Originaalit > Pergamentinpala

Uneen kätketty, K-11, luvut 14/?

<< < (7/8) > >>

Uniprinsessa:
Luku 12
Urkkimista

”Kerro nyt vaan mitä ottaisit”, sanoin yrittäen tavoitella samanlaista rentoa jutustelutyyliä kuin Alicella oli ollut.
”Mihin sinä sitä tietoa tarvitset?” Matilda intti, mutta näin hänen miettiväisestä ilmeestään että hän vain pelasi aikaa. Todellisuudessa hän selvästikin pohti kiivaasti mitä vastaisi.
”Kerron kohta, kunhan nyt ensin vastaat kysymykseen”, sanoin, vaikka todellisuudessa minulla ei ollut aikomustakaan kertoa Matildalle todellisia pyrkimyksiäni. Toivoin kuitenkin että unessa hän unohtaisi nopeasti minun edes luvanneen tehdä niin ja keskittyisi täysin oman vastauksensa valitsemiseen.

”Tämä on joku psykologinen testi, eikö olekin? Kertooko vastaukseni jotakin syvimmästä olemuksestani?” Matilda jatkoi vitsailuaan.
”No tavallaan kyllä”, sanoin täysin totuudenmukaisesti. Kaipa tätä voisi jonkinlaisena psykologisena testinä pitää. Mieleeni juolahti, että entä jos Matilda vastaisi jotakin raivostuttavan käytännöllistä, kuten vaikka että ottaisi hammasharjan. Voisikohan jonkun tyypin uniavain olla hammasharja? Matilda oli kyllä aina ollut luova haaveilija, joten en uskonut hänen sortuvan sellaiseen.

”Hmmm...” Matilda hymisi ajatuksissaan. Ainakin hän näytti siltä, että tosissaan mietti vastausta eikä aikonut sanoa ensimmäistä mieleensä tullutta asiaa – kuten hammasharjaa. Se oli erittäin hyvä merkki minun tarkoitusperiäni ajatellen.

”Tämä kuulostaa ehkä aika tyhmältä, mutta... minä ottaisin varmaan yhden tiimalasin”, Matilda sanoi hiukan ujosti.
”Minkä tiimalasin?” kysyin kiinnostuneena.
”No... sellaisen jota käytimme vanhassa koulussamme ystävieni kanssa, kun pelasimme erilaisia arvailuleikkejä, sanapelejä ja sellaisia. Se on minulla aina mukana, koska se muistuttaa minua Pinegroven koulusta”, Matilda kertoi. Tätä en ollut tiennyt, tai en ainakaan muistanut koskaan aiemmin kuulleeni tästä. Matildan vaivautuneesta ilmeestä päätellen hän tuntui pitävän asiaa jotenkin nolona, vaikkei se minun mielestäni sitä todellakaan ollut – päinvastoin. Oli jotenkin kaunis ajatus, että Matildalla oli jokin muistoesine rakkaasta vanhasta koulustaan jota hän saattoi kantaa mukanaan joka paikkaan.

”Onko sinulla se mukanasi?” jatkoin kyselyä tutulla kaavalla, jota olin nähnyt Alicen aiemmassa unessa käyttävän.
”Tietysti. Se kulkee minun laukussani aina”, Matilda sanoi hymyillen surumielisesti. ”Siitä saan lohtua aina tarvittaessa.”
”Saisinko nähdä sen?” kysyin hiljaa ja Matilda alkoi oitis kaivaa koululaukkuaan. Minua alkoi kalvaa syyllisyys kun katselin Matildaa, joka luottavaisena kaivoi rakkainta esinettään laukustaan eikä arvannutkaan mihin minä sitä tulisin käyttämään. Minusta tuntui myös hiukan pahalta, että olin onkinut häneltä salaisuuden jota hän ei tietoisesti ollut halunnut minulle valvemaailmassa kertoa. Yritin kuitenkin lohduttaa itseäni sillä, että olin heti kykyni löydettyäni päättänyt olla käyttämättä kenenkään uniavainta ikinä mihinkään pahaan tai ilkeään. Minun oli vain pakko saada lisää tietoa unimaailman toiminnasta ja muiden uniin pääsystä, eikä se onnistuisi ilman koehenkilöä.

”Tässä se on”, Matilda sanoi näyttäessään minulle pientä esinettä, jonka oli juuri vetänyt esille laukustaan. Se oli täysin tavallinen pieni muovinen tiimalasi, jossa ei olisi ollut mitään erikoista jos sillä ei olisi ollut Matildalle niin suurta tunnearvoa.
”Miten te muuten pystyitte käyttämään sitä?” tajusin yhtäkkiä kysyä. ”Siis jos te olitte kaikki sokeita niin miten tiesitte milloin se on valunut loppuun?”
”Kyllä meillä yleensä oli mukana muutama heikkonäköinenkin jotka näkivät tiimalasin. Mutta pystyi tätä käyttämään muutenkin”, Matilda selitti silminnähden innostuneena. ”Tämän sisällä on helmiä ja reikälevy, joka päästää vain muutaman helmen valumaan kerralla läpi. Sen rakensi meille eräs koulumme käsityönopettajista. Kuuntele!”
Matilda asetti tiimalasin pystyyn edessämme olevalle pöydälle ja siitä alkoi heti kuulua hiljaista ratinaa kun helmet valuivat tiimalasin läpi.
”Vau!” huudahdin haltioituneena. ”Ihan loistava idea.”

”Saanko tunnustella sitä?” kysyin varovasti, kun olimme hetken vain kuunnelleet hiljaisuudessa tiimalasin hypnoottista valumista. Se oli niin rauhoittavaa, että olin jo vähällä unohtaa tavoitteeni ja vajota tiedottomaan uneen. Sitten muistin että minun pitäisi ilmeisesti tarttua esineeseen saadakseni sen muuttumaan uniavaimeksi – tai niin Alice oli ainakin tehnyt. Kuka tahansa muu olisi saattanut hämmentyä pyynnöstäni tunnustella esinettä, mutta ei Matilda. Hänelle itselleenkin tuntoaisti oli erittäin tärkeä ja hän halusi aina tunnustella uusia esineitä, joten hänen seurassaan minäkin saatoin tehdä niin. Matilda ojensi tiimalasin minulle ja tartuin siihen epäröimättä.

Ehdin hädin tuskin tarttua esineeseen kun se alkoi lämmetä käsissäni, väristä hennosti ja hohtaa hopeisena aivan kuten Alicen ystävän päiväkirjakin oli tehnyt. Tunsin tiimalasin värinän joka puolella kehoani. En voinut pidätellä ihastuksen huokaustani. Tämä oli ihanan taianomaista, aivan kuin satua.
”Mitä nyt?” Matildan kysyvä ääni oli viimeinen asia jonka kuulin ennen kuin heräsin.

**********

”Miten se sinun kemian esitelmäsi meni?” Matilda kysyi heti istuessani pöytään hänen, Susanin ja Janetin seuraksi. Susanilla ei useinkaan ollut yhteisiä lounastunteja kanssamme, mutta silloin kun oli hän vietti ne mielellään seurassamme.
”Ihan hyvin kai”, vastasin hiukan alakuloisesti. ”Tai sitä mieltä minä ainakin olen. En sitten tiedä mitä herra Davies ajattelee asiasta.”
Susan nauroi kovaäänisesti. Hänen kykynsä lukea ihmisiä ei ollut erityisen hyvä, mitä välillä arvostin kun en halunnut joutua kyselyjen kohteeksi. Matilda ei kuitenkaan nauranut. Hän huomasi että olin normaalia sulkeutuneempi.

”Onko joku hätänä, Eleanor?” hän kysyi huolestuneena.
”Ei ole. On vain vähän huono päivä”, kerroin totuudenmukaisesti – ainakin lähes. ”Minulla oli äsken latinaa enkä ymmärtänyt siitä mitään, yhtä hyvin se olisi voinut olla vaikka hepreaa. Ja vieläpä nuo kamalat kasvispihvit... minä tulen olemaan nälkäkuoleman partaalla kun pääsen kotiin. Ja sitten pitäisi vielä jaksaa illalla teatteritreenitkin.”

Todellisuudessa kaikkien näiden asioiden lisäksi minua stressasi edelleen myös viimeöinen kohtaaminen Matildan kanssa. Vaikka kuinka yritin asioita itselleni selittää, en päässyt eroon tunteesta että olin tehnyt jotakin todella väärää ja erittäin sopimatonta, nimittäin rikkonut Matildan yksityisyyttä pahan kerran. Enkä ollut edes varma olinko saavuttanut sillä mitään; epäilin että olin ehkä selvittänyt onnistuneesti Matildan uniavaimen, mutta sen voisin varmistaa vain kokeilemalla sitä käytännössä. En sitä paitsi edes tiennyt miten uniavainta pitäisi käyttää.

”Janet menee ensi tunnilla kauppaan ostamaan minulle evääksi patongin. Hän voi varmaan tuoda sinullekin jotain jos haluat”, Matilda tarjosi ja minä hyväksyin tarjouksen kiitollisena. Etsin lompakostani Janetille rahaa jatkaessamme keskustelua.
”Oletko sinä jo aloittanut sen Oliver Twistin lukemisen?” Susan kysäisi minulta hetken päästä.
”No en”, vastasin hiukan kauhistuen. ”On ollut niin paljon muuta, kuten esimerkiksi se kemian juttu. Olen unohtanut sen ihan täysin. Alex varmaan nirhaa minut illalla.”
”Eikä nirhaa”, Susan totesi. ”Näin hänet aamulla koulun pihalla ja kysyin mitä me teemme tänään. Hän sanoi että teemme vain joitakin improvisaatio- ja esiintymisharjoituksia, sillä kaikilla on nyt niin kiire koulussa ettei juuri kukaan ole ehtinyt aloittaa näytelmään valmistautumista.”
Tämän kuuleminen helpotti minua huomattavasti. Ainakin jokin asia onnistuisi tänään, sillä minä rakastin erilaisia harjoitteita joita teimme teatteriryhmän kanssa. Yritin painaa mieleeni, että pitäisi tosiaankin aloittaa sen kirjan lukeminen myöhemmin viikolla.

”Arvatkaa mitä minä muistin juuri!” Matilda huudahti hetken hiljaisuuden jälkeen.
”No?” kysyin kiinnostuneena. Olin ottanut sinä päivänä lounaalla pelkkää salaattia joten olin jo syönyt annokseni loppuun. Kellon mukaan minulla olisi vielä vartti aikaa ennen seuraavan tunnin alkua, joten voisin hyvin jäädä vielä hetkeksi seurustelemaan ystävieni kanssa.
”Minä näin viime yönä unta että äitini ilmestyi tänne koululle jotain keuhkoamaan. Sitten isä tuli ja vei hänet joihinkin kuninkaallisten juhliin.”
Vai sellaista. Toivoin ettei hän muistaisi unesta muuta, varsinkaan käymäämme keskustelua hänen tiimalasistaan.
”No johan on markkinat”, Susan tuhahti. ”Sinä saat varmasti katsella häntä kotonakin ihan riittävästi. Pitääkö hänen tulla vielä pilaamaan unesikin?”

Päätin sittenkin poistua paikalta sillä hetkellä. Minun läsnäoloni saattaisi herättää Matildassa lisää sellaisia muistoja unesta joita en halunnut hänen muistavan.
”Minä lähden nyt tunnille”, tiedotin muille pöydässä istujille. ”Unohdin kirjani kaappiin ja minun täytyy ehtiä vielä hakea se ennen kuin pitää olla luokassa.”'
Ennen kuin lähdin kuulin vielä Susanin sanovan sarkastisen pirteällä äänellä: ”No jos ei filosofian tunti piristä Eleanoria niin ei sitten mikään.”
Minä tuhahdin. En todellakaan olisi kaivannut enää yhtään enempää ajatuksia jotka saivat pääni pyörälle. Niiltä ei kuitenkaan valitettavasti filosofian tunnilla milläänvoisi välttyä.

***************

Äiti oli tavallisesta poiketen kotona kun tulin sinä iltapäivänä koulusta. Kello oli jo lähes neljä enkä olisi halunnut muuta kuin mennä puoleksitoista tunniksi omaan sänkyyni lepuuttamaan silmiäni ja kuuntelemaan kirjaa ennen kuudelta alkavia teatteriharjoituksia. Minulla oli ollut niin huono päivä, että äidin ylitsevuotavan iloisen ilmeen näkeminen ensimmäisenä ovesta astuttuani lähinnä suututti minua sen sijaan että olisi piristänyt.

”Hei Victoria!” äiti huudahti korvasta korvaan hymyillen ja ryntäsi halaamaan minua sillä sekunnilla kun olin saanut reppuni laskettua eteisen lattialle.
”Onko jokin hätänä?” hän kysyi sitten lähes samaan hengenvetoon ilmeisesti nähtyään happaman ilmeeni.
”Ei mitään erikoista”, mutisin. ”Huono päivä koulussa vain.”
”Ai jaa, no sepä harmillista kuulla”, äiti sanoi, mutta hänen onnellinen ilmeensä ei muuttunut miksikään. ”Mutta minulla on sinulle uutisia jotka varmasti saavat sinut hyvälle tuulelle.”
Huokaisin alistuneesti. Ilmeisesti en pääsisi lepäämään vielä ainakaan hetkeen.

”Tule syömään suklaakakkua”, äiti touhotti kipittäessään edelläni keittiöön. ”Douglas meni koulusta suoraan jalkapalloharjoituksiin, joten hän saa oman palansa illalla. Herkutellaan me tytöt nyt vain kahdestaan.”
Mikä ihme äitiin oli mennyt? Tällainen käytös ei ollut lainkaan hänen tapaistaan. Keittiöön astuessani näin, että hän tosiaankin oli hankkinut suuren suklaakakun eräästä lähialueen leipomosta. Silloin muistin pienen omantunnon pistoksen tuntien, etten ollut vienyt Matildaa teelle ainakaan viikkoon sillä olin ollut niin kiireinen koulun, teatterin ja kaiken maailman unien kanssa. Päätin korjata tilanteen mahdollisimman pian.

”Arvaa mitä!” äiti kiljaisi heti nostettuaan palan kakkua omalle lautaselleen. Minua hymyilytti. Hänellä oli selvästikin jotakin niin hienoa kerrottavaa, ettei enää pystynyt pitämään sitä sisällään.
”Laura ja Dennis saavat syksyllä vauvan!”

Tajusin sillä hetkellä täysin miksi äiti oli niin poissa tolaltaan ilosta. Hän oli odottanut tätä malttamattomana siitä asti kun Laura oli teininä löytänyt ensimmäisen poikaystävänsä. Kun olin ollut nuorempi hänellä oli ollut samanlaisia toiveita myös minun tulevaisuuteni suhteen, mutta ne toiveet olin romuttanut esittämällä selkeästi oman mielipiteeni asiasta – en aikonut ikinä hankkia lapsia, aivan sama kuinka paljon äiti sitä toivoi. Lauran ja Dennisin kihlautumisen myötä paineet olivat kuitenkin lopullisesti siirtyneet minusta isosiskooni, ja nyt äiti oli vihdoin saanut haluamansa.

”Sehän on ihanaa!” sanoin jo itsekin hymyillen. Uutiset olivat tosiaan piristäneet minua ainakin vähäsen.
”Eikö olekin, se on aivan täydellistä! Laura valmistuu kesällä, joten opinnotkin ovat vauvan syntyessä jo poissa tieltä. Ja hän kun niin kovasti rakastaa lapsia!” äiti intoili. Se oli totta, siksi Laura opiskelikin parhaillaan opettajaksi.

Otin lisää kakkua ja tulin siihen tulokseen, että sänky ja äänikirja todennäköisesti jäisivät sillä kertaa pelkiksi haaveiksi.

Larjus:

--- Lainaus ---Muakin tosiaan kiinnostaa vastaukset muutamiin sun esittämistä kysymyksistä, nimittäin kaikkia en oo vielä ihan kokonaan itsekään suunnitellut.
--- Lainaus päättyy ---
Se on hauskaa kirjoittaessa, kun aina ei itsekään tiedä, mihin suuntaan hahmot tarinaa johdattavat :D Tsemppiä kirjoittamiseen ja ideointiin!


--- Lainaus ---Mieleeni juolahti, että entä jos Matilda vastaisi jotakin raivostuttavan käytännöllistä, kuten vaikka että ottaisi hammasharjan. Voisikohan jonkun tyypin uniavain olla hammasharja?
--- Lainaus päättyy ---
Sehän oliskin voinut olla ihan kiintoinen twisti :D Mutta kyllä tiimalasi oli paljon persoonallisempi vastaus, ja kiva yksityiskohta/nippelitietoa Matildasta ja tämän elämästä noin muutenkin. Ja kyllä se selvästikin on hänen uniavaimensa, kun alkoi hohtaa hopeisena. Kiinnostaa tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitä Eleanor aikoo tehdä, ja miten uniavainta käytetään noin ylipäätään.

Ja että vauvauutisia, hmmm... En voi olla miettimättä, onko asia kovinkin merkittävä juonen kannalta (vai onko se vain yksi tarinan taustalla tapahtuva asia johon mä heti tartun liikaa :D). Ainakaan Eleanoriin ei pitäisi enää kohdistua lapsenlapsitoiveita. (Vähäks kans alkoi tehdä mieli suklaakakkua! Harmi kun mulla ei ole.)

Uniprinsessa:
Larjus: Joo se on ihanaa huomata miten kirjoittaessa jotkut asiat jotka on vasta vähän aikaa sitten olleet täysin pimennossa itsellekin alkaa selkiytyä. Toki olen joitain juttuja etukäteen suunnitellutkin mutta osassa asioista luotan siihen että keksin kyllä jotain sitten kun sen aika tulee. Ja se on kyllä aina vaarana että jos lukee tekstiä jossa herkutellaan niin itsellekin tulee herkkuhimo  ;D Kiitos jälleen kommentista, ne ilahduttavat mua aina suuresti.

---------------
Luku 13
Pimeitä unia

Alexia ei taaskaan näkynyt astuessani sisään koulun auditorioon. Hän oli mahtava ohjaaja, mutta yksi hänen huonoista puolistaan oli epäilemättä hänen taipumuksensa menettää ajantaju aina silloin kun hän teki jotain mistä piti, esimerkiksi suunnitteli ryhmän tapaamisia tai jutteli ystävilleen. Etsin vaistomaisesti katseellani Susania, jonka kanssa vietin yleensä luppoajan teatteriharjoituksissa. Häntäkään ei kuitenkaan näkynyt missään, mikä oli huomattavasti harvinaisempaa kuin Alexin myöhästely.

Joku heilautti minulle kättään oppilaiden joukosta selvästikin tarkoituksenaan kiinnittää huomioni. Käännyin katsomaan siihen suuntaan. Vilkuttaja oli se sama tyttö, jonka olin edellispäivänä nähnyt keskittyvän tiiviisti kirjoitustunnilla. Päätin mennä hänen luokseen, sillä Susan  ei ollut paikalla ja olin aina iloinen saadessani tutustua uusiin ihmisiin. Hän oli tietääkseni uusi koulussamme, enkä halunnut hänen kokevan oloaan yksinäiseksi ensimmäisinä päivinään.

”Hei Eleanor!” tyttö huudahti heti minun tultuani tarpeeksi lähelle.
”Ai, sinä tiedät nimeni”, sanoin hiukan hämmentyneenä, vaikkei siinä oikeastaan edes ollut mitään outoa. Minä olin suosittu puheenaihe koulumme oppilaiden keskuudessa, sillä monia sekä ihastutti että vihastutti se, miten avoimesti ja rohkeasti uskalsin olla oma itseni ja miten minua eivät muiden mielipiteet paljon hetkauttaneet. Mitähän tuokin tyttö oli minusta jo ehtinyt kuulla? No, tuskin ainakaan mitään erityisen kamalaa kun hän oli kerran ihan vartavasten seuraani hakeutunut.

”Joo, kuulin sen ohimennen jostakin eilen lounastauolla”, tyttö sanoi pirteästi. Samassa muistin, että olin nähnyt hänet pikaisesti unessani edellisyönä. Unen loppupuoli oli varastanut huomioni niin että olin melkein ehtinyt jo unohtaa sen merenneitounen jota näin aluksi. Tuo tyttö oli vilahtanut siinä ja sanonut jotakin sen päivän kirjoitustehtävästä. Nyt muistin sen niin elävästi, sillä hänen äänensä oli ollut unessa juuri sellainen kuin se oli silläkin hetkellä. En muistanut kuulleeni hänen sanovan mitään eilen, joten jäin pohtimaan mistä alitajuntani tiesi miltä hän kuulosti. Ehkä olin tiedostamattani kuullut hänen puhuvan vaikkapa käytävällä enkä vain ollut huomioinut asiaa sen kummemmin. Se tuntui todennäköiseltä, sillä hän ei lyhyen tuttavuutemme perusteella vaikuttanut olevan kovin ujoa sorttia.

”Minä olen Hazel”, tyttö esittäytyi hymyillen.
”Hauska tavata. Oletko sinä muuttanut jostain kaukaakin?” kysyin uteliaana. Koska harrastin teatteria kiinnitin usein huomiota pieniin yksityiskohtiin ihmisten käytöksessä, kuten esimerkiksi heidän puhetapaansa tai heidän käyttämiinsä sanoihin. Tämän tytön puhetyylissä oli jotakin mistä päättelin ettei hän todennäköisesti ollut kotoisin Lontoosta. Se myös muistutti minua etäisesti jostakin, vaikken heti saanutkaan päähäni mistä.

”Minä muutin tänne Lincolnshirestä perheeni kanssa. Äitini sai täältä töitä. Hän meni opettamaan englantia erääseen lähellä olevaan kouluun, ja sen lisäksi hän pääsi mukaan johonkin kuulemma erittäin tärkeän järjestön tai muun sellaisen johtamiseen”, Hazel selitti kohauttaen olkiaan sen näköisenä ettei oikein tiennyt mikä äidin töissä oli muka niin hienoa. Hänen jutusteluaan kuunnellessani ymmärsin yhtäkkiä mistä hänen puhetapansa minua muistutti ja minua alkoi väkisinkin hymyilyttää. Vuosia sitten draamatunnilla olimme harjoitelleet erilaisia aksentteja. Meillä oli ollut tehtävänä kuunnella radiokanavia eri puolilta Britanniaa ja yrittää sitten imitoida kuulemaamme. Se oli yksi ikimuistoisimmista ja hauskimmista asioista joita olin koulussa koskaan tehnyt.
”Mitä sinä virnuilet?” Hazel kysyi hämmentyneenä huomattuaan ilmeeni. En halunnut kertoa hänelle matkineeni hänen puhetapaansa juuri tämän samaisen ryhmän kanssa vuosia aiemmin, joten vaihdoin äkkiä puheenaihetta.
”Oletko sinä vanhassa koulussasi osallistunut näytelmän tekoon?” kysyin seuraavaksi.
”En, meillä kyllä oli draamaryhmä mutta silloin en pitänyt sitä lainkaan kiinnostavana. Nyt kuitenkin halusin kokeilla jotakin uutta kun aloitin muutenkin täällä vähän niin kuin kokonaan uuden elämän ja opinto-ohjaaja ehdotti että tämä olisi hyvä tapa saada uusia ystäviä”, hän kertoi innostuneen oloisena. Sen kuuleminen ilahdutti minua. Oli aina mukavaa kun uudet ihmiset innostuivat teatterista – jotkut kun tuntuivat pitävän sitä nolona nörttien harrastuksena meidänkin koulussamme.

”Mitäs täällä on meneillään?” kuin tyhjästä ilmestynyt Susan kysyi hengästyneenä. ”Minä kävin kotona päiväunille eikä kello soinut. Melkein myöhästyin! Onneksi Alexkaan ei ole vielä täällä.”
Silloin hän huomasi Hazelin ja tervehti tätä kiinnostuneen oloisena. Sitten hän iski silmää minulle erittäin vihjailevaan sävyyn.

”Mitä sinä oikein ilmeilet?” tuhahdin huvittuneena vaikka tiesinkin melko varmasti mitä Susanilla oli mielessään.
”Etkö sinä ole vielä kuullut millainen maine Eleanorilla on, Hazel?” Susan jatkoi kiusoitteluaan.
”En itse asiassa ole, mutta kuulisin siitä erittäin mielelläni”, Hazel totesi lähtien mukaan Susanin leikittelyyn. Minusta tilanne alkoi jo tuntua hiukan kiusalliselta, mutta onneksi Alex porhalsi touhukkaasti paikalle juuri sillä hetkellä ja pelasti minut Susanin jutuilta.

************ 

Savua oli kaikkialla. Sitä tuprusi ovien alta, seinien raoista ja jopa sisään ikkunoista, minkä ei olisi pitänyt olla edes mahdollista. Sen kitkerä haju täytti kaikkien nenät ja suut, mutta ketään ei silti tuntunut yskittävän. Koulun hälyttimet huusivat kuin viimeistä päivää ja korvissani soi.
”Olkaa rauhallisia, oppilaat! Älkää hötkyilkö!” neiti Jenningsin huuto kaikui luokassa mutta sillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta paniikissa juokseviin ja huutaviin oppilaisiin. Minut oli vallannut karmea, lamauttava pakokauhun tunne. Siinä missä monet luokkatovereistani rynnivät ympäriinsä kuin päättömät kanat, minä ja muutama muu – Matilda mukaan lukien – olimme jähmettyneet paikoillemme kuin patsaat, kykenemättöminä minkäänlaiseen liikkeeseen. Jostakin päin kuului rytinää. Se kuulosti aivan siltä kuin joku osa rakennusta olisi juuri sortunut. Pian olisimme kaikki mennyttä.

”Miten me päästään ulos täältä?” viereeni ilmestynyt kymmenvuotias Aiden Lee kimitti. Hänen ei olisi edes pitänyt olla kanssani samalla tunnilla. Meillä ei ollut koulussa muita yhteisiä tunteja kuin teatteri, ja koska neiti Jennings oli luokan edessä sen täytyi tarkoittaa että olimme joko englannin tai luovan kirjoittamisen tunnilla.

Hetkinen. Miten oli mahdollista etten minä tiennyt millä tunnilla olin ollut kun tulipalo syttyi? Siinä ei ollut mitään järkeä. Oliko savu täyttänyt jo aivonikin niin etten pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin pakoa?

Tai sitten tämä oli yksinkertaisesti pelkkää painajaista. Sellaista painajaista jota olin nähnyt ennenkin.

Hyppäsin pulpetille turvaan juoksevilta oppilailta. Nyt kun olin ymmärtänyt tilanteen, pakokauhu oli tiessään. Yritin ajatella savun hälvenevän, mutta siinä metelissä en pystynyt keskittymään riittävän tarkasti enkä onnistunut siinä. Sen sijaan onnistuin kuvittelemaan itselleni niin paksut kuulosuojaimet, etten enää kuullut palohälyttimiä tai huutavien ihmisten ääniä. Oli sekin jotain. Päätin vain pysähtyä hetkeksi ja rauhoittua kunnolla ennen kuin tekisin mitään muuta. Jos ryhtyisin mihinkään vielä puoliksi paniikin vallassa saattaisin päätyä aiheuttamaan jotain ei-toivottua. Huomasin myös, että kun minä rauhoituin myös savu alkoi hiljalleen hälvetä huoneesta tuulen mukana.

Myös tämä uni, kuten näkemäni tulvapainajaisetkin, oli traumaperäinen. Ensimmäisellä luokalla, ollessani vasta kuusivuotias, silloinen kouluni oli järjestänyt paloharjoituksen johon oli pyritty savukoneiden avulla tuomaan mahdollisimman paljon realistisuutta. Meitä nuorimpia oppilaita se oli kuitenkin pelottanut niin paljon etten minä ollut ainoa joka siitä oli nähnyt painajaisia vielä pitkään tapauksen jälkeenkin. Vanhemmat olivat nostaneet siitä sellaisen metelin ettei savukoneita oltu enää käytetty sen jälkeen.

Pääni selkiydyttyä hieman muistin Matildan mahdollisen uniavaimen, jota olin aikonut tänä yönä kokeilla. Olin toivonut unessa vain jotenkin tietäväni miten uniavain toimisi. Jouduin kuitenkin kokemaan sillä saralla pettymyksen. Päähäni ei ollut ilmestynyt sivuja lukemastani maagisesta ohjekirjasta eikä muutakaan ylimääräistä tietoa. Sehän olisi ollutkin aivan liian helppoa.

Suljin silmäni ja yhtäkkisessä itseluottamuksen puuskassa hyppäsin alas pulpetilta suoraan tuulen kannateltavaksi. Hetken aikaa ehdin pelätä että putoaisin päistikkaa lattialle ja satuttaisin itseni, mutta niin ei käynyt. Sekunnin murto-osassa tunsin taas nyt jo tutuksi tulleen pyörityksen ja kuulin korviahuumaavan huminan. Ainakin tämän minä osasin jo hyvin ja itsevarmuuteni kasvoi koko ajan.

Ehkä ovi Matildan uneen oli avautunut minulle silloin kun otin tiimalasin käteeni. Jospa se ei vaatisikaan mitään monimutkaisia rituaaleja tai muuta vaikeaa, ajattelin toiveikkaana. Päätin vain ajatella Matildan uneen pääsyä silläkin uhalla että päätyisin taas seinien tukehduttamaksi.

Olin hädin tuskin ehtinyt aloittaa Matildan ajattelemisen kun tunsin ikään kuin liukenevani uuteen paikkaan. Tajusin seisovani jossakin suuressa tilassa, jossa oli melusta päätellen paljon muitakin ihmisiä. Olinko Matildan unessa? No, jos olin niin koin sillä hetkellä erittäin suurta tyydytystä siitä että kerrankin jokin oli mennyt suunnitelmieni mukaan heti ensimmäisellä kerralla.

Paitsi ettei ihan täysin ollutkaan. Nimittäin kun avasin silmäni en nähnyt yhtään mitään. Tuntui aivan siltä kuin silmieni eteen olisi laskeutunut jonkinlainen näkymätön verho jonka läpi en nähnyt mitään muuta kuin hiukan ylhäältä päin tulevaa valoa. Joku törmäsi minuun takaapäin ja horjahdin päin jotakin kovaa. Äskeisessä tulipalounessa tuntemani pakokauhu alkoi salakavalasti hiipiä takaisin pintaan kun tunnustelin kasvojani tuntematta mitään outoa. Vaikka miten yritin sulkea ja aukoa silmiäni, näköni ei palautunut. Mikä minulla oikein oli?

Tunnustelin varovasti ympäristöäni. Lattia tuntui olevan tehty jonkinlaisista laatoista ja käsiini osui useita lokerikoita joissa oli puiset ovet. Ympäriltäni kuului puheensorinaa ja ovien pamahtelua. Olinko minä jonkinlaisessa pukukopissa?

Minua pelotti hiukan vähemmän nyt kun olin hahmottanut ympäristöstäni edes jotakin. En kuitenkaan uskaltaisi liikkua minnekään ennen kuin näköaistini palautuisi – kyllähän sen olisi pakko palautua ennen pitkää. Niin ainakin totisesti toivoin.
”Miksen minä näe mitään?” mutisin itsekseni. Itselleni puhuminen auttoi välillä minua selvittelemään ajatuksiani, mutta sillä hetkellä siitäkään ei ollut hyötyä. En tiennyt mitä odotin. Ehkä sitä, että uni jotenkin vastaisi epätoivoiseen kysymykseeni. Sen sijaan siihen vastasikin nuoren pojan nenäkäs ääni.
”No olisiko vaikka siksi että tämä on sokeainkoulu? Ei täällä kuulukaan nähdä.”
 
****************

Vasta herättyäni tajusin räväyttäneeni silmäni auki unimaailman lisäksi myös todellisuudessa yrittäessäni epätoivoisesti saada näköäni takaisin. Olin suunnattoman helpottunut pystyessäni jälleen katselemaan ympärilleni huoneessani. En ollut koskaan ajatellut että sokeus voisi olla noin kamalan ahdistavaa.

En vieläkään ymmärtänyt mikä oli mennyt vikaan. Miksi olin yhtäkkiä menettänyt näköni unessa? Uni oli toki ollut Matildan, mutta vaikka hän ei nähnytkään eikö minun näköni olisi kaiken järjen mukaan kuulunut toimia tavalliseen tapaan? Aamulla päätin alkaa listata paperille asioita joita minun täytyisi mennä siihen salaperäiseen kirjastoon selvittämään, muuten olisin kohta niin syvällä kysymysten suossa etten enää ikinä pääsisi ylös. Olisi myös kysyttävä Matildalta miten sokeiden unet toimivat; mahtoiko näköaisti olla niissä mitenkään läsnä?

Olipa syy yhtäkkiseen unisokeuteeni sitten mikä tahansa, päätin etten yrittäisi mennä Matildan uneen enää ennen kuin olisin selvittänyt tämän asian. En todellakaan halunnut äskeisen kokemuksen toistuvan.

Uniprinsessa:
A/N: Ensi viikolla saatan taas pitää taukoviikon koska olen palannut yhden kauan tauolla olleen kirjoitusprojektin pariin ja haluan keskittyä siihen nyt kun inspiraatiota taas on. Eihän sitä tiedä jos innostun kirjoittamaan niin paljon että saan tähänkin valmiiksi uuden luvun, mutta jos en niin keskityn nyt seuraavan viikon muihin kirjoitusprojekteihin.


Luku 14
Myytti murtuu

Aamulla englannin tunnin jälkeen neiti Jennings pyysi minua jäämään luokkaan muiden lähdettyä. Minut valtasi paniikki; vaikka tiesinkin että yleensä tällaisissa tilanteissa opettajat halusivat vain jutella jostain, minua pelotti silti aina että olin tehnyt jotain pahaa ja olisin nyt valtavissa ongelmissa. Niin ei kuitenkaan tälläkään kertaa ollut.

Laitoin kirjat ja tietokoneen laukkuuni ja istuuduin takaisin pulpettini ääreen. Neiti Jennings odotti kärsivällisesti pöytänsä luona niin kauan että olin lopettanut säheltämisen ja kaikki huomioni oli kiinnittynyt häneen.
”Haluaisin jutella sinun tämänviikkoisesta novellistasi”, opettaja aloitti hetken kuluttua. En pystynyt tulkitsemaan hänen äänensävystään oliko hänellä hyvää vai huonoa sanottavaa siitä. Aloin kiivaasti miettiä olisiko minun sittenkin pitänyt valita joku muu aihe kuin unet. Ehkä tekeleeni, josta olin itse ollut jopa ylpeä, ei ollutkaan opettajan mielestä lainkaan hyvä?

”Eräs englanninopettajien ylläpitämä kirjallisuusjärjestö järjestää tänä keväänä valtakunnallisen novellikilpailun nuorille. Päätin jo viime syksynä että valitsen nyt alkukeväästä sinne muutamia parhaita teidän oppilaideni kirjoittamia tekstejä. Minusta olisi hienoa jos saisin lähettää sinun novellisi sinne”, neiti Jennings jatkoi ja nyt hänestä alkoi jo näkyä että hän oli innoissaan. ”Olin aivan mykistynyt luettuani sen. Upean luova idea ja toteutuskin oli niin vaivattoman ja luontevan oloinen. Olit keksinyt hienoja elementtejä ja ujuttanut ne uskottavasti tarinaan. Lukiessa tuntui melkein kuin unimatkustus voisi oikeasti olla mahdollista. Sinulla on lahjoja! Oletko koskaan ajatellut kirjailijaksi ryhtymistä?”

Minulla meni hetki ennen kuin tajusin mistä neiti Jennings puhui. Hän halusi lähettää minun omista kokemuksistani kirjoittaman unimatkustusnovellin johonkin maanlaajuiseen kirjoituskilpailuun? Jos aiheena olisi ollut mikä tahansa muu olisin ilomielin hyväksynyt tarjouksen sen enempiä miettimättä. Tämän novellin kohdalla kuitenkin epäröin. Siinä oli nimittäin arkaluontoista tietoa todellisesta unimatkaamisesta - entä jos ne tiedot päätyisivät minun takiani vääriin käsiin? Toivoin että neiti Jenningsin lailla muutkin tekstin lukijat pitäisivät sitä vain omaperäisesti keksittynä fantasianovellina, mutta mistä sitä voisi varmaksi tietää?

”En minä ole ajatellut ryhtyä kirjailijaksi”, sanoin päättäen vastata ensimmäiseksi helpoimpaan kysymykseen saadakseni edes hiukan lisää miettimisaikaa. ”Minä haluan lähteä opiskelemaan teatteria ja tulla näyttelijäksi. Mutta kiitos silti kehuista, arvostan niitä kovasti. Näin paljon vaivaa sen tarinan kirjoittamisen eteen joten hauska kuulla että se oli mielestäsi hyvä. Kyllä sinä minun puolestani saat sen kilpailuun lähettää, eihän siitä mitään haittaakaan voi olla.”

Kyllä siitä oikeastaan voisi olla haittaa, mutta en millään keksinyt järkevää syytä kieltäytyä. Ei kai auttanut muuta kuin toivoa ettei kukaan tajuaisi tarinani olevan totta.
”Anteeksi mutta minun on nyt aivan pakko lähteä, espanjan tunti alkaa ja olen jo nyt myöhässä”, sanoin kiireesti onnesta säteilevälle neiti Jenningsille ja lähes juoksin ulos luokasta ennen kuin ehtisin perua puheeni ja jänistää. Matkalla kohti espanjanluokkaa mietin huvittuneena, että neiti Jennings oli varmasti oikealla alalla jos hän pystyi tosissaan innostumaan noin paljon meidän oppilaiden kirjoituksista.

****************

”Millaisia unia sinä näet? Tai siis näetkö niissä jotain?” kysyin Matildalta sinä päivänä lounaalla. Matilda oli tullut ruokalaan vähän tavallista myöhemmin, sillä hänellä oli ollut ensimmäinen tanssiaisten suunnitteluryhmän kokous. Hän hehkui edelleen innosta sen jäljiltä.
”Mistä sinulle tuollainen tuli mieleen?” ystäväni kysyi leveästi hymyillen.
”Kunhan vain mietin”, kiirehdin selittämään. ”Kun me puhumme niin paljon unista mutta en koskaan muista että olisit kertonut miten näköaisti toimii sinun unissasi.”
”Ei mitenkään”, Matilda totesi ytimekkäästi. ”Koska minä olen ollut sokea syntymästäni asti en näe unissanikaan mitään. Uneni ovat aivan kuin tosielämä; kuulen, tunnen, maistan ja haistan kyllä asioita mutta en näe mitään. Liikkuminen on kyllä usein unissa helpompaa kuin tosielämässä. Yleensä vain tiedän mihin minun pitää mennä ja osaan automaattisesti kulkea kaikkialle ilman näköäkin. Olisipa valve-elämä samanlaista.”
Matilda valitti usein siitä kuinka riippuvaiseksi muista hän tunsi itsensä. Ymmärsin häntä hyvin vaikken ollutkaan itse kokenut sitä. Tuntuisi varmasti hirveän rajoittavalta jos ei pääsisi mihinkään ilman toista ihmistä eikä voisi tehdä mitä halusi silloin kun halusi.

”Minulla oli Pinegrovessa sellaisia sokeita ystäviä jotka syntyivät täysin näkevinä mutta sokeutuivat myöhemmin jostakin syystä, vaikka sairauden tai onnettomuuden vuoksi. He kertoivat usein näkevänsä unissaan yhtä hyvin kuin ennen sokeutumistaan. Se suretti heitä kovasti, sillä se muistutti heitä siitä mitä he olivat menettäneet. Minun aivoni eivät kuitenkaan tiedä lainkaan mitä näkeminen on, joten siksi unissanikaan en näe”, Matilda jatkoi selitystään.
”Eivätkö monet kuvittele etteivät sokeat näe unia lainkaan?” Janet puuttui puheeseen.
”Se on jostain syystä yleinen harhaluulo. Minä en ole koskaan tajunnut mistä se tulee. Onhan näkevienkin unissa muitakin aisteja kuin näkö, joten miksei unien näkeminen muka olisi mahdollista ilman sitäkin?”

Mietin Matildan sanoja. Hän oli sanonut, etteivät hänen aivonsa tienneet millaista oli nähdä eivätkä ne siksi osanneet näyttää Matildalle uniakaan. Oliko mahdollista, että jos uni oli Matildan alitajunnan tuotetta siinä ei voinut kukaan tavallisesti näkeväkään nähdä mitään? Estivätkö Matildan aivot sen jotenkin? Mutta miksi sitten olin nähnyt täysin normaalisti siinä unessa, jossa olin selvittänyt Matildan uniavaimen? Tämä keskustelu oli kyllä antanut minulle muutamia mahdollisia vastauksia mutta sen lisäksi synnyttänyt myös lisää kysymyksiä.

”Miten se ensimmäinen tanssiaisten suunnittelukokous muuten sujui?” kysyin rikkoakseni hiljaisuuden ja siirtääkseni Matildan ajatukset pois unista.
”Siellä oli hauskaa, vaikka kyllä minusta välillä tuntui että muut eivät kuunnelleet minua ollenkaan”, Matilda vastasi. ”Suurin osa ryhmän jäsenistä on jo valmiiksi kavereita keskenään joten on aika vaikeaa yrittää soluttautua osaksi porukkaa. Mutta arvaa mitä? Teemaa äänestetäänkin anonyymisti eli kukaan ei tiedä kenen ideaa äänestää. Minusta se on mahtava idea, sillä silloin suosituin tyyppi ei automaattisesti saa tahtoaan läpi.”
”Sehän on mahtavaa!” sanoin innostuneena. ”En rehellisesti sanottuna ymmärrä miksei tällaista toimintatapaa olla keksitty jo aiemmin. Tanssiaisteeman valinnan ei nimittäin tosiaankaan pitäisi olla mikään kilpailu siitä, kuka on suosituin. Onneksi sinä satuit liittymään mukaan juuri tänä vuonna.”
”Niinpä!” Matilda intoili. ”Tällä kertaa me kaikki saimme laittaa teemaehdotuksemme purkkiin ja ensi maanantain kokouksessa me äänestämme niistä. En malta odottaa!”
”Joko sinä kerrot mitä teemaa ehdotit?” kysyin leikillisen härnäävästi.
”No en!” Matilda vastasi jälleen.

***********
 
Abigailin huoneessa oli kuvia hevosista, koirista, kissoista ja kaikenlaisista muistakin eläimistä. Hänen haaveensa oli jo vuosikaudet ollut tulla eläinlääkäriksi, ja hän olikin niin eläinrakas että se olisi hänelle varmasti aivan oikea uravalinta.

”Joko Aurora on toipunut ähkystään?” kysyin tyttöystävältäni, sillä tiesin että hänen hevosensa oli hänelle tärkeä eikä hän ollut viime päivinä pystynyt ajattelemaan melkein mitään muuta.
”On se jo parempaan päin”, Abigail vastasi siirtäen mustia hiuskiehkuroitaan pois kasvoiltaan. Sitten hän teki saman minun kirkkaanpunaisille hiuksilleni, joita hän oli aina rakastanut. ”Millicent sanoo että parin päivän päästä sillä voi jo taas ratsastaa. Ei sillä enää hengenvaaraa ole.”
”Mukava kuulla”, sanoin helpottuneena Abigailin puolesta. Olin oppinut vuosien aikana itsekin rakastamaan hänen hevostaan vaikken muuten mikään suuri hevosihminen ollutkaan.
”Joo, taidettiin tällä kertaa selvitä säikähdyksellä”, hän huokaisi hymyillen ja tarttui minua vyötäisiltä. Hänen vartalonsa oli ratsastuksen seurauksena lihaksikas ja urheilullinen.
”Äiti ja isä tulevat vasta aikaisintaan parin tunnin päästä”, Abigail kuiskasi korvaani vihjailevasti.
”Entä jos he tulevatkin etuajassa?” kysyin huolestuneena.
”Eivät tule. Se mikälie kirkkojuttu kestää koko illan”, Abigail sanoi ja veti minut suudelmaan.
”En minä pysty”, mutisin hetken kuluttua. ”En täällä. Minua ahdistaa liikaa ajatus siitä että joku voi millä hetkellä hyvänsä pamahtaa paikalle. Sinun vanhempasi nirhaisivat meidät siihen paikkaan jos saisivat tietää. Ehkä meillä sitten joskus, mutta ei täällä eikä nyt.”
”Selvä”, Abigail sanoi edelleen hymyillen ja veti minut syliinsä. ”En minä aio sinua painostaa, ei se niin toimi.”

Emme tehneet pitkään aikaan mitään muuta kuin makoilimme hänen sängyllään ja juttelimme kaikesta mahdollisesta. Yhtäkkiä ovi kolahti ja me jähmetyimme hetkeksi täysin.
”Eikö heidän pitänyt tulla vasta paljon myöhemmin?” kuiskasin Abigailille hänen etsiessä kuumeisesti huppariaan jonka hän oli jossakin vaiheessa heittänyt yltään. Hänen vanhempansa olivat niin konservatiivisia, että jopa se olisi ollut heille liikaa.
”No piti piti, yritä nyt näyttää siltä ettemme juuri pussailleet minun sängyssäni”, hän suhisi minulle vastaukseksi ja kiskoi paitaa päälleen.

”Abigail!” hänen äitinsä huusi oven takaa ja lähes saman tien ovi lennähti auki. ”Isälle tuli huono olo, varmaan joku vatsatauti. Eleanorin kannattaisi heti lähteä kotiin ettei se tartu häneen ja hänenkin perheeseensä. Mikset sinä ole pukeutunut kunnolla?”
”Minulla oli kuuma”, Abigail mutisi kiusaantuneena huppari puoliksi päällään.
”No, tuota, minä sitten varmaan lähden”, sopersin asetellen hiuksiani paremmin ojennukseen. Toivoin ettemme näyttäneet epäilyttäviltä.

Samassa katseeni osui Abigailin seinällä olevaan Auroran kuvaan, jonka minä olin joskus lapsena piirtänyt. Aurora laukkasi niityllä ja hirnui. Kuvassa oli jotakin outoa. Se liikkui, aivan kuin Harry Potter -kirjojen velhovalokuvat. Siitä kuului myös ääntä kuin se olisi ollut kuvan sijaan video.

Niinpä tietysti, olisihan minun pitänyt ymmärtää se jo paljon aiemmin. Näin taas unta Abigailista; milloin hän jättäisi minut rauhaan? Nyt oli kulunut jo monta viikkoa edellisestä tällaisesta unesta, mutta tietysti oli liikaa toivottu että hän olisi lähtenyt lopullisesti alitajunnastani. Tunsin taas sitä samaa raivoa ja petetyksi tulemisen tuskaa kuin silloin reilu vuosi sitten hänen ilmoitettuaan lähtevänsä vanhempiensa mukaan sen sijaan että ottaisi perheeni tarjouksen vastaan ja jäisi meidän luoksemme. En kestänyt katsoa häntä enää yhtään kauemmin.

Loikkasin yliluonnollisen ketterästi hänen leveän parisänkynsä yli huoneen toiselle puolelle ja kiskoin ikkunan auki. Minun olisi tehnyt mieli hajottaa koko ikkuna dramaattisesti, mutta koska unessakin se olisi sattunut en tehnyt sitä. Sen sijaan hyppäsin ikkunasta ulos heti saatuani sen auki.
”Eleanor!” Abigailin hätääntynyt huuto kuului takaani.
”Mene sinä vain sinne Lincolnshireen sekopäisen perheesi kanssa ja jätä minut tänne! En minä sinua kaipaa, parempi vain kun lähdet pois etkä enää koskaan tule takaisin!” huusin vastaukseksi ja suljin silmäni. En enää ikinä halunnut nähdä tuota tyttöä, en unessa enkä sen puoleen tosielämässäkään.

En ollut tehnyt sitä tarkoituksella. Yhtäkkiä vain huomasin leijailevani taas tuulen mukana kauas Abigailista. Olin vain halunnut pudota ikkunasta ja lentää pois, mutta kävihän se näinkin. Kenen uneen minä oikeastaan olin menossa? Käänsin ajatukseni äkkiä pois Abigailista, sillä ainakaan hänen uneensa en missään tapauksessa halunnut. Mahtaisinkohan edes päästä sinne?

Douglas tuli ensimmäisenä mieleeni, joten päätin ajatella häntä. Viimeiseksi kaipasin juuri nyt yhtään enempää draamaa. Pikkuveljeni oli seitsenvuotias eikä toivottavasti nähnyt kovin rankkoja unia, joten ehkä voisin siellä rentoutua. Hänen uneensa myös pääsisin sillä hän oli perheeni jäsen ja minulle varmasti tarpeeksi läheinen. 

Larjus:
No niin, uusi tyttö esitelty kunnolla! Vaikka hänestä ei heti noussutkaan esiin mitään ihmeellistä, mulla on sellainen tunne, että jotain (juonen kannalta) oleellista on jätetty kertomatta ja Hazeliin liittyy jotain erikoista. Ihan jo senkin takia, että hän oli Eleanorin unessa aiemmin, ja vielä kun hänen äänensäkin on tismalleen sama tosielämässä kuin mitä unessa. Edelleen epäilen, että hänelläkin on kyky matkata toisten uniin. Ei varmastikaan ollut vain ohimennen kuullut Eleanorin nimeä lounastauolla, kun tämän unessakin oli, vaikuttaa todennäköisemmältä, että hän on jotain muuta kautta kuullut Eleanorista jo aiemmin ja tarkoituksella pyrkii tämän juttusille. Salee tuli tuonne kouluunkin ihan vain sen takia :D


--- Lainaus ---Aamulla englannin tunnin jälkeen neiti Jennings pyysi minua jäämään luokkaan muiden lähdettyä. Minut valtasi paniikki; vaikka tiesinkin että yleensä tällaisissa tilanteissa opettajat halusivat vain jutella jostain, minua pelotti silti aina että olin tehnyt jotain pahaa ja olisin nyt valtavissa ongelmissa.
--- Lainaus päättyy ---
Hyi se oli ihan kauheeta, jos opettaja halus tunnin jälkeen puhua jostain! Aina iski paniikki, että on joutunut pahaan pinteeseen vaikkei olis tehnyt mitään, mikä sellaiseen voi johtaa :D Ja nyt työelämässäkin ihan kamalaa, jos varsinkin pomo haluaa puhua jostain asiasta kahden kesken. Fiilaan siis vahvasti Eleanoria! Onneksi kyseessä ei ollut mikään kamala asia vaan päinvastoin oikein kiva, vaikka Eleanor miettiikin, voiko hänen kirjoituksensa paljastaa unimaailmojen salaisuuksia muille.


--- Lainaus --- Oliko mahdollista, että jos uni oli Matildan alitajunnan tuotetta siinä ei voinut kukaan tavallisesti näkeväkään nähdä mitään? Estivätkö Matildan aivot sen jotenkin? Mutta miksi sitten olin nähnyt täysin normaalisti siinä unessa, jossa olin selvittänyt Matildan uniavaimen?
--- Lainaus päättyy ---
Mitä jos se ei ollutkaan Matildan uni... :o Tai sitten salaperäinen Alice on koko jutun takana, ja sen takia Eleanor pystyi näkemään siinä unessa. Vaikuttihan se siltä, kuin joku muu olisi häntä ohjaillut.

Pikkuveljen unet ovat toivottavasti rauhallisempia ja draamattomia, vaikka salee sielläkin on sitten oikein kunnon kaaos päällä! ;D Ehkä se selviää seuraavassa osassa.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu