Nimi: Peikkolapsi
Kirjoittaja: MasterSkald
Ikä: S
Tuhannet äänet kiljuvat tuskissaan minun päässäni. Olen jo ymmärtänyt, etteivät muut kuule niitä. Onnekkaat. He eivät kuule kuten minä, miten tuuli kantaa mukanaan päivittäin mahtavia tuskanhuutoja kaukaa metsistä missä suuria ikihonkia kaadetaan ihmisten tieltä.
Katselen jaloissani rehottavaa vihreää nurmikkoa. Minusta se on kauniimpi sellaisenaan, enkä ymmärrä miksi minut käskettiin leikkaamaan se.
Päästän irti ruohonleikkurista ja se sammuu. Minua inhottaa edes koskea siihen, joten jätän sen siihen ja kieltäydyn tuhoamasta ruohikkoa vanhempieni pyynnöistä ja käskyistä huolimatta. Eivätkä he ymmärrä. Eivät tietenkään, minähän olen adoptoitu.
Toiset lapset haukkuvat minua aina peikoksi. Minulla on kuulemma sellaiset silmät ja olen karvainen kuin peikko. He luulevat että minä suutun siitä enkä siksi sano mitään, mutta he ovat oikeassa. Minä olen peikkolapsi.
Kiherrän itsekseni, peikoksi ne kutsuvat ja peikon ne saavat!
Säntään metsään, takaisin omieni luokse. Siellä minä sulaudun vihreään ja ruskeaan eikä kukaan voi minua enää löytää. Olen osa metsää ja metsä on aina osa minua.
Luon vielä viimeisen katseen ihmisiin, niiden rumiin rakennuksiin ja luontoa pilaaviin saasteisiin. Vielä minä tulen takaisin ja sitten ne näkevät mihin peikot pystyvät.
