Nukkemestari, tyhjästä minä näitä lähinnä nyhjäsen
8. Myrkyllistä”Sherlock, en todellakaan hyväksy tätä”, Mycroft murisi yrittäen pysyä veljensä perässä heidän sukkuloidessaan Southamptonin aseman varikolla. Sherlock loikki vaivatta, velimiehestä vaan ei voinut sanoa samaa, hän kun oli niin suurikokoinenkin kuin harmaakarhu.
”Etkös sinä aina teroitakin ettei päätelmiä saa tehdä ennen kuin kaikki tarvittava tieto on kerättynä?” Sherlock kuiskasi miettien mitä kautta he pääsisivät vaunujen talleihin kenenkään huomaamatta. Yksin ehkä se olisi vikkelältä pojalta sujunutkin, mutta kaksistaan haaste oli melkoinen, eikä luovuttaminen enää tullut kyseeseenkään.
”Kyllä, kyllä, mutta ei ole mitään syytä miksi juuri meidän pitäisi vaivautua sitä tietoa keräämään. Ah, odota minua, en pääse niin nopeasti!” Mycroft valitti, eikä ollut enää yhtään niin varma oliko kovinkaan järkevää taipua Sherlockin päähänpistoihin. On kuitenkin myöhäistä itkeä kaatunutta maitoa, siellä se Mycroft piilotteli tavarakasojen takana kuin jonkin sortin hämärämies. Saa luvan pikkuveikalla olla todella hyvät perustelut oikuilleen.
”Älä pidä niin jumalatonta meteliä”, Sherlock kuiskasi ja jäi pahvilaatikkojen taakse odottamaan veljeään, joka puuskutti hengästyneenä ja varmasti tuplasti tyytymättömämpänä kuin miltä näytti.
Ilmeisesti maalaisnatiaselta pussihousuissaan näyttävä pojanretkale etsiskeli tuota kohtalokasta junanvaunua, tai ainakaan muuta syytä varikkoalueella pyörimiseen oli vaikea keksiä. Kuitenkin tuntomerkit täyttävän vaunun löytymisen jälkeen Sherlock saman tien kävi nelinkontin kuin koira, nuuskuttaen ympäristöä juurikaan kiinnittämättä huomiota vaunuun itseensä. Mycroft pälyili piilossa hammasta purren, vaikka olisikin vaistomaisesti tehnyt mieli napata poikaa niskavilloista ja ravistaa.
Oli tietysti totta, että poliisin jäljiltä saattoi jäädä johtolanka jos toinenkin huomaamatta, varsinkin jos oli hiukankin toistaitoinen partio liikkeellä. Mutta Mycroft ei tässä tapauksessa oikein millään jaksanut arvata mitä ihmeen käytännönhyötyä Sherlockin maan haistelusta nyt oikein olisi.
”Mitä luulet löytäväsi? Voin kyllä vaikka luvata, ettei sellainen isompi laatikko nyt poliiseiltakaan huomaamatta jää. Tämä on turhaa”, Mycroft nurisi matalasti peläten Sherlockin sideharsolla ympäröidyn pään kiinnittävän jonkun ratatyöläisen huomion.
”Äh, siitä laatikosta! Mitä jollain laatikolla, unohda se!” Sherlock mumisi yhä vain etsien jotain. ”Joku laatikko nyt on helppo hävittää, vaikka sitten kiireessä ja paniikissa, se oli höllästi kasattu muutenkin. Sisältö se tässä eniten mietityttää...” Sherlock jatkoi itsekseen höpötellen ja varovaisesti viittilöiden veljeä luokseen. Mycroft askelsi harppoen junatallin reunustalle. Kivijalassa oli rako, merkki huonosta rakennustyöstä, sillä graniitti oli ilmeisesti päässyt vajoamaan pehmeään hiekkaan. Kosteus oli murentanut kiveä ja siinä oli aukko.
On ehkä turhan vaatimatonta väittää Mycroft Holmesin olevan keskimääräistä kaduntallaajaa lahjakkaampi päättelijä, mutta kyllä hän jokseenkin nolostui loksauteltuaan muutamia hypoteettisia palapelin palasia toisiinsa. Sen mitä Sherlock ehkä menetti kokemuksessa ja kärsivällisyydessä, hän kyllä oli saanut huimasti takaisin sinnikkyydessä ja ensiluokkaisessa hoksottimien käytössä. Sanalla sanoen Mycroftia hävetti ettei ollut viitsinyt ajatellakaan paikanpäälle raahautumista, kun kerran todisteet oli kaiverrettu graniittiin, jonka sisältä kuului kahinaa.
Tällä välin Lontoossa pahantekijäherroja jo kuulusteltiin Scotland Yardin ikävimmässä pikkukopperossa. Tällä hetkellä vielä suurin osa virkamiehistä, kuin myös pahantekijät itse, kuvittelivat olevansa tekemisissä sydämettömien lapsensurmaajien kanssa. Kohtelu oli sen mukaista.
”Kaulakiikkuun kyllä joudutaan, sano vain minun sanoneen...” honkelo Clem kimitti vartiossa olevan nuoremman konstaapelin kalistella pamppuaan uhkaavasti ennen kuin tarkastaja oli vielä ehtinyt paikan päälle.
”Äh, turpa kiinni!” Georgie sanoi takaisin niin vahvasti murtaen, ettei Clemin lisäksi varmaan kukaan olisi selvää saanut. Tosin ei Georgiekaan aivan niin itsevarma ollut kuin antoi ymmärtää. Oman henkensä puolesta sietääkin pelätä, vaikka yrittäisikin muuta uskotella.
Sisällä oli kuuma, mutta hikipisaroita miesten likaisilla otsilla ihan muista syistä, varsinkin kun tarkastajan saapuminen kesti ja kesti. Aivan kuin mies ei tulisi ollenkaan ja heidät jätettäisiin vain nääntymään omiin mehuihinsa.
Todellisuudessa tietenkin rikosnimikkeen vaihduttua salakuljetukseksi ja ”pelkäksi” murhanyritykseksi alkoi käytännön tivaaminen vähän lipsua tarkastajan mielestä. Scotland Yardilla kun kuitenkin oli usea kymmenen eri asteista törkeää rikosta työn alla, joten kahden hämäräveikon kuulustelu saattoi toki lipsahtaa mielestä sen jälkeen kun asialla ei ollut enää ihmishenkiä. Tai herra Holmesia keuhkoamassa niskaan. Sen jälkeen kun sinnikäs Edith Littlefair suostui päästämään tarkastajan käsipuolesta irti, niin joksikin aikaa koko asemalla oli kuin eilistä tapahtumaa ei olisi kukaan muistanutkaan.
Tämä siis Edithin näkökulmasta, josta moinen välinpitämättömyys oli ainoastaan tökeröä. Kello alkoi lähennellä myöhäistä iltapäivää, eikä kumpaakaan Holmesin herroista vielä näkynyt. Edithiä huolestutti, koska Mycroft oli ylempänä esimiehenä niin säntillinen. Tällainen äkillinen muutos suunnitelmiin oli omituinen. Sherlockista taas oli vaikea sanoa mitään, mutta ei kai nyt veljekset niin erilaisia voi olla? Ettei vain olisi sattunut jotain? Poliiseilla oli papereineen sen verran tekemistä, ettei heillä liiennyt aikaa helpottaa nuoren naisen ahdistusta kysymällä vointia tai kiinnittämällä huomiota. Ainoa lääke oli kai vain odottaa.
”No niin”, tarkastaja murahti viimein saavuttuaan kuulusteluhuoneeseen. Clem ja Georgie olivat raskaasti kahlehditut niin käsistä kuin jaloistaankin, kuten oli tapana. Olkoonkin että he eivät olisi voineet näyttää yhtään vähemmän uhkaavilta vaatteensa märiksi hionneina.
”Clement Whipple ja George Gunn. En voi kyllä sanoa että olisi minullekaan ensimmäinen kerta kun teidän rokonarpiset naamanne näen pöydän sillä puolen. Tällä kertaa köysi taisi kaulaa jo kovemmin kuristaa? Vai on sitä ruvettu tappohommiinkin sitten? Teidän onneksenne rikollinen uranne on ollut tähänkin asti niin säälittävä lista epäonnistumisia, joten tämäkin jäi teiltä vain yritykseksi.”
Omanlaisensa huvittavan aspektin kuulustelutilanteeseen loi molempien syytettyjen samanaikainen helpotuksen huokaus. Eivät tosin suostuneet sanomaan mitään.
”Jaa, tuo oli sitten tulkittavissa ihan viattomaksi hengenahdistukseksi, että ette tietenkään tiedä mistä puhun? Olkoon sitten niin, oikeudessa tuo tuppisuuna jököttäminen juurikaan teitä auta. Joka tapauksessa, se puronvarteen pudottamanne poika osoittautuikin astetta sitkaammaksi kuin itse kukin tässä uskoi, josta teidän sopii olla kiitollisia. Tai emme olisi näin ystävällisiä.”
”Vai että oikein ystävällisiä”, Georgie sanoi maireasti pyytäen lupaa sytyttää tupakan. Lupaa ei herunut.
”Hyvin ystävällisiä itse asiassa. Ja
ystävällisemmiksi käydään kun
ystävällisesti valotatte syyn sille minkä takia teidät kaksi löydetään jänistämässä tavaravaunussa? Oma arvaukseni on, että nopean rahan toivossa olette sotkeutuneet vähän itseänne isompaan sotkuun. Mutta kertokaa toki itse tarkemmin”, tarkastaja kettuili alleviivaten kuitenkin nurkassa pöytäkirjaa nakuttavalle virkailijalle ettei ihan kaikkea tarvitse muistiin merkitä.
Clem ja Georgie todellakin olivat poliisille tuttuja rutjakkeita. Eivät varsinaisesti vaarallisia, eivät ainakaan hengenvaarallisia, mutta pienempiä tuomioita salakuljetuksista, häiriköinnistä, irtolaisuudesta ja ryöstelystä oli molempien tilillä. Pitkiä tuomioita ei ollut kummallakaan alla, joten kyseessä oli enemmän tai vähemmän tavallista kaupunkilaista pohjasakkaa, jota työttöminä aikoina Lontoon kujilla norkui vaivoiksi asti.
Senpä vuoksi nämä eriskummalliset tapahtumat eivät oikein sopineet kuvaan. Jos nyt Sherlock Holmesin sotkeutuminen oli ollut puhdas taitamattomuudesta johtunut vanhinko, niin se ei ollut vielä ihmeellistä. Mutta se taas oli, ettei kumpikaan kovisteluista huolimatta kertonut miksi olivat junan vaunussa, ja missä oli se kuuluissa laatikko, jonka kylkeen oli kirjoitettu ”Särkyvää”. Mitä tämä laatikko sisälsi? Kyseessä saattoi tietysti olla ihan minkä tahansa varastetun tavaran siirtäminen paikasta toiseen, mutta tavallisesti kun alatason kriminaaleja saadaan haavin paljastavat he kaiken mitä ikinä vain tietävät lievempien tuomioiden toivossa.
Clem ja Georgie kuitenkin pitivät suunsa supussa. Eivät edes itkeneet olevansa perin juurin tietämättömiä ihan kaikesta mitä heidän hämärään tekoonsa sitten liittyikin, vaan jurnuttivat vain. Mitä hyötyä ilmeisille jalkamiehille oli pitää leipäläpeään niin ehdottomasti kiinni?
”Olette sitten kasvattaneet itsellenne selkärangan alun, vai? No, samapa tuo. Tunnustatte eli ette, niin Scotland Yard varmasti aikanaan kyllä selvittää mitä oikein olitte tekemässä. Sen ajan voittekin sitten viettää iloisesti putkassa ja kenen laskuun”, tarkastaja puhahti jonkun aikaa vaadittuaan selitystä tullen kuitenkin siihen tulokseen ettei maksanut vaivaa.
Kuviossa oli jotain mätää.. mutta mitä? Sitä tarkastaja ei osannut siltä seisomalta sanoa, mutta hänen mieleensä juolahti nyt vasta että olisi varmaan hyvä kysellä siltä Holmesin nuoremmalta pojalta jotain huomioita. Ties vaikka sillä pojalla olisi ratkaisun avaimet päässänsä.
Tosin eipä olisi tarkastaja voinut vielä tietääkään että ei Sherlockilla ainoastaan ollut hallussaan avainta, vaan hän oli avannut lukon ja siistinyt sotkunkin ennen kuin Scotland Yard oli kirjoittanut pöytäkirjojakaan uusiksi. Varsin tehokasta toimintaa nassikalta, joka oli kahden päivän aikana kokenut enemmän höykytyksiä kuin moni koko ikänään. Kun Mycroft ja Sherlock illansuussa saapuivat takaisin Lontooseen aivan uuden laatikon kanssa, sellaisen jossa ei tosin lukenut ”Särkyvää”, oli koppalakeilla sormi ihan aiheesta suussa.
Poliisiasemalle sisään astuttuaan Sherlock marssi veljensä edessä laatikko sylissään jonka hän tömäytti vastaanottotiskille.
”Onkohan tarkastaja paikalla?” Mycroft kysyi takaa kädet taskuissaan, ihan kevyesti hymyillen.
”Ööh, tuota, kyllä...” vastaanoton apulainen hömisi pistäen jonkun viemään sisäpostin viestin. Jokin liikahteli laatikon sisällä.
”Ei kannata koskea”, Sherlock huomautti hyväntuulisesti ja juoksi pois, ikkunaan katsomaan Lontoon menoa, joka oli alun perinkin ollut matkan tarkoitus. Neiti Littlefair pisti pojan merkille jo ennen kuin näki Mycroftin palanneen ja tunnisti pojan, vaikkei aikaisemmin ollutkaan Sherlockia nähnyt. Veljeksillä oli muista ruumin rakenteen eroista huolimatta hyvin samanlaiset poskipäät, ja silmätkin. Siinä samassa Edith hyökkäsi niin mahdottomaan halaukseen, josta oli vaikeampi päästä irti kuin hohtimista. Sherlock olisi varmasti kysynyt jotain ellei palkeet olisi tyhjentyneen sen siliän tien.
”Jaa, tuo onkin varmaan tehokkain keino pitää pieni eläin vähän aikaa paikallaan”, Mycroft keskeytti laahustettuaan paikalle näreissään siitä ettei ollut ehtinyt katsoa minne Sherlock oli vipeltänyt. Edithin ilonitkusta kuitenkin oli hyväksi kompassiksi. Tosin Sherlockin naama alkoi vähitellen muuttua halauksesta siniseksi.
”Oh, anteeksi! Anteeksi!” Edith nauroi ja nipisti Sherlokin poskia niin että ne muuttuivat takaisin punaisiksi. Ymmärrettävistä syistä poika oli juuriaan myöten nolostunut ja repi itseään kauemmaksi siinä onnistumatta kun neiti alkoi päivitellä otsassa olevaa sideharsoa, joka oli osittain vuotanut jo lävitse verta, sekä vaatteita jotka olivat kaikkea muuta kuin sivistyneen siistit. Olivatpa ne pölyssäkin, ja akselirasvassa. Kädet olivat mustat kuin noetut.
”Ja tällaisena sitä sitten liikutaan ihmisten ilmoilla”, Edit paheksui kaivaen laukustaan nenäliinan. Mycroft yskäisi tai naurahti, mutta sekös oli omiaan kiinnittämään huomiota hänen epäsiisteyteensä, kuten huolimattomasti ajettuun sänkeen. Olipa hänenkin kätensä mustat.
Sitten kun tarkastaja kiiruhti paikalle joutui hämmentyneenä kuulemaan ettei kumpikaan, ei vanhempi, eikä nuorempi Holmes voinut sihteerin käskyn takia tulla valottamaan pimeyttä ennen kuin olivat perusteellisesti siistiytyneet. Mikä aiheutti tietysti ennen kaikkea huvitusta miettiessä miten siellä veljekset vierekkäin Scotland Yardin kylpytiloissa hinkkasivat käsiään. Eikä kukaan ominpäin uskaltanut koskea laatikkoon, joka jopa liikkui ihan marginaalisesti itsekseen. Tai kalisi. Odotetaan puhtaita miehiä ja miehenalkuja.
Ensimmäinen kun raotti laatikon kantta meinasi saada halvauksen säikähdyksestä, mutta eipä tuo varmasti ollut mikään ihme. Nyttemmin ei varmaankaan ole vaikea arvata, että sisällä oli käärme. Tai siis, useita käärmeitä, lukemattomia pieniä, huippumyrkyllisiä ja täysin Englannin maaperällä tuntemattomia kirjavia käärmeitä. Naamansa putsattuaan Sherlock selitti useammalle kuulijalle pistäneensä junassa merkille laatikosta kuuluneen aivan vaimean sihinän. Juuri sinä hetken hän ei ollut ehtinyt ajatella sisältöä sen tarkemmin, kun omasta hengestä taistelu oli käynyt akuutimmaksi. Kun myöhemmin Mycroftin kanssa kun puhelimessa kävi ilmi, ettei mitään sitten Southamptonista ollut löytynytkään, oli Sherlock pistänyt hoksottimensa töihin.
”Salakuljettaminen nyt on tietysti aivan päivänselvää”, Sherlock selitti tyytyväisenä ja jatkoi: ”Eikä siinä kai yksin ole mitään outoa jos tavaraa ei poliisi löydäkään vaikka rikolliset jäisivät kiinni, eikös tuhoaminen ja hävittäminen ole ihan tavallista näissä tapauksissa?”
”Niin tosiaan on”, tarkastaja myönsi ja kehotti jatkamaan. Sherlock myhäili kävellen pientä ympyrää ja heilutellen käsiään kuin olisi vain ohimennen jutellut leikkiessään. Mycroft tönäisi veljeään muistuttaen keskittymisestä.
”Minä olen sattunut lukemaan aika paljon luontokirjoja, eläimistä ja kasveista... sellaiset asiat kiinnostavat minua. Hyönteiset, nilviäiset ja matelijat ovat hyvin mielenkiintoisia, olen lukenut niistä paljon. Piirtänytkin! ”
Mycroft yskäisi ja pelkällä mulkaisulla käski siirtymään jo asiaan.
”Niin, mutta monissa kirjoissa joita olen lukenut on puhuttu vaarallisten myrkyllisten eläinten salakuljetuksesta. Lähinnä siis ekosysteemiä haittaavana tekijänä, tosin tässä taitaa olla motiivina jotain paljon häijympää. En tiedä kuinka yleistä sellainen on Englannissa, joten kyseessä oli vain hyvä arvaus. Onneksi sain Mycroftin suostuttelua lähtemään katsomaan, jos arvauksessani olisi jotain perää!" Sherlok kertasi innoissaan. "Esimerkiksi juuri käärmeet olisi ollut hyvin helppo hävittää vain päästämällä ne vapaiksi ja hajottamalla laatikko vähin äänin. Ajatella jos joku varomaton olisi saanut vaikka pureman ja kuollut! Sen takia minusta oli aivan oikeutettua tarkistaa, oli sitten johtolankani hataralla pohjalla tai ei”, Sherlock jatkoii ja lopetti. Tarkastaja rapsutti päätään ihmetellen millaisia nämä Holmesit oikein ovat. Kummatkin ovat käytökseltään erikoisia.
Southamptonin junan lasti oli siis käydä Clemille ja Georgielle hyvin kalliiksi. Heidät tuomittiin niin salakuljetuksesta, murhanyrityksestä ja tahallisesta kuolemanvaaranaiheuttamisesta pitkäksi aikaa kiven sisään. Southamptonissa taas poliisivoimat kasasivat varsin suuren iskuryhmän ottamaan selvää tarkemmin vaarallisten eläinten salakuljetuksesta, jos kerran sitä oli näin avoimesti tehty saatujen tietojen mukaan useastikin. Mutta itse pääjehuista ei herunut tiedonmurujakaan, eikä uusia tapauksia myöhemmin enää tullutkaan. Tuskin alamaailman toiminta oli kokonaan loppunut, vaan ennemminkin löytänyt itselleen toisen kanavan, mutta ainakin toistaiseksi voi Lontoo-Southampton junissa matkustaa käärmeitä vailla, kiitos neuvokkaan Sherlock Holmesin joka oli osoittautunut kovemmaksi luuksi kuin ihan tavalliset kolmetoistavuotiaat.
FINEpilogi: Avoimista kysymyksistäRouva Holmes palasi vanhimman poikansa Sherrinfordin kera takaisin noin puolitoista kuukautta näiden tapahtumien jälkeen vimmatun vihaisena kuin ärsytetty mehiläinen. Oli ollut turha toivo kuvitella etteikö hän olisi tänä aikana lukenut The Timesia ja muita päivälehtiä kyllästymiseen asti sankaripojasta, jonka osuutta rikollisten kiinninappaamiseen mystifoitiin päivä päivältä vain brittiläisen tapaan maireammaksi. Se olikin Sherlockin ensimmäinen esiintyminen valtamediassa sopii väliin huomauttaa, eikä voi sanoa äidin olleen tyytyväinen – olisihan Mycroftin pitänyt pitää veljestä huolta eikä päästää tuollaiseen hullunmyllyyn mukaan. Ei tietenkään auttanut selittää, että Sherlock oli omalla uteliaisuudellaan oikein kerjännyt hankaluuksia, kun Mycroft sai jo korvillensa Sherrinfordinkin paheksuessa siinä sivussa. Shrlockin voi sanoa nauraa räkättäneensä keittiön pöydän alla Mycroftin saadessa huutia.
No, tämä nyt oli pientä takapakkia jos miettii, että tämän tapauksen kiitokseksi voi laskea miten Mycroft oikeasti tutustui nuorempaan veljeensä niin hyvin, että saattoi luottaa hänen vastaisuudessakin enemmän ja tunne oli molemminpuolinen. Joten voi sanoa äidinkin alkuperäisten motiivien käyneen toteen, vaikkei sättimiseltään ennättänyt sitä näkemään. Tuskin muuten Mycroft olisi koskaan vetänyt ulkona lonkkaa seuraten Sherlockin piirustelua, ellei olisi oppinut pitämään nuorimmasta sukulaisestaan kuten veljen kuuluu.
Vuosia myöhemmin tämä Southamptonin-tarina tuli kerrotuksi joku joulu tai merkkipäivä eräälle John Watsonille, joka hulluuspäissään oli ottanut elämäntehtäväkseen kirjata ylös kaikki Sherlock Holmesin tapaukset periromanttiseen tapaansa jälkipolvien ihailtavaksi. Eipä tosin etsiväksi kasvanut entinen poika oikein erityisen tarkkaa kuvaa tapahtumien kulusta antanut. Syyksi hän mainitsi, ettei nyt kukaan haluaisi omia lapsuuden hölmöilyjään muistettavan, varsinkin kun päättely oli pelkästään ja alkeellista ja lapsellista. Naiivia seikkaliluromaanien kuvastoa. Watsonista asia ei tietysti ollut näin, vaan Holmes oli ilmiselvästi osoittanut jo nuorella iällä erikoislaatuisuutta, joka varmasti olisi lukevaa yleisöä kiinnostavaa.
Varsinaista tapauskertomusta, kuten muut mysteerit jotka tohtori Watson oli ennättänyt kirjoittaa, ei hän oikeastaan saanut kunnolla taltioitua, kiitos Holmesin haluttomuudessa puhua tarpeeksi yksityiskohtaisesti. Siksi Watson tämän ainoan kerran turvautui muiden kuin Holmesin itsensä kuvailuihuin ja tarinaa siksi voisi ehkä kuvata enemmän kaunokirjalliseksi pikkunovelliksi. Julkaistiinhan se vasta hyvin paljon sen jälkeen kun kuuluisa Sherlock Holmes oli vetäytynyt Sussexiin hoitamaan mehiläisiään, eräänlaisena kuriositeettina, joka muuten jo aikanaan uskottiin olevan suurimaksi osaksi sepitettä.
Kaiketi sen voi sellaiseksi laskea, sillä tohtori Watson kirjoitti verrattain viihdyttävän tarinansa tavattuaan vanhalla iällään neiti Littlefairin henkilökohtaisesti, joka tosin ei enää ollut laisinkaan neiti vaan armoitettu rouvashenkilö. Hän oli oikein mielissään kertoessaan oman näkemyksensä ja muistikuvansa tapahtumista, monta iltapäivää siinä kertoman mukaan kului teetajuodessa ja pakistessa. Saattoi siinä tietysti aviomiestäkin hiukan vaivata, jotta kaikki aukot saataisiin täyteen – niin, ei kai ole yllättävää kertoa Mycroftin sitten tietyssä vaiheessa elämäänsä kosineensa pitkäaikaista sihteeriään. Virastopiireissä tämä kun ei ole ainoastaan yleistä, vaan lähes käytäntö.
Tosin, Mycroft ja Edith olivat ennättänet melkoisen vanhaan ikään ennen alttarille astumista kun herra Littlefair, eli herra armoitettu appiukko ei suostunut kahdesta aivoinfarktista huolimatta kuolemaan ja taipui naima-aikeisiin sanalla sanoen vasta puolikuolleen ruumiinsa ylitse. Vielä hääpäivänä mies jaksoi hutkaista vävyään päähän sateenvarjolla, tämän voi todistaa Watson itsekin, olihan hän paikalla. Varsin mojovasti vaari oli mojauttanutkin, hyvä suoritus hieman alta satavuotiaalta, joka oli ollut molempien Holmesien sanojen mukaan aina kärttyinen kurppa.
Sitä ei kuitenkaan Mycroftiltakaan saatu ulospuristettua saiko Sherlock koskaan selville kuka myrkyllisiä käärmeitä niin hämärästi Lontoo-Southampton liikenteessä oikein kuskasi, tosin kielenkäytössä ja vihjailuissa oli jotain sellaista makua, että Watson itsekin olisi tuntenut mistä
rikollisnerosta on kyse... mutta jääköön se salaisuudeksi. Pääasia kuitenkin on, että tuskinpa olisi maailmankuulua etsivää sellaisena kuin me hänet tunnemme, ellei kohtalo olisi väkisin kiskonut häntä jo nuorella iällä mysteerien ja rikosten syövereihin.
*A/N: Viimesanoina voin ihan huoletta tunnustaa, että loogisuus, juonenkuljetus ja mysteerit eivät ole ihan sitä alaa mitä osaan parhaiten kirjoittaa. Tuo loppuratkaisun kirjoittaminen meinasi käydä sielunpäälle kun jokapuolella oli porsaanmentäviä aukkoja ja juoni vuosi kuin seula. Mutta lopputulokseen olen kuitenkin tytyväinen siinä mielessä, että pääsimpä kirjoittamaan veljessuhteeen dynamiikasta niin paljon kuin sielu sietää.
Ja oi kyllä, Edith on niin selvä Mary Sue. Ei ollut tarkoitus, juoni vain jostain syystä painosti minut siihen.
Kerro toki mitä mieltä olit, jos olet jatkikseni tänne asti lukenut^^