Kirjoittaja Aihe: Historian Havinaa, LUKU 3 K-11  (Luettu 3190 kertaa)

Rochelle

  • ***
  • Viestejä: 46
Historian Havinaa, LUKU 3 K-11
« : 05.11.2007 17:55:32 »
Tämä vanha ja ehkä jo unohdettu fic yrittää nyt nousta tuhkasta. Tarina löytyi vanhasta, muttei väliaikaisesta Finistä, joten katsotaan kuinka moni tätä enää muistaa. ^^ Tämä fic yrittää olla sellainen, jota lukiessa ei tarvitse tietää henkilöhahmoja, eli voit hypätä mukaan lukemaan jos vain kiinnostut. :'D Jos kukaan tajuaa minun vuodatuksestani mitään.
Ja tämähän ei ole vielä valmis... Pahasti kesken, mutta yrittää heräillä eloon ;D
Mukana vanhasta Finistä olivat ainakin lontoo, Carabella Lëralondîr, Lady-Bug, Akime , Vodkamartini sekä Sanquine. Muut jotka muistatte vielä, saatte ilmoittaa itsenne ja päivitän listaa nykyisten nickien mukaan ; )

Tässäpä teille ensimaistiaisiksi prologi.
 
Author: Rochelle
Beta: Carabella Lëralondîr (kiitokset ^//^)
Rating: K-11 (Varmaan korkeintaan)
Genre: Wannabefluff, action jne. Ihan tavallinen sekasotku.

Summary:
Kuka olisi kiinnostunut historiasta? Ei kukaan!
Historian tukiopetusryhmä kokoontuu uuden opettajan johdolla ja tunnilla tutustutaan salaperäiseen vanhaan kirjaan. Mitä käy, kun sitä luetaan?
Entä, kun se ei enää ole historiaa?

Tiedoksi: Tässä Ficissä on muutama sivuhenkilö tunnettu kirjasta Muinainen taika, writed by Marianne Curley. Myös Ashpeak on tuttu kirjasta  ^^


PROLOGI


Ulkona Ashpeakin kaduilla satoi kaatamalla ja tuuli puhalsi vasten ihmisten kasvoja. Sateelta suojautumiseen ei auttanut edes sateenvarjo, vettä tuntui tulevan joka puolelta. Kukaan ihmisistä ei katsonut toista vastaantulijaa silmiin, kaikki kävelivät vältellen muiden katseita. Syy siihen oli varmasti masentava syysilma. Muutama ruskea lehti lensi viiman mukana suureen vesilätäkköön aiheuttaen sen pintaan pyöreitä kuvioita, jotka menivät rikki, kun ihmiset astuivat niiden päälle saaden ne hukkumaan.
   
Eräs nuori nainen juoksi eteenpäin jalkakäytävää samanaikaisesti väistellen muita ja pitäen pitkää mustaa syystakkiaan suojanaan päänsä päällä. Viimein nainen saavutti päämääränsä, suuren ja harmaan rakennuksen, Ashpeakin kirjaston. Suuret ja painavat kaksoisovet eivät kuitenkaan auenneet, vaikka nainen kuinka yritti vetää niitä vuoroin vasemmalla ja vuoroin oikealla kädellä. Hän päästi turhautuneen huokaisun ja pudotti takkinsa maahan vetääkseen molemmin käsin. 
   
”Anteeksi, neiti. Voisitteko te päästää minut ulos?” kuului heikko ääni kirjaston sisäpuolelta. Hölmistynyt nainen päästi irti ovista ja ne aukesivat sisäänpäin. Ulos astui pitkä tyttö, jonka mustat kiiltävät hiukset olivat kovin märät, aivan kuin vaatteetkin. ”Neiti Hewell!” tyttö hymyili tunnistaessaan koulunsa uuden erityisopettajan Amy Hewellin.

”Hei, Kate. Kamala sää, eikö? Ja minä en edes osaa avata ovia oikeaan suuntaan”, virnisti Amy ja kohautti olkiaan. ”Ja saat sanoa Amy kaikin mokomin.”

”Okei, Amy”, Kate naurahti hyväntahtoisesti. ”Vaikka kauan en välttämättä ehdi jutella, sillä hukun varmaan mutaan matkallani kotiin”, tämä hymyili hieman ja siirtyi oven edestä.

”Et kai nyt sentään”, Amy hymyili Katelle, joka hymyili takaisin ja heilautti kättään hyvästiksi. Kumpikin jatkoi matkaa omaan suuntaansa, Kate kadulle sateeseen ja Amy sisään lämpimään kirjastoon.
   
Amy käveli suoraan naistenhuoneeseen harjatakseen takkuiset vettä valuvat hiuksensa suoriksi peilin edessä. Hän irvisti likaiselle ovenkahvalle ja astui sisään pieneen vessaan, jota ei ollut ylimääräisellä tilalla siunattu. Huone oli varmaan vain metri kertaa metri, ja sinne oli mahdutettu sekä vessanpönttö, lavuaari että roskakori. Seinällä komeili pröystäilevä ja jo hieman säröilevä peili. Amy huokaisi ja kaivoi olkalaukustaan kamman. Nuori nainen nosti katseensa peiliin ja hymyili itselleen huomatessaan näyttävänsä aivan linnunpelättimeltä.
   
Säkkärät kastanjanruskeat hiukset ylettyivät hieman olkapäiden alle ja latvat olivat kastelleet hänen oliivinvihreän ohuen neuleensa yläosan melkein kokonaan. Kasvot olivat kalpeat punaisia poskia lukuunottamatta, ja muutama pisama koreili hänen kapean nenänsä päässä. Harjattuaan hiuksensa ja puristeltuaan niistä suurimman osan vettä pois, hän asteli kirjaston puolelle takki kainalossaan.
   
Amy suuntasi automaattisesti erääseen tiettyyn osaan kirjastoa, historian aihepiiriin kuuluvien kirjojen luo. Hän hymyili pienesti katsoessaan kahta suurta puista hyllyä, jotka olivat täynnä kirjoja. Hajamielisesti hän kuljetti pitkää sormeaan kirjoja myöten ja mietti seuraavaa päivää.
   
Amyn täytyisi aloittaa uuden historian tukiopetusryhmän opettaminen, ja ensimmäinen aihealue olisi keskiaika Euroopassa. Hän oli hyvin innoissaan, sillä mielestään hän olisi juuri oikea ihminen tehtävään. Jos hän ei saisi oppilaitaan kiinnostumaan aiheesta, niin ei sitten kukaan.
   
”Ukki, lue vielä yksi tarina. Kiltti!” aneli pieni pyöreäposkinen ja ruskeahiuksinen tyttö isoisältään, joka istui leppoisassa nojatuolissaan. Vanha mies kumartui ottamaan pienen tytön syliinsä ja kurotti sitten kättään kohti pöytää ottaakseen käteensä kirjan.
   
”Eihän sinulta voi mitään kieltää”, hän totesi, ja nosti lukulasinsa paremmin nenälleen.
”Kauan sitten pienessä kylässä nimeltä Rhondanir, asui kolme velhosukua. Ensimmäinen suku oli viisain, toinen oli kaunein ja kolmas oli rohkein. Suvut elivät keskenään hyvässä sovussa ja avioituivat toistensa kanssa.
   
Kuitenkin eräänä tuulisena päivänä sukujen vanhimmat kokoontuivat yhteen ja olivat samaa mieltä eräästä asiasta. Jotain suurta olisi tapahtuva näinä päivinä ja kylä oli täysin suojaton...”
   
”Mutta ukki, miksi kylä oli suojaton? Jos yksi suku oli viisas, miksi he eivät olleet tajunneet suojata sitä niillä rätinäaidoilla, joita päin minä juoksin kun olin pieni?”
   
”He olivat varmaan aidanneet kylän tavallisilla aidoilla, sillä sähköä ei vielä ollut, mutta eivät olleet suojanneet taioilla”, isoisä oli todennut ja jatkanut tarinan kertomista.


   Amy oli aina kysellyt isoisältään juuri tuollaisia typeriä kysymyksiä, ja hän oli aina yhtä innostuneena vastaillut niihin. Juuri lapsuudestaan hän oli saanut mielenkiinnon historiaan, sillä hänen isoisänsä Terry oli aina eläytynyt lukiessaan ja selittänyt asiat Amylle.
   
”Mitäs täältä löytyy?” nuori nainen otti vanhan kirjan käteensä ja käänteli sitä ympäri ja ympäri. Takakannessa ei ollut tekstiä ja kannet olivat kulunutta ja vanhaa pahvia. ”Tuulahdus mennyttä”, Amy kuiskasi lukiessaan ääneen kirjan nimen. Hän huokaisi äänekkäästi käännellessään sivuja, joilla koreili koukeroista tekstiä sivu toisensa perään.
   
”Teitkö löydön?” kysyi keski-ikäinen kirjastonhoitaja, joka kulki Amy ohi. Amy vain hymyili säteilevästi ja halasi kirjaa.
Huomisesta historiantunnista tulee kaikkien aikojen paras, huomasi Amy ajattelevansa kävellessään kohti lainaustiskiä.



A/N: Here we go, otan palautetta vastaan. Tämä osa kirjoitettu noin vuosi sitten. (Siis - ai vanha fic? No ei..)
(: Julkaisen pian myös luvut 1 ja 2, sekä mahdollisimman pian myös kolmannen. Poistun estradilta, ennen kuin tomaatit lentelevät.
« Viimeksi muokattu: 16.11.2014 16:43:51 kirjoittanut Pyry »
"Oy, pea-brain!"

Vodkamartini

  • ***
  • Viestejä: 153
Re: Historian Havinaa, pg-13 prologi 5.11.
« Vastaus #1 : 05.11.2007 19:30:54 »
Minä olin mukana edellisessä vanhassa finissä : ) Hienoa että tämä herää henkiin, harmitti todella paljon kun tähän ei silloin aiemmin tullu jatkoa : D
Älä kahlitse kättäni lyttyyn,
olenhan monestikkin vierelläsi.
Siltikin lytyssä.

Rochelle

  • ***
  • Viestejä: 46
Re: Historian Havinaa, pg-13 prologi 5.11.
« Vastaus #2 : 06.11.2007 13:49:24 »
Ja tässä näin ensimmänen luku ^^
Siis ainakin Vodkamartini on potentiaalinen lukija, oletan :'D Katsotaan tuleeko teitä lisää. Olkaa hyvä, näin :D




1 LUKU

Pitkä ja hoikka poika kiiruhti eteenpäin koulun käytävää pitkin ja tervehti melkein joka toista vastaantulijaa. Pojan punertavat hiukset olivat sekaisin kuin harakanpesä ja tämän kaulassa roikkui puinen helmikoru. Vaaleansinisen collegen helma roikkui löysänä toiselta puolelta, toiselta puolelta se oli mustien ryppyisten housujen alla. Koko ajan hänen pisamaisilla kasvoillaan karehti toispuoleinen hymy, joka piristi monen tylsää koulupäivää.
   
”Hei, Jeremy Thopias Weller! Sinun piti tavata minut kellon alla!” huusi eräs tyttö käytävän toisesta päästä. Milly Calcifer kiiruhti käytävää pitkin iloinen ilme kasvoillaan ja oranssinpunaiset hiukset vapaina liehuen. Yllään hänellä oli koulupukuun kuuluvan mustan vekkihameen lisäksi musta collegehuppari, jota opettajat aina moittivat. Tyttö kuitenkin piti päänsä ja käytti sitä melkein joka päivä huomautuksista huolimatta.

”Anteeksi, mutta sinä olit myöhässä taas kerran. Minä odotin viisi ylimääräistä minuuttia”, Jeremy puolusteli itseään nauraen ja pysähtyi odottamaan tyttöä, joka pian oli jo hänen kohdallaan ihmisvirrasta huolimatta. Milly nousi varpailleen ja suikkasi suukon Jeremyn poskelle suukon saaden tämän hämmentymään.

”Anteeksi, herra Weller, olen hyvin pahoillani, mutta jouduin käymään kansliassa”, tyttö virnisti ja otti poikaa kädestä.
   
”No, tämän kerran”, hymyili Jeremy ja he astelivat yhdessä kohti ruokalaa. ”Lähdetkö huomenna elokuviin?”
   
”Katsomaan kehnoa versiota Star Warsista? Ei kiitos. Mennään mieluummin Ice Houseen-?” Milly katsoi Jeremyä hymyillen.
   
”Sopii minulle, oikeastaan se onkin parempi paikka. Onhan se nyt viihtyisämpikin kuin ennen sitä maanjäristystä”, Jeremy viittasi aiempaan mysteeriin, jota kukaan ei ollut tähän mennessä osannut ratkaista. Maanjäristys oli koskenut vain kahvilaa ja se oli täytynyt rakentaa vaurioiden takia uudestaan alusta loppuun.
   
”Joo, totta. Mutta eikö olisi ollut aika hurjaa olla paikalla silloin? Minua oikeastaan harmittaa, kun olin juuri silloin kotona...”
   
”Enpä tiedä, minä olisin varmaan tullut hulluksi. Se oli varmaan ihan kamalaa... Oletko muuten harjoitellut siihen historian tasokokeeseen, sehän on tänään?”
   
”Miksi harjoittelisin? Sehän on ihan turhaa, ja sinä tiedät mielipiteeni”, tyttö kohautti hartioitaan. Jeremy virnisti taas kerran.
   
Miksi pitäisi tietää asioita, jotka ovat jo tapahtuneet?” hän matki Millyä. Tyttö nauroi ja mottasi poikaystäväänsä leikillään kylkeen. Jeremy esitti kärsivää ja pyyteli kädet ristissä anteeksi.
   
”No, ehkä tämän kerran”, Milly matki Jeremyn muutaman minuutin takaista repliikkiä ja nauraen pari asteli ruokalaan.

*

Aurinko paistoi Ashpeakin yllä kuivaten edellisen illan kastelemaa nurmikkoa, ja koululaiset istuskelivat joko puiden alla tai kuivilla penkeillä. Puiden lehtiä leijaili hiljalleen kohti maata, ja raikas ilma oli houkutellut suurimman osan koululaisista ulos viettämään välituntiaan. Oli aamupäivä, ja moni ihminen kulki nenä kirjassa kiinni, sillä muutaman tunnin päästä pidettäisiin yleinen tasokoe historiassa.

Pépine Faramond istui Ashpeakin koulun pihalla parhaan ystävänsä Rebecca Fraserin ja heidän yhteisen kaverinsa Africah Ozgibodin kanssa. Yhdessä he olivat kolme aivan erinäköistä tyttöä.
Africah oli tummaihoinen ja pukeutui hyvin värikkäästi, hänen koulupukunsa värejä tuskin erotti kaikkien asusteiden alta. Vaaleansinisen t-paidan päällä hänellä oli villainen värillisillä langoilla kirjailtu liivi, käsissään ja kaulassaan hänellä oli puisia helmiä ja lanteilleen hän oli kietaissut kukallisen huivin, jota moni olisi kammonnut räikeiden värien takia. Kokonaisvaikutelma oli kuitenkin yhtenäinen, ja näytti hyvältä pitkän ja hoikan tytön yllä.

Africahin vieressä istui Rebecca, jonka tummanpunaiseksi värjätyt hiukset olivat laitetut kohoamaan joka puolelle päätä suorina piikkeinä. Tyttö oli lyhyt ja hieman isoluinen, mutta se ei ole ensimmäinen asia, johon hänessä kiinnittää huomiota. Rebeccan kulmassa kiilteli hopeinen kulmakoru, ja tytön raskasluomiset silmät olivat kiinni paljastaen mustanpuhuvat rajaukset ripsien tyvessä. Kaulassaan hänellä oli musta kravatti, joka täydensi koulupukua hyvin.
Rebeccan toisella puolella istui Pépine, jonka sylissä oli avonainen historian kirja. Aukeama käsitteli kreikkalaista mytologiaa, ja Pépine luki tekstiä selvästi kiinnostuneena.

”Miksei koealue voisi olla vaikka taruista ja saduista? Niistä jaksaisi kiinnostuakin”, Pépine pudisti päätään. Hänen punaiset rastansa olivat kiinni naruilla niskan kohdalta, vaikkakin muutama yksittäinen rasta oli päässyt irtoamaan huolettomasti. Tyttö  sipaisi hajamielisenä alahuulilävistystään ja huokaisi.

”En minä vaan tiedä, mutta olen aivan samaa mieltä. Kaikki mytologia on paljon kiinnostavampaa”, Africah katsahti Pépineä. ”Pitäisi kai lukea siihen tasokokeeseen, mutten taida nyt jaksaa. Osaan mitä osaan ja se siitä.”

”Jaa, minä en jaksa kiinnostua edes niistä. En tajua mitä ideaa on opetella jotain tylsiä nimiä ja vuosilukuja”, Rebecca puuskahti ja kaivoi mustasta olkalauskustaan puuterin ja peilin.    Africah kohautti olkiaan ja venytti kätensä niskansa taakse sitoakseen pienenpienellä kiharalla olevat hiuksensa huivilla kiinni. ”Oikeastaan minä luulen että joudun siihen tukiopetusryhmään, mitä se joku vanha kaljamahainen ukko rupeaa pitämään heti huomenna.”

”Voi ei! Herra Festerkö?” Rebecca huudahti kärsivän näköisenä ja irvisti sitten.

”Itse asiassa minä kuulin, että hänelle on tullut sijainen. Joku nuorempi nainen. Kate kertoi minulle eilen”, kohotti Pépine katseensa kirjastaan ja oikaisi jäseniään.

”Herranjestas sentään. Sepäs vasta hurjaa”, tyrskähti Africah saaden Rebeccan virnistämään toispuoleisesti.

”Hän kuulemma on ihan mukava. Tulkaa, mennään. Kello soi jo ihan kohta”, Pépine nousi jaloilleen ja siristi silmiään jouduttuaan auringonvalon uhriksi.

”Rentoudu, Pip. Ei minulla ainakaan ole kiire uskonnon tunnille”, Africah sanoi ja nousi myöskin. Yhdessä he kaksi katsahtivat Rebeccaa, joka näytti juurtuneen maahan. ”Tule perässä!” Africah naurahti ja hän ja Pépine lähtivät polkua pitkin kohti koulua.

”Odottakaa kaverit!” huudahti Rebecca ponkaistessaan ylös maasta. Harmikseen hän kuitenkin kompastui olkalaukkunsa hihnaan.

”Ja Fraser tyrii taas!” kuului lähellä löhöävän yleisen häirikön, Muskelin suusta.

”Kiitos informaatiosta, Muskeli, mutta me menemme nyt”, tuhahti Africah ja sulki korvansa Muskelin pilkallisista huudoista tämän ihonväristä. Yhdessä kolmikko käveli kohti koulun ovia Africahin sadatellessa railakkaasti.

*

November Georgian katseli epätoivoisesti pulpetillaan olevaa koepaperia. Vastausviivat loistivat tyhjyyttään, ja vain paperin yläreunassa koreili hänen kutsumanimensä Noah. Kysymykset vaihtelivat aihealueesta toiseen liiankin monipuolisesti. Poika hieroi päätään molemmin käsin yrittäen saada ajatuksensa kulkemaan. Tämän lapaluihin asti ylettävät tummanruskeat hiukset olivat sähköiset kaikesta hieromisesta. Novemberin pitkät jalat olivat ristissä ja toinen heilui kuumeisesti. Tällä hetkellä hän vain huokaili ja vilkuili kelloa.

Noahin kalpea iho ja musta kajal loivat mielenkiintoisen kontrastin korkeiden poskipäiden kanssa, ja luomissaan hänellä oli harmaata luomiväriä. Noahiin oli jo totuttu, mutta joskus aiemmin hän oli saanut vähän väliä kuulla pilkallisia huomautuksia meikkaamisestaan. Pilkkaaminen oli vain pahentanut Noahin tapaa kuunnella aktiivisesti muiden mielipiteitä. Yleensä hän oikeastaan miettikin liikaa sitä, mitä muut hänestä ajattelivat ja unohti miettiä siinä välissä omia mielipiteitään.
   
Poika vilkuili ympärilleen ja tuskastui huomatessaan koko muun luokan kirjoittavan kuumeisesti papereihinsa. Hänen oikealla puolellaan istuva Jarrod Thornton hymyili itsekseen ja kirjoitti nähtävästi esseekysymykseen juuri sivun pituista vastausta. Tämän tummat hiukset olivat huolettomasti kammatut ja koulupuku oli siisti. Noah vilkaisi housujensa lahkeita, jotka olivat jääneet lyhyiksi kuluneen kesän aikana. Itse asiassa se ei häirinnyt häntä itseään lainkaan, mutta muutama opettaja oli jo ehtinyt huomauttaa viasta.
Opettajista Noah ei yleensä pitänyt muutenkaan, eivätkä he hänestä. Noah ei aina jaksanut keskittyä tunneillä oppimishäiriönsä takia, mutta yritti parhaansa. Opettajat eivät sitä tietenkään myöntäneet, vaan läksyttivät häntä joka välissä.
   
”Noah, kyllä sinä pystyt parempaan”, he saattoivat todeta, kun palauttivat koepaperin jossa koreili hieman keskivertoa huonompi numero. Noahin vastustellessa he yleensä kuitenkin vastasivat vain tyyliin: ”Älähän nyt, ja muista sitten harjoitella enemmän seuraavaan kokeeseen.”
Noah huokaisi ja hätkähti tuntiessaan jonkun tökkivän häntä ristiselkään lyijykynällä. Poika vilkaisi nopeasti taakseen ja näki Christine Broodwickin, jonka kullanruskeat luonnollisesti kihartuvat hiukset olivat palmikoidut kahdelle letille kummallekin puolelle päätä. Letit ylettyivät paksuina ainakin puoleen selkään ja hiukset kiilsivät ikkunan läpi tulevan valon säteissä. Tyttö oli lyhyt mutta hyvin kehittynyt, sen Noah oli monien muiden tavalla huomannut. Christine nosti etusormen huulilleen ja ojensi Noahille paperilapun, jossa ilmeisesti oli vastaus johonkin kysymykseen.
   
”Nuori herra Georgian ja neiti Broodwick! Teidän kokeenne ovat hylätyt, meillähän ei lunttaamista sallita!” kuului luokan edestä. Noah ja Christina huokaisivat, Noah helpottuneena, Christina selvästi pahoillaan. ”Nyt, palauttakaa koepaperinne ja alkakaa laputtaa!”
   
”Kyllä, herra Jullter.”
   
”Aivan heti, herra.” Moni pudisteli päätään paheksuvasti kun Christina luikki ulos luokasta pitkä ja hontelo poika perässään.

*

”No jaa, kaipa minä arvasin tuon”, totesi Carabella Shadowline saadessaan eteen paperin, johon oli merkitty pyöreä nolla ja ilmoitus historian tukiopetusryhmän kokoontumisesta koulun jälkeen luokassa 23 kello 15.00. Carabella tuhahti ja heilautti pitkät mustat hiuksensa selkänsä taakse. Tämän kissamaiset silmät siristyivät, kun opettaja kehui erityisesti poikien tämänkertaisia suorituksia. Sen jälkeen hän vilkaisi omaa koepaperiaan, jolle oli yrittänyt soveltaa edes jotain. Nähtävästi edellisen tunnin ponnistelu ei ollut auttanut, vaan olisi pitänyt harjoitella kokeeseen enemmän.
   
”Jatkakaapa niitä tehtäviänne”, herra Jullter käski ja asteli takaisin opettajanpöytänsä ääreen. Carabella risti jalkansa ja otti lyijykynän käteensä. Ajatus ei kuitenkaan juossut, ja hän harhautui haaveilemaan ensiviikkoisesta ratsastusturnaukesta, johon hänen olisi tarkoitus osallistua mustan orinsa Falionin kanssa. Hänen kaksi muuta hevostaan, tammat Irissa ja Ada, olivat Carabellalle rakkaita myöskin, mutta Falion vei kuitenkin voiton.
   
”Neiti Shadowline”, herra Jullter äännähti pöytänsä äärestä pahaa enteilevästi.
   
”Voitte sinutella kaikin mokomin”, Carabella nyökkäsi hajamielisenä ja havahtui sitten nolostuen. Koko muu luokka tyrski ja muutama poika jopa hohotti. Carabella loi naurajiin tuiman katseen ja pian oli aivan hiljaista.
   
”Neiti Carabella, minä en suvaitse tuollaista käytöstä luokassani. Mene käytävään ja passita herra Georgian ja neiti Broodwick sisään pikimmiten, jos he vielä seisovat siellä.”
   
”Kyllä”, Carabella nousi ja siloitteli mustaa kouluhamettaan parempaan asentoon. Kävellessään peilin ohi hän vaistomaisesti vilkaisi itseään ja huomasi vaaleansinisen t-paitansa alareunasta purkautuvan lyhyen langanpätkän. Tyttö sadatteli äänekkäästi – jopa hieman liian kovaan ääneen – saaden opettajansa äännähtämään äkisti. ”Näkemiin!” Carabella livahti ovesta ulos nähden sielunsa silmin opettajan raivosta punaiset kasvot.

Astuessaan käytävään hän ei nähnyt Christineä eikä sen puoleen Noahiakaan missään. Carabella istahti oven vieressä olevan naulakon alle ja nosti polvensa leuan alle. Eihän kukaan olisi käytävällä, joten Carabellaa ei häirinnyt hameen kanssa istuminen.

Tytön ajatukset harhautuivat kotiin, ja erityisesti kotitöihin. Tänään hänen olisi tarkoitus haravoida perheen maatilan laaja piha-alue pikkuveljensä Charlien kanssa. Carabella auttoi usein kotitöissä, erityisesti hevosten hoidossa. Itse asiassa hän oli se, joka eniten huolehti hevosista. Kolmetoistavuotias pikkuveli oli enemmänkin kiinnostunut autoista kuin hevosista, ja näin ollen Carabellalle jäi suuri vastuu niiden hoidossa. Tyttöä se ei kumminkaan haitannut, hän tunsi eityistä läheisyyttä hevosiin ja osasi käsitellä niitä erinomaisesti.

”Eivätkö ne kaksi ole täällä?” kysyi ovelta Africah Ozgibod, joka ilmeisesti oli passitettu kysymään.  Carabella kohautti harteitaan ja hymähti ystävälleen, joka taputti häntä pikaisesti olalle. ”Sait Jullterin totisesti hyvälle tuulelle, nyt hän äksyilee meille kaikille”, tyttö naurahti tummat silmät tuikkien ja palasi sisän luokkaan kuullessaan nimeään huudettavan.
Historian tukiopetusta? Mitähän siitäkin tulee? Minä en ainakaan kestä tuota vanhaa ukkoa sen puoleen kuin sitä kaljamaha-Festeriäkään!

*

”Josifova, eikö sinulla ole tosiaan tuon siistimpiä housuja?” kysyi eräs opettaja hajamielisesti pojalta, jonka mustat hiukset roikkuivat häiritsevästi silmillä. Poika pudisti päätään ja jatkoi matkaansa kohti luokkaa 23. Toisaalta ei ollut mikään ihme, että opettaja valitti Eskilin ulkonäön siisteydestä, pojan valkoinen kauluspaita oli hieman ryppyinen ja housut olivat tummanruskeat reisitaskuhousut. Kuten usein ennenkin, Eskil oli aamulla pukeutuessaan unohtanut laittaa päälleen koulupuvun. Monet kerrat poika oli joutunut asian takia jälki-istuntoon, mutta tapojaan hän ei onnistunut parantamaan.
   
”Eskil! Oletko sinäkin tulossa tukiopetukseen?” kysyi hämmästynyt Christine Broodwick, joka istui luokan 23 oven vieressä. Eskil kohautti olkiaan hämmästyneenä. Koskaan aiemmin hän ei ollut jutellut tuon tytön kanssa, mutta tämä oli aina vaikuttanut mielenkiintoiselta. Poika tiesi tämän olevan kiinnostunut merirosvoista, sillä aina kun he olivat sattuneet istuskelemaan samaan aikaan jälki-istunnossa, tyttö oli joko piirrellyt sellaisia vihkoihinsa tai lukenut salaa jotain sentyyppistä kirjaa.
   
”Olen aivan toivoton historiassa. Eikä se muuten ole ainoa aine, kuulisit kun laulan... Oikeastaan et varmaan haluaisi kuulla sitä”, Eskil hymyili tytölle ja istahti tämän viereen vähän matkan päähän. Muita oppilaita eikä opettajia vielä näkynyt, kello oli vasta kymmentä minuuttia vaille kolme. Christine tirskahti.
   
”Minä en oikein jaksa innostua historiasta, kun se on niin tylsää”, tyttö totesi ja katsoi Eskiliä. ”Mikä sinun ongelmasi historian suhteen on?”
   
”No jaa, en oikein meinaa pysyä tunneilla hereillä ja tyhjästä on kokeessa paha nyhjästä”, Eskil naurahti saaden Christinen silmät tuikkimaan. Oikeastaan historia oli yksi niistä neljästä aineesta, jossa Eskil ei ollut todella hyvä. Pojalla ei ollut lainkaan nuottikorvaa ja kotitalousasioissa hänellä oli peukalo keskellä kämmentä. Ehkä hän osasi keittää kananmunan, mutta siihen se saattoi sitten jäädäkin. Eskil oli ollut pienestä lapsesta asti todella lahjakas, hän oli kymmenvuotiaana käynyt läpi jo ala-asteen kaikki kirjat ja oppinut asiat. Poika oli aina ollut muita ainakin hieman lahjakkaampi useimmissa aineissa, ja hän oli aina suhtautunut kouluun hyvin pakkomielteisesti.

”Hei! Meitä opettaa sittenkin se uusi herra Festerin sijainen, Amy Hewell. Hän pyysi minut hakemaan teidät täältä, olemme sittenkin luokassa 45”, puhui oranssihiuksinen ja lyhyt tyttö, Milly Calcifer, melkein yhteen hengenvetoon. Hän oli juuri astellut Eskilin ja Christinen eteen, ja naputti lattiaa jalallaan kasvoillaan kärsimätön ilme. ”Amy vaikuttaa todella mukavalta”, hän sanoi, kun pyörähti ympäri ja lähti kävelemään käytävää pitkin.
Christine ja Eskil vilkaisivat toisiaan ja nousivat ylös lattialta saman tien seuraten Millyä luokkaan 45, joka oli melkein toisella puolella koulua.

”Tervetuloa! Minä olen Amy Hewell, ja te olette kai Christine Broodwick ja Eskil Josifova?”  nuori säkkärähiuksinen nainen hymyili sisääntulijoille ystävällisesti. Kaksikko nyökkäsi ja etsi luokasta vapaat paikat. ”Hienoa, sehan tarkoittaa että kaikki ovat paikalla”, Amy hymyili kohdaten vuorollaan jokaisen katseen. Luokassa istuivat Eskilin ja Christinen lisäksi Carabella Shadowline, Jeremy Weller, Milly Calcifer, Pépine Faramond, Rebecca Fraser, Africah Ozgibodi ja Noah Georgian, joka parhaillaan viittasi.

”Kuinka kauan meillä menee täällä tänään?” poika kysyi.

”Itse asiassa, jos käymme heti asiaan, meillä ei mene kuin noin yksi tunti, luulisin”, Amy totesi ja kumartui sitten penkomaan laukkuaan. ”Me aloitamme samasta asiasta kuin muutkin luokat; Euroopan keskiajasta. Eilen käydessäni kirjastossa löysin sieltä tämän kirjan, ja en voinut vastustaa sen lainaamista. Laitan tämän kiertämään, jotta jokainen saa katsoa sitä vuorotellen.” Kirjan hän ojensi ensimmäisenä Carabellalle, joka siveli sen vanhaa pintaa ja selasi muutamia sivuja eteenpäin. Hän katseli kirjaa selvästi vaikuttuneena siitä hyökyvästä arvokkuudesta ja viisaudesta.

”Jeremy! Tässä”, Carabella antoi kirjan eteenpäin ja vuorotellen jokainen katseli sitä kiinnostuneena samalla kun Amy selitti luokan edessä kasvot hennosti punehtuneina sitä, miten keskiajalla tehtiin kirjoja käsin. Tämä oli uusintapainos eräästä todella vanhasta kirjasta, jonka Ranskalainen Leféer-niminen nunna oli kirjoittanut ystäviensä kanssa joskus 1300-luvulla.

”Lue sinä vaikka kirjan esittelyteksti, Rebecca”, Amy hymyili piikkihiuksiselle tytölle, joka hämmästyneenä otti kirjan vastaan Pépineltä. Yleensä opettajat vain mulkoilivat tyttöä tämän rajun ulkonäön takia, mutta näytti siltä kuin Amy ei olisi niin ennakkoluuloinen kuin heidän muut opettajansa.

”Eihän tästä ota selkoa, ei tämä ole englantia nähnytkään!” Rebecca huudahti ja näytti sivua ympärillään istuville ihmisille, jotka myös pudistivat päätään.

”Eihän noita kirjaimia osaa edes lukea”, Milly tokaisi ja kohotti kulmiaan.   

”Ihan selviä ne ovat! Vaikka en ymmärräkään kieltä, osaan silti lukea noita ihan helposti”, Eskil kohautti olkiaan muiden tuijottaessa tätä. Amy asteli Rebeccan luo ja otti kirjan käteensä.

”Totta, minäkään en saa näistä kirjoituksista tällä sivulla mitään selvää. Eskil, haluaisitko sinä sitten lukea tämän pätkän meille?” Outoa, vielä eilen se oli helposti luettavaa nykyenglantia... Amy kohotti kulmiaan.

”Käyhän se.” Huoneeseen tuli hiljaista, kun Eskil ojentautui ottamaan kirjan vastaan. Tunnelma oli yhtäkkiä taianomainen, ja ulkopuolelta kuuluva kellon pirinä ei häirinnyt ketään. Jokainen oppilas joka istui vanhan puisen pulpetin ääressä tuijotti nyt keskittyneenä poikaa, joka pyyhkäisi roikkuvat otsahiuksensa pois silmiensä tieltä.

”Omobhos la tyerta dé
Amer di lyerta mé
Chos
 Dés
 La tyerta di lyerta
 Chos
 Dés”


Eskil hiljentyi pieneksi hetkeksi, ja Amy kiitti tätä ja pyysi ojentamaan kirjan eteenpäin.
”Eskil? Ojenna kirja Rebeccalle ja-”

”La tyerta di lyerta mé”, Eskil totesi pakokauhuinen katse silmissään ja hetkeksi tuntui kuin kaikki elävä olisi pysähtynyt. Sen jälkeen luokan ikkunat paiskahtivat auki ja osa osui oppilaisiin saaden nämä kaatumaan tuoleineen maahan. Luokkaan nousi voimakas tuuli, joka heitteli papereita ja vihkoja ympäriinsä.
”Chase!” Eskil huusi nyt noustessaan seisomaan ja kaikki hämärtyi. Kukaan ei nähnyt mitään, mistään ei kuulunut mitään. Oppilaat aukoivat suutaan, mutta ääntä ei tullut, he katsoivat ympärilleen mutteivät nähneet mitään.

Seuraavaksi kuului kolinaa kun Eskil pyörtyi lattialle luultavasti kolauttaen päänsä tuolin selkänojaan. Kukaan ei voinut liikkua auttaakseen poikaa, kaikki vain vaistosivat toisensa ja oman pelkonsa.

Hetkessä ilmasta tuli painavaa ja sokaiseva valo valaisi heidät kaikki. Valon hälvennyttyä kaikki loukkaantuneet ja säästyneet oppilaat  sekä opettaja seisoivat keskellä metsää.

”Tervetuloa Rhondaniriin”, tervehtivät kolme vanhaa miestä suurelle joukolle kumartaen.






A/N: Jännitys tiivistyy. Hehheh.
« Viimeksi muokattu: 06.11.2007 14:41:45 kirjoittanut Rochelle »
"Oy, pea-brain!"

Rochelle

  • ***
  • Viestejä: 46
Re: Historian Havinaa, pg-13 1. Luku 6.11.
« Vastaus #3 : 06.11.2007 14:40:33 »
2. LUKU

Kaikki puut olivat suuria, jykeviä ja kauniita. Osa niiden lehtevistä oksista hipoi vihreää ja korkeaa ruohoa. Aurinko ei paistanut, mutta ilma oli lämmin. Taivas oli sininen ja siellä oli monia ohuen ohuita pumpulisia pilviä. Maisema oli seesteinen, mutta ilmaa olisi kuvainnollisesti voinut leikata veitsellä. Aukiolle olivat kuulemma juuri ilmestyneet apuun kutsutut ihmiset ja Rhondanirilaisia kiinnosti kovasti miltä he näyttivät.
   
Erityisesti Olivia Braveria ja William Beautybessia kiinnosti miltä muukalaiset näyttivät. He tiesivät tulijoista melkein yhtä paljon kuin kolme vanhinta, herrat Braver, Wicehet sekä Beautybess. Nimet olivat sukujen ominaisuuksien mukaan asetettu voimaan monta sataa vuotta sitten. Varsinkaan nuorimmat kyläläiset eivät pitäneet nimistä, ja olivat ehdottaneet mahdollista nimen vaihtoa seuraavasta sukupolvesta eteenpäin. Asia oli kuitenkin jäänyt käsittelemättä kyläoikeudessa, sillä paljon suurempi tehtävä oli ilmaantunut esille.
   
”Tule, meidän täytyy mennä nopeasti ennen kuin kaikki ovat siellä ennen meitä!” Olivia huikkasi olkansa taakse. Hän juoksi edellä nostellen pöyhkeän hameensa helmoja. Tyttö kuului urheiden sukuun, ja olikin perinyt arvokkaan nenänsä suoraan suvun vanhimmalta kolmen aiemman sukupolven jäädessä väliin. Tämän vaaleanruskeat hiukset olivat sidotut kahdelle paksulle palmikolle, jotka pomppivat tämän selkää vasten nuorten juostessa. Olivian kasvot olivat melko tavallisen näköiset suuria vihreitä silmiä lukuunottamatta. Hän ei myöskään ollut kovin pitkä, toisin kuin William joka juoksi heti tytön perässä.
   
”Minä tulen, minä tulen”, poika puuskahti. Tämän kasvot olivat hyvinkin komeat ja hiukset aivan platinanvaaleat. Kiharatkin ne olivat, lainehtivat paksuina tämän leveähköille hartioille. Pituutta Williamilla olisi ollut vaikka muille jakaa, aivan kuin pisamiakin. Pitkän olemuksensa takia hänen matkansa hiukan kangerteli matalien oksien tullessa vastaan, mutta matka edistyi silti nopeasti. Pian he saapuivat aukiolle ja seisahtuivat katsomaan kaaosta, jonka keskellä seisoi hämmentynyt ja suurimmaksi osaksi aivan kalpea joukkio arviolta heidän ikäisiään nuoria. Eräs poika piteli pystyssä ilmeisesti pyörtynyttä pienikokoista tyttöä, jonka vartalo oli aivan veltto. Olivia ja William katsahtivat toisiaan ja nielaisivat samaan aikaan.
   
Olivia hymyili epävarmasti ja kurottautui suukottamaan pojan poskea ennen kuin juoksi keskelle väkijoukkoa. William kohautti harteitaan ja asteli perään.

*

Amy Hewell seisoi kauhusta kankeana ja ainoa asia, mitä hän pystyi silloin ajattelemaan, oli se, että hetki sitten hän oli ollut sisällä luokassa. Eskil Josifova oli lukenut ääneen vanhaa kirjaa ja jotenkin he kaikki olivat nyt päätyneet tänne keskelle metsää. Nuori nainen vilkaisi ympärilleen ja helpottui huomatessaan, että oppilaat eivät olleet loukkaantuneet vakavasti - vain muutamalla oli siellä täällä naarmuja tai pieniä vertavuotavia haavoja. Ainoa, jolla sillä hetkellä oli oikea ongelma, oli ilmeisesti Christine Broodwick, joka nojasi tajuttomana Noah Georgianin käsivarsia vasten.
   
Hänen aikomuksensa oli juosta auttamaan Noahia vanhoista miehistä huolimatta, mutta hetkeen hän ei pystynytkään tekemään mitään. Isoisän kertoma tarina kuului selvästi hänen mielessään.

”Lähin kylä oli monen päivän matkan päässä ja välissä oli tiheää metsää ja suuria peltoja. Koskaan kylät eivät olleet olleet suuressa epäsovussa, vaikka pieniä riitoja olikin ollut. Toisessa kylässä ei ollut ennen harjoitettu taikuutta, mutta nyt sinne oli eksynyt matkalainen, joka opetti kyläläisille aivan kamalia asioita.

Ja Rhondanirin oma pikkulintu oli kertonut heille aivan tarkkaan minkälaisia taikoja. Nimittäin sellaisia taikoja, joille helposti antaa pikkusormen ja vielä helpommin se vie koko käden. Pahoja, pimeitä taikoja. Kylään tarvittiin apua.”   

”Mitä sitten tapahtui?” pieni Amy oli keikkunut innoissaan isoisänsä polvella. Vanha mies pyyhkäisi otsaansa ja löysäsi solmiotaan.

”Odotahan hetki, rakas pikkuinen. No, nyt on parempi. Kolme vanhinta kutsuivat kylään apua eräästä mystisestä ja salaisesta paikasta. Viikkojen kuluessa taiat tuottivat tulosta ja auttajat saapuivat tuoden mukanaan- anteeksi Amy, minun täytyy nyt kyllä käydä juomassa jotain ja viilentämässä oloani hieman ulkona. Odota siinä, tulen kohta takaisin.”

Pieni tyttö oli jäänyt sohvalle miettimään tarinan tapahtumia hiljaisena. Pian hän kärsimättömänä asteli ikkunan ääreen ja katsoi ulos. Puiden oksat taipuivat tuulen mukaan ja syksyiset lehdet lensivät omia teitään kauniisti leijaillen. Keittiöstä kuulunut voimakas tömähdys havahdutti Amyn mietteistään saaden tämän juoksemaan isoisänsä avuksi, ei ollut ensimmäinen kerta kun tämän vanhat jalat pettivät.

Keittiöön saapuessaan tyttö kuitenkin näki lyhyen elämänsä kauheimman näyn.

Terry Hewell makasi lattialla kasvot kauhistuneina ja kädessään tyhjä vesilasi.


Amy oli saanut vasta vanhempana kuulla kuolinsyyn. Oikeastaan hän oli saanut kuulla isänsä kuolivuoteella, ettei syytä koskaan oltu löydetty. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen jokaista raajaansa ja kauhu valtasi hänet. Nainen sulki silmänsä kyynelet poskillaan. Näinkö minun elämäni loppuu?

*

Carabella Shadowline asteli määrätietoisesti kohti kolmea vanhaa miestä, jotka keskustelivat keskenään vähän matkan päässä. Carabellan polvet olivat olleet pettää, kun he yhtäkkiä olivat keskellä tätä kummallista ja arvoituksellista metsää, mutta pian hän oli jo sinut asian kanssa. Olihan se kummallista, mutta niin nyt vain oli käynyt. Useimmat olivat shokissa ja Amy, heidän opettajansa, itki äänettömästi kauhusta kangistuneena. Juuri sillä hetkellä hänen vierellään olivat hämmentyneet Milly ja Jeremy. Toiselle puolelle aukiota olivat joutuneet Pépine, Rebecca, Africah ja Eskil.
   
Carabella rykäisi muutaman metrin päässä kolmikosta, joka ilmiselvästi tihisi onnesta kun oli saanut ihmiset aivan hätääntyneiksi. Jokin aivan uskomattoman sairas pila, joka oli saatu toteutettua jollain huumaavalla aineella, oli ollut Rebeccan mielipide, johon muutama puhumaan kykenevä oli samaistunut. Mutta Carabellapa halusi tietää enemmän.
   
”Päivää”, sanoi pitkäpartaisin mies aurinkoisesti hymyillen. Carabella ihmetteli silmät pyöreinä jokaista kolmea miestä. He olivat melko nuoren näköisiä kasvoiltaan ja iholtaan. Vain hiukset olivat valkoiset ja hapsottavat kuten partakin.
   
”Me olemme herrat Beutybess, Braver ja Wicehet. Tervetuloa Rhondaniriin, kaunis neito”, kumarsi seuraava mies. Kolmas mies hymyili myös tytölle. Carabella meni hetkeksi aivan sanattomaksi, miehethän osasivat roolinsa! Heidän vaatteensakin olivat kuin suoraan menneisyydestä... Kuten näköjään muillakin juoneen osallistuvilla, tyttö joutui toteamaan vilkaistuaan ympärilleen.
   
”Päivää, tuota, minä olen Carabella- ja haluaisin tietää- tuota noin”, Carabella mumisi ja otti itseään niskasta kiinni. ”Miksi me olemme täällä? Mitä tämä tarkoittaa? Keitä nämä kaikki ihmiset ovat?”
   
”Liikaa kysymyksiä, liian vähän vaikeuksia. Sitä se tuottaa, sitä se tuottaa.”
   
”Niin mikä?” Carabella kohotti kulmiaan.
   
”No, aikamatkailu yleensä herättää monia kysymyksiä”, virnisti Beautybess, jos Carabella oikein tunnisti. Tyttö raastoi vasemmalla kädellään hiuksiaan turhautuneena ja hillitsi sisällään kytevän pelon hyvin taitavasti.
   
”Eihän sentään? Sehän on melkein arkipäivää ainakin meilläpäin”, Carabella parahti puoliksi sarkastisena, puoliksi vimmastuneena. Mitä meille vielä tulee tapahtumaan? Ja mitä täällä on tekeillä?

*

”Tarvitsetko apua?” kuuli Noah takaansa nuoren miehen äänen. Hän käänsi päätään pitäen samalla kuitenkin pienikokoisesta ja vaaleasta tytöstä kiinni. Christine oli pyörtynyt melkein heti heidän ilmestyttyä keskelle vihreän ja tiheän metsän aukiota. Eihän se kummaa ollut, tapahtumahan oli aivan yliluonnollinen... Paikalle saapunut hieman vanhemman näköinen poika hätkähti hieman Noahin kasvoja tämän kääntyessä katsomaan puhujaa, eikä se niin kovin kummaa ollutkaan.
   
Kuten yleensäkin, Noah oli meikannut itsensä huolella aamulla. Toinen poika ei ilmeisesti ollut tottunut näkemään pojalla kajalia ja luomiväriä, mutta ei antanut sen häiritä asiaansa.
   
”Minä olen William Beautybess”, pitkä poika esitteli itsensä hymy kasvoillaan ja meinasi ojentaa kätensä käteltäväksi ennen kuin tajusi, että Noah ei voisi kätellä pidellessään Christineä pystyssä. Sen sijaan hän nosti ruskettuneen kätensä haromaan paksua tukkaansa, joka oli kuin suoraan jostain shampoomainoksesta. Myös tämän kasvot olivat komeat kuin mitkä. Poikahan oli kuin suoraan jostain muotilehdestä lukuunottamatta vaatteitaan. Hänellä oli yllään kankaiset oliivinvihreät lahkeista pussitetut housut ja valkoinen edestä napitettava paita. Kaulassaan hänellä oli hopeinen ketju, joka kimalteli oksien välistä säteilevässä auringonvalossa. ”Ja hän taitaa pian nuupahtaa maahan, ellet anna minun auttaa”, William nyökäytti kohti Christineä. Noah antoi Williamin otta Christinen hennoilta käsiltään hyvin epäluuloisena – olivathan he vasta tavanneet. Jotenkin Noah kuitenkin tiesi voivansa luottaa tuohon poikaan. Noah esitteli itsensä ja yhdessä he kävelivät kohti erästä Noahille tuntematonta tyttöä kohti, joka oli juuri puhumassa Amylle, Jeremylle ja Millylle.
   
Tytön kaksi paksua lettiä ylettivät puoleen selkään ja yllään hänellä oli melkein maahan asti ulottuva vaaleanruskea leninki. Amy katseli tyttöä pyyhkien samalla kyyneliä silmäkulmistaan. Jeremy ja Milly olivat kuin yhteenkasvanut varpu, he seisoivat aivan toisissaan kiinni ja Jeremy piti kättään tyttöystävänsä ympärillä.
   
”Te saatte kuulla aivan pian mitä on tapahtunut, mutta vakuutan, ettei teillä ole mitään hätää”, uusi tyttö sanoi ja vilkaisi Williamia tämän tullessa kohti. Tyttö kääntyi takaisin kolmikon puoleen mutta teki pian pikaisen tarkistuksen kääntymällä takaisin. Ilmeisesti hän ihmetteli Christineä tuttunsa sylissä, mutta myös Noah kiinnitti tytön suurien silmien huomion itseensä. Hetken ajan Noah oli aistivinaan hänen ja toistaiseksi tuntemattoman tytön välillä jotain outoa sähköntapaista, mutta kun tyttö kääntyi takaisin, tunne oli poissa.
   
Mitä sekin oli olevinaan? Ja keitä nämä kaikki ihmiset ovat, etenkin tämä uusi tyttö?
   
”Minä olen Olivia Braver”, tyttö esittäytyi ja katsahti takanaan seisovaa Noahia hymyillen ystävällisesti. Noah huomasi suunsa loksahtaneen hieman auki ja sulki sen nopeasti.
   
”Minä – sinä – luitko sinä juuri ajatuksiani?” Noah sopersi tyrmistyneenä saaden sekä Williamin että Olivian nauramaan. Tytön toiseen poskeen ilmestyi syvä hymykuoppa ja Noah huomasi päässään jyskyttävän jotain tasaiseen – ja hyvin nopeaan tahtiin.
   
”Jestas, olisinkin lukenut!” tyttö virnisti hieman toispuoleisesti. ”Mutta minulle ei ole suotu mitään niin hienoa kykyä. Mikä sinun nimesi on?”
   
”Noah. Noah November”, kuuli poika suustaan tulevan melkein yhtenä henkäyksenä. Jeremy vinkkasi Noahille silmää ja sai tämän punastumaan hienoisesti.
   
”Tulkaa, mennään vanhimpien luo”, William totesi ja johdatti heidät kolmen valkopartaisen miehen luo, joiden luona seisoi tyrmistynyt Carabella mustissa piikkikorkokengissään. Koulupuvustaan huolimatta hän oli jälleen onnistunut näyttämään hyvin vaikuttavalta kissamaisten silmiensä tumman korostuksen ja korkokenkiensä ansiosta.
   
”Kootkaa kaikki tarvittavat henkilöt”, keskimmäinen herra nyökkäsi Olivialle ja Williamille, jotka katsahtivat toisiinsa tyytyväisinä. Heille oli näköjään luovutettu tärkeäkin tehtävä. Noah otti Christinen vastaan Williamilta. Olivia oli jo matkalla kohti metsän reunaa ja William käveli ripeää tahtia Pépineä, Rebeccaa, Africahia ja Eskiliä vastaan. Nelikko oli nähtävästi päättänyt liittyä muiden ihmisten seuraan hieman kauempaa.

*

”Hei, mennäänkö mekin tuonne muiden luo? Minusta tuntuu, ettei kannata jäädä tähän”, Rebecca tuuppasi Pepíneä hellästi olkapäähän. Africah ja Pépine nyökkäsivät, mutta Eskil ei reagoinut. Poika istui leveän kannon päällä ja tuijotti jonnekin tyhjyyteen. Africah kohautti olkiaan, mutta Pépine tarrasi hellästi poikaa olkapäästä.
   
”Hei, Eskil?” tyttö kiinnitti pojan huomion itseensä ja hätkähti tämän intensiivistä katsetta. Vinot ja kirkkaanvihreät silmät kesittivät nyt vaihteeksi kaiken huomionsa Pépineen. Tyttö ei voinut olla ajattelematta, että poika oli jopa hieman pelottava. Olihan juuri tämä lukenut sitä kirjaa... Ja nyt tuo katse.
   
”Niin, Pépine?” Eskil kohotti kulmiaan ja haroi omasta mielestään liian pitkää otsatukkaansa pois silmien edestä kutittamasta. Poika hymyili pienesti, ja luojan kiitos hymy ylettyi myös silmiin, jotka siristyivät hieman. Muussa tapauksessa Pépine olisi ottanut poikaan hieman etäisyyttä. Eihän hän tuntenut tätä lainkaan, mistä hän olisi voinut tietää vaikka Eskil olisi juuri silläkin hetkellä hautonut murhaavansa hänet keskellä tätä pelottavaa metsää? Hetkinen – nyt hänen vilkas mielikuvituksensa laukkasi kyllä aivan omia teitään.
   
”Tule, mennään”, Pépine nosti pojan hennon ja pitkän vartalon ylös istuma-asennosta. Nelistään he astelivat kohti samaa suuntaa, jonne olivat kaksi tuntematonta nuorta kävelemässä Jeremyn, Millyn, Amyn, Noahin ja näköjään pyörtyneen Christinen kanssa.
   
Pépinen punaiset rastat olivat poikkeuksellisesti auki, sillä niitä pitelevä nauha oli kadonnut jonnekin. Tämä asteli Eskilin kanssa heti Africahin ja Rebeccan perässä tarkastellen ystäviään. Africah’han on melkein Eskilin pituinen. Kumpikohan on venähtänyt kevään jälkeen? Hetken Pépine muisteli viime lukukauden biologiankurssiaan, jolla he kaikki kolme olivat olleet. Silloin Africah oli ollut Eskiliä pidempi, mutta jäänyt nyt kuitenkin nähtävästi toiseksi ainakin sen asian suhteen. Eskil oli venähtänyt ainakin kaksi jalkaa. Siltä se ainakin joukon lyhyimmästä Pepinestä vaikutti, kun tämä katsoi poikaa ylöspäin. Itse Pépine ei ollut kasvanut pituutta varmaan viimeiseen kolmeen vuoteen, mutta se ei tyttöä haitannut. Hänellä itse asiassa ei ollut lainkaan ongelmia pituutensa kanssa.
   
”Miksi sinä olet noin hiljainen, Pip?” Africah jättäytyi muutaman askeleen jälkeen kulkeakseen Pépinen vierellä. Tytön käsivarressa oli pitkä naarmu, joka punoitti tummaa ihoa vasten melko voimakkaasti. Verta siitä ei tullut, mutta se ei taannut, etteikö sitä olisi vuotanut. Lentävät lasinsirpaleet luokassa olivat nähtävästi jättäneet vain muutaman ihmisen naarmuitta.
   
”Kai tajuat, etten oikein ole tällä hetkellä kovin vitsikkäällä tuulella”, Pépine huokaisi syvään. Tämä tosiaan raastoi hermoja. Kysymyksiä lenteli ajatuksissa eikä yhtään järkevää selitystä tullut mieleen. Kysymys oli toisaalta aivan ymmärrettävä, olihan Pépine usein kertomassa hauskoja juttuja tai omia tarinoitaan, joita helposti tuli mieleen sillä erinomaisella mielikuvituksella joka hänellä oli.
   
”No se nyt on ihan ymmärrettävää. Minusta koko tämä tilanne on todella puistattava”, Rebecca kietoi käsivartensa ympärilleen saaden Eskilin nyökkäämään.
   
”Ja mitä luultavimmin kaikki on minun syytäni”, poika huokaisi syvään ja Pépine aukaisi jo suunsa väittääkseen vastaan. Eskil kuitenkin huitaisi kädellään. ”Sano mitä sanot, mutta jos minä en olisi lukenut sitä tekstiä, tätä – tätä ei ehkä olisi tapahtunut”, poika antoi etuhiustensa tippua silmiensä eteen peittämään mitä luultavimmin kosteat silmänsä. Pojan ryhti huononi huomattavasti ja tämä harppoi eteenpäin nopeammin.

Pépine huokaisi eikä huhuillut pojan perään. Ihan selvästi hän oli matkalla kuitenkin kolmen parrakkaan miehen ja muun joukon luo. Eikä hän kuitenkaan MINUA olisi kuunnellut. Minähän olen varmasti hänen mielestään vain suurisuinen hauskuuttaja. Hei vaan! Mistä nämä kaikki hullut ajatukset tulevat päähäni? Minähän en ole tippaakaan kiinnostunut tuosta – tuosta hujopista joka vain murjottaa hiustensa takana. Pépine kohensi ryhtiään ja nosti leukaansa ylemmäs. Nyt tälläiset ajatukset pois.

”Eikö hänellä olekin ihanat hartiat?” huokaisi siinä samassa Africah saaden Pépinen kurottamaan kaulaansa nähdäkseen paremmin. Samassa tyttö kuitenkin tajusi mitä oli tekemässä ja läpsäisi itseään oikean kätensä kämmenellä ohimoonsa. Samassa hän kuitenkin inahti harmissaan, hopeinen ohut sormus oli raapaissut ohimoa inhottavasti.
Sen siitä saa kun vain miettii poikia.

*

”Nyt te taidatte kaikki olla tässä? Sallikaat minun esitellä itseni, minä olen herra Beautybess, eräs vanhimmista”, katsoi vanhus joukkiota, joka taas katsoi odottavasti häntä. "Ja tässä ovat kaksi muuta vanhinta, herrat Wicehet ja Braver."

”Siirtykäämme siis itse kyläämme. Siellä saatte tarvikkeita pienten naarmujenne hoitoon” totesi herra Beautybess sivellen pitkää partaansa. Eskil katsoi kaikkia kolmea miestä pitkään. Keitä nämäkin ilkkujat ovat? Virnuilevat kuin mitkäkin pellet... Eskil ynähti muka ärsyyntyneenä, ja Africah kääntyi vilkaisemaan poikaa kummissaan. Eskil oli näkevinään tavallisesti niin rauhallisilla kasvoilla pientä pelkoa.

”Tulkaa, seuratkaa minua”, kohotti äänensä kolmas vanha mies, herra Braver. Ja niin kaikki tekivät. Mitä muutakaan siinä tilanteessa olisi voinut? Juosta metsään ja kadota ikiajoiksi? Ei kiitos, oli päällimmäinen ajatus Eskilin mielessä. Kai he saisivat pian tietää mistä tässä jutussa oli kyse. Joku aivan tajuton pila. Mutta miten se oli saatu onnistumaan näin hyvin? Mitä luokassa tapahtui? Eskil paloi halusta saada kysymyksiinsä vastauksia.

”Ei tämä sinun syytäsi ole, olen aivan varma!” kuuli Eskil viereltään. Pépine asteli nopeasti pysyäkseen Eskilin tahdissa. Eskil hymähti ja kohautti olkiaan. Pépinekin oli lopun matkaa hiljaa, vaikka heidän ympärillään muut ehkä kuiskailivatkin hiljaa tai vähemmän hiljaa keskenään.

Maisema heidän ympärillään muuttui vähitellen avarammaksi ja pian he olivatkin jo astelleet ulos metsästä. Näkymä oli Eskilin mielestä kuin satukirjasta. Pieniä mökkejä järjestäytyneinä kyläksi, aidattuja peltoja joilla oli muutama lammas, kauempana hevosia ja lehmiä. SIkojakin näkyi sieltä löytyvän, ihmisten takapihoilta.

Kauempana näkyi laajoja viljapeltoja ja kapea joki. Joidenkin mökkien katot olivat heinästä ja korsista kasattuja, toiset olivat hieman kehittyneempiä. Heidän edessään oleva maisema oli aivan kuin menneestä ajasta. Eskil henkäisi nopeasti ilmaa sisäänsä, eikä ollut ainoa. Aivan kuin menneestä ajasta...






A/N: Kommentteja otan iloisesti vastaan :'D Kolmaskin luku taitaa tulla melke piakkoin tännne näin, neljättä aloittelen kirjoittamaan huomiseen mennessä ;D
"Oy, pea-brain!"

Lontoo

  • ***
  • Viestejä: 112
Re: Historian Havinaa, pg-13 2. Luku 6.11.
« Vastaus #4 : 14.11.2007 19:46:04 »
Muistaakseni kommentoin tätä jo joskus ex-Finissä, eikö niin? Ihanaa, että tämä on nyt täälläkin, pidän tästä kovasti! Lähtökohtana Marianne Curleyn kirja on aivan täydellinen finificceihin, nuoria high schoolissa. Kuka ei rakastaisi tehdä hahmoiksi sellaisia? Ja aikamatkustusta, taikuutta... Loistavaa.

Ja kirjoittamisessa olet onnistunut ehdottoman hyvin, sitä ei voi kieltää. En jaksa odottaa, millonn action alkaa ja draama! Nämä hahmot ovat sellaisia, että saa varmasti aikaan suhdekiemuroita... Pip chekkaili jo Eskiliä (ah, pitkät miehet on ihania) ristiriitaisin tuntein. Ihanaa...

En oikeasti keksi mitään tähdellistä sanottavaa nyt, anteeksi! Lueskelin A/N:stä, että kolmas luku olisi tulossa? En hoputa, mutta se olisi kyllä ihana lukea! Kuin myös nelonenkin, kunhan vaan sen kirjoitetuksi saat :D

Rochelle

  • ***
  • Viestejä: 46
Re: Historian Havinaa, pg-13 2. Luku 6.11.
« Vastaus #5 : 14.11.2007 21:10:37 »
Taddaa! Kiitos, Lontoo! Tuo piristi päivääni, ja sen kunniaksi; kolmas luku!
Vielä ehtivät muutkin hypätä mukaan, actionia on jo tuloillaan ;D


LUKU 3



   
Africah yritti nielaista suuren ja tukahduttavalta tuntuvan palan alas kurkustaan, mutta se nousi takaisin jokaisella yrittämällä. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja nipisti itseään käsivarteen niin kipeästi, että  joutui puremaan hampaansa yhteen ollakseen välittämättä kivusta. Kun tummaihoinen tyttö taas avasi silmänsä, hän melkein purskahti itkuun. Tässä kaikessa oli jotain niin yliluonnollista: tämä ei voinut olla kenenkään järjestämää pilaa.
   
Hän katsoi edessään avautuvaa kylää, eikä kuullut mitään mitä muut puhuivat. Aivan kuin minä leijailisin pois, kauas pois. Ylös avaruuteen, karkuun tätä inhottavaa päivää. Ehkä minä kohta herään ja tämä on unta, hän ajatteli hiljaa mielessään. Totta kai hän ymmärsi, ettei kaikki tapahtunut mitenkään voisi olla illuusiota. Hän tunsi, kuinka jonkun käsi kietoutui hänen hartialleen. Africah vilkaisi sivulleen ja huomasi Carabellan hymyilevän hänelle rohkaisevasti. Africah tunsi kiitollisuutta tätä tyttöä kohtaan, he olivat ensitapaamisestaan lähtien olleet samalla aaltopituudella.
   
Carabella vietti suuren osan ajastaan hänen, Pépinen ja Rebeccan seurassa, koulussa ja joskus myös sen ulkopuolella. Africah oli kuitenkin huomannut, että voimakastahtoinen Carabella tarvitsi joskus omaa aikaa ja yksinäisyyttä, ettei alkaisi hyppiä kenenkään silmille ilman mitään syytä. Carabella oli juuri sellainen itsenäinen ja voimakas ihminen, jollaisia Africah salaa ihaili.
   
”Eikö sinua pelota?” Africah kysyi Carabellalta, joka pudisti päätään ja laski katseensa alas.
   
”Älä sinäkään pelkää”, hän sanoi ja veti Africahin aivan viereensä. Onneksi hän on minun ystäväni, ajatteli tyttö seesteisenä ja kohotti katseensa kolmeen vanhaan mieheen, jotka ilmeisesti puhuivat jotain heihin liittyvää.

*

Christine kuuli jonkun kutsuvan häntä nimeltä, muttei jaksanut välittää. Hän tunsi olonsa jotenkin lämpimäksi ja turraksi. Joku kutsui häntä uudestaan ja ravisti varovasti häntä toisesta olkapäästä. Taasko minä olen nukkunut pommiin? Äiti varmaan yrittää herättää minut. Ehkä voisin jopa yrittää nousta ylös ja lähteä kouluun... Hän päätti avata silmänsä ja valmistautua nuhteluihin, koska oli taas unohtanut laittaa herätyskellon soimaan. Silmäluomet tuntuivat kuitenkin oudon painavilta, eikä hän saanut niitä ensiyrittämällä auki.
   
Silloin jotakin iskostui hänen tajuntaansa täydellä voimalla. Luokka. Kirja. Lasinsiruja kaikkialla. Metsä... Ja pelkkää pimeää. Aivan kuin muistissa olisi ollut tyhjä aukko. Kuvat poukkoilivat hänen mielessään. Metsä ja tuntemattomia ihmisiä, viimeisenä Noah. Sitten ei mitään. Hän oli luultavasti pyörtynyt.
   
Christine yritti nousta istumaan, mutta se tuntui ylivoimaiselta. Sitten hän tunsi, kuinka hänen suunsa avattiin hellästi ja sinne kaadettiin jotain ylettömän pahalta ja karvaalta maistuvaa litkua. Samassa hän jo istui pystyasennossa yökkien ja maiskutellen.
   
”Hyi, mitä se oli?” hän onnistui saamaan suustaan ulos, kun joku jo oli ottanut hänet tiukkaan syleilyynsä.

”Chris!”

”Ööh...”, Christine rykäisi ja taputti halaajaa selkään. Punaiset rastat olivat auki ja yksi niistä kutitti tytön kaulaa.
   
”Onneksi sinä heräsit! Minä en olisi jaksanut odottaa yhtään kauempaa. Olisin pian lähtenyt lipettiin”, vitsaili huojentunut Pépine, jonka Christine oli tuntenut vasta alkusyksyn ajan. He olivat samalla kemian kurssilla, edistyneimpien joukossa. Yhdessä he muodostivat työskentelyparin, ja heillä synkkasi loistavasti. Molemmat olivat kovia puhumaan ja erittäin hyviä kemiassa. Opettaja oli muutaman kerran käskenyt heitä olemaan hiljaisempia, mutta huomattuaan ettei se auttanut, antanut heidän puhua hiljaa, sillä he tekivät työnsä siinä sivussa loistavasti.
   
”Missä me olemme? Jossain eräjormien vuosittaisessa kokouksessa?” Christine kohotti toista kulmaansa ja suoristi koulupukunsa hametta, jonka toisessa sivussa oli nyörejä, erimaalaisia kolikoita ja helmiä koristeena. Hän katsahti Pépineä, joka nyt katsoi maahan.
   
Se mökki, jossa he olivat, tosiaan toi mieleen hökötyksen keskellä metsää. Aika vaikuttava lavastus, ajatteli Christine. Olemmekohan me jonkin näytelmän kulisseissa? Siihen nähden tämä on tehty hirmu aidon näköiseksi. Puinen rakennus oli sisältä pieni, mutta kotoisa. He kaksi istuivat syvennyksessä, johon oli asetettu olkia lattialle. Niiden päällä oli muutama paksu viltti. Valaistusta ei ollut, katonrajassa olevista aukoista tuli päivänvaloa sisään. Itse asiassa nuo taitavat leikkiä ikkunoita, Christine virnisti. Hän näki pirtissä – voi juma, mistä ihmeestä tuommoinenkin sana mieleen juolahti? – myös jykevän puisen pöydän ja takan. Ovi oli melko leveähkö ja se näytti hieman laholta. Kattoon Christine ei kiinnittänyt huomiota, mutta siellä lautojen välistä pilkisti heinää.
   
”Asia on niin”, aloitti Pépine kieputtaen yhtä rastoistaan sormensa ympärille. ”Me emme ole missään muualla kuin menneisyydessä. Ihan oikeasti. Aikuisten oikeasti, menneessä ajassa, tajuatko? Minä en ainakaan tajua, mutta niin se vain on, ja kaikki muut ovat ulkona jossain ihmeen kyläkokouksessa ja minä jäin tänne sinun kanssasi ja kaikki on ihan kamalaa...” Pépine nyyhkäisi ja yritti löytää nenäliinan taskustaan.
   
”Pip, ota tästä, minä en tarvitse tätä”, Christine ojensi oman nenäliinansa oman paitansa rintataskusta. ”Ja nyt me mennään sinne kokoukseen, vai mikä se nyt olikaan.”
   
”Mutta ensin sinun täytyy juoda tätä parantavaa juomaa vielä toinenkin – ööh, mukillinen kai. Ainakin tämä esittää mukia...” Pépine ojensi kupin Christinelle, joka irvisti, mutta nielaisi juoman muutamalla kulauksella.

”Ja nyt me menemme, sotamies Faramond!”

”Aijai, kapteeni Broodwick”, Pépine teki vaisusti kunniaa ja Christine asteli ovelle samalla kietoen vyötäröllään ollutta huivia kauniiden hiustensa ympärille. Huivi oli Christinen netistä tilaama ja siinä oli pieniä yksinkertaisia valkoisia pääkalloja tummanharmaalla pohjalla. Se oli yksi Christinen lempiasusteista, koska se oli yksi niistä, jotka saivat hänet tuntemaan itsensä merirosvoksi. Ja se se vasta oli jotakin.

*

Jeremy istui paikallaan miettien. Kohta alkaisi kyläkokous. Itse asiassa kyseessä oli tämän kylän täsmälleen viidestuhannes kokous. Jeremyn vieressä istui Milly, joka puristi hänen kättään melkein kipeästi. Hänen toisella puolellaan istui joku hänelle aivan tuntematon mies, joka vähän väliä vilkuili Jeremyä uteliaasti. Aika selkäpiitä karmivaa.
   
Menneisyys, Jeremy mietti. Jotain, mitä on jo tapahtunut. Miten he saattoivat olla sellaisessa ajassa joka on jo ollut? Eihän se ole järjen mukaan mahdollista. Milly tönäisi poikaa hieman saaden tämän huomion itselleen.
   
”Katso”, Milly nyökkäsi kohti ovia, joista he olivat tulleet sisään. Siellä seisoi kaksi pienikokoista tyttöä. He näyttivät olevan aivan väärässä paikassa koulupukuineen (Christine näytti toista oudommalta  siinä ympäristössä enemmänkin muokkaamassaan puvussa). Suuri huone oli osa kylän suurinta rakennusta. Vai pitäsikö sanoa mökkiä? Se oli melkein tupaten täynnä tuoleja, vain keskelle oli jätetty kulkuväylä.
   
”Hän virkosi! Mikä helpotus”, Jeremy hymyili leveästi ja viittoi tyttöjä tulemaan heidän viereensä. ”Anteeksi, mutta voisitteko te siirtyä muutaman paikan siihen suuntaan, että ystäväni mahtuvat tähän?” Jeremy kysyi vieressään istuvalta mieheltä kohteliaasti. Mies nousi ylös, kumarsi ja siirtyi rivin päähän saaden Jeremyn silmät pyöristymään ja Millyn hänen vieressään hihittämään hermostuneesti.

Pian Christine ja Pépine istuivatkin jo viereisillä paikoilla. Chrisin silmät tuikkivat iloisesti ja tämä vaikutti jänittyneeltä. Ehkä hän näki tilanteen seikkailuna. Pépine näytti poikkeuksellisen vakavalta, kunnes huomasi Millyn ja Jeremyn tarkkailevan itseään.
   
”Kaikki ookoo, ihan tosi”, hän hymyili pienesti ja kääntyi katsomaan kolmea jo tutuksi tullutta vanhaa miestä. He olivat juuri siirtyneet suuren ja laajan huoneen eteen, missä oli puhujan pönttö ja sen takana muutama istumapaikka. Heistä lyhyin, Braver, asteli seisomaan pöntön taa, ja aloitti puheensa.
   
”Kuten meidän kylämme väki tietää,  olemme kokoontuneet tänne toivottamaan vieraamme tervetulleiksi”, hän antoi katseensa pyyhkiä hiirenhiljaisen yleisönsä yli. Jeremystä tuntui kuin mies olisi katsonut häntä suoraan sieluun, kun heidän katseensa kohtasivat. Häntä puistatti, mutta Milly laski toisen kätensä rauhoittavasti hänen käsivarrelleen. ”Haluaisin aivan ensimmäisenä pyytää anteeksi aiheuttamaamme sekasortoa teidän omassa maailmassanne, mutta ilokseni voin ilmoittaa, ettei sitä –krhrm- oikeasti ole käynytkään.”

Christine voihkaisi, Jeremy pamautti itseään kämmenellä otsaan ja Milly huokaisi syvään.

”Eipä tietenkään, pelkkää feikkiähän se oli. Kyllä me se tiedettiin”, kuului Africah mutisevan heidän takaansa. Jeremy kääntyi vilkaisemaan tyttöä ja huomasi tämän tuijottavan lasinsirun viiltoa käsivarressaan. Monia muitakin reaktioita oli nähtävissä heidän koulutovereitaan katsoessa. Noah painoi päänsä käsiinsä ja Amy tuijotti vanhaa miestä pelon, vihan ja hämmennyksen sekaisesti.

”Kiitos, kun ystävällisesti saavuitte tänne meidän luoksemme. Vaikkei se oma valintanne ollutkaan, se merkitsee meille paljon. Kuukausien yritysten jälkeen olette vihdoin täällä, ja meillä on ilo ilmoittaa-”, herra Braver keskeytti, kun huomasi Eskilin viittaavaan käsi suorana. ”Niin, nuori herra?”

”Tämä aikamatka olisi siis tapahtunut vaikka minä en olisi lukenut sitä kirjaa?” hän kysyi kuuluvasti. Kun kaikki kolme herraa nyökkäsivät mahtipontisesti, Eskil hymyili hyvinkin leveästi ja kääntyi katsomaan Jeremyn vieressä istuvaa Pépineä iloisena. Pépine hymyili takaisin ja nosti molemmat peukalonsa ilmaan muodostaen huulillaan äänettömät sanat: ”Minähän sanoin”, ja kääntyi taas katsomaan eteenpäin.

”Asia on niin, että kutsuimme teidät tänne, koska todella tarvitsemme apuanne. Olette meidän ainoa toivomme naapurikylän pahaa taikuutta vastaan. Luultavasti he eivät tiedä, että olemme saaneet apujoukkoja. Vielä. Pian he saavat sen tietoonsa kuitenkin, tavalla tai toisella. Älkä sitä kuitenkaan miettikö, se ei ole ongelma.”
   
Paitsi he tietysti tulevat ja tappavat meidät heti, kun saavat tietoonsa meidän olevan täällä. Ei hätää matkustajat, me vain uppoamme, ajatteli Jeremy ja odotti Braverin jatkavan puhettaan.
   
”Tietysti on turvallisempaa, jos pysytte kylän aidatulla alueella, ihan vain turvallisuustekijänä.”

Pitihän se arvata.

*

 Milly katsoi kun herrat Beautybess ja Braver vaihtoivat paikkoja, Braver istuutui ja Beautybess nousi seisomaan esittämään oman puheenvuoronsa. Milly risti jalkansa ja suoristi koulupukunsa mustaa vekkihametta. Hänen oranssit ja paksut hiuksensa olivat löysällä nutturalla. Yleensä tyttö urheillessaan tai muuten töitä tehdessään laittoi melkein alaselkään saakka ulottuvat hiuksensa kiinni, jotta ne eivät olisi tiellä. Nyt hän kuitenkin tunsi voivansa ajatella selkeämmin, kun sitoi hiuksensa.
   
”Kiitos, ystäväni”, Beautybess kommentoi ja antoi nyt oman katseensa kohdistua vuorotellen joka suuntaan. ”Ilmaisen oman kiitokseni teille, ja siirryn heti asiaan”, vanha mies taputti käsiään päänsä yläpuolella ja ojensi ne eteensä sulavalla liikkeellä. Hän vaikuttaa notkeammalta kuin minä, vaikka on varmasti ainakin sata vuotta vanhempi... Epäreilua.   
Huoneeseen tulvi hentoa, kirkasta kultaista valoa ja katonrajasta kuului linnunlaulua. Milly katsahti yläpuolelleen, ja sieltä laskeutui hänen olalleen pieni puhtaanvalkoinen kyyhkynen. Milly ojensi etusormensa silittääkseen kyyhkyn päälakea. Se katsoi häntä silmiin, tai ainakin se tuntui siltä, ja kujersi hennosti. Milly hymyili ja katsoi ympärilleen. Eskil yritti häätää kyyhkyään olaltaan, mutta se lensi koko ajan takaisin.
   
”Siinä teille meidän lahjamme. Ne ovat kirjekyyhkyjä. Tiedätte kaikki varmasti, miten tämä uusi keksintömme toimii...” Beautybessin ääni vaimeni Millyn korvissa, kun hän tuijotti Jeremyn silmiin ja yritti olla purskahtamatta nauruun. Uusi viestintätapa! Voi ei...
   
”Joka tapauksessa, te olette tulleet tänne auttamaan meitä, ja haluaisin kertoa teille lisää asiasta. Nyt pyydän kyläläisiämme poistumaan paikalta. Ne, joiden on tarkoitus jäädä, tietävät sen itse. Kiitos.”
   
Hetken kuluttua suuressa huoneessa tuntui olevan paljon enemmän tilaa, Millyn ja muiden koulutoverien lisäksi paikalla olivat vain aiemmat tuttavuudet Olivia, William, kolme vanhaa herraa sekä heidän lisäkseen kymmenen muuta kyläläistä. Hiljainen kyyhkynkujerrus lakkasi, kun herra Beautybess taputti käsiään kolmesti. Linnut lensivät kiltisti ulos katonrajassa olevista raoista. Milly tunsi olonsa heti hieman yksinäisemmäksi, kun lintu oli lehahtanut pois hänen olaltaan. Hän siirtyi vähän lähemmäs Jeremyä ja hymyili tuntiessaan tämän lämmön omaa kylkeään vasten.
   
”Nyt, kun ylimääräiset ovat poistuneet, siirtyisittekö hieman lähemmäs?” Viisi kyläläistä, joista kolme oli miehiä, siirtyivät nopeasti eturiviin, ja heidän rohkaiseminaan muutkin uskalsivat nousta paikoiltaan. ”Kiitos. Kuten olette varmasti tajunneet, olette matkanneet ajassa taaksepäin. Olette saapuneet kyläämme Rhondaniriin kunniavieraina, vaikka pyydämmekin teiltä apua. Naapurikyläämme on saapunut pahoja voimia, voimia, jotka voivat satuttaa viattomia ja aiheuttaa sekasortoa meidän nykyisyydessämme, aivan kuten omassannekin”, Beautybess piti tauon ja hymyili kuuntelijoilleen.
   
Eskil kohotti kätensä. Miksei hän voi leikata etuhiuksiaan? Ne vaikuttavat olevan tiellä koko ajan, Milly ihmetteli katsellessaan Eskilin sipaisevan hiuksiaan vähän väliä pois silmiensä edestä.  

”Anteeksi, mutta miten me voimme teitä auttaa? Vaikka tunnemmekin kehittyneempiä laitteita- tosihan se on, älkää väittäkö mitään muuta!” Eskil totesi vilpittömän hämmästyneenä, kun Rebecca  oli rykäissyt nyrkkiinsä  merkittävästi.
   
”Ehkä voisit olla vähän hienovaraisempi, emme me voi tietää, mitä kannibaaleja nämä paikalliset ovat”, Pépine vitsaili kuiskaten Eskilille, joka istui hänen takanaan. Rebecca kohautti harteitaan ja mulkoili Eskiliä kulmiensa alta. Turha tässä tilanteessa on riitaa ruveta kehittelemään noin mitättömästä asiasta. Keskittyisivät vain olennaiseen.    

”Jatka vain, nuori mies. Josifan, oletan?” herra Wicehet huomautti istumapaikaltaan. Eskil mukaanluettuna muut ystävänsä värähtivät kiusaantuneina. Me emme ole esitelleet itseämme missään vaiheessa... Milly säpsähti ja tarrasi taas kerran kiinni Jeremyn käteen kuin henkensä kaupalla.
   
”Josifova. Kiitos”, Eskil sanoi hämmentyneenä. ”Aioin kysyä, miten me muka voisimme teitä auttaa? Emmehän me mitään taikoja osaa”, hän naurahti pienesti ja sulki suunsa vaivautuneena. Wicehet nousi seisomaan ja aukaisi suunsa leveä hymy kasvoillaan.
   
”Siitä pääsemmekin minun puheenvuorooni.” Te olette oikeasti syntymästänne asti olleet noitia ja velhoja, ja tämä on koulu, jossa teidän taitonne hiotaan huippuunsa, jotta voitte pelastaa maailman, Milly ajatteli sarkastisesti ja avasi hiuksensa sykeröltä niskastaan.
   
”Te ette osaa taikoja vielä, mutta odottakaapa vain. Pian me näemme mihin kaksi kuukautta riittävät”, Wicehet hymyili edelleen salaperäisesti.
   
”Tarkoitatteko te, että me-? Ja että te opettaisitte-? Oppisimme taikomaan?” Africah ei voinut olla kysymättä. Kaikki olivat aivan hiljaa, kun herra Braver hymähti.
   
”Kyllä, juuri sitä hän tarkoittaa.” Millyn takana Amy voihkaisi hiljaa, Jeremy hänen vierellään nipisti itseään käsivarresta, ja Noah läpsäisi itseään kämmenellä otsaan. Taikomaan... Osaankohan minäkin taikoa? Milly hymyili itsekseen ja kohtasi herra Braverin katseen, joka nyökkäsi hänelle. Voi ei, ajatustenlukija? Aargh!
*

Kyläläiset olivat kokoontuneet Vermon ja Danielle Braverin mökin pihamaalle neuvottelemaan.
   
”Me voimme ottaa ne kolme poikaa yöpymään luoksemme, meillä on nyt tilaa kun Zacharias muutti asumaan kylän laidalle”, Danielle ilmoitti hälinän yli. Kuului hyväksyvää muminaa ja hieman närkästynyttäkin kommenttia. Danielle hymyili kissamaiset vihreät silmät säteillen viidenkympin rajamailla olevalle miehelleen, kun suoria vastalauseita ei kuulunut. Naisen kastanjanruskeat hiukset ulottuivat juuri ja juuri olkapäille ja kihartuivat hieman. Kasvot olivat kauniit ja ahavoituneet peltotöiden jäljiltä.
   
”Mukavaa saada tupaan taas vähän elämää”, mies virnisti takaisin taivaansiniset silmät tuikkien. Hänen ennen pikimustat hiuksensa olivat jo saaneet harmaan vivahteita ohimolle ja otsaan, mutta vaimonsa mielestä se vain sai hänet näyttämään sivistyneeltä ja älykkäältä.
   
”Minä voisin ottaa niitä tyttöjä meille asumaan, nyt tuntuu niin yksinäiseltä kun vaimo jätti ja lähti sen hevonsonnan kauppaajan mukaan...” ilmoitti kelmeän näköinen mies. Hänen ihonsa oli melkein läpikuultava, ja rasvaiset värittömät hiukset roikkuivat kasvojen kehysteinä. Hymyillen kaikille vieressä seisoville, hän yritti vakuuttaa olevansa luotettava.
   
”Ei onnistu! Sinun luokse ne nyt ainakaan ei tuu!” huudahti vanha nainen kävelykeppiään heristäen. ”Jos ne ei muualle kun sulle pääse, niin minä ne otan sulta turvaan!” Naisen valkoiset kiharat heijastivat auringonvaloa, ja näytti kuin hänen päänsä päällä olisi ollut sädekehä. Muutama ihminen naurahti, ja kelmeä mies poistui paikalta mumisten jotain pahan tappamisesta.
   
”Oikeassa sinä Vera olet, ei heitä tuolle häpeäpilkulle voisi majoittaa. Mutta etkös sinä ole vähän vanha huolehtimaan muista kuin itsestäsi?”
   
”Kuules nyt, vertaa vaikka vanhimpiin jos et muuten usko, minä oon ihan täysissä sielun- ja ruumiinvoimissani! Ei ihme kun se nuori vaimo tuon Erichin jätti oman onnesa nojaan, on se sen verran kuvottava ja lapsiin suuntautuva, että!” Vera puuskahti ja ilmoitti ottavansa kaksi tyttöä luokseen. Sen jälkeen hän lähti kohti omaa mökkiään tukien itseään keppiään vasten.
   
”Voidaanko me aivan varmasti antaa niiden tyttöjen mennä Veran luo. kun-”
   
”Totta helkutissa te voitte! Ja minä otan sen hiluja täynnä olevan ja sen mustan tytön!” Vera huikkasi ennen kuin avasi mökkinsä oven ja meni sisään.




/// A/N: Minä pidän Verasta, entä te? (; Kommentoikaa kiltit ihmiset ^^

 Tästä eteenpäin betallani on kiireitä yo-juttujen takia, joten antakaa anteeksi jos neljäs luku viipyy ^^
"Oy, pea-brain!"

Akime

  • ***
  • Viestejä: 27
  • Snarry child - sarcastic, but lovable
Vs: Historian Havinaa, LUKU 3 PG-13
« Vastaus #6 : 20.09.2008 10:00:59 »
Oo-oo! Sinähän olet jatkanut tätä... vuosi sitten! *ruttaa Rochellen ei-niin-hellästi*

Hyvin olet kirjoittanut ja innolla odotan jatkoa... jooko?

Eskil on ihana. Eh, mitä? Minäkö muka olisin puolueellinen?

Yeah, hyvin kirjoitettu, kiinnostava luku ja niin, mutta tämä todella sai repeämään:
Lainaus
Voi ei, ajatustenlukija? Aargh!

No, joo sitä jatkoa innolla odotellen,
Akime, Jaiden ja Haset
« Viimeksi muokattu: 27.09.2008 23:28:56 kirjoittanut Akime »
"Oh, Merlin," Severus sighed under his breath. "Next time Albus asks for a favor, I'm running away from home." ~From The Marriage Stone by Josephine Darcy