Kirjoittaja Aihe: Ikuisesti sinun, herra Paradoksi, oneshot, het, drama/angst/fluff, K11  (Luettu 1984 kertaa)

nubela

  • ***
  • Viestejä: 3
Author: Nubela
Rating: K11
Genre: drama, ansgt, fluff... hmm, takauma? :)
A/N: Tämä on löyhästi omiin kokemuksiin perustuvaa muistelua, fiiliksien purkamista tjsp, jota olen vähän värittänyt ja purkittanut oneshotin muotoon. Nimet tietenkin muutettu, ja joukkoon lisäilty hieman kerronnallista matskua myös, mutta noin niinkun muuten. ^^ Halusin kokeilla ensimmäisiä kertoja, miten puhekieli istuu omaan kirjoitustyyliini, koska mielestäni tämäntyyppiseen stooriin ei kerta kaikkiaan sopinut se perinteisempi. Itse olen kohtuutyytyväinen, mutta kertokaahan te, mitä tykkäsitte. :) There you go...


IKUISESTI SINUN, HERRA PARADOKSI


”Tiedätsä, mikä sussa on kiinnostavaa? Sä oot joskus täysi mysteeri.”
 
Kai mulle oli ollut alun alkaen selvää, että se yksi ainoa vilkaisu suhun tulisi johtamaan johonkin peruuttamattomaan. Ai rakkautta ensisilmäyksellä? Paskat, ei tosiaankaan. Kaikesta huolimatta kyseinen käsite luo mun ajatuksissa yhä ainakin jossain määrin positiivisia mielleyhtymiä, vaikken henkilökohtaisesti olekaan koskaan päässyt perehtymään sen myönteiseen puoleen. Sun kohdalla mä tunsin lähinnä olevani loukussa – pulassa, satimessa, kusessa, siitä ensimmäisestä helvetin katseesta meidän kämäisen lähiökirkon ahtaassa oviaukossa, josta ei mahtunut kulkemaan kuin yksi kerrallaan. 

Sä mietit, miten mä voin vielä vuosien jälkeenkin muistaa tällaisia yksityiskohtia? Tietäisitpä.

Mä muistan, että sun asukokonaisuus näytti yhtaikaisesti rennolta ja tarkoin harkitulta jo silloin, ja muka-katu-uskottavan lätsäsi alta pilkottavat niskahiukset olivat sävyltään juuri sitä luonnollisinta vaaleaa, murrettua okraa, josta meidän vuosikymmenen vetyperoksidisukupolvi saattoi vain haaveilla. Mä muistan, ettet sä katsonut mun läpi kysyessäsi, voisinko väistää; sä katsoit mua silmiin. Mä muistan myös, että jähmetyin tuijottamaan sun perään kävellessäsi paskaisia portaita alas silmiinpistävän hyvännäköisten kaveriesi kanssa. Tiedätkö, mikä sussa oli hassua? Sä kävelit todella omituisesti, kävelet edelleen. Mä tunnistaisin yhä sun hahmon mailien päästä ainoastaan kävelytyylisi takia.

Siitä huolimatta mä taisin sillä sekunnin sadasosasäkeellä tajuta, etten ollut ikinä nähnyt mitään niin kiehtovaa. Tuskin mä muuten olisin lähtenyt seuraamaan sua – viisitoistavuotias typerä, naiivi, keskenkasvuinen minä, jonka ihmissuhdetaitojen ansioluettelo oli verrattavissa lähinnä tyhjään paperiarkkiin. Sun täytyi ihmetellä, miksi mulla frendeineni olikin yhtäkkiä sama suunta, vaikka vielä hetki sitten tähdättiin ilmiselvästi eri osoitteisiin. Mulla sen sijaan ei ollut enää aikomustakaan palata sisälle. Ei ennen kuin olisin saanut edes primääritason selityksen sille, miksi sä vedit mua yhtäkkiä puoleesi niin erikoisella tavalla. Kunpa vain olisin silloin tiennyt, ettet sä ollut niin helposti ratkottavissa kuin tyhjäpäiset kaverisi. Tajunnut, etteivät mun työkalut tulisi ehkä koskaan riittämään sen tehtävän loppuun viemiseen.

”Kyllähän sä tunnet mut... En mä halua tuhota meitä sitoutumalla johonkin, joka ei vaan sovi mun luonteelle.”

Mutta luoja mua inhotti katsella sua heti ensimmäisistä päivistä lähtien. Sun olemuksessa oli jotain niin ristiriitaista, jotain niin rumaa ja kaunista, väärää ja oikeaa, etten mä osannut päättää, olivatko mussa yhtäkkiä vellovat epäselvät tunteet syntyneet siksi, että sä viehätit mua niin helvetin paljon vai koska tunsin tarvetta pysytellä susta mahdollisimman kaukana. Jälkeenpäin ajatellen luulen, että kyse oli molemmista; mä en vaan ollut koskaan aikaisemmin joutunut tilanteeseen, jossa psyykkisten puolustusmekanismien käyttö olisi ollut tarpeen, joten havahduin huomaamaan vaaran vasta siinä vaiheessa, kun se oli jo auttamatta liian myöhäistä.

Ja sitten koitti se viikko, jota olin pelännyt. Se vitun ihmisoikeuksia ja yksilönvapautta sortava jeesuksenpaapomisorjaleiri, jonka takia mun pitäisi viettää kokonaiset seitsemän päivää haaksirikkoutuneena sun kanssa samalle saarelle. Joutua ehkä puhumaan sulle. Noteerata sut. Paljastaa, että tiesin susta jo paljon muutakin kuin nimen, vaikken tosiasiassa tiennyt yhtään mitään.

Mutta enhän mä sulle puhunut, en sanaakaan. Mä vain tyydyin tarkkailemaan sua etäältä: tutustumaan suhun silmilläni, tulkitsemaan ajatuksiasi niiden harvojen lauseiden perusteella, joita koko viikon aikana kuulin sun sanovan, arvuuttelemaan, olitko sä tahallasi epäkohtelias vai vain luonnostasi vaikeasti lähestyttävä. Sun etäinen olemuksesi onnistui kuitenkin vain lujittamaan outoa pakkomiellettäni, jonka mä olin susta itselleni muokannut. Se viikko oli ehkä mun elämän piinaavimpia.

”Mikä ihme sut sai pelkäämään mua niin paljon?”

Kunnes viimeisenä päivänä kotimatkalla tajusin, että tietä ei ollut kenties sittenkään vielä kuljettu loppuun.

Paljastui, että mä olin ollut sun salainen ystävä koko viikon. Mä olin ollut se mitäänsanomaton, vielä kasvoton nimi, jonka sä sattumalta vedit leirin ensimmäisenä päivänä siitä kauhtuneesta stetsonista. Josta sä et tiennyt mitään, etkä olisi välittänytkään tietää, mutta jonka mystistä kirjeenvaihtotoveria sun oli pakko leikkiä illasta toiseen vain, koska muutkin teki niin. Vain koska sä et saanut poiketa niistä tässä yhdessä ainoassa asiassa.

”Mun salainen ystävä... Niin, mä toivon, että osaan joskus tulevaisuudessa kuvailla tätä mimmiä vähän yksityiskohtaisemmin. Nyt mä tiedän vain, että se on pieni, äänekäs ja nauraa paljon. Ja se taitaa myös tietää asioista vähän enemmän kuin antaa ymmärtää. Eli aika varmasti myös sen, että mä puhun just siitä tällä hetkellä.”

Sun bussin etuosassa lausumat sanat iskivät muhun kuin moukari, enkä osannut kuin tuijottaa sua lamaantuneena, alastomana. Jotenkin suurten ponnistelujen myötä mä muistin lopulta lihaksistoni olemassaolon ja onnistuin nyökkäämään epäröiden, mihin sä vastasit arvoituksellisella hymyllä ja viittilöit mua nousemaan. Nousemaan?

”Moona, sä nolaat itsesi. Mene nyt vittu halaamaan sitä niin kun normaali ihminen!” mä muistan Katan sihahtaneen vierestäni.

Halaamaan. Voi helvetti. Totta kai mun oli mentävä halaamaan sua, kuten kaikkien muidenkin omiaan. Jostain syystä vain ajatus siitä, että mun pitäisi koskettaa sua kaikkien niiden ymmärtämättömien ihmisten muodostamien kymmenien silmäparien edessä tuntui aivan halvaannuttavalta. Mua oksetti. Mä en kykenisi enää mitenkään pimittämään sulta sekopäistä sielunmaisemaani. Sun ei tarvitsisi kuin lukea mun kauttaaltaan vapisevaa kehoa tajutaksesi, että olit vetänyt mut pinnan alle pelkällä olemassaolollasi.

Kai mä jossain vaiheessa sain silti vieritettyä toimintakyvyn yliaktivoituneista aivoistani takaisin jalkoihin, sillä seuraava asia, jonka tiedostin, oli sun kädet mun ympärillä. Tajuamatta täysin itsekään, miksi tein niin, mä upotin vaistomaisesti kasvoni sun valtavaan huppariin, tunnustelin sun rintakehää nenänpäälläni, imppasin tuoksuasi kuin ne säälittävät liimapäät, joihin törmäsi perjantai-iltaisin aseman nurkilla. Sä et levittänyt ympärillesi samaa muka-miehistä Axea kuin kaverisi, vaan susta erittyvä tuoksu oli aivan omanlaisensa; sopivan voimakas sekoittamaan pään, riittävän neutraali nautittavaksi pidemmän aikaa, tarpeeksi houkutteleva muodostamaan riippuvuuden. Mä hengitin sua rauhallisesti sisääni, tunsin jännityksen alkavan laueta, vapinani laantua, käsivarsiesi otteen viimein hellittävän ympäriltäni. Mun olisi tehnyt mieli huutaa, kieltää sua irrottamasta ja tarrautua suhun uudelleen, mutta tyydyin vain hymyilemään hämilläni, kunnes äkillinen kiusaantuneisuus näytti valtaavan sutkin.

”Nähdään, Moona”, sä sanoit ja hymyilit hassusti. Sun sinivihreät silmät näyttivät oudon kirkkailta.
”Joo.”

Silloin mä taisin ensimmäistä kertaa sisäistää, että peli oli menetetty. Game over, Moona. Ei, vaan back in the game; periksiantamattomuus oli aina kuulunut mun parhaisiin ja pahimpiin piirteisiini.
 
Vaikka meidän ensitapaamisesta on tullut kuluneeksi pian viisi kiduttavan pitkää vuotta, joiden aikana mä olen vaikeuksien kautta päässyt kurkistamaan suhun myös pintaa syvemmältä, sä olet mulle edelleen se sama herra Paradoksi, josta mä luulen toisinaan tietäväni kaiken, mutta joka tosiasiassa tulee aina säilymään mun mielessä selvittämättömänä mysteerinä. Henkilökohtaisena ikuisuusprojektinani, johon palaan yhä uudelleen ja uudelleen vain huomatakseni, etten tule ikinä olemaan se henkilö, jonka on lopulta määrä murtaa sun suojaukset.

Silti me molemmat tiedetään, ettei mulla ole aikomustakaan luovuttaa.
« Viimeksi muokattu: 11.11.2014 16:24:21 kirjoittanut Snoop. »

nubela

  • ***
  • Viestejä: 3
Vs: Ikuisesti sinun, herra Paradoksi
« Vastaus #1 : 01.03.2009 19:51:54 »
Kiitos tosi paljon, TylerDurden! :) Ekoja kertoja kun noin pariin vuoteen päätyy taas kirjoittamaan yhtikäs mitään niin on oikeasti älyttömän kannustavaa kuulla tollaista kommenttia, innostaa raapustamaan lisää. ^^ Ja juu, niiden fiiliksien kuvaaminen on suhteellisen helppoa jos ne pulppuavat omista kokemuksista, ei sillä että kokisin asian aina niin positiivisena... :P

Nettis

  • ***
  • Viestejä: 34
Vs: Ikuisesti sinun, herra Paradoksi
« Vastaus #2 : 11.03.2009 20:31:26 »
Jag tycker. Tää oli kiva, ja vaikka yleensä vierastan aika paljon puhekielisiä tekstejä, niin tää uppos ihan hyvin, eikä tähän tosiaan olis mikään kauheen asiallinen kirjotusasu käynytkään.

Mua nauratti tossa kohtaa, kun puhuttiin tosta valtavasta hupparista. Eka meni hetki, ennen kun tajusin, että olin koko ajan tämän herra Paradoksin mieltänyt tähän kastiin kuuluvaksi. Nopean uudelleen lukemisen jälkeen totesin, että se lähti tuosta Sä kävelit todella omituisesti, kävelet edelleen.. Ne kävelee aina silleen hassusti :D  Ja vaikka et tässä sitä tiettyä tyyliä nyt olisikaan tarkottanut, hauskasti tuo vaan ilmi sen, miten noin pienet asiat vain jäävät alitajuntaan ja luovat sitä tunnelmaa ja kuvia tekstin takaa.

Ainoo mikä särähti korvaan (ja ihan henkilökohtasista syistä, tekstiin sopi loistavasti) tuo riparin kutsuminen "vitun ihmisoikeuksia ja yksilönvapautta sortava jeesuksenpaapomisorjaleiriksi". Mutta mitäs tämmönen seurakuntanuori ittelleen voi :D

Ei mutta hyvin olet saanut tähän kuvattua sekä tapahtumia että kertojan fiiliksiä. Tykkäsin varsinkin just tosta ristiriidasta suhtautumisessa tohon poikaan.

Tää toi kivaa väriä tähän iltaan ja kaiken tän vaaleenpunasen pullamössöfluffin keskelle mitä oon tänään muuten lukenu, kiitoksia!
Tulikehränä aurinko nousee
pimeyden karkoittaen
Tulikehränä aurinko nousee
varjot polttaen pois

Scarlett

  • ***
  • Viestejä: 1 254
  • If inconvenient, come anyway
Vs: Ikuisesti sinun, herra Paradoksi
« Vastaus #3 : 12.03.2009 18:29:02 »
Lisäisitkö ikärajan otsikkoonkin?