Kirjoittaja Aihe: Sherlock Holmes, Tarina Southamptonin junan kallisarvoisesta lastista (K-11) VALMIS  (Luettu 7601 kertaa)

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 077
  • Peace & Love
Alaotsikko: Sherlock Holmes, adventure, päähenkilöinä Mycroft ja Sherlock, 8/8 + epilogi

Ficin nimi: Tarina Southamptonin junan kallisarvoisesta lastista
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Sherlock Holmes
Genre: adventure
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Ei parituksia, päähenkilöinä Mycroft ja Sherlock Holmes.
Vastuuvapaus: Conan Doyle omistaa, mina en missään nimessä, enkä rahaakaan saa.

Yhteenveto: Mycroftin suhde nuorempaan veljeensä ei ole sanalla sanoen ollut oikein läheinen, ennemminkin nuiva. Miten kuitenkin käy kun nuoren Sherlockin uteliaisuuden vuoksi jotain aivan kamalaa sattuu Mycroftin ollessa hänestä vastuussa?

A/N: Se mitä ihmeen järkeä on kirjoittaa kahta jatkoficciä samaan aikaan vastaan, että on siinä paljonkin jos draivi on kova kuten minulla. Sitä paitsi tästä on jo lähestulkoon kolme osaa valmiina, joten uskon kykeneväni kirjoittamaan tätä sekä Diogenesiä samaan aikaan. Rautaa on taottava kun se on kuuma!
Halusin kirjoittaa jotain ihan puhtaasti adventurea, ja mielessäni alkoi pyöriä tämä idea lapsi!Sherlokista ja nuoriaikuinen!Mycroftista, käsitellen veljeyttä, ihmissuhteita ja rikoksia. Toivottavasti jotkuta kiinnostaa samalla tavalla kuin minua. Enjoy.



Tarina Southamptonin junan kallisarvoisesta lastista


1. Lontoo

”Mycroft, älä viitsi olla lapsellinen, aikuinen mies.”

Harmaantunut, yltä päältä mustiin pukeutunut naisihminen seisoi uhkaavana vasten ikkunaa. Hänen poikansa, noin kahdenkymmenen ikäinen nuori mies istui häneen selin kirjoituspöydän ääressä kirjoittaen kynä viuhuen kuin ei kuulisikaan.

”En mielestäni ole ollut kohtuuton, olen katsonut ja sietänyt tuota haihatteluasi niitä numeroita piirrellessäsi. Sama sen minulle on mitä teet elämässäsi. Mutta välinpitämättömyytesi todellakin tekee kipeää. Haluatko todellakin loukata omaa äitiäsi?”

”Olet liian dramaattinen äiti”, Mycroft murahti, eikä nostanut katsettaan. ”Laskelmillani on kiire, jos haluan pitää saamani työpaikan. Sinähän nimenomaan halusit minun ottavan sen valtionvirkamiehen paikan, etkö totta halunnutkin?”

Nainen parahti ja kävi istumaan tuolin viereen. Aivan kuin hänen sydäntään olisi kirvellyt, ainakin siihen tapaan hän piteli rintaansa.

”Olet julma. Käytät omia sanomisiani itseäni vastaan”, hän päivitteli kovaan ääneen. ”Ainoa mitä kuitenkin pyydän on, että katsot nuoren veljesi perään sen aikaa kun olen poissa. Ymmärräthän sinä, että minun on pakko mennä, enkä voi ottaa häntä mukaan. Pitkä matka järkyttäisi häntä liikaa. Tiedäthän sinä Sherlockin huonon terveyden.”

Mycroft huokaisi syvään kun hänen äitinsä tarttui häntä käsistä estäen kirjoittamisen. Äidin haalenneissa silmissä kimmelsi melodramaattiset kyyneleet. Nainen oli jo pitkän aikaa ollut aivan poissa tolaltaan. Ensimmäiseksi hänen aviomiehensä oli kuollut pitkällisen sairauden uuvuttamana, nuorimmalla pojalla Sherlockilla oli ollut jos jonkin moista vaivaa, astmaa ja allergiaa. Vanhimmasta pojasta taas ei ollut kuulunut mitään, vaikka sana isän kuolemasta oli lähetetty samoin tein.

Siksi rouva oli vakuuttuneena päättänyt lähteä tapaamaan vanhinta poikaansa, joka ainakin viimeisimmän osoitteen mukaan vaelsi Whiltshiren maaseudulla. Kulkurin päivät saivat kuitenkin olla ohitse, sillä isännän kuoltua Holmesin kartano ja kotimaat tarvitsivat pitäjänsä, eikä nuorempi Mycroft nyt enää ollut vapaa. Muutamia kuukausia aikaisemmin Mycrofin yllättäin saavuttama työpaikka Ison-Britannian valtiolla oli ollut kuin onnenpotku, sillä keskimmäisille lapsille harvoin riittää leipää kotona.

Mutta jos vanhinta veljeä Sherrinfordia ei löydy ottamaan esikoisen asemaa vastaan olisi Mycroft pakotettu jättämään lupaavasti aloitetun työnsä. Nuoresta Sherlockista ei vielä tässä yhteydessä voinut puhuakaan, sillä hän oli tuskin kolmeatoistakaan täyttänyt ja täynnä poikamaista haihattelua. Poika vain juoksi pitkin maita ja mantuja, kirjoitellen vihkoihinsa ja piirrellen kuvia kivistä, kukista ja hyönteisistä huolimatta toisinaan ailahtelevasta terveydentilastaan, joka kahlitsi hänet joskus viikoiksikin sänkyynsä. Mutta silloinpahan Sherlokilla oli aikaa muille harrastuksilleen, kuten lukemiselle ja itsensä sivistämiselle. Sitä poikaa tuntui kiinnostavan aivan kaikki mitä maa päällään kantoi.

Korjaus, ei nyt aivan kaikki: pelkästään hölmöydet, kuten kammottavat rikokset, kemia ja päivän hirmu-uutiset.

Mycroft murisi hiljaa.
”Eikö joku piika voisi katsoa Sherlockin perään? Ei minulla ole aikaa katsoa mitä se maanvaiva touhuaa.”
”Jättäisin oman poikani jonkun piian huollettavaksi, herranen aika ei! Ajattele jos jotain sattuisi, en antaisi itselleni ikinä anteeksi. Haluan että voin turvallisin mielin lähteä tietäen jonkun luotettavan ottavan hänestä täyden vastuun. Sitä paitsi...” nainen madalsi ääntään lisäten siihen roppakaupalla lempeyttä. ”Tekisi sinullekin hyvää tutustua Sherlokiin paremmin. Omaan veljeesi.”

Mycroft ei hennonut sanoa ääneen, ettei häntä missään mielessä huvittanut tutustua siihen kiharapäiseen ongelmapesäkkeeseen yhtään sen enempää kuin oli tarvetta. Nekin muutamat kerrat kun hän oli joutunut Sherlockin kanssa viettämään aikaa väkisin kahdestaan, oli se johtanut molemmin puoliseen pahoitettuun mieleen. Sherlock hyppii asiasta toiseen kuin yllytetty jänis, kun Mycroft mieluummin olisi vain paikallaan ja hyppisi korkeintaan ajatuksesta toiseen, jos sitäkään. Jos sikari maistui hyvälle, niin ei siinä edes ajatuksia tarvittu.

Äiti kuitenkin vaati, eikä ilmeisesti käynyt kieltäytyminen.
”No hyvä on. Tottakai minä katson Sherlockin perään. Mutta ethän viivy sitten kauaa?”

Ärtyneenä ensimmäisinä päivinä vastuusta koko talosta Mycroft asetti nuoremmalle veljelleen äärimmäisen tiukat rajat sille mitä sopi tehdä, tai olla tekemättä. Heti ensimmäiseksi äidin lähdettyä hän kutsui Sherlockin eteensä ja varmaankin ensi kerran koskaan puhui veljelleen enemmän kuin kaksi sanaa – tarkoituksenaan kasvattaa poikaa hiukan enemmän kuin äidillä oli tapana. Sherlock kun sai tehdä käytännössä mitä ikinä tahtoi, häntä ei sitten koskaan ojennettu omituisuuksistaan. No, sille Mycroft vannoi pistävänsä pisteen.

”Ulos mennessäsi käyt kertomassa siitä minulle henkilökohtaisesti”, hän jyrähti matalasti.
”Kyllä Mycroft”, Sherlock vastasi hiljaisella kimeällä äänellä.

”Et saa mennä jokea edemmäs yksin”, Mycroft jylisi.
”En Mycroft”, Sherlock piipitti varovaisesti.

”Syömään tulet täsmälleen kellon lyödessä. Odotan myös näkeväni sinut kello viisi teellä.”
”Tietysti Mycroft.”

”Kotona olet kello yhdeksän ja menet nukkumaan omin avuin. Ei meteliä, ei piirustelua tai lukemista iltakymmenen jälkeen.”
Mycroft katsoi veljensä epämukavaa kiemurtelua ja hymyili sisäänpäin. Hänellä oli selvästi auktoriteettia. Sherlock ei varmasti uskaltaisi uhmata häntä.
”Ei tietysti.”

”Käyttäydyt kohteliaasti, etkä näsäviisastele takaisin, oli kyseessä kuka tahansa.”
”Hyvä on.”

”Ja Sherlock, tämä on tärkein asia: et häiritse minua työskennellessäni. Jos keskeytät minut saat takuulla selkääsi, ellei kyseessä ole hengenhätä.”
Mycroft painotti selkäsaunan uhkaa ristien kätensä rintansa päälle. Sherlock vaikutti nielaisevansa pienesti.
”Kyllä Mycroft.”

”No niin. Mene pois silmistäni”, Mycroft lopetti tyytyväisenä siitä miten viesti meni niin hyvin perille, että hänen vasta kolmetoista täyttänyt veljensä jopa kumarsi hänelle ennen juoksemista karkuun. Mycroft myhäili hetken aikaa tyytyväisenä sulkeutuen sitten huoneeseensa tekemään uusia laskelmia valtionbudjetista, joita odotettiin jo seuraavaksi päiväksi. Ne olivat helppoja, mutta aikaa vieviä, koska kaikki vaiheet piti laittaa yksitellen ylös formaalissa muodossa. Mutta ainakin hän oli varma ettei Sherlockista koituisi harmia.

Seuraavan muutaman viikkoa Holmesien talossa kaikki sujui äärimmäisen tiukan aikataulun mukaisesti. Mycroft sulkeutui huoneeseensa kello kahdeksan, tasan. Tätä ennen hän kuunteli selvityksen mitä hänen pieni veljensä ajatteli tehdä päivän aikana, ja jos asiaan oli jotain huomautettavaa Mycroft teki sen tässä vaiheessa. Ruokailujen ja teen lisäksi Mycroft ei uhrannut millekään muulle kuin laskelmilleen ajatustakaan, eikä voi sanoa hänen olleen kovin kiinnostunut Sherlockista edes teejutustelun merkeissä.

”Puhut liikaa Sherlock. Avaa suusi vain jos sinulla on jotain todellista asiaa, jotain mikä ei liity noihin typeriin piirustuksiisi.”
”Mutta eivät ne ole typeriä, ne ovat tutkielmia...” Sherlock aloitti vastaan inttämisen, mutta Mycroftin hyinen katse sulki hänen suunsa.

”Älä väitä vastaan vanhemmallesi.”
”Anteeksi”, Sherlock ynähti painuen kumaraan. Hän pyöritteli lusikkaa keittoastiassa naama pitkänä.

”Syö nyt ruokasi äläkä vain närpi. Tiedätkö, että loukkaat keittäjää jos et syö kaikkea mitä laitetaan eteesi?” Mycroft sanoi katsomatta veljeään silmiin.
”Mutta kun en pidä herneistä.”

”En kysynyt pidätkö herneistä, käskin syömään.”
”Kyllä Mycroft.”
Sherlock tunki lusikan suuhunsa, eivätkä he puhuneet sillä aterialla sen enempää. Näin jatkui päivästä toiseen, ilman minkäänlaista vaihtelua, ja saattoi huomata miten nuoren Sherlockin oli päivä päivältä vaikeampi olla paikallaan.

Jos hän ei sattunut heti aamusta sanomaan, että hän haluaisi lähteä ulos, ei hän saanut poistua talosta, siitä pitivät piiat huolen. Jos taas hän oli sanonut olevansa ulkona, ei hän saanut tulla sisälle, vaikka olisi alkanut sataa. Sherlock oli läpeensä kyllästynyt joustamattomuuteen, mutta ei kuitenkaan kunnioituksesta veljeään kohtaan sanonut mitään. Äänensävy vain kävi koko ajan kitkerämmäksi.

Eräänä aamuna rutiinin kuitenkin rikkoi saapuva sähke. Muuan piikaparka oli aivan hysteerisenä, koska hänen oli koputettava herra Holmesin huoneen ovea ennen kuin lounas oli valmis, eikä sellainen vain käynyt laatuun. Mies avasi todella hurjasti silmät leiskuen.
”Mitä?” hän jyrähti.
”A – anteeksi. Mutta teille tuli sähke, herra Holmes”, piika sanoi ja niiasi ojentaen paperin.

”Jaa. Kiitos”, Mycroft tokaisi värittömästi.

”Ei voi olla. Ei tämä käy nyt laatuun. Ei todellakaan”, hän jatkoi mutisten luettuaan muutamat virkkeet useaan otteseen.
”Anteeksi herra Holmes, onko jokin hullusti?” piikatyttö kysyi. Mycroft korahti ärtyneenä.

”Etsikää Sherlock. Minun on lähdettävä käymään heti paikalla Lontoossa, enkä voi jättää sitä... sitä... marakattia yksistään. Käskekää hänen pukeutua lämpimästi. Odotan häntä puolen tunnin kuluttua”, Mycroft sanoi ja paiskasi oven kiinni. Tyttö jäi ihan hämillään hetkeksi seisomaan, mutta lähti sitten määrätietoisesti kohti eteistä, laittoi ulkokengät jalkaansa juosten pihalle. Sherlock löytyi tammen alta ihan näkömatkan päästä. Piika otti poikaa kädestä ja raahasi selittelemättä sisään käyden sitten etsimässä toisen kaulahuivin ja paksumman takin.

”Mitä tämä nyt on?” Sherlock kysyi seisoen tumput suorina katsoen kuinka hänet puettiin kuin aivan pieni poika. Kukaan ei kohdellut häntä kuin kolmetoistavuotiasta.
”Veljesi lähtee Lontooseen. Sinä menet hänen mukanaan. En tiedä miksi, eikä sillä kai ole väliä. Sitäkään en käsitä miksi hän haluaa sinua raahata mukanaan, mutta näin käsky kuului. Käyttäydy sitten hyvin.”

”Lontooseen? Junallako?”
”Milläpä muulla? ” piika henkäisi saatuaan työnsä valmiiksi. Takki nuoremman Holmesin päällä oli himpun verran liian suuri, olihan se Mycroftin vanha ja roimasti hoikemmalle pojalle naurettavan näköinen, mutta varmasti lämmin. Sai tosin muutenkin pituudestaan huolimatta ikäistään nuoremman pojan näyttämään entistä lapsekkaammalta, ei ollenkaan nuoren miehen ikään ennättäneeltä.

”Saanko ottaa muistilehtiöni mukaan?” Sherlock kysyi viattomasti.
”Miksei. Ei kuulu minulle.”

Sherlock hymyili ja jäi istumaan eteiseen odottamaan veljeään. Hän kihersi itsekseen avaten muistilehtiöstä uuden sivun. Hän aikoi ottaa Lontoon-matkasta kaiken irti, vaikka sitten senkin uhalla jos hänen piti hiukan rikkoa veljeään vastaan. Oli hän kuitenkin ollut niin nätisti koko tämän tylsän ajan kun äiti oli ollut poissa.



« Viimeksi muokattu: 19.11.2014 15:42:49 kirjoittanut plööt »
Here comes the sun and I say
It's all right

Penber

  • Vieras
Kyllä siulta nyt näitä tulee! Nostanpas hattua sille! : DD

En voi muuta ku hykerrellä täällä. Pikkuinen käkkäräpää Sherlock! Aws!<3

Lainaus
enkä voi jättää sitä... sitä... marakattia yksistään.

Hahahah! :''D Osuva kuvaus.

Nukkemestari

  • Lonkeropulla
  • ***
  • Viestejä: 1 525
  • The Uneartly Child
Hihihi, säpäs kirjoitat laadukkaita juttuja nyt. Normaalia laadukkaaampia, eli tämä on suuri saavutus!  Niin täynnä inspiraatiota?

Tää on ainakin hyvin erilainen mihin ollaan totuttu! Musta tää on just senkin takia aivan e-haana. (*yrittää imitoida bilsanopetajaansa*)

Nähköömme minkölöinen möllykkö Sherlöck öli pienönö

Edit: Närpi on muute hauska sana. Älä närpi ruokaasi xD
« Viimeksi muokattu: 16.05.2010 20:04:05 kirjoittanut Nukkemestari »
Lopeta totuuden etsiminen ja asetu aloillesi hyvään fantasiaan

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 077
  • Peace & Love
Penber, jos jotain olen ficcaamisesta oppinut, niin silloin kannattaa painaa kun tekstiä tulee huolimatta siitä miten järkevää se on^^ Ja jotenkin minusta on ehdottomasti oikeutettua kirjoittaa pikku-Sherlockista ja nuoremmasta Mycroftista, kun ovat molemmat ihania. Tosin minulla ei ole  minkäänlaista hajua siitä millaisia he olivat lapsina, joten revin kaikki olettamukset päästäni ja toivon olevani edes ajoittain IC.
Minun Holmesillani muuten aina on vähän kihara tukka. (Silleen niinku ihan vähän takaa pystyssä jos kammattu) En tiedä mistä se johtuu, mutta näin se on aina ollut ;D

Nukkemestari, no erilaiseen tietyllä tapaa pyrinkin. Adventurea tulee kirjoitettua iin vähän, ja kuitenkin sellainen vähän poikamainen seikkailu on kuitenkin tämän koko fandomin suola allekirjoittaneelle. Tosin juonenkäänteiden keksiminen on ihan yhtä tuskaa, mutta koetan selvitä. Saa nähdä onko minun näkemykseni pikku!Sherlockista yhteensopiva kenenkään kanssa. Lisäksi voin sanoa, että Mycroft on jotenkin aivan ihana hahmo myös kirjoittaa. Oms oms.
Sisareni närppii ruokaansa. Olen pöllinyt lähestulkoon kaikki Sherlockille antamani luonteenpiirteet sisareltani. Mycroftin taas olen perustanut osittain äitini puoleiseen sukuun. Niin kamalan jäykkää sakkia ovat.




2. Southampton

Mycroft saapasteli rivakasti juurikaan seuraamatta pysyikö hänen veljensä perässä vai ei. Riitti että takaa kuului epämääräistä harppomista ja puuskutusta Sherlockin kipittäessä kintereillä niin kuin parhain taisi. Jonkun verran Mycroftin kuitenkin piti vaivautua komentamaan veljeään kuin sirkuksesta karannutta valkeaa pikkukoiraa, sillä Sherlockin mielenkiinto takertui helposti ja hän jäi välillä liian paljon jälkeen.

Lisäksi muistikirjaansa roikottava poika virnuili ja virnisteli lähes taukoamatta. Asemalla lippuja ostaessa Mycroftin oli pakko puuttua hihittelyyn, joka ei ainoastaan ollut ärsyttävää, vaan myös täysin epäsovinnaista. Korvatillikan luulisi pitävän opetuksen muistissa.

Jonkun aikaa Sherlock sitten pitikin naamansa peruslukemilla pidellen korvaansa, mutta kipu unohtui kyllä varsin pian matkan herättelemän jännityksen vuoksi. Verrattuna monta viikkoa kestäneeseen kotitalon pihan kolaamisen ihan mikä tahansa olisi ollut virkistävää, vaikka sitten vain käyminen lähikylässä. Ja nyt sentään he olivat menossa maan pääkaupunkiin!

Asemalla oli muitakin lapsia, jotka kirmasivat konduktöörien ja asemavartijoiden silmän välttäessä pitkin laituria ja odotustiloja. Koska Lontoon-junan saapumiseen oli vielä pitkältä yli kaksikymmentä minuuttia Mycroft antoi Sherlockille luvan muutamien raastavien aneluiden jälkeen mennä leikkimään jos siltä tuntui. Sillä ehdolla tietenkin, ettei vaeltelisi kauas ja pysyisi kaikenaikaa näkyvillä. Eikä Sherlockia tarvinnut kahdesti käskeä kun hän jo otti jalat alleen esittäytyäkseen lapsille jotka mekastivat ykköslaiturin kulmilla.

Vuosien kotiopetuksesta ja eristäytyneestä asumisesta johtuen Sherlockin tosin oli hiukan vaikea lähestyä ikäisiään. Hän ei ollut laisinkaan varma miten häneen suhtauduttaisiin tai miten hänen pitäisi olla ja puhua. Kaikeksi onneksi lapset olivat häntä nuorempia ja ystävällisiä, eivätkä liioin panneet merkille jos uusi toveri olikin hermostunut. Pojat ainakin mielellään ottivat uuden pelaajan kuulapeliinsä, varsinkin kun Sherlockilla oli mukanaan myös pussillinen omia kauniita marmorikuulia, joita hän raahasi Mycroftin vanhan takin taskussa samettisessa kukkarossa. Sellaisia sinisiä ja punaisia, jotka herättivät kaikissa ihastusta.

Sherlock suostui vaihtamaan yhden sinisistä pienempään vihreään, vaikka vaihtokauppa ei ollutkaan aivan tasaveroinen – näin kaikki varmasti pitäisivät hänestä.

”Hyvä heitto, tuosta saat paljon pisteitä! Satumainen onni”, pienehkö pellavakiharainen poika kehui merkiten kivillä pistetilanteen maahan. Sherlock oli jo johdossa vaikka oli tuskin ehtinyt aloittaakaan.
”Laskin, että pienellä kierteellä osun noihin kahteen kuulaan. Ei se ollut tuuria”, Sherlock myhäili saaden vastaukseksi vähän omituisia katseita.

Tytöt pitivät piirustuksista, joita Sherlock antoi hiukan vastahankaisesti katsoa muistikirjastaan kun tyttöjen kiinnostus mukana kannettuun vihkoon heräsi. Ilmeisesti he eivät olleet aikaisemmin nähneet niin kirjoittamisesta kiinnostunutta poikaa, ja Sherlockin oli korjattava tyttöjä ettei kyseessä suinkaan ollut päiväkirja. Päiväkirjat olivat tytöille.

Erityisesti he ihastelivat kotipihan narsissitutkielmaa aivan alkulehdillä, joskaan eivät sitten kovakuoriaisista ja etanoista tehtyjä yhtä huolellisia kuvia, jotka olivat Sherlokista aivan yhtä mielenkiintoisia kuin kukatkin. Vaikka toki kukat olivat kauniimpia.

Tytöt pyysivät piirtämään perhosia tai muotokuvia, mutta Sherlock ei ehtinyt kuin aloittaa muutamaa ulkomuistista muisteltua ritariperhosta kun junan pilli vihelsi. Lievästi surullisena kuitenkin hän repi sivun irti antaen keskeneräisen piirroksen jollekin lettipäiselle tytölle ennen juoksemistaan veljensä perään, heiluttaen hyvästiksi mennessään.

”Saisit totella, jos kerran käsken sinua pysymään lähellä”, Mycroft mutisi kulkiessaan edellä kapeassa junavaunussa, etsien oikeaa loossia. onneksi vastaan ei tullut ketään, sillä Mycroft täytti koko käytävän. Sherlock hyppi perässä kevein askelin kädet selkänsä takana ristissä. Polvet joustivat mainiosti.
”Minä voitin”, hän sanoi pirteästi.

”Mitä?” Mycroft murahti kuunneltuaan vain puolivillaisesti.
”Kuulapelin. Minä voitin”, Sherlock sanoi uudestaan. Mycroft tuhahti vetäen loossin ovet kovakouraisesti auki.
”Kuluttaisit aikaasi paremmin”, hän vain totesi käyden istumaan ikkunan viereen. Kun Mycroft käänsi selkänsä näytti nuorempi Holmeseista hänelle vaaleanpunaista kieltänsä. Jos Sherlock ikinä luki jotain, luki hän Mycroftista vääriä kirjoja. Jos hän teki jotain, ei hän tehnyt mitään järkevää. Ja jos hän osoitti terävää älyä, oli sekin vain kuulemma epätäydellistä ja vaillinaista. Ikinä ei tarpeeksi! Tai edes lähelle.

Valitettavasti samaan osastoon ei ilmeisesti ollut tulossa muita, vaikka loossiin olisi mahtunut vähintäänkin neljä matkustajaa heidän lisäkseen. Hiljainen iltapäivän vuoro keskellä viikkoa selittänee asian. Sherlock oli syvästi pettynyt, sillä nyt ainakaan ei olisi juttuseuraa. Mycroft kaivelisi vain sikarin huulilleen ja syventyisi laskemaan aina niin aikuismaisia algoritmejä päässään, eikä varmasti antaisi Sherlockin edes hyräillä viulutunnillaan oppimaansa sävelmää, joka vaatisi vielä harjoitusta.

Pistettyään kuitenkin nuoren veljensä levottomuuden merkille Mycroft kaivoi liivinsä taskusta sikarikotelonsa kanssa pienen keltakantisen kirjan.
”Otin tämän mukaan, voisit vaikka verestää ranskan verbejäsi joutessasi”, hän murahti värittömästi tyrkäten kirjasen Sherlockin kouraan.

”Ääh...” Sherlock ynähti, mutta ei kunnioituksesta veljeään kohtaan pannut vastaan. Kirjan sivut olivat täynnä aivan marginaalisen pientä piperrystä ja sivutkin olivat kuin savukepaperia. Kostoksi Sherlock piirteli hiirenkorville kuluneille sivuille piruja kiherrellen itsekseen samalla kun Mycroft oli uppoutunut silmät ummessa mietteihinsä.

King's Crossille he saapuivat viisitoista yli kaksitoista, varteen otettavan paljon myöhässä. Kävi ilmiselväksi, että olisi ehkä kuitenkin parempi lähettää virastoon sähke, joka saapuisi perille ennen Mycroftia, kuin napata ajuri heti aseman edestä.

”Pysy tässä. Älä mene mihinkään”, Mycroft sanoi topakasti marssien sitten pois jättäen veljensä ihmisvirran keskelle pöllämystyneenä.

Jokusen minuuttia Sherlock ei liikauttanut lihastakaan, mutta eihän toki yltiötiukka veli nyt voinut oikeasti tarkoittaa, että hänen pitäisi olla paikallaan kuin naulattuna. Heikkopäiseltähän tuo näyttäisi. Sitä paitsi, kerran kun ollaan Lontoossa, voisi sitä ihan yhtä hyvin hiukan katsella ympärilleen. Ei sellainen ketään satuta.

Siitä kun viime kerran Sherlock oli ollut King's Crossin asemalla oli melkein iäisyys, hän oli ollut aivan pieni silloin, sillä äidillä oli ollut silloin vielä mukana viininpunaiset rattaat. Sherlock muisti imeneensä tumppua ja pitäneensä kiinni rattaiden reunasta kävellessä tässä samaisessa matkustavaisten sumassa. King's Cross ei ollut muuttunut miksikään, vain se pieni poika oli kasvanut - ja Sherlock oli aivan tohkeissaan.

Liueten ihmisvilinään hän alkoi tehdä muistiinpanoja. Pannen merkille kiintoisia seikkoja matkustajista hän yritti arvata mihin he olivat menossa, tai mistä tulossa, salakuunnellen sitten puheesta oliko osunut oikeaan. Jokainen havainto osoittautui paikkansa pitäväksi, jos nyt pienet yksityiskohdat saattoivat vielä hiukan haparoida. Kyse oli vain kokemuksen puutteesta ja Sherlock oli aivan varma jonain päivänä pesevänsä Mycroftin päättelyssä. Jos vain tietysti hän saisi harjoitella oikeasti, eikä vain lukea kuivia selostuksia kirjoista, jotka eivät oikeassa päättelyssä, deduktiossa, auttaneet kuin hyvään alkuun.

Lisäksi muistikirjaan ilmestyi riveittäin yksityiskohtaisia virkkeitä konduktöörien univormujen nappijärjestyksestä ja leikkauksesta. Mitä tiiviimmin Sherlock seurasi ratatyöntekijöitä, sitä sivummalle odotuslaiturista hän ajautui. Pian hän oli puikkinut varjoissa laatikoiden ja tynnyrien takana aina varikkoalueelle asti, jossa ei käyskennellyt kuin satunnaisesti ratatyömies tai toinen. Vaunuja siirrettiin hitaasti vaihteelta toiselle, mutta erityisesti yksi tavaravaunu kiinnitti huomion. Minkä vuoksi King's Crossilla sitä paitsi olisi tavaravaunu kaikkien matkustajapikajunien rinnalla?

Kyykistyen tynnyrin takana näkökenttään tuli kaksi luihun näköistä miestä, jotka kantoivat puista laatikkoa. Sherlock ei nähnyt niin kauas mitä laatikon kylkeen oli merkitty punaisella, joten hän joutui ryömimään lähemmäksi. Niin lähelle, että hän kuuli miesten puhuvan.

”Toivottavasti ei tule ratsiaa”, tanakampi miehistä sanoi honkien raskaasti. Viiksekäs ja hoikempi vastasi suutahtaen:
”Ei tule! Ei ole mitään syytä, tämä vaunu on poliisin kuin kenen tahansa muunkin mielestä täynnä jonkun yliäveriään lordin huonekaluja ja rihkamaa. Ketään ei kiinnosta onko siellä ylimääräinen laatikko vai ei.”

Miehet avasivat vaunun kyljen vieden laatikon sisään. Punainen merkintä sanoi:
”Särkyvää, käsittele varoen”.
Sherlock raaputti sen muistiin.

”Keikka hoidossa”, viiksekäs myhäili ja epäonnisena Sherlock toisti lauseen huomaamattaan kirjoittaessaan sitä ylös. Hiljaisuus ja väärä luulon tuoma suoja särkyi kun miehet kääntyivät näkemään maassa pölyssä pyörineen pojan, joka otti sitten vikkelästi jalat alleen. Sherlokilla oli aina ollut hyvät vaistot, jotka nyt kirkuivat juoksemaan pakoon ja lujaa.

”Ota se nulikka kiinni”, viiksekäs kivahti toisen miehistä lähtiessä kuin raivopää perään. Vaikka toki Sherlock oli jaloistaan vikkelä, hidasti paksu Mycroftin vanha takki hänen menoaan, eikä hän päässyt takaisin matkustajalaiturille ennen kuin mies sai hänet kiinni. Vääntelehtien ja rimpuillen miehen otteessa Sherlock oli aikeissa huutaa kunnes mies löi taskusta kaivamansa revolverin perällä hänet pyörryksiin.

Mies katsoi ympärilleen. Kukaan ei ollut huomannut heitä. Sitten hän raahasi pojan pois näkyviltä ja odotti rikostoveriaan.

”Tapa se”, viiksekäs sihahti ja yllytti painamaan liipasinta. Suuret kädet täristen tajun Sherlockilta pois lyönyt mies osoitti piipulla vasten otsaa, mutta ei tehnyt mitään.
”Miten helvetissä luulet että pääsemme ruumiista eroon? Tämä ei ollut kuule murhakeikka. Enkä minä pysty ampumaan kakaraa. Tapa itse”, mies kivahti ja tyrkkäsi aseen toisen kouraan.

Silmät tähtiä nähden Sherlock katsoi miten ase kävi vuoron perään miesten käsissä ja välillä aivan kiinni otsassa. Luullen näkyä painajaiseksi Sherlock mumisi. Hätääntänyt pidempi mies potkaisi häntä päähän pitääkseen hänet hiljaa, eikä Sherlock enää sen jälkeen ollut tajuissaan.

”Mitä me nyt tehdään?”

Miehet syljeksivät maahan antaen pojan rojahtaa naamalleen.
”No... pistetään se vaunuun”, ehdotti toinen lopulta.
”Älä ole typerä!”

”Itse sanoit ettei ratsiaa tule! Sama sen on onko vaunussa ihmisiä vai ei. Mennään mekin samalla. Jätetään kakara jonnekin Southamptonissa. Ennen kun se on ryöminyt kotiinsa me olemme jo poissa maasta. Homma hanskassa.”
Toinen pudisteli päätään epäileväisenä. Muuta keinoa ei kuitenkaan tullut kummankaan mieleen, joten varovaisesti, vältellen muita ihmisiä, he kantoivat Sherlockin olallaan kuin rullalle käärityn maton samaiseen vaunuun, jonka he olivat hetkeä aikaisemmin sinetöineet ja sulkeneet.

Samaan aikaan Mycroft tuskaili sähkejonossa. Jotkut ihmiset eivät sitten millään osaa tiivistää. Viesti pitäisi ehdottomasti miettiä jo ennen kuin astuu jonoon, eikä vasta tiskillä kuluttaa aikaa sanojen laskemiseen. Siinä vaiheessa kun henkilöstön lounastauko iski juuri kun tuli Mycroftin vuoro, liikahti tavallisesti niin rauhallisesti asioihin suhtautuvan miehen otsassa suoni.

Tasan viidellätoista sanalla Mycroft kuitenkin hetken aikaa taisteltuaan sai viestinsä lähetettyä, ja hän oli jo menossa kaappaamaan ajuria ennen kuin muisti veljensä, joka vielä nökötti laiturilla. Tai olisi nököttänyt, jos olisi totellut.

Ei Sherlockia oikealla. Eikä Sherlockia vasemmalla.
Huultaan purren Mycroft harppoi laiturin päästä päähän.
”Idiootti, pelaamassa kuitenkin taas niitä kuulapelejään”, hän mutisi pahaenteisesti pudistellen kättään ottaen jo valkeat hansikkaansa pois valmistautuen kurittamaan tottelematonta mukulaa.

Sherlockia ei väin näkynyt missään, eikä hän tullut esiin vaikka Mycroft kutsui häntä toistuvasti. Se oli hiukan omituista, sillä vaikka pojankoltiainen olikin ehkä ailahtelevainen, niin aina Sherlock kuitenkin vastasi jos häntä kutsui. Rystystään purren Mycroft huomasi miettivänsä mitä hänen pikkuveljensä tyypillisesti ensimmäiseksi tekisi ollessaan niin tavattoman estoton.

Eikä kestänyt kauaakaan kun Mycroft oli liikkunut hiljalleen itsekin varikkoalueelle. Halutessaan Mycroft osasi suhteuttaa aivoituksensa toimimaan kenen tahansa toisen temperamentin mukaan. Joskus siitä oli toki hyötyä.

Vastaan tuli tuuheakulmakarvainen lyhyenläntä mies paukutellen henkseleitään.
”Kuulkaa, tämä on yksityisaluetta”, hän lähestulkoon huusi, vaikka hän oli melkein Myroftin naamassa kiinni.

”Anteeksi, mutta etsin nuorta veljeäni. Hän on ehkä harhautunut tänne”, Mycroft sanoi jylisten ihan yhtä tylysti.
”Mitä tekemistä hänellä olisi täällä?” mies tokaisi töykeästi, mutta Mycroft pisti paremmaksi ja vastasi töykeämmin takaisin:
”Koska hän on tottelematon apina. Siksi.

Mies kallisteli päätään ja aivan kuin hänen toinen silmänsä olisi pullistunut piirun verran ulos äkäisyydestä. Hän tyrkkäsi Mycroftia todella epäkohteliaasti rintamukseen ja kehotti nimellisen kohteliaasti, mutta tuskin kenellekään epäselvin tarkoitusperin painumaan vaikka hevonkuuseen hänen päiväänsä pilaamasta. Sen Mycroft päätti tehdä ilomielin, mutta käännyttyään hänen katseensa osui maassa surkealta näyttävään esineeseen. Miten hän oli jo kerran kävellyt sen ohitse?

”Tämähän on Sherlockin...” hän mutisi nostettuaan esineen, joka paljastui kaltoin kohdelluksi muistikirjaksi. Mycroftin ei tarvinnut tarkistaa sisäsivulta omistajan nimeä, sillä kansilehteen riipustettu pirunkuva oli samanlainen kuin hänen nyt tärveltyneessä ranskan kielipopin vihkosessa.  Ärtynyt kulmakarvamies yritti sivuuttaa löydön alkaen taas äristä siitä miten varikkoalueella ei ole mitään poikia näkynyt, eikä kuuluisikaan näkyä, mutta Mycroft ei enää lotkauttanut korviaan. Hän haravoi ympäristöä jokaista maassa ruostuvaa naulaa myöten.

Varjossa, vähän sivummassa, hän sitten näki lepattavan mytyn, hatun. Eikä mitä tahansa hattua, vaan sen liian suuren harmaan huopahatun, joka oli ollut hänen veljensä höröttävien korvien peittona.

Huolimatta kielloista Mycroft kävi hakemassa hatun todetakseen olleensa havaintoineen täysin oikeassa. Hattu ja kirja löytyi, mutta poikaa ei näy missään. Mycroft puri poskeaan kokeillen hatun sisälmystä. Se oli märkä.
Märkä verestä.

Tuijottaen hattua kourissaan Mycroft ei edes huomannut miten hän oli käynyt istumaan lähistöllä olleen laatikon päälle. Äkkiä hän ei enää ajatellutkaan sitä miten kello tikitti jatkuvasti eteenpäin tehden myöhästymisestä hetki hetkeltä hävyttömämmän, eikä mieltä liioin vaivannut myöhästyneet budjettilaskut tai se saiko kukaan hänen pahoittelevaa sähkettään koskaan hyppysiinsä.

Jotain todella pahaa oli käynyt hänen pikkuveljelleen.






A/N: Hiukan harmittaa siinä mielessä, sillä tämä on yksi niistä kappaleista, jonka kirjoitin yöllä aivan hurmiossa vain vahingossa poistaakseni sen myöhemmin Neoofficesta tallentamatta. Onneksi on junamatkat välillä Rovaniemi-Hämeenlinna <3 Harmikseni muutamia spontaaneja sanavalintoja ja rentoa (erityisesti dialogissa, tiedän hukanneeni pitkän pätkän Sherlockin ja Mycroftin välistä keskustelua sen vuoksi etten muista mihin se liittyi) otetta en uudelleenkirjoituksessa saanut enää samalla tavalla kiinni, mutta toivottavasti sitten uudelleenkirjoitus tuo jonkinlaista toisenlaista syvyyttä sitten.
Tämä tarina on muuten kirjoitettu melkein valmiiksi. Tällä kertaa tallennettuna.
Here comes the sun and I say
It's all right

Penber

  • Vieras
Aww. No mutta pikku Sherlocki on NIIN ihana. Nyt tekee mieli kirjoitta Sherlockin angstisista teinivuosista :'*DDD

Hui. Tämähän jännäksi meni :s. Ja Mycroft on edellee tollane.. PAUKAPÄÄ! : DD Voi niin kuvittela mite se on löntystäny paikalle, vähä katsonu ympärillee ja ollu sit et "oho, ei näy veljeä"... Hömn. Sherlock oli ihana noiden marmolikuulien kanssa (: Ja sillo kun hän näytti kieltä. Ja todellakin, kyllä hänel kirharapää pitää olla!! : DD Se vaan on itselleenki kyl syöpyny ajatuksena päähä. Dunno why.

Kiitos ihanasta luvusta<3.

Nukkemestari

  • Lonkeropulla
  • ***
  • Viestejä: 1 525
  • The Uneartly Child
Sisareni närppii ruokaansa. Olen pöllinyt lähestulkoon kaikki Sherlockille antamani luonteenpiirteet sisareltani. Mycroftin taas olen perustanut osittain äitini puoleiseen sukuun. Niin kamalan jäykkää sakkia ovat.
Hei kato, säkin vetäset Holmesille näitä juttuja tällä tavoin. Mähän sanoin dA:s tästä jo xD


”Laskin, että pienellä kierteellä osun noihin kahteen kuulaan. Ei se ollut tuuria”, Sherlock myhäili saaden vastaukseksi vähän omituisia katseita.
Ahihihii

Hm, mul oli jotain järkevää kommentoitavaa, hetkonen *naksauttaa aivojaan*

Sinakin se että olet kyllä pika vauhtia saamassa jonkun vuoden failaaja palkinnon, miksi et tallenna tekstejä väleissä? Mokoma ;D No hyötykäytit junamatkan ainakin.

Niin mitähän mun piti kommentoida... No, editoin sit jos muistan....
Lopeta totuuden etsiminen ja asetu aloillesi hyvään fantasiaan

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 077
  • Peace & Love
A/N: Minä muuten tiedän ihan hyvin, että jos haluaisin oikeasti mahdollisimman paljon lukiojoita, niin olisi fiksumpaa julkaista osia pikkuhiljaa ja sitä rataa. Mutta minulla on sellainen vamma, että minun on vaikea keskittyä hinkkamaan uusia osia ellen saa valmiita pois kuleksimasta. Mutta tämän jälkeen jätän tämän ficin hieman pidemmäksi aikaa rauhaan ja keskityn kirjoittamaan Diogenesia. Tosin, voi olla että sekin on ihan pian taas valmiina julkaistavaksi haha.

Penber, Mycroft jotenkin toi hauska hahmo kirjoittaa, varsinkin kun hahmo muuten on ficeissä niin harvinainen ettei tarvitse edes kliseitä miettiä liikaa. Ja on kiva kokeilla välillä muutakin kuin ihkua Holmes/Watsonia, varsinkin kun sivuhahmotkin on siistejä <3 Mycroft on semmonen nuoruudestaan huolimatta ihan kalkkeutunut tapaus, silkkaa iloa kirjoittaa. Kiitos kommentistasi <3

Nukkemestari, sukulaisilta kannattaa pölliä, koska vaikka heitä käyttäisi törkeästi hyväksi ei siitä pahimmillaan seuraa kuin litsari otsaan^^
Ei minun tavallisesti mitään ole tarvinnut tallentaa, kun en sulje konetta daah. sitten kerran kun pitää, niin feilaan ja pahasti. Ehkä tatuoin sen feilin otsaani, tiedä häntä.



3. Ylennys

Viipyilemättä Mycroft unohti kiireensä ja vaati paikalle poliisia. Asemamestari joka saapui häiriöstä kuultuaan paikalle mietti asiaa tovin, mutta todettuaan itsekin hatun todella olevan veressä hänkin valpastui ja lähetti salamana jonkun juoksemaan pikimmiten poliisiasemalle. Kuluvat minuutit tuntuivat tuskallisen pitkiltä, varsinkin kun Mycroft ei ollut tottunut siihen, ettei voinut ajaa asioita eteenpäin itse. Odottaminen ei sopinut hänen pirtaansa.

Virkavalta saapui koppalakkeineen noin neljännestunnissa, ensimmäisenä puhuttelemaan tuli konstaapeli, joka sanoi nimekseen Morrigan.
”Konstaapeli? Kutsutte tänne vain konstaapelin? Eikö nyt ole ilmiselvää, että paikalle tarvittaisiin vähintäänkin ratsuväki?” Mycrot parahti istuessaan King's Crossin aseman odotustiloissa. Sivustakatsojat olivat hämmentyneitä ja uteliaita, kysellen mistä välikohtaus johtui, mutta poliisit pitivät ulkopuolisia vähin äänin poissa kuulustelupaikalta. Morrigan kehotti tasapaksusti olemaan aivan rauhallinen ja kertomaan tapahtumat huolellisesti asia kerrallaan samalla kun hän pistäisi kertomukset muistiin.

Ensikerran sitten kuinka pitkään aikaan Mycroftista tuntui, että hän olisi voinut lyödä miestä pelkästä turhautumisesta. Siinä sitä oli poliisia ja virkamiestä kyselemässä typeriä, samalla kun pieni-Sherlock oli teillä tietymättömillä, pää verisenä ja tiedä missä pulassa. Mycroft kuitenkin tottuneesti nieli kiukkunsa ja vastasi kysymyksiin, jotka kuulostivat hänen korviinsa edelleenkin aivan yhdentekeviltä

”Veljenne on kuinka vanha?” konstaapeli Morrigan aloitti.
”Kaksi – tarkoitan kolmetoista. Hän on syntynyt  tässä kuussa, täyttänyt vasta”, Mycroft vastasi huomaten takeltelevansa puheessaan. Eihän hän koskaan takeltele. Saati unohda veljensä syntymäpäivää!

”Jaahas... ja milloin huomasitte hänet kadonneeksi?”
”Lähetettyäni sähkeen, puoli tuntia sitten”, Mycroft vastasi polkien kevyesti jalkaansa maahan.

”Yritittekö etsiä häntä?”
Kysymys oli värittömästä äänensävystään huolimatta loukkaava. Mycroft ei vaivautunut sanomaan mitään, mulkaisi vain.
Eli kyllä...” Morrigan mutisi ja kirjasi vastauksen ylös. Seuraavaksi hän kysyi mikä oli mahdollisesti saanut epäilemään rikosta. Mycrof olisi nauranut, jos hän joskus olisi jollekin nauranut, sillä kysymys oli älytön. Olihan hän sentään ensimmäiseksi näyttänyt verisen hatun ilmoittaen löytymispaikan, josta varmasti löytyi verenroiskeita sieltä sun täältä.

”Ette voi olla tosissanne!” Mycroft huudahti, mutta konstaapeli Morrigan vain jatkoi tärkeänä, kuin ohjesääntöä siteeraten:
”Anteeksi herra, mutta asiat täytyy käydä tietyssä järjestyksessä. Ei asioista saa mitään selkoa ilman kuria.”
Mycroft myönteli syvästi tuntien vastenmielisyyttä vastaillen sitten vielä noin kymmeneen kysymykseen ennen kuin Morrigan siirtyi haastattelemaan asemamestaria ja miestä jonka kanssa Mycroftilla oli ollut sanaharkkaa aikaisemmin.

”Niin, niin, minä tämän herran tapasin, sanoin ettei varikolla sovi olla, mutta hän vaatimalla vaati”, paksut kulmakarvat yhtenä viiruna mussuttava mies kertoi vähän matkan päässä Mycroftista.

”Sitten löytyi se vihko. Poika on sitten varmaan juossut täällä, vaikka ei missään nimessä saisi."
Mycroftissa vellovaa inhoa lisäsi miten tuo ällöttävä mies puhuikin Sherlockista niin pahasti tällaisessakin tilanteessa.
 
"Ja sitten tietysti oli se hattu ja verta. Maassakin oli aika läntti.”

Morrigan kirjasi joka sanan kynä sauhuten ylös miettien kaikkia osapuolia haastateltuaan tovin jos toisenkin.

”Voisiko olla, että poika on pudonnut vaikkapa kiskoille? Lyönyt päänsä ja harhailisi tuolla jossain vaunujen seassa? Kuten te herra Holmes sanoitte, veljenne oli rasavilliä tyyppiä.”
Mycroft polkaisi jalkansa nyt todenteolla maahan, niin että se järisi kaikkien kantapohjissa.

”Kuinka jumalattoman typeriä taulapäitä te oikein olette? Eikö teillä ole alkeellisintakaan päättelykyvyn taitoa? Verta on vain tuossa yhdessä suojaisassa kulmassa. Yritättekö todella uskotella minulle Sherlockin lyöneen päänsä itse vasten seinää ja ryömineen sitten meiltä piiloon kuin haavoittunut sisilisko? Tyhmä hän ehkä on, mutta ei nyt sentään naurettava. Teidän asemassanne minä kutsuisin paikalle verikoirat”, Mycroft saarnasi tahallisesti korottaen ääntään sana sanalta, sillä mitä pidempään he jahkailivat, sitä voimakkaammin hän tiesi ettei aikaa ollut hukattavaksi. Eikö kukaan ottanut tilannetta vakavasti?

”Rauhoittukaahan herra Holmes” konstaapeli sanoi kuivasti koputellen kengänkantojaan tärkeänä paheksuen. ”Ymmärrän että olette nuoren veljenne takia huolestunut. Ei ole kuitenkaan syytä vauhkoontua.”
”Vauhkoontua? Tätäkö te sanotte vauhkoontumiseksi?” Mycroft jylisi kuin ukkonen.

”Kuulkaahan herra konstaapeli – jos veljeni katoaminen ei ole tarpeeksi hyvä syy tuohtumiseen niin ei ole sitten mikään!”
Kerrankin Mycroft todellakin seisoi sanojensa takana, vaikka itse oli aina ollut sitä mieltä ettei suuttuminen edesauta kenenkään tavoitteita.

Pimeässä vaunussa Sherlock ei ollut palannut vielä tajuihinsa, mutta hänen suuhunsa oli jo viritetty varoiksi kapula. Kädet sidottiin syliin yhteen toisiinsa. Otsassa oli noin miehen peukalonmittainen haava, joka oli revennyt kahteen suuntaan ensin aseenperällä lyömisestä, sitten potkusta metallivahvisteisella työmiehen kengänkärjellä. 

Vaunu oli aivan pimeä ja miehet istuivat huonekalujen keskellä. Saattoi olla, että omituinen tavaravaunu antaisi heidät ilmi, sillä ulkona kuului pienesti liikekannallepanon ääniä. Oli kuitenkin varsin erikoislaatuista liittää tavalliseen junaan tavaravaunu, vaikka asiasta oli erikseen sovittu. Kyseessä oli todellakin muuan lordin nimissä ostettu päähänpisto – kyllähän sitä rahalla voi huonekalunsa siirtää Lontoosta Southamptoniin vaikka junalla jos siltä tuntui, vaikka tietysti todellisuudessa kyseessä oli vain taitavasti suunniteltu peitto-operaatio, joka oli jatkunut hyvin onnistuneena jo pidemmän aikaa kenenkään mitään epäilemättä.

Se, että nyt viimeisen lastin ollessa kyydissä oli sattunut tällainen pieni takaisku ja joku poika oli melkein sotkenut heidän suunnitelmansa, ei saanut estää laatikon saapumista Southamptoniin. Siitä miehet pitäisivät huolen, siitä miehille maksettiin.

Jos se sitten tarkoitti pojan surmaamista, olivat he valmiit senkin tekemään. Mutta parhaansa he yrittivät kuitenkin murhaa välttää, sillä tyylipuhdas petos ei sisällä kuolemia – ruumiista on niin vaikea päästä jäljittä eroon. Varsinkaan lapsesta, satunnaisesti tavatusta lapsesta. Jos kyseessä olisi ollut joku katupoika ehkä murhasta taikka taposta olisikin päässyt kohtuullisen helposti kuin koira veräjästä, vaikka olisikin jättänyt jäänteet Scotland Yardin siivottaviksi. Mutta kalliista vaatteista ja hyvin hoidetuista ja leikatuista hiuksista saattoi kuitenkin nähdä, ettei tämä pojannulikka ollut ollenkaan köyhä katupoika. Hansikkaisiinkin oli näemmä uponnut rahaa, sillä ne olivat nahkaiset.

Rikasta poikaa ei niin vain hävitetäkään olemattomiin.
”Kuule, entä jos... entä jos tuo poika on joku nimi? Jonkun helvetin aatelisen äpärä. Miten sitten suu pannaan?” mies jolla oli ase kuiskasi toiselle nyt paljon varmemmin osoittaen piipunsuuta kohden.
”Pidä lärvisi ummessa. Olkoon vaikka vieraan maan prinssi, me teemme suunnitelman mukaan. Siitä ei tingitä”, toinen vain sihahti käskien olemaan ihan hipihiljaa. Sherlock makasi pää retkottaen taaksepäin veren kuivuessa hänen otsalleen ja poskelleen. Miten kamalalta hän varmasti näyttikään, vaikka haava ei ollut suuren suuri. Mutta tiedättehän toki kokemuksesta miten päähän tulleista nirhaumista vain vuotaa niin valtoimenaan, hiussuonia kun on niin pinnassa.

Asemalla poliisien lisäksi asemahenkilökunta lopulta päätti haravoida varikkoaluetta huudellen Sherlockin nimeä. Mycroft tiesi moisen olevan ajanhaaskausta, mutta ei hän saanut suostuteltua konstaapeli Morrigania ottamaan yhteyttä korkeampaan virka-asteeseen ennen kuin kaikki voitava oli tehty ennen johtopäätösten vetämistä. Vaikka Mycroft ei välittänyt eläimistä ei hän mitään nyt olisi toivonut kuin omistavansa itse koiran jolla Sherlockin jäljet löystyisivät jouduin.

Southamptonin junan pilli huusi. Sen mentyä asema oli puolet tyhjempi, eikä päänsä loukanneesta pojasta näkynyt vilaustakaan.

"Mikä yllätys", Mycroft jupisi nyrkkiinsä.

 Vasta nyt Morrigan oli halukas tekemään asiasta vakavamman luokan asian, ja hän pyysi herra Holmesia tulemaan asemalle kirjaamaan katoamisilmoituksen tuoreeltaan koneiston jauhettavaksi. Ei ollut mikään yllätys kuulla kaiken paperityön menevän yli kaiken, olihan Mycroftin omakin erikoisala tehdä kaikesta mahdollisimman monimutkaista ja byrokraattista.
Tämä toikin mieleen, että Mycroftin pitäisi olla jo työpaikallaan. Asia oli unohtunut.

”Itse asiassa, olin menossa töihin...” Mycroft sanoi puuskahtaen vasta nyt miettien konttoriaan, jossa ei kyllä oltu odotettu hänen olevan aivan näin paljon jäljessä sovitusta aikataulusta.

”Minun pitäisi varmatenkin käydä ilmoittamassa työnantajalleni niin pian kuin suinkin, etten ole tänään käytettävissä.”
”Toki. Voimme kyyditä teidät, jos siitä on apua.”
Mycroft kiitti, vaikkakaan ei kovin sydämellisesti. Poliisin mustat vaunut liikkuivat sutjakasti Lontoon vilinässä kohti Mycroftin työpaikkaa, joka oli pienehkö henkilöasiankonttori  Turnmill Streetillä. Tavallisesti Mycroftin ei tarvinnut läheskään jopa päivä, ennemminkin kerran kuukaudessa, käydä Lontoossa ja silloinkin vain luovuttamassa lomakkeensa ja laskunsa. Työnsä hän saattoi tehdä kotona, joka sopi yksityiselle miehelle paremmin kuin hyvin. työtoverit vain häiritsivät tehokkuutta.

Tosin hänellä oli oma pieni toimisto ja sihteeri. Se mitä sihteeri teki muun aikansa kun Mycrot oli kotonaan laskemassa ei tiennyt kukaan, eikä se kyllä käytännössä ollut kiinostavaakaan.

”Herra Holmes, vihdoin. Saimme sähkeesi”, toivotti mustahiuksinen ja sliipattu mies heti kun Mycroft astui lasisista ovista sisään. Ensiksi Mycroftin teki mieli pahoitella myöhästymistään, mutta hän jäin ihmettelemään miksi kaikki hymyilivät hänelle leveästi.

”Toivotavasti ette tulleet kamalalla kiireellä. Sihteerini lähetti sanan ehkä turhankin terävin sanankääntein”, mies sanoi ja tuli puristamaan Mycroftin kättä. ”Onneksi olkoon”, hän toivotti.

”Onnea... mistä?” Mycroft sai mumistua vastaukseksi kun koko henkilöstö yhtyi eläköön-huutoon. Toimistopöydälle oli aseteltu kahvikuppeja ja pullavateja, keksimmäisenä oli suuri kermanvalkoinen kakku.
”Olet saanut ylennyksen! Olet kuulemma tehnyt tuolla ylhäällä vaikutuksen. Laskusi ovat kuulemma pettämättömiä. Sanovat sinua höyrykoneeksi! Hah! Mycroft "Höyrykone" Holmes! Taitaa koko Britannia nojata sinun aivoihisi.”

Mycroft istahti tuolille tuijottamaan kakkua. Hopeinen lapio oli jostain tyrkätty hänen käteensä. Hitaasti hän leikkasi siitä kulmapalan. Kaikki taputtivat.

Sisällä oli täytteenä kirsikoita. Mistäköhän olivat tähän vuodenaikaan oikein löytäneet kirsikoita? Mycroft oli aivan hölmistynyt, eihän hän tuntenut oikeastaan ketään työtovereistaan nimeltä. Itse asiassa tuo sliipattu mies, jonka toisinaan käytti tuttavallisesti puhutellessaan etunimiä, oli Mycroftille yksi yhdentekevä musta aukko.

Mycroft ei ollut kiinnostunut muusta kuin työstään, siksi tällaiset huomionosoitukset olivat absurdiudessaan kuin toisesta maailmasta. Hän otti lusikan ja laittoi palan kakkua suuhunsa.

”No? Mitäs sanot? Etkö olekin tyytyväinen?” mies kysyi taputtaen oletettua toveriaan olalle. Hänen lipevä hymynsä ei hälvennyt huolimatta siitä ettei Mycroft sanonut puolta sanaakaan, hän jopa kuiskutteli vähän epäilevämmille ihmisille herra Holmesin nyt vain olevan luonnostaan kivipatsas. Että tässä olikin tunteenilmausta kerrakseen kun hän nyt suostui istumaan alas, eikä lukittautumaan toimistoonsa.

”Sherlock...” Myroft murahti.
”Anteeksi kuinka?” mies kysyi sanan mentyä ohi korviensa.

”Tulin yhdessä nuoremman veljeni kanssa”, Mycroft toisti tuijottaen seesteisenä seinää.
”Kappas! En tiennyt että sinulla on veli. Paljonkinko nuorempi?”
”Seitsemän vuotta”, Mycroft vastasi tuskin kuunneltuakaan kysymystä.

”No onhan siinä eroa. Hänhän on vielä ihan poikanen! Oma veljeni on vain kolme vuotta nuorempi ja välillä mietin onko hän nuorimies ollenkaan vaiko vastuuton lapsi.”
Miehen höpöttäessä pitkästi sisaruksistaan, joita ilmeisesti oli joka sormelle mukaan luettuna tietysti vielä samanikäiset serkut ja serkun lapset, Mycroft mietti missä vaiheessa hänen tulisi keskeyttää ja sanoa, ettei hänellä ollut tällaiselle hölynpölylle nyt, eikä koskaan aikaa.

Mitä Mycroft sanoisi nyt äidilleen, kun hän palaisi ihan minä päivänä hyvänsä takaisin kotiin? Äiti oli kuitenkin luottanut Mycroftin pitävän visusti Sherlockista huolta, eihän hänellä ollut syytä luulla toisin. Mutta nyt tuntui siltä, että aivan kuka tahansa piika, jonka huolettavaksi äiti ei alaikäistä lastaan jättänyt, olisi ollut parempi vaihtoehto kuin omista asioistaan kiinnostunut Mycroft.

Olisihan hän aivan hyvin voinut käskeä Sherlockia seuraamaan häntä sähkejonoon, mutta itsekeskeisyydessään Mycroft oli ollut liian mukavuudenhaluinen. Sherlock olisi kuitenkin kyllästynyt odottamiseen ja käynyt sietämättömäksi.

Siksi Mycroft oli päättänyt, ettei halua vaivata itseään yhtään sen enempää kuin oli tarve. Sherlockia kuitenkin joutui vielä sietämään koko pitkän päivän ja Mycroft oli kuvitellut pääsevänsä helpommalla säästäen hermojaan jättäessä pojan hetkeksi yksin. Eihän hän ollut sentään mikään ihan pikkulapsi, vaan jo nuori mies. Eikö?

Nuori mies. Pahainen poika. Mitä ihmettä hänelle oli oikein sattunut? Mycroftin oli helppo kuvitella kymmenittäin erilaisia mahdollisuuksia, mutta se mikä häntä hämmensi oli se omituinen kuristus hänen rinnassaan kun hän mietti miltä Sherlockista mahtoi nyt tuntua.

Veljenä Mycroft ei osannut sanoa Sherlockista mitään. Hän ei tiennyt olisiko poika pitänyt kirsikkakakusta, sillä hän ei ollut koskaan kuunnellut mistä asioista hänen nuori veljensä oli ollut tohkeissaan.

Kakku olisi ihan yhtä hyvin voinut olla vaikka hevosenlantaa, sillä Mycroft ei maistanut mitään.

”Sherlock ei pidä herneistä”, hän vaikersi pudottaen lautasen käsistään painaen kasvonsa käsiinsä. Huone hiljeni.








A/N: BTW, hyväksikäytin törkeästi juonen suunnittelussa legendaarista Sherlock Koiran (juunou thö anime) jaksoa, jossa selvitetään tavaravaunun katoamista kesken matkan xD Tosin, ihan vain kipinän sain siitä, muuten keksin kaiken päästäni.
Here comes the sun and I say
It's all right

Nukkemestari

  • Lonkeropulla
  • ***
  • Viestejä: 1 525
  • The Uneartly Child
Aw, Mycroft välittää pikkuveikasta sittenkin<3
Ihanaa söpöä<3

Nojaa, enpä tiedä mitä muuta sanoisin...
(Miksi mul on aina tämmöne olo et unohan sanoa jotain)
Lopeta totuuden etsiminen ja asetu aloillesi hyvään fantasiaan

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 077
  • Peace & Love
Nukkemestari, Mycroft luvs his pikkuveikka <3




4. Päällystakki

Junavaunu kolasi vasten huonokuntoista rataosuutta heitellen vielä aivan pökerryksissä olevaa Sherlockia puolelta toiselle. Eihän hän ei kyennyt pitämään sidotuilla käsillään kiinni mistään, ja joka kerran kun juna teki pienenkin kaarteen hän mäjähti rähmälleen.

Herätessään Sherlockilla oli mennyt pitkän aikaa edes hoksata olevansa taas tajuissaan, sillä vaunun hämäryys sekoittui levottomiin unikuviin jotka olivat yhtä järjettömiä. Vähä vähältä aivot joka tapauksessa alkoivat raksuttaa entiseen malliinsa, eikä Sherlock tuntenut olevansa aivan neuvoton. Tarvittiin vain vähän nokkeluutta ja pelisilmää – joita hän tietysti omasi. Sherlock katseli ympärilleen ja alkoi muodostaa huomioistaan päätelmiä.

Miehet, joidenka seiniin nojaavat hahmot piirtyivät hämyä vasten, eivät vielä huomanneet vankinsa heränneen. He keskustelivat vihaisina ja suunniltaan toisilleen.

Varovasti, antamatta mitenkään itseään ilmi Sherlock alkoi hivuttaa käsiään irti köysistä, solmu oli nimittäin verrattain huonosti kiristetty. Rannetta kiertämällä ne höllenivät.

”Ei täällä näe eteensä. Oli tämäkin sitten nerokas suunnitelma”, viiksekäs mutisi pyyhkien otsaansa. Tanakka, asekätinen mies horjahti vasten seinää junan kaartaessa. Sama tönäisy antoi Sherlockillekin tekosyyn riuhtaista itseään ja köydet antoivat periksi. Suukapula oli tämän jälkeen helppo sylkäistä pois. Vielä hän kuitenkin makasi maassa leikkien tajutonta, mutta hän etsi jo kiivaasti jotain jolla puolustaa itseään. Järjenkäytön surina oli melkein ääneen kuuluvissa.

”No vedä ovi auki sitten äläkä marmata”, yhä vain ärtyneemmäksi käyvä vaarallisempi mies säksätti kolauttaen tavaravaunun oven sisäpuolen salpaa, joka jo muutenkin heilui kuin valmiina rämähtämään sepposen selälleen. Aivan ymmärrettävää, sillä kukaan ei ollut laittamassa ulkopuolen tukevaa palkkia paikoilleen kun miehet olivat kummatkin kivunneet vainuun, jättäen jälkeensä tietenkin mahdollisuuden avata vaunu sisältä käsin.

"Saako tämän muka liikkeessä auki?"
"Hitostako minä tiedän, kokeile!"

Miehet tarttuivat kiinni salpaan raskaan oven lähtiessä liukumaan auki kiskoa pitkin.
”Auta nyt, tai se rysähtää!” viiksekäs parahti vetäen koko painollaan raskasta ovea taakse peläten että hirsinen kärrynpala vääntäisi metallisen ohjainkiskon irti heittäen oven irti ja ulos. Sellainen ei varmasti olisi jäänyt huonommaltakaan konnarilta huomaamatta, joten asetta puristanut mies työnsi revolverin vyöhönsä auttaen ovea taas paremmin kiinni.

Tällä välin juna kulki ylämäkeen, joten ovea oli hankala pitää paikallaan ja se vei molempien miesten huomion. He eivät ennättäneet huomioida vankinsa nousemista istumaan ja hivuttautumista kauemmaksi. Sherlock löysi kappaleen puuta tavaroiden seasta, sellaisen joka kävisi hyvin lyömäaseesta huolimatta siitä jos hän olikin näihin kahteen rotevaan rikolliseen verrattuna pieni ja hintelä.

Tai hintelähän Sherlock oli nyt muutenkin. Sellainen joka näyttäisi kaatuvat pelkästä puhalluksesta. Ei kuitenkaan saa hämääntyä, kokoonsa nähden Sherlock oli kuitenkin ikäistään jäntevämpi ja aina luokkansa paras miekkailussa ja painissa. Täytyi vain valita muutamista vaihtoehdoista se raskain puukalikka ja muutenkin luottaa yllätyksen voimaan.

Eikä Sherlockia pelottanut, hän oli laskenut mahdollisuuksiensa selviytyä kidnappaajiensa kolkkaamisesta yhtä todennäköisesti ehjin nahoin kuin hiljaa piilossa pysyessäkin. Siihen ei sopinut luottaa, ettäkö nämä roistot oikeasti olisivat aikoneet säästää heitä häirinneen pojan hengen, siitä Sherlock oli täysin varma. Sitä varmemmaksi hän vielä tuli päästessään johtopäätelmissään pidemmälle. Sherlock nimittäin lopulta osasi varmuudella jo sanoa mitä oli laatikossa, jossa luki ”Särkyvää”.
Siksi olikin aivan suunnattoman olennaista toimia!

”Jumalauta. Kakara pääsi irti!” toinen miehistä huusi päästäen irti ovesta kaivaen asetta, mutta Sherlock loikkasi kuin pieni jänis kimppuun sivaltaen raskaalla puunkappaleellaan kuin keihäällä, vieläpä hyvällä menestyksellä. Miehen poskeen ja kyljeen varmasti tulisi merkiksi piakkoin mojovat mustelmat todistamaan viheliäisestä iskusta. Pidempikin miehistä päästi sitten ovesta kiinni juuri kun juna kaarsi taas jyrkemmin. Kiskot kirskuivat, niin koko junan kuin ovenkin, ja kuului lukuisia rajuja repäisyjä puun kolahtaen täydessä vauhdissa auki ja takaisin kiinni.

Vaunu oli kuitenkin liian pieni tila Sherlockille pysyä yliotteessa, vaikka hän osasikin käyttää ketteryyttään kettumaisesti hyväksi. Seuraavan kerran kun kuitenkin ovi rämähti auki irroten rosvojen pelon mukaisesti irti Sherlock ei voinut enää edes piiloutua pimeyden ja valon luomaan hämmennykseen, joten rotevampi sai paksun takin liperistä kiinni. Siihen se sitten Sherlockin sisukas taistelu päättyikin kuin seinään, niskalenkkiin pettyneenä. Molemmat miehet, joiden vääristyneet kasvot saattoi nähdä nyt paljon paremmin, kirosivat hyvin hävyttömiä viiksekkään repiessä mustia haituviaan irti päänupista.

”Helvetti. Helvetin, helvetin helvetti. Tämä tästä nyt vielä puuttui”, hän manasi irronnutta ovea, joka oli lentänyt junasta sinkoamalla irti.

Sherlock puri suurilla nököhampaillaan niskalenkistä huolimatta miestä paljaaseen tatuoituun käsivarteen.
”Au! Nyt kyllä riitti! Tämä hirviö lähtee nyt!” mies puhisi ja raahasi Sherlockia kohti ovea.
”Ei, ei älkää!” Sherlock huusi pistäen hanttiin minkä vain ikinä pystyi, lyöden vanhat kalastukseen tarkoitetut maastokengät vasten lattiaa tarttuen samalla käsillä kiinni karmiin hengenhädässä. Ilman kohina sekoittui kiitävän junan meteliin vasten, eikä Sherlock aikonut pudota taistelutta.

”Olen ihan hiljaa ja kiltisti, en halua kuolla”, poika kiljui raastavalla äänellään kuuroille korville. Mitä enemmän hän pisti vastaan, sitä varmemmin voimakas mies toteutti päämääräänsä. Kiskot kirskuivat yhä vain kohtalokkaammin, mutta lujemmin kirkuivat Sherlockin kammosta laajenneet vetiset silmät.

”Älä nyt hyvä mies” viiksekäs toppuutteli, mutta juuri silloin juna käänsi sillalle, joka ylitti pienen, mutta vilkkaan puron. Sherlockin kengät lipesivät reunalta ja hän putosi kiljuen ja kieppuen ilmassa ympäri takin liehuessa tuulessa kuin revitty lippu.

Kuolemanpelossa Sherlock huusi epäselvästi kai apua ja äitiä silmät auki vaikka tuuli kävi ne verestämään.

Juna puksutti kovaa vauhtia ohitse kun sätkinyt kiemurainen ihmismytty mätkähti naamalleen veteen. Perän viimeisimmistä vaunuista olisi ehkä saattanut nähdä korkealle nousseet pärskeet, mutta paremmillakaan silmillä ei olisi voinut syyksi luulla junasta pudonnutta poikaa. Kenellä jotain niin kammottavaa olisi ollut mielessäkään, että olisi niin hirvittäviä ajatellutkaan?

”Tästä tuli hirttokeikka”, toppuutellut mies murahti ilmeettömänä pyyhkien hikeä pois otsaltaan. Ei voinut olla mahdollista, ettäkö heillä olisi enää mahdollisuuden puolikastaan selvitä tästä fiaskosta kuivin jaloin. Miehet seisoivat oven reunalla katsellen ulos ja toisiinsa tuulen käyden pistävänä heihin kiinni.

”Turpa kiinni. Hitostako kukaan tietää tuon kakaran koskaan täällä ollenkaan”, yrmy lyhyempi mies vastasi purren likaisen peukalonsa kynttä kuin säikähtäneenä omasta raakuudestaan. Tokkopa niin korkeasta pudotuksesta poika selvisi hengissä. Tai jos selvisikin, niin sinne märkyyteen lapsi kyllä hukkuisi.

”Niin, tietysti, Southamptonissa varmasti koppalakit uskovat ihan vastaan väittämättä, ettei meillä ole mitään tekemistä jonkun pojan katoamisen kanssa. Olisi pitänyt arvata, ettei tämä voi onnistua... yhtä hyvin  olisimme voineet vaikka antaa sen idiootin juosta karkuun, sekin olisi ollut parempi. Kiinni me nyt kyllä jäädään, se on jo aivan varmaa.”

Sherlockin yli laidan tyrkännyt mies mätkäisi toveriaan takaraivolle.

”Mikä on mennyttä, se on mennyttä. Hittoakos tässä jossittelemaan. Typerienkin valintojen kanssa nyt pitää elää, ja minähän aion elää. Seuraavassa hidastuksessa sitä paitsi voitaisiin hypätä.”

Nyt viiksekäs mätkäisi takaisin.

”Jos et ole huomannut, niin junamme hidastaa jo. Tämä pysähtyy. Ennen asemaa vieläpä, ja osaatko arvata minkä vuoksi? Näetkö sinä näillä Jeesuksen Kristuksen lakeuksilla jotain suuntaa mihin juosta karkuun? Saman tien olisimme voineet hypätä sen kakaran perästä!”

Todellakin junan pilli vihelsi vaikkei pysäkkiä ollut vielä mailla eikä halmeilla. Varmasti konduktööri, tai ehkäpä joku matkustaja oli huomannut junan omituisen kolinan ja epäilyksiä tarpeeksi heräteltyään veturinkuljettaja oli varmasti suostuteltu turvallisuuden takia pysäyttämään, ajamaan vaikka seuraavassa vaihteessa pois reitiltä.

Oli kuitenkin varsin pieni aika siitä kun samaisella huonokuntoisella rataosuudella oli sattunut vahinko vääntyneen kiskon takia, joka oli nykäissyt vaunujen väliset liitokset hölliksi. Olisi kerrassaan noloa ja vaarallista jos peräpään vaunut vaikkapa irtoaisivat toistamiseen saman kuukauden aikana! Tuskin kuitenkaan mitään näin radikaalia hirmutekoa kukaan osasi arvata.

Kun ovikin oli tavaravaunusta irronnut ja ympärillä vain tasamaata ei miehillä olisi mitään suuntaa jonne paeta, avomaalla saattaisi näppärämpi asemies vaikka ampua keskelle selkää.
Pakoon ei jalkaisin vain pääsisi.
Eivätkä he voineet jättää lastiakaan poliiseille. He olivat näin ollen puun ja kuoren välissä.

”Rauhassa nyt... nyt pitää pelata oikein”, lyhyempi hymisi hypistellen asetta vyössään.
”Pelata? Onko tämä nyt jotain peliä? Georgie, sinä työnsit lapsen ulos liikkuvasta junasta! Se on murha. Ja murhasta meidät tuomitaan.”
”Pidä nyt se pääsi jo kiinni”, Georgieksi kutsuttu mies karjui entistä vihaisempana. ”Sinulle se murha on rikos vain jos jää kiinni vai mitä? Itsehän alun perin ehdotitkin tappoa, muistelepa sitä Clem, vai nytkö vasta alkoi omatunto kolkutella? Usko minua jos sanon, että pääsemme tästä vielä helpolla – jos teet täsmälleen niin kuin sanon. Vedetään yhtä köyttä.”

Toverit Clem ja Georgie mulkoilivat toisiaan ja sitten kaiken pahan alkua ja juurta: laatikkoa jossa luki ”Särkyvää”. Hiki pukkasi heidän molempien otsalle norona, mutta tiellä on pysyttävä.
”Onko tässä nyt jotain vaihtoehtoja?” Clem huokaisi. George sylkäisi käteensä.
”Vanno äitisi kuolemattoman sielun kautta, että pysyt juonessa vaikka mikä olisi?”
Clem sylkäisi mutisten ja he paiskasivat kättä. He olivat samassa hirressä kumpainenkin.

Yhtäällä kun huijarirosvot pelastivat takamustaan rappiolta Mycroft oli selittänyt jokseenkin epäselvästi työtovereilleen järkyttymisensä syyn. Tosin hyvin ylimalkaisesti, sillä mitäpä se heille olisi kuulunut. Ainoa vain, että joku mattimyöhäinen saapui paikalle noin viidentoista minuutin päästä kourassaan painotuore iltalehti, jonka otsikko kirkui King's Crossilla jäljettömiin kadonneesta pojasta.

Ilmeisesti lehden ostanut miekkonen ei ollut aivan lukenut lehtijuttuaan kunnolla, sillä hän ei ollut pistänyt nimiä vielä ylös. Hän aloitti asiasta päivittelyn ilmeisesti persoonalleen tyypillisesti hölöttäen korviin käyvän kovaäänisesti, huomaten sitten kahvitarjoilun ja jatkaen vain puhumista. Sitä hän ei sitten pannut merkille miksi kokoontuneet ihmiset olivat aivan hiljaa ja jähmettyneen näköisiä. Vasta kun joku sihteerikkö kävi ja survaisi miestä kylkeen hän tajusi sulkea suunsa.

”Öh... herra Holmes?" mies kuiskasi katseltuaan ympärilleen pantuaan merkille Mycroftin istuvan hahmon.

"Niin, siis niin, kakkua herra Holmesille!" hän hihkaisi aivan kuin olisi ymmärtänyt vinkin. "Olin aivan unohtanut, että juhlat oli tänään”, mies nauroi leikillänsä painaen nyt kipeää kylkeään, mutta nainen ei nauranut.

”Olet sinäkin ajattelematon moukka, tuolla tavalla retostelet mokomia juoruja. Tuo lehtesi on muutenkin täysin moraaliton, tuskin on pöly ehtinyt laskeutua ja jo siitä joku sieluton moukka kirjoittaa ilkeän ja varmasti vääristelevän artikkelin.”

”Vai siitäkö sinä vain suutuit Edith, kyllähän sinun pitäisi tietää etten minä tahallani...” mies virnuili, mutta nainen repi lehden itselleen ja paukautti sillä häntä päähän.
”Älä sinä Edithele minua! En siedä sinua silmissäni!” nainen kivahti ja marssi äkäisenä Mycroftin luokse jättäen miehen miettimään huuli pyöreänä missä meni vipuun. Mycroft taas oli ollut hetken aikaa sekavassa mielentilassa, joka oli hänelle niin epätyypillistä että se vain lisäsi sekavuutta, eikä hän ollut saanut itseään edes ylös ennen kuin tämä nuori nainen hätisteli muita takaisin töihinsä.

”Neiti Littlefair”, Mycroft murahti tunnistettuaan naisen pyöreistä piirteistä ja hölmön näköisistä, peuramaisista silmistä. Olihan kyseessä nyt kuitenkin se samainen henkilökohtainen sihteeri, jonka työnkuvasta Mycroftilla ei ollut todellisuudessa tietokaan. Ainakin suositusten mukaan hän kirjoitti kirjoituskoneella 45 sanaa minuutissa.

”Herra Holmes, otan osaa”, Edith aloitti tarjoten kättään lohdutukseksi. Mycroft nousi seisomaan kohteliaasti suudellen neitiä kämmenelle kuin herrasmiehen kuuluu. Neiti ei ollut sitä aivan odottanut, mutta niiasi sitten pienesti.

”Kuulkaahan, asia ei minulle tietenkään kuulu, mutta pitäisikö teidän olla poliisiasemalla?” Edith kysyi mulkaisten pahasti vielä uteliaina heihin kuikkiviin työntekijöihin päin. Oli varmasti tarpeeksi hirveää tietää nuoren veljen kadonneen, mutta että vielä uutinen olisi kaiken kansan spekuloinnin kohteena, aina typeriä iltapäivän lehtiä myöten. Sellainen pistää vihaksi. Jos kyseessä olisi ollut Edithin oma veli, hän ei olisi ollut Mycroftin lailla tyynehkö vaan aivan räjähtämäisillään.

Mycroft seisoi tuppisuuna. Niin, poliisiasemallehan hänen piti mennä, tosiaankin.
”Huomaan olevani järkyttynyt”, Mycroft sanoi äänellä, joka ei tosin kuulostanut ollenkaan suunniltaan olevan miehen soperrukselta, vaan aivan asialliselta ja selkeältä toteamukselta. Jos nyt hidas sytytysoli juuri Mycroftille järisyttävää kuin maan halkeaminen, niin ulkopuoliselle herra Holmes olisi varmasti vaikuttanut vain lievästi huolestuneelta.

”Tarvitsisitteko seuraa, voitteko tarpeeksi hyvin mennäksenne yksin?” Edit kysyi vaikka varmasti kysymys kuulosti aivan käsittämättömältä, eihän toki Mycroft osoittanut olevansa järkkynyt toimintakyvyttömäksi. Siltipä Mycroft myöntyi asiaa hetken aikaa punnittuaan. Oli miten oli, Edith Littlefair oli hänen sihteerinsä, ja jotenkin Mycroftista tuntui huomattavasti paremmalta käyttää neitiä kerrankin jossain oikeasti hyödyksi. Maksettiinhan sentään Littlefairille kuukausittaista palkaa. Mycroft käski noutaa vaunut, he lähtisivät nyt poliisiasemalle.

Matkalla Mycroft luki silmäillen lehtiin ennättäneen jutun. Se oli pieni, vaikkakin etusivulla. Lehtimiehellä oli varmasti täytynyt niidenkin muutamien rivien nakuttamisessa koneen olla melkein kuin tulessa, sillä kirjoitusvirheistä päätellen juttu oli julkaistu raakana.
Stephen Holmes, pah”, Mycroft kivahti kuvottuneena ja ryttäsi sivun pieneksi mytyksi kun eivät edes Sherlockia olleet osanneet oikein kirjoittaa.

”Herra Holmes! Odotimme teitä jo! Saimme sähkeen Southamptonista”, konstaapeli Morrigan, joka sattumoisin oli samaan aikaan aulassa kun Mycroft sihteereineen astui sisään poliisilaitokselle.

Juna myöhässä -stop- tietojemme mukaan ongelmia -stop- voi liittyä poikaan -stop-

Mycroft luki lapun näreissään. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä eihän hänellä ollut syytä. Edith ei kuitenkaan jäänyt sanattomaksi.
”Mitä tämä tarkoittaa? Miten luulette tällä olevan mitään tekemistä nuoren herra Holmesin kanssa?”

Konstaapeli Morrigan silmäili pyöreähköä naisihmistä heijaillen kantapäiltä päkiölle ja takaisin kuin väheksyen kysymystä.
”Heti kun erosimme herra Holmesista tässä poliisi tarttui toimeen. Koska ainoa juna, joka King's Crossilta lähti tämän ikävän katoamisen tienoilla, oli kahdeksan matkustaja- ynnä yhden tavaravaunun Southamptonin linja. Sähkötimme vastaanottavalle asemalle pikimmiten pitäen silmällä kaikkea erikoista ja kuinka ollakaan, häiriöitä on ilmaantunut”, Morrigan kertasi hyvinkin ylpeänä itsestään kuin näkymätön sädekehä päätään reunustaen. Mycroft tunki kädet taskuihinsa antaen sihteerinsä hoitaa puhumisen kun se kerran paremmin neidiltä luonnistui.

”Mutta kuinka voitte olla varma, että ne liittyvät pikku-Sherlockiin?” Edith kysyi tiukkana, mutta Mycroft ajatteli aivan samaa.

”Ah! Mutta se onkin vielä epäselvä asia, me epäilemme että...”

Selitys keskeytyi. Nuorempi konstaapeli univormun napin vielä ollessa rumasti auki juoksi päätä pahkaa portaita alas heiluttaen kädessään jotain.
”Morrigan uusi sähke! Se on kiireinen”, mies puuskutti. Mycroft näki heti miehen ilmeisesti vain istuneen koko päivän tekemättä juurikaan mitään, sillä univormun epämääräiset rypyt olivat painuneet jo niin syviksi, ettei kenttätyössä seisovillaan olevalla virkamiehellä olisi ollut vastaavia.
Tällaisten miesten käsissä pyöriteltiin pienen ihmisen asioita, Mycfort mutisi itselleen. Täytyykö jonkun kuolla ennen kuin työhön astuu joku jolla on älliäkin päässä?

”Hmm?” Morrigan nyökkäsi typeränä. Mycroftista tuntui kuin kaikki olisivat olleet hirvittävän typeriä, se oikein ellotti.

”Voi sentään...” konstaapeli henkäisi saatuaan jotain painettua pieneen kalloonsa.

”Herranen aika, kertokaa, älkääkä vikiskö siinä”, Mycroft tokaisi pitkästyneenä kävellen kauemmaksi kääntäen selkänsä. Konstaapeli ojensi viestin Edithille, jonka kasvot vääntyivät lukiessa epäuskoon.

”Enoch-purosta on naarattu ylös lapsen päällystakki”, nainen sanoi hitaasti pillahtaen sitten hillittömään itkuun, vaikkei tuntenutkaan nuorta Sherlockia edes ulkonäöltä.






A/N: Tiedättekö mitä? Tämän ficin kanssa huomaan tyydyttäväni kaikkia niitä tarpeita käsitellen nuortenkirjoja, joita en juuri koskaan ole lukenut.
Jos joku kustannusyhtiö tarjoaa minulle diiliä nuoren Sherlockin ja Mycroftin seikkailuista niin kyllä kirjoittaisin, vaikka sitten möisin sieluni huonolle kirjallisuudelle xD
Tosin, jotenkin minusta tuntuu, että Sherlock Holmes on jo raiskattu moisilla viritelmillä aikaisemmin. Ja monesti.
« Viimeksi muokattu: 22.05.2010 14:39:12 kirjoittanut jossujb »
Here comes the sun and I say
It's all right

Santtu

  • maniacdancer
  • ***
  • Viestejä: 637
Eksyin minäkin tätä lukemaan - ja onneksi eksyinkin! Idea on aivan mahtava, odotan innolla uusia lukuja vaikka kaikki kolme luin juuri toistamiseen, sekä uusimman osan nyt ensimmäistä kertaa - mahtavaa tekstiä. Tämä on juuri sellaista tekstiä, jota tykkään lukea, muutenkin pidän kirjoituksistasi erittäin paljon (vaikka hävettää myöntää, etten lähes ikinä ehdi / jaksa kommentoida, mutta yritän parantaa tapani).

Jotain rakentavaa sanoakseni, voisin lätkäistä tuohon alle pari epämääräisyyttä jotka huomasin.

Lainaus
Tarvittiin vain vähän nokkeluutta ja pelisilmää – joita hänellä tietysti omasi.
Tuo viivan jälkeen tuleva toteamus, tämä siis neljännen luvun alussa, pisti silmään.

Lainaus
Nuorempi konstaapeli univormun napin vielä auki juoksi päätä pahkaa portaita alas heiluttaen kädessään jotain.
Tämä lause, samaisen luvun lopussa, meni nyt minulta täysin ohi. Siis alku, en kykene muodostamaan siitä järkevää lausetta, vaikka siinä on varmasti vain joku pikku virhe jota en tajua (liian lyhyet yöunet, juu).

+

Kuulaa pelaava Sherlock on jotain niin söpöä. Rakastan sitä kohtaa erityisesti, ehkä siksi, että pienempänä minäkin jaksoin pelailla kuulilla. Jatkoa odotan innolla!
If my answers frighten you
then you should cease asking scary questions.

zilah

  • Vieras
Vs: Tarina Southamptonin junan kallisarvoisesta lastista (K-13)
« Vastaus #10 : 22.05.2010 22:13:05 »
Minun on pitänyt kommentoida tätä jo lukemattomia kertoja, mutta kiireen takia se on aina jäänyt. Kovin monesti ei tulekaan vastaan nuorta Sherlockia ficeissä, mutta minä kyllä pidän tästä. Veljesten väliset suhteet tuntuvat todella uskottavilta, tuo Mycroftin murjotus että joutui Sherlockin lapsenpiiaksi, samoin kuin hänen kauhunsa huomattuaan että veli on kadonnut.

Ja nuorena se on vitsa väännettävä, näköjään. ei malta pikku Sherlock pysyä poissa vaikeuksista edes lapsena.  ;D  Loistotyötä!


zilah

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 077
  • Peace & Love
Vs: Tarina Southamptonin junan kallisarvoisesta lastista (K-13)
« Vastaus #11 : 23.05.2010 02:21:49 »
Tuhka L., minusta on tosi huippua tietää, että luet minua jopa sen verran, että voit sanoa pitäväsi tavastani kirjoittaa niin yleisestikin. Kiitos noista epämääräisyyksien huomaamisesta, kirjoitin ja korjasin tuon edellisen osan keskellä yötä. Olisin toki voinut jättää aamuunkin, mutta kun uninen pää sanoo että tämä on hyvä, niin se on hyvä. Tein muutaman korjauksen, toivottavasti niissä nyt on järjenhiven mukana.
Niin, ja vinkkinä, niin eiköhän kuulilla tule olemaan tulevaisuudessakin iso osa^^

zilah, hihi, nuori Sherlock on jotenkin arka aihe, siihen ei ollut mikään kaikkein helpoin tarttua. Varsinkin jos olet nähnyt sellaista filkkaa kuin Young Sherlock Holmes, niin tiedät miten siinäkin voi mennä aika tavalla metsään. Tai ainakin itse en yhtään kyllä siitä tykännyt. Mycroftia on muuten niin ilo kirjoittaa, kyseisessä hahmossa on kuitenkin vähästä esiintymisestä huolimatta monenlaisia puolia tutkittaviksi. Sisarussuhteiden kuvaus nyt muutenkin on rakkaus, ketään toista ei voi inhota ja rakastaa niin paljon kuin omaa siskoa tai veljeä <3
Kiitos kehuista <3



5. Jäätävä

Tottakai vesi oli kylmää, ei ollut läheskään vielä kesä vaikka ilma olikin suhteellisen leuto. Toki vielä lähestulkoon kymmenen metrin pudotus sattuikin, mutta jos jotain hyvää liiankin paksuista vaatteista nyt lohdutukseksi saattoi sanoa, niin ne pehmensivät iskua. Silti Sherlock vajosi vedessä aivan pohjaan asti, joka kaikeksi onneksi oli liejuinen eikä kivinen, sillä muuten hän olisi ollut vaarassa löydä päänsä uudemman kerran. Se olisikin varmasti koitunut pojan kohtaloksi, mutta itse Onnetar oli vaihtanut kuitenkin hänen puolelleen.

Täysin hätääntyneenä hapen loppumisesta virran viedessä Sherlock oli sätkinyt itseään kohti pintaa tietämättä edes mikä suunta oli ylös ja mikä syvemmälle märkään hautaan. Likomärät vaatteet painoivat poikaa alas kuin myllynkivi kaulassa estäen kohoamasta luonnollisesti ilmaa kohden. Paniikissa uiva hädänalainen tietysti riuhtoi itseään kaikin avuin vapaaksi, mutta taistelu vaikutti alkuun tuloksettomalta.

Onneksi kuitenkin päällystakki oli niin suuri, että litimärkänä se liusui lähes itsestään Sherlockin päältä vapauttaen pojan sylistään. Niin sitten Sherlock pääsi kuin pääsikin pintaan ja voi kuinka hän kiitti luojaansa saadessaan keuhkot täyteen ilmaa viime hetkellä! Silmät kirvelivät vedestä, mutta nähdäkseen eteensä Sherlock pakotti ne pysymään auki tarkkaavaisina.

Virta oli kohtuullisen voimakas, sillä vesi vietti alajuoksuun, mutta puron läpimitta oli pieni. Eikä ilmeisesti syvyyttäkään ollut järin paljon. Siinä saattoi uida, jos päättäväisesti vain jaksoi itseään kiskoa, mutta Sherlock oli kovin uupunut ja oli työn ja tuskan takana pysyä edes pinnassa.

Ehkä mailin tai puolitoista Sherlock kellui potkien itseään vain satunnaisesti eteenpäin, mutta sen jälkeen puro vietti mutkaan kaveten ja madaltuen. Ei ollut enää järin suuri vaiva uida kohti rantaa.

Keskellä ei niin mitään likomärkä poika makasi mutaisessa rantaviivassa kaisloja vaatteisiinsa takertuneina näyttäen samalta kuin piisamirotta sateessa – perin surkealta. Toisella puolen puroa näkymän peittivät lehtipuut, toisella puolen taas oli ilmeisesti pelto, vaan ei taloja, eikä latoja. Vain kyntövalmis roudasta vasta vapaantunut kaistale tasaista maata.

”Ne roistot pitää kyllä saada kiinni piru vie”, Sherlock mumisi itselleen ryömien paremmin kuiville kuin afrikkalainen keuhkokala, jonka piirroskuva oli ollut uuden tutkijalehden sisäsivulla viikkoa aikaisemmin, ja Sherlock oli silloin nauranut veljelleen mitä itua on niin säälittävästi haluta kalana maalle. Mycroftista kysymys oli ollut vitsiksikin ala-arvoinen ja Sherlock oli saanut viettää loppuillan nurkassa.

Pääsemättä kuitenkaan tutiseville jaloilleen Sherlock päästi muutaman ärräpään pyytäen niitä sitten automaattisesti anteeksi aivan kuin hänen aina niin tiukka isoveljensä olisi seissyt hänen takanaan, kuten hän aina seisoi kun Sherlockilta nyt joskus pääsi suusta ruma sana. Nauru kuitenkin loppui lyhyeen kun hän todella käsitti, ettei Mycroft voisi mitenkään laskeutua taivaalta häntä pelastamaan.

”Mahtaakohan hän edes huomata että olen hävinnyt?” Sherlock nyyhkäisi vannoen kuitenkin, etteivät rikolliset pääsisi hänestä vielä eroon. Aikohan hän estää katalan petoksen joka kietoutui salakuljetetun laatikon ympärille! Jos hän vain siis millään jaksaisi nousta, sillä kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi edes pitää silmiä auki. Lopulta hän nukahti nurmikolle vatsalleen, suu täynnä kuraa.

Sherlockin takista kerrottakoon, että se tarttui kiinni vedenpyörteeseen juurikin siinä kohden jossa se oli irronnut ja se tuli pintaan kellumaan. Sen pisti merkille uusia metsästyskoiriaan kouluttamassa ollut maidenisäntä kiikareillansa tarkastaessaan osaako vuodenvanha pentu jo olla liiemmälti komentelematta. Sittemmin yhden jos toisen asian nivoutuessa yhteen oli puron uomaa tutkimassa joitakin huolestuneita renkiä isännän lisäksi, ja kun uutinen Southamptonin junan omituisuuksista tavoitti heidät, vedettiin löytyneestä takista aivan omat loogiset johtopäätöksensä. Varsinkin kun taskusta löytyi pussillinen lasten marmorikuulia, joka epäilemättä näytti toteen arvellun hirvittävän tapahtuman.

”Jos joku on todellakin pudonnut junasta, niin en kyllä paljoa rukoilisi. Se on ollut tulva-aikaa, keskikesällä ehkä sellaisesta tiputuksesta olisi voinut selvitäkin, kun vesi on kirkkaana. Nyt se on täynnä mutaa. Ruumista ei varmasti löydy ennen kuin syksyllä”, oli isäntämies hiljalleen antanut lausunnon, joka lähetettiin muuan pellonpään kaupanpitäjän takahuoneen lähettimellä eteenpäin täysin tietämättä mikä todella oli märän Sherlock Holmesin laita nukkuessa penkereellä vain muutaman mailin päässä.

Lontoossa tähän aikaan meni minuutti ja toinenkin kun Mycroft vain seisoi paikallaan poliisiaseman aulassa, kaivaen nuuskarasian taskustaan pyörittäessään tummanruskeasta tahnasta tasaisen pienen pallon, jonka hän tunki ikeneensä tottuneesti. Ärtymykseltä katkesi ainakin osittain sen myötä terä. Sen jälkeen hän riisui takkinsa, napsauttaen sihteerinsä pitämään siitä huolta.

Lopulta Mycroft kysyi oliko konstaapelilla näyttää jotain huonetta, jossa he voisivat keskustella kahden yksityisesti.

”Tietysti, tätä tietä... tai itse asiassa, minun täytynee mennä sähköttämään viesti Scotland Yardille. Tällaiset tapaukset eivät kuulu enää Lontoon poliisin virkatehtäviin”, konstaapeli Morrigan höpötti enemmänkin itselleen etsien katseellaan sitä nuorta miestä joka oli toimittanut sähkeen juosten.  

”Dennis!” Morrigan kiljaisi ja miehen selkä oikeni lailla jousen aivan suoraksi.  ”Saata herra ja rouva Holmes toimistooni”, Morrigan jatkoi. Edithin itku yltyi, mutta parkumisessa oli häivähdys syvää halveksintaa.

Neiti. Neiti Littlefair”, Mycroft korjasi kuin syanidia sylkien Morriganin kasvoille harppoen pienemmän näyttäen hurjalta. Mycroft oli ehkä vain kahdenkymmenen, mutta isosta koostaan ja yhdeksi viivaksi kurtistuessa mutristuvat kulmakarvat tekivät hänestä hyvin uhkaavan. Sellaisen, jolle ei tee mieli sanoa vastaan yhtikäs mitään. Mycroft tarjosi käsivarttaan sihteerilleen luoden konstaapeliin viimeisen myrkyllisen katseen ennen kääntymistään edellä loikkivan Dennisin perään. Edith itki vain.

”Odottakaa täällä, Scotland Yardista tulee varmasti pian tarkastaja teitä haastattelemaan. Voinko tuoda teille jotain, pärjäättekö?” nuori konstaapeli Dennis kysyi osoittaen sanansa erityisesti punaisena pillittävälle naiselle, mutta Mycroft otti vapaudekseen tönäistä miehen ulos ja paiskata oven kiinni niin että lasi vain helähti.

Kuin hidastetusti Mycroft pyyhki hiukset pois otsaltaan huokaisten syvään. Ensimmäiseksi tulisi kirjoittaa Whiltshireen.
Kuinka aloitetaan kirje äidille lapsen kuolemasta?
Vai olisiko sittenkin parempi odottaa, ettei järkyty vanha ihminen liikaa kun matkaakin pitää taittaa, eikä surunmurtama ihminen varmasti selviä jonkun hirveyden sattumatta kaikista junanvaihdoista ja ajurikyydeistä. Kuitenkin kun  äidillä oli jo todettu sydämen heikkoutta, eikä matkustus alun perinkään ollut Mycroftin suosittelema.

Tapana kuitenkaan Mycroftilla ei ollut koskaan ottaa kantaa äitinsä tekemisiin, sillä isän kuoleman jälkeen nainen oli tehnyt viimeisen päälle selväksi ettei tarvitse itselleen toista miestä.

”Minä en suostuisi edes oman isävainajani hyppyytettäväksi, enkä varsinkaan tuollaista vasta naperon saappaista ulos kasvanutta huoli huoltajakseni. Näin vanhaksi kun elät niin huomaat, ettei mikään ole makoisampaa kuin vapaus mennä ja tulla. Yhdessä aviomiehessä oli tälle naiselle tarpeeksi!” rouva Holmesin itsevarma julistus oli painunut Mycroftin mieleen joskus silloin isän hautajaisten tienoilla, kun hän oli ehdottanut josko äiti hyväksyisi elättisopimuksen.

Kuvitellen olevansa hyvä ja vastuuntuntoinen poika Mycroft oli tarjonnut virallista sopimusta, jolla osa hänen palkastaan menisi äidin avustukseen. Ylpeä nainen oli kieltäytynyt ja repinyt asiakirjan palasiksi loukkaantuen niin verisesti, ettei ollut tosikaan. Yksi mies oli kuulemma hänen naruistaan vedellyt iät ja ajat, ja se sai loppua, kuten vihkivalassakin asia ilmaistaan, kuoleman erottaessa.

Ainoa vain, ettei ruumis antanut aivan äidin tahdolle periksi, monessa suhteessa nainen oli ollut riippuvainen lapsistaan, ei välttämättä suoraan terveytensä tähden, mutta leskirouva Holmes eli erityisesti iltatähteään Sherlockia varten nyt kun kukaan muu ei enää ollut hänestä riippuvainen. Oli tyydyttävää kuulemma olla tärkeä edes jollekin. Nyt sitten Mycroftin oli otettava ainoa iloa tuottava asia pois äitinsä elämästä. Jos Sherlockia ei ole, niin ei varmasti ole pian enää äitiäkään.
Joten millaisen kirjeen Mycroft oikein aikoisi kirjoittaa?

”Neidillä on muistiinpanovälineet mukana?” Mycroft kysyi Edithiltä, joka vieläkin suri turhankin teatraalisesti heidän molempien puolesta. Tottakai ruskeasta pikku käsipussista löytyi kynä ja paperia, sillä millainen sihteeri muka ei kantaisi aina mukanaan muistikirjaa. Vanhasta muistista hän avasi sivun ja terästäytyi kirjoittamaan saksalaisin pikakirjoituskirjaimin aivan mitä tahansa, jos nyt vain hänen silmänsä kuivuisivat siksi aikaa, että hän näkisi paperin edessään.

”Kirjoittakaa tämä ylös: tarpeet hautajaisia varten”, Mycroft aloitti värittömästi hypistellen kädessään edelleen nuuskarasiaa. Hän listasi yksitellen jokaisen sukulaisen aloittaen aivan lähimmistä purkaen vyyhtiä hiljalleen auki, muistaen pikkuserkun vaimonkin nimen ja lapset. Nimiä sukulaisuussuhteineen valui tasaisena virtana kuin kyseessä olisi ollut aivan mikä tahansa virkamiehen sanelu, vaikka sihteeri niiskutti nenäänsä.

Saatuaan tämän listan loppuun käsiteltyä, joka muuten kokonaisuudessaan käsitti ainakin seitsemänkymmentäkahdeksan osanottajaa, Mycroft aloitti siunaukseen tilattavista kukkasista, muistopuheista ja tarjoiluista, päättäen lopulta ehdotuksiin protestanttisten kirkonmiehistä, joista ensimmäinen oli suotavin vaihtoehto saattamaan nuori veli Taivaan porteille. Viimeisenä Edithin tuli kirjata ylös, ettei marjakuusesta teetettyä arkkua pidettäisi auki mielenrauhan säilyvyyden vuoksi, sillä vedestä korjattu ruumis tulisi näyttämän sietämättömältä.

Ennen pitkään huoneeseen tuli konstaapeli Morriganin mukanaan tarkastaja, jonka nimeä Mycroft ei viitsinyt edes kuunnella. Koska herra Holmes ei kääntänyt kättelemään, saati puhunut virkamiehille sanaakaan, miehet siirtyivät hivenen närkästyneinä hoitamaan asiansa Edithin kanssa, joka esitteli itsensä herra Holmesin sihteeriksi, ja kaikki asiat hoidetaan muutenkin hänen kauttaan.

Kun tarkastaja luki kertaalleen kysytyt kysymykset Morringanin muistiinpanoista hän aloitti omien merkityksettömien kyselyjensä sarjan, joihin Mycroft yskäisi jotain vain jos Edith ei voinut niihin jotensakin vastata. Oli puhetta jostain lomakkeiden täyttämisestä, kuolinilmoituksesta ja suruvalitteluista.

”Asiaa vielä toki tutkitaan, syytä veljenne katoamiseen, ja hyvin todennäköiseen hukkumiseen. Meidän pitää odottaa vähintäänkin iltaan, kunnes miehemme Southamptonista tulevat tarkempien tietojen kanssa, tässä vaiheessa meillä ei ole antaa tapahtumista mitään kuvaa, ei edes arvausta", tarkastaja puhui tyynen osanottavalla ja asiallisella äänellä Mycroftin yilkäistessä kuluneen nuuskapallon käteensä kuullessaan iljettävän sanan "arvaus." Kenelläkään ei ollut oikeutta "arvailla" tällaisista murhenäytelmistä mitään.

"Sähkeet ovat kovin riittämättömiä. Meidän on pyydettävä teitä odottamaan aamuun asti, kykenettehän olemaan Lontoossa tavoitettavissamme, jos uutisia ilmenee?” tarkastaja kysyi paljon miellyttävämmällä äänensävyllä kuin konstaapeli Morrigan missään vaiheessa heidän keskinäistä sananvaihtoaan. Mycroft ei kuitenkaan ehtinyt vastata olevansa asunnoton ennen kuin Edith pisti väliin:
”Tottahan toki, herra Holmes asuu toki isäni ja minun tykönäni siihen asti kunnes tämä kamala juttu on saatu puiduksi. Eikö niin herra Holmes?”

Mycroft vain nyökkäsi kerran pyöräyttämättä edes silmiään. Katto pään päälle. Sitä ei Mycroft ollut ehtinyt suunnitella. Sama sen kai oli missä sitä yönsä viettää.

Tämä on ehkä aivan hirveä huomio, Mycroft tiesi sen hyvin itsekin, mutta eräällä ironisella tavalla hän voisi lopun ikäänsä oikeuttaa ihmisvihansa ja haluttomuutensa puhua kellekään veljensä traagisella kohtalolla. Sanottuaan tämän tosin ääneen sihteerilleen pyöreähkön naisen puistatus kävi selkärankaa myöten kuin hiiri olisi kivunnut kureliivin sisäpuolta pitkin ylös niskaan.

”Te olette kylmä mies herra Holmes. Aivan jäätävä.”








A/N: Pikkuhiljaa etenemme kohti loppuratkaisua, vielä kaksi lukua luvassa, jos pysyn alkuperäisessä suunnitelmassa :)
Tämä osa kirjoitettu muuten keskellä yötä, toivottavasti en taas feilaa ymmärrettävyyden kanssa. Korjauksia tehdään huomioista, jos mokia ilmenee.

« Viimeksi muokattu: 23.05.2010 15:23:53 kirjoittanut jossujb »
Here comes the sun and I say
It's all right

Nukkemestari

  • Lonkeropulla
  • ***
  • Viestejä: 1 525
  • The Uneartly Child
Vs: Tarina Southamptonin junan kallisarvoisesta lastista (K-13)
« Vastaus #12 : 23.05.2010 14:02:21 »
Törkeä ihminen.. ehdit sitten laittaa tän uuden osan ennen kuin minä ehdin kommentoimaan vanhaa >:D

”Mahtaakohan hän edes huomata että olen hävinnyt?” Sherlock nyyhkäisi vannoen kuitenkin, etteivät rikolliset pääsisi hänestä vielä eroon. Aikohan hän estää katalan petoksen joka kietoutui salakuljetetun laatikon ympärille! Jos hän vain siis millään jaksaisi nousta, sillä kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi edes pitää silmiä auki. Lopulta hän nukahti nurmikolle vatsalleen, suu täynnä kuraa.
Voi pientä Holmesia D; kova poika mintä vaikeuksiin pääsemiseen tulee.

*Halaa jossua ja sobsobbaa*
Onneksi se selvisi lähes vahingoittumana.

Mycroft vaikuttaa kenties kylmältä, mutta kyllä se välittää pikkuveikastaan<3
Lopeta totuuden etsiminen ja asetu aloillesi hyvään fantasiaan

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 077
  • Peace & Love
Vs: Tarina Southamptonin junan kallisarvoisesta lastista (K-13)
« Vastaus #13 : 29.05.2010 23:55:38 »
Nukkemestari, en ole törkeä, vaan fiilareissa. Pikku-Sherlock tosiaan on ihan elementissään mitä tulee ongelmista toisiin hyppimisiin. Mycroft taas on sellainen... hitaasti lämpiävä, mutta eiköhän se höpsö pikkuveikkastaan tykkää^^



6. Puhelu

”Kuulehan poika, herätys”, huudahti ratsumies labradorinnoutajan nuuskuttaessa Sherlockin ympärillä perin uteliaana. ”Ei siihen saa jäädä makaamaan.”
Sherlock avasi kuitenkin silmänsä vasta koiran tunkiessa kylmän kirsunsa naamaan kiinni nuolien sitten kasvoja vallan valtoimenaan.

”My -Mycroft?” Sherlock ynisi ensimmäisenä käskevän äänensävyn ollessa niin samanlainen kuivan nuiva kuin isoveljellä vähintäänkin. Mutta mitä Mycroft olisi muka tehnyt hevosella? Tuskin itseään kunnioittava koni olisi Mycroftia edes selkäänsä huolinutkaan. Joissakin suhteissa hevoset ovat älykkäämpiä kuin ihmiset, sillä Sherlock saattoi hyvin myötätuntoisesti ainakin kuvitella millaiselta hevosesta tuntuisi kantaa jotain niin laiskaa ja painavaa kuin Mycroftia ja saada sitten vielä raipasta kylkeensä.

”En tiedä mitä olet ollut tekemässä, mutta kaiketi olet ollut tarpeettoman lujilla”, mies pudisteli päätään ja hyppäsi alas satulasta. Äänensävy ei kuitenkaan ollut kovin miellyttävä, oli vaikea sanoa oliko se huolestunut vai vain pelkästään ärtynyt. Miehellä oli vahvat työmiehen käsivarret ja yhdellä nykäisyllä hän veti pojan jaloilleen. Kuinka ollakaan poikarukka tunsi olonsa kuin ilkitekijäksi siinä seisoessa tippuen vettä ja kuraisena, kuin olisi tahallaan tipahtanut taivaasta harmia aiheuttamaan.  

”Hyvä herra, olen pahoillani jos olen aiheuttanut harmia. Voin vannoa, ettei minun ole missään vaiheessa ollut tarkoitus kuljeskella toisten mailla”, Sherlock aloitti äärimmäisen kohteliaasti, kuten  hän oli oppinut vähän hienomman perheen poikana, ymmärtäen kuitenkin heti suunsa avattuaan, että hänen puhetapansa yhdistettynä nykyiseen ulkomuotoon kuulostaisi kovin keinotekoiselta. Varmasti epäilyttävältä. Mies puri huultansa mulkoillen.
”Oletko siten varkaissa?” mies kysyi tuimasti päästämättä paidankauluksesta irti.

”En herranen aika, en totisesti! Oikeastaan päinvastoin, täysin päinvastoin”, Sherlock kielsi kiivaasti ravistellen itsensä irti tietäen, ettei varmasti lisännyt omaa uskottavuuttaan penninvertaa. Miten hänen kuitenkin olisi pitänyt olla ollakseen uskottava? Tuskin mikään olisi poistanut sitä tosiasiaa, että hän oli uitettuna rottana hyvin hämärän oloinen, vaikka sitten olikin pelkkä poikanen.

”Ei sinusta kyllä voi mitään sanoa, kun noin likainenkin olet. Ettet vain olisi toveriesi hylkäämä hevosvaras?” mies kysyi nyt astetta kovemmin, mutta jotenkin tuo silmäkulman pullistelu ei antanut kovin tosissaan otettavaa mielikuvaa. Sherlockista tuntui kurjalta ja viluiselta, eikä hän varmasti olisi aiheuttanut kellekään minkäänlaista uhkaa, mutta silti tuo mies näki tarpeelliseksi kovistella lasta, eikä esimerkiksi tarjota kyytiä jonnekin missä voisi vaihtaa kuivat vaatteet päälle. Eikä ukkopaha ollut kysynyt edes hänen nimeään, vaan suoraan käynyt syyttämään turhista! Eihän sille voinut muuta kuin nauraa.
 
”Miten niin, puuttuuko sitten teiltä hevosia?” Sherlock nauroi, mutta miestä ei selvästi huvittanut. Labradorinnoutajakin kävi äkäisemmäksi napattuaan isäntänsä mielialan ja alkoi murisemaan Sherlockille, joka virnuili kun ei muutakaan keksinyt.
”Että oikein näsäviisastelija”, mies murahti. ”Mistä sitten omien sanojesi mukaan olet tulossa?”
”Lontoosta”, Sherlock vastasi totuudenmukaisesti, antaen kuitenkin äänenpainollaan ymmärtää valehtelevansa, koska olisi ollut yksi ja sama mitä hän olisi väittänyt, valheelta se olisi kuitenkin kuulostanut. Miehen katse ei ehkä ollut yhtä paha kuin Mycroftilla parhaimmillaan juuri ennen ojennusta, mutta verrattain lähellä kuitenkin.

”Kaksi hirvittävää roistoa kolkkasi minut, raahasi Southamptonin junaan ja työnsi minut ulos”, Sherlock jatkoi levitellen käsiään entistä suurieleisemmin välittämättä siitä uskoisiko häntä koirakaan vaiko eikö. Seuraavaksi hän sepitti hyvin yksityiskohdittain monen monta seikkaa veljestään, joka jätti hänet yksin laiturille ja kuinka kohtalo teki häränpyllyä johtaen aina purossa uimiseen asti. Tarinana kertomus oli hyvä, ja piiruntarkka. Vaan tarinalta se kuulostikin.

”Kylläpäs sinulla on sievä satu sepitettynä, taidat päästä usein helpolla rikoksistasi.”
Irvistyksenlainen hymy huulillaan äijä kiersi saapikkaillaan Sherlockin ympäri tökkien paksulla nakkisormellaan poikaa lapaluihin, aivan kuin ei olisi muuten voinut näyttää olevansa isompi ja vahvempi.
”En minä ole tehnyt mitään pahaa”, Sherlock sanoi nyt närkästyneenä. Oli aivan eri asia olla epämääräisesti epäiltynä, mutta satuttamista ei Sherlockaan sietänyt. Oli jo aivan tarpeeksi saada selkäänsä Mycroftilta, mutta kenelläkään muulla ei ollut asiaa fyysisesti kurittaa, oli siihen syytä, eli ei. Sormen Sherlock vannoi purevansa poikki jos ruma mies uskaltaisi vielä kerrankin koskea häneen, vaikka sitten sillä uhalla että epäileväinen koira kävisi kimppuun.

”Minä en ole oikea ihminen päättämään syyllisyydestäsi tai syyttömyydestäsi yhtikäs mitään. Tulet nyt minun mukaani ja selität maiden isännälle tarinasi. Jos höpötyksesi pitää kutinsa, niin ei ole mitään syytä pelkoon.”

Äkkiä Sherlock paukautti kämmenen otsaan soimatakseen itseään. Hän oli luullut tämän miehen itse asiassa olevan isäntä maillaan, mutta toki hänen olisi pitänyt maalaismaisemmista ja yksinkertaisista vaatteista jo huomata, ettei kyseessä voinut olla rikas maanomistaja, vaikka toki ei kyseessä ollut aivan renkikään - sen näki jo kalliimmanmerkkisistä saappaista, joihin ei aivan joka talonpojalla ollut varaa.

”Mutta... ei minulla ole aikaa, minun pitäisi päästä Southamptoniin!” Sherlock parahti hoksattuaan, ettei pääsisikään livistämään niin helposti pois. Loppujen lopuksi hän oli varmasti ainoa joka tiesi miten estää niitä kahta raakalaista, Georgieta ja Clemiä, saattamatta loppuun suunnitelmansa,  jonka nyt yksin hän tunsi. Lapsellisesti Sherlock oli jotenkin ajatellut pääsevänsä Southamptoniin tekemään tekoset tyhjiksi, mutta kuten Mycroftin oli usein tapana huomauttaa, hän ei ollut jälleen kerran ajatellut asioita ihan loppuun asti.

Harvoin Sherlock halusi myöntää veljensä olevan oikeassa, mutta tässä tilanteessa ei voinut muuta kuin purra huulta ja myöntää olleensa aivan typerä.

”Kenellä sitä aikaa olisi? Liikettä niveliin, niin saat selkäsaunasi ennen illalla nukkumaanmenoa”, mies vain vastasi täysin välinpitämättömänä ja käski kävelemään hevosen vieressä koiran juoksennellessa puolelta toiselle. Määränpääksi hän sanoi päätalon noin kolmen mailin päässä. Kävelymatka ei kuulostanut varsinkaan tässä vaiheessa kovinkaan houkuttelevalta, Sherlock aivan vapisi jo ajatuksesta. Ehkä miehelläkin oli jokseenkin sydäntä rinnassa, ettei hän nyt koko matkaa käskenyt laahustaa nopeasti kulkevan hevosen vieressä kehnossa maastossa, vaan heti päästyä märältä penkeremaalta kuivemmalle hän laskeutui alas ja puoliväkisin nosti pojan satulaan puhumatta sen jälkeen enää mitään.

Jos nyt kuitenkin pysytään positiivisella kannalla, niin ainakin oli oletettavissa, että Sherlock saisi yösijan täksi illaksi ja varmasti saisi jotenkin seuravana päivänä, tai ehkäpä jo sinä iltana, yhteyden veljeensä, joka varmasti ymmärtäisi paremmin kuin kukaan muu jos hän selittäisi miten tärkeistä asioista Southamptonin junassa oli kyse. Sopi vain toivoa että isännän kartanossa, missä sitten ikinä  se olikin, olisi puhelinlinja.

Southamptonin juna tosiaankin myöhästyi enemmän kuin kolmeneljännestä tuntia. Siitä mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut ei tiedetty, aluksi rikollisia Georgie ja Clem kohdeltiin kuin ylimääräisiä liputta kulkevia jäniksiä, sitten tahallisina vahinkoa tuottaneina tuholaisina ja sittemmin Lontoon  poliisin sähkeet luettuina potentiaalisina murhaajina. Kumpikaan, ei niin Clem tai Georgie, suostunut tunnustamaan nähneensäkään mitään poikaa koko satama-alueella, mutta tunnustus puristettiin heistä ulos sen varjolla, että nuoren Sherlock Holmesin muistikirja oli jäänyt jälkeen. Pojan kirjaamat tuntomerkit olivat harvinaisen täydelliset, ja kovasti painostettuina Clem lopulta murtui kertomaan pojan tosiaan joutuneen junaan heidän kanssaan.

Syytä miksi he olivat ylipäätänsä yksinäisessä tavaravaunussa ei Southamptonin poliisinmiehet osanneet heistä kirvoittaa, vaikka tekivätkin tarkan esitutkinnan katsoen sisälle kaikkiin laatikoihin kyseisessä tavaravaunussa yrittäen selvittää mikä taka-ajatus rikollisilla oli, että sen vuoksi he olivat valmiita uhraamaan mahdollisesti jopa henkensä, jos murha osoittautuisi todelliseksi. Clem ja Georgie kuitenkin kivenkovaan väittivät vain olevansa liputtomia matkustajia, jotka olivat käyttäneet vain hyväkseen näkemäänsä avonaista vaunua antamatta ollenkaan selitystä sille mikä oli nuoren Sherlockin osuus koko sotkussa.

Aluksi pojan ei uskottu olleen junassa enää liikkeelle lähdön aikaan, tai että hänet oli tyrkätty pois jo varsin alkuvaiheessa, niin että hänet saatettaisiin löytää Lontoon lähimailta ehjänä, mutta Enoch-purosta löytynyt takki kera laskelmien missä vaiheessa meteli ja oven irtoaminen junassa huomattiin tultiin objektiivisesti siihen tulokseen, että kyseessä oli täytynyt olla tappo. Clemin lausunto puolsi tätä. Syitä kuitenkaan miehistä ei saatu irti.

Siksi Southamptonista lähetettiin samana iltana kaksi poliisia kohti Lontoota kertomaan havainnoistaan Scotland Yardin päämajaan ja varmistamaan nuoren Sherlockin todella kuolleen. Sähkeitä ja puheluja lähetettiin puolin ja toisin, tapahtumissa ei silti tuntunut olevan laisinkaan mieltä.

”En ymmärrä tätä tapausta”, Mycroftin ja Edithin kanssa asioinut tarkastaja mutisi poliisiasemalla konstaapeli Morriganille. ”Mikä syy kahdella jäniksellä olisi kidnapata joku, vaikka sitten tämä poika olisi saanut heidät rysän päältä kiinni.”
Morrigan istui tuolissa ja nyökytteli selaten muistikirjaa jonka Mycroft oli ennen lähtemistään jättänyt poliisin hoteisiin. Itsellään hänellä oli valokuvamuisti, eikä tarvitsisi sitä muuten kuin ehkä muistoksi, jos sitäkään.

”Pojan kirjoituksissa mainitaan joku laatikko”, Morrigan sanoi osoittaen kohdan vihosta, jossa oli jopa pikaisesti taiteiltu piirros.
”Tiedän. Mutta Southamptonista saamieni tietojen mukaan vaunussa ei ollut mitään epäilyttävää, ja he tutkivat tosissaankin kaiken. Mitään ylimääräistä ei kuulemma ollut nähtävissä, ei ainakaan laatikkoja”, tarkastaja mutisi järjestäen saamiaan sähkeitä relevantisti toisiinsa nähden. Aamulla tiedettäisiin toki enemmän kuin paikan päällä olleet miehet tulisivat kertoen omat mielipiteensä, mutta tällä hetkellä koko erikoinen tapahtumasarja oli vailla järkeä.

”Olisivatko he voineet viskata laatikon ulos junasta?” Morrigan kysyi mietiskellen. Tarkastaja kohotti olkiaan.
”Mahdollisesti. Mutta sen olisi varmasti pitänyt olla jo silloin kuin junan henkilökunta huomasi jotain omituista. En usko, että sellainen olisi jäänyt huomioimatta, kuvauksen mukaan laatikko oli kuitenkin raskas kahdellekin ihmiselle. Heitettäessä sen olisi varmasti täytynyt osua perässä tulevia vaunua vasten.”

Konstaapeli Morrigan napatti Sherlockin muistikirjan kiinni, käänteli sitä nyrpistellen nenäänsä etukannen suhruisille piirroksille.
”Voikohan tähän pojan raapustukseen välttämättä sitten luottaa? Herra Holmesin mukaan kuitenkin pojalla on varsin ylivilkas mielikuvitus.”
”En osaa sanoa. Oletko kuitenkin katsonut kirjasen aikaisempia sivuja?”, tarkastaja vastasi, nyt hiukan ärtyneenä alaisensa asenteesta.

”En.”
”Katsopa. Tuskin olen nähnyt toista yhtä järjestelmällistä pikkuvihkoa, ja minulla on sentään omia veljenlapsia, joista melkein puolet pitävät päiväkirjaa. Tämä poika on selvästi asiaansa perehtynyt”, tarkastaja painotti nousten tuolistaan näyttääkseen aivan henkilökohtaisesti mitä tarkoitti. Oli ehkä totta, että piirustukset olivat hiukan miten sattuu, mutta itse huomiot olivat totisesti teräviä, paljon vanhemman kuin kolmetoistavuotiaan tekemän oloisia. Ainoastaan käsialan vapisevuudesta saattoi arvata vihkon omistajaksi keskenkasvuisen lapsen, mutta tarkastaja ainakin oli kovin vaikuttunut niin nuoren ihmisen havainnointikyvystä ja lähes kaikkeen suuntautuvasta kiinnostuksesta. Tuosta nuoresta pojasta olisi varmasti ajallaan kehittynyt varsin merkittävä nuorimies. Kuinka väärin onkaan, että kamalimmat asiat tapahtuvat aina kaikkein lahjakkaimmille tapauksille.

”Hmm. Ehkä. Ehkä ei”, Morrigan sanoi vähemmän vaikuttuneena. Ilta alkoi kuitenkin olla myöhäinen, eikä näyttänyt siltä että enää sen päivän nimiin ehtisi tapahtua mitään uutta. Tarkastaja vapautti konstaapelin vuorostaan sanoen seuraavan päivän ehkä tuovan mukanaan enemmän vastauksia. Paikalle jäi vain yövuoron virkamiehet kuten tavallista, ja kaikki ikävä painettiin syrjään yön ajaksi. Oli vain yksi mies joka ei voinut silmiään ummistaa – ja se mies oli Mycroft Holmes. Nyt kuitenkin uuden syyn varjolla, josta kerrottaneen seuraavaksi.

Edith Littlefair oli ollut toki kovin ystävällinen tarjotessaan kodistaan vierashuonetta ylemmällä portaalla olevalle työtoverilleen, mutta eihän mies edes ymmärtänyt kiittää. Asettui vain huoneeseensa monia sanojaankaan puhumatta, polttaen tupakkaa, nuuskaten ja polttaen vielä lisää kuluttaakseen aikaansa. Ainoastaan kutsu illalliselle sai hänet taukoamaan hetkeksi, mutta Mycoft ei juurikaan kiinnittänyt huomiota millainen hänen hetkellinen majapaikkansa oli. Hän ei nähnyt yksinkertaisesti mutta hyvällä maulla sisustettuja huoneita tai pikkiriikkisiä koristetauluja. Hän ei laittanut merkille talon piikatytön omituista hymyä kun Edith esitteli Myroftin vieraana, eikä ruokapöydässä hän huomannut herra Littlefairin, Edithin isän kasvoilta paistavaa nyrpeyttä.

Ukko oli vanha ja raihnainen, mutta se ei tarkoittanut sitä etteikö kieli olisi ollut vielä terävä.
”Mikä ongenonkija se tämäkin on, Edith?” paksussa aamutakissaan entistä pienemmältä näyttävä vanhus rähisi karhealla äänellään. Yliluonnollisen siniset silmät pullistuivat lähes kallosta ulos antaen hyvinkin groteskin vaikutelman yhdistettynä luisevuuteen ja harmaiden hiusten harvuuteen. Edith näytti vaivaantuneelta. Mycroft taas ei edes kuunnellut.

”Isä! Herra Holmes on minun esimieheni”, Edith kuiskasi hiljaa loukkaantuneen ja nolostuneen välimailla keikkuen.
”Pah. Kyllä minä miehet tiedän. Pidä sinä vain näppisi irti tyttärestäni!” herra Littefair manasi heiluttaen tikkumaisten sormien muodostomaa nyrkkiänsä selkeästi häntä yli puolen vuosisataa nuorempaa miestä kohden kuin olisi ollut elämänsä vedossa, vaikka oli täysin selvää ettei äijästä ollut varmasti nousemaan seisovilteenkaan.

”Anteeksi herra Littlefair, olin ajatuksissani”, Mycroft vastasi liikauttamatta katsetta  piiruakaan keittokulhostaan pitäen silmänsä puoleksi kiinni kuin olisi ollut pitkästynyt. Ei voi sanoa hänen sovittaneen sanojaan kovin ystävälliseen vireeseen.
”Mitä, pilkkaatteko te minua omassa kotonani!” herra Littefair tivasi yrittäen nousta, mutta Edith esti ettei heikkokuntoinen isä olisi hermostunut liikaa ja saanut vaikka sydänkohtausta.
”Tällä hetkellä en välitä jos pilkkaisinkin” Mycroft vastasi lakonisesti ottamatta huomioon ollenkaan miten suututti vanhaa miestä tahallisesti. Aivan kuin hän olisi melkein nauttinut aiheuttamastaan kränästä. Herra Littlefair hengitti raskaasti kuin kohtauksen saaneena näyttäen raihnaiselta paholaiselta. Mutta paholainen on paholainen huolimatta jos maallinen ruumis antoi periksi.

”Olette tekin hävytön”, hän rohisi kuin olisi avaamassa Helvetin portteja. Mycroftin teki toistamiseen saman päivän aikana mieli löydä saadakseen itselleen edes hetken rauhaa. Hän ei pitänyt muutoksista rutiinissaan, tavallisesti hän istuisi nyt illallisella veljensä kanssa, muistuttaisi Sherlockia muutamista käytöstavoista, istuisi hetken takan ääressä, kävisi pesemässä kasvonsa ja menisi nukkumaan toistaakseen päivän täsmälleen samanlaisena huomenna. Nyt hänen oli vietettävä yö poissa kotoa, työt keskeneräisinä, huolesta murtuneena ja vielä jonkun vanha ukon nuhdeltavana. Ei voi sanoa, ettäkö Mycroft olisi ollut ollenkaan tyytyväinen.

”Ottaen huomioon oman äänensävynne, en näkisi mitenkään sopivaksi huomauttaa moisesta. Enhän minäkään ole pyytänyt kasvojanne minun näkymääni pilaamaan”, Mycroft sanoi takaisin nyt täysin avoimen ilkeästi.
”Nyt te menette aivan liian pitkälle! Edith! Tuo keppini, aion näyttää närhen munat heti paikalla!” herra  Littefair huusi tyttärelleen ja teki jo ilmassa hutkimisliikettä vaikka keppi oli jossain käden ulottumattomissa. Mycroft puri kieltänsä vihastumisesta puristaen jälkiruokahaarukan terävät piikit nyrkkinsä sisällä vasten lihaansa.

”Isä! Herra Holmes, kiltit...” Edith rauhoitteli, mutta tuskin riita olisi laantunut ollenkaan, ellei piikatyttö olisi juuri silloin koputtanut oveen ja ilmoittanut puhelimen soineen.

”Puhelu? Tähän aikaan? Oliko se poliisista?” Edith kysyi jättäen miehet murisemaan toisilleen kuin koirat. Piika pudisti päätään.
”Ei. Hän kuitenkin kysyi vierastanne.”

Tämä jos mikä oli Edithistä kummallista. Puhelinlinja oli vedetty asuntoon vasta ehkä kuukausi sitten, eikä siihen juuri kukaan soittanut, sillä kelläkään Littefairien ystävillä ei ollut vielä jotain niin ylellistä kuin puhelinta, ja vielä vähemmällä oli numeroakaan tiedossa.

Ne muutamat kerrat jolloin puhelu oli saapunut, oli kyseessä ollut työasia, sillä valtio se oli syystä tai toisesta nähnyt tarpeelliseksi neiti Littlefaiorille maksaa sen verran enemmän palkkaa puhelinta varten. Syyksi ei oltu sanottu mitään suoraa, mutta Edith oli päätellyt sillä olevan jotain tekemistä herra Holmesin kauan odotetun ylennyksen kanssa. Ehkäpä hänenkin työnkuvansa oli muuttumassa ja vaati siksi puhelinta, kuka tietää. Toistaiseksi kuitenkaan kapinetta ei oltu tarvittu.

”Sanoiko kysyjä nimeä?”

Piika näytti siltä kuin ei olisi ollut varma mitä hänen tulisi sanoa ja kakisteli hieman. Edith kuitenkin päätti olla hoputtelematta, ja kun tyttö oli vetänyt henkeä hän kuiskasi:

”Sherlock Holmes.”





A/N: Tosiaan, vaikka olen vuosia lukenut dekkareita, niin olen silti vieläkin itse aika huono olemaan looginen, mutta yritin tosissani parhaani. Seuraava osa on viimeinen, mutta sitä seuraa vielä epilogi, koska haluan kirjoittaa epilogin.
Here comes the sun and I say
It's all right

Nukkemestari

  • Lonkeropulla
  • ***
  • Viestejä: 1 525
  • The Uneartly Child
Vs: Tarina Southamptonin junan kallisarvoisesta lastista (K-13)
« Vastaus #14 : 30.05.2010 12:39:33 »
”Nyt te menette aivan liian pitkälle! Edith! Tuo keppini, aion näyttää närhen munat heti paikalla!” herra  Littefair huusi tyttärelleen ja teki jo ilmassa hutkimisliikettä vaikka keppi oli jossain käden ulottumattomissa.
Herra Littefairon mun uusi suosikki<3 Ihana ihminen<3

Seuraava osa on viimeinen, mutta sitä seuraa vielä epilogi, koska haluan kirjoittaa epilogin.
Loogista.

Mä en oikeastaan tiedä mitä muuta sanoa. Littlefairin herra oli tosiaan aivan ihanan riemastuttava hahmo ja ootan innolla loppua (ja loogista epilogia).
Lopeta totuuden etsiminen ja asetu aloillesi hyvään fantasiaan

Lil_chan

  • uudelleensyntynyt
  • ***
  • Viestejä: 30
Vs: Tarina Southamptonin junan kallisarvoisesta lastista (K-13)
« Vastaus #15 : 10.06.2010 12:43:42 »
Mielestäni tarina on loistava! Oli omaperäinen ajatus esittää Sherlock, yleensä niin hillitty ja synkkä, iloisena pojanviikarina.
Jatkoa odottelen!
Mies joka kutsuu lapiota lapioksi, ei kelpaa muuhun kuin sitä käyttämään
-Oscar Wilde

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 077
  • Peace & Love
Vs: Tarina Southamptonin junan kallisarvoisesta lastista (K-13)
« Vastaus #16 : 18.06.2010 21:48:24 »
Nukkemestari, minusta tuntuu että herra Littfairin on pakko saada joku cameo jossain tulevassa ficissä sen takia, että äkäiset vanhat miehet ovat parhaita^^

Lil_chan, minusta on nimenomaan hauska kirjoittaa nuoresta Sherlockista juuri sen takia että se on canonissa täysi musta aukko, Sherlockista ei oikestaan tiedetä yhtikäs mitään noi alle kahdeksantoita vuotiaasta lähtien, joten siinä on saumaa ficata. Kiitos kommentista ja kehuista.



7. Lobotomiaa

Mycroftin sielussa muljahti pahasti, kuin vatsalaukku olisi vaihtanut paikkaa sydämen kanssa ja keuhkot olisivat alkaneet äkkiseltään tanssia ripaskaa. Huolimatta siitä, että herra Littlefair yritti vielä tiuhaan tahtiin hutkia häntä näkymättömällä kepillään, hän nousi jaloillensa jotka notkuivat kuin epävarmat lahopökkelöt puut. Piika parka taisi hiukan säikähtää, Mycroft oli kuitenkin iso mies, ja pelottavan näköinen.

"Mycroft?" kuului Sherlockin vaimea ääni luurista kun piika sai lopulta tuotua miehen eteishalliin jonka seinään uudenaikainen yhdistetyllä luurilla varustettu puhelin istui passissa sille erityisesti valmistetun pöydän päällä kukkaruukun vieressä, peilin edessä. Edith painoi miehen tuoliin istumaan peläten hänen pyörtyvän tai jotain muuta yhtä katastrofaalista, olihan yhden päivän nimiin sattunut kyllä enemmän kuin tarpeeksi.

"Missä ihmeessä olet oikein ollut! Odota vain kun sinut kiinni saan niin saat sillä tavalla selkääsi ettet ikinä ole saanut!" Mycroft käytännössä huusi luuriin nojaten kyynärpäällään pöytään. Otsa rypistyi niin monenmonituiselle mutkalle että sen luulisi olevan jo kivuliasta.

Sherlock ei vielä ehtinyt vastaamaan mitään kuunnellessaan hämmentyneenä veljensä raskasta hengitystä. Ihmiset hänen ympärillään tuijottivat odottaen todennusta hänen tarinalleen. Onneksi uutinen junasta pudonneesta pojasta oli jo kiirinyt  muiden tilallisten ja palkollisten suuhun, olihan isäntä itse löytänyt Sherlockin ylisuuren takin purosta uimasta. Jopa marmorikuulat olivat pysyneet pussissa taskussa, se jos mikä oli onnekasta! Silti ihmiset suhtautuivat vähän epäileväisinä, kuten varmaankin kehen tahansa muukalaiseen. Tuijotus oli silti painostavaa, eikä Mycroftin raivoaminen korvassa parantanut oloa juuri laisinkaan.

Vai, raivosiko hän enää? Ei ollut kovinkaan tyypillistä vanhemmalle veljelle hengästyä omaan paasaamiseensa kesken kaiken, tavallisestihan Mycroft oli kovin rakastunut omaan ääneensä mitä oikeassa olemiseen tuli, eikä hän koskaan lopettanut ennen kuin oli varmasti tehnyt selväksi paheksuntansa.
”Tämä on ollut aivan kauhea päivä”, Mycroft puuskaisi lyöden hartiat lysyyn.

”Missä sinä olet? Oletko kunnossa ja ehjä?” Mycroft kysyi nyt välittämättä siitä miten Edith taputti käsiään hermostuneesti yhteen, yrittäen kuulla mitä luurissa puhuttiin. Sherlock nosti puhelimensa suukapulaa lähemmäksi.
”O – olen minä. Tai, haava minulla on otsassa. Olen raidevaihteella, vain muutamien mailien päässä Southamptonista”, Sherlock vastasi arasti tietämättä miten suhtautua niinkin rauhalliseen kysymykseen. Kädet hikosivat vanhan puhelimen luurilla ja varressa, äänikin hiukan kohisi langoilla.

”Kuinka tiesit soittaa tänne?” Mycroft kysyi kuin automaattisesti, eihän hän oikeastaan osannut pöllähmyhtyneisyydeltään ajatella juuri mitään.
”Yritin ensin työpaikaltasi”, Sherlock vastasi kovin tietäväisenä. ”Kertoivat minne olit mennyt ja kaikeksi onneksi vaihde osasi yhdistää neiti Littlefairille, vaikka eivät kyllä millään olisi antaneet minun soittaa tähän aikaan, varsinkaan vastaajan laskuun.”
Omituinen huvittuneisuuden ja suuttumuksen sekamelska rapsutti Mycroftin mahanpohjaa ajatellessaan Sherlockia neuvokkaasti vain soittamassa virastoon, jossa hänen oletettu hukkumisensa oli ollut päivän pääuutinen. Kukakohan lienee tähän aikaan edes vastannut? Joku ylitöihin sitoutunut parka varmaankin.

”Hölmö, et sitten ajatellut poliisia! Et uskokaan kuinka sinua etsittiin kissojen ja koirien kera, Scotland Yardkin on sekaantunut asiaan”, Mycroft sanoi vihaisesti.
”Anteeksi. Anteeksi Mycroft, en ajatellut.”
Sherlockin pahoittelu kuitenkin olisi sulattanut kenen tahansa sydämen. Mycroft hymyili muistaen kuitenkin sitten ettei velirukka nähnyt hänen luopuneen syyttelystä jo.

”Oh, antaa olla Sherlockiseni. Voi kuinka sydämeni pomppii kurkussa. Saatko olla siellä missä olet yön ylitse?”
”En tiedä... mutta Mycroft, ne rikolliset sieltä junasta, ei ole aikaa nukkua!”
Tarkemmin ottaen Sherlock ei ollut uhrannut puolta minuuttiakaan ajatukselle, ettäkö hänen pitäisi viivytellä enää yhtään pidempää jossain Jumalan selän takana. Naiivisti hän oli tietysti laskenut kaiken sen varaan, että Mycroft tietäisi mitä tehdä. Sherlock oli vain kiirehtinyt ajattelemaan miten saisi veljensä kiinni, jutellut pitkät matkat isännän kanssa hevosmiehen ja koiran lopulta tuotua hänet päätalolle. Olipahan hän yrittänyt luistaa peseytymisestäkin, koska Mycroftin tavoittaminen oli hänen ensisijainen tavoitteensa.

Vaan tietysti, miten hän nyt siihen herran aikaan pois pääsisi? Totta kai Mycroft tulisi vasta seuraavana päivänä. Jostain syystä Sherlockia harmitti ja hän taisi niiskauttaa. Mycroft kuuli tämän ja tyynnytteli yllättävän myötätuntoisesti:
”Älä sitä huoli. He ovat Southamptonissa jo satimessa, mokomat lurjukset. Tulen hakemaan sinut huomenna.”
Sherlock nojasi seinään ja valui istualleen huolimatta siitä että ihmiset tuijottivat häntä. Jostain syystä silmät pukkasivat kyyneltä vaikka eihän enää ollut yhtikäs mitään hätää. Isona poikana hän kuitenkin nielaisi itkunsa ollen luja ja kova.

”Löysivätkö he sen junasta?” Sherlock kysyi varmana siitä että Mycroft tietäisi mistä hän puhui.
”Tarkoitatko sitä laatikkoa, josta kirjoitit vihkoosi? Ei, sitä ei ainakaan saamieni tietojen mukaan ole löytynyt.”
Sherlock terästäytyi taas, saattoi olla, että jos asian selvittäminen jätetään poliisin harteille olisi seuraavan päivänä jo liian myöhäistä!
”Hitsi vie, tulethan sitten niin aikaisin kuin suinkin! Se olisi todella tärkeää! Kiltti Mycroft!” Sherlock aneli varmana siitä, ettei poliisi osaisi tehdä oikeita johtopäätöksiä ilman hänen päätään. Paitsi tietysti jos Mycroftinkin mielestä hän oli vain pahainen lapsi jota ei tarvinnut kuunnella ei vetoamisesta olisi hyötyä... joka tapauksessa, yrittänyttä ei laiteta. Sherlock yritti kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta ja tärkeältä, kuin aikuiselta ihmiseltä. Ilmeisesti se tepsi, koska Mycroft ei laittanut hanttiin.
”Hyvä on, tietysti. Onko tykönäsi jotakuta joka voisi katsoa yön verran perääsi? Anna puhelin eteenpäin.”

Mielissään Sherlock katsahti ympärillään oleviin ihmisiin, isäntään ja emäntään jotka kiltisti olivat tuoneet hänet ainoaan paikkaan josta saattoi soittaa ja lähettää sähkeitä. Pulleahko kastanjanruskeatukkainen emäntä oli sitä paitsi hyvinkin mukava, toisin kuin kaikki miehet joita Sherlock oli tähän mennessä tavannut. Ainakin raidevaihteen vastaava, puhumattakaan siitä miehestä joka löysi hänet puron penkalta, olivat kovin töykeitä, vaikka Sherlockin todellinen identiteetti oli jo varmistunut heti alkuunsa.

Sherlock ojensi puhelimen pussihousuissa ja saappaissa tuolilla istuvalle miehelle ja käpertyi sitten lattialle pitelemään kiinni jaloistaan.

”Niin? Herra Holmes oletan?” isäntä sanoi rohistanen ensin karheuden pois kurkustaan. Hän puhui ehkä asteen verran liian kovaa kuin olisi ollut tarvetta. Ääni oli kuitenkin kohtuullisen ystävällinen, joskin varautunut.
”Kyllä. Kiitoksia avusta jonka olette antaneet nuorelle veljelleni. Saanko tiedustella nimeänne?” Mycroft kysyi kohteliaasti esittäytyen sitten itse koko nimensä ja tittelinsä mukaisesti. Isäntä selvensi taas kurkkuaan.
”Sen nyt ei ole niinkään väliä, puristetaan kättä sitten paremmalla ajalla”, mies mutisi vaivaantuneena, piti tauon ja jatkoi sitten: ”Sanottakoon vain, että aikamoinen ihmeolento tuo poika piru vie on. Kyllä olisi isommaltakin ihmiseltä saattanut mennä pasmat kohtalokkaasti sekaisin tuollaisessa myllytyksessä.”

Yllättäin Mycroft tunsi sielussaan syvää ylpeyttä nuoremmasta veljestään, joka kylläkin sekoittui myös huoleen.
Myllytys. Ehkä Sherlock oli vähätellyt vammojaan niistä kysyttäessä?
”Hän on siis aivan kunnossa?” Mycroft kysyi saadakseen sielunsa rauhaan. Mies langan päässä naurahti.
”Kyllä, kyllä! Vaimoni tosin paikkasi päästä jonkinmoisen haavan, mutta muuten ei kaiken sen lian ja mudan alla oikeastaan ollut kuin jokusia mustelmia. Ihan tolpillansa pysyy, vaikka ymmärrettävää kyllä on väsynyt. Emäntä pisti peseytymään ja vaatetti poikamme pieneksi jääneisiin vaatteisiin. Tulipahan niillekin nyt jotain käyttöä!”
Pelkkä ajatus Sherlockista joissakin maalaisen virttyneissä ja vanhoiksi jääneissä vaatteissa oli kutkuttava, mutta Mycroft puri huulta ettei olisi hymissyt. Samaan aikaan Sherlock oli nukahtanut pää polviinsa nojaten istualleen.

”Yritän tulla aamulla mahdollisimman varhain Sherlockin noutamaan, voittehan pitää hänestä huolen? Korvaan toki aiheutuvan vaivan.”
”Älkää toki suotta, onhan se toki ilo ja helpotus, ettei mitään kamalaa ollut sattunutkaan. En voi kuvitellakaan millainen järkytys tämä teille on ollutkaan.”

Järkytys, maanjäristys ja hirvitys, mutta ilmeisesti onnellisella lopulla!

”Sherlock on toki aina ollut vaikea lapseksi, mutta totta puhuen, en aivan tällaista hullunmyllyä odottanut. Jos kohta aavistukseni olivat raskaamman puoleiset. Kiitoksia teille, toivottavasti Sherlock osaa käyttäytyä. Näemme aamulla.”
”Tuskin tässä kauaa aikaa käyttäytymiselle jää, poika vetää jo tiukasti sikeitä. Mutta ilo on minun puolellani herra Holmes. Aamuun!”

Laskettuaan luurin Mycroft nousi kuin äkillistä energiaa saaneena seisomaan, mutta aivan yhtä nopeasti silmissä alkoi välkehtiä ja hänen oli istuttava alas. Edith Littlefair inahti ja kauhisteli, eikä enää antanut miehen nousta ylös.
”Oi-oi, ette kai voi huonosti?” Edith hermoili huikaten piikatytölle muutaman sanan joita Mycroft ei kuullut.
”Um, tämä on kerrassaan liikaa minulle...” Mycroft puhui itselleen, muttei juurikaan enää ahdistuneena. Olihan kivi nyt kuitenkin nostettu pois hänen sydämeltään. Tosin saattoi olla, että tällainen määrä shokkeja oli liikaa yhdelle sydämelle ja nuoresta iästään huolimatta oli sydänkohtaus jo aivan lähellä. Tai näin ainakin neiti Littlefair näytti luulevan. Mycroft repi solmukkeen irti kaulastaan ja listasi aivojensa sopukoista seuraavan päivän juna-aikataulut.

”Auttaisiko jos joisitte lasillisen konjakkia?” Edith kysyi huolestuneena. Mycroft naurahti ja ensimmäisen kerran koko päivänä katsoen naista silmiin.
”Ehkä jos joisin koko pullollisen”, hän tokaisi takaisin virnuillen tavalla, joka ei ollut hänelle ollenkaan ominainen. Viime kerran Mycroft muisti virnuilleensa  silloin kun Sherrinford asui vielä kotona ja hän oli laittanut toiseen metsästyssaappaista sisiliskon. Mutta silloin Mycroft oli ollut ehkä seitsemän vanha, ja kaikki leikillisyys oli aikaa sitten kuollut pois.

Koska Sherlockilla ei ollut enää juurikaan hätää ja rikollisetkin olivat satimessa, eikä kelläkään ollut enää akuuttia vaaraa, ei Edithin mukaan maksanut vaivaa lähteä poliisiasemalle heti saman tien ilmoittamaan Sherlockin äkillisestä elävien kirjoihin palaamisesta. Asian voisi aivan hyvin hoitaa aamulla, kun Southamptonin miehet tietoineen tulisivat Lontooseen aamujunalla. Nyt olisi hyvä nukkua edes jokunen tunti. Aluksi Mycroft oli ollut vahvasti eri mieltä, mutta yllätyksekseen hän huomasi olevansa kyvytön perustelemaan miksi sitä ei nukkuisi muutamaa tuntia.

Herra Littlefair kaiken tämän aikaa oli kai kuvitellut jotain aivan omiaan, sillä palattuaan takaisin ruokasaliin hän mulkoili Mycroftia, jos mahdollista, vielä pahemmin kuin aikaisemmin. Puipa hän vieläkin nyrkkiään, miten outo mies. Mycroft ei jaksanut välittää vaan painui vierashuoneeseen konjakkipullon kera ja yritti nukahtaa mahdollisimman sukkelasti, jotta aamu tulisi pian. Ei tosin ehkä kaikkein viisain suunnitelma, koska konjakki löi tajun kankaalle hiukan ehkä voimakkaammin kuin oli tarkoitus. Ei ollut tosiaan kaunista katseltavaa kun mies yritti kömpiä kuuden aikaan aamulla ylös punkasta parransänki karheasti jo puskien silmät verestäen.
Tässä syy sille miksi Mycroft ei poikennut omista tavoistaan – muutokset menivät yli miehen ymmärryksen.

Joka tapauksessa, Mycroft, yhdessä Edithin kanssa, saapuivat poliisiasemalle juuri aamuvuoron vaihdon yhteydessä, joka oli onnekasta, sillä lähtö Littlefairien luota ei ollut sujunut aivan ongelmitta herra Littlefairin protestoidessa sitä vastaan että hänen tyttärensä viettäisi enää sekuntiakaan aikaa sen ”niljakkeen” kanssa, kuten hän oli Mycroftin nyt sitten ristinyt.

Scotland Yardin tarkastaja oli jo paikalla ahdistuneena siitä ettei saattanut tehdä vielä mitään. Aika matelee, oli odotettava sähkeitä, puheluita ja junia, mikään ei tapahdu sormia napsauttamalla. Tiedä vaikka kuinka kohtalokasta ajan menettäminen on. Tarkastaja oli siis positiivisesti yllättynyt herra Holmesin tultua paikalle jo aivan aamusta, vaikka miehestä olikin jäänyt edellisestä päivästä hankala kuva. Tyhjää parempi.

”Huomenta, herra Holmes. Valitettavasti meillä ei ole kertoa vielä mitään uutta, juna Southamptonista saapuu vasta kymmeneksi”, tarkastaja pahoitteli ja johdatteli toimistoonsa. Hän pani merkille, että herra Holmes oli kuin olikin jostain syystä kepeämmän oloinen, vaikka ei hymyillyt, eikä juuri puhunutkaan. Omituinen tunne.
”Sherlock on elossa”, Mycroft tokaisi sen enempiä kiertelemättä. Tarkastaja nosti kulmakarvaansa ja maiskautti. Ei olisi uskonut niin järkevän miehen sivuuttavan ilmiselviä faktoja.
”Ymmärrän kyllä järkytyksenne, olen totisesti puolestanne pahoillani, mutta kyllähän te hyvin ymmärrätte että meidän on oltava järkeviä ja nojattava tosiasioihin...” tarkastaja aloitti, muttei ennättänyt päättää lausettaan kun neiti Littefair heilautti avokämmentään.
”Totta se on! Voin sen vaikka itse vannoa, kovia kokenut poikaparka soitti meille eilen illalla!”

Mycroft antoi Edithin kertoa yksityiskohdat kun neidillä tuntui suu käyvän paremmin kuin hyvin. Samalla kun itse laskeskeli päässään ulkoa oppittuja juna-aikatauluja. Todennäköisesti kymmeneksi hän ei saisi Sherlockia Lontooseen, mutta jos hän lähtisi seuraavalla junalla ja he nousisivat Southampton-Lontoo linjaan numero kolmetoista he olisivat hyvinkin takaisin iltapäivällä, mahdollisesti jo ennen kolmea. Olisi tosin sääli jättää poliisit selvittelemään uusia johtolanganpätkiä omin nokkinensa, mutta oli hyvin todennäköistä että täyden selvyyden saamiseksi Sherlock oli kuitenkin noudettava antamaan oma lausuntonsa mahdollisimman pian. Unohtamatta tietystikään sitä, että Mycroft oli luvannut tulla pian.

Saattaa olla, että muu maailma on täynnä idiootteja, tai sitten Mycroft tunsi itsensä huomattavan paljon älykkäämmäksi, mutta hän oli syvästi kiitollinen ettei hänen tarvinnut käsitellä tarkastajan ja muiden poliisien lobotomiasta kärsiviä kysymyksiä kun sihteeritär oli enemmän kuin hyvillään ollessaan avuksi. Ennen pitkää Mycroft onnistui jättämään neidin vedoten siihen että hänen oli ehdittävä junaan. Saisi poliisivoimat nyt hetken verran selvitä keskenään kirjoitellen raporttejaan ylös.

Sherlock oli herännyt tällä välin jo todella aikaisin malttamattomana, ettei meinannut pysyä paikallaan. Hän tiesi ettei hänen veljensä olisi paikalla aivan heti, mutta silti hänen oli vaikea pysyä nahoissaan kun vatsan pohjalla kiemurteli kärsimättömyys. Kaikeksi onneksi talon emäntä oli siinä mielessä mainio ihminen, että keksi ylimääräiselle pojannassikalle tekemistä navetassa siksi aikaa kun juna saapuisi vaihteelle aikataulun mukaan. Sherlock ei ehkä erityisemmin välittänyt heinäpaalien purkamisesta, mutta parempi se kuin ei mitään. Emäntä hymyili omenaposket punoittaen tyytyväisenä. Hänen omat poikansa olivat kuulemma kaikki kasvaneet jo aikuisiksi, ja hän kovasti olisi vielä halunnut yhden lapsen rakastettavaksi. Sherlock pyöritti päätään, eikä oikein ymmärtänyt mistä nainen puhui, mutta ihan tyytyväisenä laittoi lehmille ruokaa saaden toimeliaisuudestaan kehuja. Olipahan nyt joku joka ei aina  ollut sitä mieltä, että mitä tahansa hän tekikin, niin se oli turhaa.

Myöhemmin Mycroftin juna saapui. Se oli vain muutama vaunua pitkä, mutta hyvin hidas, sillä se pysähteli pienilläkin pysähdyspaikoilla vieden lähinnä henkilöstöä itseään omille paikoilleen. Mycroft oli tarkkaan painanut mieleensä oikean vaihteen, mutta silti hän vilkuili ulos ikkunasta hermostuneena. Aivan kuin hän olisi pelännyt menevänsä ohitse.

Juna puksutti hiljaa, joten laiturille saapuminekin oli kuin matelevaa kömpimistä. Kömpelösti Mycroft oli jo horjunut ovenpieleen päästäkseen vaivatta ja nopeasti ulos junasta, joka ei kauaa niin pienellä pysäkillä seisoisi. Kammettuaan oven auki hän kuitenkin hämmästyi ikihyviksi nähden kuinka Sherlock seisoi vaarallisen lähellä reunaa, ihan ovessa kiinni. Poika oli puettu hullunkurisiin maalaismaisiin vaatteisiin, harmaisiin pussihousuihin ja liiviin, päässä oli valkea haavan side.  Mycroft ei ehtinyt kissaakaan sanoa, kun Sherlock pujahti jänismäisesti sisään taitavasti välttäen veljensä kädet.

”Hei, hei, hei, Sherlock! Tämä ei nyt käy, meitä odotetaan Lontoossa!” Mycroft huusi ja juoksi suurin piirtein tyhjää vaununkäytävää veljensä perässä.
”Odotetaan vastakin, minun täytyy hoitaa yksi asia ennen sitä”, Sherlock kihersi ja näppärästi siirtyi vaunusta toiseen. Mycroft oli selkeästi liian suuri liikkuakseen ketteräksi ja sitäkö hpukka ja notkea poika käytti hyväkseen liveten ulottumattomiin siihen asti kunnes he olivat viimeisen vaunun viimeisellä penkkirivillä. Siihen Sherlock heittäytyi jalat kohti kattoa ja pää lattiaa, niin että hiukset hipoivat pölyä. Mycroft nappasi veljeään kyljistä, mutta silloin juna nytkähti liikkeelle ja hän kaatui naamalleen penkille.

Sherlock lievästi pelkäsi sitä kuinka paljon Mycroft suuttuisi, mutta syväksi järkytykseksi hän alkoikin nauraa. Sherlock ei saattanut muistaa Mycroftin nauraneen koskaan. 
”Miten en osannut päätellä ettet tietenkään suostu toimiaan kuin oman pääsi mukaan”, Mycroft hymyili paijaten veljensä tukkaa. ”Olen niin helpottunut että olet kunnossa.”

Sherlock tökkäsi käden nolostuneena pois. Olipa isoveli kerrassaan omituinen.
”Haiset konjakilta, oletko humalassa?” hän kysyi piikikkäästi, vaan eipä hän siihen vastausta saanut.
”Älä ole nenäkäs. Sietäisit saada selkääsi”, Mycroft sanoi, mutta vain kutitti pikkuveljensä kylkeä suunnattoman helpottuneena. Niin helpottuneena, ettei hän huomannut edes arvuutella mikä  Sherlockille oli niin äärettömän tärkeää Southamptonissa, poikaparanhan pitäisi olla mielissään ettei hänen tarvitsisi huolehtia koko sotkusta enää tippaakaan.

Huonosti nukuttu yö alkoi painaa. Mycroft nuokkui junan kolistessa ja lopulta hän nukahti vasten veljensä ylösnostettuja jalkoja.  Sherlock ei ollut ikinä nähnyt Mycroftia sellaisena, ja jos hänellä olisi ollut muistikirjansa hän olisi kirjoittanut pitkän rivin huomioita jotka kaikki olisivat olleen epämycroftmaisia.

Sisällä tuntui kuitenkin hyvältä tietää että Mycroft välitti kuin välittikin hänestä, vaikka olikin tavallisesti niin tylsä. Tosin sitä Sherlock ei saanut sanottua vielä ääneen, mutta hän lupasi kiittävänsä huolesta sitten kun hän olisi saanut kaikkein tähdellisimmän asian pois päiväjärjestyksestä, jahka he saapuvat Southamptoniin.





A/N: Olen pahoillani, että uuden osan kirjoittamisessa meni näin kauan, tuli elämä väliin ja sitten löin päätäni seinään. Mutta sitten keksin muutaman uuden jutun, joten ficilleni tuleekin vielä kahdeksas osa. Yritän saada sen kirjoitettua nopeammin kuin tämän.
Here comes the sun and I say
It's all right

Nukkemestari

  • Lonkeropulla
  • ***
  • Viestejä: 1 525
  • The Uneartly Child
Vs: Tarina Southamptonin junan kallisarvoisesta lastista (K-13)
« Vastaus #17 : 18.06.2010 22:27:38 »
Vihdoin, sinä todellakin hakkasit päätä seinää ja kauan.

Lainaus
Otsa rypistyi niin monenmonituiselle mutkalle että sen luulisi olevan jo kivuliasta.
Upeaa kuvailu, mistä sä näitä revit<3 Sä lihotat tekstiä niin loistavilla hiilareilla.

Tai sit tää mistä osa sai nimensäkki:
Lainaus
...mutta hän oli syvästi kiitollinen ettei hänen tarvinnut käsitellä tarkastajan ja muiden poliisien lobotomiasta kärsiviä kysymyksiä kun sihteeritär oli enemmän kuin hyvillään ollessaan avuksi.

jjb-hiilarit kunniaan! Jatka samaantapaan :'''D Tulipas outo viesti, muttei voi mitään. Ranskalainen.
Lopeta totuuden etsiminen ja asetu aloillesi hyvään fantasiaan

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 077
  • Peace & Love
Vs: Tarina Southamptonin junan kallisarvoisesta lastista (K-13)
« Vastaus #18 : 22.07.2010 00:02:07 »
Nukkemestari, tyhjästä minä näitä lähinnä nyhjäsen :D




8. Myrkyllistä

”Sherlock, en todellakaan hyväksy tätä”, Mycroft murisi yrittäen pysyä veljensä perässä heidän sukkuloidessaan Southamptonin aseman varikolla. Sherlock loikki vaivatta, velimiehestä vaan ei voinut sanoa samaa, hän kun oli niin suurikokoinenkin kuin harmaakarhu.
”Etkös sinä aina teroitakin ettei päätelmiä saa tehdä ennen kuin kaikki tarvittava tieto on kerättynä?” Sherlock kuiskasi miettien mitä kautta he pääsisivät vaunujen talleihin kenenkään huomaamatta. Yksin ehkä se olisi vikkelältä pojalta sujunutkin, mutta kaksistaan haaste oli melkoinen, eikä luovuttaminen enää tullut kyseeseenkään.

”Kyllä, kyllä, mutta ei ole mitään syytä miksi juuri meidän pitäisi vaivautua sitä tietoa keräämään. Ah, odota minua, en pääse niin nopeasti!” Mycroft valitti, eikä ollut enää yhtään niin varma oliko kovinkaan järkevää taipua Sherlockin päähänpistoihin. On kuitenkin myöhäistä itkeä kaatunutta maitoa, siellä se Mycroft piilotteli tavarakasojen takana kuin jonkin sortin hämärämies. Saa luvan pikkuveikalla olla todella hyvät perustelut oikuilleen.

”Älä pidä niin jumalatonta meteliä”, Sherlock kuiskasi ja jäi pahvilaatikkojen taakse odottamaan veljeään, joka puuskutti hengästyneenä ja varmasti tuplasti tyytymättömämpänä kuin miltä näytti.

Ilmeisesti maalaisnatiaselta pussihousuissaan näyttävä pojanretkale etsiskeli tuota kohtalokasta junanvaunua, tai ainakaan muuta syytä varikkoalueella pyörimiseen oli vaikea keksiä. Kuitenkin tuntomerkit täyttävän vaunun löytymisen jälkeen Sherlock saman tien kävi nelinkontin kuin koira, nuuskuttaen ympäristöä juurikaan kiinnittämättä huomiota vaunuun itseensä. Mycroft pälyili piilossa hammasta purren, vaikka olisikin vaistomaisesti tehnyt mieli napata poikaa niskavilloista ja ravistaa.

Oli tietysti totta, että poliisin jäljiltä saattoi jäädä johtolanka jos toinenkin huomaamatta, varsinkin jos oli hiukankin toistaitoinen partio liikkeellä. Mutta Mycroft ei tässä tapauksessa oikein millään jaksanut arvata mitä ihmeen käytännönhyötyä Sherlockin maan haistelusta nyt oikein olisi.
”Mitä luulet löytäväsi? Voin kyllä vaikka luvata, ettei sellainen isompi laatikko nyt poliiseiltakaan huomaamatta jää. Tämä on turhaa”, Mycroft nurisi matalasti peläten Sherlockin sideharsolla ympäröidyn pään kiinnittävän jonkun ratatyöläisen huomion.

”Äh, siitä laatikosta! Mitä jollain laatikolla, unohda se!” Sherlock mumisi yhä vain etsien jotain. ”Joku laatikko nyt on helppo hävittää, vaikka sitten kiireessä ja paniikissa, se oli höllästi kasattu muutenkin. Sisältö se tässä eniten mietityttää...” Sherlock jatkoi itsekseen höpötellen ja varovaisesti viittilöiden veljeä luokseen. Mycroft askelsi harppoen junatallin reunustalle. Kivijalassa oli rako, merkki huonosta rakennustyöstä, sillä graniitti oli ilmeisesti päässyt vajoamaan pehmeään hiekkaan. Kosteus oli murentanut kiveä ja siinä oli aukko.

On ehkä turhan vaatimatonta väittää Mycroft Holmesin olevan keskimääräistä kaduntallaajaa lahjakkaampi päättelijä, mutta kyllä hän jokseenkin nolostui loksauteltuaan muutamia hypoteettisia palapelin palasia toisiinsa. Sen mitä Sherlock ehkä menetti kokemuksessa ja kärsivällisyydessä, hän kyllä oli saanut huimasti takaisin sinnikkyydessä ja ensiluokkaisessa hoksottimien käytössä. Sanalla sanoen Mycroftia hävetti ettei ollut viitsinyt ajatellakaan paikanpäälle raahautumista, kun kerran todisteet oli kaiverrettu graniittiin, jonka sisältä kuului kahinaa.

Tällä välin Lontoossa pahantekijäherroja jo kuulusteltiin Scotland Yardin ikävimmässä pikkukopperossa. Tällä hetkellä vielä suurin osa virkamiehistä, kuin myös pahantekijät itse, kuvittelivat olevansa tekemisissä sydämettömien lapsensurmaajien kanssa. Kohtelu oli sen mukaista.

”Kaulakiikkuun kyllä joudutaan, sano vain minun sanoneen...” honkelo Clem kimitti vartiossa olevan nuoremman konstaapelin kalistella pamppuaan uhkaavasti ennen kuin tarkastaja oli vielä ehtinyt paikan päälle.
”Äh, turpa kiinni!” Georgie sanoi takaisin niin vahvasti murtaen, ettei Clemin lisäksi varmaan kukaan olisi selvää saanut. Tosin ei Georgiekaan aivan niin itsevarma ollut kuin antoi ymmärtää. Oman henkensä puolesta sietääkin pelätä, vaikka yrittäisikin muuta uskotella.

Sisällä oli kuuma, mutta hikipisaroita miesten likaisilla otsilla ihan muista syistä, varsinkin kun tarkastajan saapuminen kesti ja kesti. Aivan kuin mies ei tulisi ollenkaan ja heidät jätettäisiin vain nääntymään omiin mehuihinsa.

Todellisuudessa tietenkin rikosnimikkeen vaihduttua salakuljetukseksi ja ”pelkäksi” murhanyritykseksi alkoi käytännön tivaaminen vähän lipsua tarkastajan mielestä. Scotland Yardilla kun kuitenkin oli usea kymmenen eri asteista törkeää rikosta työn alla, joten kahden hämäräveikon kuulustelu saattoi toki lipsahtaa mielestä sen jälkeen kun asialla ei ollut enää ihmishenkiä. Tai herra Holmesia keuhkoamassa niskaan. Sen jälkeen kun sinnikäs Edith Littlefair suostui päästämään tarkastajan käsipuolesta irti, niin joksikin aikaa koko asemalla oli kuin eilistä tapahtumaa ei olisi kukaan muistanutkaan.

Tämä siis Edithin näkökulmasta, josta moinen välinpitämättömyys oli ainoastaan tökeröä. Kello alkoi lähennellä myöhäistä iltapäivää, eikä kumpaakaan Holmesin herroista vielä näkynyt. Edithiä huolestutti, koska Mycroft oli ylempänä esimiehenä niin säntillinen. Tällainen äkillinen muutos suunnitelmiin oli omituinen. Sherlockista taas oli vaikea sanoa mitään, mutta ei kai nyt veljekset niin erilaisia voi olla? Ettei vain olisi sattunut jotain? Poliiseilla oli papereineen sen verran tekemistä, ettei heillä liiennyt aikaa helpottaa nuoren naisen ahdistusta kysymällä vointia tai kiinnittämällä huomiota. Ainoa lääke oli kai vain odottaa.

”No niin”, tarkastaja murahti viimein saavuttuaan kuulusteluhuoneeseen. Clem ja Georgie olivat raskaasti kahlehditut niin käsistä kuin jaloistaankin, kuten oli tapana. Olkoonkin että he eivät olisi voineet näyttää yhtään vähemmän uhkaavilta vaatteensa märiksi hionneina.

”Clement Whipple ja George Gunn. En voi kyllä sanoa että olisi minullekaan ensimmäinen kerta kun teidän rokonarpiset naamanne näen pöydän sillä puolen. Tällä kertaa köysi taisi kaulaa jo  kovemmin kuristaa? Vai on sitä ruvettu tappohommiinkin sitten? Teidän onneksenne rikollinen uranne on ollut tähänkin asti niin säälittävä lista epäonnistumisia, joten tämäkin jäi teiltä vain yritykseksi.”
Omanlaisensa huvittavan aspektin kuulustelutilanteeseen loi molempien syytettyjen samanaikainen helpotuksen huokaus. Eivät tosin suostuneet sanomaan mitään.

”Jaa, tuo oli sitten tulkittavissa ihan viattomaksi hengenahdistukseksi, että ette tietenkään tiedä mistä puhun? Olkoon sitten niin, oikeudessa tuo tuppisuuna jököttäminen juurikaan teitä auta. Joka tapauksessa, se puronvarteen pudottamanne poika osoittautuikin astetta sitkaammaksi kuin itse kukin tässä uskoi, josta teidän sopii olla kiitollisia. Tai emme olisi näin ystävällisiä.”
”Vai että oikein ystävällisiä”, Georgie sanoi maireasti pyytäen lupaa sytyttää tupakan. Lupaa ei herunut.

”Hyvin ystävällisiä itse asiassa. Ja ystävällisemmiksi käydään kun ystävällisesti valotatte syyn sille minkä takia teidät kaksi löydetään jänistämässä tavaravaunussa? Oma arvaukseni on, että nopean rahan toivossa olette sotkeutuneet vähän itseänne isompaan sotkuun. Mutta kertokaa toki itse tarkemmin”, tarkastaja kettuili alleviivaten kuitenkin nurkassa pöytäkirjaa nakuttavalle virkailijalle ettei ihan kaikkea tarvitse muistiin merkitä.

Clem ja Georgie todellakin olivat poliisille tuttuja rutjakkeita. Eivät varsinaisesti vaarallisia, eivät ainakaan hengenvaarallisia, mutta pienempiä tuomioita salakuljetuksista, häiriköinnistä, irtolaisuudesta ja ryöstelystä oli molempien tilillä. Pitkiä tuomioita ei ollut kummallakaan alla, joten kyseessä oli enemmän tai vähemmän tavallista kaupunkilaista pohjasakkaa, jota työttöminä aikoina Lontoon kujilla norkui vaivoiksi asti.

Senpä vuoksi nämä eriskummalliset tapahtumat eivät oikein sopineet kuvaan. Jos nyt Sherlock Holmesin sotkeutuminen oli ollut puhdas taitamattomuudesta johtunut vanhinko, niin se ei ollut vielä ihmeellistä. Mutta se taas oli, ettei kumpikaan kovisteluista huolimatta kertonut miksi olivat junan vaunussa, ja missä oli se kuuluissa laatikko, jonka kylkeen oli kirjoitettu ”Särkyvää”. Mitä tämä laatikko sisälsi? Kyseessä saattoi tietysti olla ihan minkä tahansa varastetun tavaran siirtäminen paikasta toiseen, mutta tavallisesti kun alatason kriminaaleja saadaan haavin paljastavat he kaiken mitä ikinä vain tietävät lievempien tuomioiden toivossa.

Clem ja Georgie kuitenkin pitivät suunsa supussa. Eivät edes itkeneet olevansa perin juurin tietämättömiä ihan kaikesta mitä heidän hämärään tekoonsa sitten liittyikin, vaan jurnuttivat vain. Mitä hyötyä ilmeisille jalkamiehille oli pitää leipäläpeään niin ehdottomasti kiinni?
”Olette sitten kasvattaneet itsellenne selkärangan alun, vai? No, samapa tuo. Tunnustatte eli ette, niin Scotland Yard varmasti aikanaan kyllä selvittää mitä oikein olitte tekemässä. Sen ajan voittekin sitten viettää iloisesti putkassa ja kenen laskuun”, tarkastaja puhahti jonkun aikaa vaadittuaan selitystä tullen kuitenkin siihen tulokseen ettei maksanut vaivaa.

Kuviossa oli jotain mätää.. mutta mitä? Sitä tarkastaja ei osannut siltä seisomalta sanoa, mutta hänen mieleensä juolahti nyt vasta että olisi varmaan hyvä kysellä siltä Holmesin nuoremmalta pojalta jotain huomioita. Ties vaikka sillä pojalla olisi ratkaisun avaimet päässänsä.

Tosin eipä olisi tarkastaja voinut vielä tietääkään että ei Sherlockilla ainoastaan ollut hallussaan avainta, vaan hän oli avannut lukon ja siistinyt sotkunkin ennen kuin Scotland Yard oli kirjoittanut pöytäkirjojakaan uusiksi. Varsin tehokasta toimintaa nassikalta, joka oli kahden päivän aikana kokenut enemmän höykytyksiä kuin moni koko ikänään. Kun Mycroft ja Sherlock illansuussa saapuivat takaisin Lontooseen aivan uuden laatikon kanssa, sellaisen jossa ei tosin lukenut ”Särkyvää”, oli koppalakeilla sormi ihan aiheesta suussa.

Poliisiasemalle sisään astuttuaan Sherlock marssi veljensä edessä laatikko sylissään jonka hän tömäytti vastaanottotiskille.
”Onkohan tarkastaja paikalla?” Mycroft kysyi takaa kädet taskuissaan, ihan kevyesti hymyillen.
”Ööh, tuota, kyllä...” vastaanoton apulainen hömisi pistäen jonkun viemään sisäpostin viestin. Jokin  liikahteli laatikon sisällä.
”Ei kannata koskea”, Sherlock huomautti hyväntuulisesti ja juoksi pois, ikkunaan katsomaan Lontoon menoa, joka oli alun perinkin ollut matkan tarkoitus. Neiti Littlefair pisti pojan merkille jo ennen kuin näki Mycroftin palanneen ja tunnisti pojan, vaikkei aikaisemmin ollutkaan Sherlockia nähnyt. Veljeksillä oli muista ruumin rakenteen eroista huolimatta hyvin samanlaiset poskipäät, ja silmätkin. Siinä samassa Edith hyökkäsi niin mahdottomaan halaukseen, josta oli vaikeampi päästä irti kuin hohtimista. Sherlock olisi varmasti kysynyt jotain ellei palkeet olisi tyhjentyneen sen siliän tien.

”Jaa, tuo onkin varmaan tehokkain keino pitää pieni eläin vähän aikaa paikallaan”, Mycroft keskeytti laahustettuaan paikalle näreissään siitä ettei ollut ehtinyt katsoa minne Sherlock oli vipeltänyt. Edithin ilonitkusta kuitenkin oli hyväksi kompassiksi. Tosin Sherlockin naama alkoi vähitellen muuttua halauksesta siniseksi.
”Oh, anteeksi! Anteeksi!” Edith nauroi ja nipisti Sherlokin poskia niin että ne muuttuivat takaisin punaisiksi. Ymmärrettävistä syistä poika oli juuriaan myöten nolostunut ja repi itseään kauemmaksi siinä onnistumatta kun neiti alkoi päivitellä otsassa olevaa sideharsoa, joka oli osittain vuotanut jo lävitse verta, sekä vaatteita jotka olivat kaikkea muuta kuin sivistyneen siistit. Olivatpa ne pölyssäkin, ja akselirasvassa. Kädet olivat mustat kuin noetut.

”Ja tällaisena sitä sitten liikutaan ihmisten ilmoilla”, Edit paheksui kaivaen laukustaan nenäliinan. Mycroft yskäisi tai naurahti, mutta sekös oli omiaan kiinnittämään huomiota hänen epäsiisteyteensä, kuten huolimattomasti ajettuun sänkeen. Olipa hänenkin kätensä mustat.

Sitten kun tarkastaja kiiruhti paikalle joutui hämmentyneenä kuulemaan ettei kumpikaan, ei vanhempi, eikä nuorempi Holmes voinut sihteerin käskyn takia tulla valottamaan pimeyttä ennen kuin olivat perusteellisesti siistiytyneet. Mikä aiheutti tietysti ennen kaikkea huvitusta miettiessä miten siellä veljekset vierekkäin Scotland Yardin kylpytiloissa hinkkasivat käsiään. Eikä kukaan ominpäin uskaltanut koskea laatikkoon, joka jopa liikkui ihan marginaalisesti itsekseen. Tai kalisi. Odotetaan puhtaita miehiä ja miehenalkuja.

Ensimmäinen kun raotti laatikon kantta meinasi saada halvauksen säikähdyksestä, mutta eipä tuo varmasti ollut mikään ihme. Nyttemmin ei varmaankaan ole vaikea arvata, että sisällä oli käärme. Tai siis, useita käärmeitä, lukemattomia pieniä, huippumyrkyllisiä ja täysin Englannin maaperällä tuntemattomia kirjavia käärmeitä. Naamansa putsattuaan Sherlock selitti useammalle kuulijalle pistäneensä junassa merkille laatikosta kuuluneen aivan vaimean sihinän. Juuri sinä hetken hän ei ollut ehtinyt ajatella sisältöä sen tarkemmin, kun omasta hengestä taistelu oli käynyt akuutimmaksi. Kun myöhemmin Mycroftin kanssa kun puhelimessa kävi ilmi, ettei mitään sitten Southamptonista ollut löytynytkään, oli Sherlock pistänyt hoksottimensa töihin.

”Salakuljettaminen nyt on tietysti aivan päivänselvää”, Sherlock selitti tyytyväisenä ja jatkoi: ”Eikä siinä kai yksin ole mitään outoa jos tavaraa ei poliisi löydäkään vaikka rikolliset jäisivät kiinni, eikös tuhoaminen ja hävittäminen ole ihan tavallista näissä tapauksissa?”
”Niin tosiaan on”, tarkastaja myönsi ja kehotti jatkamaan. Sherlock myhäili kävellen pientä ympyrää ja heilutellen käsiään kuin olisi vain ohimennen jutellut leikkiessään. Mycroft  tönäisi veljeään muistuttaen keskittymisestä.

”Minä olen sattunut lukemaan aika paljon luontokirjoja, eläimistä ja kasveista... sellaiset asiat kiinnostavat minua. Hyönteiset, nilviäiset ja matelijat ovat hyvin mielenkiintoisia, olen lukenut niistä paljon. Piirtänytkin! ”
Mycroft yskäisi ja pelkällä mulkaisulla käski siirtymään jo asiaan.

”Niin, mutta monissa kirjoissa joita olen lukenut on puhuttu vaarallisten myrkyllisten eläinten salakuljetuksesta. Lähinnä siis ekosysteemiä haittaavana tekijänä, tosin tässä taitaa olla motiivina jotain paljon häijympää. En tiedä kuinka yleistä sellainen on Englannissa, joten kyseessä oli vain hyvä arvaus. Onneksi sain Mycroftin suostuttelua lähtemään katsomaan, jos arvauksessani olisi jotain perää!" Sherlok kertasi innoissaan. "Esimerkiksi juuri käärmeet olisi ollut hyvin helppo hävittää vain päästämällä ne vapaiksi ja hajottamalla laatikko vähin äänin. Ajatella jos joku varomaton olisi saanut vaikka pureman ja kuollut! Sen takia minusta oli aivan oikeutettua tarkistaa, oli sitten johtolankani hataralla pohjalla tai ei”, Sherlock jatkoii ja lopetti. Tarkastaja rapsutti päätään ihmetellen millaisia nämä Holmesit oikein ovat. Kummatkin ovat käytökseltään erikoisia.

Southamptonin junan lasti oli siis käydä Clemille ja Georgielle hyvin kalliiksi. Heidät tuomittiin niin salakuljetuksesta, murhanyrityksestä ja tahallisesta kuolemanvaaranaiheuttamisesta pitkäksi aikaa kiven sisään. Southamptonissa taas poliisivoimat kasasivat varsin suuren iskuryhmän ottamaan selvää tarkemmin vaarallisten eläinten salakuljetuksesta, jos kerran sitä oli näin avoimesti tehty saatujen tietojen mukaan useastikin. Mutta itse pääjehuista ei herunut tiedonmurujakaan, eikä uusia tapauksia myöhemmin enää tullutkaan. Tuskin alamaailman toiminta oli kokonaan loppunut, vaan ennemminkin löytänyt itselleen toisen kanavan, mutta ainakin toistaiseksi voi Lontoo-Southampton junissa matkustaa käärmeitä vailla, kiitos neuvokkaan Sherlock Holmesin joka oli osoittautunut kovemmaksi luuksi kuin ihan tavalliset kolmetoistavuotiaat.


FIN



Epilogi: Avoimista kysymyksistä

Rouva Holmes palasi vanhimman poikansa Sherrinfordin kera takaisin noin puolitoista kuukautta näiden tapahtumien jälkeen vimmatun vihaisena kuin ärsytetty mehiläinen. Oli ollut turha toivo kuvitella etteikö hän olisi tänä aikana lukenut The Timesia ja muita päivälehtiä kyllästymiseen asti sankaripojasta, jonka osuutta rikollisten kiinninappaamiseen mystifoitiin päivä päivältä vain brittiläisen tapaan maireammaksi. Se olikin Sherlockin ensimmäinen esiintyminen valtamediassa sopii väliin huomauttaa, eikä voi sanoa äidin olleen tyytyväinen – olisihan Mycroftin pitänyt pitää veljestä huolta eikä päästää tuollaiseen hullunmyllyyn mukaan. Ei tietenkään auttanut selittää, että Sherlock oli omalla uteliaisuudellaan oikein kerjännyt hankaluuksia, kun Mycroft sai jo korvillensa Sherrinfordinkin paheksuessa siinä sivussa. Shrlockin voi sanoa nauraa räkättäneensä keittiön pöydän alla Mycroftin saadessa huutia.

No, tämä nyt oli pientä takapakkia jos miettii, että tämän tapauksen kiitokseksi voi laskea miten Mycroft oikeasti tutustui nuorempaan veljeensä niin hyvin, että saattoi luottaa hänen vastaisuudessakin enemmän ja tunne oli molemminpuolinen. Joten voi sanoa äidinkin alkuperäisten motiivien käyneen toteen, vaikkei sättimiseltään ennättänyt sitä näkemään. Tuskin muuten Mycroft olisi koskaan vetänyt ulkona lonkkaa seuraten Sherlockin piirustelua, ellei olisi oppinut pitämään nuorimmasta sukulaisestaan kuten veljen kuuluu.

Vuosia myöhemmin tämä Southamptonin-tarina tuli kerrotuksi joku joulu tai merkkipäivä eräälle John Watsonille, joka hulluuspäissään oli ottanut elämäntehtäväkseen kirjata ylös kaikki Sherlock Holmesin tapaukset periromanttiseen tapaansa jälkipolvien ihailtavaksi. Eipä tosin etsiväksi kasvanut entinen poika oikein erityisen tarkkaa kuvaa tapahtumien kulusta antanut. Syyksi hän mainitsi, ettei nyt kukaan haluaisi omia lapsuuden hölmöilyjään muistettavan, varsinkin kun päättely oli pelkästään ja alkeellista ja lapsellista. Naiivia seikkaliluromaanien kuvastoa. Watsonista asia ei tietysti ollut näin, vaan Holmes oli ilmiselvästi osoittanut jo nuorella iällä erikoislaatuisuutta, joka varmasti olisi lukevaa yleisöä kiinnostavaa.

Varsinaista tapauskertomusta, kuten muut mysteerit jotka tohtori Watson oli ennättänyt kirjoittaa, ei hän oikeastaan saanut kunnolla taltioitua, kiitos Holmesin haluttomuudessa puhua tarpeeksi yksityiskohtaisesti. Siksi Watson tämän ainoan kerran turvautui muiden kuin Holmesin itsensä kuvailuihuin ja tarinaa siksi voisi ehkä kuvata enemmän kaunokirjalliseksi pikkunovelliksi. Julkaistiinhan se vasta hyvin paljon sen jälkeen kun kuuluisa Sherlock Holmes oli vetäytynyt Sussexiin hoitamaan mehiläisiään, eräänlaisena kuriositeettina, joka muuten jo aikanaan uskottiin olevan suurimaksi osaksi sepitettä.

Kaiketi sen voi sellaiseksi laskea, sillä tohtori Watson kirjoitti verrattain viihdyttävän tarinansa tavattuaan vanhalla iällään neiti Littlefairin henkilökohtaisesti, joka tosin ei enää ollut laisinkaan neiti vaan armoitettu rouvashenkilö. Hän oli oikein mielissään kertoessaan oman näkemyksensä ja muistikuvansa tapahtumista, monta iltapäivää siinä kertoman mukaan kului teetajuodessa ja pakistessa. Saattoi siinä tietysti aviomiestäkin hiukan vaivata, jotta kaikki aukot saataisiin täyteen – niin, ei kai ole yllättävää kertoa Mycroftin sitten tietyssä vaiheessa elämäänsä kosineensa pitkäaikaista sihteeriään. Virastopiireissä tämä kun ei ole ainoastaan yleistä, vaan lähes käytäntö.

Tosin, Mycroft ja Edith olivat ennättänet melkoisen vanhaan ikään ennen alttarille astumista kun herra Littlefair, eli herra armoitettu appiukko ei suostunut kahdesta aivoinfarktista huolimatta kuolemaan ja taipui naima-aikeisiin sanalla sanoen vasta puolikuolleen ruumiinsa ylitse. Vielä hääpäivänä mies jaksoi hutkaista vävyään päähän sateenvarjolla, tämän voi todistaa Watson itsekin, olihan hän paikalla. Varsin mojovasti vaari oli mojauttanutkin, hyvä suoritus hieman alta satavuotiaalta, joka oli ollut molempien Holmesien sanojen mukaan aina kärttyinen kurppa.

Sitä ei kuitenkaan Mycroftiltakaan saatu ulospuristettua saiko Sherlock koskaan selville kuka myrkyllisiä käärmeitä niin hämärästi Lontoo-Southampton liikenteessä oikein kuskasi, tosin kielenkäytössä ja vihjailuissa oli jotain sellaista makua, että Watson itsekin olisi tuntenut mistä rikollisnerosta on kyse... mutta jääköön se salaisuudeksi. Pääasia kuitenkin on, että tuskinpa olisi maailmankuulua etsivää sellaisena kuin me hänet tunnemme, ellei kohtalo olisi väkisin kiskonut häntä jo nuorella iällä mysteerien ja rikosten syövereihin.

*





A/N: Viimesanoina voin ihan huoletta tunnustaa, että loogisuus, juonenkuljetus ja mysteerit eivät ole ihan sitä alaa mitä osaan parhaiten kirjoittaa. Tuo loppuratkaisun kirjoittaminen meinasi käydä sielunpäälle kun jokapuolella oli porsaanmentäviä aukkoja ja juoni vuosi kuin seula. Mutta lopputulokseen olen kuitenkin tytyväinen siinä mielessä, että pääsimpä kirjoittamaan veljessuhteeen dynamiikasta niin paljon kuin sielu sietää.
Ja oi kyllä, Edith on niin selvä Mary Sue. Ei ollut tarkoitus, juoni vain jostain syystä painosti minut siihen.
Kerro toki mitä mieltä olit, jos olet jatkikseni tänne asti lukenut^^
« Viimeksi muokattu: 22.07.2010 01:12:00 kirjoittanut jossujb »
Here comes the sun and I say
It's all right

Nukkemestari

  • Lonkeropulla
  • ***
  • Viestejä: 1 525
  • The Uneartly Child
Awww... mä taas muistan kuinka hyvä kirjottaja sä olet<3
Aivan ihanaa, pitkö juttu sai loppunsa.
Rakastan tapaa millä sä kuvasit tässä, siin oli just sellasta hyvää pilkettä silmäkulmassa -fiilistä, joka sopi hyvin kun tässä oli pieni pojanviikari Holmeskin mukana<3

Loistavaa työtä!
Lopeta totuuden etsiminen ja asetu aloillesi hyvään fantasiaan