Originaalit > Pergamentinpala

Uneen kätketty, K-11, luvut 14/?

<< < (4/8) > >>

Uniprinsessa:
A/N: Huomasin että tätä on luettu jo yli 14 000 kertaa. Kuka ihme tätä on niin monta kertaa lukenut?  ;D Ei vaan, kiva jos lukijoita löytyy. Toivottavasti luette jatkossakin!

Luku 6
Uniavaimet

Sillä kertaa puinen ovi ilmestyi eteeni pyytämättä enkä muistanut mitään unistani ennen sitä hetkeä kun seisoin sen edessä. Tällä kertaa en leijunut ilmassa vaan seisoin yksinkertaisella kivilattialla. Minulla meni hetki ennen kuin sain selvitettyä pääni. Miten olin päätynyt tänne? En ollut sillä kertaa astunut tuulipyörteeseen vaikka olinkin yöllä aikonut tulla tänne. Oliko alitajuntani tuonut minut tänne automaattisesti?

Oveen kuvioidut eläimet olivat vaihtaneet paikkoja viime näkemästä ja siinä kuvatut kasvit olivat kasvaneet. Tunnustelin kokeeksi köynnöskasvin kuvaa joka hitaasti kiipesi ovenkarmia pitkin. Se tuntui aivan kuin olisin koskettanut oikeaa kasvia, vaikkei se näyttänyt muulta kuin puuhun tehdyltä kaiverrukselta. Kun kosketin eläimiä siinä toivossa että nekin olisivat yhtä pehmeitä ja pörröisiä kuin tosielämässä, jouduin kuitenkin pettymään. Ne tuntuivat ainoastaan puulta. Olin jo kauan sitten oppinut, ettei unissa kohtaamiaan asioita kannattanut edes yrittää ajatella loogisesti, mutta silti ne joskus edelleenkin hämmästyttivät minua absurdiudellaan.

Kun tartuin ovenkahvaan aloin vaistomaisesti odottaa herätyskellon soittoa joka minut oli viimeksi herättänyt juuri tässä kohtaa. Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Minä makasin sillä hetkellä sängyssäni keskellä päivää kärsien vuosisadan migreenistä, joten kukaan tuskin häiritsisi minua sillä kertaa.

Huoneen lattia oli jälleen samaa kristallia kuin edelliskerrallakin. Astuin varovasti sen päälle ja se tuntui paikoin hiukan karhealta ja muhkuraiselta. Onnekseni se ei ollut lainkaan liukas kuten olin pelännyt. Seinät olivat vaaleaa, läpinäkyvää lasia jonka takaa heijastui kuunvaloa. Vaikka todellisuudessa nyt olikin päivä minusta tuntui jotenkin siltä, että tässä paikassa vallitsi ikuinen yö. Mitään ei kuulunut enkä nähnyt missään ketään muita ihmisiä. Vain äärettömyyksiin jatkuvia kirjahyllyrivistöjä.

Astuin empien syvemmälle tilaan enkä vieläkään nähnyt missään liikettä tai kuullut ääniä. Paikka näytti jonkinlaiselta kirjastolta, mutta kirjahyllyillä oli kirjojen lisäksi kaikenlaista muutakin: lasisia palloja joiden sisällä näkyi pieniä, liikkuvia olentoja (jotkut näyttivät jopa ihmisiltä), erilaisia koriste-esineitä, pieniä kangaspaloja, nappeja ja muitakin sellaisia tavaroita joiden voisi luulla unohtuneen siihen joltakin kiireiseltä ihmiseltä. Kirjojakin oli monenlaisia, jotkut olivat järkälemäisiä, toiset taas pelkkiä pieniä lappusia. Joidenkin selkämyksissä oli kirjoitusta merkeillä joita en ollut koskaan ennen nähnyt ja joissain näytti olevan pelkkiä kuvia.

Sillä hetkellä, kun katselin hyllyillä olevia erikoisia koriste-esineitä ja muita tavaroita, aloin epäillä olinko sittenkin vain omassa unessani. Tämä paikka kyllä näytti ainakin ensivilkaisulla samalta kuin pari yötä sitten, mutta saatoinhan yhtä hyvin nähdä siitä vain unta. Se kävisi järkeen, enhän minä ollut ainakaan muistaakseni mennyt tuulipyörteen mukaan tai tajunnut näkeväni unta sillä kertaa.

Silloin tajusin myös, ettei tuulenvirettä tuntunut missään. Se oli erikoista, sillä jokaisessa unessani ennen tätä se oli ollut läsnä tavalla tai toisella. Tämä kävi yhä vain oudommaksi, vaikka minusta alkoikin pikkuhiljaa tuntua etten kohta enää yllättyisi mistään.

Kun seisoin siinä pysähtyneenä omiin ajatuksiini, kuulin sen. Kuin pehmeitä kuiskauksia jostakin lähettyviltä. Nostin säikähtäneenä katseeni, mutta edelleenkään ketään ei näkynyt. Uteliaana käännyin ääntä kohti ja yritin jäljittää sitä. Se kuitenkin siirtyi kauemmas aina kun minusta alkoi tuntua että pian saavuttaisin sen. Mielessäni risteili kaikenlaisia kauhukuvia. Oliko tämä joku painajaislabyrintti johon jäisin ikuisesti jumiin enkä ikinä löytäisi ulos? Yritin taas kerran rauhoitella itseäni ajattelemalla, että tämä oli vain unta ja pääsisin täältä ulos viimeistään kun seuraavan kerran heräisin. Silti minua ahdisti ajatus pitkästä harhailusta tämän paikan loputtomilta tuntuvilla käytävillä. Joskus unet saattoivat tuntua kestävän jopa vuosia, joten toivoin todella ettei tämä uni päätyisi olemaan painajainen.

Kun astuin taas yhden hyllyrivin eteen huomasin hyllystä tulevan heikon hohteen. Katsoin tarkemmin ja huomasin että yksi kirjoista hohti hopeista valoa. Kuuntelin, mutta kuiskaukset olivat loppuneet. Oliko minun ollut tarkoituskin päätyä juuri tähän? Johdatteliko kuiskiva ääni minua tarkoituksella löytämään tämän nimenomaisen kirjan?

Ojensin varovasti käteni kohti kirjaa. Kosketin sitä ensin varoen peläten että se kävisi kimppuuni tai jotakin muuta vastaavaa. Se ei kuitenkaan liikkunut, joten uskalsin tarttua siihen rohkeammin ja vedin sen pois hyllystä. Se värisi hiukan käsissäni ja hopeinen hohde voimistui. Sen kannessa luki suurin, koristeellisin kirjaimin Opas Uniavaimiin.

Jopas nyt on, ajattelin katsellessani sylissäni lepäävää kirjaa. Jos tämä oli vain omaa untani niin alitajuntani oli kyllä tänään erittäin luovalla tuulella. Kun avasin kirjan kannen, unistani tuttu tuulenvire palasi yhtäkkiä voimakkaana ja alkoi selata kirjaa. Tämähän on kätevää, mietin huvittuneena. Eipä tarvitse ainakaan vaivautua selailemaan sisällysluetteloita tai muuta vastaavaa.

Kun tuuli hiljalleen taas katosi, kirja oli käsissäni auki sivulta, jolla oli samanlaista vanhanaikaista, koristeellista tekstiä kuin kannessakin, tämä vain oli huomattavasti pienempää. Kirjan lähettämässä hopeisessa valossa minun oli helppo lukea, ja lasiseinistä heijastuva kuunvalo teki myös osansa valaistakseen tekstiä minulle.

”Toisen ihmisen uneen päästäksesi sinulla tulee olla hallussasi hänen uniavaimensa. Jos sinulla ei ole sitä, unimaailma pitää aikomuksiasi pahansuopina ja estää pääsysi. Jos henkilö on sinulle hyvin läheinen ja luottaa sinuun syvästi, uniavainta ei tarvita.”

Tuijotin tekstiä typertyneenä. Sisälsikö tämä kirja tosiaan ohjeita unimaailman hallitsemiseen? Vai oliko tämä taas vain silkkaa minun oman alitajuntani keksintöä?

Naputin kirjan sivua kynnelläni ja pohdin asiaa. Jos kirjan teksti piti paikkansa, minä en ollut päässyt Matildan uneen siksi että minulla ei ollut hänen uniavaintaan, mitä se sitten ikinä mahtoikaan tarkoittaa. Sen sijaan unimaailma oli päättänyt tukehduttaa minut, sillä se oli luullut minun tahtovan jotain pahaa. Siksi olin myös päässyt äitini uneen niin helposti; perheenjäsenet olivat varmaankin tarpeeksi läheisiä, jotta heidän uniinsa saattoi mennä ilman avainta. Tämä kävisi kyllä järkeen kaiken sen valossa mitä olin oppinut unimaailmasta sinä lyhyenä aikana jona olin sitä tutkinut.

Mieleeni tuli yhä enemmän kysymyksiä kyvystäni ja unimaailman toiminnasta. Miten nämä tiedot olivat päätyneet tänne? Ja oliko unimaailma jotenkin itsenäisesti ajatteleva ja tunteva kokonaisuus, kun se kerran pystyi hävittämään pahantahtoiset uniintunkeutujat? Kaikki tämä ajattelu sai pääni särkemään tosielämän lisäksi jo unessakin. Tämä olikin uutta, en ollut koskaan ennen kärsinyt migreenistä unessa. Toivoin todella, ettei sitä tapahtuisi enää jatkossakaan.

Olin jättänyt kirjan hetkeksi huomiotta, ja sillä välin se oli itse kääntänyt itsestään auki seuraavan sivun. Ilmeisesti se todellakin halusi minun jatkavan asioiden selvittämistä.

”Uniavaimen saadaksesi sinun tulee tietää tarkalleen, mistä paikasta kohdehenkilö näkee tulevaisuudessa unta. Jos menet unessasi samaan paikkaan täsmälleen samaan aikaan, pääset eräänlaiseen välitilaan joka ei ole teidän kummankaan omaa unta vaan eräänlaista jaettua todellisuutta. Siellä sinun tulee selvittää henkilön alitajunnalta, mikä hänen uniavaimensa voisi olla.”

Tuijotin sivua jälleen uusien kysymysten tulviessa mieleeni. Miten muka voisin tietää etukäteen, mistä paikasta toinen ihminen näkisi unta? Ja miten minun tulisi muka selvittää jonkun uniavain tämän alitajunnalta? Tämä kuulosti sellaiselta palapeliltä, joka ei tulisi ikinä valmiiksi ja josta muutama pala oli kadonnut jo ennen sen kokoamisen aloittamista. Voiko unimaailma todella toimia näillä säännöillä? Minua kiehtoi ajatus välitilasta, jossa ei olla kenenkään unessa ja jossa toisen henkilön alitajuntaan pääsisi käsiksi. Toisaalta sen tarjoamat mahdollisuudet myös puistattivat minua ajatellessani, mitä kaikkea joku pahaa tahtova voisi saada aikaan siellä. Siksi varmaan olikin tiedettävä tarkalleen mistä joku henkilö näki unta; sitä varten olisi tunnettava ihminen erittäin hyvin – tai niin minä ainakin oletin. Unimaailma oli tosiaankin kehittänyt omalaatuisia keinoja suojella ihmisten unia pahantahtoisilta uneksijoilta. Aloin pohtia olinko läpäissyt jonkinlaisen kokeen että edes ylipäätään pääsin tähän paikkaan, sillä toivoin kovasti ettei tännekään pääsisi kuka tahansa. Unet taisivat tosiaan olla jotain muutakin kuin vain pelkkiä oman alitajuntamme kehittämiä fiktiivisiä tapahtumaketjuja.

Samassa kirja katosi kädestäni ja huone ympärilläni pyörteili ja hajosi sirpaleiksi.

*************

Kuten nykyään usein herätessäni, minulla oli jälleen hiukan sekava olo kun kirjasto katosi ja muuttui takaisin omaksi huoneekseni. Ymmärsin pian että ovelta kuuluva koputus oli ollut syynä heräämiseeni.
”Sisään”, sanoin ja yritin samalla koota ajatuksiani äskeisen kokemuksen jäljiltä. Minusta tuntui usein oudolta herätä pitkiltä päiväunilta. Jotenkin minun oli alkuun hankala hahmottaa oliko yö vai päivä, mikä aiheutti yleensä pienimuotoisen tokkuran.

”Vieläkö sinun päätäsi särkee?” äiti kysyi astuessaan ovesta sisään vesilasi ja särkylääkkeet mukanaan.
”Vähän, mutta sain nukuttua ja oloni on jo huomattavasti parempi”, mutisin edelleen hiukan unisena.
”Hyvä”, äiti sanoi tyytyväisen näköisenä ja laski vesilasin pöydälle. ”Juo tämä. Migreenin aikana on tärkeää juoda paljon vettä, jottei nestehukka pahenna päänsärkyä entisestään.”
”Minä tiedän kyllä sen”, totesin ja kurottauduin sängystä ottamaan vesilasin ja lääketabletit. ”Ei sinun tarvitse käyttäytyä kuin olisit töissä.”
Äiti naurahti. ”Onhan äitiyskin tietyllä tavalla minun työni, ja välillä pääsen yhdistämään molemmat rakastamani työt tällä tavalla. Onko sinulla nälkä? Isäsi tekee juuri keittiössä broileripastaa. Mene sanomaan hänelle että lakkaa käyttäytymästä kuin töissä.”
Nyt oli minun vuoroni nauraa. Äitini oli lääkäri ja isäni kokki, enkä voinut väittää etteikö heidän molempien ammateista olisi minulle välillä hyötyä.
”Kyllä minä voin ainakin yrittää syödä”, sanoin hetken mietittyäni. Minua ei enää oksettanut ja tiesin kokemuksesta että syömättömyys usein pahensi oloa entisestään.
”Hyvä”, äiti hymähti ja kääntyi takaisin ovelle päin. ”Yritä vielä nukkua hetki. Minä tulen sitten kertomaan kun ruoka on valmis.”

Vaikka sanoinkin äidille että kävisin takaisin nukkumaan, olin varma etten enää nukahtaisi sen jälkeen mitä olin äsken unessani nähnyt. Siinä oli vain kertakaikkiaan liikaa ajateltavaa. Sen sijaan otin tyynyni vierestä puhelimeni ja menin katsomaan viestejä. Matilda kysyi voinko jo paremmin ja naputtelin hänelle myöntävän vastauksen. Alex muistutteli teatteriryhmän WhatsAppissa meitä kaikkia hakemaan kirjastosta lainaan Oliver Twistin, jos emme olleet sitä vielä lukeneet. Laitoin itselleni muistutuksen siitä, koska kaiken muun keskellä olin kuin olinkin unohtanut koko asian.

Kun lukemattomat viestit oli käyty läpi, aloin taas miettiä uniavaimia. Aioin yhä pitää koehenkilönäni Matildan, mutta nyt minun pitäisi keksiä miten saisin selville hänen tulevia uniaan. Olin juuri kaivanut laatikosta kynän ja paperia luonnostellakseni ideoita ylös, mutta juuri silloin Douglas ilmestyi oviaukkoon pyytämään minua syömään. Hänen oli tavalliseen tapaansa pakko kiljua se niin kovaa kuin jaksoi. Toivoin hartaasti että hän vielä joskus oppisi mitä tarkoittaa migreeni.

Piilotin paperin koulureppuuni jottei kukaan vahingossakaan näkisi sitä ja lähdin alakertaan. Unet saisivat nyt odottaa ainakin hetken.

Uniprinsessa:
A/N: Tämä on mun sadas finiviesti, jee  :D Tästä ei muuten todellakaan ollut tarkoitus missään vaiheessa tulla tällasta ihme historiallista fiktiota mutta näköjään nyt sitten tuli kuitenkin. Hups.


Luku 7
Mysteerileikki

Seuraavan viikon maanantaina istuimme Matildan kanssa tavalliseen tapaan lounaalla. Pääni oli edelleen täynnä pari tuntia sitten tankkaamiani ranskan sanoja, joista meillä olisi seuraavalla tunnilla koe. Matilda oli ollut musiikin tunnilla ja oli edelleen innoissaan sen jäljiltä. Minun edellinen tuntini oli ollut teatteria, johon Zoekin oli tällä kertaa osallistunut. Hän oli ilmeisesti viikonlopun aikana tullut siihen tulokseen ettei pystyisi välttelemään minua ikuisesti, sillä hänen käytöksensä oli ollut jo lähes normaalia lukuun ottamatta pientä varautuneisuutta. Aivan kuin voisin käydä häneen käsiksi millä hetkellä hyvänsä.

”Oletko jo tehnyt sen kemian esitelmän keskiviikoksi?” Matildan kysymys havahdutti minut ajatuksistani.
”En ole”, totesin turhautuneena. En ollut edes muistanut koko esitelmää ennen kuin Matilda mainitsi sen. Minulla oli ollut viime päivinä niin paljon muuta ajateltavaa että koko koulutyö oli unohtunut täysin. Nyt minulla olisi vain kaksi päivää aikaa, mikä varmasti näkyisi myös lopputuloksessa.

”Minä arvasin”, Matilda sanoi hiukan huvittuneena. Hän muisti usein omiensa lisäksi myös muiden ihmisten menemiset ja muut asiat, mistä oli usein varsinkin tällaisissa tilanteissa ollut hyötyä minullekin.
”Ei ole hauskaa”, tuhahdin Matildan huvittuneelle ilmeelle. ”Arvaa joudunko nyt käyttämään koko tämän ja huomisen illan sen tekemiseen? Olisitko kenties voinut muistuttaa hiukan aiemmin?”
Nauroimme molemmat, mutta hetken kuluttua Matilda taas vakavoitui.

”Minä olen kyllä huomannut että olet ollut paljon omissa ajatuksissasi viime aikoina. Onko jotain sattunut?”
”Ei ole”, sanoin heti, ja se pitikin paikkansa. ”Ja jos olisi, olisin kyllä ihan varmasti kertonut sinulle ensimmäisenä.”
Sekin oli totta. Matildalla oli tapana huomata ihmisten käytöksessä pienimmätkin muutokset, joten pidin hänet yleensä hyvin ajan tasalla elämässäni tapahtuvista suurista asioista jottei hän huolestuisi turhaan. Tämä oli kuitenkin ehkä ensimmäinen asia, mitä en voisi hänelle kertoa – en nyt enkä ehkä ikinä.

Samassa muistin taas aiemmin viikolla keksimäni suunnitelman Matildan uniin menemisestä. Viikonloppu oli mennyt minulta kokonaisuudessaan migreenistä toipumiseen, joten olin suosiolla jättänyt koko unihomman sikseen pariksi viime yöksi. Nyt en kuitenkaan voinut olla taas ajattelematta sitä. Minä tarvitsin uniavaimen – ainakin jos sitä kirjaa oli uskominen – ja sen saadakseni minun pitäisi ensimmäisenä saada selville mistä Matilda uneksisi. Palasin taas miettimään miten se olisi mahdollista.

”Oletko sinä ihastunut?” Matildan kysymys säpsäytti minut jälleen todellisuuteen. Minua alkoi naurattaa. Se tästä vielä olisikin puuttunut.
”No en”, naurahdin ja jatkoin: ”Ja sitä paitsi sinä tiedät kyllä, että jos minä olen ihastunut niin minä en jää hiljaa itsekseni haaveilemaan vaan teen aloitteen. Toinen osapuoli ei sitä kuitenkaan ikinä tee.”

Se oli asia jonka olin vuosien varrella huomannut. Yleensä minulle jäi vastuu suhteen aloittamisesta ja sen ylläpitämisestä. Tietynlainen ujous oli kyllä mielestäni viehättävää, mutta joskus olisi ollut mukavaa jos toisetkin olisivat olleet aloitteellisempia. Siksi varmaan tähänastiset seurustelusuhteeni eivät olleet kestäneetkään. Monet ikäiseni eivät olleet vielä yhtä varmoja seksuaalisesta suuntautumisestaan kuin minä, joten suhteet olivat yleensä päättyneet siihen että toinen osapuoli joko pelkäsi liikaa leimaantuvansa oudoksi tai tajusi pitävänsä sittenkin vain pojista. Olin välillä miettinyt, oliko minussa jotain sellaista mikä käännytti lesbot heteroiksi. Todellisuudessa uskoin syynä olevan lähinnä ryhmäpaine, joka sai tytöt haluamaan olla samanlaisia kuin muutkin tullakseen hyväksytyiksi. Ehkä he vielä joskus ymmärtäisivät mikä elämässä oli todella tärkeää.

”Minä ajattelin että ehkä se on joku sellainen jota et voisi saada, vaikka joku opettaja”, Matilda jatkoi kiusoitteluaan.
”Se olisikin ensimmäinen kerta. Kuka opettaja se sitten olisi?” tiedustelin kiinnostuneena ja Matildan vieressä istuva Janetkin nauroi.
”Vaikka neiti White”, Matilda ehdotti. Michelle White, nuori vastavalmistunut musiikinopettajamme, oli kieltämättä ehkä todennäköisin ehdokas jos ihastuisin opettajaan. Onneksi niin ei ollut kuitenkaan vielä koskaan käynyt. Minua ärsyttivät ne tytöt jotka kihersivät aina nähdessään jonkun nuoren hyvännäköisen miespuolisen sijaisen enkä todellakaan halunnut olla yksi heistä.

”Mitä te hänen tunnillaan tänään teitte?” kysyin aidosti kiinnostuneena. Matildan alkaessa selittää minulle vastaustaan minun keskittymiseni kuitenkin väkisinkin herpaantui. Idea tuli aivan yhtäkkiä, kuin päässäni olisi syttynyt kliseinen hehkulamppu. Matilda oli koko lounaan ollut innoissaan musiikintunnista ja nyt hän puhui siitä yhä vain innokkaammin kun minä olin häneltä siitä kysynyt. Jos voisin saada hänet ajattelemaan neiti Whiten musiikintunteja tänään niin paljon kuin mahdollista, voisiko hän nähdä musiikinluokasta seuraavana yönä unta? Niin minun uneni ainakin toimivat. Jos ajattelin tiettyä paikkaa tai ihmistä paljon päivällä, se tuli usein myös uniini. Tätä olisi kokeiltava, enhän minä ainakaan mitään menettäisi vaikkei se toimisikaan.

*************

Puutarha ympäröi valtavaa kartanoa. Se oli täynnä kaikenlaisia kasveja; tuoksuvia ruusupensaita, notkuvia marjapensaita, kukkivia puita ja täydellisissä riveissä seisovia kukkapenkkejä. Istuin penkillä keskellä puutarhaa, mutta jokin oli vinossa. En tuntenut kehoani ja kun katsoin alas en nähnyt mitään. Yritin puhua, mutta ääntä ei kuulunut. Pakokauhu valtasi minut hetkellisesti mutta sitten huomioni kiinnittyi muualle ja paniikki unohtui.

Kaksi nuorta naista käveli vierekkäin ulos kartanon suurista ovista. He olivat molemmat siroja ja kävelivät ylväästi. Toisella oli yksinkertainen, kermanvalkoinen silkkimekko ja toisella vaaleansininen pellavamekko. Valkoiseen mekkoon pukeutuneella naisella oli räväkän punaiset hiukset korkealla kampauksella johon oli sidottu kukkia. Sinipukuisella naisella oli leveälierinen hattu. Molemmilla oli silkkikäsineet.

”Halusit keskustella jostakin kahden kesken, Alice”, sinimekkoinen nainen sanoi ja huomasin heti, että hänen puhetavassaan oli jotakin omituista.
”Niin halusin”, punahiuksinen nainen myönsi ja ohjasi ystävänsä viereeni penkille. Yritin vaistomaisesti tehdä heille tilaa, mutta en edelleenkään pystynyt liikkumaan ja vaikka Alice melkein kosketti minua hän ei vaikuttanut kiinnittäneen mitään huomiota siihen että ilmeisen yksityisessä tilanteessa oli kutsumaton vieras. Minua alkoi hiukan nolottaa, mutta ainakaan en ollut tahallani tunkeutunut heidän puutarhaansa. En kai minä voinut mitään sille että olin päätynyt tänne, miten se sitten ikinä olikaan tapahtunut.

Alice oli hetken hiljaa mietteliään näköisenä ja puhui sitten: ”Kuvittele, että joutuisit nyt lähtemään pitkälle matkalle etkä tietäisi milloin pääsisit taas kotiin. Saisit ottaa mukaan vain yhden esineen, kaikkein rakkaimman omaisuutesi. Minkä esineen ottaisit mukaasi?”
”Tämänkö takia sinä vain kutsuitkin minut tänne ulos kahden kesken?” sinimekkoinen nainen kysyi kihertäen. ”Emmekö me ole jo hiukan liian vanhoja leikkimään tällaisia lasten hupsutuksia? Sinullekin ollaan jo järjestämässä avioliittoa, eikö sinun pitäisi keskittyä siihen?”
Alicen kasvoilla vilahti vastenmielisyydestä kertova ilme niin nopeasti etten olisi edes huomannut sitä ellen olisi juuri silloin sattunut katsomaan häneen. Hänen ystävänsä ei ilmeisesti huomannut mitään.
”Siksi minä haluankin vain viettää aikaa sinun kanssasi kun meillä vielä on tilaisuus siihen”, Alice huomautti. ”Olisit kiltti ja kertoisit nyt, Grace. Anna minun kuvitella että olen vielä vähän aikaa lapsi ennen kuin minulle jo kohta syntyy omia lapsia.”
”Hyvä on, jos se tekee sinut iloiseksi”, Grace vastasi ja näytti hetken aikaa pohtivalta. ”Vain yksi tavarako? Miten minä voin valita vain yhden, kun kauniita esineitä on niin paljon?”
”Mieti tarkkaan”, Alice sanoi. ”Sen täytyy olla kaikkein tärkein esineesi. Jos joutuisit olemaan vuosia poissa, mitä ilman et voisi elää?”

Gracen otsa kurtistui yhä syvemmin kun hän mietti ankarasti. Alice katseli ystäväänsä odottavan ja jotenkin kärsimättömän näköisenä. Minusta tuntui, että hän ajatteli voivansa hyötyä suuresti ystävänsä vastauksesta. Mihin hän voisi muka tarvita niin turhan oloista tietoa?

”Minä ottaisin päiväkirjani”, Grace sanoi hetken kuluttua hiljaa. ”Jos en saisi kirjoittaa ajatuksiani ylös ehkä vuosikausiin tulisin sairaaksi ja hysteeriseksi.”
”Mutta etkö voisi ostaa matkalta uuden?” Alice tiedusteli.
”Voisinhan toki, mutta ei se olisi sama asia. Jos minulla olisi päiväkirjani, en tarvitsisi mitään muuta mukaani”, Grace totesi koko ajan vahvemmalla äänellä. Hän taisi tosiaan olla varma asiastaan. Alice hymyili, mutta silkan ystävyyden lisäksi aistin hänessä jotain tyytyväistä. Kuin hän olisi selvittänyt häntä jo hyvin kauan vaivanneen mysteerin.

”Onko sinulla se mukanasi nyt?” Alice jatkoi hetken kuluttua kyselyä.
”On toki, se on minulla aina mekkoni taskussa yhdessä kynäni kanssa. Sitä ei voi koskaan ennustaa milloin tulee tarve kirjoittaa tai piirtää jotakin, ja silloin olisi surullista jos päiväkirja lojuisi vain kotona eikä siihen pääsisi heti käsiksi.” Minun täytyi myöntää, että Grace oli oikeassa. Minäkin kirjoitin silloin tällöin lyhyitä novellinpätkiä, ja kirjoittamaan oli päästävä sillä hetkellä kun inspiraatio iski eikä vasta tuntien kuluttua.
”Saisinko katsoa sitä vähän?” Alice kysyi ja näin hänen ilmeestään saman tien, että hän odotti kieltävää vastausta.
”Mitä!” Grace huudahti kauhuissaan ja löi järkyttyneen näköisenä käden suulleen. Hän näytti hetken aikaa siltä että pyörtyisi kohta kauhusta. ”S-se on minun päiväkirjani, Alice! En ikimaailmassa antaisi kenenkään koskea siihen, en edes sinun vaikka oletkin minulle rakas.”

Alicen aiempi pohtiva ilme palasi taas hetkeksi. Sitten hän sanoi varovasti: ”Minä vain... olen joskus nähnyt ohimennen sinun kirjoittavan siihen ja olisin halunnut katsoa sitä vähän, jotta voisin hankkia itselleni samanlaisen. Se on niin kovin kaunis että minunkin tekisi mieli sellaista. En minä lukisi sitä, lupaan sen.”
”Olethan sinä nähnyt samanlaisia useasti kun olemme kävelleet herra Greenin kirjakaupan ohi. Sinähän olit mukanani kun ostin sen, etkö muka muista?” Grace alkoi vaikuttaa hämmentyneeltä ja varautuneelta. Alicesta aistin voimakasta turhautuneisuutta. Se ei kuitenkaan näkynyt hänen kasvoillaan mitenkään, ja aloin ihmeissäni miettiä miten minä pystyin tuntemaan hänen tunteensa niin voimakkaasti. Aivan kuin ne olisivat olleet omiani.
 
”Siitä on jo kauan, en minä enää muista miltä se näytti. Jos annat minun vilkaista sitä, ihan nopeasti vain, niin pidän huolen että saat istua Williamin vieressä päivällisellä”, Alice jatkoi suostutteluaan, joka alkoi käydä yhä epätoivoisemmaksi. Gracen olemus kuitenkin muuttui täysin kun hän kuuli tämän. Kuka ikinä William olikaan hän oli varmasti tehnyt suuren vaikutuksen nuoreen naiseen, sillä hän alkoi selvästikin tosissaan harkita antavansa ystävänsä kurkkia päiväkirjaansa.

”No olkoon sitten menneeksi”, Grace mutisi posket hiukan punehtuen. ”Mutta minä vahdin sinua ja varmistan ettet lue sitä.”
”Sopii”, Alice sanoi heti ja hänestä huokui helpotus ja innostus. Hän hymyili leveästi ystävälleen, joka yhä punastellen kaivoi mekkonsa uumenista pienen, yksinkertaisin koristekuvioin kirjaillun vihkon. Hän ojensi sen arastellen Alicea kohti.
”Miksi punastelet noin? Onko siellä kenties rakkausrunoja veljestäni?” Alice kysyi kiusoittelevasti ja Grace punastui entistäkin syvemmin.
”Sinuahan kiinnosti vain tämä kirja eikä sen sisältö”, hän tuhahti Alicen tarttuessa kirjaan.

Kun Alice tarttui kirjaan, jotakin perin merkillistä tapahtui. Yhtäkkiä en enää istunutkaan ystävysten vierellä puisella penkillä vaan Alicen paikalla kirja kädessäni. Enkä vain ollut Alicen paikalla, vaan minä olin Alice. Juuri kun olin sisäistänyt sen, kirja käsissäni alkoi hohtaa kultaista valoa ja lämmetä.
”Mitä sinä teit sille?” Gracen kimpaantunut ääni kysyi viereltäni. Samassa penkki altani keikahti pois ja putosin ahdistavaan pimeyteen.

Uniprinsessa:
Nyt seuraa ilmoitusasiaa: tänään ei valitettavasti tule lukua koska mulla on ollut aivan kamala viikko eikä aikaa tai jaksamista kirjoittamiselle ole ollut yhtä paljon kuin yleensä. Seuraava luku on kuitenkin jo noin puolessa välissä eli ensi viikoksi se varmasti kyllä valmistuu!

Uniprinsessa:
Luku 8
Haamukosketus

Heräsin jälleen kerran huohottaen ja lakanoihin sotkeutuneena. Tulisivatko kaikki heräämiseni jatkossa olemaan tällaisia? Hetken pääni oli niin sekaisin etten edes muistanut unen tarkkoja yksityiskohtia. Mielessäni myllersi ainoastaan sekava tunteiden kirjo; helpotusta, innostusta, tyytyväisyyttä. Tunteet olivat kuitenkin jotenkin etäisiä ja outoja, ja minusta tuntui etteivät ne olleet täysin omiani.

Kun olin kerännyt itseäni hetken katsoin kelloa. Olin nukkunut vain noin puoli tuntia, vaikka uni oli tuntunut kestäneen paljon kauemmin. Olin heti koulun jälkeen mennyt päiväunille, mutta olisihan minun pitänyt arvata ettei rauhallisista torkuista olisi tälläkään kertaa mitään tietoa. Muistin myös  jälleen kerran sen kirotun kemian esitelmän jota minun olisi todennäköisesti pitänyt silläkin hetkellä olla tekemässä. Olin tuskallisen tietoinen siitä, kuinka keskiviikko hiljalleen hiipi yhä lähemmäs ja lähemmäs.

Lopulta päätin alistua kohtalooni ja aloittaa esitelmän suunnittelun. En kuitenkaan ollut edes ehtinyt vetää kirjoja kunnolla ulos laukustani kun unen yksityiskohdat alkoivat yhtäkkiä palata mieleeni. Minulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä, mitä unta olin mahtanut nähdä ennen puutarhaunen alkua. Se kuitenkin tuntui jotenkin merkityksellisemmältä kuin vain tavallinen uni. Toisaalta aivoni olivat olleet yhtä sekasortoa viimeisen vajaan viikon, joten saattoi hyvin olla että tämäkin uni oli vain niiden sekavaa ulosantia eikä mitään sen ihmeellisempää.

Kemian kirja unohtui taas kerran kun aloin miettiä unen tapahtumia. Olin ollut näkymättömänä puutarhapenkillä, missä olin nähnyt ja kuullut elävän (ja myös melko varmasti yksityiseksi tarkoitetun) keskustelun kahden naisen välillä. Heidän nimensäkin oli unessa mainittu mutta ne olivat jo kadonneet muististani enkä saanut niitä enää palautettua mieleeni vaikka kuinka yritin. He olivat olleet jotenkin erikoisesti pukeutuneita, mutta tätäkään yksityiskohtaa en enää muistanut tarkasti. Oli ollut kyse jostakin päiväkirjasta, ja minä olin välillä tuntenut toisen naisen tunteita. Hän oli tarvinnut ystävänsä salaista päiväkirjaa johonkin, ja kun hän oli lopulta saanut sen käsiinsä... minä olin herännyt. Mutta ennen heräämistä muistin selvästi että olin siirtynyt omasta kehostani toiseen naisista, ja kirja oli hohtanut. Mitä ihmettä aivoni taas olivatkaan syöttäneet minulle nukkuessani? No, ainakaan mielikuvitusta niiltä ei puuttunut. En todellakaan haluaisi nähdä sellaisia tylsiä työunia joita esimerkiksi äitini tuntui näkevän jatkuvasti.

Lopulta päätin kuitenkin ryhdistäytyä kemian tehtävän kanssa. Motivoidakseni itseäni kuvittelin mielessäni herra Davisin raivostunutta reaktiota, jos ilmoittaisin luokan edessä etten ollut saanut mitään aikaiseksi viikossa. Voisinhan toki yrittää selittää että kaikki johtui kyvystäni mennä muiden ihmisten uniin, mutta jotenkin minusta tuntui ettei se ollut kovin hyvä idea.

Olin juuri aloittanut esitelmän luonnostelun kun puhelimeni alkoi soida. Pahus, ajattelin. Miksen tajunnut laittaa sitä äänettömälle ennen työskentelyn aloittamista? Tällainen homman jatkuva keskeytyminen ei todellakaan ollut hyödyksi keskittymiskyvylleni eikä liioin lopputuloksellekaan.

Tartuin hiukan ärtyneenä puhelimeeni, mutta nähdessäni soittajan olevan Matilda ärsytykseni laantui hiukan.
”Sinähän itse käskit tehdä esitelmää ja nyt sitten keskeytät minut kun yritän veren maku suussa tehdä sitä”, sanoin tervehdykseksi ja toisesta päästä kuului Matildan naurua. Puhelun taustalta kuului kovaäänistä puhetta ja lasten huutoa.
”Minä ajattelin että olit ehtinyt jo unohtaa sen uudestaan tässä välissä mutta ilmeisesti minä sittenkin aliarvioin sinun muistisi”, Matilda totesi.
”Onko teillä siellä joku kylässä?” kysyin miettien syytä taustameteliin.
”On. Äidin kaveri Julia ja hänen kaksosensa Alice ja Alex. Minun oli pakko paeta huoneeseeni ja väittää että odotin tärkeää puhelua, jotta pääsin heistä eroon. Äitiä ei onneksi kiinnostanut niin paljoa että hän olisi kysynyt kenen minulle pitäisi soittaa, koska silloin olisin joutunut valehtelemaan. Eleanor? Oletko siellä?”

Kyllä minä olin, mutta olin juuri muistanut jotain merkittävää ja mykistyin hetkeksi täysin sen takia. Alice. Se oli varmasti ollut unessa näkemäni punatukkaisen naisen nimi. Kirjoitin sen nopeasti lapulle jotten unohtaisi sitä. Sitten palasin mahdollisimman normaalisti takaisin puheluun, sillä Matilda ihmetteli jo muutenkin viimeaikaista erikoista käytöstäni enkä halunnut herättää hänessä enää yhtään lisää epäilyksiä.

”Olen minä, yhteydessä vain oli varmaankin jotain vikaa. Ja jos haluat voin kyllä esittää soittavani vaikka pankista, verovirastosta tai Buckinghamin palatsista. Minä olen aika hyvä näyttelijä, ettäs tiedät”, jatkoin vitsailua kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minä tosiaan taisin olla aika hyvä näyttelijä, sillä Matilda tuntui nielevän selitykseni pätkivästä yhteydestä ilman mitään epäilyksiä.
”Älä ainakaan palatsista esitä olevasi. Silloin minun äitini vielä innostuu turhaan ja kuvittelee että hänet on kutsuttu sinne vierailulle”, Matilda sanoi muka kauhistuneesti ja nauroimme molemmat. Niin siinä varmasti olisikin käynyt, Matildan äiti kun oli tunnettu halustaan jatkuvasti nostaa omaa sosiaalista asemaansa. Jatkoimme tyhjänpäiväistä juttelua vielä hetken aikaa, mutta sitten minä muistin taas sen esitelmän ja totesin Matildalle että minun olisi parempi jatkaa sen valmistelua. Sitä ennen muistin kuitenkin tänään lounaalla keksimäni idean yrittää saada Matilda näkemään unta musiikinluokasta. Minun pitäisi vielä antaa hänen alitajunnalleen siihen viittaava vihje, jotta se olisi viimeinen asia joka hänelle jäisi puhelustamme mieleen.

”Muista sinäkin opiskella niitä säveltäjiä siihen musiikinkokeeseen”, sanoin ohimennen puhelun lopuksi.
”Joo, siitähän muuten saankin hyvän tekosyyn pysyä huoneessani loppuillan ja vältellä vieraitamme. Kiitos inspiraatiosta, Eleanor. Nähdään huomenna”, hän sanoi ja kuulosti huomattavasti pirteämmältä kuin puhelun alussa. Minä hyvästelin hänet, suljin puhelun ja onnittelin itseäni. Jos Matilda kerran opiskelisi loppuillan musiikkia, se tulisi mitä todennäköisimmin myös hänen seuraavan yön uniinsa ja sehän olisi minulle suoranainen riemuvoitto. En olisi uskonut tämän voivan olla näin helppoa.

Puhelu loppui ja silmäni osuivat lappuun, johon olin kirjoittanut alicen nimen. Mieleeni tuli heti se vanha sukutarina josta olimme muutama päivä sitten keskustelleet päivällispöydässä – Alice Winchesterin tarina. Kun mietin tarkemmin, muistin että unen hahmot olivat kuin olivatkin olleet jotenkin vanhanaikaisia niin puheeltaan, ulkonäöltään kuin käytökseltäänkin. Voisiko uni liittyä jotenkin siihen nimenomaiseen Aliceen? Jos saisin mieleeni tarkalleen miten unen henkilöt olivat pukeutuneet, voisin kysyä Matildalta oliko tyyli tyypillistä 1700-luvun loppupuolelle. Minä en tiennyt historiasta niin paljon että alitajuntani olisi osannut itsestään laittaa heille oikeanlaiset vaatteet. Vai oliko koko uni ollut jälleen silkkaa aivojeni tuotosta? Alice oli melko yleinen nimi eikä se mitenkään välttämättä liittynyt Alice Winchesteriin. Saatoin hyvinkin nähdä vain tarinan inspiroimia unia muuten vain.

Vaikka kuinka mietin, en saanut päähäni mikä Alicen ystävän nimi unessa oli ollut. Jos löytäisin jostain lisää tietoa Alicesta ja muistaisin toisen naisen nimen, voisin myös yrittää selvittää oliko Alicella ollut sen nimistä ystävää. Eihän sekään mikään varma todiste olisi, mutta ainakin se veisi minua edes hiukan eteenpäin. Juuri nyt en kuitenkaan voinut selvittää asiaa enää yhtään pidemmälle, joten käänsin puhelimeni äänettömälle ja vannoin itselleni ihan oikeasti keskittyväni loppuillan kokonaan kemian tehtävääni.

************

Aurinko paistoi ikkunasta lämpimänä kasvoilleni, kun istuin piirrustustarvikkeineni isosiskoni Lauran koulupöydän ääressä. Laura löhösi sängyllään huoneen toisella puolella korvanapit korvissaan ja epäilemättä yritti esittää ettei minua ollut olemassa. Huone oli viihtyisä, mutta ehkä hiukan liian pieni kahdelle lapselle. Seinillä oli kuvia Lauran lempibändeistä – jotka kylläkin vaihtuivat niin tiheään tahtiin ettei seinien kuvakollaasi tahtonut ikinä pysyä perässä. Oli kesä ja ikkunasta tulviva valo valaisi piirrustustani. Ikkunassa roikkuvat tuulikellot helisivät vienosti.

Minä piirsin pieneen muistilehtiööni kuvaa hevosesta. Parhaalla ystävälläni Abigaililla, joka asui lähistöllä, oli oma tamma nimeltään Aurora. Olin saanut edellispäivänä ensimmäisen kerran ratsastaa sillä, ja olin siitä niin iloinen että olin päättänyt yllättää Abigailin piirtämällä hänelle Aurorasta kuvan jonka hän voisi sitten ripustaa huoneeseensa. Abigail ei ollut itse kovin hyvä piirtäjä.

”Äiti! Käske Eleanorin lähteä ulos, minulla on huomenna ranskan koe enkä voi lukea siihen jos hän tuhertaa pöytäni ääressä koko illan!” Laura käski vaativalla äänellä ja otti nappikuulokkeet pois.
”Olisit voinut vain pyytää minulta itse”, sanoin hiukan loukkaantuneena ja taittelin Auroran puolivalmiin kuvan varovasti laatikkoon. Laura vain tuhahti ja alkoi etsiä repustaan kirjoja. Hän oli viime vuosina muuttunut ärsyttäväksi. Mentyään yläasteelle ja saatuaan ensimmäisen poikaystävän hänestä oli tullut määräilevä, kiukkuinen ja äänekäs. Hän ei enää viettänyt juuri lainkaan aikaa kanssani ja marisi jatkuvasti äidille ja isälle haluavansa oman huoneen. Minäkin olisin halunnut oman huoneen; silloin Lauran äksyilyä ei olisi tarvinnut sietää koko ajan.

Lähdin ulos huoneesta ja kävelin pienen talomme olohuoneen läpi terassille. Ilma oli niin lämmin etten tarvinnut mitään muita ulkovaatteita kuin kengät.
”Ethän sitten lähde pois pihalta”, äiti muistutti arviolta viidennentuhannennen kerran sinä kesänä.
”En en”, vastasin yhtä monennen kerran.

Vaikka talomme oli pieni, sen piha oli iso ja takapihalla oli äidin istuttamia kukkia. Etupihalla oli pihakeinu, johon päätin mennä istumaan. En tiennyt mitä tekisin. Mietin, että jos olisin tullut ajatelleeksi asiaa olisin voinut ottaa piirustusvälineet mukaani keinuun ja jatkaa piirtämistä siellä. Olisin myös voinut vaikka ottaa jonkun kirjan ja lueskella, mutta nyt en kuitenkaan enää halunnut mennä hakemaan sisältä mitään ja kohdata äkäistä isosiskoani. En voinut myöskään mennä Abigailin luo, sillä olin luvannut pysytellä omalla pihallamme. Monet ikäiseni lapset rakastivat peuhata metsässä ja sotkea itsensä mutaan ja kuraan, mutta minä en ikinä ollut ollut sellainen. Tykkäsin enemmän rauhallisemmista ulkoaktiviteeteista kuten uimisesta ja kävelylenkeistä. Minun pitäisi kysyä isältä milloin hän voisi seuraavan kerran viedä minut rannalle. Äiti ei ikinä ehtinyt, sillä hän oli töissä melkein aina. Laura taas ei halunnut minua mukaansa kun lähti ystävineen rannalle ottamaan aurinkoa ja flirttailemaan pojille.

Paremman tekemisen puutteessa suljin silmäni ja aloin haaveilla. Se oli myös yksi lempipuuhistani. Valitettavasti aikuiset eivät olleet ikinä pitäneet sitä kovinkaan kehittävänä ajanvietteenä, mutta minulle itselleni se oli erittäin viihdyttävää. Mielikuvitukseni oli kehittynyt erittäin eläväksi ja pystyin helposti kuvittelemaan itseni johonkin toiseen maailmaan ja elämään toisenlaista elämää. Joskus unelmoin olevani prinsessa, joskus taas kuuluisa laulaja tai näyttelijä.

Olin juuri alkanut kuvitella miten hienoa olisi esiintyä jossakin suuressa musikaalissa West Endillä – vaikkapa Matildassa, siihen olin sopivan ikäinenkin – kun tunsin jotain. Minusta tuntui kuin takanani olisi seissyt joku. En uskaltanut kääntyä kokonaan sinnepäin, mutta käänsin päätäni juuri sen verran että olisin varmasti nähnyt jos joku olisi seissyt siinä. Nyt en kuitenkaan nähnyt ketään. Tunsin myös viileän tuulenvirin heiluttavan hiuksiani ja se toi mukanaan häivähdyksen jotakin pehmeää ja naisellista tuoksua, aivan kuin hajuvettä. Aloin ihmetellä mitä oikein tapahtui, vai oliko tämäkin vain osa minun omaa mielikuvitusmaailmaani. Se oli kuitenkin tuntunut todellisemmalta kuin mitkään haaveiluni.

”Eleanor Victoria”, hento ääni kuiskasi takanani ja tunsin aivan kuin joku olisi laskenut lämpimän käden olkapäälleni. Nyt minua alkoi jo vähän pelottaa. Oliko pihallamme kummitus? Tämä kuulosti melko paljon niiltä kummitustarinoilta joita olin lukenut. Mutta ei se voinut olla niin, ajattelin. Eihän kummituksia ole olemassa.

Istuin hetken hievahtamatta paikoillani kuunnellen ja tunnustellen ympäristöäni. Kun minusta alkoi tuntua taas siltä että olin yksin lähdin sisälle taloon edelleen hiukan säikähtäneenä. Yritin uskotella itselleni että olin vain kuvitellut kaiken. En koskaan kertonut tapauksesta kenellekään.


A/N: Nyt on mennyt pari lukua niin ettei ole tullut yhtään kommenttia. Mua kiinnostaisi kovasti tietää mitä ajatuksia teillä lukijoilla on herännyt tarinasta tähän mennessä  :)

Abarat:
Hei, Uniprinsessa! Oon lukenut jokaisen osan. Todella koukuttavaa ja sujuvaa kerrontaa! Tykkään tarinastasi kovasti. Ihanaa mielikuvitusta, hyvät henkilöhahmot ja mielenkiintoisia unijuttuja. Luen jatkossakin. Haluan tietää kuinka tarina jatkuu. :)

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu