Kirjoittaja Aihe: Tuostapa saikin tonttu pieni aattehen | K-11 tonttuslash | joulukalenteri  (Luettu 6409 kertaa)

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Voi ei, miten kurjaa jos pariskuntamme ei voi pitää yhteyttä ja sitten lukijat eivät saa nauttia siirappisista kirjeistä. <3 Jotka on olleet aina ihan supersöpöjä. Mutta ehkä tuohon jokin ratkaisu saadaan tulevaisuudessa...

Vili oli hauska poika, mutta myös kovin fiksu kun korjasi lelunsa ja totteli lopulta.

Lainaus
”Siivoappas nyt ja sitten kipin kapin aamupalalle. Miten ihmeessä olet saanut tälläisen kaaoksen aikaan?” Kati torui poikaa, joka ei selvästikään ymmärtänyt tehneensä mitään pahaa.

”Se oli aika helppoa”, Vili ehti jo aloittaa selityksensä, ennen kuin huomasi äitinsä viivaksi vetäytyneen suun.

Heh. Lapset. : )

Mur, sait mut himoitsemaan karjalanpiirakoita ja munavoita. Kiitos vaan. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


Crescen

  • ***
  • Viestejä: 674
  • looking for a romance
Pics, no niinpä! Tälläinen kirjeettömyys raastaa minunkin sydäntäni! Ja heh, Vili on yllättävän älykäs ikäisekseen - tykkään itseasiassa Vilistä jo paljon enemmän kuin alussa uskalsin edes toivoakaan.

A/N: 10&11, ei oo käyttistä, käytän silti. Ei vaan, draamaa.




10.12

Tilanne keittiössä alkoi käydä niin painostavaksi, että Aatoskin kiemurteli kengissään, vaikka hän olikin vain nurkan takana tätä keskustelua todistamassa. Kaikki tavoitettavissa olevat perheenjäsenet olivat kokoontuneet keittiön pöydän ympärille, eikä kukaan kokenut tilannetta miellyttäväksi. Talon emäntä huokaili syvään ja laski ainakin tuhanteen kerta toisensa jälkeen, vaikkei se helpottanut hänen oloaan lainkaan.  Roope istui penkillään kuin myrskyn merkki, hivuttautuneena mahdollisimman kauas muista. Eevin silmät olivat itkusta punehtuneet ja tyttö näytti siltä, että hän aloittaisi parkunsa uudelleen millä hetkellä hyvänsä. Viuhti-koira oli niin hermostunut, ettei se uskaltanut edes omalta pediltään nousta.

Sisarussarjan nuorimmainen tuntui olevan ainoa, jolla oli vielä puhekyky kutakuinkin tallella.
”Sisko, sattuuko sinuun?” poika kysyi huolestuneena, silmät myötätuntoa loistaen. Vili oli murtanut kätensä kolmevuotiaana, se oli jäänyt pysyvästi ikäväksi muistoksi kuopuksen mieleen.

”Vähän”, Eevi vastasi itkua nieleskellen. Tyttö koetti olla katsomatta oikeaa jalkaansa somistavaa kipsiä.

”Tämä vaikeuttaa taas asioita”, Kati mutisi rauhallisesti, vaikka hän ei olisi suonut enää yhtään ylimääräistä taakkaa kannettavakseen.
”Tänään on kyllä liian myöhä aloittaa järjestelyjä, mutta eiköhän koulu sulle taksikyydin hoida, kun käyn selittämässä asiat.”

”Jos toi lapamato olis kerrankin tehnyt hommansa, niin mun jalka olis ihan ehjä”, esikoinen tiuskaisi.
”Luuletko että mä oon iloinen siitä, että joudun linkkaamaan kuukauden noilla saatanan rumilla kepeillä?”

”Lopeta heti tuo kiroaminen”, äiti ojensi tyttöä. Eevi sulki suunsa, veti kätensä puuskaan rinnalleen ja kohotti kiukuissaan leukansa niin ylös, että hän näytti peräti ylevältä.
”Ja Roope, jos tuo sinun käytöksesi ei ala muuttumaan niin tietokone lähtee takavarikkoon.”

Siitäkös poika suivaantuikin. Hän katsoi äitiään myrkyllisesti ja sisartaan hän vilkaisi pelkästään halventavasti.
”Kumma kyllä, kaikki muut pysyivät aivan hyvin pystyssä ilman sitä hiekkaakin. Eipä se ole minun ongelmani, jos jonkun on pakko käyttää sellaisia huorasaappaita”, Roope sanoi äänellä, joka oli hyinen kuin pohjoistuuli.

”Roope!” Katin ääni oli varoittava, mutta poika ei aikonut lopettaa, ennen kuin oli sanottavansa sanonut.

”Muistaakseni iskäkin sanoi, että katkot vielä kinttus tuollaisilla kengillä. Itsepähän kerjäsit”, poika tuhahti.

Jos Eevin jalka olisi ollut kunnossa, hän olisi hyökännyt pöydän ylitse veljensä kimppuun kuin raivoisa kissapeto. Mutta nyt tyttö joutui istumaan paikoillaan hammastaan purren ja kyyneliään pidätellen.

”Nyt pyydät heti siskoltasi anteeksi”, äiti komensi vakavoituneena, yrittäen kaikin keinoin pysyä rauhallisena tilanteen herrana. Poika ei kuitenkaan tehnyt elettäkään toteuttaakseen käskyä, vaan istui hiljaa kuin vuori.
”Tai muuuten tietokone lähtee kahdesi kuukaudeksi”, nainen lisäsi kylmästi. Vaikka kiristäminen oli hänen mielestään kovin alhainen keino, sillekin oli paikkansa ja aikansa. Katin mielestä se hetki oli juuri nyt. Eikä hän epäröisi hetkeäkään uhkauksensa toteuttamisessa.

Roope tuijotti äitiään epäuskoisesti.
”Sä oot aina ton puolella!” poika huudahti ja nousi pöydästä mielenkosoituksellisesti.

”Mä en ole tässä nyt kenenkään puolella. Vahinko on tapahtunut eikä sille voi enää mitään, mutta tuollaiset puheet loppuvat heti”, Katin ääni sai jopa kotitontun niskavillat nousemaan pystyyn.
”Sama koskee Eeviä.”

”Just”, Roope äyskäisi ja asteli jo kohti keittiön ovea, kunnes äidin sanat pysäyttivät hänet.

”Jos nyt lähdet yläkertaan, se on aivan varma ettet nää sitä masiinaasi ennen helmikuuta.”

Vaikka tilanne vaikutti toivottomalta, jotenkin nuo sanat saivat Roopen kääntämään tossunsa ympäri. Hän palasi takaisin keittiöön ja seisahtui isosiskonsa eteen anteeksi pyytäen. Pahoittelut tuskin olivat kovin vilpittömät, eivätkä ne olleet nöyrää nähneetkään, mutta olivat toki tyhjää paremmat. Hammastaan purren talon emäntä antoi pojalleen luvan poistua, eikä nuori hukannut aikaansa vaan rynnisti samoin tein yläkertaan. Vili vaikutti hämmentyneeltä ja puhalteli maitolasiinsa pillillä kuplia – tavallisesti Kati olisi kieltänyt, mutta nyt hänellä ei ollut siihen energiaa. Kotitonttu oli pahoillaan että poikalapsi oli joutunut kuulemaan rumaa kielenkäyttöä sisaruksiltaan, joiden pitäisi olla kasvalle lapselle roolimallina.

Eevi sai ensimmäiseksi ajatuksensa kasaan ja nousi ruokapöydästä.
”Mä meen katsomaan telkkaria”, tyttö ilmoitti tukahtuneella äänellä.

”Haluatko jotain välipalaa?” Kati kysyi havahtuen ajatuksistaan takaisin tähän maailmaan.

”Ei ole nälkä”, isosisko pudisteli päätään ja lähti könkkäämään keippiesä tukemana kohti olohuonetta.

Aatos kipusi sukkelaan takan päälle ja katseli sieltä käsin, kuinka tyttö koetti asettautua sohvalle makuulle mukavasti. Tontun kävi kovin sääliksi tuota tyttöä, joka vaikutti olevan vielä kovin tuskissaan. Kipulääkkeillä menisi oma aikansa ennen kuin ne turruttaisivat jalan. Aamulla Eevi oli lähtenyt viimeisenä kouluun ja liukastunut portaiden eteen muodostuneeseen jäähän. Jalka oli jäänyt  ikävästi hänen alleen, mutta silloin esikoinen ei ollut tajunnut epäillä mitään. Pienestä kivusta huolimatta hän oli kävellyt kouluun, jossa ongelmat olivat alkaneet. Säärtä alkoi pakottaa ja sille astuminen teki kipeää. Pian jalka alkoi myös turvota. Eevin onneksi hänellä oli ollut jalassaan matalat nilkkurit. Jos kyseessä olisivat olleet ne huorasaappaat – kuten Roope oli kauniisti päättänyt asian ilmaista – ne olisivat olleet luultavasti entiset. Jalkaa olisi tuskin saatu pois saappaan tyköistuvasta varresta ilman kenkien tuhoamista. Saappaiden säästyminen ei kuitenkaan Eeviä lohduttanut.

Loppujen lopuksi esikoinen makasi sohvalla koko illan. Kun television ohjelmat eivät enää miellyttäneet, otettiin esiin Glee dvd-boksi. Laulut ja draama selvästi saivat potilaan ajatukset muualle, eikä Aatoskaan voinut väittää, etteikö ohjelma olisi ollut peräti viihdyttävä. Kati kävi säännöllisin väliajoin tiedustelemassa, kaipaisiko Eevi jotain, mutta tyttö oli päättänyt ryhtyä mykäksi. Kymmeneltä äiti luovutti, pyytäen tosin tytärtään laittamaan äänenvoimakkuutta hieman pienemmälle. Kati vei Vilin – joka oli leikkinyt koko illan todella hiljaa ja kiltisti legoillaan – yöpuulle ja sulkeutui sen jälkeen itsekin makuuhuoneeseensa.

Kello oli melkein yksi, kun Aatos huomasi esikoisen vaipuneen unten maille. Tonttu loikkasi alas tulisijan päältä ja kiipesi sohvan selkänojalle. Hän katseli päätään pudistellen tyttöä, joka oli nukahtanut kaukosäädin kädessään, vakava ilme kasvoillaan. Sohvalla pyörimisestä takkuuntunut tukka osoitti vähän jokaiseen ilmansuuntaan, saaden Eevin näyttämään lumotulta metsän peikolta. Tytön uni oli kuitenkin levollista ja hänen rintakehänsä kohoili rauhallisesti television värivalojen hohteessa.

”Kas niin, pieni ruusunnuppu”, Aatos puheli hiljaa, vaikkei kukaan häntä ollut kuulemassa. Tonttu pudottautui alas sohvalle ja veti sohvan jalkopäähän potkitun punaruudullisen viltin peitteeksi Eevin ylle. Hän sammutti television tytön kädessä lepäävästä kaukosäätimestä – hän oli oppinut tämän tempun silloin, kun Kati oli ollut vielä taipuvainen sohvalle nukahteluun, ennen lapsien syntymää.

”Kauniita unia”, Aatos kuiskasi silittäen varovasti tytön poskea. Tonttu huomasi haukottelevansa, ja päätti itsekin painua petiin.


11.12

Kotitonttu ehti livahtamaan piiloon vaatekomeroon, ennen kuin makuuhuoneen ovi lennähti auki. Sisään linkutti Eevi, paiskaten koululaukkunsa huoneen nurkkaan, viskaten keppinsä lattialle ja heittäytyen sängylle pitkälleen niin dramaattisesti, kuin toinen jalka paketissa oli suinkin mahdollista. Pian surkeat nyyhkäykset ja niiskutus täytti makuuhuoneen. Aatos kurkisteli vaatekaapin ovien raosta huonetta – kuinka pienestä olikaan ollut kiinni, että hän oli ehtinyt tänne piiloon. Aurinko alkoi jo painua mailleen ja viimeiset ikkunasta heijastuvat punertavat valonsäteet saivat Eevin tukan näyttämään liekehtivältä huoneen hämärässä. 

Aikansa siinä makoiltuaan tyttö kaivoi taskustaan esiin puhelimen, jonka ruudun hohde sai maalasi tytön alakuloiset kasvot näyttämään valkeilta kuin aave.
”Moi”, sisarussarjan vanhin melkein kuiskasi puhelimeen, jonka hän oli vienyt korvalleen.

”En pysty odottamaan että soitat takaisin, joten mun on pakko tukkia sun vastaaja. Sori siitä jo etukäteen, mutta mä en vaan jaksa. Ihan kun mä olisin joku alien. Kaikki tuijotti mua koulussa kuin jotain vammasta. Meiju ja muut vaan tirskui koko päivän ja supatteli – tiedän että ne puhui musta, koska Vilma puhuu välillä ihan tarkoituksella niin kovaa, etten mä voi olla kuulematta. Roope onnistui nolaamaan mut jo viimeviikolla ihan täysin, ja nyt vielä tämä. Koko koulu nauraa mulle! Nörtin sisko jonka ei pitäis kävellä korkkareilla, kun se on niin kömpelö. Mä olin nukahtanut viimeyönä sohvalle ja heräsin niin myöhään, etten ehtinyt käymään suihkussa tai laittamaan tukkaa kunnolla. Vilma naureskeli matikantunnilla, että mulla on nutturassa linnunpesä, että se näki ihan varmasti jonkun oljenkorren repsottavan sieltä. Jenna on vieläkin kipeä eikä kukaan halua istua ruokalassa samaan pöytään jalkapuolen kanssa. Paitsi jotkut seiskan tytöt, koska muualla ei ollut tilaa. Nekin jutteli vaan keskenään, ihan kuin mua ei olis ollut edes olemassa.”

Voi kumpa tietäisin, ketä nuo kiusaajat oikein ovat, Aatos pohti mielessään, silloin antaisin heille varmasti sellaisen opetuksen, että he muistaisivat sen koko lopun ikänsä. Noiden inhottavien juttujen kuuleminen sai Aatoksen uhmakkaalle tuulelle. Hän ei kertakaikkiaan voinut sietää ilkiöitä.

”Tuntuu että tää vuosi ei lopu ikinä”, Eevi huokaisi murheissaan.
”Vielä marrakuussa kaikki oli melko okei. Sain joskus jopa mennä istumaan Meijun ja muiden kanssa samaan pöytään. Vilma kysyi mua jopa juhlimaan sen synttäreitä, ja nyt mä oon taas ihan ulkopuolella ja yksin. Ainakaan mun ei tarvi mennä yksikseni seisomaan keppien kanssa tonne pihalle eikä mun tarvi osallistua liikuntaan. Mitään muuta sidettävää mä en tästä keksi. Ai niin, unohdin palauttaa sen helvetin englannin kokeen. Vilma uskoo että oon lyönyt pääni niin pahasti, että mun aivot on vioittuneet. Englannin opettajan mielestä olen vain idiootti. Ilmeisesti mä oon todellinen luuseri, koska Henna tiedät kyllä kuka yritti tulla tekemään mun kanssa lähempää tuttavuutta. Se jos mikä on merkki siitä, että mulla ei ole enää mitään sosiaalista statusta meidän koulussa. En kestä. Anteeksi tää avautuminen ja kiitos jos kuuntelit tän. Soittele”, tyttö henkäsi lopuksi puhelimeen.

Eevi puristi rystyset valkoisena älypuhelintaan ja kirosi ääneen kaikki koulun suositut tytöt helvettiin. Hän raivosi jalalleen, hän raivosi Ronjalle joka ei vastannut puhelimeen ikinä kun hän olisi tukea kaikista eniten kaivannut. Tyttö toivoi inhalle nörtti-pikkuveljelleen kaikkea pahaa – kumpa hän murtaisi molemmat kätensä, niin hän ei pystyisi pelaamaan. Se olisi Aatoksenkin mielestä kerrassaan tehokas keino ajaa Roope hulluuden partaalle, mutta sitä kotitonttu ei olisi koskaan toivonut, vaikka hän kovin tunsikin myötätuntoa tuota sängyllään raivossa ja epätoivossa kieriskelevää naisenalkua kohtaan. Olihan kotitonttu itsekin ollut aivan yhtä epävarma itsestään – vielä tänäkin päivänä hän oli sitä ajoittain – ennen kuin oli löytänyt vierelleen oikeita ystäviä, jotka rakastivat häntä sellaisena kuin hän oli, hiljaisena haaveilijana joka uppoutui herkästi omiin maailmoihinsa. Sellaisia tovereita Eevikin tarvitsisi rinnalleen enemmän kuin mitään, mutta tyttö koetti selvästikin etsiä itselleen ystäviä sieltä, mistä tuollainen soturin sielu ei tulisi niitä löytämään. Se harmitti Aatosta kovin. Mutta kyllä elämä opettaisi myös tätä tulisieluista ruususuuta, sen tonttu tiesi varmaksi.

Aatos kuuli askeleiden lähestyvän raolleen jäänyttä huoneen ovea.
”Mitä sinä oikein möykkäät siellä, tuo mekkala kuuluu alas asti?” Kati ihmetteli kulmat kurtussa. Nainen kurkisti oven raosta ääni äidillistä huolta hohkaten.

”En mitään”, Eevi puuskahti, painaen koristetyynyn kasvojensa peitoksi.

”Sinä itket”, äiti huokaisi ja astui huoneeseen varoen – teinit osasivat toisinaan olla kovin kärkkäitä, eivätkä halunneet aikuisten astuvan omalle reviirilleen. Kati kunnioitti lapsiensa toivomuksia, sillä olivathan teinit päässeet siihen ikään, jossa he tarvitsivat oman linnoituksen, jonne ei muilla ollut asiaa. Tytär ei kuitenkaan käskenyt äitiään painumaan hiiteen, ja jo pelkästään sitä voitiin pitää lupana astua herkän nuoren naisen tukikohtaan.

”Enkä itke”, Eevi mutisi tuohtuneena tyynyyn.

”Kyllä ihminen saa itkeä, jos siltä tuntuu”, Kati rokaisi tyttöä lempeästi puhellen. Hän istahti sängyn laidalle ja silitteli esikoisensa päätä.
”Kuule, anteeksi siitä eilisestä. Ei tämä ole sinun vikasi, mutta olin vaan hieman hermostunut. Tämä joulua edeltävä aika on töissäkin todella rankkaa. Omaisia ravaa vierailuilla yhtenään ja asukkaillekin pitäisi järjestää jotain mukavaa jouluksi. Sitten vielä tuo isän työmatka. Ehkä ymmärrät joskus mitä tarkoitan. Mutta en todellakaan tarkoittanut olla ilkeä tai pahoittaa mieltäsi.”

Esikoistyttö makasi siinä aivan hiljaa, kuin miettien mitä sanoisi.
”En minä sinulle ole vihainen, mutta kaikille muille”, ruususuu päätyi lopulta murahtamaan.

”Myös Vilille ja Viuhtille?” Kati tiedusteli ihmeissään.

”No en. Mutta ihan kaikille muille”, Eevi jatkoi marmatustaan ja painoi tyynyä niin kovasti vasten kasvojaan, että Aatos pelkäsi tytön pian tukehtuvan.

”Joskus kiukuttelu helpottaa. Tai ehkä voisit käyttää kaiken tuon raivon läksyjen tekoon? Minä siivoan kaikista nopeiten vihaisena”, äiti naurahti ja pörrötti kevyesti lapsensa tukkaa, saaden tämän vetäytymään hieman kauemmas – se oli jo liian toverillista ja alentavaa.

”Ei kiitos”, tytär nurisi ja kääntyi kyljelleen sikiöasentoon, vakaana aikomuksenaan mököttää siinä koko loppuilta.

”Kuinka vain”, talon emäntä kohautti hartioitaan.
”Ruoka on kohta valmista, ja olisi hyvä jos tulisit syömään Vilin kanssa. Minä joudun kohta taas menemään töihin.”

Eevi ei vastannut pyyntöön mitenkään, mutta äiti poistui silti luottavaisin mielin. Eevi oli kaikesta uppiniskaisuudestaan huolimatta hyvin vastuullinen isosisko, joka piti nuoremmasta veljestään kovasti. Kati sulki oven perässään ja teinityttö uskalsi viimein laskea kyyneleistä kastuneen koristetyynyn kasvoiltaan. Hän pyyhki märkiä poskiaan ja nousi kömpelösti seisomaan, linkaten kohti pukeutumispeiliä – ennen kuin hän huomasi tavallisesti moitteettoman siistillä kirjoituspöydällään jotain sinne kuulumatonta. Eevi kurotti kohti paperinpalaa, saaden kuin saadenkin sen hyppysiinsä.
 
Hei ruusunnuppu, hei tuulispää,
Muisteletko niitä päiviä,
Joina oli haaveet poutapilviä,
Kukkaseppeleitä hiuksillas?

Paljain jaloin samoilit metsissä,
Ilo miekkana huotrassas,
Kuin soturi hämärän hunnussa,
Tähtitaivas karttanas.

Voimakkain heistä kaikista,
Tanssien kanssa keijujen,
Kuullen lumot peikkojen satujen,
Onnen avain takataskussaan,
Käy peloitta suureen maailmaan.


Ruususuu kaartui liikuttuneeseen hymyyn. Kirjeessä ei ollut tietenkään allekirjoitusta, mutta tyttö luuli varmasti äitinsä jättäneen sen siihen. Eevi sujautti sen lukittuun laatikkoonsa, jossa hän piti niitä arvotavaroitaan, joita ei halunnut kenenkään näkevän. Aatos taisi olla ainoa, joka tiesi missä avain sijaitsi – mutta sitä hän ei koskaan tohtisi paljastaa kenellekään.

Eevi harjasi tukkansa, pyyhki hieman kyyneleitään ja koetti hymyillä peilille niin valloittavasti kuin vain osasi. Hänen hymynsä olikin peräti lumoava, kun hän oikein sille päälle sattui. Sitten tyttö hengitti muutaman kerran syvään, kurottui nostamaan keppinsä lattialta ja linkkasi kohti alakertaa.
We are what we repeatedly do. Excellence, then, is not an act, but a habit.
- Aristotle

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Voi Eevi-parkaa. O_O Sen lisäksi että sai kipsin jalkaansa, sen velikin on ihan perse. Näinköhän saadaan vanhempien sisarusten välille sopua ollenkaan, näyttää aika haasteelliselta tehtävältä kotitontullekin.

Ihanahan tuo runo oli, ehkä just sellainen jota Eevi tarvitsi tähän hätään.

Kiittää. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


Crescen

  • ***
  • Viestejä: 674
  • looking for a romance
Pics, sisäinen runoilijani hieman rohkaistui tästä, kiitos <3 Sisarusten välit ovat tosiaan hieman tavallistakin kireämmät, ja jossain kohtaahan se kamelinkin selkä katkeaa... mutta onneksi jouluun on vielä aikaa!

A/N: Naiset - en taida kyetä tätä luukkua tarkemmin kuvaamaan.



12.12

”Kotitonttu Aatos! Mitä tämä on oikein olevinaan!” Taimi ryntäsi suureen ääneen melskaten olohuoneeseen, saunatonttu Arvo kannoillaan. Jälkimmäisen kasvoille oli jäänyt viipyilemään oikein viekas hymy.

”Mistä moinen mekkala?” tiedusteli Aatos – tottakai hän tiesi mistä oli kyse, mutta hän halusi kuulla sen puutarhatontun suusta.

Taimin posket olivat kaikesta puhkumisesta ja puhisemisesta ruusunpunaiset.
”Älä esitä typerää, senkin lurjus! Kyllä minä sinun käsialasi tunnistan – ja onpahan tässä sinun allekirjoituksesikin.Vaadin selityksiä!” tyttötonttu elämöi tulisijan juurella jalokojaan tömistellen, kädet vedettyinä puuskaan. Arvoa ja Aatosta tämä näytös saattoi hieman huvittaakin, mutta he nielivät naurunsa parhaansa mukaan, vaihdellen ainoastaan toverillisia silmäyksiä. Kiivasluontoinen Taimi ei varmastikaan kuuntelisi enää ketään, mikäli he nyt nauraisivat hänelle. Sellainen luonto naisilla oli.

”Voi, onko minun kirjeeni siis tullut perille?” kotitonttu kysyi, nousten seisoalleen mukavasta löhöilyasennostaan. Pienen muistikirjasensa hän sujautti nuttunsa taskuun, ennen kuin laskeutui lattiatasolle ystäviensä seuraan.

”Minä tiesin, että tämä on sinun tekosiasi!” Taimi huudahti voitonriemuisena, vaikkakin silminnähden loukkaantuneena.

”Minä taasen en ymmärrä, mikä sinun mieltäsi noin kovin kuohuttaa”, Aatos pyöritteli päätään hämmästyneenä. Tietenkin kotitonttumme oli osannut odottaa Taimilta tunteikasta reaktiota, mutta tälläistä pöyristymistä hän ei ollut aavistellut.

”Luehan kirjelmäsi uudelleen ja mietipä sitä sitten”, puutarhatonttu tuhti ja tökkäsi avatun käärön ystävänsä käteen.

Kotitonttu kuuli epävarmuuden kuiskuttelevan huolestuttavia sanoja hänen korviinsa. Mitä jos hänelle olikin käynyt jokin aivan mahdoton huolimattomuusvirhe, joka oli loukannut tyttötonttua noin verisesti. Pelko hiippaili poikatontun selän taa, hengittäen painostavana hänen niskaansa. Pala kurkussa Aatos avasi käärön ja tutkaili tuttuja rivejä.

Hei rakkaat ystävät ja naapurit!

Eräänä iltana sain aivan vallan mainion idean, ja olisinpa tehnyt sille aivan vääryyttä, mikäli en olisi sitä päätynyt kanssanne jakamaan. Tonttujen vuosi on pitkä ja työteliäis, eikä siinä ole liioin aikaa huvittelulle, saati toverien tapaamiseen. Siksipä ehdotankin teille, arvoisat naapuruston tontut, että pitäisimme joulujuhlan!

Jospa kokoontuisimme kaikki aattoiltana iltakymmenen maissa leikkipuiston suuren kuusen ympärille, rupattelisimme mukavia ja nauttisimme tähtitaivaasta. Jokainen tuokoon jotakin pientä naposteltavaa, pienen lahjan sekä runsaasti iloista joulumieltä. Vierailevat sukulaiset, kumppanit ja ystävät ovat kaikki tervetulleita. Pidetään oikein suuri ja tonttumainen juhla!

Nämäkin kutsut toimittaneet kippurahäntäiset orava-ystävämme ovat luvanneet hieman koristella kuusta ja kutsua paikalle halukkaita eläinystäviämme naapurustosta.

Nähkäämme siis aattona!

Jouluterveisin,
Kotitonttu Aatos

PS. Jos jokin painaa mieltäsi, älä suotta araste kysymystäsi. Sen voit lähettää joko kirjeitse, tai tulla minua henkilökohtaisesti tapaamaan.


”Voi, en kyllä edelleenkään ymmärrä, mikä tässä on vialla. Minusta se on vallan kelvollinen kutsu, eikö sinusta?” Aatos ihmetteli hiuksiaan haroen.

”Sinä et ymmärrä!” Taimi voihkaisi dramaattisesti.
”Tietysti kutsu on ihastuttava, onhan se sinun kirjoittamasi! Mutta ymmärrätkö sinä ollenkaan, millaiseen tilanteeseen sinä minut saatat?”

”Enpä taida ymmärtää”, poikatonttu pudisteli päätään. Vaikka tietenkin hän tiesi, sillä siitä koko ajatus oli lähtenyt – matkalla idea oli vain kasvanut kuin mäkeä alas vierivä lumipallo.

”Jestas! Miehet!” Taimi tuskaili ja virutteli esiliinansa reunoja levottomana. Puutarhatontun oli aina pakko tehdä käsillään jotain, eteenkin hermostuneena.
”Tietenkään en voi tulla sinne, koska Visa on aivan varmasti siellä! Enkä minä uskalla häntä kohdata, mutta enpä tahtoisi jäädä tänne yksinäni notkumaan, kun tiedän teidän muiden pitävän puistossa hauskaa. Tämä koko joulujuhla saa minut aivan kurjistumaan.”

”Voi Taimi, etköhän sinä nyt hiukan liioittele?” Aatos kysyi, koettaen hymyillä varovaisesti.

”En tosiaan! Tämä on katastrofi!” tonttutyttö parahti, haudaten kasvonsa käsiin.
”Aatos, senkin typerys!”

”Noh noh, Taimi!” taustalla pysytellyt saunatonttu puuttui puheeseen, silittäen lohduttavasti ystävättärensä selkää ja toruen häntä samalla äänellään.
”On kovin kiittämätöntä sanoa noin, mieti millaisen vaivan Aatos on nähnyt tämän kaiken eteen. Kuules, noista juhlista tulee varmasti niin upeat, että niistä puhutaan vielä sadan vuoden päästäkin. Etkö sinä silloin haluaisi kertoa nuoremmillesi, että sinäpä olit naapuruston ensimmäisessä suuressa joulujuhlassa? Varmasti tahtoisit.”

”Niin tahtoisinkin”, Taimi myönsi murheellisesti kuiskaten.

”Siispä lähdet juhlimaan, kuten kunnon tonttutyttö ainakin”, Arvo jatkoi rohkaisevaa puhetta.
”Laittaudut niin kauniiksi, että kaikki naapuruston tontut katsovat sinua hieman kaihoisasti, jopa tämä meidän Aatos.”

Viimeinen lausahdus sai puutarhatontun helähtämään sointuvaan nauruun ja punan kohoamaan Aatoksen poskille. Kautta aikain oli tunnettu sellaisia tonttuja, jotka olivat sanoneet piut ja paut vastakkaiselle sukupuolelle, eivätkä he olleet mitenkään epänormaaleja, ainoastaan hieman harvinaisempia. Mutta silti Aatos meni toisinaan hämilleen, kun tämä aihe nostettiin esille. Hänen äitinsä ja sukulaisensa näet toivoivat paljon lapsenlapsia. Toki he olivat olleet onnellisia Aatoksen löytämän rakkauden puolesta, mutta myös hieman pettyneitä. Onneksi Aatoksella oli pikkusiskonsa, joka rakasti lapsia ylitse kaiken. Hän varmasti jatkaisi heidän sukuhaaraansa veljensäkin edestä.

”Mutta eikö se olisi diivailua?” Taimi pohti naurukohtauksestaan toivuttuaan.

”Tyylikäs ja kaunis pukeutuminen ei ole koskaan diivailua, varsinkaan tuollaisen kauniin tontun yllä”, Arvo jatkoi vakuutteluaan. Valkopartaisella tontulla oli sellaista viisautta, jollaisesta Aatos saisi haaveilla vielä toista sataa vuotta. Nuori kotitonttu oli kyllä varsin nokkela, joten lukija voi vain kuvitella, millaisia aatteita tämän mieleen mahtaisi juolahtaa vanhemmalla iällä.

”No, ehkä minä sitten voin tulla”, puutarhatonttu huokaisi, vaikka vielä hieman epäilevänä.
”Tarvitsen ainakin uuden puvun, sillä näissä rääsyissä kukaan ei minua edes huomaisi – varsinkaan Visa!”

”Sitten sinun on ryhdyttävä tuumasta toimeen”, Arvo kehotti.
”Eikö tuolla tien toisella puolella asuvien Lehmosten kotitonttu olekin varsin kätevä käsistään? Voisit vaikka kysyä häneltä neuvoja.”

”Niin minä tosiaan teen!” Taimi innostui, suikkasi suukon saunatontun karhealle poskelle ja lähti pitsiessu ja palmikot kilpaa hulmuten jatkaen matkaansa kohti eteistä.

Saunatonttu katseli makeasti hekotellen piristyneen tyttötontun perään.
”Voi tuota tyttöä, unohti kiittää sinua”, Arvo sanoi ja pyörtteli päätään hyväntahtoisesti.

”Tuossa on minulle kiitosta aivan riittämiin”, Aatos naurahti onnellisena.
”Vaan enpä olisi onnistunut tuossa ilman sinun apuasi.”

”Kyllä sitä hyvää ystävää auttaa aina miellellään”, parrakas tonttu vastasi silmät tuikkien.
”Peijakas, enpä muistakaan koska olisin viimeksi tuollaisiin juhliin osallistunut, tokkopa ainakaan sataan vuoteen. Olen pohtinut pääni puhki tuota sinun salamyhkäisyyttäsi, enkä olisi tälläistä hauskaa ratkaisua keksinyt, vaikka olisin hautaani asti mietiskellyt!”

Saunatontun kehut lämmittivät Aatoksen sydäntä.
”Älä ylistä minua liikaa, etten pääse ylpistymään”, hän toppuutteli ystäväänsä.

”Niin vaatimaton, niin vaatimaton!”
We are what we repeatedly do. Excellence, then, is not an act, but a habit.
- Aristotle

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Vai sellaista se Aatos suunnittelee, tonttujen ihan omat joulujuhlat. Tuosta ideasta on vaikea pistää enää jouluisemmaksi vaikka yrittäisi.

Lainaus
”Tietenkään en voi tulla sinne, koska Visa on aivan varmasti siellä! Enkä minä uskalla häntä kohdata, mutta enpä tahtoisi jäädä tänne yksinäni notkumaan, kun tiedän teidän muiden pitävän puistossa hauskaa. Tämä koko joulujuhla saa minut aivan kurjistumaan.”

Tosiaan aika naisellisen oikukas reaktio, Taimi ei taida olla tontuksi kovin vanha myöskään, kun on noin epävarma itsestään. Lieneekö romantiikka käy hänenkin kohdallaan sitten kukkimaan juhlissa? Sitä odotellessa...

Tämä jatkuu hellyttävän tonttumaisena, joten kiitoksia. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


Crescen

  • ***
  • Viestejä: 674
  • looking for a romance
Pics, olen aika lailla samaa mieltä! Miksi ihmeessä naapuruston tontut eivät ole päätyneet tuohon ratkaisuun aiemmin? Ja tosiaan, Taimi vähän draamailee, mutta sellainen hupsu se on. En ole itseasiassa varma tuleeko Taimin ikä missään vaiheessa tarinaa esille, mutta puutarhatonttu on kyllä aika nuori, vaikkakin joitain kymmeniä vuosia Aatosta vanhempi kuitenkin.

A/N: okei, 13 tulee vasta nyt, ja muut uupuvat luvut hyvällä tuurilla perässä. Työt ja melkein ylitsepääsemätön itsekriittisyys ovat riivanneet minua. Let's hope you enjoy!




13.12
 
Siitä huolimatta että saunatonttu oli hyvin utelias, hän oli myös huolissaan. Koko talo oli tyhjillään: Pekka Saksassa, Kati yövuorossa, Vili yökyläilemässä serkuillaan ja Eevi oli todennut, ettei jäisi veljensä kanssa kaksin tähän hökkeliin. Niinpä myös perheen tytär oli lähtenyt matkoihinsa, liikkumista vaikeuttavista kepeistä huolimatta. Noin tunti sitten pihaan oli kaartanut jonkun tytön tuttavan auto, joka oli kiireen vilkkaa kiikuttanut Eevin kauas pois. Talossa oli siis Arvon ja Aatoksen lisäksi paikalla ainoastaan Roope, sillä Taimikin oli lähtenyt naapuriin. Lehmosten kotitonttu, Pilvi nimeltään, oli aivan innoissaan joulujuhlasta ja siitähän riemu vielä tuplaantui, kun tyttötontut alkoivat yhdessä suunnittelemaan uusia pukuja tätä merkittävää iltamaa varten. Aatos makoili tapansa mukaan tuvassa – kotitonttu ei juurikaan saunomisen päälle ymmärtänyt, vaikka muutaman kerran vuodessa, yleensä jouluna ja juhannuksena, saunatonttu sai houkuteltua hänetkin saunan lämpöön.

Tänä perjantai iltana kiukaassa räiskyi tuli, jonka sytyttämiseen Roopella oli mennyt ikä ja terveys, pojan omien sanojen mukaan. Ilmaisu oli kieltämättä naurattanut yli 300-vuotiasta Arvoa.

”Noh noh, nuorella isännällä on vielä paljon opittavaa kärsivällisyyden saralla”, oli saunatonttu myhäillyt partaansa seuratessaan hänen touhujaan.

Nyt elovalkea kuitenkin oli hyvissä voimissaan, eikä Roopen sytyttämä tuli ollut lainkaan kehnompi. Se mikä saunatonttua huoletti, oli tuon nuoren miehen seurue. Roope mukaan luettuna heitä oli yhteensä kuusi. Vieraat olivat saapuneet puolisen tuntia sitten ja nyt koko konkkaronkka metelöi saunatuvan pukuhuoneessa. Olutpullot kilahtelivat ja poikien nauru oli hilpeää.

”Päheetä, sä sait niinku ihan tuosta noin vaan jäädä yksin? Meidän porukat ei ikinä antais”, yksi pojista intoili.
”Tästä tulee niin makeeta!”

”Joo, kato mun porukat luottaa”, Roope pörhisteli kuvitteellisia sulkiaan suosion parrasvaloissa.
”Ukkokin sanoi, että kyllähän mä sen ikänen olen, että yhtä taloa pidän pystyssä vaikka toisella kädellä!”

Tokkopa se ihan noin meni, saunatonttu arveli. Nuorten miesten uho oli joka kerta yhtä hupaisaa seurattavaa. Joukossa tyhmyys tiivistyi, ja muistuipa Arvon mieleen eräs tilanteeseen sopiva sanonta: viina on viisasten juoma, eikä sitä pitäisi muutoinkaan miehille antaa.

”Sen pitäis vissiin käydä takomassa jotain järkeä meidänkin vanhusten päähän. Kai me nyt tehtäis jotain muuta kuin pelattais, jos ne antais mahdollisuuden”, kolmas poika puuttui puheeseen naureskellen.

”No todellakin! Mut hei, kivutaanko lauteille?” saunaillan isäntä ehdotti.

Hilpeästi rupatteleva poikalauma ahtautui lauteille huurteiset oluet käsissään. Kunpa nuoret tajuaisivatkin jättää juomisensa vain yhteen, Arvo rukoili mielessään, vaikkakin turhaan: pojilla oli haudattuna lumihankeen kokonainen kaljasalkku. Ulkona juomat pysyivät kivasti kylminä, ja kuumassa saunassa kokemattomat juomat humaltuivat entistäkin herkemmin. Saunatonttu tarkkaili tilannetta halkojen suojasta, oppien nopeasti tuntemaan kaikki teinit. Oli vaaleatukkainen,  hieman pulskempi Roni, lyhytkasvuinen Kimmo ja tämän veli Kristian. Benjaminilla oli kasvoissaan useampi lävistyskoru ja Lennin hiukset oli ajeltu kokonaan pois. Roope näytti saunatontun silmää joukkion tavanomaisimmalta nuorelta. Lyhyehkö tavallisesti leikattu tukka, jopa mustanruskea väri oli aivan luonnollinen – enolta peritty – ja muutoinkaan Roope ei siinä alasti ollessaan näyttänyt yhtään sen kummoisemmalta pojankoltiaiselta, vaikka kovin omahyväisesti hymyilikin.

Jos pojat jotakin osasivat, niin saunoa aivan pitkän kaavan mukaan. Löylyä heitettiin ja puita lisättiin tasaiseen tahtiin. Veljekset olivat tuoneet mukanaan jopa makkaraa, jota lämmitettiin kiukaalla folioon käärittynä. Tunnelma oli oikein mainio, vaikka pikkuhiljaa yksi jos toinenkin alkoi olla jo hieman tukevamman humalan puolella. Joukon pienikokoisin Kimmo aloitti hervottoman naureskelunsa ensimmäisenä, ja se tarttui muuhunkin porukkaan.

”Benkku, tarjoo mulle tupakka!” Kimmo vaati hekottaen, taputellen toveriaan selkään.
”Kun oot tollanen korsteeni.”

”Mä mikään korsteeni oo”, Benjamin vitsaili noustessaan lauteilta.

”No oothaa, kun saat polttaa himassakin”, seurueen pienikokoisin väitti kiven kovaa.
”Ja tein äiti ostaa sulle röökiä.”

”Entä sitte”, puhuteltu nakkeli olkiaan.
”Kun se polttaa ite, niin eipä se paljon voi muakaan kieltää.”

”Nii! Et heitätkös mulle sen tupakin vai et?” Kimmo kyseli.

”Joo, mut sillä ehdolla et Roopekin polttaa”, Benjaminin suu vääntyi villiin virneeseen.
”Eiköhän senkin oo jo aika opetella.”

”No mitä jos nyt ei kuitenkaa”, nuori isäntä hymähti ja hörppäsi suurieleisesti kaljansa pohjat.

”Älä nyt viiti olla nössö! Ei teidän porukat voi ees haistaa sitä, kun ne ei oo kotona”, Kimmo otti asiakseen aloittaa suostuttelun.
”Polttaahan Nellikin, siitähän sä tykkäät?”

Roope valahti aivan tomaatinpunaiseksi ja mulkaisi ystäväänsä suivaantuneena.
”No mistäs oot tollasia satuja keksiny?” hän tiedusteli katsoen Kimmoa ylevästi nenä pystyssä – Arvoa tuo ele melkeinpä huvitti, sillä poika sattui muistuttamaan kukkoillessaan isosisartaan suorastaan erehdyttävästi.

”Taidatpa vähän tykätä”, Kristian härnäsi, veljensä kantaa tukien.
”Etkös sä ole niin ite sanonut?”

”No en!” Roope kielsi tapahtuman jyrkästi, vaikka olikin punainen kuin rapu, aivan korviaan myöten.
”Nelli on tyhmä blondi, eikä mua sellaset kiinnosta.”

”Onhan se tosi kaunis, ja isot tissit”, Benjamin huomautti nojaillessaan ovenkarmiin.
”Nähtiin se kerran melkein alasti, kun mentiin Lennin kanssa vahingossa väärään pukkariin.”

”Ei vittu mitkä bosat”, Lenni vahvisti ja hörppäsi kaljaansa virnistellen.

”Joten Roope, nyt röökille”, Kristian tokaisi ja nappasi nuoren isännän käsikynkkäänsä.
”Että saadaan sullekin joskus tyttöystävä.”

Roope yritti vastustella parhaansa mukaan, mutta ei mahtanut minkään olutpäisten ystäviensä suostuttelulle. Koko konkkaronkka poistui saunasta keskustellen äänekkäästi Nellin ja muiden saman vuosiluokan tyttöjen rintavarustuksesta. Saunatonttu Arvolle nämä tapahtumat olivat kaikessa riskialttiudessaan suorastaan tervetullutta piristystä. Olihan siitä jo aikaa, kun hän oli päässyt vastaavanlaisia rehvastelevien nuorukaisten juttuja kuulemaan. Vaikka Arvo piti myös vakavampienkin asioiden kuuntelusta, ratkiriehakkaassa vitsailussa oli oma puolensa. Siksipä pujopartainen tonttu hiippaili kuusikon perässä pukuhuoneeseen – hän jäi kuitenkin sen verta etäälle, että nopeasti voisi sukeltaa piiloon, jos tilanne sitä vaatisi.

Saunamökin pukuhuoneen ovi oli sepposen selällään ja pakkanen astui sisään kuin kunniavieras. Siitä pojat eivät välittäneet, vaan istuivat rappusilla pyyhkeet lanteilleen kiedottuina. Muut katselivat uteliaasti, kun Benjamin ojensi tupakan Roopelle, joka katsoi käärylettä karsastaen.

”Älä kastele filtteriä, vaan laita se huulien väliin kevyesti”, nuorta isäntää ohjeistettiin asiantuntevasti. Epävarmasta ilmeestään huolimatta Roope teki työtä käskettyä, vaikka kädet hitusen tutisten.

”Kamoon, ei se nyt noin jännää ole”, Kimmo hoputti kärsimättömänä.

Roope loi lyhyeen ystäväänsä murhaavan katseen. Kimmo sulki suunsa aavistuksen loukkaantuneena, mutta kuitenkin seuraten tätä nuoren miehen elämän ehdotonta rajapyykkiä. Ensimmäinen suudelma, ensimmäinen humala, ensimmäinen tupakka, ensimmäinen tyttöystävä, mitä niitä nyt oli.

”Roope-rakas, katso tänne!” Kristian puolestaan hekotti. Hän oli napannut puhelimensa pukuhuoneesta, vakaana aikomuksenaan videoida tämä tähtihetki.

”Haista vittu”, Roope mumisi, vetäytyen kerälle kuin siili.
”Ei helvetissä mitään videoita.”

Nuoren isännän mielipiteestä ei kuitenkaan välitetty tuon taivaallista, sillä pian hänen viereensa istahtanut Benjamin napsautteli liekkiä sytkäristään.
”Suojaa vähän, ettei tuuli sammuta liekkiä”, lävistetty poika neuvoi rauhallisesti.
”Ja sitten imet.”

Tupakka saatiin syttymään ja Roopen ensimmäisistä henkosista alkunsa saanut vinkuva ja tuhiseva yskänkohtaus ai viisi muuta nauramaan kaksin kerroin. Kristiankin ulvoi niin hysteerisenä että videolla näkyi vuoron perään nopeina vilahduksina hänen punaiset tennarinsa, valkoinen maa ja Roopen tumma tukka. Kaikilla muilla tuntui olevan hillittömän hauskaa, paitsi isännällä – vaikka oli hänelläkin, muttei sitä kyennyt köhältään ilmaisemaan. Saunan lämpö ja ohramallas tekivät tehtävänsä, ja tupakan nikotiini sai aikaan huimaavan tunteen. Roopen päässä kaikki oli samaan aikaan usvan peitossa, mutta kuitenkin kirkkaampana kuin koskaan.

”Miten kukaan joka näyttää normaalisti sarjamurhaajalta, voi kuulostaa tuolta yskiessään?” Kristian kihersi – hänen naurukohtauksensa ei ottanut loppuakseen ja hänen vatsalihaksensa olivat koetuksella.

Hetken aikaa seurue pohti sitä, kuinka Roope ylipäätään saattoi näyttää tahtoessaan samaan niin pelottavan mielipuoliselta. Vaikka poika ei puhunut paljoa, hän käytti taidokkaampaa ja voimakkaampaa kehonkieltä kuin kukaan muu hänen ikäisistään. Jo pelkällä katseella ja yksinkertaisilla eleillä Roope sai tahtoessaan keskustelukumppaninsa käyttäytymään usein juuri kuten hän itse tahtoi – hän synnytti ihmisissä suurimmaksi osaksi kauhua ja raivoa, mutta saunatonttu oli sitä mieltä, että noilla ilmeikkäillä silmillä olisi myös paljon muuta käyttöä. Romaaneissa sankarittaret rakastuvat aina sydänjuuriaan myöten niihin salaperäisiin urhoihin, jotka eivät paljoa itsestään puhu, mutta saavat jo pelkälla katseella kenet tahansa lakoamaan jalkojensa juureen. Nuori miehenalku ei vain ollut itse yhtä tietoinen tästä harvinaisesta lahjastaan.
We are what we repeatedly do. Excellence, then, is not an act, but a habit.
- Aristotle

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Kovin uskottavaa teinipoikatouhuilua tuossa luukussa, sellaista kunnon joukossa tyhmyys tiivistyy -touhua kuten Arvo totesikin 300-vuotiaalla kokemuksellaan. Joukkopainetta, yllyttämistä ja videointia kaljapäissään. Ja mitä tuollainen saunailta olisi ilman tissipuheita? Kati varmasti arvostaisi jos saisi tietää... saako se? Aw se olisi herkullista täytettä seuraavaan luukkuun...

Arvo oli jotenkin sympaattinen seuraillessaan miten Roopelta sujuu tulen sytyttäminen kiukaaseen. Mjoo, kiitoksia, jatkoa odotellaan. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)