Originaalit > Pergamentinpala
Toivottomat tapaukset | K-11 | Eelis/Alex | slice(s) of life | 16/?
Altais:
X
Inspissana kuiskata
(350 sanaa)
Alexin pussilakanassa on mustavalkokirjavia pesukarhuja. He makaavat peiton alla tasaten hengitystään, Eeliksen kasvot Alexin hiuksissa, käsi hyväilemässä tämän ristiselkää. Alexin nenä ja huulet painautuneina Eeliksen kaulalle. Poika piirtelee lämpimillä sormenpäillään kuvioita Eeliksen rintaan, ja tämän syvät hengenvedot kutittelevat Eeliksen solisluun kuoppaa. Kun Alex näykkäisee kevyesti, Eeliksen keho värähtää mielihyvästä.
”Varo vaan, tai mä alan haluta sua taas”, Eelis murahtaa painaen Alexin hiuspörröön raukean suudelman.
Alex vetää Eeliksen lantion kiinni itseensä ja taivuttaa päätään taaksepäin.
”Mä haluan jo nyt”, hän huokaa.
Eelis nauraa, mutta naurussa on pinnan alla kytevää nälkää.
”Sä oot ihan kyltymätön”, hän mutisee, upottaa sormet Alexin hiuksiin ja suutelee.
Alex äännähtää hänen huuliaan vasten tyytyväisenä, voittajan elkein. Poika painaa lantionsa tiukemmin vasten Eelistä, ja kumpikin tietää jo, ettei lepotauosta tule pitkää.
”Syytä itseäsi”, Alex sanoo ja katsoo Eelistä silmät tummina mielihyvästä. ”Mitäs oot noin helvetin upea.”
Eelis menee sanattomaksi. Niin käy melkein aina, kun Alex kehuu häntä. Hän ei osaa ajatella itseään niin kuin Alex osaa. Tämähän heistä on se upea ja ihana, ja hän itse on vain… hän. Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Tunnollinen, kunnollinen Eelis, joka aina tekee kaiken oikein, muttei koskaan uskalla elää.
”Mitä?” Alex kysyy. ”Sanoinko mä jotain ihan outoa?”
”Et…”
”Vaan?”
”Sitä vaan, kun…” Eelis aloittaa. ”Alex, tiedätkö…”
Juuri silloin ulko-ovi käy. Joko Jere on päässyt töistä aikaisemmin, tai kello on enemmän kuin he tajusivatkaan. Jälleen kerran.
”Vittu”, Eelis kuiskaa. ”Mun täytyy vähän rauhoittua ennen kuin voin näyttäytyä sun faijalle.”
”Ajattele jotain tosi epäeroottista”, Alex vastaa ja näykkäisee Eeliksen alahuulta tavalla, joka ei todellakaan auta viilentämään tämän oloa. ”Vaikka sitä sun naapuritalon karvaista setämiestä, joka tykkää istuskella kelteisillään parvekkeella.”
”Joo, kiitos. Tämän jälkeen mun ei teekään mieli seuraavaan viikkoon”, Eelis nauraa, vaikka se onkin vain tyhjää puhetta. Niin kauan kuin Alex on lähellä, mikään määrä epäeroottisia ajatuksia ei auta.
Alex kääntää Eeliksen selälleen, ristii käsivarret tämän rinnan päälle ja jää siihen nojaamaan. Hän katselee Eeliksen kasvoja. Hajamieliset sormet mukailevat hänen nenänsä ja huultensa muotoja.
”Kai sä jäät meille syömään?” hän kysyy. ”Jere laittaa tosi hyvää ruokaa, vaikkei uskoisi. Ja… mä haluaisin jo kertoa sille, että sä oot mun poikaystävä. Sopiihan se sulle?”
Meldis:
Tänään on ollut kurja aamu, joten oli kiva tulla sulamaan näiden kahden tarinaan. Yhdeksäs raapale oli ihanan toiveikas, vaikka Eelis huolehtikin omia pelkojaan. Kuvattu kevään tulo kuitenkin sai tuntumaan olon siltä, että kyllä tästä vielä noustaan.
--- Lainaus ---Alex työntää molemmat, lämpimät kätensä Eeliksen takintaskuihin ja puristaa ne hänen jääkylmien sormiensa ympärille.
--- Lainaus päättyy ---
Äää ja tämä, söpöintä ikinä! Tämä mielikuva oli upeinta siirappia, että Eelis vähän yritti rohkaistua, sitten pelästyi ja Alex puski siitä läpi. <3 Kurjaa ajatella, että vieläkin pitää pohtia, voiko pitää omaa kumppania kädestä ulkona, eikä se edes ole katteeton pelko. Mutta onneksi Alex ja Eelis saivat julkisen pusunsa. Thih, kymmenes raapale oli kyllä niin teini-iän huumaa. Ei pysty hetkeäkään pitään näppejään irti toisesta. Alexin yritys saada Eelis rauhoittumaan oli suorastaan ilkeä. ;D Kiitos näistä taas, piristi ihan superisti!
Altais:
Meldis: Aivan ihana kuulla, että nämä raapaleet ovat tuoneet sulle piristystä huonoon hetkeen. Juuri siihen tarpeeseen näitä itsekin kirjoittelen, että ne toisivat silloin tällöin vähän jotain lämpöistä ja pehmoista keskelle arkea, joka voi välillä olla melkoista rämpimistä. Alex ja Eelis ovat kyllä molemmat ihan umpirakastuneita, ja silloin on tietysti vaikea malttaa pitää näppinsä erossa toisesta. Mutta Eeliksellä taitaa tosiaan olla enemmän totuttelemista uuteen tilanteeseen kuin Alexilla, mitä muiden ihmisten mahdollisiin reaktioihin tulee. Suurkiitos sulle ihanasta kommentista! :)
Tänä viikonloppuna iski inspis ja suuri tarve kirjoittaa erityisesti angstia ja hurt/comfortia. Tässä siksi putkeen kolme rapsua, ja katsotaan, josko vielä neljäskin. Lisäys: siellä se päivän neljäskin nyt on. ;D
XI
(350 sanaa)
”Eelis? Hei?”
Eelis havahtuu, kun Alex ravistelee häntä.
”Niin? Mitä sä sanoitkaan?”
”Kyllä sä kuulit. Mä sanoin, että haluaisin kertoa Jerelle meistä.”
”Okei…”
Eelistä hirvittää. Ei hän edes tiedä, miksi. Jere on oikeasti juuri niin rento kuin Alex on sanonut, ja luultavasti tämä myös tietää jo aivan hyvin, mistä Alexin ja Eeliksen välillä on kyse. Mutta siitä huolimatta Eelistä jännittää hirveästi ajatus siitä, että pitäisi katsoa Alexin isää silmästä silmään ja nähdä, miten tämä ottaa uutisen vastaan, kun se hänelle ihan suoraan kerrotaan. Eelis jähmettyy liian pitkäksi aikaa, ja Alex huomaa sen.
”Ai, sä et siis halua?”
”En mä… niin sanonut”, Eelis mutisee.
”No et niin. Kun et sä sano yhtään mitään.” Alexin ääni tihkuu loukkaantuneisuutta. Eelis ei haluaisi tämän tuntevan niin, muttei juuri nyt osaa muuta kuin käpertyä kerälle ja kääntää Alexille selkänsä. Alexin käsi ravistelee hänen olkapäätään.
”Eelis, puhu mulle. Miks sä menit noin oudoksi? Mikä sulla oikein on?”
Eeliksen sydän hakkaa liian lujaa. Hän tietää, että pitäisi yrittää puhua Alexille kaikesta, mitä hänen sisällään on, mutta hän ei tiedä, miten se tehdään. Hän avaa suunsa sanoakseen jotain, mutta sulkee sen sitten uudelleen. Hän yrittää hengittää syvään, että pysyisi rauhallisena.
”En mä varmaan pysty tähän just nyt”, hän sanoo lopulta.
”Mihin sä et pysty?”
Eeliksen kurkku tuntuu niin tukkoiselta, että hänen on hankala puhua. Sanat ja ajatukset katoavat, eikä hän osaa selittää, mikä on hätänä.
”Mun pitäis varmaan mennä”, hän mutisee, nousee ylös ja alkaa vetää vaatteita ylleen.
Alexin epäuskoinen katse seuraa häntä. Pojan hiukset ovat sekaisin, ja kaulalla näkyy jälkiä heidän pitkästä iltapäivästään toistensa iholla. Mutta nyt Alex kietoutuu tiukemmin peittoonsa ja näyttää pieneltä.
”Oliks tää nyt siis… tässä?”
Alexin sanat särkevät Eeliksen sydäntä, eikä hän haluaisi mitään niin paljon kuin unohtaa koko lähtemisen, käpertyä takaisin peiton alle, vetää Alexin itseään vasten ja vakuuttaa, että kaikki on hyvin.
Mutta kun kaikki ei ole hyvin. Jokin Eeliksen sisällä on pahan kerran solmussa. Ja hän tietää, että hänen pitää se itse selvittää.
Hän pudistaa päätään. ”Mä vaan… tarviin nyt hetken”, hän mutisee. ”Anna anteeks.”
Eelis ei jää odottamaan vastausta. Niin kauan kuin vielä pystyy, hän lähtee pois katsomatta taakseen.
XII
(350 sanaa)
Jere ilmestyy koputtelemaan ovelle, kun Alex on viettänyt jo toista tuntia käpertyneenä epäuskoiseen itsesääliin. Hän on tuijottanut puhelintaan ja odottanut, että Eelis soittaisi, tai edes laittaisi viestiä. Mutta mitään ei kuulu, eikä Alex myöskään kehtaa soittaa Eelikselle. Tämähän sanoi haluavansa olla rauhassa. Mutta Alexista tuntuu, ettei hän voi olla, jos ei saa pian puhua Eeliksen kanssa.
Kai tämä oli vain yksi huono hetki? Alex ei halua edes ajatella, että kaikki voisi olla yhtäkkiä ohi.
”Tuutko syömään?” Jere kysyy. ”Mä tein pizzaa, ja jälkkäriksi olisi –”
”En mä”, Alex huokaa ja kääntää selkänsä ovea kohti. Hän kuulee, miten Jere raottaa ovea, tassuttelee peremmälle ja istahtaa sängyn reunalle.
”Mikäs nyt on?”
”Ei mikään.”
Jere hymähtää kevyesti ja taputtaa Alexin peittoon kääriytynyttä selkää. Hän ei sano mitään, ja juuri nyt Alex on siitä hyvin kiitollinen. Alex nieleskelee eikä oikein tiedä, pitäisikö avautua vai ei, mutta lopulta hänen on kuitenkin pakko. Jollekin tästä pitää puhua, muuten hänen päänsä sekoaa. Ja kenelle hän sitten puhuisi, jos ei Jerelle?
”No kun Eelis ja mä”, Alex aloittaa. ”Me ollaan… tai ainakin oltiin. Vittu, en mä tiedä yhtään, mitä tässä tapahtuu. Mä tykkään siitä ihan tosi paljon, mutta nyt se… en mä tiedä. Kaikki meni yhtäkkiä ihan oudoksi.”
Alex päätyy purkamaan Jerelle ihan kaiken. Se on helppoa, koska Jere tuntuu ymmärtävän paljon sellaistakin, mitä hän ei edes osaa selittää. Alexilla on tunne, että Jere on tajunnut alusta asti, mitä heidän välillään on. Ehkä hän on nähnyt sen jopa selvemmin kuin Alex itse. Nyt Jere kuuntelee hiljaa, kun Alex puhuu. Välillä nyökyttelee, välillä kysyy jotain, mutta muuten antaa Alexin vapaasti purkaa mieltään.
”Mitä mä nyt teen?” Alex kysyy lopulta, hengästyneenä omasta puhetulvastaan ja itkusta, joka tekee tuloaan.
”Annat sille aikaa. Sitähän se pyysi. Se tarvitsee aikaa, ja kun se on valmis, se tulee kyllä takaisin.” Jere sanoo sen kuin minkäkin yksinkertaisen asian.
Alex nielaisee.
”Entä jos ei tule?”
”Kyllä se tulee.”
Jokin Jeren sanoissa onnistuu rauhoittamaan Alexin mieltä, vaikka tietenkään hän ei haluaisi odottaa. Hän haluaisi Eeliksen luokseen nyt heti. Mutta hän tietää Jeren olevan oikeassa. Joskus ei auta kuin antaa ajan kulua, niin mahdoton ajatus kuin se onkin.
XIII
(350 sanaa)
Kahta päivää myöhemmin Eelis seisoo Alexin oven takana. Hän soittaa ovikelloa ja jää hermostuneena odottamaan. Eteisestä kuuluu askelia. Jo ennen kuin ovi aukeaa, Eelis tietää, ettei tulija ole Alex.
Eelis kohtaa Jeren sinisten silmien katseen. Häntä pelottaa ja hävettää puhutella Alexin isää, mutta nyt ei ole vaihtoehtoja.
”Tota, onkohan Alex kotona?”
”Ei oo”, Jere sanoo. ”Lähti pari tuntia sitten käymään jossain. Tulee varmaan pian. Haluatko jäädä odottamaan?”
Eelis räpyttelee silmiään. Hän haluaisi mennä sisään, muttei tiedä, uskaltaako. Hän miettii, mitä kaikkea Jere tietää, ja mahtaako tämä olla vihainen.
”Mä vaan… haluaisin tietää, onko se kunnossa”, hän mutisee. ”Kun itse asiassa… meille tuli vähän sanomista, ja nyt se ei oo ollut koulussa pariin päivään. Ja sen puhelin on kiinni. Mä oon… aika huolissani.”
”Tuu sisään”, Jere sanoo.
Nyt Eelis ei enää epäröi. Hän astuu eteiseen, vetää oven perässään kiinni ja potkaisee kengät jaloistaan.
”Me ollaan Alexin kanssa yhdessä”, hän sanoo yllättävässä rohkeuden puuskassaan. ”Tai ainakin… oltiin. Mutta nyt mä oon sotkenut asiat aika pahasti.”
”Ymmärrän. Kuule. Tuu tänne keittiöön istumaan. Ei sun siinä eteisessä tarvii odotella. Mä laitoin just ruokaa, sitä riittää kyllä sullekin.”
Hämillään Eelis seuraa Jereä keittiöön. Oikeastaan hän ei pysty edes kuvittelemaan syömistä juuri nyt, koska hänen vatsansa ja sisäelimensä ovat aivan umpisolmussa. Mutta toisaalta Jeren välittömyys lämmittää häntä, ja keittiön hyvä tuoksu tekee kaikesta vähän helpompaa kestää.
”Sä taisit jo… tietää?” Eelis sanoo varovasti.
Jere nyökkää. Hänen silmäkulmassaan näkyy pienenpieni, peitelty hymy, kun hän kattaa Eeliksen eteen lautasen ja ruokailuvälineet.
”Meille tuli Alexin kanssa riitaa siitä, kun se halusi kertoa sulle meistä, mutta mä menin ihan paniikkiin”, Eelis sanoo. ”En mä edes tiedä miksi. En mä kuvitellut, että sä suuttuisit tai mitään. Se vaan…”
”Ihan ymmärrettävää”, Jere sanoo. ”Onhan nää isoja juttuja. Ootko sä jo kertonut sun äidille teistä?”
Eelis pudistaa hitaasti päätään. Miten Jere saattaakin noin vain arvata, missä ongelma on, vaikkei vielä edes tunne Eelistä kovin hyvin? Ennen kuin huomaakaan, Eelis on jo kertonut Jerelle vaikka mitä. Välillä häntä itkettää, välillä naurattaa, mutta Jere vain kuuntelee, ojentaa nenäliinan ja antaa hänen puhua.
Eelis havahtuu vasta, kun Alex yhtäkkiä seisoo keittiön ovella ja tuijottaa häntä järkyttyneenä.
XIV
(350 sanaa)
Kuin sanattomasta sopimuksesta Eelis seuraa Alexia tämän huoneeseen. Eeliksen läheisyys kihelmöi Alexin iholla, vaikkei poika edes kosketa häntä. Eelis jää istumaan sängyn reunalle, kohteliaan välimatkan päähän Alexista. Se tuntuu sietämättömältä.
Ensin Eelis ei sano mitään, vilkuilee vain Alexia varovasti alta kulmien. Mutta Alex on päättänyt, että tällä kertaa hän ei ole se, joka sanoo jotain ensin. Eelis tuli hänen luokseen, joten kaipa tämä nyt tietää, mitä haluaa. Alexin sisintä kivistää. Viime päivät ovat olleet hänelle liikaa, eikä hän enää tiedä, mitä uskaltaa odottaa.
Lopulta Eelis selvittää kurkkuaan. ”Tota… mä tiedän nyt, mitä haluaisin sulle sanoa.”
”Okei. Anna mennä.”
Alexin ääni ei jätä arvailun varaan, että hän on puolustuskannalla. Eelis vilkaisee häntä kuin sanoen, että älä viitsi. Poika huokaa syvään ja keräilee itseään ennen kuin alkaa puhua. Alex miettii, voikohan Eelis kuulla hänen sydämensä jännittyneet lyönnit.
”Ensinnäkin, anteeksi”, Eelis sanoo. ”Mä menin hetkeksi ihan paniikkiin, kun sä halusit kertoa Jerelle. Se ei ollut mitenkään sun vika, ei myöskään Jeren, vaan koko juttu oli mun omassa päässä. Mä selitän kyllä, jos vaan haluat kuunnella.” Eelis naurahtaa hermostuneesti. ”Mutta itse asiassa… mä taisin just äsken kertoa Jerelle meistä.”
Alex piilottaa yllätyksensä, nojaa leuan polviinsa ja katsoo Eelistä haastavasti.
”Onko siis edelleen olemassa joku me?”
”Jos sä vaan haluat niin”, Eelis sanoo. ”Mä ainakin haluan edelleen olla sun kanssa. Enemmän, kuin… vielä koskaan tähän mennessä.”
Jos jokin pieni osa Alexista halusikin vielä äsken vihoitella, nyt sekin vähä sulaa pois. Hänen kurkustaan pakenee pieni, surkea nyyhkäisy, ja hän nyökkää vastaukseksi Eelikselle, kun ei juuri nyt pysty puhumaan.
”Alex”, Eelis sanoo ja siirtyy vähän lähemmäs. ”Saanko mä koskea sua?”
Alex nyökkää taas. Hän ei viitsi yrittää piilottaa itkuaan Eelikseltä, ja kun Eelis vetää hänet syliinsä ja rutistaa tiukasti, hän kietoo käsivartensa Eeliksen vyötäisille ja hautaa kasvonsa pojan puseroon. Eelis suukottaa hänen päälakeaan, se saa hänet itkemään vielä lisää.
”Eelis, mä tykkään susta ihan hirveän paljon”, Alex nyyhkyttää. Hän haluaisi sanoa jotain vielä enemmän, mutta siihen hänen rohkeutensa ei vielä riitä.
”Niin mäkin susta”, Eelis vastaa ilman sekunninkaan epäröimistä. ”Mä olin ihan idiootti, mutta se ei tarkoita…”
”Tiedän.”
Alex painautuu Eelistä vasten vailla pienintäkään halua riidellä enää.
Skorpioni:
Oi ihanuutta! Mulla on ollut jotenkin tosi vähän aikaa lukea yhtään mitään, mutta raapalemittaan oli helppo tarttua kun yhden pätkän ehtii lukaista melkein missä välissä vain. Ja hyvä että tartuin! Jotenkin juuri tällaista söpöyttä kaipasin juuri tähän väliin. Ja söpöyden seassa sopivasti murusina vakavampiakin aiheita. (tulee mieleen salted caramel-suklaa, kun on hippuina suolaista siellä täällä makean seassa!)
Ajanpuutteen vuoksi en nyt kirjoita mitään hirveän syväluotaavaa, mutta halusin vain jättää kommentin, että luin ja tykkäsin! Ja jos tulee lisää osia, yritän ehtiä nekin lukaisemaan. Pidin poikien välisestä kemiasta ja jotenkin erityisesti Eeliksestä, joka yrittää kannatella koko maailmaa harteillaan. Ehkä kohta joku kannattelee vähän häntäkin? Liikutuin myös isän ja pojan lempeistä ja lämpimistä väleistä.
Meldis:
Oi ei, niin paljon kuin hurt/comfortista tykkäänkin niin on se silti raastavaa luettavaa. :'') Jere tuntuu olevan kunnon kallio tässä kaikessa ja tulee olo, että hän on saanut kompuroida urakalla, että tietää, miten kompuroinnista selviää ja tietää oikein hyvin myös, että suossa ollessa ei ymmärrä, miten suo ei jatku ikuisesti. Tosi kivaa, miten hän jutteli myös Eelikselle, mikä on minusta kivaa, kun aina omat vanhemmat eivät ole sellaisia aikuisia, joille voisi jutella mieltä askarruttavista asioista. Tarvitaan muitakin, mutta Eelikselle joku opettajakin tuntuu olevan kaukainen vaihtoehto. Ihanaa, että Jere osasi saada hänet auki. :)
--- Lainaus ---”Niin mäkin susta”, Eelis vastaa ilman sekunninkaan epäröimistä. ”Mä olin ihan idiootti, mutta se ei tarkoita…”
”Tiedän.”
--- Lainaus päättyy ---
Tässä oli tosi kiva tasapaino siinä, että Alex saa olla vihainen, kun Eelis menee vaikeaksi, kun tulee puhe suhteesta kertomisesta Alexin elämän tärkeille ihmisille, ja samalla Eelis saa olla hukassa, koska sellaista on olla nuori ja ihastunut. Ei tiedä, mitä tuntee ja varsinkaan, miten sitä sanoittaa. Voih Eelistä, toivottavasti hän saa selvyyden epämääräisiin pelon tuntemuksiin. <3 Kiitos uusista raapaleista!
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
[*] Edellinen sivu
Siirry pois tekstitilasta