Kirjoittaja Aihe: Twilight: Revenant of Rosefield (EPILOGI) | K-11 Jatkoa Rebel of Rosefield:lle!  (Luettu 19086 kertaa)

enni

  • ***
  • Viestejä: 150
Vs: Revenant of Rosefield (2. Luku 16.6.)
« Vastaus #40 : 17.06.2010 03:34:14 »
Lainaus
”Väitä mitä haluat”, Rosalie tuhahti niskojaan nakellen. Kun hän käveli takaisin ulko-ovelle, hän kääntyi vielä puoleeni ja loi minuun hyvin murhanhimoisen katseen. Kylmänväreet hiipivät pitkin koko kehoani.
Rose's back to the bitch mode :-D Nojoo, tää oli jotenki hyvä kohta, vaikka surullinen :-( Ja totta että Rose on tässä semmonen bitch ku yleensä kaikissa ficeissä, muta nyt toivon, että se olis ollu ylimukava! Miksei kukaan voi uskoa Bellaa?

Ja Bella taas raskaana, toivottavasti ne jo pian menis Edwardin kans yhteen ja tarina sais onnellisen lopun! Niin, ja kuinka ihmeessä Edward otti Tanyan takasin :-s

Luku oli taas tosi hyvin kirjotettu ja toivon, että saisit tän oikeen kunnolla vauhtiin - valmiiksikin! - ennen kun keskityt siihen toiseen ficciin :-D Jatkoa pian (-:
The first one is always the hardest one.

NiNNNi

  • Weasley
  • ***
  • Viestejä: 593
    • LJ
Vs: Revenant of Rosefield (2. Luku 16.6.)
« Vastaus #41 : 17.06.2010 11:07:59 »
Oot saanut väsättyä tähän jatkoo, jei! (::
Mun mielestä luku oli ainakin ihan hyvän pitunen, en mä ainakaan huomannut, että se on puol sivua lyhyempi. :D
Muttamutta.. jotain piti sanoo.. lahopää olen, tiedän (::
Niin se, et hiukan järkytyin, kun luin, et Edward on ottanu Tanyan takasin, hyi. :D Mutta ehkä Bella saa joskus vielä taottuu järkee sen päähän. Ja sit oli tietty Edwardin reaktio raskaudesta, pystyin melkein kuvittelemaan sen ilmeen :'D

Ja joo, Rosalie on takasin, bitch on valloillaan. :D
Ja Emmett, perus itsensä. Hyvin jälleen on hahmot luotu, itsensä kuuloisiksi. (;

tää ei oo virhe, pelkkä ehdotus;
Lainaus
juuri äsken, ja ei nykyään tahtonut muuta tehdäkään.
Kuulostais ainakin mielestäni paremmalta jos jätettäisiin ja pois ja 'ei' muutettaisiin 'eikä':ksi. (:

Mutta toivottavasti saat pian tän ficin kirjottamisen luistaan, että päästään nauttiin sun teksteitä. (:
Kiitukset jälleen ihanasta luvusta. (;

ninnni~
Other cities always make me mad
Other places always make me sad
No other city ever made me glad
New York, New York

alba

  • Vieras
Vs: Revenant of Rosefield (2. Luku 16.6.)
« Vastaus #42 : 18.06.2010 17:28:52 »
Nyt tekis mieli mennä leipomaan lättyyn tota Edwardia >:( Ihan tyhmä mies.
Bella raukka :( Ja vauva raukka. Voi voi.

Jatkoa.

Lööperiikka

  • ***
  • Viestejä: 481
Vs: Revenant of Rosefield (2. Luku 16.6.)
« Vastaus #43 : 18.06.2010 20:25:07 »
Kyllä Edward vielä kuuntelee Bellaa. Ei kai hän oikeasti ole Tanyan kanssa?!  >:(
Mutta, pidin toooosi paljon -jos tuota Edwardia ei oteta huomioon.
Jatkoa! <3

Deph

  • Herkuttelija
  • ***
  • Viestejä: 589
Vs: Revenant of Rosefield (2. Luku 16.6.)
« Vastaus #44 : 18.06.2010 21:55:30 »
Oijoi, miksi en ole tajunnut tätä aiemmin? ;o
No, kumminkin. Todella hyvä luku oli.
Tuo Bellan ja Edwardin "keskustelu", oli aika mielenkiintoinen. Bella oottaa vauvaa :o
Ja Edward, et kai ole tosissasi? Miksi se palasi sen ***** Tanyan kanssa yhteen? Idiootti.
Edward saisi luvan kuunnella Bellaa. Taas on sanottava, että Edward on idiootti.
Todella hyvin kirjoitat ja on niin ihana lukea tekstejäsi <3
Naam, mä toivon jatkoa ja sanon nyt tältä erää hyvästit (;

Deph
On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista.
Samuli Putro - Olet puolisoni nyt

Avatar Irkku

Blinky

  • ***
  • Viestejä: 141
Vs: Revenant of Rosefield (2. Luku 16.6.)
« Vastaus #45 : 19.06.2010 14:27:48 »
Kiitos, kiitos, kiitos teidän ihanista kommenteista! En (taaskaan, pahus) ehdi vastata niihin, sillä koira odottaa lenkitystään.  ::) Mutta tässä seuraavaa lukua, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään mutta tapahtuu kuitenkin..? :D



Luku 3

Bella's PoV

”Täytyy myöntää, tämä asunto on todellakin aarre”, hehkutin hiukan ylimalkaisesti Alicelle. Tiesin, että hän rakasti liiottelua.
”Niinpä!” Alice hihkaisi.
Asunto oli jo valmiiksi kalustettu, mutta tietenkin Alicen täytyi saada hiukan koristaa sitä kaikesta huolimatta. Pieneen yksiöön sisältyi parisängyn kokoinen alkovi, hyväkuntoinen keittokomero, ranskalainen parveke, graafisen mustavalkoinen kylpyhuone, ja tietysti yksiölle ominainen laatikonmuotoinen huone, joka Alicen sanojen mukaan ”soti hänen sisustusperiaatteitansa vastaan”. Asunto oli hyvin värikäs ja kuulemma sisustukseltaan uusinta muotiaaltoa. Keittiön jääkaappi oli tulipunainen, ja Alicen hankkimat tekstiilit kuoseiltaan ehkä turhankin räikeitä. Ei ehkä ihan minunlaistani, mutta olin päättänyt kerrankin antaa Alicelle vapaat kädet. Hän sentään ymmärsi ja tuki minua, auttoi minua parhaansa mukaan, eikä suhtautunut yhtä välinpitämättömästi kuin entinen siippani tai yksi – ilmeisesti entinen – parhaista ystävistäni.

Nyt rakkain ystäväni pursui ylpeyttä ja innostuneisuutta, ja iloisuus huokui hänen jokaisesta sanastaan. Miksi minä en voinut piristyä yhtä helposti? Tosin Alicen ei tarvinnut piristyä – hän oli aina pirteä. Silti minua ärsytti oma itseni; se että jäin aina vellomaan surkeuksiin ja itsesääliin, enkä oikeastaan edes halunnut pyristellä pinnalle. Miksi en vain voinut iloita siitä vähästä, mitä minulla on – miksi onnistuin ainoastaan suremaan sitä, mitä kaipasin. Miksi en kyennyt muuhun, kuin  pohtimaan kysymyksiä, joihin en tiennyt edes vastausta?! Joihin ei edes ollut vastausta? Saamarin toivotonta.

Koitin kehitellä mielessäni jotain strategiaa, jolla saisin elämäni edes hitusen parempaan järjestykseen. Päätin, että voisin uskoutua ensin Alicelle. Oli ainakin joku, joka tahtoisi jakaa ongelmani kanssani. Joku, joka uskoisi minua. Tempaisin sohvankulmasta kukonaskelkuvioisen tyynyn, jonka asetin jostakin typerästä päähänpistosta johtuen mahani peitoksi.
”Alice?”
”Kerro”, Alice puhisi asetellessaan pientä taulurivistöä. Hän oli ähertänyt niiden parissa jo tovin, eivätkä ne vieläkään ilmeisesti olleet tarpeeksi suorassa linjassa.
”Vähän vakavampaa asiaa.”
”Ai”, hän sanoi yllättyneesti. Alice asteli viereeni sohvalle, nostaen jalkansa risti-istuntaan, ja tarkasteli minua syvillä, suurilla silmillään.
”Hmm... Miten tämän nyt kertoisin... Öh, olen raskaana.”
Hämmästynyt hengenveto.
”Onnea!” Alice hihkaisi sitten ja rutisti minut halaukseen. ”Saahan sinua onnitella? Onhan se hyvä asia – siis tietysti on, mutta sinunkin mielestä?”
”Saa. Kunpa isäkin olisi samaa mieltä.”
”Isä?” Alice kysyi irtautuen minusta. ”Eihän -”
”Ei, Jacob ei todellakaan ole lapsen isä”, mutisin keskeyttäen hänet, vaikken ollut edes varma pelkäsikö Alice sitä vaihtoehtoa.
Ei vaadittu suurta päättelykykyä, että tajuaisi kuka oli lapsen isä.  Alice antoi päänsä retkahtaa sohvan selkänojan yli ja päästi huokauksen, ja hetken kuluttua kuulin hänen manaavan veljeään.
”Ymmärtäähän sen... Hänellähän on uusi – tai siis uusvanha – tyttöystäväkin, minähän vain sotkisin heidän asiansa. Tai siis varmaan sotken joka tapauksessa”, mutisin rikkoakseni hiljaisuuden.
”Tyttöystävä?” Alice kiljahti.
”T-tanya”, lausuin kysyvällä äänensävyllä, säikähtäneenä Alicen yllättävästä reaktiosta.
”Tanya?! Ei varmasti ole, viimeksi kun juttelimme – siis eilen, aamulla, tietämättöminä sinun paluustasi – Edward oli vielä epävirallisesti sinkku. Tiedäthän, sinulle hän kuuluu joka tapauksessa, mutta...”
Miksi hitossa Edward valehtelisi minulle seurustelevansa Tanyan kanssa?
”En käsitä”, mutisin. Voisi kai olettaa, että Edward olisi jostain käsittämättömästä syystä halunnut uhota, väittää edenneensä elämässään ja ohittaneensa minut lopullisesti... Tehden saman tempun, jonka hän luuli minun tehneen. Tai sitten se oli hänen hätävalheensa, jotta hän voisi olla välittämättä lapsestamme. Oliko mahassani varttuva ihmisalku edes meidän? Olisiko hän jälleen taas vain ja ainoastaan minun? Ei se minua haittaisi, tekisin kaikkeni tarjotakseen onnellisen elämän lapselleni, mutta siitä huolimatta, tältä lapselta puuttuisi aina jotain. En toivonut hänelle samanlaista kohtaloa kuin Nessielle. En edes samanlaista kohtaloa kuin minulle, isän menettämistä nuorena. Kumpi oli pienempi paha, en tiennyt, mutta molemmat vaihtoehdot olivat sellaisia, joita lapseni ei tarvitsisi kokea. Muistin illat, kun olin avautunut Edwardille Nessien tilanteesta. Muistan Edwardin lohdutukset ja lupaukset. Kaikki oli kuitenkin heittänyt kuperkeikkaa, ja tässä sitä oltiin; Edward vihoissaan minulle, luultavasti täydellisen haluton isän rooliin.

”En minäkään. Vähintäänkin nyt se tuli todistettua, Edward on totaalisen idiootti. En oikeasti käsitä, miksi hänen täytyy olla niin jääräpäinen ja kapeakatseinen!” Alice ulisi. ”Juttelen hänelle heti huomenna.”
Vilkaisin kelloa, se kävi jo iltakymmentä.
”Alice, suunnattomasti kiitoksia. Et varmaan voi edes käsittää, minkälainen apu ja tuki sinusta on. Rakastan sinua”, mutisin. Nessien olisi pitänyt olla jo nukkumassa, sen sijaan hän piirteli keittiönpöydän ääressä vahaliiduillaan. Tyttö joutui nykyään olemaan valitettavan paljon yksin.
”Ihana kuulla ettei minusta ole pelkkää riesaa”, Alice helisi naurahtaen. Sitten hänkin vilkaisi seinäkelloa, ja vaikutti yllättyvän viisarin osoittamista lukemista.
”Nyt täytyy kyllä mennä! Bella, huomenna ensitöikseni etsin Edwardin käsiini ja taon hänelle järkeä päähän, vaikka sitten kirjaimellisesti, ja sitten meillä täytyy tavata ja jutella tästä tilanteesta! Kaikki sutviutuu kyllä, minä vannon.”
Halusin uskoa Alicea. Hän oli niin määrätietoinen ja itsevarma, että häntä oli helppo uskoa. En vain uskaltanut uskoa, päässäni kummitteli se pirullinen jos. Entä jos kaikki menisikin mönkään? Entä jos mikään ei järjestyisikään? Liian paljon uhkaa ohitettavaksi.

Oven lukko naksahti merkiksi Alicen lähdöstä, ja minä nousin hitaasti sohvannurkasta. Astelin hiljaa Nessien selän taakse, ja yllätin hänet piirtämästä kuvaa, jossa oli kolme tikku-ukkoa.
”Mitä piirrät?” utelin samantien, sillä tiesin että luvaton kurkistelu oli rumaa.
”Ihmisiä”, tyttäreni mutisi.
”Ketä siinä on?”
”Minä, sinä ja... Edward.”
Epätoivoisuuden aalto hulvahti lävitseni – Nessie kelpuuttaisi Edwardin perheeseensä. Nessie ehkä kelpuuttaisi Edwardin isäkseen. Edward voisi täydentää myös Nessien elämän. Valehtelematta, jos saisin - jos saisimme - Edwardin lähellemme, niin kaikki olisi silkkaa täydellisyyden perikuvaa. En ollut ainoa Swan, joka kaipasi Edwardia. Tietysti täysin eri merkityksissä, mutta kuitenkin.

”Mennäänkö iltatouhuihin?” maanittelin Nessietä.
Hiukan vastahakoisesti Nessie laskeutui tuolilta, ja asteli rinnallani kylpyhuoneeseen.
”Räikeää”, hän valitti mustavalkoisten kaakeleiden heijastuessa verkkokalvoillensa.
”Emmeköhän totu tähän”, lohdutin.
”Mitä vain Alicen tähden, niinkö?” Nessie arveli osuen täysin oikeaan.
Nyökkäsin hänelle puristaen samalla hammastahnaa Nessien pikkuruiselle harjalle. Hammaspyykkääminen sujui nopeasti vanhasta tottumuksesta, ja sen jälkeen kävimme pesulla ja puin meidät napitettaviin flanellipyjamiin.

”Luethan iltasadun?”
”Etkö halua itse lukea?” ihmettelin. Viime aikoina lapseni oli ollut niin innostunut lukemisesta, ettei muuta juuri halunnut tehdäkään. Uskomatonta kyllä – kun kohta viisivuotias lapseni muisti alkeellisten satukirjojensa tekstit ulkoa, hän oli jo alkanut tavata minun klassikoitani; Shakespearea, Jane Austinia ja sen sellaisia.
”Kuinka voin nukahtaa, jos luen itse?” Nessie tiedusteli hymyillen. Hittolainen, superlahjakas lapseni osasi myös olla nenäkäs.
”Niin tietenkin. No, mitä haluat minun lukevan?”
”Tätä”, Nessie pyysi ojentaen minulle kuluneen niteen, jonka selkämyksessä luki Romeo ja Julia. ”Haluan kuulla näistä enemmän, näillä on hassut nimet. Enkä oikein osaa lukea tällaisia kirjaimia”, Nessie selitti. Oli varmaan ihan ymmärrettävää, että melkein viisivuotias ei vielä osannut lukea pientä vanhanaikaisesti tekstattua pränttiä.

Siispä minä aloin lukea hitaalla temmolla tyttärelleni tarinaa rakastavaisista, jotka omalla käytöksellään ja väärinkäsityksien summalla ajoivat toisensa tuhoon. Romeon ja Julian kohtalo melkein vastasi minun elämääni – ainakin vertauskuvallisella tasolla – mutta Edward tuskin enää kärsi tai kitui. Edward ei enää rakastanut minua, ei kaivannut minua. Se tieto kaiversi minua sisältä, ja jouduin lähes puremaan kieleni kahtia, jotten olisi antanut kyynelten kavaltaa minua lapseni nähden.

Alice's PoV

Soitin Edwardin ovikelloa häiritsevän – ja ehkä jonkun mielestä tarpeettoman – monta kertaa, naputtaen samalla ärtyneenä lattiaa kengänkärjelläni. Nukkuiko veljeni vielä aamu yhdeksältä?! Itse asiassa, minua lähes hävetti kutsua tätä idioottia nykyään veljekseni. Kuulin askelia oven toiselta puolen, ja pian itse aurinkoisuus mulkaisi minua ovenraosta, hiukset tuhannen pörrössä ja yllään ainoastaan farkut, sepalus avoinna. Vieraanvaraista. Mutta ehkä hän oli vaistonnut tulijan, ties mistä tuntemattomasta syystä.
”Alice?” Edward oletti hieroen silmiään.
”Pääsenkö sisään?” kysyin sirkuttaen ja samalla tunkeuduin Edwardin ja oven välistä sisälle asuntoon. ”Vai onkohan teillä jotain kesken Tanyan kanssa”, mutisin sitten, juuri sen verran äänekkäästi että Edwardkin kuuli.
”Bella ehti jo juoruamaan, niinkö?” saamarin idiootti-veljeni murahti.
”Minä utelin”, kivahdin. ”Ja jos et lakkaa syyllistämästä Bellaa, niin tukin turpasi heti alkuunsa ja ehkä eliminoin jotain muutakin siinä sivussa.”
Edward ynähti kysyvästi.
”Etpähän pääse siittämään lisää naisia, jotka jätät kuin nallin kalliolle, silloin kun he eniten sinua tarvitseisivat”, kivahdin edelleen ärtyneenä.
”Ei Bella ole minulle raskaana”, Edward tokaisi kuin olisi juuri sanonut vaikkapa että ostin kaupasta kaksi patonkia. Nyt minun, rauhallisuuden perikuvan, täytyi todella hillitä käsiäni.
”Kenelle muulle hän sitten olisi?” esitin retorisena kysymyksenä.
”Oletteko te kaikki naiset todella noin vajaita?”

Muutaman sekunnin kuluttua Edward ulisi – erotin joukosta sanat helvetin Alice, ja minä ehkä pikkuriikkisen häpesin itseäni, mutta ennen kaikkea tunsin suurta uhoa Bellan puolesta. Ja ehkä siitäkin, että Edward oli juuri puhunut alentavaan sävyyn naissukupuolesta.
”Tämän jälkeen sinun on turha väittää minua kenenkään isäehdokkaaksi”, Edward sihisi hetken kuluttua.
”Anteeksi”, sanoin mahdollisemman viattomalla äänensävyllä. Vastaukseksi Edward mulkaisi minua murhaavasti.
”Minulla meni hermot sinun typerään vähättelyyn ja jääräpäisyyteen. Mikset voi uskoa, kuten me muut, että Jacob todella pakotti Bellan ja Nessien mukaansa?”
”Se kuulostaa turhan utopistiselta.”
”Kysytäänkö Jacobilta?” haastoin, vaikka en todellakaan ikinä olisi missään yhteyksissä siihen pirulaiseen.
”Ei!” Edward huudahti ennen kuin ehti harkita vastaustaan. Huulilleni kohosi omahyväinen hymy – sisimmässään Edward ehkä uskoi Bellaa, mutta yritti pitää jotain kuorta yllään. Kuorta, joka oli hyvin hauras ja mureni hetki hetkeltä, sana sanalta. Toisaalta, ehkä Edward sanoi ei, koska halusi pitää Bellan lähellään, ja Jacobin kaukana.
”Nessien tähden”, Edward perusteli sitten.
”Kuinka läpinäkyvää! Rakastat yhä Bellaa!”
”Entä sitten... ei siitä kuitenkaan mitään tulisi”, Edward intti.
”No ei varmaan, jos sepität Bellalle kaikkea perätöntä, kuten että seurustelet Tanyan kanssa!” Irvistin. ”Mitä ihmettä sinä ajattelit?”
”En viitsi avautua sinulle, tehän ilmeisesti kerrotte toisillenne kaiken.”
”Ymmärrän sinua jo puolesta sanasta. Ymmärrän kyllä, että olet rakastunut häneen yhä, haluat hänet takaisin, ja samalla yrität säätää jotain idioottimaista. Joten voit antaa itse sille huoletta vahvistuksen.”
”Nyt riittää Alice! Tämä ei kuulu sinulle!” Edward sähähti yht'äkkiä ja alkoi työntää minua kohti ulko-ovea.
”Mitä? Älä höpötä! Nyt kyllä kerrot”, vikisin epätoivoisesti.
”Nyt minä haen pakastevihanneksia viilentämään sukukalleuksieni tuskaa”, hän murahti ja ovi sulkeutui. Kuulin kuinka turvaketju kilahti vasten puupintaa. Ja minä jäin sen oven ulkopuolelle.

Olisin ehkä voinut kapinoida hiukan, mutta muistin Bellan, ja muistin lupaukseni; meillä pitäisi jutella, setviä tilanne perinpohjin. Onneksi Jasper oli ymmärtäväinen, eikä pahastunut vaikka kulutin paljon aikaa Bellan luona. Ainakaan vielä – olihan Bella tullutkin vasta pari päivää sitten. Edwardin rumasta, huonosti sisustetusta – hän ei antanut minun tehdä läävälleen taikoja – asunnosta ei ollut pitkä matka Bellan uudelle asunnolle. Lyhyempi matka kuin Bellan vanhaan asuinsijaan. Minusta oli hiukan ikävää, ettei hän asunut enää vastapäätä minua. Loikin kierreportaat alas, ja liihotin kivikatuja pitkin Bellan kortteliin.

”Huomenta”, hihkaisin Bellan avatessa oven. Ilmeisesti herätin hänetkin, ainakin siristelevistä silmistä ja takkuisesta hiuspehkosta päätellen. ”Olet toivoton unikeko.”
”Mieluummin nukun, kuin -”
”Voivottelut sikseen! Kävin juttelemassa Edwardin kanssa.”
”Ethän, Alice?!” Bella vaikutti terästäytyvän kuin salamaniskusta.
”Kyllä kyllä! Hän ei myöntänyt mitään, ainakaan sen jälkeen kun sai potkun munilleen.”
Bella painoi kätensä kasvoilleen, enkä voinut estää nauruntirskahdustani.
”Etpä ole ainoa, kenelle hän nyt on vihainen”, lohdutin nauraen.
Bella ei sanonut mitään, tuijotti vain minua myrtyneesti.
”Takaisin aiheeseen”, komensin.

Selitin Bellalle ummet ja lammet keskustelustamme, Edwardin vastaukset sanantarkasti ja hänen reagoimiset puheisiini.
”Hänkö... hänkö...?”
”Niin, hän rakastaa sinua yhä!”
”En minä sitä tarkoittanut! Eihän hän myöntänyt mitään”, Bella intti.
”Vielä. Meidän täytyy saada ensin porukka jälleen kasaan.”
”Mitä tarkoitat?”
”Rosekin täytyy saada ymmärtämään.”
”Hän vihaa minua varmaan ikuisesti”, Bella mutisi.
”Älä höpötä! Olet rasittavan pessimistinen.”
”Voi anteeksi jos rasitan sinua”, Bella tokaisi marttyyriseen sävyyn.
”Olette ihan samanlaisia molemmat. Yhtä jääräpäitä”, mutisin kyllästyneenä tähän ainaiseen soutamiseen ja huopaamiseen.
”Muuten, ei Edward ole ollut missään tekemisissä Tanyan kanssa.”
”Mitä?” Bella kysyi säikähtäen.
”Hän keksi sen omasta päästään, muttei suostunut kertomaan miksi.”
Bellan silmissä pilkehti iloa ja ehkä toivonkipinöitä. Silloin olin varma, että sotkut setviytyisivät vielä, ja kaikki loksahtaisi oikeille paikoillensa. En luovuttaisi, ennen kuin näkisin Edwardin ja Bellan onnellisina. Yhdessä.
dream as if you'll live forever
live as if you'll die today

alba

  • Vieras
Vs: Revenant of Rosefield (3. Luku 19.6.)
« Vastaus #46 : 19.06.2010 15:49:56 »
Lainaus
”Nyt minä haen pakastevihanneksia viilentämään sukukalleuksieni tuskaa”

...HUAAAHAHAHAHAH♥ Siitäs sai, GO ALICE!

Jatkoaaaaa...

Deph

  • Herkuttelija
  • ***
  • Viestejä: 589
Vs: Revenant of Rosefield (3. Luku 19.6.)
« Vastaus #47 : 19.06.2010 16:34:45 »
Lainaus
En luovuttaisi, ennen kuin näkisin Edwardin ja Bellan onnellisina. Yhdessä.

Tämä lupaa jotain erittäin hyvää! (;
Todella ihana luku oli. Voi luoja, että minä rakastan Alicea. Ihan oikein idiootti Edwardille, kun ei usko siskoaan eikä Bellaa. Mikä sitä ukkoa riivaa? ;o
Virheitä en huomannut yhtään.
Ja mä toivon sitä kuuluisaa jatkoaa!

Deph
On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista.
Samuli Putro - Olet puolisoni nyt

Avatar Irkku

iituska

  • ***
  • Viestejä: 98
Vs: Revenant of Rosefield (3. Luku 19.6.)
« Vastaus #48 : 19.06.2010 17:00:40 »
Ihana!
Miks se Edward ei usko Bellaa? Tai Alicea?
No, katsotaan, eiköhän ne ala järkiinsä tulla...? :D
Jatkoa!

iituska

E_Bella

  • Vieras
Vs: Revenant of Rosefield (3. Luku 19.6.)
« Vastaus #49 : 19.06.2010 17:22:23 »
Hah, Alice kyllä hoitaa asia. :D
Lainaus
”Nyt minä haen pakastevihanneksia viilentämään sukukalleuksieni tuskaa”
Taisi olla aika kova potku..? ;D

Äh, jatkoa pyydän kauniisti,
~Ellu  (:

kuppi_kahvia

  • ***
  • Viestejä: 67
Vs: Revenant of Rosefield (3. Luku 19.6.)
« Vastaus #50 : 20.06.2010 14:50:32 »
aaaww ihana luku! :)
i feel i can fly

Lööperiikka

  • ***
  • Viestejä: 481
Vs: Revenant of Rosefield (3. Luku 19.6.)
« Vastaus #51 : 20.06.2010 20:57:34 »
Voi ihana! <3
Alice, I LOVE U!
Mutta joo pidin ovasti, kuten aina ja iänkaikkisesti ja toivon jatkoa!

Sarkku

  • Green Day holisti
  • ***
  • Viestejä: 175
  • ava by NiNNNi
Vs: Revenant of Rosefield (3. Luku 19.6.)
« Vastaus #52 : 21.06.2010 00:45:38 »
Mahtava luku taasen kerran   :D
Jaappa sitä kirjoitus taitoa tännekkin!
Alice on oma pippurinen itsensä  :)
Jatkoa

Sarkku
Do you know what's worth fighting for?
When it's not worth dying for?

Prumrose

  • Vieras
Vs: Revenant of Rosefield (3. Luku 19.6.)
« Vastaus #53 : 21.06.2010 00:57:56 »
OI VOI !  :o
Multa on mennyt kaksi lukua ihan ohi !
Mä en tajua ! Yleensä seuraan niin tarkasti milloin tulee jatkoa...  ???
NO mutta kuitenkin olen superkiitollinen kun sain lukee nää kaks lukuu.
Ja en kyllä yhtään ihmetellyt kun totesin kummankin niistä olevan yksinkertaisesti ja lyhyesti;
IHANIA ! <3
Kiiiiiitoooooos ! <3

~Prumrose

phoebeZ

  • ***
  • Viestejä: 166
Vs: Revenant of Rosefield (3. Luku 19.6.)
« Vastaus #54 : 21.06.2010 13:31:12 »

Oho. Alicepas on tehokas (;
noh, kai se on vaan hyvä että Edwardilla ja Bellalla on oma dr. phill siellä,
nyt jos vaan Rosekin ymmärtäis..
mutta kiitos tästä luvusta, oli aivan mahtava, kuten aina
ja lisää vaan kehiin ; >>
kiitoksia ♥

enni

  • ***
  • Viestejä: 150
Vs: Revenant of Rosefield (3. Luku 19.6.)
« Vastaus #55 : 21.06.2010 21:09:34 »
Lainaus
”Nyt minä haen pakastevihanneksia viilentämään sukukalleuksieni tuskaa”
Ihan oikein Edwardille, mitäs on niin jääräpäinen :-D

Lainaus
En luovuttaisi, ennen kuin näkisin Edwardin ja Bellan onnellisina. Yhdessä.
Jättäkää asiat Alicen huolehdittavaksi ja kaikki sujuu! Alice on ihanan päättäväinen ja muutenkin vain ihana, oi.

Ja tää luku oli ihanan pitkä! :-D

Rakastan Alicea, kun se on tommonen päättäväinen ja oikeen Alicemainen! Shoppaa, ja rakastaa kaikkea sisustamista ja kaikkea. Oot niin hyvin onnistunu Alicen hahmos :-) Ja muutenkin tää ficci on vaan ihana! :-D Pistä jatkoa pianpianpian, eiksjee!

/peeäs, 1oo. viesti, jeij! :-D
The first one is always the hardest one.

Blinky

  • ***
  • Viestejä: 141
Vs: Revenant of Rosefield (3. Luku 19.6.)
« Vastaus #56 : 23.06.2010 10:56:11 »
Luku neljä ja nyt voin sanoa jotain tapahtuvankin!
Kiitos ihan hirmuisesti teidän hirmuisen ihanista kommenteista, johon en TAASKAAN ehdi tarkemmin vastata, sillä mun pitäisi olla jo menossa, hmph. Rentouttava kesäloma ja niin pois päin...

Muutes, tämä ficci jää näillä näkymin aika lyhyeksi, eikä lukuja ole tulossa enää kovin montaa. :>



Luku 4

Edward's PoV

Sanalla sanoen, olin täydellisen sekaisin. Sekaisin ajatusteni, tuntemusteni ja päätösteni kanssa. Bella – hänen nimensä ajattelukin aiheutti minussa sekavia tunteita – oli palannut, mikä oli kai hyvä asia, tai toisin sanoen se oli mahtava, odottamaton, paras asia aikoihin. Lisäksi hän oli tuonut tullessaan kasan vaikeuksia.

Aivan kuin siinä, että minusta tulisi isä, ei olisi tarpeeksi sulateltavaa. Lisäksi minun täytyi koittaa setviä omia tunteitani Bellaa kohtaan, suhtautumistani tähän nurinkuriseen tilanteeseen ja sitä, kuinka järjestäisin tulevan omalta osaltani. En tiennyt, mitä Bellan päässä todella liikkui. Kliseisesti penni ajatuksistasi, oli mitätöntä siihen verrattuna, kuinka halusin päästä Bellan pääkoppaan. Puhuiko hän tällä kertaa totta? Valehteliko hän minulle sinä tuulisena päivänä? Päivänä, joka sai minut viikkokausiksi synkkyyden valtaan. Päivänä, jolloin lähestulkoon menetin elämäniloni. Se oli päivä, jolloin menetin merkitykseni elää. Ja kun olin juuri selvinnyt jälleen jaloilleni, ollut valmis jatkamaan eteenpäin – tosin haluttomana suhteeseen kenenkään muun kanssa – hän palasi. Palasi noin vain, ja sanoi ettei koskaan todella lakannutkaan rakastamasta minua, ei koskaan rakastanut sitä helvetin Jacobia. Että hän oli vain valehdellut ja näytellyt. Tarkkaa syytä en kuullut, mutta sen saamarin Jacobin takia varmaan. Tai niin ainakin halusin uskoa.

Nyt siis Bella ilmeisesti kaipasi minua – ei varmastikaan yhtä paljon kuin minä häntä – ja Alice oli raivoissaan minulle. Emmettkin oli vihoitellut, ollut ärsyyntynyt käytöksestäni. Jasperin kanssa olin vaihtanut ohimennen pari sanaa, muttei yhtäkään Bellasta. Rose oli kanssani samoilla linjoilla, tosin varmaan eri syystä mutta kuitenkin. Ei kuulostanut kovin lohduttavalta; kaikki muut minua ja Rosalieta vastaan. Me kaksi emme nimittäin oikein koskaan tulleet hyvin toimeen keskenämme. Toisinaan vaikutti siltä, ettei Rose tullut kenenkään kanssa toimeen, mutta osasi hän kai mukavakin olla.

Ei varmaan mikään ihme, että juuri nyt tunsin olevani täysin ulalla ja muutenkin sekaisin kuin seinälyhty näiden ailahtelevien päätöstenpoikasten ja tunnemyrskyjeni kanssa. Omassa päässäni uskalsin myöntää muutamat seikat; minä olin yhä rakastunut Bellaan – en koskaan lakannut rakastamasta häntä. Hänen tunteistaan ei vain ollut mitään varmuutta, mutta halusin uskoa hänen sanojaan. Eri asia, kannattiko. En tiennyt, selviäisinkö, jos hän jättäisi minut taas. Osa minusta ei halunnut uskoa, se itsesuojeluvaiston omaava osa.

Ajatus siitä, että minä ja Bella saisimme yhteisen lapsen, oli rakastettavan kutkuttava. Se olisi jotain meidän kahden omaa, se olisi lapsemme. Se virallistaisi käsitteen me. Minä, Bella, Nessie ja lapsemme. Ajatus oli hykerryttävän kaunis, kunnes pelot ja murheet saapuivat aina varjostamaan sitä. Jos – ja kun – kiintyisin lapseen, ja Bella jättäisi minut taas, veisi lapsemme pois, se ajaisi minut kahta kauheampaan turmioon. Huomasin, että olin aivan liian pelokas ja epävarma. Toisaalta en edes halunnut Bellan sanojen olevan totta,  sillä pelkäsin hänen jättävän minut syystä tai toisesta, ennemmin tai myöhemmin. Vaikka Bella ei olisi jättänyt minua taannoin, hän voisi joskus tehdä niin – jos antaisin uuden mahdollisuuden. Kun kerran olin saanut kokea sen tunteen, tiesin etten kestäisi sitä uudestaan. Päätökseni horjui, kallistui alituisesti puolelta toiselle, ja jos valitsisin tulevaisuuden, johon kuului Bella, se olisi minulle kuin vapaapudotus tuntemattomaan. Tiesin, että pelkäsin liikaa, maalailin piruja seinille, mutta en voinut itselleni mitään. En voinut kauhukuvia luovalle mielelleni mitään. Otin tahtomattani kaikki vaihtoehdot huomioon.

Ei ollut mikään ihme, että tämä ahdas, tunkkainen asunto kävi ahtaaksi minulle ja mietteilleni. Tarvitsin tilaa hengittää. Ajatella. Tarvitsin paikan, joka ei jokaisella yksityiskohdallaan muistuttanut minua entisestä. Tarvitsin paikan, jossa kaikki oli uutta ja ennennäkemätöntä, jonne muistot eivät mahtuneet. Omasta pääkopasta en päässyt pakoon, mutta jotain voisin tehdä. Ehkä helpottaa oloani, edes hetkeksi. Tarvitsin tilaa pohtia ennakkoluulottomin silmin. Kuin sivustaseuraajana, ulkopuolisena. Minun täytyi lähteä, varhaan huomisaamuna. Se oli – ehkä typerä – päätökseni, päätös josta kerrankin kykenin pitämään kiinni.

Seuraavana aamuna kello 6:00

Vedin matkalaukkuni nahkasoljet kiinni, tarkistin etten jättänyt mitään sähkölaitteita päälle, ja olin valmis lähtemään. Teoriassa. Henkisesti, en ollut valmis. En oikeastaan ollut valmis mihinkään. En ollut valmis isäksi – tosin en tiedä, olisiko kukaan tässä vaiheessa – mutten myöskään valmis jättämään rakkaimpiani. Edes väliaikaisesti. Yritin kuitenkin pysyä suunnitelmassani, ja itsepintaisesti lähdin kohti katutasoa.

Ulkona oli vielä hämärää, ja tuuli ulisi nurkissa. Korttelissa ei näkynyt ristin sielua, vain tuulessa heiluvat mainoslappuset ja liiketilojen nimikyltit. Luulin olevani yksin, kunnes näin naishenkilön pienen kivenheiton päässä luotani. Tietenkin. Aivan niin kuin tämä olisikin voinut käydä niin helposti. Bella asteli tienreunaa pitkin, kädet puuskassa, tuulen vihmoessa hänen hiuksissaan ja aamutakin helmoissaan. Ihmettelin, miksi hän oli näin aikaisin hereillä. Ei se ollut hänen tapaistaan. Ja miksi ylipäätään, hän oli tähän aikaan yksin kuljeksimassa kadulla. Koitin vahvasti kiistää sen, että olisin osasyy. Ja samalla koitin vahvasti kamppailla vastaan, jotta en olisi juossut Bellan luo, vetänyt häntä halaukseen, ja suudellut noita täyteläisen täydellisiä huulia. Se oli se, mitä todella halusin. Siitä päätöksestä olisi ollut kaikkein helpointa, mutta myös vaarallisinta, pitää kiinni.

Koska minä en vain osannut, enkä voinut, tehdä niin kuin olisi parasta, seisoa törötin yhä paikoillani, katse kiinnittyneenä Bellaan. Päätin suoda minulle yhden uuden, tuoreen ja rauhallisen muiston hänestä. Nähdä Bellan sellaisena, kuin hän olikin. Ei päällepäin vihaisena tai surullisena minulle. Mutta Bellakin huomasi minut, ja kun katseemme kohtasivat, hänen syvät suklaanruskeat silmät olivat täynnä surua. Hän oli surullinen. Minun syytäni. Kuinka olisinkaan halunnut yhä juosta hänen luokseen, unohtaa kaikki pelkoni ja vain pysyä siinä ikuisesti. Kuinka toivoinkaan, että se olisi käynyt yhtä helposti, miltä se kuulosti.

Tietysti käyttäydyin typerästi, idioottimaisesti. Tavalla, josta luultavasti myöhemmin vain soimaisin itseni. Tein – tai pikemminkin pysyin – päätökseni, joka seurasi järkeä, ei sydäntä. Heitin unholaan kaikki elämäni varrella kuulemani opetukset. Kuuntele sydämesi ääntä. Sen sijaan, että olisin tehnyt niin, ja palannut Bellan luo, heilautin mahdollisimman rennosti kättäni, ja soin hänelle pienen hymyn. Siinä kaikki, mihin kykenin. Bellan kasvoille ilmestyi vaisu hymy, ja hän painoi sormenpäänsä huulilleen, ja puhalsi lentosuukon minua kohti. Aivan niin kuin hän olisi lukenut ajatukseni, kuullut toiveeni. Soin häneen viimeisen silmäykseni, ja lähdin kävelemään hartiat kumarassa kohti Alicen asuntoa. Toivottavasti hän ei ollut hereillä.

Alice's PoV

Kun heräsin aamulla, muistin tehtävävyöryn, joka minua odotti. Olin ristiriitaisella tuulella – toisaalta halusin jäädä Jasperin kainaloon vaikka ikuisuudeksi, mutta toisaalta odotin palavasti pääseväni setvimään Bellan ja Edwardin välejä. Suikkasin Jasperin poskelle suukon, ja päädyin viimeiseen vaihtoehtoon. Ja mielessäni toivoin, että Jasper kestäisi minua tämän aikajakson yli. Liihotin kohti keittiötä, ja silmääni osui valkea kirjekuori kynnysmatollani. Poimin sen käteeni, ja tunnistin lähettäjän samantien. Kuoreen oli kirjoitettu Edwardin käsialalla nimeni. En tiennyt, pitäisikö minun olla huolissani; miksi hän ei vain sanonut asiaa suullisesti? Mikä oli niin vakavaa, että se piti ilmoittaa kirjeitse?

Astelin varovaisesti keittiönpöydän ääreen, ja tarkastelin kuorta hiljaisena. Uskaltauduin repäisemään sen auki, ja jäykkä paperiarkki tipahti käteeni.

Alice,
voit vaikka nirhata tietyt elimeni totaalisen tuusannuuskaksi, kun tapaamme jälleen, mutta et saa minua palaamaan nyt. Et vaikka kuinka yrittäisit – eikä tämä viesti ole mikään haaste. Tunnen vain sinut ja pippurisen luonteesi niin hyvin, että tiedän miten se on periaatteitasi vastaan. En kerro, mikä, koska se sana saisi sinut viimeistään perääni. Tai niin ainakin oletan. Ehkä olen turhan itseriittoinen, eikä sinua voisi vähempää kiinnostaa tekemiseni.

Kuitenkin, olen päättänyt lähteä hetkeksi muualle. Tarvitsen tilaa. Asuntoni (joka on ruma ja niin pois päin, tiedetään,) on liian ahdas minulle ja ajatustulvalleni. Rosefieldissä on liikaa muistoja. Se, etten näe teitä, on hinta joka päätöksestäni on maksettava. Minun tulee teitä ikävä. Älkää kukaan kehdatko ajatellakaan, että lähtisin teidän takia. Tämä päätös koskee vain ja ainoastaan minua (niin kuin varmaan kaikki maailmassani – teidän mielestänne). Kerro terkkuja jokaiselle. Jasperille (jonka olisi parempi pitää hyvä huoli pikkusisarestani), Emmettille, Roselle, ja ketä minä yritän muka huijata – myös Bellalle. (Kerro että lähtöni ei ole varsinkaan hänen syytään.)

Tiedän, että on pelkurimaista häipyä näin. En vain kykene jäämäänkään. Tarvitsen hengähdystauon. Tämä kuulostaa itsekkäältä, ja sitä se kai onkin, mutta minusta ei ole nyt teidän seuraksi. Olen liian sekaisin päätösteni, ajatusteni ja tunnemaailmani kanssa. Mutta lupaan, että me näemme vielä joskus. Se päivä voi koittaa piankin, mutta satavarmasti joskus. Olet maailman paras pikkusisko.

Edward

Onneksi istuin jo tuolilla, sillä yllättävä heikotus huokui sisälleni. Aivan kuin Edward olisi ollut paikalla, kuten ehkä olin toivonutkin. Aivan kuin hän olisi tiennyt minun mielipiteeni hänen päätöksensä jokaisesta tavusta, aivan niin kuin hän olisi ollut paikalla näkemässä reaktioni. Hän tunsi minut käsittämättömän hyvin.

Mutta hitot siitä, että Edward tunsi minut hyvin. Jos hän olisi tuntenut minut täydellisesti, hän ei olisi lähtenyt. Edwardin kuvailema reaktioni hänen päätöksestään oli vaisu siihen nähden, mikä tunnemyrsky sisälläni nyt velloi. Kuinka hän saattoi vain lähteä ja jättää kaiken tänne sikinsokin? Oliko – kyllä hän oli, hän myönsi sen itsekin – hän niin itsekäs, ettei hän ottanut huomioon Bellaa, joka synnytti hänen lastaan? Paperiarkki rytistyi sormissani huomaamattani ryppyiseksi palloksi, ja sisälleni puski pettymyksen lisäksi suunnatonta vihaa. Kun Jasper asteli keittiöön, läheltä piti etten käynyt hänen kimppuunsa.

”Mitä nyt, rakas?”
”Kaikki miehet!” ulisin. ”Kaikki miehet ovat idiootteja!” Sitten ryntäsin takaisin sänkyymme, kietouduin lakanoihin ja vaimean nyyhkytyksen säestämänä koitin epätoivoisesti palata takaisin siihen hetkeen, kun kaikki oli hyvin. Tunsin Jasperin silittävän hiuksiani, mutta edes se ei helpottanut. Edward oli ajanut asiat entistä pahempaan sotkuun, saaden minut tuntemaan oloni entistä avuttomammaksi. Minähän lupasin Bellalle, oli viimeinen ajatus ennen kuin vajosin painajaismaisiin uniini.

Bella's PoV

Astelin edelleen hämmentyneenä avaamaan oven, kun joku koputti siihen vaativasti. Ehdin jo ajatella, että se olisi Edward, mutta alitajunnassa tunnistin kyllä napakan koputuksen Alicen aikaansaamaksi. Kun aukaisin oven, ja kohtasin Alicen kasvot, arvasin että jotain oli tosiaan sattunut. Ja että siihen liittyi Edward, joka oli matkalaukkuineen seissyt aamuvarhaisella mukulakivikadulla.

Alicen kasvot olivat haudanvakavat ja meikittömät, ja hän lausui hitaasti pelkäämäni sanat.
”Edward on lähtenyt.”
Ei sentään kuollut, helpotuin mielessäni. Ellei äskeinen ollut Alicen kiertoilmaus.
”Minne?”
”Ei hän kerro”, Alice mutisi, ja minä päästin hänet sisään.
Yllättäen uutinen ei tuntunutkaan niin kauhealta, niin maatakaatavalta. Ehkä se johtui siitä, että olin aavistanut jotain tämänkaltaista tapahtuvan. Ehkä jossakin ulottuvuudessa olin jo sisäistänyt ja hyväksynyt tämän muutoksen. Mutta se tunne haihtui pian, kun sisälleni raivasi tiensä tieto siitä, että Edward oli poissa. Poissa luotani. Poissa tulevan lapsemme elämästä, ainakin toistaiseksi. Ja miksi hän haluaisi edes palata?

”Olet kumman rauhallinen”, Alice ihmetteli.
”En ole. Mutta aavistin tämän. Ei enää aihetta panikoida”, mutisin käpertyen sohvan perimmäiseen nurkkaan. Annoin hiusten valua verhoksi kasvojeni eteen. Alice asteli viereeni, ja kietoi kätensä olalleni.
”Älä sure. Hän lupasi tulla takaisin.”
”Aivan kuin lupaukset aina pidettäisiin”, tuhahdin. En tarkoittanut loukata puheillani Alicea, enkä ylipäätään tarkoittanut häntä.
”Anteeksi, Bella. Minä todella luulin, että saisin asiat selvitettyä. Mutta aivan varmasti saan, vielä joskus”, Alice uhosi tarmokkaasti. Sillä ei oikeastaan enää ollut väliä.

Alice ojensi minulle paperimytyn, jonka varovasti avasin. Tunnistin Edwardin täydellisen säntillisen käsialan. Luin kirjeen, ja jälleen kerran kyynelkanavani avautuivat, ja suolainen vesi virtasi valtoimenaan silmäkulmistani aina Alicen silkkipaidalle asti. Juuri nyt en tuntenut muuta kuin hänen lämpimät kätensä ympärilläni, juuri nyt päässäni ei liikkunut muuta kuin kysymys vailla vastausta. Miksi?

Millään ei oikeastaan enää ollut väliä.
« Viimeksi muokattu: 24.06.2010 12:50:45 kirjoittanut Blinky »
dream as if you'll live forever
live as if you'll die today

alba

  • Vieras
Vs: Revenant of Rosefield (4. Luku 23.6.)
« Vastaus #57 : 23.06.2010 12:30:08 »
Lainaus
...kuinka halasin päästä Bellan pääkoppaan
halusin? :)

Tää osa oli tosi surullinen. Mä en toisaalta osaa olla vihainen Edwardille, kyllä mäkin olisin tollasessa tilanteessa aika sekasin.
Mutta kyllä sen näkee, että kaikki alkaa pikkuhiljaa lutviutua, varsinkin kun Edward pitää tuon miettimistauon. Ellei se sitten siinä miettiessään päätä väärin :/
Sä olet kyllä yks parhaimmista tunteidenkuvailijoista jotka tiedän. Osaisinpä minäkin yhtä hyvin :D

Jatkoa jatkoa♥

~alba

Lööperiikka

  • ***
  • Viestejä: 481
Vs: Revenant of Rosefield (4. Luku 23.6.)
« Vastaus #58 : 23.06.2010 12:41:10 »
Rupesin itkemään tuon kirjeen aikana. Ei, älä kysy miksi.
Jokatapauksessa pidin ihan Ä.L.Y.T.T.Ö.M.Ä.S.T.I.!
Jatkoa toivoisin.

(Pyydän jälleen anteeksi ei-niin-rakentavaa kommenttia!)

phoebeZ

  • ***
  • Viestejä: 166
Vs: Revenant of Rosefield (4. Luku 23.6.)
« Vastaus #59 : 23.06.2010 13:11:39 »

Ei, ei, ei! Ei tollaseen kohtaan saa lopettaa lukua!
Mähän revin silmät päästäni tämän takia!
Herranen aika, jatka nyt nopeasti : >>
kiitoksia ♥