Nimi: Kun muistot haalistuvat ja tähdet voimistuvat
Ikäraja: K-11
Varoitukset: -
Haasteet: 5 x jotain uutta, Juhannustaikoja, Original Queer, Otsikko on jo tarina
A/N: Halusin 5 x jotain uutta -haasteeseen kokeilla epäkronologista kerrontaa, ja aloitin tätä. Ja sitten bongasin Kaarneen toiveen juhannustaika-topasta, ja kirjoitin tämän lopulta loppuun. Valitettavasti historiallinen Kreikka ei ole historiallisesti omia vahvuusalueitani, mutta olipa jännittävää sijoittaa tarina jonnekin ihan muualle kuin yleensä. Tästä myös tuli vähän angstisempi kuin alunperin meinasin.
Kun muistot haalistuvat ja tähdet voimistuvat
#10
Tarina on kirjoitettu tähtiin kauan sitten. Iris nostaa katseensa yötaivaalle, näkee itsensä siellä ja itkee.
#7
Kuristava kuumuus valtaa sinä päivänä koko kaupungin. Se täyttää viileätkin varjot, luikertelee huoneisiin ja taloihin. Se vaatii kosteuden itselleen ja polttaa jalanpohjat sandaalienkin läpi. Painoa on vaihdettava tai jalat paahtuvat, mutta pois ei voinut lähteä.
Kurkkua kuristaa, mutta hän ei ole varma, onko se vain kuumuudesta, vai jostain paljon painavammasta, jostain syvemmästä. Syyllisyydestä, rakkaudesta.
Aukion eteen on tuotu suuri lava, jossa kylän vanhin istuu ja palvelijat leyhyttivät kuumuutta pois. Kansa suhisee. On tullut uuden ajan alku. Kylä on vihdoin edustettuna.
Iris ei uuteen alkuun ollut vielä valmis.
Lapset juoksevat aukion poikki ja hiekka pöllyää heidän jaloistaan, nousee pilveksi kaikkien ylle. Kintereillä juoksee vaivaantuneen näköinen palvelijatar, joka uhkaa kompastua. Muut naiset ovat jääneet kauemmas, kerääntyneet omaksi kuplakseen. Heitä tämä ei enää kosketa. He ovat naimisissa, he ovat vanhempia. Heistä ei voi tulla ennustajia.
Iris puristaa silmänsä kiinni, mutta näky ei karkaa.
Althaia on kaunis vielä sinäkin päivänä. Noustessaan lavalle aurinko paahtaa vaaleat hiukset vaaleammiksi. Iris ei kauempaa erota, miten Althaian kädet tärisevät.
#8
Seremonia on lyhyt, tai sitten Iris ei enää muista siitä paljonkaan. Sanat sekoittuvat korvissa uusiksi, menettävät merkityksensä ja kuumuus polttaa, pistelee iholla.
Althaia on niin kaunis, se repii Iriksen sydämen hajalle. Niin kaunis ja niin saavuttamattomissa, niin kaukana nyt jo.
Hyvästit ovat muodollisuus, johon Iris ei puoli vuotta sitten osannut varautua.
#2
Oliiviöljykuppi on livetä kädestä, kun Iris kohottaa katseensa kauneimpaan olentoon, jonka hän on nähnyt. Althaian nauru pulppuilee vesiputouksen lailla.
”Muistatko vielä, Iris?”
Hän ei muista, mutta se ei haittaa. Tästä lähtien hän ei unohda. Vuodet ovat kohdelleet Althaiaa hyvin, kymmenen vuotta lastenvuosien jälkeen hän on nuori nainen, jonka hiukset ovat laineilla. Poskilla on terve puna ja hänen silmänsä toivottavat Iriksen tervetulleeksi.
Siitä on vuosia, mutta nyt Althaia on vihdoin täällä taas ja Iris tuntee, miten jokin suurempi tunne pudistaa kauhun pois mielestä.
”Althaia!” hän huudahtaa ja toinen nauraa.
Kohtaloaan ei voi paeta.
#3
Se on melkein pelottavaa, miten luontevaa se on. He kaksi. Miten luontevaa on ensin halata, ensin olla ujo, ensin tukeutua tähtitaivaan katsomiseen.
Miten on luontevaa antaa sormenpäiden unohtua toisen iholle, miten katse harhailee toisessa kauemmin.
Kun iho vihdoin koskettaa, se tuntuu lupaukselta, mutta myös varkaudelta.
”Onko tämä oikein?” Althaia kysyy, mutta Iris ei vastaa, suutelee vain hanakammin ja painaa sormensa pehmeälle iholle.
Ei voi vastata sellaiseen, jos tietää vastauksen olevan vale.
#4
Althaia on liian hyvä suutelemaan. Iriksen koko keho vaatii häntä lähemmäs, pyytää, anoo. Kosketa, kosketa, ja Althaia koskettaa niin, että Iris muistaa sen vielä, muistaa vuosienkin jälkeen.
#9
Seurue on pieni. Iris katsoo heidän kiipeävän vuoren rinnettä ylös, ylös, ylös, kunnes he ovat pieniä, eikä heitä enää erota toisistaan. Hän ei salli kyyneliä, hän ei anna itsensä tuntea.
Hän on herännyt yöllä kolmesti, aina nähdäkseen saman tarinan, saman lopetuksen. Saman menetyksen.
”Hän ennustaa meille hyviä asioita, olen varma. Delfoi antaa hänelle voiman ja mahdin.”
”Jumalat ovat niin halunneet.”
Iris hukuttaa muiden äänet pois. Althaiaa ei enää erota vuoren rinteeltä.
#5
”Olen nähnyt meidät yhdessä.”
”Olimmeko kauniita?” Althaia siirtää hiussuortuvan pois Iriksen poskelta. Eleessä on jotain kiireetöntä, jotain mihin Iris haluaa painautua kiinni ja pysyä.
”Olimme.”
He palaavat kylään, antautuvat arjelle ja kuusi kuukautta myöhemmin se repäistään heiltä pois.
#6
Kylän vanhemmat kutsuvat sitä keskusteluksi, mutta Iris ei pidä sitä sellaisena, sillä toinen osapuoli ei vastaa ollenkaan. Iris näkee Althaian käsien puristuvan nyrkkiin, väittävän lopulta vastaan.
”Ei, sen kuuluu olla minä.”
Kylmä valuu pitkin Iriksen selkää. Häntä pelottaa, hän miltei aavistaa, mistä on kyse.
”Sinäkö se näet tulevaisuuden?”
”Minä.”
”Varmastiko?”
”Niin.”
Iris ei ole rohkea, hän ei oikaise toisen sanoja.
#1
Iris näkee sen unessa. On kaksi, on rauha, on perhosia ja punaisia ruusuja. Afrodite ottaa vastaan hänen uhrauksensa, mutta unet jatkuvat. Ne eivät jää vain kauniiseen, ne jatkuvat pimeään ja johonkin, mitä Iris ei ymmärrä. Tähtitaivas kaartuu ylle, mutta kaksi tähteä ovat vierekkäin. Niin lähellä, että melkein koskettavat ja Iris herää hymyillen.
Hän herää ennen kuin näkee jatkon ja miten toinen uhrautuu toisen puolesta.
