Kirjoittaja Aihe: Vettä pisaroina (älä vain katso ylös), K-11  (Luettu 1477 kertaa)

Lill-y

  • Vieras
Kirjoittaja: Sperling
Ikäraja: K-11 (tulkinnanvaraisuuden takia)
Genre: angst
Disclaimer: Minä minä omistan kaiken
Summary: Välillä se saavutti mut vieläkin.
A/N: Tämä on pitänyt kirjoittaa jo ihan liian kauan. Jatkoa edelleen (viimeinen, kolme tuntuu hyvältä luvulta lopettaa) teksteille Vaahteranlehtiin ja Valkoista rikkonaisissa, jotka saattavat selittää tarkemmin. Tai eivät.



Siinä ravintolassa oli syvänpunaiset seinät. Ja lasi-ikkunat, niihin oli kiinnitetty päivän juorulehdet, joiden otsikoita mä ajattelin vilkaista ihan vain kävellessäni ohi. Mulla oli sellainen tunne, joka vain unissa voi olla; mä aavistin, että mun olisi pitänyt kääntyä ja juosta pois, mutta mä en voinut.

Mä olin jo melkein tottunut heräämään siihen, että oli liian hämärää aamuksi ja liian valoisaa yöksi. Tuntui, että huoneessa saattaisi olla joku, sydän tikitti rinnassa tietään ulos ja hetkeen ei muistanut edes itseään, ennen kuin ympäristö asettui hitaasti. Vaahtera, ihmisten osanottoja, kauniisti koristeltuja pikkuleipiä ja painostavaa hiljaisuutta muistotilaisuudessa, lunta, mätäneviä lehtiä, neljäsataakahdeksankymmentäkaksi vuorokautta.

Ensimmäisenä mun silmiin osui kuvat. Ja kun mä kerran olin nähnyt ne, en voinut enää edes vilkaista otsikkoa, ne kuvat kertoi kaiken tarpeellisen ja liian paljon enemmän.

Oliko siitä jo niin kauan? Aika ei pysynyt enää millään otteessa. Sadepäivät sulautuivat yhteen aurinkoisten kanssa, ihmisten naurut sekoittuivat itkuiksi ja kannustushymyt muistuttivat irvistyksiä. Mä olin kasvanut. Mä en ollut enää sama. Ja kuitenkin olin, mä en voinut pakottaa itseäni unohtamaan.

Niistä ei saanut katsetta irti. Vessassa, huvipuistossa, koulun käytävillä, kahviloissa, ravintoloissa; kaikkialla ripoteltuna tummia roiskeita ihan kuin maalauksina. Mutta ei ne mitään maalauksia olleet. Lehti oli mustavalkoinen, mä huomasin, mutta värin saattoi nähdä ja tietää todeksi muutenkin.

Välillä se saavutti mut vieläkin. Vaikkei olisi pitänyt, ei enää, ei ainakaan samalla tavalla; pimeä istuutui mun vatsanpohjaan ja söi ja nauroi ja rikkoi väliaikaisenkin ilon takaisin siksi harmaammaksi. Siksi, joka saavutti hymyillessäkin saaden sen tuntumaan väärältä. Sisälle asettui meri, pahaa enteilevän tummanpuhuva, ja se meri velloi edestakaisin ympäriinsä hukuttaen alleen kaiken ja minut ja sen, millä oli joskus ollut väliä.

Mun rintakehää alkoi painaa. Mä halusin vaan pois, mä en saanut asfalttiin liimattuja jalkojani liikkeelle. Jostain ravintolan sisältä kuului ulos asti pienen pojan ääni: ”Ei! Äiti, mennään pois, tämä ei ole yhtään kiva paikka…” Ja seuraavaksi itkua. Jotenkin mä olin jo sisällä ravintolassa ja tiesin, ettei olisi pitänyt.

Oli sellaisia päiviä, jolloin teki mieli vain itkeä se paha muualle. Maata pimeässä peittovuoren alla syömättä tai juomatta, haukkoa happea ihan kuin se voisi loppua ja antaa ajatusten satuttaa. Mitä miten miksi sä tämä maailma miksi mä olen tässä tällainen enkä muuta kuinka joku voi kuvitella omistavansa oikeuden tehdä jotain tuollaista kuinka –

Mä en uskaltanut katsoa mun yläpuolelle, ihan kuin jokin pahaenteinen muuttuisi hyväksi, jos mä en näkisi sitä. Mutta mä kyllä aavistin, mitä siellä oli, ja kuin vahvistukseksi siinä hetkessä punaista alkoi tipahdella lattialle. Ensin muutamia pisaroita vain, hetkessä jo sade, sitä valui mun päälle, ja mä yritin suojata hiuksia käsillä, mä en voinut päästä sieltä mihinkään, yritin juosta punaisen ohi ovelle tai mihin vain.

Mutta nekin hetket valuivat pois.

Ja välillä kaikki taas oli niin kuin ennen, paitsi ilman sua, eikä sille voinut mitään. Mä istuin vaahteran juurelle, se oli jo vanha ja näin pohjoisessa kitukasvuinen ja päästi sateen läpi. Vettä tipahteli pisaroina lehdiltä ja niiden väliin jäävistä raoista mun päälle, toiset ihmiset kiiruhtivat suojaan mutta mä en välittänyt. Laskin otsaan iskevät pisarat ja vaahteranlehdet, pääsin neljäänsataankahdeksaankymmeneenyhteen ennen kuin lopetin.

Sitten jostain mun eteen ilmestyi poika, se joka itki aiemmin. Se katsoi mua vakavasti, suurilla ja tummilla ja myötätunnon hallitsemilla kauriinsilmillä, tarttui yllättävän varmasti kädestä ja sanoi: ”Tule pois, ei siellä kannata olla.”

Olinhan mä jo luvannut itselleni, ja vaikka se oli vaikeaa ja mahdotonta ja liikaa, mä olin luvannut ja lupasin aina uudestaan (niin kauan, että mä joskus vielä voisin katsoa taakse ja huomata, että takana on oikeasti takana). Mä en luvannut unohtaa mitään, en jatkaa heti väsymättä eteenpäin, en edes lopettaa laskemista tai susta otettujen valokuvien välttelemistä; mä lupasin yrittää.

Mä seurasin sitä.

Ja ehkä se riitti.
« Viimeksi muokattu: 25.12.2014 12:15:21 kirjoittanut Pyry »