Kirjoittaja Aihe: Ketunhuutoja (K-11 • kipeä ja lempeä muodonmuuttajadraama, Nikolai[/Juhani] • 3 x 3,5-raapale)  (Luettu 3295 kertaa)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 763
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50




K-11

3 kertaa kun… V omalla aiheella (kolme ketunhuutoa)
FinFanFun1000 sanalla 706. outolintu
Otsikoinnin iloja -kevätkurssi yhdyssanaotsikolla
Salainen ystävä V
Sana/kuva/lause10 #2 (kuva)

Ihanaa myöhäistä ystävänpäivää ihanalle Lauchuolle! :-* Toiveissa oli kettuihmisiä, ja niiden ympärille tämä teksti rakentui. Alun perin halusin kirjoittaa muodonmuuttajista postapokalyptisessä ympäristössä, mutta se ei lähtenyt sitten millään, ja niinpä piti nopeasti keksiä jotain muuta. Pelastuksekseni koitui sitten 3 kertaa kun -haaste. Teksti koostuu siis kolmesta 350-sanaisesta raapaleesta, jotka yhdessä kertovat tarinan. :) Kokonaisuus on hiomaton ja varmaan huterakin, mutta ehkäpä siitä kuitenkin on jotain iloa! Tätä oli ihanaa kirjoittaa, ja Nikolaista tuli minulle kovin rakas.




Äidille

Nikolain äidin arkkua ei avattu. Se kuitattiin omaisten toiveella. Arkunkantajina toimivat vain perheenjäsenet ja läheisimmät sukulaiset, jotka tiesivät Saitovien salaisuuden. Sekin kuitattiin omaisten toiveella. Kaikki oli lähes normaalisti. Ne olivat normaalit ortodoksiset hautajaiset. Saattoväellä oli palavat tuohukset, ja vainaja hyvästeltiin arkun äärellä kumarruksin ja ristinmerkein. Vanhoillisimmat sukulaiset tietysti supisivat keskenään siitä, miksi arkku pysyi kiinni – Olga Saitovhan oli menehtynyt siististi sydänkohtaukseen –, mutta heidän annettiin supista. Ajan myötä outoudet unohtuisivat. Ajan myötä muistettaisiin vain, miten hieno ihminen Olga Saitov oli ollut. Kukaan ulkopuolinen ei koskaan saisi tietää, että arkussa lepäsi siron ja kauniin naisen sijasta siro ja kaunis punakettu.

Nikolai ei ollut siro tai kaunis, kun hän hautajaispäivän yönä pinkoi Sinerväkallioille ketturuumiissaan. Nikolai oli kahdentoista, ja siinä missä hänen ihmisensä oli vielä lyhyenläntä pojankoltiainen, hänen ketussaankin oli pennun kömpelyyttä ja keskeneräisyyttä. Vaistot kiisivät lujempaa kuin mihin tassut pystyivät, ja kivenmurikat ja ruohomättäät horjuttivat tasapainoa.

Isä oli käskenyt Nikolaita pysymään kotona ja ihmisenä. Aleksei Saitov ei ollut koskaan hyväksynyt vaimonsa ja poikansa lahjaa; hänelle se oli aina ollut kirous. Isä jaksoi muistutella siitä, miten vaarallista villieläimenä juoksenteleminen oli. Nikolaista tuntui, että äidin kuolema kettuna oli herättänyt isässä karmaisevaa tyytyväisyyttä: mitäs minä sanoin – vaarallista.

Isä ei ollut kuitenkaan pystynyt estämään Nikolaita, kun poika oli livahtanut ulos ja kadonnut kesäyöhön. Niin äitikin oli tehnyt sinä kohtalokkaana yönä, kun ketun vaistot olivat virittyneet äärimmilleen ja rukoilleet antautumaan, unohtamaan maalliset murheet.

Sinerväkallioiden jylhimmän jyrkänteen reunalla paloi yhä hautakynttilä, jonka Nikolai oli sinne vienyt. Äidin ketturuumis oli löytynyt kaukaa alapuolelta. Sinne Nikolai ei ollut pystynyt menemään sen jälkeen, kun hän oli löytänyt elottoman äitinsä. Verijäljet olisivat varmaan vieläkin kalliossa, tai ainakin Nikolain verkkokalvoilla.

Isä väitti, että äiti oli pudonnut vahingossa paetessaan sutta tai ilvestä. Nikolai toivoi, että se oli totta.

Nikolai seisoi reunalla ja ulisi. Ketunpennun kurkusta karkasi kimeiden ulvahdusten sarja, joka katosi kesäyön liian lempeään valkeuteen. Nikolai halusi huutaa surunsa koko maailmalle, ja kettuna hän pääsi lähimmäs toivettaan. Kettuna hän tuli kuulluksi tavalla, jolla häntä ei olisi koskaan ihmislapsena kuultu, sillä eläintä eivät pidätelleet ihmismielen ja ihmiskunnan kahleet ja kalterit. Kettu sai olla lähempänä luonnon välittömyyttä kuin ihmispoika, jonka isä hoki pysy miehenä, ei miehet itke.



Kauhukoplalle

Kauhukopla yllätti Nikolain yläasteen pyöräkatoksen kulmalla, kun hän avasi pyöränsä lukkoa helpottuneena siitä, että oli perjantai-iltapäivä ja hän oli onnistunut välttelemään kiusaajiaan koko viikon.

Krisu tarttui Nikolaita takaapäin hartioista ja tempaisi niin, että Nikolai horjahti häntä vasten ja pudotti avaimensa. Nikolai ei nähnyt taakseen, mutta hän tunnisti Krisun nahkatakin verhoamat käsivarret rinnallaan. Hän haistoi äitelän partaveden ja tupakankatkun vastenmielisen sekoituksen. Krisu kähisi: ”Kappas, homppelihan kapsahti syliin.”

Krisun nauru oli vielä käheämpi kuin hänen puheäänensä. Hän tuuppi Nikolain pois pyöräkatoksesta. Silloin Nikolai näki muutkin Kauhukoplan jäsenet, Jasun ja Miksun. Heillä oli kasvoillaan identtiset yhdistelmät huvittuneisuutta ja kyllästyneisyyttä. Kaipa he olivat nähneet näytöksen niin monta kertaa, etteivät jaksaneet panostaa. Krisu oli kolmikosta se, jolla oli pakkomielle Nikolain kyykyttämiseen.

Nikolai tajusi, mikä Krisun määränpää oli: kuralätäkkö koulupihan verkkoaidan vieressä. Sinne hän päätyi kuin päätyikin, naama edellä, vaikka hän yritti pyristellä vastaan ja irrottautua Krisun kuolemanhalauksesta.

Kylmä, surusta sakea kuravesi ympäröi Nikolain. Sitä pirskoi suuhun; sen hiekkakiteet karhensivat kitalaen. Se sotki silmälasit. Se kasteli vaatteet litimäriksi ja raskaiksi. Samalla lätäkkö kuitenkin oli Nikolain turvasatama, sillä sen ansiosta hän selvisi vain muutamalla potkulla, joista yksikään ei kohdistunut arkoihin paikkoihin; eihän Kauhukopla halunnut omia vaatteitaan kurata.

”Kuranruskea pukee sua”, Krisu sanoi, kun viimeinen isku oli jymähtänyt Nikolain polvitaipeeseen ja jättänyt jälkeensä tympeän kivun. ”Ties vaikka löytäisit noissa vetimissä itelles jonkun panopojun. Tulkaa jätkät, häivytään…”

Nikolai rämpi ylös ja näki poikien palaavan pyöräkatokseen. Jasu poimi avainnipun ja viskasi sen metsään tien toiselle puolelle.

Lokakuun koleus pureutui Nikolain märkien vaatteiden läpi. Muutama oppilas vetelehti pihalla ja tuijotti Nikolaita. Kukaan ei uskaltanut vastustaa Kauhukoplaa. Nikolai oli valikoitunut koplan silmätikuksi venäläisten juurtensa tähden. Sittemmin joku oli keksinyt, että hänen täytyi olla homo, sillä hän piti piirtämisestä.

Nikolai ylitti tien, piiloutui metsään ja muuttui ketuksi. Tunnekuohun vallassa se kävi helposti. Sydänala kouristui eläimellisestä vapaudenkaipuusta. Hetkessä hoikka, nuori kettu pyristeli irti ihmisvaatteista.

Nikolai hyödynsi ketun hajuaistia ja löysi avaimet kivenkolosta. Isä olisi tappanut hänet, jos hän olisi hukannut ne.

Kettu kirkui sarjan karkeita varoituskarjauksia. Nikolai ei ollut osannut itkeä sitten äidin kuoleman. Vain kettuna hän osasi purkaa tunteensa, mutta sitäkään hän ei enää tehnyt. Piti hillitä, piti olla ihminen, piti kasvaa mieheksi.



Juhanille

”Vau”, sanoi ihaileva ääni Nikolain takaa.

Nikolai tunsi punastuvansa jo ennen kuin hän käännähti katsomaan puhujaa. Ääni oli tuttu: se oli matala ja lempeä, ja se kuului Nikolain fuksikaverille, Juhanille. Äkkiä Juhanin läsnäolo ja läheisyys alkoivat väreillä kaikkialla Nikolain vartalossa, nenänpäästä varpaisiin. Keväisen aamupäivän heleänraikas ilma kiteytyi ja sähköistyi.

Nikolai istui luonnoslehtiöineen yliopistorakennuksen ulkoportailla. Hetken hän kirosi itseään, uppoutumiskykyään ja varomattomuuttaan, sillä hän ei esitellyt henkilökohtaisia töitään kenellekään. Vahinko oli kuitenkin päässyt käymään, kun Juhani oli vähin äänin ilmaantunut hänen taakseen. Nikolai painoi lehtiönsä rintaansa vasten ja hymyili epävarmana Juhanille, joka istahti hänen viereensä.

”Saanko miä vielä vilasta?” Juhani kysyi. ”Se näytti upealta.”

Nikolain järki kehotti häntä kieltäytymään, mutta kun hän katseli Juhania, hänen sydämensä upposi tämän hymykuoppiin. Juhanin silmien vihreät sävyt toistivat keväisen luonnon elinvoimaa, ja Juhanin rento kehonkieli aiheutti Nikolaissa melkein vastustamattoman mieliteon hivuttautua lähemmäs. Juhanin ääni ja puheenparsikin lähettelivät miellyttäviä väristyksiä pitkin Nikolain kylkeä.

He opiskelivat ensimmäistä vuotta taidekasvatusta. Orientaatioviikosta lähtien Nikolai oli tuntenut selittämätöntä vetoa Juhania kohtaan, niin henkistä kuin fyysistäkin. Vuoden mittaan hän oli tutustunut Juhaniin paremmin kuin keneenkään. Se oli ollut kutkuttavaa aikaa.

Siinä kevätauringon hellässä syleilyssä Nikolai ajatteli, että Juhanille jos kenelle hän voisi näyttää piirustuksensa, varsinkin kun tämä oli sen jo kertaalleen nähnyt. Niinpä hän ojensi lehtiönsä ystävälleen.

Nikolain sydän pamppaili Juhanin tarkastellessa piirustusta. Se esitti hahmoa, jonka kasvot olivat puoliksi naisen, puoliksi ketun. Nainen hymyili, ja ketunkin silmissä pilkehti elämäniloa. Sellaisena Nikolai muisti äitinsä, etenkin kevätauringon pilkistellessä ja ilakoidessa.

”Siä oot niin taitava”, Juhani sanoi. ”Kynänpainot ja varjostukset ja kaikki… Ja etenki ilmeet, vivahteet. Ihan ku miä kattosin oikiaa ihimistä ja ennen kaikkea persoonaa. Siä loistat kasvokuvissa.” Juhani vaikeni hetkeksi ja vilkaisi sitten Nikolaita veikeä hymynkare suupielessään. ”Piirtäsitköhän siä miutki, jos miä kauniisti pyytäsin?”

Ennen kuin Nikolai ehti häkellykseltään reagoida, Juhani muuttui vaivaantuneeksi ja ojensi lehtiön takaisin.

”Oho, se tais olla vähä tyhymästi sanottu, miä –”

Muisto äidistä ja äidin lempeästä hyväksynnästä sai Nikolain ojentamaan kätensä, laskemaan sen Juhanin kämmenselälle ja puristamaan. Hänen sydämensä pamppaili entistä lujemmin, kun hän sanoi: ”Kyllä mä voin sut piirtää.”

Kettu kirmasi kevätiltaan kerrostalolähiön takametsässä. Se syleili olemassaoloaan ja innostui kutsuhuutoihin, joissa kajahti kaipaus ja rakkaus.
« Viimeksi muokattu: 20.02.2020 14:42:18 kirjoittanut Waulish »


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 5 712
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Olipa haikea ja koskettava kertomus, ja varmaan aika monelle tuttu - ilman mahdollisuutta purkaa tuntojaan ketun hahmossa. Liian moni on mahtanut joutua kuulemaan sen, että ei saa itkeä, ei näyttää pahaa mieltään. Puhumattakaan siitä, miten paljon mahtuu maailmaan kiusaajia. :'(

Siksi olikin ihanaa, että tarina sai valoisan ja kevyen päätöksen, kun viimein löytyi ihminen, jonka kanssa oli helppo olla ja tulla hyväksytyksi. :) Samalla Nikolain kehitystarina kertoo siitä, kuinka aina on mahdollista, että ikävätkin vaiheet jäävät taakse, ja vielä koittaa elämässä parempi aika. :)

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 763
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Fio, oi, olipa ihanaa saada kommentti tähän tekstiin! Tämän kirjoitusprosessi oli jotenkin aika intensiivinen ja tunteikas, vaikka lopputuloksena olikin aika lyhyt ja kompakti paketti. On hienoa kuulla, että lukukokemuskin kosketti! Minustakin tuntuu siltä, että aivan liian moni saa elämänsä varrella kuulla, että pitää pysyä kovana eikä tunteita tai minkäänlaista heikkoutta saa näyttää, ja helpostihan siihen alkaa uskoa, jos sellaista kommenttia tulee esimerkiksi omalta vanhemmalta niin kuin Nikolain tapauksessa. :-\ Kiusaajiakin mahtuu maailmaan aivan liikaa. Halusin tässä tekstissä käsitellä sitä, miten älyttömistä asioista voikaan joutua kiusatuksi vain, koska sattuu olemaan väärässä paikassa väärään aikaan ja törmäämään vääriin ihmisiin.

Mukavaa, jos päätösosa sai kuitenkin hyvälle mielelle. :) Minäkin hykertelin kirjoittaessani sille, miten ihanaa on, että Nikolailla vihdoin on joku, jonka kanssa voi olla oma itsensä. Toivottavasti tästä kääntyykin uusi sivu hänen elämässään.

Kiitos kovasti ihanasta kommentista, kylläpä se ilahdutti! :-*


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 437
  • ava by Rosmariini
Maailman. Ihanin. Nimi. !!

Nyt kun sain tuon pois sydämeltäni niin terveisiä kommenttikampanjasta!  ;D
Tarinakin oli itsessään ihastuttavan haikea, melankolinen ja kaunis. Kakkosraapale oli tunnelmaltaan erilainen kuin muut siihen sisältyvän kiusaamiskuvauksen takia. Päättelin heti alussa, että kyseessä on ortodoksihautajaiset, kun ihmeteltiin arkun kiinni olemista - ja Nikolain nimestä tottakai. Kiinnostava fantasiallinen elementti tämä ketuksi muuttuminen ja se, että se oli sijoitettu meidän tavalliseen reaalimaailmaan. Se miten Nikolai osasi - ja sai - ilmaista tunteitaan vain kettumuodossa oli riipaisevaa. Viimeisen raapaleen Juhani oli suloinen. Jotenkin tuli mieleen sellainen suomifilmien vankkarakenteinen, mutta herkkä maalaispoika hänestä. Ei ihme, että Nikolai oli ihastunut!

Semmoisen ihan pikkuhuomautuksen sanoisin, että eikö Nikolain äidin nimen kuuluisi olla a-päätteinen muoto - siis Saitova. Tämä on ainakin venäläinen tapa.

Mutta tämä oli ihana ja sanoinko jo, että nimi on ihan paras. Jos löytyisi Ketunhuutoja niminen kirja, se varmaan lähtisi kirjastosta mukaani kummempia miettimättä ;)

Paljon, paljon kiitoksia tästä Walle:-*
"Miten vaikeaa onkin pitää se mun mielessä
       Kuinka täysin tyhjin käsin olen täältä lähdössä."
           (Reino Nordin: Pysähdy kanssani tähän)                       
                            

                

                    
      
          

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 8 763
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Kelsier, mukavaa että pidit nimestä! Ajattelin sen olevan jotenkin aika perus, mutta hyvä jos se ei kuitenkaan ole liian perus tai ainakaan ihan tylsä tai mielenkiinnoton. Olen nyt viime aikoina jotenkin mieltynyt tällaisiin yhdyssanaotsikoihin, kun se oli taannoin Otsikoinnin iloja -kevätkurssin haasteena. :D

Iiks, ihanan mielikuvan olet saanut Juhanista! Se sopii kyllä hyvin, enkä minäkään ihmettele sitä, että Nikolai on ihan ihastunut ja käy läpi kaikenlaisia väristyksiä Juhanin seurassa. Oli ihanaa kirjoittaa tällaista oikein kevyttä ja siirappista ihastumishöttöä, varsinkin kun aiemmissa raapaleissa liikuttiin vähän synkemmissä tunnelmissa.

Semmoisen ihan pikkuhuomautuksen sanoisin, että eikö Nikolain äidin nimen kuuluisi olla a-päätteinen muoto - siis Saitova. Tämä on ainakin venäläinen tapa.
Haa, tätä minä en tiennyt ollenkaan! Ortodoksihautajaisista opiskelin Helsingin ortodoksisen seurakunnan sivuilta, missä oli hyvä tietopaketti tällaiselle tietämättömälle, mutta nimiasia ei ole koskaan tullut minulla vastaan. Päteekö se silloinkin, vaikka venäläispariskunta olisi suomalaistunut ja mennyt naimisiin Suomessa? Kiitos tästä mielenkiintoisesta tiedosta!

Ja paljon kiitoksia itsellesi ihanasta kommentista! :-*


lately I’ve been looking hard
where is my love, where is my luck, where is my faith


my reason to die another day

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
On kyllä joka kerta ihanaa lukea sinun tekstejäsi, kun näistä jää näin hyvä mieli ja samalla saa nauttia hyvin kirjoitetuista ihmiskuvauksista :) Tämäkään ei pettänyt vaan kannatteli itseään ihan loppuun saakka, sai hymyilemään ja ajattelemaan! Muutenkin olen Finissä lukenut paljon muodonmuuttajatarinoita (miten niissä ollaankin aina kettuja?), joten tämä oli ikään kuin mukavaa jatkumoa niille muille lukemilleni.

Pidin kaikista kolmesta raapaleesta kovasti, ehkä suosikkini oli kuitenkin tuo aivan ensimmäinen! Siinä minua puhutteli erityisesti tuo "lähes normaali" hautajaisseremonia ja erityisesti Olga Saitovhan oli menehtynyt siististi sydänkohtaukseen nauratti – niin tyypillistä vanhojen rouvien supinaa, voin oikein kuulla sen :D Mutta ensimmäinen raapale oli siitäkin syystä hieno, koska siinä tuli niin elävästi ja hienosti esiin Nikolain suhde äitiinsä ja kuinka paljon tämän menettäminen satutti. Varsinkin, kun Nikolain isä on tyypillinen maskuliinisen miehisyyden puolestapuhuja eikä anna Nikolaille tilaa kasvaa niin kuin nuoren äiti olisi tehnyt.

Kauhukoplassa pidin kohtauksen ahdistavuudesta ja kuinka oikeaan se osuu. En ole ikinä todistanut fyysistä koulukiusaamista, vaikkakin henkistä, mutta ajattelen, että tällaista se hyvin voisi olla Suomen kouluissakin. Luin alkuvuodesta Stephen Kingin Se, jossa kiusaamiskohtaukset ovat isossa osassa kirjaa, ja tästä tuli hyvin samankaltainen ahdistava olo kuin Kingin kirjoittamista kohtauksista. Siinä mielessä siis tavoitat mielestäni onnistuneesti tuon ahdistavuuden ja muiden koululaisten etäiset katseet.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että teksteissä saa ja pitääkin käsitellä vaikeita, ahdistavia ja synkkiä aiheita, olen myös sitä mieltä, että on ihanaa päättää monet tekstit tällaiseen toiveikkaaseen, kevätauringon valaisemaan tunnelmaan. Juhani/Nikolai tuntuu lukijan näkökulmasta niin luonnolliselta ja peilaakin juuri siksi todella onnistuneesti Nikolain ajatuksia ja tuntemuksia Juhanista. Ihana päätös tälle tarinalle, kun Nikolai isästään ja menneisyydestään huolimatta uskaltaa hakea itselleen mieluisaan kouluun, jossa pääsee tapaamaan itsensä kaltaisia ihmisiä :) Tulkitsinko oikein, että Juhani on myös muodonmuuttaja?

Ainoa, mikä hämmensi lukiessani oli se, että kuvittelin ihan Kauhukoplan olevan ennemminkin takauma kuin jokin joskus hautajaisten jälkeen tapahtuva. Ehkä se johtui siitä, että kirjoitit alkutiedoissa kolmen raapaleen muodostavan tarinan – eihän sen pitäisi ohjata lukijaa oikeastaan mihinkään suuntaan, mutta jotenkin tulkitsin, että tässä käsiteltäisiin enemmän Nikolain äidin kuolemaa/muodonmuuttajuutta/Nikolain elämää hautajaisiin asti, ja siksi luulin Kauhukoplan olevan takauma. Mutta tajusin Juhanille-raapaleessa, että tässä mennäänkin ajassa jatkuvasti eteenpäin. Se sai miettimään, olisiko Äidille pitänyt olla toinen raapale ja Kauhukoplalle ensimmäinen? Tiedä sitä, tämähän toimii näinkin, mutta jäin miettimään tuota omaa hämmennystäni ja mistä se johtui :D

Pidin tämän tekstin nimestä ja kuinka hienosti se tuli esiin kaikissa kolmessa raapaleessa, erilaisissa tilanteissa. Vaikka muodonmuuttajuuteen liittyy paljon riskejä, minusta tässä tarinassa tulee hienosti ilmi se, kuinka ketun muodossa voi ilmaista tunteitaan aivan eri tavalla kuin ihmisenä ja ennen kaikkea kuinka luonnolliselta se voi tuntua. Mieleen tuli Ronja Ryövärintyttären keväthuuto, jonka kokeileminen minua on aina kiehtonut, mutta jota en koskaan ole uskaltautunut kokeilemaan. Kettuna se saattaisikin onnistua :D Kiitos ihanasta tekstistä, tätä oli ihanaa lukea ja pohtia!

between the sea
and the dream of the sea

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 240
Kommenttiarpajaisista iltaa!

Sinä + kettumuodonmuuttajat + kipuilu ja lempeys. Näillä aineksilla ei voi mennä vikaan – eikä vikaan mennytkään! Ensimmäinen raapale oli kamalan surullinen. Oli kivaa, miten pikkuhiljaa Saitovien suvun salaisuus raottui raapaleen aikana. Sääliksi käy pientä Nikolaita, joka ei muuten voi ilmaista suruaan ja käsitellä tunteitaan kuin kettuna. Onneksi hänellä kuitenkin on aina pakopaikka kettuna. Vaikka Nikolain isä koettaakin poikaansa pidätellä, hän osoittaa silti luonteenlujuutta siinä, ettei taivu isän tahtoon. Tottahan tuollainen "ole mies, älä itke" ajattelutapa juurtuu lapseen, mutta siitä huolimatta Nikolai tuntuu onnistuneen pitämään kiinni siitä, että joskus – edes ketun hahmossa – niitä tunteita voi purkaa ja käydä läpi.

Karhukopla ei ollut kivaa luettavaa, eihän kiusaaminen noin muutenkaan. Fiktiossakin se on aina ikävä muistutus, kuinka kurjia etenkin lapset ja nuoret voivat toisilleen olla. Ties millaisia kipukohtia Krisulla itselläänkin on tuossa iässä ollut. Nikolai parka on joutunut silmätikuksi ja kärsii nyt sitten kaikki kiusaajien tunnemutkat. Lukemisesta teki ehkä helpompaa kuitenkin se, että otsikossa oltiin luvattu lempeilyä ;D

Viimeinen osio oli, ylläri pylläri, minun lemppari! Ei mikään vain voita kivaisaa hempeilyä kaikenmoisen kipuilun ja kamaluuden jälkeen. Juhana on jotenkin kauhean höppänä, samaan aikaan tosi rohkea ja suora, mutta kuitenkin myös ujo. Nikolai sen sijaan hoiti tilanteen kivasti, päästi Juhanan lähelleen ja antoi tämän katsoa piirustustaan ja laskipa kans kätensä tämän kämmenselälle. Kiva, ettei Karhukoplan homohuutelut ole jättäneet Nikolaihin liian syviä arpia, etteikö hän uskaltaisi antaa itsensä olla ihastunut.

Tämä oli kiva rapsukokonaisuus, kiitos ♥

"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"

Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 562
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Oon sulta yhden muodonmuuttajatekstin lukenut (Korpinkiven), ja piti tulla lukemaan aiheesta jotain lisää, kun se toinenkin oli niin kiva. En yhtään ihmettele, miksi Nikolaista tuli sulle rakas (tai että miksi tätä oli ihana kirjoittaa), koska Nikolai vaikuttaa tämän perusteella mielenkiintoiselta ja sympaattiselta hahmolta, ja tätä oli oikein mukava lukea. Tykkään tällaisista teksteissä, jotka on periaatteessa tosi arkisia, kuin tosielämästä, mutta mukaan on ripoteltu jotain taianomaista maustetta (kuten tässä tuo ketuksi muuttuminen).

On se hyvä, että Nikolailla on mahdollisuus purkaa tunteitaan edes ketunmuodossa, niin ettei kukaan tuomitse tai moiti, koska se on ihan kauheaa, jos pitäisi vain pitää kaikki sisällään. Ei mikään kiva, että isä vain hokee tota "miehet ei itke" -mantraa, vaikka ei se mitenkään erikoista ole 😐😐 Samoin kuin hänen suhtautumisensa koko ketunmuutosjuttuun. Mut kai se on niin, että se mitä ei ymmärrä, pelottaa ja sitä kautta suhtautuminen on kielteistä ja vihamielistäkin. Oli siellä Alekseilla varmasti tausta-ajatuksena se, että villieläimen elämä on täynnä riskejä ja vaaroja, pelkäsi vaimonsa ja lapsensa puolesta. Tai niin mä ainakin haluan uskoa.

Mä kiinnitin huomiota kans tohon sukunimiasiaan Olgan kohdalla, mutta ei se mitenkään häirinnyt tms. koska ainakin Suomessa taitaa koko perhe mennä aina samalla sukunimellä, sillä suomen kieli ei erota feminiinimuotoja nimistä (eri asia tietty, jos muuttaa Suomeen Venäjältä ja sukunimi on jo feminiinimuodossa). Mutta jos menee täällä naimisiin niin silloin ainakin sukunimi on siinä "tavallisessa" (eli maskuliinisessa) muodossaan myös vaimolla.
Kiva jäädä itsekin pohtimaan näitä, että mites ne nyt menikään täällä Suomen päässä :D (kun itse on tullut pyöriteltyä venäläisiä (suku)nimiä vain ficeissä, joissa ollaan ihan siellä Venäjällä...)

Viimeinen pätkä sai kyllä hymyn huulille :3 Hyvä että Nikolai on löytänyt elämäänsä jonkun, jonka kanssa on hyvä olla. Toivottavasti hänen ja Juhanin suhde pysyy hyvänä ja vaikka syventyiskin tuosta. Sitä Nikolai ainakin näyttää toivovan, ja ei kai se ihmekään ole. Tämän pienen pätkänkin perusteella Juhani vaikuttaa mukavalta ja söpöltä nuorukaiselta, ihan luontevaa tuntea siihen vetoa.

Ihanan toiveikas loppu tässä kyllä. Mut sitä tää kokonaisuus tarvitsikin. Kettu voi huutaa muutakin kuin ikävää, surua ja vihaansa :3
お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 830
  • 🇺🇦
Tervehdys Kommenttikampanjasta! :)

Voisin aloittaa kommenttini samalla virkeellä kuin Larjus tuossa edellä, koska myös minulle on jäänyt Korpinkivi mieleen :) Tässä oli kuitenkin kivasti siihen verrattuna laajennettu muodonmuutosominaisuutta niin, että se on perinnöllinen ja että myös ei-muodonmuuttajat tietävät kyvystä. Olikin mielenkiintoista lukea erityisesti Nikolain perhesuhteista. Varmasti isälle on hankalaa, että vaimossa ja pojassa on sellainen puoli, jota hän ei pysty hallitsemaan: isästä saa nimittäin aika kontrolloivan kuvan.

Nikolai kettuna on tosi kiva: kiinnitin huomiota siihen, että hän on kaksitoistavuotiaana vielä ketunpoikanen, vaikka tavallinen kaksitoistavuotias kettu olisi jo tosi vanha! Ketunpennut ovat ehkä söpöimpiä eläimiä, joten hymyilyttää, että Nikolai saa pysyä pentuna noin kauan<3 Tässä oli myös kauniisti kuvattu sitä, miten ketunhahmossa Nikolai voi käsitellä tunne-elämänsä myrskyjä ja epäreiluja kokemuksiaan vapaammin kuin ihmisenä. Kiinnitin myös huomiota siihen, että Olga ei kuollessaan muutu takaisin ihmiseksi, vaan pysyy kettumuodossa -- ehkä se on hänelle jotenkin todellisempi olemus kuin ihmishahmo?

Tässä vielä yksi erityisen kaunis ilmaus, joka tekstin loppupuolelta jäi mieleen:

Lainaus
hänen sydämensä upposi tämän hymykuoppiin.

Tähän mahtui paljon erilaisia tunnetiloja, joissa oli ilo kulkea mukana! Kiitokset!


flawless

  • Alempi ylilehmä
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 10 687
  • d a d d y
Oih, kun tämä olikin nätti! Sanat kipeä ja lempeä kuvasivat tätä todella hyvin, niitä tämä kyllä oli, molempia sopivassa suhteessa. Tunnelma oli samaan aikaan hauras ja nätti, surumielinen ja toiveikas. Pidin siitä että tämä oli jaettu kolmeen osaan, ne kukin kertoivat tahollaan oman tarinansa ja muodostivat myös yhdessä yhtenäisen tarinan kaaren. Pidin hurjasti myös osien nimistä, siitä kuinka niiden merkitys aukesi tekstin edetessä ja valkesi viimeistään lopussa lukijallekin selkeästi, kivalla tapaa oli sellainen yhdistävä teema näissä.

Olit kuvannut mielestäni tämän muodonmuuttajuuden tosi nätillä tavalla. Pidin siitä, että viittasit Nikolaihin ihmismuodossa sanomalla että "hänen ihmisensä oli...", kiinnitin siihen huomiota koska se oli sananvalintana sellainen, että mielestäni huokui sitä, että sen sijasta että kyseessä olisi ihminen joka muuttuu ketuksi, oli kyseessä olento joka oli samaan aikaan sekä ihminen että kettu, molempia yhtä aidosti ja yhtä paljon kuin toistakin. Vaikka Nikolai joutuikin piilottelemaan kettuuttaan, tuli se tässä kauniisti esille tunteiden ilmaisun kautta. Musta siinä oli jotain kaunista, että kettuna hän antautui tunteilleen ja antoi niiden tulla, se tuntui samaan aikaan sekä pakokeinolta todellisuudelta että siltä nimenomaiselta todellisuudelta, siltä muodolta jossa Nikolai todella oli aidoimmillaan. Musta lopussa oli tosi nätisti sanottu, että kettu "syleili olemassaoloaan", voih. "Kuolemanhalaus" oli myös hienosti sanottu, vaikka olikin ihan erilainen kohta tunnelmaltaan sitten se. Siitä puheenollen:

Lainaus
Kylmä, surusta sakea kuravesi ympäröi Nikolain. Sitä pirskoi suuhun; sen hiekkakiteet karhensivat kitalaen. Se sotki silmälasit. Se kasteli vaatteet litimäriksi ja raskaiksi. Samalla lätäkkö kuitenkin oli Nikolain turvasatama, sillä sen ansiosta hän selvisi vain muutamalla potkulla, joista yksikään ei kohdistunut arkoihin paikkoihin; eihän Kauhukopla halunnut omia vaatteitaan kurata.
Kaikessa karuudessaan tämä oli kenties lempikohtani, koska tässä oli niin nättiä kieltä ja hienoa kuvailua. Surusta sakea kuravesi, joka pirskoi suuhun, hiekkakiteet jotka karhensivat kitalaen... Ihanan värikästä ja kaunista kuvailua, joka toi tilanteen tosi konkreettisella tavalla esille lukijalle. Tuntui että melkein tunsin hiekkaisen kuraveden narskuvan omienkin hampaideni välissä, kun kiristelin niitä tämän tilanteen vääryydelle. Myös tuo että kuravesi myös tavallaan pelasti, oli tosi hienosti oivallettu, vaikka olikin surullinen seikka sekin.

Kauhukoplan (luin tämän tosi moneen kertaan karhukoplana ja vasta kommenttia kirjoittaessani tajusin että mun aivot olivat "korjanneet" tämän termin ihan vääräksi, hehe - kekseliäs nimi!) lisäksi myös Nikolain isä oli kurjan tuntuinen, hän tuntui olevan läsnä vain negatiivisilla tavoilla. Kaikista karuin, mutta myös hienosti hahmosta kertova, kohta oli tuo kuinka tämä koki "karmaisevaa tyytyväisyyttä", kun Nikolain äiti menehtyi kettuna tämän jankattua muodonmuuttamisen vaarallisuudesta. Hrr. Vastenmielinen hahmo, olit toteuttanut hänet tosella selkäpiitä karmivasti. Myös kiusaajajoukko oli kirjoitettu hyvin, erityisen hyvin mulle jäi mieleen se vastenmielinen tupakankäryn ja ällön partaveden sekoitus, se oli tosi todentuntuinen ja sopiva seikka mainita. Myös se että piirtäminen jotenkin teki homoksi oli tosi aidon oloinen yksityiskohta, lapset keksivät juuri noin älyttömiä juttuja. Ihanaa että piirtäminen oli lopussa läsnä niin positiivisella ja suloisella tavalla ♥

Tämä oli kokonaisuutena kovin kiva, nätti ja herkkä! Kiitos lukukokemuksesta ♥

bannu by Ingrid