Nimi: Lasinsiruja ja kultaisia katseita ( osa 5 )
Kirjoittaja: MilzZzu
Fandom: Twilight
Paritukset: Bella/ Carlisle ( Bella/ Edward)
Ikäraja: K – 11
A/N: Joo, eli viides osa tähän tarinaan, kaikki kommentit otan kunnioittaen vastaan.
Sade rummuttaa rajusti ikkunoihin, sen tasainen ääni saa minut heräämään syvästä unestani. Hetkeen en muista mitään, sitten kivuliaat muistikuvat palaavat. Avaan silmäni ja hämmennyn tuijottaessani Carlislen kultaisiin silmiin. Mies pitelee kättäni hellästi omassaan ja piirtelee siihen sirolla sormellaan epämääräisiä kuvioita. Sydämeni lakkaa hetkeksi lyömästä ja minä uppoan miehen kiinteään katseeseen. Sitten Carlisle päästää irti kädestäni ja hymyilee.
”Vihdoinkin olet hereillä, luulin että aiot nukkua koko päivän.”
Miehen ääni on rauhallinen eikä hänen ilmeessään näy hitustakaan huolta, vaikka muistan menettäneeni tajuntani hänen edessään.
”Kauanko . . . Kauanko minä olin tajuttomana?” kysyn ja kohottaudun istumaan. Samassa huomaan olevani itselleni täysin vieraassa huoneessa. Sänky jolla makaan on iso, tummaa puuta oleva parisänky ja samaa puuta ovat myön suurehkon huoneen seinät. Lattialla on lämpimän värinen matto ja seinillä on muutama värikäs taulu. Lähellä puista ovea on iso lipasto ja sen päällä kimppu hyvältä tuoksuvia kukkia. Kaikki tämä saa minut hämmentymään entisestään ja minun on pakko nipistää itseäni nähdäkseni oleko todella hereillä. Carlisle katsoo minua nyt jo hieman huolestuneena.
”Rakas, oletko kunnossa?”
Kutsuiko Carlisle minua rakkaaksi?! Tuijotan miestä pitkään ja hetkeksi unohdan miten hengitetään. Tämän on pakko olla unta, tämä ei voi olla totta . . .
Carlisle silittää poskeani kylmällä kädellään ja minä yritän saada edes hitusen tolkkua tapahtumiin, mikä on äärettömän vaikeaa kun miehen huumaava tuoksu ympäröi minut. Carlisle nojautuu lähemmäs minua ja suutelee ensin kaulaani, sitten leukaani, nenänpäätäni, otsaani, kunnes viimein kohtaa huuleni. Minusta tuntuu kuin olisin tulessa, hetkessä kaikki muu unohtuu ja huomaan vastaavani suudelmaan yllättävän rajusti. Carlisle kaataa minut takaisin makuulle, eikä hän tunnu lainkaan häpeävän käytöstään. Miehen kädet seikkailevat vartalollani ja minä yritän todella kovasti vaimentaa päässäni risteilevät kysymykset mutta lopulta ne käyvät liian äänekkäiksi.
”Carlisle . . . Carlisle, ole kiltti . . .”
Mies irtaantuu heti muttei nouse istumaan vaan jää makaamaan viereeni ja katselee minua niin rakastavasti että sydämeni tuntuu halkeavan niin suuren tunteen edessä.
”Anteeksi, sinä vaan . . . Olet niin kaunis”, Carlisle mumisee ja minä huomaan punastuvani.
”Minä . . . Olen nyt hieman sekaisin, mitä on oikein tapahtunut? Minähän pyörryin eikö niin? Alice oli juuri nähnyt meidän suutelevan . . . Missä Edward on? Mitä hän sanoo tästä kaikesta?” Mainitessani pojan nimen Carlislen silmät tummuvat surusta.
”Kulta, sana vain ja voit saada entisen elämäsi takaisin. Älä ajattele minua, jos sinusta tuntuu että sinun on parempi Edwardin luona, voimme lopettaa suhteemme ja muuttaa takaisin Forksiin . . . Tai ainakin sinä voit, minä tuskin olen enää tervetullut”, Carlisle sanoo värittömällä äänellä ja nouse istumaan. Minuun sattuu nähdä hänet noin surullisena ja samalla minua pelottaa tämä muistojen puute. Miksi en muista mitään?!
”Siis . . . Me siis emme ole enää Forksissa? Missä me nyt sitten olemme? Ja mitä minun ja Edwardin välillä tapahtui? Ja miksen minä muista mitään?” tivaan mieheltä mutta huomatessani hänen tuskaisen ilmeensä suljen suuni. Muutaman minuutin kuluttua ryömin hänen viereensä ja kiedon hänen kätensä ympärilleni. Miehen läheisyys tuntuu uskomattoman hyvältä, hänen kätensä asettuvat vyötärölleni niin kuin ne olisi tehty syleilemään minua.
”Carlisle . . . Voisitko kertoa kaiken alusta saakka. Pääni tuntuu tänään hieman hataralta. Ole niin kiltti . . . rakas.”
Tuo sana saa kyyneleet nousemaan silmiini. En olisi koskaan uskonut että voisin sanoa ne Carlislelle. Yritän kuunnella sydäntäni, mitä se tuntee Edwardia kohtaan, mutta tällä hetkellä se on täysin Carlislen lumoissa. Mies katsoo minua pitkään, en osaa lukea hänen ilmettään. Lopulta Carlisle huokaa ja vetää minut paremmin syliinsä.
”Ajattelinkin että muistinmenetyksiä saattaisi ilmetä. Silti, luulen että asioiden kertaaminen saa sinut vain surulliseksi. Haluatko varmasti että kerron kaiken alusta saakka?”
Nyökkään ääneti ja Carlisle huokaa uudelleen. Siitä on näköjään tulossa tapa välillämme.
”Et arvaakaan kuinka säikähdin kun yhtäkkiä kaaduit taaksepäin. Hädin tuskin sain sinut kiinni. Alicen syyttely lakkasi kuin seinään, minä kaappasin sinut käsivarsilleni ja juoksutin sairaalaan.”
”Mikset hoitanut minua itse?” kysyn hämmentyneenä.
”En luottanut arviointikykyyni. Sinusta oli tullut liian tärkeä minulle ja jos olisin tehnyt edes pienen virheen . . . Käteni tärisivät pelkästä ajatuksesta. Joten vein sinut sairaalaan. Olit edelleen tajuton ja haaavasi oli auennut. Verta oli niin paljon että Alicen oli lähdettävä. Hoitajat kiikuttivat sinut tutkittavaksi ja minä jäin odotushuoneeseen. En yksinkertaisesti pystynyt katsomaan sinua niin haavoittuvana. Halusin pelastaa sinut, mutten tiennyt miten”, Carlislen äänessä oli piilotettua tuskaa ja minä puristin lujasti hänen jääkylmää kättään.
”Sinä jouduit leikkaukseen. Kaatuessasi olit saanut odotettua lujempia vammoja. En tajua miten en huomannut jotain niin vakavaa!”
”Ei kai se sinun vikasi ollut! Mutta viis sairaalasta, mitä sitten tapahtui?” kysyn kärsimättömänä.
”Sitten . . . Sitten Edward saapui sairaalaan. Ja koska olin niin järkyttynyt, niin haavoittuvainen itsekin sillä hetkellä . . . Hän luki ajatukseni ja sai selville kaiken. Kaikki salatut tunteeni sinua kohtaan, suudelmamme ja välillämme lausutut sanat. Kaiken. ”
Nielaisen vaikeasti ja yritän kuvitella tilannetta mielessäni. Sitä tuskaisaa ilmettä joka vaihtui Edwardin kasvoille tämän tajuttua tilanteen. Kuinka häneen olikaan sattunut! Tunnen itseki suurta tuskaa ajatellessani pojan ilmettä ja hautaan hetkeksi kasvot käsiini. Carlisle pitelee minua hellästi lähellään ja hänen läsnäolonsa rauhoittaa minua. Muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen kohotan kasvoni häntä kohti ja pyydän jatkoa tarinalle. Mies jatkaa kertomusta hiljaisella äänellä, kuin hän sillä tavoin yrittäisi saada asian kuulostamaan kivuttomammalta.
”Edward tuijotti minua pitkään, harppasi sitten eteeni ja jos ympärillämme ei olisi ollut sairaalan henkiläkuntaa hän varmaaankin olisi heittänyt minut seinästä läpi aina ulos asti. Ja mikäs siinä, tunsin ansaitsevani sen. Mutta lopulta hän tyytyi vaan katsomaan minua silmät täynnä pettymystä ja usko pois, se satutti minua enemmän kuin mikään fyysinen vamma. Sitten hän kääntyi kohti ovea, mutta juuri ennen kun astui ulos hän sanoi: ”Pidä huolta hänestä tai saat katua.” Sitten hän oli poissa ennen kuin ehdin sanoa mitään”, Carlisle lopettaa ja sulkee hetkeksi silmänsä ikään kuin pyyhkiäkseen kipeän muistikuvan pois mielestään. Minä yritän sovittaa kuulemaani tarinanpalasia yhteen ja tunnen voimakasta menetyksen tuskaa. Mutta kun mietin, olinko onnellinen, tulee vastaus heti mieleeni. Kyllä olen. Kadun vaan tapaani satuttaa ihmisiä ympärilläni, kuinka todella olen kykenemätön pitämään ketään vain ystävänä lähelläni. En osaa rakastaa vilpittömästi, teen rakkaudesta särkyvää ja haurasta ja kun tilaisuus tulee, rikon sen palasiksi ja jätän sirpaleet muiden kerättäviksi.
”Bella, mitä sinä mietit?” Carlisle kysyy pehmeällä äänellä.
”Toivon etten olisi koskaan syntynyt. Mieti elämääsi ilman minua. Se olisi täydellistä. Minä rikon kaiken”, sanon itkuisella äänellä ja irrotan miehen kädet ympäriltäni. Nousen sängyltä ja menen ikkunan luo, sadepisarat kuvittavat ikkunalasin roiskahtaessaan sitä vasten. Katselen pihaa jota en tunne, puita joita en koskaan ole koskettanut, ruohoa jolla en koskaan ole astellut. Kaikki on niin uutta ja outoa.
”En halua tehdä sinua surulliseksi. Olen pahoillani. Minun olisi pitänyt salata ajatukseni paremmin, jos vaan olisin saanut valmistautua edes muutaman minuutin . . .” Carlisle aloittaa, mutta minä keskeytän hänet.
”Minä en ennen uskonut kohtaloon. Mutta nyt . . . Minusta tuntuu että asioiden kuuluu mennä näin. Ja vaikka kuinka taistelemme, en pysty olemaan erossa sinusta. Minä rakastan sinua. ”
Carlisle tuijottaa minua hetken, hänen kultaiset silmänsä hehkuvat hämärässä huoneessa. Sitten mies harppaa eteeni ja tarttuu käsiini.
”Kiitos Bella, kiitos. Olen pelännyt, pelännyt että sinä kadut, etten tee sinua onnelliseksi. Mutta nyt sinä olet pelastanut minut siltä epäilykseltä”, mies puhuu niin kiihtyneesti ettei huomaa sortuneensa kieleen jota ei enää pitkään aikaan ole kuultu nykyihmisen suusta. Hymyilen Carlislen sanoille ja mies vetää minut tiukkaan syleilyynsä. Sitten, kuin varoen, hän kohottaa leukaani ja suutelee minua niin suloisesti etten taaskaan muista hengittää. Aika pysähtyy, ja hetken ajan maailmassa olemme vain me kaksi.
Muutama viikko kuluu, ja hiljalleen alan tottua elämääni Carlislen kanssa. Mies käy päivisin töissä paikallisessa sairaalassa ja minä vaeltelen sillä aikaa suuressa, puutarhan ympäröimässä puutalossamme. Aina välillä saan omituisia deja vu-tunteita, mutta siltikään en ole varma, olenko todella ollut näissä huoneissa aiemminkin. Muistojen puute vaivaa minua, sillä en tunne oloani täysin kotoisaksi tässä suuressa talossa. Carlisle kertoi meidän olevan pienessä kaupungissa jossain Pohjois-Euroopassa, muttei suostunut sanomaan tarkkaa sijaintiamme. Ihemettelin sitä pitkään ja lopulta mies paljasti että jos joku sattuisi läytämään ajatukseni, ei niistä pystyisi lukemaan tarkkaa olinpaikkaamme. Olin kysynyt hieman peloissani, miksi joku haluaisi löytää meidät ja kuinka kaukaa kyseinen henkilä voisi muka lukea ajatukseni. Carlisle oli hymyillyt minulle surullisesti ja suukottanut minua poskelle. Kysymykseni jäivät leijumaan välillemme saamatta koskaan vastausta.
Kahden viikon kuluttua saan tarpeekseni salailusta ja sisällä piilottelusta. Kellon lyödessä kaksi minä päätän lähteä katsomaan Carlislen työpaikkaa. Tuskinpa sairaalaa on kovin vaikea löytää näin pienestä kaupungista.
Ulkona sataa taas vettä, olen huomannut tämän kaupungin olevan aivan yhtä sateinen kuin Forks. Väsyneenä vedän takin päälleni ja astun raikkaaseen ulkoilmaan. Pisarat piiskaavat kasvojani mutta minä nautin niiden kosketuksesta enkä yritäkään pyykiä vettä pois poskiltani. Lähden seuraamaan kaupunkiin johtavaa asfalttitietä ja samalla katselen ympärilleni. Kasvusto on melko harvaa ja yksitoikkoista, puut ovat enimmäkseen havupuita ja niitä on melko harvassa. Muutama vanhahko auto ajaa rauhallisesti ohitseni, niiden sisällä istuvat ihmiset eivät poikkea suurestikaan Forksin asukkaista. Kohta ympärilleni alkaa kohota yksinkertaisia puutaloja, ja ihmisiäkin alkaa ilmestyä enemmän näkyviin. He puhuvat kieltä jota en ymmärrä ja äkkiä tunnen kamalaa koti-ikävää. Minun on heti päästävä Carlislen luo! Pysäytän pienen supermarketin edessä seisovan miehen ja kysyn häneltä englanniksi missä sairaala sijaitsee. Mies viittoo kohti läheisiä kerrostaloja ja piirtää taskustaan löytyvälle lappuselle yksinkertaisen kartan. Kiitän miestä avusta ja lähden kävelemään miehen osoittamaan suuntaan. Noin varttitunnin kuluttua saavun sairaalan näköisen rakennuksen pihaan. Muutama hoitaja kävelee minua vastaan ovella ja kysyn heiltä ystävällisesti, työskenteleekö Carlisle Cullen täällä. Hoitajat katsovat minua uteliaasti mutta ohjaavat minut sitten sairaalan aulaan ja osoittavat huonetta numero 27.
”Herra Cullen työskentelee siellä. Hänellä on juuri nyt potilas, joten ole hyvä ja odota vähän aikaa”, toinen hoitajista sanoo vahvasti murtaen.
Kiitän häntä kohteliaasti ja istun epämukavalle sohvalle odottamaan. Minuutit matelevat hitaasti eteenpäin ja kohta sairaalaan ilmapiiri alkaa ahdistamaan minua. Mielessäni välähtelee heikkoja kuvia itsestäni letkujen täyttämänä makaamassa kipeän valkoisessa huoneessa ypöyksin. Yritän kovasti karkottaa mielikuvan päästäni mutta se on ja pysyy siellä. Senpä takia, kun Carlisle astuu ulos vastaanottohuoneestaan, minä en hillitse itsäni lainkaan vaan juoksen hiljaa huudahtaen suoraan miehen syliin. Painan huuleni hänen huulilleen ja suutelen häntä siinä kaikkien silmien edessä. Vasta hetken kuluttua tajuan että Carlisle on jäykistynyt aivan liikkumattomaksi eikä hän vastaa suudelmaani. Hitaasti irrottaudun miehestä ja peräännyn hänen luotaan. Koko sairaala tuntuu pysähtyneen.
”Bella . . . Ei täällä, ole niin kiltti”, Carlisle sanoo hiljaa katsomatta minuun. Minä tuijotan häntä hämmästyneenä, en ymmärrä mikä on vialla. Yritän kysyä häneltä sitä, mutta mies pudistaa pienesti päätään kieltääkseen minua sanomasta mitään.
”Minä . . . Nähdään kotona”, mumisen vaivaantunena ja juoksen ovelle. Koko matkan ajan odotan Carlislen nappaavan minut kiinni ja nauravan hämmennykselleni, mutta mies jää seisomaan sairaalan käytävälle kuin patsas. Taivaalta sataa suuria pisaroita, ne iskeytyvät poskilleni kuin kyyneleet.
Kun viimein pääsen talolle, olen aivan hengästynyt juostuani koko matkan. Sydämeni hakkaa lujasti rinnassani, käteni tärisevät pettymyksestä. En pysty käsittämään Carlislen käytöstä. Häpeääkö mies minua? Olenko niin ruma ettei hän voi julkisesti näyttäytyä seurassani? Ei kai . . . Ei kai hän ole rakastunut toiseen? Se vasta olisikin ironista.
Kiipeän yläkertaan ja vaihdan kuivat vaatteet ylleni. Ulkona on nyt täysin pimeää, ja se saa minut tuntemaan itseni entistä yksinäisemmäksi.
Lysähdän sängylle istumaan enkä jaksa enää nousta ylös. Tunnen pientä vihlontaa kädessäni, lasken sormeni vanhan arven päälle ja tunnustelen sen rosoisia reunoja. Tietoisesti painan haavaa yhä lujempaa ja lujempaa kunnes tunnen lämpimän verinoron valuvan käsivarttani pitkin. Häpeissäni irrotan oteeni haavasta ja pyyhin veren paitani reunaan. Carlisle ei saa nähdä minua tällaisena, en aio murtua nyt kun viimein olemme yhdessä. Sillä tätähän minä haluan, olla yksinomaan hänen. Minulla ei ole oikeutta olla surullinen enää.
Muutaman tunnin kuluttua Carlisle palaa töistä. Hän pitää tahallaan suurta meteliä jotta tiedän hänen saapuneen kotiin. En juokse alakertaan häntä vastaan, minua pelottaa. En tiedä mitä hän ajattelee nyt, miksi hän torjui minut kaikkien niiden ihmisten edessä. Makaan parisängyllä ja odotan. Jos hän ei tule luokseni . . . En tiedä mitä teen.
Minuutit matelevat eteenpäin. En kuulee enää Carlislen liikkeitä, ehkä hän meni ulos tai muuten vain pakoon minua. Nousen istumaan ja kävelen vaatekaapille. Voin yhtä hyvin vaihtaa yövaatteet ylleni jos me emme aio puhua asiasta tänä iltana.
”Bella?”
Pelästyn äkkinäisen äänen johdosta niin kovasti että pudotan käsissäni pitämäni pyjaman lattialle. Carlisle seisoo ovella, hän katselee minua tutkimaton ilme silmissää
”Oletko sinä vihainen minulle?” kysyn hiljaa ja nostan pyjaman lattialta. Miehen katsellessa vaihdan yöpuvun päälleni ja lähden kohti sänkyä. Äkkiä Carisle nappaa minusta kiinni ja vetää lähelleen.
”Voi rakas . . . Tule tänne, niin selitän kaiken”, mies huokaa ja johdattaa minut kylpyhuoneeseen. Carlisle vetää minut peilin luo ja käskee minun katsoa siihen. Tuijotan kuvajaisiamme pitkään, mutten ymmärrä mitä Carlisle ajaa takaa.
”Katso itseäsi, oiekin tarkkaan . . . Ja sitten katso minua. Näetkö eron?” Carlisle kysyy uudelleen. Minä katson niin kauan että silmiäni alkaa kivistää, mutten löydä miehen tarkkoittamaa virhettä itsestäni. Kun sanon tämän ääneen, vampyyri purskahtaa nauruun.
”Ei tässä mitään virheitä etsitä, sinusta niitä olisi mahdoton löytää. Mutta . . . Katso nyt. ”
Minä katson ja näen peilissä nuoren näköisen tytön, joka pitelee uskomattoman kaunista miestä käsistä ja hymyilee epävarmasti. Kun toistan näkemäni Carlislelle, hän nyökkää ja sanoo minun osuneen ongelman ytimeen.
”Bella, sinä tiedät etten minä vanhene. Mutta silti minä näytän aivan aikuiselta mieheltä, vaikkakin hyvin säilyneeltä”, Carlisle sanoo ja hymähdän viimeiselle lausahdukselle.
”Mutta sinä näytät aivan ikäiseltäsi, nuorelta tyttöseltä. Ja täällä päin Eurooppaa . . . Meidän suhdettamme pidetään miltei laittomana. Tänään sairaalassa sinä julkistit sen kaikille ja minä miltei menetin työpaikkani. He väittävät että olen . . . laittomasti alistanut sinut itselleni”, mies jatkaa ja minä alan väittämään vastaan, mutta Carlisle sulkee suuni hellästi omallaan. Pitkän suudelman jälkeen mies painaa pänäsä olalleni ja huokaisee.
”Olen pahoillani, mutta me emme voi näyttäytyä täällä kaupungissa yhdessä. Ja usko pois, minä en haluaisis olla sinusta erossa, mutta näin pystyn suojelemaan sinua parhaiten. ”
”Keneltä muka?” kysyn ärtyneenä.
”Pahoilta ihmisiltä. Luota minuun, Bella. Minä rakastan sinua”, Carlisle sanoo vakavalla äänellä ja syleilee minua pitkään.
”Minäkin sinua . . .” vastaan hitaasti mutten pysty kääntämään katsettani peilistä. Kuvajaisemme tuijottavat vakavina takaisin ja nyt minä viimein huomaan sen kuilun, joka tulee aina erottamaan minut ja Carlislen. Ja silloin minä ymmärrän. Niinkuin vesi ja tuli, aurinko ja kuu, me emme koskaan voi olla yhdessä.
Kyseinen oivallus täyttää mieleni musertavalla voimallaan. Haukon henkeäni rajun surun täyttäessä minut. Koko näkökenttäni alkaa hämärtyä ja tajuan itkeväni. Yritän pyyhiä kyyneleitä pois, mutta en vain kykene näkemään mitään. Koko huone alkaa pyöriä ja kuulen korvissani Carlislen äänen joka toistaa pehmeästi nimeäni.
”Bella . . . Bella . . . Bella . . . ”
”Minä en voi . . . Me emme voi olla yhdessä. Me emme voi rakastaa toisiamme. Meidän välissämme on kuilu, Carlisle . . . Ja se kuilu pitää meidät erossa toisistamme ikuisesti . . . Anna minulle anteeksi”, nyyhkytän ja samalla koko huone täyttyy sokaisevalla valolla. Hetken minusta tuntuu kuin lentäisin ja sitten valo sammuu. On taas pimeää.
Epäröiden avaan silmäni ja katson suoraan Edwardin silmiin.
”Vihdoin olet hereillä. Pelkäsin kuollakseni puolestasi.”
En ymmärrä enää mitään. Kohottaudun istumaan ja tajuan olevani Forksin sairaalassa.
”Kulta, onko kaikki hyvin?” Edward kysyy huolestuneena.
Tuijotan poikaa pitkään, en voi uskoa että hän todella on siinä. Epäröiden kohotan käteni ja kosketan hänen marmorinvalkeaa poskeaan.
”En tiedä . . . Näin uskomattoman todentuntuista unta”, huokaan häkeltyneenä. Edward hymyilee minulle rakastavasti ja nousee syleilemään minua. Hänen kosketuksensa tuntuu hyvältä, tutulta ja turvalliselta. Kun vilkaisen laiskasti Edwardin olan yli, huomaan jonkun seisovan huoneeni oven takana. Carlisle. Miehen näkeminen saa sydämeni lyömään hirvittävän lujaa, käteni hikoavat ja tuijotan miestä kuin en koskaan ennen olisi nähnyt häntä. Hetken Carlisle seisoo siellä, käsi ovenkahvalla ja katselee meitä. Sitten vampyyri siirtää katseensa surullisesti hymyillen suoraan silmiini . . . ja kävelee pois luotani.
A/N: Yksi osa tähän tarinaan vielä tulee, ehkä enemmänki, riippuu miten tuo ajatuskulku nyt toimii
Ja anteeksi muuten pitkä väli näiden osien välillä, oli ajatuskatko . . . huomauttakaahan kirjoitusvirheistä, niitä saattaa huomaamattani siellä olla
