Title: Kauniimpi kuin kuutamo
Author: Larjus
Chapters: Lyhyt oneshot
Fandom: SK∞ (SK8 the Infinity)
Pairing: Nanjou Kojirou (Joe)/Sakurayashiki Kaoru (Cherry blossom)
Genre: Slice of life, vähän jotain ihastussöpöilyä childhood friends to lovers -hengessä
Rating: S
Disclaimer: En omista lähdeteosta tai sen oikeuksia, eikä minulle ole maksettu ficini kirjoittamisesta yhtään.
Summary: Kaorun ja Kojiroun tähdenlentojen bongaus ei tuottanut tulosta.
A/N: Osallistuu haasteeseen
Aina Eka Kerta V, aiheella
Ensimmäinen tunteiden tunnustus. Olen joskus aikaisemminkin kirjoittanut ficejä, joissa Kaoru ja Kojirou myöntävät tunteensa toisilleen ensimmäistä kertaa, mutta aina voi tehdä niin uudestaan ja uudestaan! Tämä taitaa olla eka kerta, kun kirjoitan aiheesta ficin niin, etteivät hahmot ole vielä aikuisia, vaan tässä ollaan vielä peruskoulussa (jotain 13-14-vuotiaita).
Kauniimpi kuin kuutamo”Tämä ei kyllä mennyt yhtään niin kuin piti.”
Sille yölle oli ennustettu meteorisateita, ja Kaoru, joka oli ollut pikkupojasta asti todella kiinnostunut avaruudesta, oli toivonut voivansa nähdä omin silmin edes yhden tähdenlennon. Hän ja Kojirou olivatkin valvoneet puoli yötä tämän kotitalon takana sijaitsevan kukkulan huipulla, syöneet mukanaan tuomiaan eväitä ja tähystelleet taivaalle niskat väärinä. Yhden yhtäkään meteoria ei kuitenkaan ollut näkynyt edes vilaukselta, vaikka taivaskin oli pilvetön, ja lopulta monen tunnin jälkeen he olivat olleet niin väsyneitä ja pettyneitä, että vällyjen väliin sukeltaminen kuulosti paljon houkuttelevammalta kuin taivaalla kiitävien avaruuskappaleiden (hyvin epätodennäköinen) bongaaminen. Päätös sisälle palaamisesta ei kuitenkaan ollut varsinkaan Kaorulle mieluinen.
”Jos haluat, voidaan yrittää ensi yönä uudestaan”, Kojirou ehdotti katsahtaen takanaan mäkeä alaspäin astelevaa Kaorua. ”Onneksi on kesäloma, niin ei ole kiire mihinkään.”
”Tänä yönä piti olla parhaat mahdollisuudet nähdä tähdenlentoja”, Kaoru vastasi kuulostaen selvän pettyneeltä ja siksi myös ärsyyntyneeltä. ”Mutta niin, ehkä huomenna on parempi onni”, hän lisäsi yrittäen pehmittää äänensävyään.
”Minulla oli joka tapauksessa hauskaa”, Kojirou totesi kuunnellen yön hämärässä sirittäviä laulukaskaita. ”Vaikka ei nähtykään tähdenlentoja. Mutta ainakin kuutamo oli kaunis.” Hän muisteli mielessään tummansinisellä taivaalla helottanutta täyttäkuuta, joka nyt valaisi heidän kotimatkaansa yhdessä (paikallaan pysyvien) tähtien kanssa.
Sen sanottuaan Kojirou jatkoi matkaa reippaasti eteenpäin eikä aluksi edes huomannut, että Kaoru olikin yhtäkkiä pysähtynyt niille sijoilleen ja jäänyt jälkeen.
”Oletko tulossa?” hän kysyi, kun lopulta tajusi, ettei Kaoru enää seurannutkaan perässä.
”Mitä sinä…” tämä takelteli hämmentyneeltä kuulostaen. Yön hämärässäkin Kojirou pystyi erottamaan tämän tavallisesti kalpeille kasvoille kohonneen punan. ”Sinä – sinä varmaan haluat perua sanasi.”
Kojirou katsoi ystäväänsä ihmeissään. Mitä ihmettä tämä oikein tarkoitti? Miten niin perua?
Ja sitten hän tajusi.
Kuutamo oli kaunis. Oh.Kun Kojirou viimein ymmärsi paitsi Kaorun sanoman merkityksen myös omien puheidensa monitulkintaisuuden, hänen kasvojaan alkoi kuumottaa, ja hän arveli punastuneensa suunnilleen yhtä paljon kuin tämäkin. Hänhän oli juuri käytännössä sanonut olevansa rakastunut Kaoruun!
”Minä kyllä tarkoitin ihan oikeaa kuuta”, hän sanoi lopulta hiuksiaan haroen. Kaoru ei vastannut mitään. Laulukaskaiden sirinä täytti yö hiljaisuuden. ”Mutta… mutta en minä siltikään aio sanojani perua”, hän jatkoi sitten.
Sen kuultuaan Kaoru helahti entistäkin punaisemmaksi. Kojiroun sydän tykytti tuhatta ja sataa, ja hänenkin kasvonsa olivat kuin tulessa, mutta mitään sanomaansa hän ei katunut. Kuutamo oli kaunis, ja Kaoru oli hänelle todella rakas ja tärkeä, paljon enemmän kuin kuka tahansa ystävä. Kyllä sitä varmasti pystyi kutsumaan myös romanttiseksi rakkaudeksi, vaikka he vielä nuoria olivatkin, tai sitten se oli jotain muuta niin erityistä, ettei sille ollut edes omaa nimeä.
Hiljaiset sekunnit Kaorun vastausta odottaessa tuntuivat Kojirousta ikuisuudelta. Tämä avasi suunsa, sulki sen sitten äkisti vain avatakseen sen melkein heti uudestaan. Kojirou ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt sanoa vielä jotain, kun Kaoru ei näyttänyt sellaiseen kykenevän, vai juosta pakoon ja sittenkin katua sitä, ettei ollut perunut puheitaan, vaikka ne olivatkin totta.
”Mi-minä…” Kaoru sopotti kasvot yhä tulipunaisina ja haroi sotkuista poninhäntäänsä. ”Minä myös”, hän sanoi sitten hiljaa ja otti askeleen eteenpäin. Se ei ehkä ollut selvä vastaus mihinkään Kojiroun ääneen sanomaan, mutta vastasi kaikkeen siihen, mitä tämä loppujen lopuksi oli tarkoittanut.
Kojirou oli niin keskittynyt tarkastelemaan ystävänsä punaisia, yhä hämmentyneitä mutta selvän helpottuneita kasvoja, ettei ollut huomata tämän häntä kohti ojennettua kättä. Kun Kaoru sitten liikautti sitä vielä enemmän hänen suuntaansa, viesti meni lopulta perille, ja hän tarttui käteen hymyn levitessä hänen kasvoilleen.
”Varmasti me näemme tähdenlentoja ensi yönä”, hän sanoi iloisesti ja veti Kaorua mukanaan kohti kotitaloaan, jonka yhdestä ikkunasta kajasti valoa. Vanhemmat olivat jättäneet heitä varten lampun päälle keittiöön.
”Toivottavasti”, tämä vastasi hymyn nykiessä myös hänenkin suupieliä ylöspäin. ”Mutta jos ei muuta, niin ainakin kuutamo on kaunis.”
Tämän kasvoilla sädehtivä hymy tosin oli Kojiroun mielestä kuutamoakin paljon kauniimpi.
A/N: Jos ei tiedä, mitä ”kuu on kaunis” -juttu oikein meinaa.
