Tuhannesti kiitos kaikille kommentoijille.
Ja anteeks tuhannesti, ku tän jatkon tulemises on kestäny niin hirveen kauan....
No täs on nyt tää seuraava luku. Toivottavasti tykkäätte
14. LukuJPOV:Siinä se sitten vihdoin ja viimein oli: Volterra. Paikka, jossa Volturit asuivat. Volturit, jotka kuvittelevat olevan meidän kuninkaitamme ja hallitsevan kaikkia maita, jossa oli vampyyreita.
Meillä oli hyvä tuuri, sillä olimme kerinneet Seattlessa ensimmäiseen New Yorkiin lähtevään lentokoneeseen ja New Yorkissa kerkesimme juuri ja juuri kohti Italiaa lähtevään koneeseen. Sieltä olimme Emmettin kanssa ”lainanneet” nopeimman auton, minkä näimme. Matkaan meillä oli kulunut suunnilleen vuorokausi.
Emme olleet kehittäneet mitään kunnon suunnitelmaa tyttöjen pelastamisen eteen. Olin yrittänyt sanoa Emmettille, että yrittäisimme ensin neuvotella, mutta Emmett oli torjunut suunnitelmani ja sanonut, että meidän pitäisi taistella tai jotain sellaista. Emmett oli toisaalta ollut koko matkan innoissaan, sillä hän odotti, että hän tai me pääsisimme tappelemaan. Itse en sitä pitänyt hyvänä ideana, mutta minkäs teet kun veljenäsi on Emmett…
Volterra oli autio. Ei ristinsieluakaan, lukuun ottamatta muutamaa sokeaa kerjäläistä ja pientä poikajengiä pienessä kadun kulmassa.
Kiertelimme hetken ympäri kylän keskustaa, yrittäen etsiä pientäkin vihjettä missä Volturit asuisivat. Kun tulimme kylän kirkontornin alle, kuulimme askelia takanamme ja käännyimme katsomaan, kuka tai ketkä seurasivat meitä.
Takanamme käveli kolme mustiin kaapuihin pukeutunutta henkilöä, jotka kävelivät meitä kohti. Yksi oli muita päätä pienempi ja hän näytti johtavan kolmikkoa. Emme nähneet henkilöiden kasvoja sillä ne olivat huppujen peittämät.
Kun nämä kolme salaperäistä henkilö olivat parin metrin päästä meistä, pieni mustakaapuinen henkilö nosti kätensä ylös antaen kahdelle muulle merkin, että he pysähtyisivät. Sitten hän kohotti molemmat kätensä päänsä lähelle ja otti huppunsa pois kasvojen edestä.
Hupun alta paljastui vaaleahiuksinen, hyvin kaunis nainen. Hänen ihonsa oli lumenvalkea. Musta kaapu sai sen näyttämään melkein läpikuultavalta. Moni nainen olisi voinut olla kateellinen hänen kauneudelleen. Katseeni vieri naisen kasvoista hitaasti kohti jalkoja ja takaisin kasvoihin. Olin melkein lumoutunut hänen kauneudelleen kunnes katseeni kohtasi hänen katseensa. Hätkähdin nähdessäni hänen silmänsä. Naisen silmät olivat kirkkaan punaiset ja ilme oli kuin kuolleella. Samassa tunnistin hänet. Hän oli yksi tärkeä Voltureiden jäsen - Jane.
Jane tutki meitä hetken katseella. Sitten hänen kuollut ilmeensä sai hiukan eloa.
”Hyvää iltaa herrat. Tämäpä on mukava yllätys”, hän sanoi kylmällä, mutta helisevällä äänellä. Hänen ilmeestänsä saattoi kyllä päätellä, ettei hän tarkoittanut mitä sanoi.
Nyökkäsin hänelle tervehdyksen ja Emmett murahti jotain siihen suuntaan kuin ”iltaa”. Loput kaksi Volturiakin saivat suustaan jonkinlaisen tervehdyksen, mutta heidän äänistään saattoi päätellä, ettemme olleet kovin tervetulleita.
”Mikäs teidät tänne on tuonut?” Jane yritti kysyä hieman ystävällisemmin, mutta ei onnistunut siinä kovinkaan hyvin.
”Voimmeko puhua, jossain rauhallisemmassa paikassa?” kysyin ja nyökkäsin kohti poikajengiä, jotka näyttivät tarkkailevan meitä.
Jane vilkaisi poikiin ja sanoi kylmästi:
”Totta kai. Mennään vaikka meidän linnaamme.”
Hän kääntyi ja lähti harppomaan kohti pimeää kujaa kaksi urhoollista ”ystäväänsä” perässään.
”Aro ilahtuu kovasti kun kuulee, että olette täällä”, hän mutisi vielä perään.
Vilkaisin Emmettiä, joka näytti olevan raivon partaalla. Hänen kätensä olivat nyrkissä ja hänen sisästään kuului vaimeaa, melkein kuulumatonta murinaa. Päätin lähettää hänelle varmuuden vuoksi rauhoittavia aaltoja, ettei hän menettäisi malttiaan (ainakaan vielä). Emmett käänsi katseensa minuun ja loi minuun hieman äkäisen ”Kiitos vaan”-katseen. Kohautin hänelle olkia ja lähdin kävelemään Janen ja kahden muiden perään, joiden oletin olevan Demetri ja Felix, sillä jos jompikumpi olisi ollut Alec, hän olisi kävellyt aivan Janen vieressä.
****************
”Odottakaa tässä, niin menemme ilmoittamaan teidät Arolle”, Jane sanoi kylmällä äänellään, kun olimme saapuneet suuren puisen oven eteen. Melkein heti sen sanottuaan Jane kiepsahti ympäri ja raotti suurta ovea ja astui sisälle saliin kintereillään Demetri ja Felix.
Heidän kadottuaan kuulin Emmettin vetävän syvään henkeä ja katsahdin häneen päin.
”Jo on aikoihin eletty”, Emmett mutisi puoliksi itselleen ja puoliksi minulle.
”Miten niin?” kysyin.
”No katso nyt missä he asuvat. Olisi voinut luulla että meidän ”kuninkaamme” asuisivat jossain hienossa linnassa, mutta tämä”, hän viittoi kädellään ympärilleen. ”Tämähän on suorastaan läävä. Mieti nyt Jazz, he asuvat viemärissä!” Sanottuaan sen hän alkoi hekottaa hysteerisesti. Naurahdin itsekin hieman, mutta sitten vakavoiduin.
”Okei Em, nyt saa pelleilyt riittää. Meillä on muutakin tekemistä. Meidän pitää pelastaa tytöt, mutta sitä ennen meidän pitää keksiä suunnitelma-”
”Ei me mitään suunnitelmaa tarvita. Improvisoidaan!”
Huokaisin. Tätä minä juuri vihaan Emmettistä. Hän ei koskaan suostu suunnittelemaan taktiikkaa.
”No hyvä on. Improvisoidaan. Mutta lupaa, ettet tee mitään hätiköityä…”
Samassa puinen ovi narahti. Käänsimme molemmat heti katseemme ovelle. Ovella seisoi Jane.
”Aro ottaa teidät nyt vastaan”, hän sanoi kylmällä äänellään ja viittoi meidät astumaan salin sisäpuolelle.
Sali oli valtavan iso ja hämärä (kuten kakki muutkin paikat täällä). Salin katto oli ainakin kymmenen metrin päästä lattiasta ja sen reunassa oli vain muutama onneton ikkuna antamassa tänne valoa. Salin päässä oli koroke, jossa oli kolme valtaistuinta. Keskellä istui Aro, mielipuolinen ilme kasvoillaan. Hänen oikealla puolellaan (meistä katsottuna vasemmalla)istui Marcus ja Aron toisella puolella Caius, murjottava ilme kasvoillaan (kuten aina).
Samassa Aro hyppäsi pystyyn ja harppoi meitä kohti kädet levällään. Astuimme Emmettin kanssa vaistomaisesti askeleen taaksepäin.
”Iltaa nuoret! Hauska nähdä teitä taas! Viime kerrasta on jo aikaa. Miten Carlisle voi? Ja mikä on kunnia saada teidät tänne Volterraan?” Aro lörpötteli kysymyksiään iloisesti. Hän näytti siltä, etteivät ne loppuisivat vielä hetkeen.
Emme vastanneet hänen kysymyksiinsä, vaan seisoimme siinä hänen edessään kuin patsaat.
”Mikäs teille nyt tuli, hyvät ystävät? Olette haudanvakavia. Onko joku kuollut? Ei kai vain Carlisle?” Aron leveä hymy muuttui silmänräpäyksessä kauhistuneeksi.
”Ei”, sanoin, ”Kukaan ei ole kuollut.”
”Luojan kiitos. Minä ehdin jo säikähtää kuollakseni”, Aro haukkoi henkeä.
”No miksi mutruinen naama? Ei tämä nyt noin vakavaa ole, tulla tapaamaan vanhoja ystäviä…”
Pah! Vai että oikein vanhoja ystäviä. Unissasi Aro. Unissasi, ajattelin.
”No mitäpäs sinne Forksiin kuuluu? Oletteko vielä tekemisissä niiden… koirien kanssa?”, Aro yritti pitää epätoivoisesti keskustelua pystyssä.
”Mitenkäs teidän vaimonne voivat? Miksette ottaneet heitä mukaan tänne? Olisi ollut niin mukava nähdä heitäkin.”
Nyt Aro meni jo liiankin pitkälle. Esittää nyt kuin olisi iloinen jälleennäkemisestämme, mutta sitten vielä yrittää esittää, ettei heillä olisi mitään tietoa Alicesta, Rosaliesta ja Bellasta. Ihanko tyhmänä hän meitä pitää? Ettemme tietäisi, että he ovat kidnapanneet heitä?
”Sanotaan nyt, että te tiedätte sen paljon paremmin kuin me!” Emmett alkoi suuttua.
”Anteeksi, nyt en nyt ymmärrä. Miten me voimme tietää paremmin, miten teidän vaimot voivat, kuin te itse?” Aro esitti tietämätöntä.
”Mitenköhän? Voisikohan se olla syynä, että he ovat olleet täällä jokusen kuukauden verran!” Emmett sanoi ivallisesti.
”En ymmärrä mitä sinä puhut-”
”TIEDÄT TASAN TARKKAAN MISTÄ MINÄ PUHUN. ÄLÄ ESITÄ TYHMEMPÄÄ KUIN OLET!”
”Em. Rauhoitu”, sanoin ja laskin käteni hänen harteilleen, mutta hän ravisti ne pois.
Samassa ympärillemme Aron viereen putkahti Caius ja Marcus. Heidän perässään riensi Jane, Alec, Felix ja Demetri. En keksinyt muuta keinoa rauhoittaa hieman tilannetta, kuin lähettää rauhoittavia aaltoja koko saliin.
”Voisiko jompikumpi nyt kertoa, mitä on tekeillä ja miksi olette tulleet tänne?” kysyi Marcus.
”Miksiköhän? Ihan kuin ette sitä vielä tiedä. Mutta nyt lopetetaan jaarittelu. Missä he ovat?” Emmett puhui hampaittensa välistä.
”Ketkä?”
”Lopettakaa jo teidän ”tietämättömyytenne”. No tietenkin vaimomme, jotka kidnappasitte muutama viikko sitten-”
”Anteeksi mitä? Mekö olemme kidnapanneet vaimonne? Kuulinko oikein?” Caius puuttui asiaan.
”Kuulit!” sanoin.
Samassa Caius alkoi nauraa ivallista nauruaan.
”Noin tyhmää väitettä en olekaan koskaan kuullut”, hän sanoi ivallisen naurunsa seasta.
”Ei se mikään hemmetin väite ole! Missä he ovat?” kysyin kärsimättömästi.
”Eivät he ole täällä”, Marcus mutisi.
”ÄLÄ KUULE KUSETA MEITÄ! TIEDÄMME TASAN TARKKAAN, ETTÄ HE OVAT TÄÄLLÄ!” Emmett karjui.
”Jos ette kerran puhetta usko, menkää ja tutkikaa koko linna. Sanonpahan, että se on pelkkää ajanhukkaa”, Caius sanoi ivallisesti.
Emmettillä oli voiton riemuinen ilme, ennen kuin hän katosi etsimään tyttöjä.
”HAH! NYT HÄVISITTE TÄMÄN PELIN, LUUSERIT!” kuului vielä Emmettin voitonriemuinen hirnunta jostain kaukaisuudesta. Naurahdin itsekin ja lähdin etsimään Alicea ja kumppaneita. Volturit eivät olekaan niin viisaita kuin päällepäin näyttää. Täys tolloja suorastaan. Jos minä olisin kidnapannut jonkun, en olisi päästänyt ketään lähellekään paikkaa, jossa pitäisin vankejani.
Saavutin pian Emmettin.
”Onko jo löytynyt mitään?”, kysyin.
”Ei, ei vielä, mutta kyllä he vielä jostain löytyvät. He eivät voi olla muualla kuin täällä”, Emmett sanoi.
”Olet oikeassa. Jatketaan etsintöjä”, sanoin ja aukaisin oven, joka oli lähimpänä minua. Suljin oven melkein saman tien kun olin avannut sen. Emmett katsoi minua otsa kurtussa.
”Eivät he siellä ole. Huone oli täynnä ruumiita”, vastasin hänelle, vaikkei hän ollut ehtinyt kysyä mitään.
Oli kulunut jo tunteja, emmekä olleet nähneet pientäkään vihiä, missä tytöt olisivat. Olimme kalunneet lähes jokaisen huoneen, komeron, kellarit ja ylipäätänsä kaikki paikat, joissa he olisivat voineet olla. Minulla alkoi jo olla tunne, etteivät he olisikaan täällä. Ehkä Volturit olivatkin vähän viisaampia kuin kuvittelin. Ehkä he osasivat odottaa meitä ja piilottaa tytöt muualle. Tai ei sittenkään. Olin nähnyt Janen ja muidenkin Volturien ilmeet, etteivät he olleet osanneet odottaa meitä ja ettemme olleet tervetulleita ”kyläilemään” juuri nyt. Mutta miksi he olivat päästäneet meidät etsimään ja penkomaan heidän paikkojaan? Vai olisiko täällä vieläkin joitain paikkoja joita emme ole huomanneet?
”Täällä on vielä muutama huone!” huikkasi Emmett paria metriä edempänä minusta. Ryntäsin nopeasti hänen luokseen. Avasin oven ja hetken päästä minulta pääsi huokaus.
”Ei täälläkään”, sanoin pettyneenä.
”Eikä täällä”, huokaisi Emmett, joka oli mennyt katsomaan seuraavaa ovea.
”Jatketaan vielä. Heidän on oltava täällä jossain”, sanoi Emmett ja lähti harppomaan pitkää käytävää eteenpäin.
Tämä oli toivotonta. Volturit olivat piilottaneet heidät liiankin hyvin. Avasin heti seuraavan oven, joka tuli vastaani. Menin huoneeseen sisälle ja sain pian harmikseni huomata, että olimme jo käyneet siellä.
Etsimme tyttöjä vielä puoli tuntia, kunnes olimme kumpikin sitä mieltä, että tytöt eivät olleet siellä. Palasimme saliin, jossa olivat Aro, Caius ja Marcus.
Sali oli aivan samanlainen, kuin silloin kun lähdimme etsimään tyttöjä. Kaikki olivat samoilla paikoilla, kun lähdimme, paitsi Aro, Caius ja Marcus olivat siirtyneet istumaan valtaistuimilleen. Kaikki olivat kuin patsaita.
Kun astuimme saliin, näytti kuin patsaat olisivat heränneet henkiin. Kaikkien katse kääntyi meihin päin. Joka ikisellä vampyyrillä, siinä salissa oli vakava ja osittain vihainen ilme. Kaikkialla oli punaisia silmä pareja tuijottamassa meitä kylmästi.
”No löysittekö etsimänne?” Aro kysyi ystävällisesti. Pudistin päätäni vihaisena. Missä ihmeessä Alice olisi, jos ei täällä Volterrassa? Minne he olivat heidät pistäneet?
”Mitäs minä sanoin”, Marcus sanoi kylmästi virnuillen.
”Voi teitä. Luulitte, että olisimme ”kidnapanneet” vaimonne. Mitä Carlislekin sanoisi, jos kuulisi kuinka tyhmiä olitte? ” Caius ilkkui.
”Caius”, Aro varoitti tätä ja mulkaisi häntä paheksuvasti.
”Saaneen kysyä sitten, että mikä se uhkavaatimus kirje oli? Ja se soitto, jossa sanoitte, että tapaamme 2.9. Italiassa, Firenzen kaupungissa Santa Maria del Fiori nimisen katedraalin edessä?” kysyin närkästyneesti. Caiuksen ilme muuttui samassa vakavaksi, mutta melkein saman tien se muuttui taas ivalliseksi.
”Emme me ole mitään kirjettä kirjoittaneet tai soittaneet teille”, hän sanoi.
”Ette vai? Mikä tämä sitten on?”, Emmett kysyi heiluttaen kirjekuorta kädessään. Caius näytti hämmästyneeltä ja tuli ottamaan kirjeen itselleen ja palasi saman tien takaisin valtaistuimelleen. Kun hän oli istuutunut tuolilleen, hän avasi kuoren ja alkoi lukea kirjettä. Luettuaan sen hän antoi sen Arolle.
”En ole koskaan nähnytkään tuota kirjettä. Oletko sinä oi kunnioitettu Aro?” hän kysyi ivallisesti.
”En.”
”Mistä me tiedämme, ettette ole kirjoittaneet tätä itse, lavastaaksenne meidät ja saada kaikki vampyyrit puolellenne ja kaapata meiltä sen jälkeen vallan?” Caius naurahti.
Ennen kuin kukaan kerkesi reagoimaan, Emmett oli hyökännyt Caiuksen kimppuun ja heittänyt tämän päin vastakkaista seinää. Kuului korvia vihlova kolahdus. Emmett oli juuri aikeissa lähteä Caiuksen päälle uudestaan, mutta Caius kerkesi ensin. Oli Emmettin vuoro lentää päin seinää. Kuului taas korviavihlova kolahdus ja sen alta Caiuksen huuto:
”Jane!”
Jane astui edemmäs katse Emmettiä kohden. Pian Emmett kaatui maahan ja alkoi kiemmurrella maassa tuskissaan. Samassa lähdin Janea kohti ja tönäisin tämän sivuun, jotta hänen katseensa Emmettistä herpaantuisi.
Pian kaaduin itse maahan, ja aloin kiemurrella lattialla. Kipu oli sietämätöntä. Tuntui kun pääni olisi räjähtämässä.
Sitten kipu loppui kuin pyynnöstä, mutta en nähnyt tai kuullut mitään. Oli aivan pimeää ja hiljaista.
****************
Tuntui kuin tätä pimeyttä ja hiljaisuutta olisi kestänyt jo viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia. Pimeys ja hiljaisuus oli jo tehdä minusta hullun, kunnes sain huomata, että aloin kuulla ja nähdä vähitellen. Aluksi äänet olivat hiljaisia, ja maisema, jonka näin oli sumea. Mutta koko ajan aloin nähdä ja kuulla selvemmin. Ei kestänyt kauan kun kuulin ja näin avain selvästi.
Maisema oli hämärä. Paikka, jossa olin, oli pimeä ja vain jostain kaukaisuudesta tuli valoa. Harmikseni huomasin olevani edelleen Volterrassa. Olin polvillani suuren salin kivilattialla. Kohotin katseeni ja näin edessäni kolme valtavaa valta istuinta, jossa istuivat Aro, Caius ja Marcus tuijottaen minua, kuin olisin joku, jolla ei olisi mitään merkitystä. Katselin vielä hetken ympärilleni ja näin vieressä Emmettin. Emmettin ilme oli ahdistunut ja täynnä tuskaa. Olimme totaalisesti nyt liemessä.
Samassa Caius nousi ylös istuimeltaan ja alkoi harppoa koroketta edes takaisin.
”On täisin törkeätä tulla tänne syyttämään meitä teosta, mitä me emme ole tehneet. Minusta heidän pitäisi saada rangaistus, Aro” Caius sanoi vihdoin ja polvistui tämän eteen.
”Caius hyvä, älä ole kärsimätön. Kyllä he saavat rangaistuksensa. Odotamme vain oikeaa hetkeä.”
”Mitä me nyt odottelemaan jäämme? Heidän kuuluu saada rangaistuksensa heti, sillä he syyttivät meitä turhasta ja hyökkäsivät meidän kimppuumme. Ei ole mitään syytä jäädä odottelemaan. Hoidetaan tämä nyt vain heti pois alta”, Caius sanoi innokkaasti. Aro päästi pitkän haikean huokauksen.
”Caius, olet oikeassa, mutta ajattelen vain Carlislea. Mitä hän sanoo, kun kuulee, mitä olemme tehneet? Olemme muutenkin jo aiheuttaneet hänen perheelleen paljon tuskaa”, hän sanoi päätään pudistellen.
”Kyllä Carlisle ymmärtää miksi me sen teemme. Ei ehkä nyt, mutta joskus sadantuhannen vuoden päästä”, sanoi Marcus.
”No hyvä on. Tehkää se mitä täytyy”, hän huokaisi.
Sitten Caius ja Marcus alkoivat kävellä meitä kohti vakava ja samalla voitonriemuinen ilme kasvoillaan.
Suljin silmäni. Nyt se olisi sitten minun ja Emmettin loppu. Pääasia oli kuitenkin, että Alice, Rosalie ja Bella olivat turvassa. Mietin Carlislea, kaikki, mitä hän oli opettanut, oli mennyt hukkaan, Esmeä, meidän rakastavaa äitiämme, joka otti minut mielellään perheeseensä, Roslieta, Edwardia, Bellaa ja Renesmeetä, ja meidän hyviä aikojamme. Ja Alicea. Rakasta Aliceani, joka jäisi nyt yksin, minun tyhmyyteni takia. Mitä kaikkea hän olikaan joutunut kestämään minun takiani ja se kaikki oli ollut turhaa.
Avasin vielä silmäni ja näin kun Caius ja Marcus tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Pian he olivat aivan kohdallamme ja kohottivat kalpeat kätensä meitä kohti.
Nyt se oli sitten kaikki mennyttä. Pian minua ja Emmettiä ei ole olemassakaan.
Vedin syvään henkeä ja sanoin mielessäni:
”Hyvästi Alice. Rakastan sinua!”
A/N: Toivottavasti piditte! Kommentteja?!
Ainiin pakko sanoo tähän välii, et jatkon tulemisessa voi taas vähän kestää koska inspis on taas jossain kuusessa ja en tiiä koska kerkeen/keksin kirjottaa jatkoo, mut yritän mahollisimman nopeesti.
