Originaalit > Pergamentinpala

Paras ja pahin leiriviikko ikinä (K-11, raapalejatkis, slash, VALMIS, 7/7)

(1/4) > >>

Meldis:
Ficin nimi: Paras ja pahin leiriviikko ikinä
Kirjoittaja: Meldis
Genre: fluffy, romance, drama
Ikäraja: K-11
Paritus: ?/?
Tiivistelmä: Leon jokakesäiselle leirikeikalle tulee tuuraaja.
A/N: Tämä on juhannustaikani zilahille, joka toivoi jotain piristävää, söpöä, romanttista slashia ja se syntyi tällaisen originaalin muodossa! Osallistun tällä myös Spurttiraapaleeseen. Olen tätä ennen kirjoittanut yhden raapaleen elämässäni, joten oli hauskaa haastaa itseäni ja huomaan, että haaste olikin melkoinen, mutta haaste auttoi myös siinä, että en jäänyt liikoja pyörittämään tekstiä. Kokemukset leiristä on poimittu melko tarkasti omista leirihommista (tai ei siis romanssia! :D ). Jos lukaiset, jätäthän kommenttia! ^^ //Leon ja Caion joulusta pääsee lukemaan täällä, S, ja uudesta vuodesta täällä, S! ^^


Paras ja pahin leiriviikko ikinä

Maanantai
(keskiaikainen, 300 sanaa)

”Mun nimi on Caio, se lausutaan kovana se c”, hän tervehti, kun Kaija oli tuonut mukanaan leirin uusimman ohjaajan, joka tulisi paikkaamaan sairastunutta Elinaa. Hänen poskissaan oli mielettömän söpöt hymykuopat, tumma, kihara tukka oli kuin shampoomainoksesta ja tummat, meripihkan sävyiset silmät säkenöivät. Hän oli tullut suoraan sadusta, kuin oikea keskiaikainen prinssi. Nella, toinen vastuuohjaajista, otti asiakseen esitellä meidät Kaijan lähtiessä hoitamaan ensimmäisen aamun kiireitä. Caio katsoi minuun ensimmäisen kerran ja minun teki hirveästi mieli työntää sormet oljenkeltaisiin hiuksiini, ne olivat varmaan kamalassa kunnossa. Katsoinkohan aamulla edes peiliin?

”Leo, meidän vuoro”, Essi haki huomiotani jossain vaiheessa unelmoituani leiriviikon koko alkutapaamisen niin, että vanhemmat olivat jo lähteneet ensimmäisille luennoilleen. Ravistin pienesti päätäni ja peruutin ovelle, jotta saatoin kerätä yhdeksän- ja kymmenenvuotiaista koostuvan ryhmämme siistiin jonoon. Kun kävelimme luokkahuoneelle, Essi virnisti minulle silmät suurina. Virnistin takaisin ja hermostuneena pohdin, että en varmasti ollut ainoa, joka oli pistänyt uuden tulokkaan merkille saman tapaan kuin minä. Hädissäni mietin, kuinkahan moni leirin naisohjaajista olikaan sinkkuja.

Jouduin jättämään tuskailuni sikseen, koska olin töissä ja ensimmäinen homma oli lasten tutustuttaminen toisiinsa. Pitkällisen läpsyleikin aikana ehdin unohtaa Caion, mutta kunhan olimme jättäneet ryhmän lounasta ennen takaisin auditorioon vanhempien haettavaksi, Essi lähti käymään huoneessaan ja huomasin seisovani ruokalinjaston jonossa tuon prinssin takana.

”Leohan se oli?” Caio kysyi hymykuopat syventyen poskissaan.
”Joo”, henkäisin. ”Sä olit Tomasin kaveri”, muistelin, mitä eilen suunnittelupäivässä olimme kuulleet hänestä.
”Joo, opiskellaan liikunnanohjaajaksi”, Caio vastasi. ”Leo, eli siis leijona”, hän makusteli nimeäni. ”Mun sukunimi tarkoittaa pientä lammasta, eli mä oon siis iloinen pikku lammas.” Naurahdin.
”Voisin syödä sut siis tän sijaan?” ehdotin, kun pääsimme linjastolle, jossa kala lillui rasvaisessa liemessä.
”Kyllä mä voisin antaa siihen luvan”, Caio sanoi. Pureskelin kieltäni tohjoksi, että pitäisin sanani kurissa, lapsia vanhempineen istui selkäni takana pöydissä, samoin linjastolla perässäni.
”Kiitos luvasta.” Hymykuopat syvenivät entisestään.

Tästä tulisi joko paras tai pahin leiriviikko ikinä.

Meldis:
Tiistai
(erehdys, 350 sanaa)

”Sitten vielä yks juttu. Voisko joku käydä tarkistamassa, vietiinkö ne uudet uimakamppeet kuitenkin varastoon? Niitä ei oo löytynyt hallilta”, Niilo, toinen vastuuohjaajista, pyysi päivän ja ohjaajien yhteisen, jokapäiväisen loppupalaverin päätteeksi.
”Mä voin mennä”, Caio sanoi välittömästi.
”Tiedätkö sä, missä varasto on?” Niilo varmisti.
”Mä voin tulla avuksi”, ehdin sanoa ennen kuin sain estettyä itseäni. Essi virnisti minulle hampaat välkkyen, kuten tämä oli tehnyt ensimmäiset kaksi päivää. Välttelin tämän katsetta, kun purkauduimme audiotoriosta ja muut suuntasivat syömään ja seurasin Caioa portaisiin aulan perukoilla.

Caio tiesi, missä varasto oli, mutta ei sanonut mitään läsnäolostani. Uimakamppeita ei sen sijaan ollut missään näkyvillä.
”Ne oli mun mielestä sellaisessa oranssissa laatikossa”, muistelin Kaijan tilaamia tavaroita, joita olimme purkaneet sunnuntaina suunnittelupäivässä. Nellan ja Niilon ohje viedä uimatavarat uimahallille oli ilmeisesti mennyt joltain ohi. Riistin yhden epämääräisen kasan päältä pressun ja aloin kaivella syrjään siirrettyjä leluja, palloja, maaleja ja kaikkea muuta epämääräistä tavaraa, jota varastoon oli leirivuosien varrella kertynyt.

”Mitä sä oot tykännyt Muksuleiristä?” sain suuni auki, kun hiljaisuudessa kävimme varastoa läpi. Oli oikeastaan vähän outoa, että Caio oli niin hiljaa. Olin ehtinyt huomata, että tämä oli todella puhelias, sanavalmis ja löysi yhteisen sävelen ihan kaikkien kanssa. Hän oli tarinoinut koko eilisen päivällisen minulle liikuntaohjauksestaan ja kysellyt minulta varhaiskasvatusopinnoistani. Hän tuntui olevan hirveän kiinnostunut ihan kaikesta, mitä kerroin ja oli mestari pitämään katsekontaktin. Jos sitä ei olisi tehnyt jo tämän ulkonäkö, olin langennut Caioon myös tämän hersyilevän persoonan takia.

”Tosi kiva paikka! Ja kaikki ohjaajatkin on hyviä tyyppejä”, Caio vastasi. ”Tiia on ollut tosi avulias”, hän lisäsi viitaten ohjaajatoveriinsa 11-vuotiaiden ryhmässä. Nyökkäilin tavararöykkiöille, työnsin syrjään valtavaa kasaa kangaskasseja ja oranssi loota pilkotti niiden alta.
”Sä oot tehnyt aika vaikutuksen moniin”, sanoin epävarmasti, kun työnsin varaston metallista palo-ovea auki, jotta Caio sai kannettua uimakamppeet ulos. ”Naisiin etenkin”, livautin. Caio naurahti lämpimästi.

Juoksin toiselle painavalle palo-ovelle ja avasin sen Caion tieltä.
”Onko kukaan tehnyt suhun vaikutusta?” sain kysyttyä nieleskelyltäni.
”Jaa, se vois olla vähän hankalaa mun tilanteessa”, Caio sanoi, hymyili minulle toispuoleisesti ja harppoi portaisiin. Jäin hetkeksi katsomaan tämän perään, kun ymmärrys saavutti minut. Niin, tietenkin noin hyvännäköisellä ja hauskalla tyypillä olisi jo tyttöystävä. Tunsin oloni tyhmäksi ja pieneksi.

zilah:
Voi ihanuus, minkä yllätyksen sain, kun pitkästä aikaa oli aikaa tulla Finiin! <3

Ensiksikin, olin niin onnellinen, että joku on kirjoittanut minulle jotakin, niin pakko myöntää. Vuodatin muutaman kyyneleen, ennen kuin tulin lukemaan. Ja todellakin pidän lukemastani! <3

Laitoin tuon toiveeni siihen juhannustaikaan varovaisen toiveikkaana, mutta en kuitenkaan uskonut, että kukaan haluaisi minulle mitään kirjoittaa. Ja kun siihen lisätään viime aikojen matalapaine, niin yllätys oli sitäkin suurempi.  ;D

Jo tuo Caion kuvaus herättää mielenkiinnon, vaikken yleensä pidäkään että joku hahmo kuvataan ns. täydellisenä. Tässä kuitenkin saatiin asia sanottua, mutta siitä ei tullut sellaista fanityttöoloa. Caio vaikuttaa niin söpöseltä, että itsekin viehätyin jo hänestä hiukan. Ja nuo hymykuopat. Ne voisi luokitella jopa aseeksi, siksi vaaralliset ne tuntuvat olevan etenkin kertojan mielenrauhalle.

Kertoja, eli Leo on pysynyt tässä kutkuttavasti taustalla ja palan halusta tietää hänestä lisää. <3

Minä itse asiassa olisin ollut onnellinen, vaikka tämä tarina olisi ollut vain se ensimmäinen raapale, mutta ihanaa, jos toiveeni innostivat kirjoittamaan pidempäänkin. <3 Todellakin odotan innolla jatkoa.

Ja kauniiksi lopuksi, Kaunis kiitos sinulle, Meldis!  Et edes tiedä, miten paljon tämä valostutti muuten niin synkeänpuoleista kesääni. <3


zilah

Meldis:
zilah, ihanaa, että olet pitänyt tästä! ^^ Caiosta tuli tosiaan aika täydellinen ja pistän sen hävyttömästi Leon totaalisen ihastumisen piikkiin, eihän silloin näe mitään huonoja puolia. ;D Jäljellä on kirjoitettavana enää viimeinen raapale, eli kyllä tästä kokonainen tarina tulee. ^^ Kiitos, että tulit kommentoimaan ja olen tosi iloinen, että onnistuin ilostuttamaan tällä. :)


Keskiviikko
(koska, 350 sanaa)

Mutta en tietenkään voinut olla huomaamatta häntä. Aamuisin hän tervehti aina minua tullessaan huoneestaan, jonka jakoi Eliaksen kanssa näyttäen hävyttömän upealta tukka sekaisin ja uninen hymy huulillaan. Päivällisellä hän vitsaili opettajistaan ja intoili jalkapallosta, jota opetti yhdessä alakoulussa. Koripalloa pelatessamme ohjaajien kesken leiripäivän loputtua hän kiisi pitkin salia kuin ammattilainen. Hänellä oli päällään vain löysä, keltainen hihaton paita, joka piti huolen siitä, että kiinnitin huomioni enimmäkseen hänen solisluihinsa ja leveisiin hartioihin kuin itse peliin. Ja sitten hän ilmaantui korin alle kuljettaessani palloa ja se riitti, että askeleeni menivät sekaisin ja mätkähdin lattialle. Liu’uin nihkeää pintaa pitkin nahka inisten.

”Leo!” Essi kiirehti luokseni kääntyessäni selälleni yrittäen säilyttää edes rippusen arvokkuudestani. Molemmissa polvissani sekä oikeassa kyynärpäässäni oli pitkä, punainen rantu, jotka tihkuivat kaikki verta. Nopeasta vauhdista pysähtyminen äkillisesti tuntui myös päässä, vaikka en ollut lyönyt sitä lattiaan.
”Voitko nousta?” kysyi Caion ääni ja elättelemäni rippeet arvokkuudestani murenivat. Koetin esittää rohkeaa ja nousin seisomaan. Onnistuin seisoa kokonaiset kaksi sekuntia, kun päätä alkoi huimata ja horjahdin Caioa päin. Tämä nappasi minut kiinni, heitti toisen käsivarteni olkiensa ylitse ja huuteli jotain muille ohjaajille. Hän tosiaan oli minua paljon pidempi, kuten olin pistänyt jo aiemmin merkille.

”Kyllä mä pääsen itsekin terkalle”, intin, kun astuimme ulkoilmaan urheiluhallista.
”Tietenkin pääsisit”, Caio vastasi, eikä tehnyt elettäkään jättääkseen minut yksin.

Caio odotti minua, kun tulin kurssin ja leirin terveydenhoitajan luota. Hän nojaili vasten seinää kädet puuskassa ja suoristautui astuessani ulos.
”Kehotti jättämään urheilun huomiselle”, vastasin polvet ja käsivarsi teipattuina.
”Ei aivotärähdystä?” Caio varmensi.
”Ei”, vastasin.
”Hyvä”, Caio huokaisi värisevästi. Hän ei liikkunut, enkä itsekään osannut kuin seisoa ja katsella häntä. Käytävä kurssikeskuksen itäsiivessä oli hiljainen. Caio katseli minua silmiin ja upposin tuohon kultaiseen katseeseen, jossa oli huolta ja helpotusta. Caion iho oli hiessä koripallon peluusta ja posket punoittivat, varmaan myös koripallon peluusta.

”Sä voit mennä takas. Mä meen lepään”, sanoin hämilläni.
”Tuun saattaan sut”, Caio sanoi heti.
”Kyllä mä nyt jo selviän yksin”, väitin vastaan.
”Ei kun se on mun mielenterveyteni takia”, hän sanoi, enkä ollut varma oliko hän tosissaan.
”Okei. Kiitti”, puhisin ja käännyin suunnatakseni ohjaajien huoneille.
”Koska vain”, Caio hymyili komeasti. Koetin hartaasti olla taas sotkeentumatta omiin jalkoihini.

zilah:
Voi Leo- parkaa! <3  ;D Rakastuminen voi olla väliin rankkaa, ja varsinkaan kun ei tiedä toisen osapuolen tunteista. Caio oli tässä suloinen kun halusi huolehtia Leon lepäämään. <3 Tuo viimeinen lause sai yhtä aikaa hymyilemään ja sulamaan. <3 On se rankkaa, kun rakkaus vie jalat alta.


Kiitos tästä ihanaisesta taasen!

zilah

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu