Kirjoittaja Aihe: Älä kutsu minua Anturaksi | K-11 | James/Sirius | angstista romantiikkaa ja rakastuneita idiootteja | one-shot  (Luettu 4112 kertaa)

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 346
Nimi: Älä kutsu minua Anturaksi
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11
Genre: Angstista romantiikkaa, tosi pahan kerran rakastuneita idiootteja
Paritus: James/Sirius, James/Lily (taustalla)
Vastuuvapaus: En omista hahmoja enkä Potter-maailmaa, ja huvikseni kirjoittelen ilman rahallista korvausta.

Tiivistelmä:

"Mitäs, jos et menisikään naimisiin Lilyn kanssa?"


Tai: Entä, jos Sirius ja James olisivatkin osanneet puhua asioista niin kuin ne ovat?


A/N: Hetken aikaa on pyörinyt mielessäni, että minunkin tekisi mieleni kirjoittaa vähän James/Siriusta, kun Pahatarkin hetki sitten kirjoitti ihanan one-shotin heistä. Tämä menee aika lailla enemmän angstin puolelle, koska tämä pimeä vuodenaika kai tekee tehtävänsä. Ja muutenkin, tämä sateinen lauantaiyö oli nyt sitten oikea hetki kirjoittaa tämä. Mutta jos johonkin tässä maailmassa voi luottaa niin siihen, etteivät loppuni melkein koskaan ole täysin lohduttomia.





Syksy 1979, jossain päin jästi-Lontoota



Sinä syksynä tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun James muutti yhteen Lilyn kanssa. Hän oli saanut jokseenkin kaiken, mistä oli haaveillut silloin, kun oli vielä koulussa. Silloin, kun Lily vielä tuntui vain kaukaiselta unelmalta, jota kohti mennä. Joltain, josta purkaa mieltään Siriukselle aina, kun asiat eivät ottaneet sujuakseen. Ja joltain, jonka suhteen hehkuttaa onneaan Siriukselle, kun otti askelen kohti tavoitetilaa.

Nyt, kun hän todella eli joka päivä Lilyn kanssa, hän huomasi odottavansa edelleen joka ikinen päivä hetkeä, jolloin saisi nähdä Siriuksen ja käydä tämän kanssa läpi sen, mitä milloinkin oli meneillään. Oli hyvin outoa, kun niin ei enää voinutkaan olla joka päivä. Häneltä vaati paljon totuttelua, ettei Sirius enää ollutkaan siinä aina, kuten koulussa. Nyt heillä kummallakin oli omat kiireensä: Jamesilla Lilyn kanssa, Siriuksella jossain muualla, elämässä, josta James huomasi olevansa aika huonosti perillä. Sitten oli yhteiset ongelmat Killan tehtävissä, mutta ei sekään tuntunut samalta kuin vanhoina hyvinä aikoina.

Vanhoina hyvinä aikoina, James ajatteli, ja nauroi itselleen. Ikään kuin kaikesta olisi jo ikuisuus, vaikka vasta äskenhän hän vietti Siriuksen kanssa kaiken valveillaoloaikansa, ja suuren osan öistäkin, kun jompikumpi oli taas tullut yön tunteina toisen sänkyyn juttelemaan milloin mistäkin, ja unohtunut siihen nukkumaan.

James ei voinut mitään sille epäkiitolliselle tunteelle, että hänen elämässään, hänessä itsessään, oli tyhjä kohta siinä, missä Siriuksella oli ollut tapana olla.


*

Juuri tässä ja nyt James oli onnellinen. Oli yksi niistä illoista, kun hänen oli onnistunut livistää ulos Siriuksen kanssa jonkin Killan kokouksen jälkeen ilman, että tarvitsi selitellä poissaoloaan Lilylle. Ainakaan vielä. Vaikka riippuen siitä, miten pitkäksi ilta vielä venähtäisi, asiasta saattaisi tulla enemmän tai vähemmän sanomista vielä myöhemmin. Viimeistään huomisaamuna.

Mutta nyt hän ei jaksanut vaivata päätään sillä. Se olisi jotain, jota hän ehtisi murehtia myöhemmin. Nyt hän keskittyi nojaamaan itsensä Siriuksen nahkatakin selkää vasten, kun hän istui ystävän moottoripyörän kyydissä ja nautti täysin rinnoin siitä, että vauhtia oli helvetisti liikaa, kummallakaan ei ollut kypärää, ja heillä oli jästien poliisit taas kerran perässään. Kuten niin monesti ennenkin.

Siriuksella oli taito tehdä jästipoliisien takaa-ajosta taidetta. Silloin tällöin Sirius päästi ne melkein liian lähelle, vain eksyttääkseen ne uudelleen. Toisinaan hän ajoi umpikujaan vain antaakseen niiden raukkojen luulla, että ne olivat saaneet heidät. Mutta kun ne lähestyivät kujan päätä, Sirius ja James olivat jo kaukana. Niin se oli aina ollut, siitä asti, kun Sirius oli koulun päätyttyä viimein toteuttanut oman unelmansa ja hankkinut perintörahoillaan moottoripyörän.

Jamesin unelma oli ollut yhteinen elämä Lilyn kanssa, tai niin hän oli ajatellut.

Mutta istuessaan siinä, pitäessään kiinni Siriuksen vyötäisiltä hiukan tiukemmin kuin olisi ollut välttämätöntä, hänen oli pakko miettiä asiaa uudelleen, vaikka se pelotti. Kun painoi nenänsä Siriuksen olkapäähän ja tunsi hänen tuoksunsa, joka oli yhdistelmä nahkatakkia, bensaa, tupakkaa ja sitä yhtä partavettä, jota Siriuksella oli aina tapana käyttää, se oli… se oli juuri se tuoksu, joka Jamesille edusti elossa olemista. Kaikkea sitä, mitä eläminen tarkoitti.


*


Yön tunteina he istuivat oluella jossain niistä rähjäisistä pikku jästipubeista, joita Lontoon esikaupunkialue oli tulvillaan. Niin heillä aina oli tapana tehdä, vaikkei se ollut kovin viisasta. Lily saisi kohtauksen, jos saisi tietää Jamesin taas tehneen niin. Sillä olivathan ajat mitkä olivat, ja kuolonsyöjät olisivat voineet kävellä ovesta sisään milloin hyvänsä. Mutta Siriusta pieni riski ei ollut koskaan häirinnyt, eikä James antanut sen vaivata itseäänkään.

Tänään Sirius oli vaisumpi kuin ennen. Hän istui Jamesia vastapäätä siinä hämyisen pubin nurkkapöydässä, jossa kyynärpäät tarttuivat pöytään kiinni, jos siihen erehtyi nojaamaan, ja siemaili laiskasti oluttaan. Sirius oli harvasanainen ja hymyttömämpi, kuin mihin James oli tottunut. Se hermostutti häntä, niin kuin häntä aina hermostutti kaikki, mikä saattoi tarkoittaa, että Sirius oli luisumassa etäämmälle hänestä. Ehkä sillä oli taas joku hoito, jonka kanssa asiat menivät huonosti, James ajatteli. Tai sitten liian hyvin. Mitä, jos jonain päivänä Sirius ei enää olisikaan olemassa vain häntä varten, James ajatteli, ja se vihlaisi syvältä. Vaikka hän hyvin tiesi sen olevan itsekästä.

Hän halusi piristää Siriusta hinnalla millä hyvänsä. Niinpä hän otti pitkän huikan tuopistaan ja virnisti leveästi.

”Jumalauta, Antura”, hän sanoi dramaattisesti. ”Olipa melkoinen takaa-ajo taas. Lily saisi kyllä kohtauksen, kun tietäisi, mitä taas on tullut tehtyä.”

”Joo”, Sirius sanoi laiskasti ja sytytti savukkeen.

”On välillä ihan sietämätöntä, miten Lily haluaisi minun oikein elävän. Ihan kuin sitä ihminen muuttuisi vuodessa nuoresta jätkästä joksikin ihmeen keski-ikäiseksi koti-ihmiseksi, joka punnitsee tarkkaan joka vitun askelensa riskit.”

”Onhan se varmaan ihan syvältä”, Sirius vastasi, eikä hänen ilmeensä edelleenkään paljastanut muuta tunnetta kuin jonkinasteisen kyllästymisen.

Helvetti sentään. Sirius ei koskaan, koskaan ollut ollut kyllästynyt Jamesiin ennen tätä. Se soitti hälytyskelloa Jamesin päässä. Piti tehdä jotain, piti herätellä ystävää jotenkin.

”En voi käsittää, että hetken päästä olisi oikeasti tarkoitus olla naimisissa ja kaikkea”, hän jatkoi.

”Niinpä”, Sirius vastasi ja karisti savukkeestaan tuhkaa. ”Niinhän sinun tosiaan olisi.”

”Vakavissaan, Antura. Häät ovat jo muutaman viikon päästä! Totta puhuen minua kauhistuttaa koko ajatuskin. Mitä, jos minä vaikka pyörryn sinne?”

”Kyllä se varmaan siitä”, Sirius sanoi, ja Jamesista näytti, että tämä väisti hänen suoraa katsettaan.

”Joo, mutta vain siksi, että sinä olet siellä. Onneksi olet.” James yritti katsoa Siriusta silmiin, mutta se ei onnistunut, sillä Sirius piti silmänsä tiiviisti pöydän pinnassa. Sitten he istuivat hiljaa. Liian kauan. Sirius ei sanonut enää yhtään mitään. Joi vain tuoppinsa nopeasti tyhjäksi, laski sen turhan suurella voimalla pöytään ja nousi.

”Jaaha, taidan lähteä tästä nukkumaan”, hän sanoi ja puhdisti käsillään vaatteistaan niille vahingossa karissutta tuhkaa.

”Mitä? Mitä helvettiä, Antura?” James pelästyi. Ei Sirius ollut ikinä heistä se, jolla oli kiire kotiin illan päätteeksi. Ei, Sirius oli aina se, joka halusi tilata vielä ne yhdet. Se sai Jamesin huolen nousemaan aivan uusiin mittasuhteisiin. ”Eikö me otettaisi ainakin yhdet vielä?” hän pyysi.

”En minä jaksa”, Sirius sanoi. ”Huomenna on kuitenkin taas yhtä ja toista, mitä pitää tehdä.”

”Istu alas nyt, Antura!” James huudahti ja tarttui Siriusta kiireesti ranteesta. Ele sai Siriuksen säpsähtämään, mutta hän istuutui kuitenkin takaisin paikalleen.

”Äh, ehkä sinun pitäisi lakata sanomasta minua siksi”, Sirius huokaisi.

”Mitä?” James älähti. ”Tai siis, anteeksi kuinka? Et ole tosissasi? Ainahan minä sanon sinua siksi.”

”Nimenomaan”, Sirius vastasi viileästi. ”Mutta ehkä sen aika on ohi. Me oltiin kuitenkin, mitä, neljäntoista, kun alettiin käyttää niitä nimiä. Ja nyt meidän pitäisi olla aikuisia. Sinäkin kohta ukkomies ja kaikkea.”

James hengitti kiivaasti ja tuijotti Siriusta sanattomana, täysin epäuskoisena. Miten toinen saattoi sanoa noin? Eikö yhteinen aika enää merkinnyt sille yhtään mitään?

”Sirius. Otetaan edes toiset oluet, ja sitten kerrot minulle, mikä helvetti sinua oikein riivaa.”

”Ei minua mikään riivaa.”

”Älä selitä, olet ollut ihan pirun outo koko illan.”

”Vai niin.”


*


Sirius antoi kuitenkin Jamesin hakea heille toiset juomat, ja istui kuuliaisesti pöydässä odottamassa sen aikaa. James palasi pöytään, laski tuopit pöytään ja tunsi itsensä omituisen hermostuneeksi katsoessaan ystäväänsä. Siinä se istui, nahkatakki yhä yllään, kädet sulkeutuneesti puuskassa, mustat hiukset puoliksi peittäen kaunispiirteiset kasvot. James halusi pyyhkäistä hiukset sivuun, että näkisi Siriuksen paremmin.

Yhtäkkiä hän oli täysimittaisessa paniikissa. Häät tulossa, vihainen Lily kotona odottamassa. Sirius istumassa tuossa, näyttäen tuolta. Sanoen, ettei halunnut enää käyttää niitä nimiä. James tunsi palan nousevan kurkkuunsa, eikä se suostunut katoamaan.

”Sirius, sano nyt mikä on.”

”Ei mikään. Miksi olisi?”

”Koska sinä olet… no, tuollainen. Sinua vaivaa jokin, ja minun on pakko saada tietää, mikä. Muuten tulen hulluksi.”

Sirius katsoi Jamesia haastavasti, melkein vihamielisesti. Hän laski melkein täyden oluttuoppinsa pöytään niin voimalla, että se huojahti uhkaavasti. Jamesin tuopista läikkyi olutta pöydälle ja hänen syliinsäkin asti.

”No helvetti. Jos sinun kerran täytyy tietää, niin sitten kai täytyy. Mutta itse tätä sitten kerjäsit. Pidä se mielessä.”

”Anna tulla vaan”, James sanoi kireästi, ja kohtasi Siriuksen terävän katseen kuin valmistautuen taisteluun, sillä toinen oli silminnähden vihainen.

”Sitä vaan, että jos sinua kerran niin helvetin paljon ahdistaa parisuhde-elämä, ja se naimisiinmeno, niin onko koskaan tullut mieleen, että mitäs jos se tarkoittaakin jotain?” Siriuksen sanat tulivat ulos jäisinä, mutta samalla hänen äänensä särähti paljastaen Jamesille myös jotain muuta.

”Mitä?” hän kysyi osaamatta olla edes suuttunut.

”Tarkoitan, että jos se kerran koko ajan sinua niin ahdistaa, niin pitäisikö siitä ehkä vaikka päätellä jotain?”

”Vittuiletko sinä, Antura – tai siis Sirius?” James kysyi äskeistä vaisummin, vaikka samalla häntä harmitti. Ihan kuin Sirius olisi pitänyt häntä itseään lapsellisempana. ”Itse et ole edes pysynyt saman ihmisen kanssa yhdessä paria viikkoa pidempään”, hän heitti kuin kostoksi toisen ylenkatseesta.

”Nimenomaan”, Sirius sanoi huokaisten, ja loi Jamesiin väsyneen katseen.

”Ja mitä tuo nyt muka tarkoittaa?”

”Ettei pidä yrittää olla yhdessä jonkun kanssa, jos ei tunnu siltä.”

”Eli?”

James katsoi Siriusta epätoivoisena. Tämä ei ilmeisesti ollut johtamassa yhtään mihinkään, paitsi korkeintaan sellaiseen umpikujaan, josta ei pääsisi pakoon.

”Mitäs, jos et menisikään naimisiin Lilyn kanssa?”

”Sirius… mitä? Mitä sinä juuri sanoit?” James kysyi. Käsi tavoitteli Siriuksen kättä pöydän yli, mutta tämä veti omansa pois.

”Kuulit kyllä. Sanoin, että älä mene naimisiin.”

James halusi kysyä lisää. Halusi kipeämmin kuin juuri mitään muuta. Mutta silloin Sirius oli jo poissa. James näki vain hänen selkänsä, joka jo katosi ulos ovesta.



*



James sai Siriuksen kiinni sen nuhruisen pikku kadun päässä, jonne he olivat jättäneet pyörän parkkiin. Hän tarttui Siriusta käsivarresta niin voimalla, että tämä horjahti häntä vasten. James otti kiinni, eikä päästänyt enää irti.

”Jumalauta, Antura. Tai siis Sirius. Et sinä voi vain sanoa noin, ja sitten kävellä pois ja jättää minua siihen.” James oli huomaamattaan astunut aika lähelle Siriusta, ja hänen kätensä piteli edelleen kiinni nahkatakin hihasta.

”Enkö voi?” Sirius kysyi ja yritti riistäytyä irti, mutta James tarttui kiinni toisellakin kädellään.

”No et voi! Mitä sinä oikein tarkoitit? Sinä siis et halua minun menevän naimisiin?”

”En oikeastaan. Jos ihan rehellinen olen.”

James nielaisi. Siriuksen katse pysyi hänessä, ei enää väistänyt. Ja Siriuksen kasvot olivat aika lähellä.

”Mikset sitten sanonut mitään?” James kysyi hiljaa. ”Ennen tätä?”

”Ei se ole niin helppoa.” Sirius sanoi sen kuin yksinkertaisen asian, mutta ilme kertoi silti sisäisestä kamppailusta. Se sai Jamesin tuntemaan äkillistä hellyyttä, sillä eihän hän koskaan halunnut Siriuksella olevan paha olla. Vähiten hänen vuokseen.

”Voisitko vastata ihan rehellisesti…” James kuiskasi. ”Mikä tarkalleen ottaen siinä tuntuu eniten väärältä? Sekö, kun me ei enää voida olla niin kuin ennen, olla nuoria ja vapaita, ja elää niin kuin tykätään? Vai…”

”Vittu, ei olisi pitänyt sanoa mitään”, Sirius henkäisi kuin itsekseen. Sitten hän aivan yhtäkkiä suuteli Jamesia.

Siriuksen huulet painautuivat Jamesin hämmästynyttä suuta vasten vihaisina ja äärimmäisen hellinä samaan aikaan. Jamesin kädet kietoutuivat Siriuksen ympärille, kuin niillä olisi ollut oma tahto. Taivaalta ripotteli hiljalleen vettä heidän niskaansa, ja sekin tuntui vain oikealta, niin kuin kaikki muukin. Juuri tässä Jamesin oli aina pitänyt olla. Juuri tuossa hän halusi Siriuksenkin olevan.

Sitten hetki oli ohi.

”Oikea vastaus taitaa olla se jälkimmäinen vaihtoehto”, Sirius sanoi käheästi, ja yritti kääntyä pois.

”Et nyt jumalauta mene!” James huudahti ääni särkyen. Hänestä tuntui, ettei voisi antaa Siriuksen mennä nyt.

”Älä tee tätä, James. Et sinä halua tätä.”

”Haluanpa! Totta helvetissä haluan! Mikset sinä – jos kerran haluat – minkä helvetin takia et koskaan ole sanonut mitään?”

”Miksipä tosiaan?” Sirius kysyi vaisusti, ja James näki, että tämä itki. Helvetti, eihän Sirius ikinä itkenyt.

”Anna minä menen nyt. Tämä on jotain, mitä sinun pitää selvittää ihan itse. Sillä voi olla, että rakastan sinua kaikella sillä, mitä minulla on. Ja voi myös olla, että olen rakastanut ihan aina. Muttei se vielä riitä. En minä aio olla jotain, jonka luokse pakenet vain jotain pikku hääpaniikkiasi, Sarvihaara.”

”Ei se ole sellainen juttu, ihan varmasti ei ole – jos minä vain olisin yhtään tajunnut –”

”Ei, James. Sinun on pakko miettiä, mitä haluat. Ja niin kauan, kunnes tiedät sen… ole kiltti, äläkä ota minuun mitään yhteyttä.”

Siihen James ei enää uskaltanut sanoa vastaan. Oli pakko antaa Siriuksen mennä, vaikka se oli vaikeinta, mitä hän vielä ikinä oli joutunut tekemään.


*


Kului kaksi viikkoa. Kaksi loputtoman pitkää viikkoa, joiden aikana James lopultakin uskalsi todella antaa itselleen luvan vastata kysymykseen siitä, miksi vain Siriuksen kanssa elämä oli aina tuntunut siltä, kuin pitikin. Miksi kaikki oli tuntunut joltain vasta sitten, kun sen oli päässyt jakamaan Siriuksen kanssa. Miksi viimeisen vuoden ajan oli tuntunut siltä, ettei elämä olisi paljon minkään arvoista, jos Sirius olisi osa sitä aina vain harvemmin. Miksi James oli tuntenut itsensä joka hetki vastahakoisemmaksi astelemaan alttarille.

Hän oli tietenkin joutunut selvittämään tämän kaiken myös Lilyn kanssa, joka ei ollut yllättynyt. Sekin oli tuntunut pahalta, sillä James oli tiennyt olevansa ehkä maailman huonoin ihminen, joka oli tuottanut hirveästi mielipahaa ihmiselle, josta välitti.

Sekään ei silti ollut pahinta. Kaikkein pahinta oli tajuta, miten kauan ja paljon hän oli satuttanut Siriusta. Ihmistä, jota hän oli rakastanut siitä lähtien, kun oli ollut vielä liian nuori edes nimeämään sellaista tunnetta. Ja tajuamatta lainkaan, mitä hän toiselle teki.

Sirius oli vältellyt häntä koko nämä kaksi viikkoa. Se oli ollut kidutusta. Se oli ollut myös pisin aika, jonka he koskaan olivat viettäneet pitämättä minkäänlaista yhteyttä toisiinsa sitten koulun alun. Sirius oli järjestellyt Killan vuoronsa niin, ettei tarvinnut olla missään samaan aikaan Jamesin kanssa, eikä edes kohdata vuorojen vaihdoissa. Tämä ei ollut kertaakaan yrittänyt jutella Jamesin kanssa peilien välityksellä, eikä tullut iltaisin käymään. Ne olivat olleet Jamesin elämän pisimmät ja ankeimmat kaksi viikkoa.

Nyt hän seisoi Siriuksen oven takana. Oli seissyt jo jonkin aikaa, mutta Sirius ei ollut tullut avaamaan. James tiesi silti, että tämä oli kotona, vaikkei sisältä kuulunut mitään, ja vaikka ikkunat olivat pimeinä. Silti hän tiesi sen, se oli niitä asioita, jotka vain tiedettiin heidän kahden välillä.

Silloin, piittaamatta siitä, että se oli täysin epäsopivaa, ja kaikkien velhomaailman lakien vastaista, James ilmiintyi sisään Siriuksen asuntoon.

”Antura?” hän kutsui hiljaa, muttei saanut vastausta. Hän kurkisti keittiöön, sitten olohuoneeseen, vielä kylpyhuoneeseenkin, mutta kun Sirius ei ollut missään niistä, jäljelle jäi vain yksi vaihtoehto.

James avasi varovasti makuuhuoneen oven, astui sisään ja erotti vuoteella pimeässä hahmon, joka makasi siinä pienessä kippurassa. Hän istuutui vuoteen reunalle. Sirius ei säikkynyt, tiesi tietysti, että siinä oli vain James, eikä mikään kuolonsyöjä. Ehkä Sirius oli osannut odottaakin häntä, tai oli miten oli, ainakaan tämä ei tehnyt elettäkään paetakseen, kun James asettui vuoteelle hänen viereensä, kietoi käden hänen ympärilleen ja veti tiukasti lähelleen.

”Tässä minä nyt olen”, hän sanoi hiljaa Siriuksen niskaan.

”Niin, siinä sinä nyt olet”, kuului vastaus, hyvin hiljaisella, särkyneellä äänellä.

”Voin kyllä lähteä, jos et halua minua tänne”, James sanoi, ja tunsi, miten lämpimät kyynelet valuivat hänen poskiaan pitkin Siriuksen hiuksiin, muttei hän niistä välittänyt. Sillä hän välitti Siriuksesta, eikä sitten juuri mistään muusta.

Sirius tarttui hänen käteensä molemmin käsin, muttei sanonut mitään.

”Halusin vain sinun tietävän, että olen ihan täysin ja kokonaan sinun, jos vielä haluat minut. Kaikki on selvää nyt, ja minä tiedän kyllä, että olen ollut liian tyhmä ja ihan liian kauan. Ymmärrän, jos et voi antaa sitä minulle anteeksi. Mutta riippumatta siitä tai mistään, minä rakastan sinua, eikä typerä sydämeni ole koskaan muuta osannutkaan kuin rakastaa sinua. Niin se on ollut koko ajan. Kunpa vain olisin uskaltanut myöntää sen ajoissa.”

Siriuksen koko vartalo jähmettyi hetkeksi niille sijoilleen. Jameskin pidätti hengitystään. Hetki kesti piinallisen monta, pitkää sekuntia.

Sitten Sirius kääntyi ympäri. Oli niin lähellä, että Jamesin nenä kosketti Siriuksen nenää. James ei uskaltanut edes liikahtaa, hyvä kun uskalsi vetää henkeä. Siriuksen sormet löysivät Jamesin niskaan, puristivat hellästi hänen ihoaan. Käsi hyväili hänen niskahiuksiaan nautinnollisen hitain liikkein. Kun Sirius viimein suuteli, James olisi voinut itkeä, ja niin hän kai tekikin. Mutta siitä piittaamatta hän veti Siriuksen tiukemmin, molemmin käsin itseään vasten.

”Ei sinun sitä tarvitse koskaan kysyä, haluanko minä sinut”, Sirius sanoi aika paljon myöhemmin, kun he makasivat sotkuisissa lakanoissa toisiinsa kietoutuneina. ”Se on minulle aika lailla selvempää, kuin nyt vaikkapa se, tarvitseeko minun hengittää vai ei.”

”Ai on vai?” James kysyi ja näykkäisi Siriuksen alahuulta.

”On se. Ja kuule… miten olisi, jos sittenkin kutsuisit minua vielä Anturaksi?”




Satine

  • ***
  • Viestejä: 231
Olipa tämä aivan ihana ylläri löytää täältä! En lainkaan pane pahakseni angstista J/S:ää jossa on onnellinen loppu. Välillä on ihan tosi kiva lukea siitä, kun näillä kahdella on välit vähän kireät, kun nuorina aikuisina kipuillaan ihmissuhteiden ja oman henkisen kasvun kanssa. Lainailin taas melkein puolet ficistä tänne, mutta ei kai se mitään kun oli niin paljon hyviä kohtia. 😄

Lainaus
Nyt, kun hän todella eli joka päivä Lilyn kanssa, hän huomasi odottavansa edelleen joka ikinen päivä hetkeä, jolloin saisi nähdä Siriuksen ja käydä tämän kanssa läpi sen, mitä milloinkin oli meneillään. Oli hyvin outoa, kun niin ei enää voinutkaan olla joka päivä.
(...)
James ei voinut mitään sille epäkiitolliselle tunteelle, että hänen elämässään, hänessä itsessään, oli tyhjä kohta siinä, missä Siriuksella oli ollut tapana olla.

Nuo kohdat oli niin hienosti sanoitettu. Mitä sitten, kun saakin sen mitä haluaa? Tai luuli halunneensa. Ahh, miten mahtava lähtökohta tämä onkaan sille että James alkaa tajuta, että ehkä se mitä se todella halusi olikin siinä nenän edessä kaiken aikaa. Sitten vasta kun menettää jotakin tai jonkun, tajuaa sen arvon.

Lainaus
Nyt hän keskittyi nojaamaan itsensä Siriuksen nahkatakin selkää vasten, kun hän istui ystävän moottoripyörän kyydissä ja nautti täysin rinnoin siitä, että vauhtia oli helvetisti liikaa, kummallakaan ei ollut kypärää, ja heillä oli jästien poliisit taas kerran perässään. Kuten niin monesti ennenkin.

Se 800 sanan mittainen J/S-minitarina (tai mikä lie Prequel olikaan) oli yksi omista suurimmista ilon aiheista silloin aikoinaan ja ilahduinkin kovasti, kun tässä viitattiin siihen (en edelleenkään voi uskoa että se on oikeasti canonia, mikä lahja pienelle J/S-shippikunnalle 😄). Tässä paistaa niin riipaisevasti läpi sellainen nostalginen, edesvastuuton nuoruus, kun pitää testata auktoriteetteja ja mennään yhdessä läpi vaikka harmaan kiven. Sitten vielä tämä kohta kruunasi kaiken:

Lainaus
Mutta istuessaan siinä, pitäessään kiinni Siriuksen vyötäisiltä hiukan tiukemmin kuin olisi ollut välttämätöntä, hänen oli pakko miettiä asiaa uudelleen, vaikka se pelotti. Kun painoi nenänsä Siriuksen olkapäähän ja tunsi hänen tuoksunsa, joka oli yhdistelmä nahkatakkia, bensaa, tupakkaa ja sitä yhtä partavettä, jota Siriuksella oli aina tapana käyttää, se oli… se oli juuri se tuoksu, joka Jamesille edusti elossa olemista. Kaikkea sitä, mitä eläminen tarkoitti.

No huh, onhan tuossa nyt sellainen meininki, että jonkin suuren asian äärellä ollaan, kun toisen kanssa oleminen saa tuntumaan olon siltä, että on elossa. Selvästikään Lilyn kanssa oleminen ei tuntunut samalta, vaikka James siitä vaikuttikin silti välittävän. Samalla mietin, että nyt jos Jamesille olisi laitettu Amortentiaa nenän eteen, niin se olisi tuoksunut juuri tuolta, miltä Siriuksen kuvailtiin tuoksuvan.

Lainaus
”Jumalauta, Antura”, hän sanoi dramaattisesti. ”Olipa melkoinen takaa-ajo taas. Lily saisi kyllä kohtauksen, kun tietäisi, mitä taas on tullut tehtyä.”

”Joo”, Sirius sanoi laiskasti ja sytytti savukkeen.

”On välillä ihan sietämätöntä, miten Lily haluaisi minun oikein elävän. Ihan kuin sitä ihminen muuttuisi vuodessa nuoresta jätkästä joksikin ihmeen keski-ikäiseksi koti-ihmiseksi, joka punnitsee tarkkaan joka vitun askelensa riskit.”

”Onhan se varmaan ihan syvältä”, Sirius vastasi, eikä hänen ilmeensä edelleenkään paljastanut muuta tunnetta kuin jonkinasteisen kyllästymisen.

Pidin paljon Jamesin ja Siriuksen pubissa käydystä keskustelusta. Siinä tuli esille hyvin tuo Siriuksen täydellinen kyllästyminen tilanteeseen, jossa James oli sokea omille ajatuksilleen ja tunteilleen ja tarvitsi selvästi jonkun, joka valotti sille tilannetta. Kuitenkaan tämä ei käynyt liian helposti, vaan ensin piti vähän sahata asian kanssa edes takaisin.

Lainaus
Yhtäkkiä hän oli täysimittaisessa paniikissa. Häät tulossa, vihainen Lily kotona odottamassa. Sirius istumassa tuossa, näyttäen tuolta. Sanoen, ettei halunnut enää käyttää niitä nimiä. James tunsi palan nousevan kurkkuunsa, eikä se suostunut katoamaan.

Jamesin paniikki sen suhteen, että Sirius vaikutti yhä etäisemmältä, oli jotenkin tosi ymmärrettävää. Samalla tilanne oli siinä pisteessä, ettei se voinut enää jatkua samanlaisena. Tähän väliin pitääkin sanoa, että olipa taas kerran oikein osuva nimi ficillä, sillä sitähän tuo lempinimien käyttö kuvastaa – läheisyyttä ja toisaalta myös menneitä aikoja näiden kahden välillä. Aikuisuuden ja sodan aikana asiat ovatkin sitten monimutkaisempia. Toisekseen vihainen Lily odottamassa kotona ei varmasti ollut asia, joka mitenkään auttoi Jamesia, eikä se varmasti tuntunut Lilystäkään hyvältä, että oma sulhanen mieluummin livisti parhaan ystävän kanssa jonnekin juomaan kuin vietti aikaa kotona.

Lainaus
”No helvetti. Jos sinun kerran täytyy tietää, niin sitten kai täytyy. Mutta itse tätä sitten kerjäsit. Pidä se mielessä.”

”Anna tulla vaan”, James sanoi kireästi, ja kohtasi Siriuksen terävän katseen kuin valmistautuen taisteluun, sillä toinen oli silminnähden vihainen.

”Sitä vaan, että jos sinua kerran niin helvetin paljon ahdistaa parisuhde-elämä, ja se naimisiinmeno, niin onko koskaan tullut mieleen, että mitäs jos se tarkoittaakin jotain?” Siriuksen sanat tulivat ulos jäisinä, mutta samalla hänen äänensä särähti paljastaen Jamesille myös jotain muuta.

”Mitä?” hän kysyi osaamatta olla edes suuttunut.

”Tarkoitan, että jos se kerran koko ajan sinua niin ahdistaa, niin pitäisikö siitä ehkä vaikka päätellä jotain?”

Tähän pitäisi lainata tuo keskustelu kokonaisuudessaan, mutta laitoin tämän tästä kohtaa, kun tämä on vaan niin mahtavaa, että Sirius vihdoin suuttuu Jamesille ja alkaa laukoa totuuksia! Lukijana olin ihan innoissani – kyllä tämä vaan joka kerta iskee yhtä paljon, kun saadaan tällaista angstinsävytteistä dynamiikkaa. Sehän kertoo vaan siitä, että kumpikin välittää toisestaan tosi paljon, kun tunteet kuumenevat tuohon pisteeseen Siriuksella ja toisaalta James sitten ottaa vastaan tuon suoran puheen. Niinhän sen kuuluu mennä kumppaneiden välillä, että pystytään puhumaan niistä vaikeistakin asioista ääneen. Tosiaankin, ei pidä yrittää olla yhdessä jonkun kanssa väkisin.

Lainaus
”Voisitko vastata ihan rehellisesti…” James kuiskasi. ”Mikä tarkalleen ottaen siinä tuntuu eniten väärältä? Sekö, kun me ei enää voida olla niin kuin ennen, olla nuoria ja vapaita, ja elää niin kuin tykätään? Vai…”

”Vittu, ei olisi pitänyt sanoa mitään”, Sirius henkäisi kuin itsekseen. Sitten hän aivan yhtäkkiä suuteli Jamesia.

Siriuksen huulet painautuivat Jamesin hämmästynyttä suuta vasten vihaisina ja äärimmäisen hellinä samaan aikaan. Jamesin kädet kietoutuivat Siriuksen ympärille, kuin niillä olisi ollut oma tahto. Taivaalta ripotteli hiljalleen vettä heidän niskaansa, ja sekin tuntui vain oikealta, niin kuin kaikki muukin. Juuri tässä Jamesin oli aina pitänyt olla. Juuri tuossa hän halusi Siriuksenkin olevan.

Voi apua tätä jännitettä ja kaikkea pinnan alla poreilevaa, joka tässä pääsee vihdoin irti. Aivan upea suudelma ja pohjustus siihen! Ja kun Sirius vihdoin sanoi tuota hetkeä aikaisemmin, ettei halua Jamesin menevän naimisiin. Kssjkffj. Kiitos, veit jalat suustani. 😄 Pakko ihailla Siriusta, joka uskaltaa tässä näyttää kaapin paikan, sillä selvästi sitä tarvitaan Jamesin kanssa. Onneksi Jameskin tajuaa parin viikon täydellisen etäisyyden aikana, että elämä ilman Siriusta ihan todella on mahdotonta sille.

Lainaus
”Halusin vain sinun tietävän, että olen ihan täysin ja kokonaan sinun, jos vielä haluat minut. Kaikki on selvää nyt, ja minä tiedän kyllä, että olen ollut liian tyhmä ja ihan liian kauan. Ymmärrän, jos et voi antaa sitä minulle anteeksi. Mutta riippumatta siitä tai mistään, minä rakastan sinua, eikä typerä sydämeni ole koskaan muuta osannutkaan kuin rakastaa sinua. Niin se on ollut koko ajan. Kunpa vain olisin uskaltanut myöntää sen ajoissa.”

No nyt kyllä shippaaja suli tälle rakkaudentunnustukselle. ♥ En edes tiedä mitä sanoa muuta kuin että vihdoinkin! Idiots in love todellakin toimii ihan joka kerta. Tarvitaanhan sitä nyt turbulenssia välillä, että päästään vanhoista kaavoista eroon ja löydetään jotakin uutta yhdessä. Lopussa saatiin vielä hienosti ympyrä suljettua, kun lempinimen käyttö oli sittenkin sallittua.

Tämä on se ficci jota on tosi tyydyttävää lukea, kun siinä sanotaan ääneen ne asiat joita aina kelailee mielessään J/S:n suhteen. Kiitos ihan mielettömästi tästä! ♥  Palaan varmasti lukemaan tämän vielä monesti uudelleenkin.
« Viimeksi muokattu: 16.10.2022 14:05:04 kirjoittanut Satine »
Yes we're lovers, and that is that.

Pahatar

  • ***
  • Viestejä: 780
Kyllä tämä ficcisi oli todella mahtava harmaan ja sateisen päivän aloitus tänään, ja parasta, mitä saattoi toivoa! :D Olen hyvin ilahtunut, jos saatoin omalta pieneltä osaltani vaikuttaa tämän kirjoittamiseen, vaikka sinun ansiotasihan tämä oli ihan täysin. :) Nauratti kyllä vähän, kun näin tuon kellonajan, jolloin olit postannut tämän, mutta kun inspiraatio iskee, eihän sille mitään voi. Ja onneksi ei, kun nyt me muutkin saimme nauttia tästä. :)

Tämä tarina oli minusta ihan täydellinen kiteyttämään kaiken sen angstin, tuskan ja ristiriitaisuuden, mitä tämä Sirius/James/Lily  -kuvio saa aikaan. Ja se on jännä, miten itselleni tuli tätä lukiessa harmitus siitä, miksi Lilyn pitää ylipäätään olla olemassa? ;D Mutta jos reiluja ja tasapuolisia ollaan, eihän se ollut Lilyn vika, että James halusi häntä vuosikausia. Ja kun sitten sai, ei ollutkaan tyytyväinen, niin kuin tässäkin tuli selvästi esiin. Vaikka kirjoissa jotenkin annettiin ymmärtää, että Jamesin ja Lilyn suhde ja nuorena solmittu avioliitto oli jonkinlainen match made in heaven, olen kyllä taipuvainen uskomaan paremminkin tätä sinun versiotasi. Miten muka ilkikurinen, riskinotosta ja Siriuksen kanssa yhdessäolosta nauttiva James olisi voinut yhdessä hetkessä muuttua kiltiksi aviomieheksi ja perheenisäksi jo alta parikymppisenä? ::) Tässä tuli niin hyvin esiin se, ettei sitten voinutkaan. :(

Jo tämän tarinan alku sykähdytti ja suretti samaan aikaan, sillä en voinut olla ajattelematta, miltä Siriuksesta tuntui olla jatkuvasti se olkapää, johon James saattoi nojata surressaan Lilyä, tai toisaalta ottaa vastaan se ihkutus, kun suhde alkoikin sitten kukoistaa? Mutta ihailin tuota, miten hienosti tässä tuli kaikessa lyhykäisyydessään esiin se, että niin kauan kun Jamesilla oli Sirius, hän kaipasi Lilyä. Kunnes sitten tilanne kääntyikin toisinpäin. Ja vaikka vähän kiroilinkin itsekseni tuolle Jamesin ymmärtämättömyydelle ja itsekkyydelle, olihan tämä hyvin ymmärrettävää. Joskus ei vaan tajua sitä, että se onni voi olla juurikin siinä vieressä, kunnes sen menettää, ja olin iloinen siitä, että James sentään ymmärsi, että hänellä oli Siriusta ikävä. :) Rakastin tätä kohtaa:

Lainaus
James ei voinut mitään sille epäkiitolliselle tunteelle, että hänen elämässään, hänessä itsessään, oli tyhjä kohta siinä, missä Siriuksella oli ollut tapana olla.


Voi, miten pidin tästä kuvauksesta Siriuksesta ja Jamesista yhdessä moottpripyörän selässä, vaikka vähän laittomilla teillä oltiinkin, tai ehkä juuri sen takia. ;D Se kuvasi niin täydellisesti sitä, millaista on olla nuori ja vapaa, kun velvollisuudet eivät juuri paina, ja saattoi vain nauttia elämästä. Ja mitä pidemmälle luin tätä, sitä oudommalta tuntui ajatus siitä, että James oli noin nuorena halunnut vaihtaa nautinnolliset hetket Siriuksen kanssa sovinnaiseen ja tasapaksuun perhe-elämään. Ajattelin, vaikka sitä ei tässä kerrottukaan, että ehkä velhomaailmassa oli jonkinlainen normi se, että jos suhde oli millään lailla vakava, se tarkoitti heti sitoutumista, vaikka sitten saman tien koulun jälkeen. Ihan samalla tavalla kuin Harrykin tuntui seuraavan aika lailla isänsä jälkiä tuossa, vaikka se onkin toinen tarina, mutta ei välttämättä yhtään sen onnellisempi. :( Mutta mitä tähän tulee, pidin Jamesin ja Siriuksen kannalta, ja Lilynkin kannalta, kovasti siitä, että James alkoi sentään ymmärtää asian todellisen laidan ennen kuin päätyi perheenisäksi. Niin ihanaa tuo, että ennen kuin Jamesin mieli oivalsi tilanteen, hänen vaistonsa kertoivat kaiken: Siriuksen tuoksu, Siriuksesta lujaa kiinni pitäminen... jotenkin vain se oli jotain niin paljastavaa ja todella vetoavaa. Ja tuo Jamesin ajatus, että tämä oli elämää, eikä mikään muu. :D

Eipä ole tullut istuttua juottoloissa kun sitten ties milloin viimeksi, mutta nauratti tuo, kun kuvaus tahmeasta pöydästä toi mieleen niin elävästi sen, että sellaisiahan ne tosiaan olivat ja ovat. ;D Tuo Siriuksen ja Jamesin sanavaihto siellä oli jotain niin ihanaa ja kamalaa samaan aikaan. Ymmärsin niin hyvin molempia: Jamesin epävarmuutta Siriuksen omituisuuden takia ja epätoivoista yritystä saada tähän eloa. Mutta vielä paremmin sitä, miten Siriuksen oli vaikeaa kuunnella pokkana Jamesin valitusta sitoutumisen vaikeudesta, kun itsehän tämä oli itsensä siihen naruun laittanut. :D Ja tuo, kuinka Sirius toi lempinimien käytön esiin, tuntui kertovan niin paljon, ja ajattelin, että se todella herätti Jamesin tässä, ja onneksi niin.  Sitä kautta James sai sentään kysyttyä, mikä Siriusta vaivasi, ja tykkäsin siitä niin paljon:

Lainaus
”Sirius. Otetaan edes toiset oluet, ja sitten kerrot minulle, mikä helvetti sinua oikein riivaa.”

”Ei minua mikään riivaa.”

”Älä selitä, olet ollut ihan pirun outo koko illan.”

”Vai niin.”

Tämä oli ihan mieletön kohta, missä Sirius nosti kissan pöydälle. Mietin jo, meneekö tämä peräti tappeluksi, mutta ei sentään mennyt. Ajattelin tätä lukiessani, että Sirius oli tilanteen tasalla varmaan valovuoden verran enemmän kuin James. Minusta kertoi kuitenkin miesten läheisistä väleistä, että he pystyivät puhumaan tästä kaikkein vaikeimmasta asiastakin ainakin jossain määrin. Ainakin Sirius pystyi, ja olin siitä niin iloinen, koska tuntui että asian kiertely olisi johtanut siihen, että James olisi mennyt naimisiin ja perustanut perheen ja oivaltanut ehkä vasta siinä vaiheessa, mitä oli tullut tehtyä. :( Aivan upea oli tämä kohta:

Lainaus
”Mitäs, jos et menisikään naimisiin Lilyn kanssa?”

”Sirius… mitä? Mitä sinä juuri sanoit?” James kysyi. Käsi tavoitteli Siriuksen kättä pöydän yli, mutta tämä veti omansa pois.

”Kuulit kyllä. Sanoin, että älä mene naimisiin.”

Tuo ihana suudelma ja nämä sanat, joilla miehet erosivat, oli jotain niin täydellistä, että sitä on vaikea pukea sanoiksi. Sirius oli kertonut kaiken olennaisen, ja nyt oli Jamesin aika todellakin miettiä, mitä haluaa, ja tehdä päätöksensä. Ja minustakin oli parempi, tai oikeastaan ainoa vaihtoehto, että James teki sen ihan yksin, ilman Siriuksen vaikutusta asiaan:

Lainaus
”Anna minä menen nyt. Tämä on jotain, mitä sinun pitää selvittää ihan itse. Sillä voi olla, että rakastan sinua kaikella sillä, mitä minulla on. Ja voi myös olla, että olen rakastanut ihan aina. Muttei se vielä riitä. En minä aio olla jotain, jonka luokse pakenet vain jotain pikku hääpaniikkiasi, Sarvihaara.”

”Ei se ole sellainen juttu, ihan varmasti ei ole – jos minä vain olisin yhtään tajunnut –”

”Ei, James. Sinun on pakko miettiä, mitä haluat. Ja niin kauan, kunnes tiedät sen… ole kiltti, äläkä ota minuun mitään yhteyttä.”

Siihen James ei enää uskaltanut sanoa vastaan. Oli pakko antaa Siriuksen mennä, vaikka se oli vaikeinta, mitä hän vielä ikinä oli joutunut tekemään.

Sitten kun kului tuo kaksi viikkoa, ajattelin että ensimmäistä kertaa onnellinen, kevytmielinen ja hemmoteltu James joutui tosiaankin selkä seinää vasten. Täytyy sanoa, että sinä oli jotain, joka ei ollut minulle vastenmielistä. ;D Huvitti tuo, miten Lily ei ollut edes hämmästynyt, kai hänkin oli sitten nähnyt jo enemmän kuin mitä James. Ja iloitsin tuosta, kuinka James tajusi, miten paljon pahaa mieltä oli Siriukselle huomaamattaan tuottanut ja koin, että se oli Jamesille jonkinlainen viisauden alku. Olin niin iloinen, kun James lähti Siriuksen luokse, ja meni vähän väkisinkin sisään tämän kotiin, koska kyllähän tuo tilanne vaati sitä. Ajattelin, että kulunut aika oli täytynyt olla todella pitkä myös Siriukselle, ja tämä oli varmaan jo ehtinyt ajatella, että James oli tehnyt valintansa ja jättänyt hänet. Eikä sitten jaksanut enää mitään muuta kuin maata sängyssään pimeässä. :( Se tuntui kamalan pahalta, mutta onneksi James tuli ja onnistui sanomaan se oikeat sanat, joiden myötä kaikki alkoikin korjaantua. Tästä välittyi ihan mieletön rakkaus ja yhteys, henkisesti ja fyysisesti, tuota lempinimien käyttöä myöten. :) Ihan uskomaton päätös tälle muuten ahdistavalle tilanteelle ja koko tarinalle. Ja niin kaunis. :)

Kiitos paljon tästä, voin vain sanoa, että rakastin tätä. :) Jäin muuten miettimään, mikä ihme tuo prequel oli, johon Satine kommentissaan viittasi? Minulta on ilmeisesti mennyt jotain ihan kokonaan ohi, mikä ei tosin ole ensimmäinen kerta. ;D 

//Kiitos paljon linkistä, Satine! Olihan tuo tosi ihana pätkä, ja huvittaa kyllä sinänsä, että kun tuo on canonia, se on minusta niin raskaasti ristissä sen canonin kanssa, jossa James meni naimisiin ja vakiintui alta parikymppisenä. Lisäksi korjasin palautteen kirjoitusvirheitä, joita olikin paljon.
« Viimeksi muokattu: 17.10.2022 11:21:57 kirjoittanut Pahatar »
Why is it that we feel more comfortable seeing two men holding guns than two men holding hands?

FiFi - Fiksu ja Filmatiivinen fiktiofoorumi

Satine

  • ***
  • Viestejä: 231
Pahatar, se prequel oli joskus vuonna 2008 kirjoitettu lyhyt tarina, jonka Row tarjosi hyväntekeväisyyteen. Löytyy mm. täältä.
Yes we're lovers, and that is that.

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 346
Satine: Juu ei missään nimessä haittaa pidempi kommentti, vaan ihan päinvastoin, kyllähän tästä parituksesta ja näistä tyypeistä jaksaa intoilla ja jauhaa itsekin miten paljon tahansa.  ;D Kyllä vaan, nimenomaan tuota prequel-tarinaa mietin tässä, kun se on niin mainio pikku kurkistus Jamesin ja Siriuksen koulun jälkeiseen elämään, mutta toisaalta kertoo niin paljon siitä, mikä niille oli oikeasti silloin(kin) tärkeintä, eli ajan viettäminen yhdessä, kaikenlaisen jännityksen hakeminen, eikä nyt ainakaan missään nimessä mikään aloilleen asettuminen ja perheen perustaminen.  ;D

Oli sellainen olo, että teki mieli hiukan pureskella, miltä tuo olisi mahtanut tuntua niistä, kun vuosia oltiin oltu niin tiiviisti kylki kyljessä koko ajan, ja nyt yhtäkkiä pitikin tyytyä paljon vähempään. Oikeasti se voisi olla aika pysäyttävä havainto, niin kuin se tässä oli ainakin Jamesille, tajuta että tuon tyypin kanssahan minä vain haluan oikeasti olla, eikä kenenkään muun kanssa voi tuntua samalta. Siriuksen ajatukset jäivät hiukan enemmän lukijan tulkinnan varaan, mutta aika selvää on, että se raukka on tajunnut rakkautensa Jamesiin jo aika kauan, ja pitänyt sitä varmaankin yksipuolisena, mutta sitten on myös helppo kuvitella sen pinnan kiristyvän, kun James aina kuitenkin antaa hiukan toivoa siitä, että ei tässä nyt ehkä ihan tunnukaan siltä, että tämä parisuhde Lilyn kanssa on hyvä idis. Ja James varmaan vihjailuillaan alitajuisesti toivoo Siriuksen sanovan juuri sen, minkä se sitten päätyikin sanomaan (vaikka olisi James voinut tilanteensa muutenkin ymmärtää ja tunnustaa, eikä olisi tarvinnut kiusata toista noin paljon).

Itsekin ajattelen, että jos jotkut, niin James ja Sirius olisivat ehkä voineet pystyä tuon tason suoraan puheeseen, Sirius sanomalla mitä oikeasti pitää sanoa, ja James ottamalla sen vastaan menettämättä hermojaan ihan täysin. Kyllähän noin pitkään ihmissuhteeseen jo täytyy mahtua niitä kireämpiäkin hetkiä, ja onkin ihana ajatella, miten nämä olisivat voineet pärjätä keskinäisen avoimuutensa ja kaiken kestävän luottamuksensa avulla siinä vaikeassa lajissa, joka pitkä parisuhde on, vaikka kumpikin aikamoisia säätäjiä onkin.  ;D

En vaan yhtään näe Jamesin ja Lilyn välillä tuota samaa, vaikka kyllä tässä Lily hiukan surettaakin, kun eihän se nyt sen vika ole, jos James on juossut sen perässä monta vuotta väärin perustein. Mutta ei, en missään nimessä usko, että James ja Sirius olisivat koskaan voineet elää onnellista elämää ilman toisiaan (tai edes niin, että käydään toisen luona hiukan kahvilla sunnuntaisin, eikä sitten muuta). Pakkohan sen oli olla niin, en suostu uskomaan muuta. ;D

Olisi ihan varmana ollut Jamesille ahdistava tilanne huomata, että Sirius etääntyy hänestä koko ajan enemmän, hän yrittää varastaa yhteistä aikaa sen kanssa kaksin, ja samaan aikaan Lily kotona ärsyyntyy koko ajan enemmän. Kai nyt ärsyyntyy, kun huomaa, ettei toinen sen kanssa haluakaan viettää aikaa, niin paljon kuin onkin siihen suhteeseen halunnut (tai sanonut haluavansa). Mutta varmaan vain jonkin tällaisen kautta James olisi ehkä ikinä voinut tajuta, että jos jotain oikeasti haluaa, se pitää ensinnäkin uskaltaa tunnustaa ääneen, ja sitten toimia sen mukaan. Ja että kun yhteen suuntaan kumartaa, toiseen väkisinkin pyllistää. Eli ettei edes hän voi saada kaikkea samaan aikaan.  ;D

Kiitos aivan mielettömän ihanasta kommentistasi, tulin taas niin hyvälle mielelle siitä.  :)

Pahatar: Juu, niinhän tässä pääsi käymään, että inspiraatio tähän tekstiin iski jollain lauantai-illan koiralenkillä (joilla useimmat muutkin ideat tulevat mieleen ja alkavat elää, kun on aikaa olla ajatustensa kanssa itsekseen), ja sitten sitä tiesi, että tämän kirjoitan joko heti tai en ollenkaan.  ;D Kyllä muuten väsytti seuraavana aamuna, kun herätys oli kumminkin ihan normiaikaan, mutta joskus sitten on vaan pakko. Ja on tosiaankin niin, että jokin Sirius/James -kipinä jäi elämään luettuani sinun ihanan Uuden edessä -shottisi, ja siksi alun perin tulin miettineeksi juuri heitä kahta. Niin, että kiitos innoituksesta!  :) Sellaistahan tämä ihanien hahmojen fanitus parhaimmillaan on, että yksi idea johtaa aina johonkin seuraavaan, ja niitä on sitten hauska pureskella yhdessä ja ihastella hahmoja milloin missäkin tilanteessa.  :)

Minuakin on aina hiukan nyppinyt canonissa se, miten Jamesin ja Lilyn suhde on kuvattu tuollaisena hirveän ihanteellisena ja ideaalina, ikään kuin ne olisivat olleet tuossa 20 vuoden kypsässä iässä kovinkin seesteisiä, kypsiä ja valmiita kaikkeen siihen, mitä tarkoittaa sitoutua toiseen ihmiseen ihan avioliiton ja perhe-elämän tasolla, ja kaiken sen, mitä se oikeasti tarkoittaa. (Tekisi mieli todeta, että mitenhän moni kaksikymppinen on oikeasti valmis siihen, tai tietää edes, millaisen tyypin kanssa sitä loppuelämänsä tykkäisi elellä ja millaista elämää viettää. Olen miettinyt tätä James/Lilyä ja sen realistisuutta ihan omienkin kokemusten pohjalta siitä, millainen sitä nyt vaikka oli sen ikäisenä, ja miten valmis kaikkeen siihen, mihin luuli olevansa. Mutta tämä menee nyt aika syviin vesiin, joten ei siitä sen enempää.) :)

Itselläkin on tuo sama fiilis, että Lily tuntuu pelkältä ikävältä häiriötekijältä Jamesin ja Siriuksen rakkauden tiellä, vaikka olet oikeassa, että eihän se ole Lilyn vika, että James on sitä vuosikaudet piirittänyt. James on kyllä aika helppo kuvitella noin, että se olisi voinut vaikka peitellä näkyvällä Lilyn jahtaamisella todellisia tunteitaan sekä itseltään että muilta, eli sitä että tuntee pelottavan paljon vetoa omaan parhaaseen ystäväänsä. Kun oikeasti, jos joku on syvästi rakastunut, kuinka moni oikeasti julistaisi sitä jatkuvasti ääneen kaikelle maailmalle siitä huolimatta, että saa pelkkää torjuntaa? Kyllä olen taipuvainen ajattelemaan, että syvät tunteet on myös herkkiä asioita, ja torjunnan pelossa ne haluttaisiin pitää piilossa, ja korkeintaan silloin tällöin kokeilla kenenkään huomaamatta, josko toista kuitenkin kiinnostaisi.  :) Niin että noinkohan Lily sittenkään oikeasti oli Jamesin suurin rakkaus, tuskin.  ;D

Oli kyllä itsestänikin aika riipaisevaa kirjoittaa Sirius ja James ensin etääntymään, sitten ajautumaan melkein kunnon riitaan keskenään, mutta sitten olikin sitä ihanampaa ratkaista kaikki suudelmalla ja rakkaudentunnustuksella, joka veti ihan täysin maton Jamesin jalkojen alta. Samaa mieltä olen, että kyllä James tarvitsee jonkun näyttämään sille hiukan kaapin paikkaa, ja sen ettei aina voi vaan haluta ja saada ihan kaikkea, vaan pitää oikeasti selvittää tiettyjä asioita itselleen ja toimia vasta sitten. Eli pisteet kotiin Siriukselle, joka oli todellakin paljon paremmin kartalla kuin James, joka oli ihan pihalla.  ;D Kiitos todella ihanasta ja mieltäni valtavasti lämmittäneestä kommentistasi, ja kiva jos tämä toimi sunnuntaiaamun piristyksenä! :)

Ja koska en oikeasti osaa kirjoittaa lyhyitä tarinoita, on minulla nyt tämän kirjoitettuani sellainen olo, että oikeastihan minua huvittaisi tietää, mitä Jamesille ja Siriukselle tapahtuu tuon jälkeen. Eli, on tässä tullut idea yhdestä hiukan pidemmästä tarinasta, joka alkaisi näistä lähtökohdista. Mutta katsotaan, millä aikataululla pääsen sen pariin... Varmaan kuitenkin joskus.  :)
« Viimeksi muokattu: 21.10.2022 09:41:41 kirjoittanut Altais »

Ygritte

  • [igrit]
  • ***
  • Viestejä: 444
Kaipasin pientä angstia tähän iltaan ja onneksi löysin tämän ficcisi! Vaikka pakko sanoa, että Lilya alkaa käydä pian jo sääliksi. Kai voisi olettaa, että hän oli Jamesin suhteen aika vakuuttunut, kun pitkällisen riiaamisen jälkeen oli tälle tyttöystäväksi suostunut. Mutta onneksi tässäkin ficissä Lily oli jo aavistellut jotain! (Juuri kirjoitin kaivanneeni angstia ja sitten olikin hyvä, ettei sitä ole liikaa :D Ilmeisesti tässä ficissä sitä oli minulle juuri sopiva ilta-annos :D )

Toisaalta Jamesin ajatukset ja tunteet olisivat voineet olla vain jännitystä ennen suurta elämänmuutosta, eli naimisiin menoa. Mutta voi Sirius parkaa. Miten pahalta onkin voinut tuntua kuunnella ystävän valitusta parisuhteesta / naimisiin menemisestä, kun itsellä on aivan toisenlaiset tunteet pelissä. Ja silti Sirius ihanana ystävänä on ollut Jamesin tukena eikä nyt ainakaan heti ensimmäisen mahdollisuuden tullen viettelemässä tätä.

Lainaus
”Vittu, ei olisi pitänyt sanoa mitään”, Sirius henkäisi kuin itsekseen. Sitten hän aivan yhtäkkiä suuteli Jamesia.

Tähän oikein tiivistyy kaikki se turhautuminen ja ärsyyntyminen tilanteeseen. Miten James ei vain ilmeisesti tajua. Ei Siriuksen tunteita, ei omia tunteita, ei omaa parastaan, ei mitään! (James alkaa kuulostaa ihan Harrylta? ;D )

Lainaus
”Halusin vain sinun tietävän, että olen ihan täysin ja kokonaan sinun, jos vielä haluat minut. Kaikki on selvää nyt, ja minä tiedän kyllä, että olen ollut liian tyhmä ja ihan liian kauan. Ymmärrän, jos et voi antaa sitä minulle anteeksi. Mutta riippumatta siitä tai mistään, minä rakastan sinua, eikä typerä sydämeni ole koskaan muuta osannutkaan kuin rakastaa sinua. Niin se on ollut koko ajan. Kunpa vain olisin uskaltanut myöntää sen ajoissa.”

Ja pakko nostaa vielä tämä ihana rakkaudentunnustus tähän. On se toisaalta oikein hyvä, että kirjoittelet paljon näitä onnellisia loppuja, sillä nämäkin miehet selvästi ansaitsivat omansa <3
This won't turn into a hyperfixation
and
Other Hilarious Jokes You Can Tell To Yourself

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 506
Jaahas, J/S ja angstista romantiikkaa, sehän huutelee minun nimeäni. Niin ihanaa, että kirjoitat näistä!

Arvostan, että James tässä pysähtyy miettimään tätä tyhjää kohtaa itsessään ja tajuaa sen johtuvan Sirius-vajeesta!
Lainaus
James ei voinut mitään sille epäkiitolliselle tunteelle, että hänen elämässään, hänessä itsessään, oli tyhjä kohta siinä, missä Siriuksella oli ollut tapana olla.

... vaikka ei nyt sitten tuolla baarissa osaakaan vielä puhua muusta kuin Lilystä! Ahh miten toimivaa, ja mikä kamala kärsimys Siriukselle, vuodesta toiseen ja aina vaan kuulla Lilystä. Muutoinkin musta on aina tosi kiinnostavaa lukea erilaisia tulkintoja J/S:stä kun Lily on kuviossa mukana, vaikka tässä hän ei suoranaisesti esiintynytkään. Oikeestaan tosi toimiva ratkaisu, että tässä esiintyy vain James ja Sirius.

Huvittaa Jamesin täysimittainen paniikki - apua, en tiedä miksi, varmaan myötätunto olisi myös ihan varteenotettava tunne tässä kohtaa! Ehkä huvittuminen johtuu siitä tietystä tietämättömyydestä ja tajuamattomuudesta, joka on tosi Jamesia. Siinä on myös jokin kutkuttava ristiriita; miten voi olla tajuamatta jotakin niin keskeistä niin läheisessä ihmisessä? Toisaalta se, miten hyvin nämä toisensa tuntevat, varmasti vaikuttaa siihen, miten kaikki on lopulta nopeasti selvää, että mistä tässä on kyse.

Sen sijaan koen suurta sympatiaa ja rakkautta ja liikutusta tämän tarinasi Siriusta kohtaan! Ahh tämä on aivan ihana:
Lainaus
”Vittu, ei olisi pitänyt sanoa mitään”, Sirius henkäisi kuin itsekseen. Sitten hän aivan yhtäkkiä suuteli Jamesia.

Loppu on ihanan tunteikas ja kaunis. Ja nimi tyylikäs!
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 346
Ygritte: Tätähän se itselläkin vähän on, kun kaipaa toisaalta angstia, muttei sitten kuitenkaan oikein kaipaakaan ainakaan liikaa, vaan vähintään lopussa kaiken pitää kääntyä onnellisempaan suuntaan. En vaan osaa jättää ihania hahmoja rypemään omaan kurjuuteensa, olen siihen liian pehmo.  ;D Tuo on kyllä totta, että James kaikessa tajuamattomuudessaan muistuttaa aika laillakin Harrya, ja aika samanlaisiksi ne kirjoittaessani miellänkin muuten, paitsi että James on tietty itseriittoisempi, äänekkäämpi ja joitain tiettyjä kanssaihmisiä kohtaan voi olla tosi ilkeäkin. Mutta silti tykkään Jamesista ja ajattelen, että on sillä pinnan alla kuitenkin sydän, ja tottakai sekin oikeasti rakastaa Siriusta, niin kuin Siriuskin sitä.  Lily hiukan säälittää toisaalta myös itseä, eikä sitten kuitenkaan, koska en oikein ajattele sen ja Jamesin sopivan yhteen. Niin että onhan se parempi sitten myöntää tosiasiat ja mennä eteenpäin. Mutta kiva, että Jamesin ja Siriuksen onnellinen loppu miellytti. Kiitos paljon kommentistasi!  :)

Ricolette: Angstinen romantiikka kieltämättä istuu Jamesille ja Siriukselle aika hyvin, vaikka olenkin huono angstaamisessa ainakin silloin, jos mukaan ei voi uittaa onnellisempaa tai ainakin hiukan toiveikkaampaa loppua.  ;D Mutta niinpä, kyllähän Jamesilla nyt on täytynyt olla vallan hirveä Sirius-vaje (ihana ilmaus muuten!) Tylypahkan vuosien jälkeen, ja toisinpäinkin, mutta niin helppo kuvitella, että jonkin tällaisen kautta James reppana vasta tajuaisi oikeat tunteensa, kun taas Sirius varmaan olisi tajunnut omansa jo vuosia sitten. Ja niin Jamesia yrittää piristää Siriusta aloittamalla kauhea valitusvirsi Lilystä ja parisuhteeseen sitoutumisen rankkuudesta, kun ei yhtään näe, että se vain syö toista lisää. Ei ihme, että meni vähän kuppi nurin Siriukselta.

Enpä muuten oikein itsekään tiedä, miten James olisi voinut olla vuosia tajuamatta Siriuksen tunteita, hyvä kysymys. Ehkä sitten siksi, että Sirius on varmaan lapsesta asti oppinut pitämään kaikki asiaankuulumattomat tunteet piilossa rangaistuksen uhalla, kun taas James on vaan vähän paska tunteissa.  ;D Mutta kyllä tosi paljon sympatiaa koin tätä kirjoittaessani kovia kokenutta Siriusta kohtaan, kuin myös Jamesia paniikkinsa äärellä. Paljon kiitoksia kommentistasi!


Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 562
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Voi että, mitä idiootteja nämä kaksi tosiaan olivatkaan tässä! Nuoria ja tyhmiä, kai sen voi sillä selittää :D Ja taitaa se rakastuminenkin viedä joiltakin aivosoluja, ei sillä että Sirius ja James niin kovin fiksuja muutenkaan olisivat 😂 Miten paljolta he olisivat voineet välttyä, jos vain olisivat puhuneet alusta asti. Tai puhuivathan he kyllä jotain, mutta alkuun ihan vääriä juttuja.

Lainaus
”On välillä ihan sietämätöntä, miten Lily haluaisi minun oikein elävän. Ihan kuin sitä ihminen muuttuisi vuodessa nuoresta jätkästä joksikin ihmeen keski-ikäiseksi koti-ihmiseksi, joka punnitsee tarkkaan joka vitun askelensa riskit.”
Vääriä juttuja, kuten vaikka Lilystä, koska tässä kohdassa mä olin Siriuksen laimean reaktion (ja ficin aiheen) takia huutaa mielessäni et jumaliste James, älä puhu Lilystä nyt! :D Ja siltikin James vain jatkoi ja jatkoi ja kaiken lisäksi sävy lähestyvästä avioliitosta oli niin semmoinen, että ihan kuin hänet olisi melkein pakotettu siihen... 😅 Oon kyllä aina ajatellut, että hän ja Lily olivat kyllä kauhean nuoria naimisiin mennessään, ehkä turhankin nuoria. Se ainakin huokuu Jamesista tässä.

Onneksi kuitenkin lopulta James ja Sirius saivat puhuttua auki niitä oikeitakin juttuja, vaikka siinä kestikin aikansa. Molemmat kärsivät niin turhaan, oman tyhmyyden ja itsepäisyydenkin takia 😅 Vähän nauratti se, miten James sitten ilmiintyi Siriuksen taloon sisään, vaikka sellainen kiellettyä onkin. Muistelin, oliko canonissa puhuttu siitä, voiko asuntojen sisälle normaalisti ilmiintyä, Tylypahkaan ei ainakaan sillä taika estää sen, mutta jos jotain loitsuja yleensä onkin ilmiintymistä estämässä, ehkä Sirius oli jättänyt ilmiintymismahdollisuuden ihan vain Jamesia odottaakseen ;D Vaikka kuinka muka onkin, ettei haluaisi nähdä, mitä jos hän salaa nimenomaan toivoikin, että James tulisi... Oi että tätä on hauska spekuloida!

Hyvä myös, että niistä oikeista jutuista puhuttiin ennen kuin James ehti mennä Lilyn kanssa naimisiin. Sehän nyt tästä oiskin puuttunut, että häät olisi pidetty, koska sen jälkeen aivan varmasti Siriuksesta varsinkin olisi tuntunut kamalalta. Silloin hän varmaankin aattelis, että olis menettänyt Jamesin lopullisesti ja olisi liian myöhäistä toivoakaan muuta  :'( Mut joo, hyvä ettei niin ehtinyt käydä, ja loppu oli pohjimmiltaan iloinen ja Lilykin ymmärsi! Kaipa hän oli jotain epäillytkin, kun ei yllättynyt. Toivottavasti tämä käänne ei häntä satuttanut liiaksi, kuitenkin niin pian ennen häitö tommosta.

Lainaus
”On se. Ja kuule… miten olisi, jos sittenkin kutsuisit minua vielä Anturaksi?”
Tää lopetus oli kyllä ihan täydellinen, varsinkin otsikkoon yhdistettynä :3 Sen jos minkä perusteella selvää että loppu ainakin hyvin. Ja niinhän sitä sanotaan, että loppu hyvin, kaikki hyvin. Toivottavasti tässäkin niin.
お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 346
Larjus: Niinhän ne rakastuneet idiootit on joskus aika ihania, ja varmaan ainakin tuon tyyppinen rakastuminen lamaannuttaa ne viimeisetkin toimintakykyiset aivosolut.  ;D Ihan varsinkin Jamesilta tässä, koska on aika selvää, että Harry on perinyt häneltä hiukan muutakin kuin ulkonäön, kuten vaikka nuo tunnepuolen taidot. Ei Sirius ehkä ole paljon fiksumpi, mutta on se ainakin vähän, kun yrittää ainakin saada Jamesille sanotuksi, miten asiat ovat. Eihän sitä nyt kannata naimisiin mennä, jos koko aika epäilyttää. Ja varmaan Jamesin toive (ainakin alitajuinen) olikin, että Sirius sanoisi juuri sen, koska ei se varmaan voinut tuollaista asiaa mitenkään tajuta ilman, että sen joku sanoo.  ;D

Lilystä ajattelen, että varmaan sillä oli vientiä ihan jonoksi saakka, eikä James varmaan muutenkaan olisi sille mikään ideaalein kumppani ollut. Jotenkin näen sen sopivan yhteen jonkun hiukan harkitsevamman kanssa, ehkä vaikka Remuksen tai Reguluksen (kumpikin paritus on lemppareitani, jos hettiä tulee kirjoitettua). Niin että en usko Lilyn tarvitsevan jäädä suremaan pitkäksi aikaa, jos edes ollenkaan.  ;D Vaikkei se tässä käynyt ilmi.

Asuntoon sisään ilmiintymisestä muistelisin jotenkin niin, että tavallisiin asuntoihin varmaan pystyi ilmiintymään, mutta se oli äärimmäisen epäkorrektia, niin kuin jästeilläkin omin päin toisen kotiin meneminen. Mutta varmaan sodan aikaan olisi ollut pakko kehittää joitain estoja tuolle, koska ei kuolonsyöjät varmaan soitelleet ovikelloa. Tykkään silti tosi paljon teoriastasi, että tottahan toki Sirius nyt Jamesille olisi jättänyt tuon mahdollisuuden silti.  ;D Ja hyvähän se oli, että James päätti käyttää sitä. Suuret kiitokset ihanasta kommentista!❤️