Ficin nimi: Odottamattomia käänteitä
Kirjoittaja: Minä taas
Fandom: Hobitti
Ikäraja: S
Paritus: Barduil
Genre: Draama ja ripaus jotain söpöä
Summary:
”Minä en juurikaan usko onneen”, Thranduil vastasi tyynesti. Kieltämättä kohtalon tarjoama mahdollisuus oli kulkenut vastaan yllättäen, mutta siitä huolimatta hän piti onnen erillään kaikesta, mikä liittyi sodankäynnin strategioihin.A/N: Viljelenpä jälleen fandomkohtaista OTP:täni. Tämän oli puolittain tarkoituksena jäädä genreä ajatellen UST:iksi, mutta sitten teksti vähän kuin kirjoitti itse itseään. Joskus sitä käy niinkin. O/ Osallistuu
Multifandom III -haasteeseen.
***
Haltiakuningas Thranduil ei ollut juuri koskaan kiinnittänyt hobitteihin suurempaa mielenkiintoa. Kenties hän olisi onnistunut mainitsemaan muutamia seikkoja, jotka tekivät kyseisestä lajista niin ainutlaatuisen tapaamatta yhtäkään Konnun asukkia, mutta ollakseen rehellinen sellainen olisi ollut hänelle yhdentekevää. Hänen valtakuntansa ja Konnun välinen etäisyyskin antoi oman selityksensä sille, miksei juuri kukaan Synkmetsän haltia ollut päätynyt tekemisiin puolituisten kanssa.
Eräs hobitti, Bilbo Reppuli, oli kuitenkin ylittänyt hänen henkilökohtaiset odotuksensa ja jopa tehnyt vaikutuksen. Reppulin ansiosta hermoja kiristävä nykytilanne oli saanut uuden suunnan hänen joukkojensa eduksi. Kääpiöiden kanssa yhteistä matkaa tehnyt hobitti oli syystä tai toisesta kuljettanut hänelle itsensä Arkkikiven, kuninkaiden jalokiven. Aarteen, joka olisi kuulunut oikeutetusti Thorin Tammikilvelle. Oli kyse sitten näpäytyksestä tai jostain niin vakavasta, että sen olisi voinut laskea petturuudeksi, Reppuli ei näyttänyt kammoavan myrskyä, jota takuulla saisi niskaansa entisten matkatovereidensa osalta. Puolueettomaltakin kannalta tarkasteltuna olisi voinut sanoa, että Ereborin perillinen oli suutuspäissään kammottava, normaalissa mielentilassaankin egoistinen kiusankappale.
Rauhanomaisten neuvottelujen suhteen Vuoren sydän oli ratkaisevassa asemassa ja heidän etulyöntiasemansa lyömätön. Tammikilpi olisi uhrannut vaikka koko pienen ystäväjoukkonsa saadakseen sen haltuunsa. Se seikka viihdytti Thranduilia suuresti. Hän ei malttanut odottaa, millaisen hepulin se itseriittoinen barbaari saisi käsittäessään Arkkikiven päätyneen heille. Tammikilven häpeän voisi melkein aistia kielen päällä.
”Meillä oli onnea”, totesi miehen ääni haltian takaa. Järvikaupungin Bard, heidän liittolaisensa, oli seisahtunut pöydän ääreen tummat silmät nahkakankaaseen käärityssä Arkkikivessä.
”Minä en juurikaan usko onneen”, Thranduil vastasi tyynesti. Kieltämättä kohtalon tarjoama mahdollisuus oli kulkenut vastaan yllättäen, mutta siitä huolimatta hän piti onnen erillään kaikesta, mikä liittyi sodankäynnin strategioihin.
”Se oli siis itsestään selvää, että tällainen käänne tapahtuisi?” Thranduil oli kuulevinaan Bardin äänessä ripauksen huvittuneisuutta.
”En sanonut niinkään.” Haltiakuningas pyöritteli viinipikaria ajatuksissaan. ”Olin oppinut olemaan odottamatta liikoja keneltäkään, mutta se kyseinen puolituinen oli jo aiemmin herättänyt kiinnostukseni nöyryyden alle kätketyllä oveluudellaan. Sanoisin, että hänen tarjouksensa on...
mielenkiintoinen.”
”Luonnollisesti otamme sen vastaan?”
”Tietenkin”, Thranduil sanoi. ”Valitettavasti emme kuitenkaan kykene neuvottelemaan asiasta yksinomaan sen ansiosta, mitä mieltä tämä hobitti on. Ne vuoreensa sulkeutuneet pahanilmanlinnut ovat suurempi ongelma.”
”Luulisi heillä olevan sen verran suuret panokset pelissä, että he taipuisivat esitettyihin vaatimuksiin”, Bard totesi poimien jalokiven pöydältä. Omistushaluinen kipinä pilkahti Thranduilin mielessä, mutta Bard oli ansainnut hänen luottamuksensa jo kauan sitten, eikä hän nähnyt järkeviä syitä kieltää tätä koskemasta Vuoren sydämeen. Mikäli kääpiöt suostuisivat yhteistyöhön, kivi vaihtaisi omistajaa seuraavana päivänä. Muussa tapauksessa hänellä kyllä riittäisi aikaa ihailla sitä sydämensä kyllyydestä. Sen lisäksi jousimies oli otteissaan vakaa ja tiedosti kyllä jalokiven arvokkuuden. Järvikaupungin Bard ei olisi kuuna päivänä kohdellut sitä välinpitämättömästi kuin jotain metsästä poimittua murikkaa.
”En ole milloinkaan tavannut yhtä epärationaalisia ja pikkusieluisia olentoja kuin Ereborin kääpiöt”, Thranduil totesi antaen ymmärtää, että hänen nähdäkseen oli turhaa yrittää lähestyä asiaa järkevästä näkökulmasta. Yhtä lailla hänen oli myönnettävä, että Arkkikiven tarjoaman mahdollisuuden ansiosta uuvuttavat taistelut olisivat kenties vältettävissä. Hän oli halukas tavoittelemaan vuoren rikkauksia, muttei silti tuntenut halua lähettää joukkojaan sodan hampaisiin.
”Eivät kääpiöt sentään typeriä ole.”
”Vaan eivät kaukana.”
”Pessimisti ei tietenkään pety”, Bard tuumasi tarkoittaen sanojaan enemmän objektiivisiksi kuin suoraan hänelle osoitetuksi huomautukseksi. ”Sitä neuvoa olisin kaivannut jokin aika sitten.”
Thranduil laski pikaria huuliltaan. ”Et olekaan vielä kertonut yksityiskohtia matkastasi Ereborin porteille.”
”En välitä alkaa avata sitä keskustelua”, jousimies tokaisi kuulostaen siltä kuin olisi mielellään unohtanut koko yrityksen saada sopua aikaan. ”Olen saanut tarpeekseni kääpiöistä vähintään muutamaksi vuodeksi.”
”Kuten huomasit, heidän kaukonäköisyydessään ei ole kehumista.”
”Tilanne on kuitenkin nyt toinen, kun meillä on näin kallisarvoinen valtti hallussamme.” Bard kääri Arkkikiven huolellisemmin karheaan kankaaseen kuin se olisi ollut jokin erityisen hauras ja suojelua kaipaava.
”Minä todella ihailen optimistisuuttasi”, Thranduil soi hienoisen kehun laskelmoivilta kuulostavien sanojen välistä ja yllättyi huomatessaan miehen kasvoilla hymähdyksen. Toiveikkuus todella näytti saavan paremmalle tuulelle.
Thranduil oli silti liian valveutunut uskoakseen kääpiöistä liikoja. Hän ei antautuisi toiveikkuudelle tai muunlaiselle haihattelulle ennen kuin olisi varma asioista, mutta jokin Bardin myönteisessä asenteessa kehotti häntä sanattomastikin sellaiseen. Sitä pientä hymyä katsellessa oli vaikea suhtautua ympäröivään maailmaan tyystin tuomitsevasti.
Saadakseen tähdellistä tekemistä Thranduil rullasi auki suuren kartan ja kopautti muutaman painon päälle pitääkseen sen avonaisena. Joukkojensa olinpaikkaa silmällä pitäen haltiakuningas totesi alueen olevan niin laaja ja monimuotoinen, että yksisuuntaisen rintaman kokoaminen muodostui silkaksi mahdottomuudeksi. Luonnollisesti Ereborin portit olivat kooltaan rajalliset, mutta Thranduil ei uskonut, että kääpiöt olisivat heidän ainoa esteensä. Sodasta oli kehkeytymässä yksi tuhoisimmista.
”Katsohan tätä, arvon Lohikäärmeensurma.”
Bard kohotti kulmiaan nimitykselle ja luultavasti jäi pohtimaan sanavalintaa, mutta seisahtui hänen viereensä katsoakseen karttaa osoitettujen seikkojen mukaisesti. Haltioiden ja Järvikaupungin talonpoikien rintamasta tuskin oli muotoutumassa yhtenäinen, mutta toimintasuunnitelman tekeminen molempia tahoja silmällä pitäen palveli heidän tarkoituksiaan.
”Onko oletettavissa, että kimppuumme hyökätään itäisiltä kukkuloilta?” Bard esitti viitaten Ereboria ympäröivää aluetta. ”Joukoilla olisi verraton tilaisuus edetä esteettä”, mies sanoi ja puheensa tueksi antoi etusormensa viistää pergamentilla, kunnes lopulta pysähtyi Laakson raunioita kuvaavalle piirrokselle. Sen lisäksi Thranduil pani merkille, että tämän käsi kosketti miltei hänen omaansa. Hän suorastaan tunsi ihon lämmön.
”Mikäli olisi odotettavissa häiriötekijöitä idästä, tiedustelijani olisivat varoittaneet ajoissa”, Thranduil sanoi antaen kätensä hipaista jousimiehen omaa kuin perhosen siiveniskun. ”Tammikilpi ja hänelle lojaalit
lampaat ovat yksin ja ylpeytensä ansassa.”
Bard siirsi kättään Ereborin kohdalle ja nojautui lähemmäs tutkiakseen vuoren sisäänkäyntiä tarkemmin. ”Heillä on silti muuri turvanaan. Sen kaataminen ei käy yksinkertaisesti.”
”Taitavimmat jousimieheni ovat valmiita murtamaan vastarinnan ennen kuin meidän tarvitsee edes pohtia heidän muurinsa kohtaloa.”
Järvikaupungin Bard kohotti pähkinänruskeat silmänsä häneen. ”Kääpiöt eivät ole puolustuskyvyttömiä, vaikka heitä onkin minimaalinen määrä meihin verrattuna”, tämä huomautti hienoisen kärsimättömästi, vaikka muotoilikin sen kuulostamaan riittävän kohteliaalta. ”Heitä ei pidä aliarvioida.”
”Minä en koskaan aliarvioi vihollistani”, Thranduil virkkoi ylväästi siitä huolimatta, että hänen sanoissaan piili valkoinen valhe. Siltikin Bard suhtautui tilanteeseen hänestä liian saivartelevasti, eikä hän arvostanut moista. ”En kuitenkaan tunne tarvetta nöyristellä noin avokätisesti.”
Jousimiehen silmät kaventuivat ärtyneenä. ”Minä en laske sitä nöyristelyksi, jos pyrin ottamaan huomioon jokaisen yksityiskohdan liittyen vihollisen mahdolliseen strategiaan.”
”Kuulostat mahtipontiselta”, Thranduil livautti huultensa välistä välinpitämättömämmin kuin oli varsinaisesti tarkoittanut ja nojautui miestä lähemmäs. ”Kerrohan, Lohikäärmeensurma, oletko taistellut monissakin sodissa?”
”Ei, en ole. Eikä minulla ole pakottavaa tarvetta
lietsoa sellaista, toisin kuin kaikilla muilla tässä pahuksen laaksossa”, Bard tokaisi takaisin perääntymättä hitustakaan. He olivat niin lähellä toisiaan, että haltiakuningas saattoi kallistaa päätään miehen ohimolle.
”Jaloutesi on kunnioitettavaa”, Thranduil virkkoi hiljaa Bardin korvaan. ”Mutta tuo
naiiviutesi saa minut voimaan pahoin.”
Bard hymähti hänen sanoilleen ja hän tunsi tämän sormien kosketuksen kämmenselällään. ”Nyt veitte minun repliikkini, majesteetti.”
Moinen röyhkeys sai Thranduilin näkemään punaista. Hän olisi tahtonut sähähtää liudan ilkeämielisiä sanoja päin, käskeä miestä katoamaan hyvän sään aikana, mutta huomasi niiden aikeiden sijaan vastaavansa suudelmaan, jonka Bard soi hänen huulilleen. Tämän käsi tarttui hänen ranteestaan tavalla, jota olisi voinut kuvailla lempeän omistavaksi, ja Thranduil avasi suutaan tehdäkseen suudelmasta syvemmän.
Sitten kaikki oli hetkessä ohi. Bardin kasvoille lipui yllätyksen lisäksi pettymyksen varjo, kun hän töytäisi tätä kauemmas. Thranduil ei vaivautunut selittämään mitään, sillä asia valkeni jousimiehellekin tuota pikaa. Teltan ulkopuolelta kuului kiivaita askelia, jotka haltiakuningas oli havainnut hyvissä ajoin. Tuota pikaa yksi hänen kenraaleistaan saapui teltan suuaukolle.
”Pahoittelen keskeytystä, valtiaani”, tämä sanoi kumartaen syvään, ” mutta Gandalf Harmaa toivoo voivansa vaihtaa sanasen kanssanne.”
”Vai niin.” Thranduil tukahdutti ärtyneisyyden pistoksen ja pakotti kasvoilleen tyynen naamionsa. ”Voit pyytää hänet tänne.”
Kenraali poistui tuota pikaa, ja haltiakuningas puolestaan kääntyi viinikarahviaan kohti. Hän todella tarvitsisi toisen pikarillisen, jos Harmaa velho olisi aikeissa verottaa hänen aikaansa. Sivusilmällään Thranduil havaitsi Bardin tulkitsemattoman katseen, johon hän päätti sillä hetkellä jättää vastaamatta. Sillä nimenomaisella hetkellä hän ei luottanut itseensä kyetäkseen kohtaamaan ne vetovoimaiset tummat silmät. Jotain vastuutonta olisi voinut tapahtua.
”Sinuna jäisin kuuntelemaan, mitä velholla on kerrottavanaan”, Thranduil totesi sanoissaan tavanomaista viileyttä kuin mitään erityislaatuista ei olisi tapahtunutkaan hänen ja Järvikaupungin Bardin välillä.
”Tietenkin jään”, vastasi jousimies lojaalin liittolaisen tavoin antaen olemuksellaan ymmärtää, ettei mikään ollut muuttunut.
Eikä ollutkaan.
