaus toimi minusta ihan erityisen hyvin. Perinteisiä elementtejä oli käsitelty taidolla ja rakkaudella. Tätä luki vahvasti uppoutuen ihan alusta saakka, ja tekstin päättävät vedenneidot hämärine motiiveineen kirvoitti tästä lukijasta jo vallan ihastuneita huokauksia. Voi kyllä, juuri näin!

Kiitoksia tästä helmestä, tämän tulen varmasti lukemaan vielä uudelleenkin. Huh.
sano mua rovastiks

Haruka

  • Taskukokoinen
  • ***
  • Viestejä: 1 110
  • Ava by mustapisara
    • Mietteitä musiikista
Vs: Parempi aaltojen alla (K 11, Kalevala-tarina)
« Vastaus #2 : 09.05.2014 13:39:12 »
Kommenttikampanjasta hyvää päivää!

Kalevala on aina kiinnostanut mua, samoin mytologiat ylipäätään, siksi tämän tekstin valitsin. Olen lukenut tämän nyt jo pari kertaa ajatuksen kanssa läpi ja pakko tunnustaa, että tykkäsin tästä todella paljon. Harva onnistuu kirjoittamaan Kalevalan runojen pohjalta noin suoraan mitään tällaista tekstiä.

Mua on myös aina mietityttänyt, miksi Aino halusi hukuttautua ennemminkin kuin mennä Väinämöiselle vaimoksi. Onhan se totta, ettei entisaikaan nuorilta naisilta juuri kysytty, ketä heidän on otettava puolisokseen, mutta tässä se oltiin selitetty hieman toisella tapaa. Ja hienolla tavalla olikin, kuten muutkin tätä kommentoineet ovat sanoneet. Mäkin tykkäsin Vellamosta ja kerronnan vaihtelusta tässä.

Tää oli kaunis, mutta tietyllä tapaa todella surullinen.

Kiitos tästä.

-Haruka

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 5 725
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Vs: Parempi aaltojen alla (K 11, Kalevala-tarina)
« Vastaus #3 : 22.05.2014 21:36:08 »
Olipa ilo löytää näin kaunis teksti! Kiitokset sen kirjoittamisesta. :) En ole aikoihin lukenut ficciä, joka olisi tempaissut yhtä tiukasti mukaansa.

Olen aina tykännyt Kalevalasta (luin sen ekan kerran läpi jo kahdeksanvuotiaana) ja Ainon kohtalo oli minustakin erityisen puhutteleva ja mieleenpainuva jo lapsena. Vanhalle äijälle joutumisen ja veteen menemisen välinen valinta tuntui riipaisevalta, mutta tässä sinun tekstissäsi Aino on luottavainen ja kohtaa loppunsa yllättäen ja järkytyksenä. Vaikka lopetus oli järkyttävä, se kuitenkin toimi todella hienosti tekstinä ja pidin siitä itse asiassa enemmän kuin olisin pitänyt onnellisesta lopusta.

Pidin jo alkupuolen kerronnallisesta osuudesta, mutta kun Aino astuu lopullisen askelen, siirtyen mystiikan ja vedenhenkien maailmaan, teksti muuttuu kiehtovalla tapaa synkeämmäksi ja lukija alkaa jo aavistella pahaa paljon ennen Ainoa itseään. Hyvin kirjoitettu ja hienosti ideoitu. Menneen ajan mystiikkaan ja taruihin sisältyivät kaikennäköiset henkimaailman olennot, jotka viekoittelivat ihmisiä mukaansa, mikä metsänpeittoon, mikä veteen, mikä mihinkin - olit hyödyntänyt tässä onnistuneesti vastaavaa ajatusta. Tykkäsin tästä ratkaisusta todella paljon enemmän, kuin jos Vellamo olisi ollut joku satunnainen tyttölapsi samoilta kyliltä.

Kokonaisuutena voin vain sanoa, että pidin tästä todella paljon. Nyt olen utelias näkemään, oletko kirjoittanut muutakin kiinnostavaa. :)

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~