Kirjoittaja Aihe: Final Fantasy XII: Tuutulaulu tikariniskusta, K-11, Fran/Balthier, 1/3  (Luettu 866 kertaa)

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 514
Fandom: Final Fantasy XII
Paritus: Fran/Balthier
Tyylilaji: toiminta, viihteellinen ja hyväntuulinen seikkailumeininki
Ikäraja: K-11
Vastuuvapautus: FFXII hahmoineen kuuluu Square Enixille, enkä saa tästä rahulia.
A/N: Osallistuu Taikatoimintaa ja miekkamättöä -haasteeseen. Inspiraationa toimi tämä ihana fanart. Ai että, olipas mukavaa kirjoittaa tällaista kevyttä ja huumorin sävyttämää actionia. Toivottavasti tämä viihdyttää jotakuta muutakin, mutta mulla ainakin oli hauskaa kirjoittaessa! Lukuja olen suunnitellut yhteensä 3, yritän saada ne kirjoitettua tässä kesän mittaan ja haasteen puitteissa!


Tuutulaulu tikariniskusta

I

”Lapsenryöstö?” Fran toisti ja nosti katseensa bangaa-kansan historiikista, jota oli parhaillaan lukemassa. Opus näytti niin riihikuivalta, ettei Balthier olisi yllättänyt, jos ikkunan läpi siiloutuva ilta-aurinko olisi sytyttänyt sen tuleen. Hän oli hetkeä aiemmin sulkenut ikkunan, kun kattojen takana pilkottava ulappa oli puskenut sisään kalanperkeiden kyllästämän tuulenpuuskan. Franilla oli yllään hänen kuiskeenkeveä silkkipaitansa, hänellä ei sitäkään vähää. Siitä huolimatta hän hikoili, ja lakanat takertuivat epämiellyttävästi ihoon, niin kallista pellavaa kuin olivatkin.

He olivat päättäneet yöpyä Balfonheimissa, kun Balthier oli viikkojen matkustamisen jälkeen vaatinut päästä kylpyyn. Fran, joka oli tottunut kylpemään lähteissä ja lampareissa – olivat ne sitten kuinka hyisiä, soisia tai syviä tahansa – oli suostunut pitkin hampain. Hän oli muistuttanut Balthieria pitämään kaupungissa matalaa profiilia, kunnes tämä olisi maksanut uhkapelivelkansa. Mies, jolla ei ollut aiettakaan maksaa velkojaan, oli nyökytellyt säyseästi ja ohjannut Strahlin Balfonheimin satamaan. Nyt hän kaipasi takaisin ilmalaivan kannelle, missä virkistävä tuuli hyväilisi taivaan mahtia uhmaavan piraatin ihoa.

Balfonheimissa heillä oli nimissään ullakkoasunto, jota Balthier oli pitkään kutsunut ”haarakonttoriksi”. Ryöstösaalis oli vallannut alaa ensin vaivihkaa ja sitten vyöryten, ja lopulta he olivat katsoneet paremmaksi järjestää tapaamiset toisaalla. He halusivat säilyttää seitinohuet yhteydet mahdollisimman moneen suuntaan ja olivat kantapään kautta oppineet, ettei toimeksiantajan yhteistyöhalukkuutta lisännyt havaita hyllyn päällä jotakin hänen holvistaan aiemmin kadonnutta.

”Lapsenryöstö, niin. Onko se sinusta vähän liikaa?”, Balthier kysyi ja nousi täyttääkseen pikarinsa paikallisella vermutilla. Granaattiomenat, jotka Fran oli ostanut torilta, hehkuivat houkuttelevasti iltaruskon kajossa, ja mies tarttui ohimennen yhteen. 
”Luotan arvostelukykyysi”, viera sanoi kirjansa takaa. Hänen äänessään ei ollut pisaraakaan ivaa, mutta Balthier, joka tunsi yhtä lailla Franin kuin oman arvostelukykynsä vajaavaisuuden, tunsi silti piikin. ”Sitä minä vain, että olisit sanonut, jos haluat lapsia.”
Viini lensi komeana kaarena Balthierin suusta. Yskimisen ja kakomisen keskelläkin hän oli varma, että erotti vieran kasvoilla ilkikurisen hymynhäiveen tämän vilkaistessa sotkua syrjäkarein.

Balthier tarjoili lattialle pintapuolisen katsauksen luutun pohjaa ennen kuin palasi asunnon pieneen keittiönurkkaukseen. Hän tarttui veitseen. Hän iski granaattiomenaa kenties tarpeettoman ankarasti, mutta ainakin se kiinnitti Franin huomion. Venyteltyään ja huokailtuaan asiaankuuluvasti viera nousi ja tuli hänen luokseen. Balthier kohotti katseensa, kun hänen otsalleen aseteltiin sovinnon eleenä jalokivin koristeltu diadeemi, jonka he olivat ryövänneet jonkun vähäpätöisen vallanpitäjän haudasta.

”Mitä me lapsella?” Fran kysyi ja asettui hänen vierelleen tammipuisen pöydän ääreen. Entisessä elämässään se oli kestinnyt kuninkaallisia. Heidän käytössään sen pintaan oli nopeasti ilmestynyt lasinjälkiä ja mustetahroja, kun Balthier ei muistelmiaan kirjoittaessaan malttanut odottaa musteen kuivumista.

”Keräämme ruhtinaalliset lunnaat, tietenkin”, Balthier sanoi ja virnisti. Hän korjasi diadeemia parempaan asentoon.
”Onko sinulla mielessäsi jokin tietty isokenkäinen, jonka jälkikasvun haluat siepata?”
”Västäräkit visersivät, että eräs silmäätekevä seeq-kauppias on matkustamassa Bhujerbaan neuvottelemaan sikäläisen liikekumppaninsa kanssa, ja mukanaan hänellä on pieni poikansa. Hän on tehnyt omaisuutensa chocobonhöyhenillä täytetyillä tyynyillä”, Balthier sanoi. Viera seurasi epäluuloisena hänen pyrkimyksiään irrottaa siemeniä granaattiomenasta.
”Se, kostummeko me tästä pennin pyörylää, riippuu siis isän tahdosta asettaa hinta lapselleen?”
”Onko sinulla muka syytä kyseenalaistaa sitä ehtymätöntä voimaa, joka on isän rakkaus poikaansa kohtaan?” Balthier kysyi teeskennellen hölmistynyttä. Hänen oma isänsä oli välittänyt enemmän kivistä ja korvaansa kuiskivista kosmisista kummajaisista kuin pojastaan. Fran puolestaan ei ollut koskaan tavannut isäänsä, ja heistä kumpikin oli lopulta kääntänyt selkänsä perheelleen. Vesi oli verta vapaampaa.

Fran tuhahti ja nappasi granaattiomenan puolikkaan hänen kädestään.
”Nähtävästi kukaan ei ole opettanut sinulle, miten homma hoidetaan.”
Viera läimäytti hedelmää kerran ponnekkaasti kämmenellään kulhon yläpuolella. Siemenet putoilivat kulhoon kuin pienet rubiinit. Sama loistava punainen välähti hänen silmissään.
”Fran-kulta, tiedäthän, että kukoistan lähiopetuksessa”, Balthier sanoi karheasti ja siirtyi niin, että saattoi suudella kumppaninsa korvanjuurta. Fran huitaisi hänet kärsimättömästi kauemmas ja tarttui lusikkaan, joka oli aikoinaan kuulunut dynastiakuninkaan kahdentoista hengen aterinsarjaan.

”Voisimmeko edes tämän kerran tehdä jonkinlaisen suunnitelman?” Fran kysyi. Hän kauhaisi kulhosta lusikan täydeltä mehukkaita siemeniä. Balthier alkoi väittää vastaan, mutta viera vaiensi hänet työntämällä lusikan hänen suuhunsa.
”Suunnitelman
kuin vasta siinä vaiheessa, kun jäämme rysän päältä kiinni.”
”Onko tuo tarkoitettu moitteeksi menettelytapojani vastaan?” mies kysyi. Hän löi teatraalisesti rintaansa. ”Satun tietämään, että isäntä järjestää juhlat arvon kauppiaamme kunniaksi. Tartumme tilaisuuteen silloin.”

Fran kuunteli mietteliäänä ja kilisytti huomaamattaan lusikkaa hampaitaan vasten. Sellaisiin pieniin eleisiin, hupsuihin ja harkitsemattomiin, avautui ikkuna vain Balthierille, ja hänellekin vain harvoin.  Niinä hetkinä tunne, josta he eivät juuri ääneen puhuneet, täytti hänet valolla.

”Sillä aikaa, kun toinen viihdyttää vieraita, toinen hiipii lastenhuoneeseen ja nappaa nassikan. Ajattelin, että se olisit sinä”, mies ehdotti. Franin kulmakarvat kohosivat hiusrajan tuntumaan. Hänen katseensa oli omiaan poraamaan reiän mihin tahansa muinaiseen hautaholviin.
”Siksikö, että olen nainen?”
”Siksi, että minä olen meistä kahdesta viihdyttävämpi.”
”Entä jos lapsi ei ole ennen nähnyt vieraa? Hän voi säikähtää ja hälyyttää vartijat paikalle.”
”Ennemminkin hän typertyy kauneudestasi”, Balthier sanoi. Viera nojasi pöytään kädellään, ja tapa, jolla hänen lantionsa kaari piirtyi esiin kuin äärimmilleen jännitetty jousi, oli vastustamaton. Balthier liu’utti sormiaan hänen reittään pitkin ja tutki pehmeää ihoa paidan helman alla. Fran työnsi hänen kätensä pois mutta painautui kuitenkin häntä vasten. Balthier mietti, tunsiko viera silloin itsensä kokonaiseksi samalla tavoin kuin hän. Tuskinpa – vierat eivät sitoneet itseään toisiin niin kuin ihmiset.
”Olkoon, minä kaappaan kakaran”, mies kuiskasi Franin korvaan, jonka suippo, samettisen nukan peittämä kärki värähti.

”Miten pääsemme sisään?” Fran kysyi. Hän oli riistäytynyt Balthierin otteesta ja ponnistanut istumaan pöydän reunalle.
”Näyttävästi, kuten aina”, Balthier naurahti. ”Voisimme esittää kiertävää sirkusta. He hämmästyvät, kun taion kaniinin hatusta.”
Fran tarttui häntä korvasta ja väänsi. Vieraa ei imarrellut tulla verratuksi jänikseen, pitkäkorvainen ja pörröhäntäinen vaikka olikin.
”Hyvä on, hyvä on! Miten olisi tulennielijä ja nuorallatanssija?”
”Jos sinä hoidat tanssimisen”, Fran sanoi päästäen vihdoin irti. Hän siemaisi vermuttia Balthierin pikarista ja ojensi sen sitten miehen huulille.
”Sovittu”, Balthier sanoi ja antoi Franin juottaa itsensä suloiseen humalaan. Vieran jalkaterä oli jo jonkin aikaa hyväillyt määrätietoisesti hänen pohjettaan. Hän tarttui Franin reisiin ja teki itselleen paikan niiden väliin. Granaattiomenan mehu oli värjännyt Franin huulet punaisiksi, ja näky vei hänen ajatuksensa lapsentekopuuhiin, joskaan ei aivan luontoäidin tarkoittamassa merkityksessä.



Bhujerban yö oli pilvien saartama ja tähdittä, kun he viikon kuluttua rantautuivat sen keskelle. Kristallit, joiden ansiosta manner pysyi putoamatta taivaan harjalla, kurkottivat vehreiden metsien ja kaupungin kattojen keskeltä kuin suunnattomat siivet. Strahl liukui ääneti taivaskaupungin yli ja laskeutui unohdettuun nurkkaan sen laitamilla. Aluetta asuttivat Lhusun kaivostyöläiset. Vapaapäivinä bhujerbalainen madhu virtasi, ja jos joku juominkien jälkeen olikin tarpeeksi selväpäinen yössä hiiviskelevät ilmapiraatit huomatakseen, tämä tuskin vaivaisi sillä liiaksi mieltään. Täälläpäin väellä ei ollut mitä varastaa, ja hyvin vähän intoa suojella niitä, joilla oli.

Suunnitelma oli nerokas, eikä Balthier kainostellut sanoa sitä ääneen. Heidän asunsa olivat naurettavat, mutta sekin vain lisäsi hänen iloaan. Kummallakin komeljantterilla oli yllään samanlainen ihonmyötäinen, ruutukuvioinen puku. Balthierin asun täydensi kullankimaltava tyllihame, Franilla oli päässään tiukuhattu. Mukanaan heillä oli Franin jousi ja nippu köyttä.

Illan isäntä, Patrim nimeltään, asui hulppeassa palatsissa muutaman korttelin päässä markiisin kartanosta. Palatsi oli tiukasti vartioitu ja korkeiden muurien ympäröimä. Balthier sai lasketella liukaskielistä luikuria aikansa, mutta lopulta portinvartijat päästivät heidät sisään.

Palatsin sisäpiha oli valaistu sateenkaaren väreissä leiskuvin lyhdyin. Ne heijastuivat moninkertaisina pihan poikki kulkevasta kapeasta altaasta, jonka päädyssä marmorista veistetty adonis puhalsi vettä trumpetistaan. Lähempänä he erottivat naishahmot, jotka oli veistetty patsaan jalkojen juureen kumartelemaan ja luomaan tähän ihailevia katseita.
”Isäntämme, oletan”, Balthier sanoi.
”Hurmaavaa”, Fran tokaisi. Hän harkitsi vain hetken ennen kuin ponnisti, loikkasi ja irrotti pään patsaan harteilta hyvin tähdätyllä potkulla. Pää putosi molskahtaen altaaseen. Se näytti tuijottavan heitä hölmistyneenä. Balthier virnisti leveästi, kun Fran suoristi tiukuhattunsa.
”Tasapainoisempi kokonaisuus, sanoisin.”

He jatkoivat kohti suureellista pylväskäytävää, joka johti palatsin pääovelle. Käytävän varrella nuokkui muutama vartija, jotka lysähtäneestä ryhdistä ja harhailevasta katseesta päätellen olivat  naukkailleet yön mittaan pullon tai pari väkevää madhua. Hilpeä tervehdys ja jokunen kohteliaisuus riittivät vakuuttamaan vahdit, että sirkustaiteen airueet kannatti päästää peremmälle.

Musiikki ja puheensorina virtasivat eteishallissa heitä vastaan. Kaariovista aukesi näkymä eksoottisin kukin ja leijuvin lyhdyin koristeltuun juhlasaliin. Katon poikki risteili safiirinsinisiä verholaskoksia, jotka yhdessä lyhtyjen kanssa loivat vaikutelman tähtitaivaasta. Salin peräseinällä oli leveä maisemaikkuna, joka antoi puutarhaan.

”Sujuu kuin tanssi”, Balthier kuiskasi ja hymyili leveästi viittaan ja käätyihin pukeutuneelle mooglelle, joka hoiperteli heidän ohitseen.
”Kunhan et putoa nuoraltasi”, Fran suhahti takaisin. He astuivat juhlasaliin, johon kaupungin porvarillinen parhaimmisto oli kokoontunut. Silkissä ja brokadissa säkenöivät vieraat edustivat Ivalicen monia kansoja. Tanssilattialla värit sekoittuivat toisiinsa, kun he kieppuivat soitannon tahdissa. Pitkä pöytä notkui hedelmiä, viiniä ja makeisia. Sen keskelle oli rakennettu merkillinen asetelma, jossa nannanliha, viikunat ja merikaali liittoutuivat chocobon muodossa. Palvelijat paiskivat hiki hatussa töitä täyttääkseen vieraiden laseja sitä mukaa, kun ne tyhjenivät. Seinään nojaili pari kevyesti aseistettua ja madhulla virkistäytynyttä vartijaa. Mikäli kaikki sujuisi suunnitelman mukaan, Fran ja Balthier olisivat kaukana, ennen kuin kukaan osaisi edes epäillä rikosta.

Hullunkurisissa asuissaankin he sulautuivat joukkoon. Kukin vieraista näytti päättäneen lyödä toiset laudalta mitä jalokiviin, sulkakoristeisiin hattuihin ja laahuksiin tuli. Patrim itse oli onnistunut pukeutumaan korskeimmin kaikista. Balthier marssi miehen eteen ja kumarsi syvään. Viera, jolla ei ollut samanlaista sisäsyntyistä taipumusta teatteriin, seurasi vastahakoisesti perässä.

”Arvoisa isäntä, arvoisat juhlavieraat! Olemme tulleet kaupunkiin kaukaa, mutta ei Ivalicessa liene kolkkaa, johon ylistyslaulut suuren Patrimin sankarteoista eivät olisi kantautuneet!” Balthier julisti. Tosiasiassa hänellä ei ollut hajuakaan, millaisia tekoja suurella Patrimilla oli tilikirjassaan, eikä hän uskonut niiden olevan erityisen sankarillisia. Imartelu, aiheetonkin, teki useimmat kuuroksi, ja Balthier luotti illan isännällä olevan sen verran mielikuvitusta, että se täydentäisi aukot hänen eepoksessaan. Patrimin silmät syttyivät, ja hän tiesi osuneensa oikeaan.

Mies ei ollut aivan yhtä atleettinen kuin patsas oli antanut olettaa. Leveäharteinen viitta, jonka yönsininen sametti oli koristeltu hopeahelmin ja kultaisin kirjailuin, tasapainotti onnistuneesti hänen ruumiinrakenteensa puutteita. Pituutta lisäsivät korkeakorkoiset saappaat ja majesteetillinen päähine, joka oli koottu kullatuista behemothin sarvista ja mustista opaaleista.

Balthier esitteli heidät maatakiertävänä sirkuksena, ja heidät toivotettiin sydämellisesti tervetulleiksi. Erityisen innokkaasti isäntä vatkasi Franin kättä.
”Esiintyisimme kernaasti juhlakalun kunniaksi, mutta missä hän mahtaa piilotella?” Balthier kysyi ja tähyili ympärilleen.
”Haleq!” Patrim huudahti ja taputti käsiään. ”Sinua kaivataan!”

Möhömahainen seeq ilmestyi väkijoukosta. Kuten hänen kansansa tapoihin kuului, vihreän nahkansa peittona hänellä oli vain lannevaate. Korvissa ja ranteissa roikkui kuitenkin niin paljon jalometallia, ettei hän kimalluksen määrässä jäänyt jälkeen liikekumppanistaan. Ryhmyisiin sormiin oli pujotettu sormus toisensa perään, ja niinpä hän näytti pukeutuneen kullasta taottuihin hansikkaisiin. Hänen hengityksensä haisi vahvasti madhulta, mutta hänen katseensa oli yhä terävä.

”En välitä sirkuksesta”, Haleq murahti ja tarkasteli kaksikkoa epäluuloisesti. ”Enkä kuokkavieraista.”
”Me emme ole mikään tavallinen sirkus!” Balthier sanoi. ”Tulennielentää! Nuorallatanssia! Kun kumppanini tässä pääsee vauhtiin, hän ei jätä ketään kylmäksi!”
Fran tuuppasi häntä kylkeen kyynerpäällään.

Haleqin ilme ei värähtänyt.
”Näytät tutulta”, hän sanoi Balthierille. ”Vaikea keksiä, mistä tuntisin kaltaisesi hampuusin.”
Jos Balthier hikoilikin, hän ei antanut sen näkyä.
”Mainosjulisteesta, ehkäpä?”
Patrim puuttui keskusteluun ja hakkasi seeqia toverillisesti selkään.
”Älä ole tuollainen tylsimys, Haleq! Parhaassa tapauksessa tuo tippuu nuoralta, ja ajattele, mikä hauskuus siitä seuraisi!”
”Olkoon sitten”, Haleq huokaisi. ”Mutta minua on turha pyytää avustajaksi. Paitsi jos saan sahata jonkun kahtia.”

Balthier oli elementissään puhutellessaan väkijoukkoa ja toisin kuin Fran, paistatteli huomiossa.
”Parahin yleisö! Aivan pian saatte todistaa aikamme huimapäisimmän nuorallatanssijan vaarallista matkaa ilmojen halki! Antakaamme kuitenkin sitä ennen estradi eksoottiselle ystävälleni, joka nielee tulta kuin me vähäisemmät viiniä! Kuuma pakkaus, eikö vain?” hän kailotti ja kumarsi Franille. Viera yritti olla näyttämättä siltä, että halusi murhata jokaisen paikallaolijan, ja Balthierin etunenässä. Mies toivoi, että olisi voinut jäädä seuraamaan Franin esitystä, sillä toisin kuin hän, viera oli harjoitellut temppujaan. Sellainen Fran oli; otti asiat vakavasti, vaikka kyse olisi ollut vain hänen hupsusta juonestaan.

Sillä aikaa kun Fran briljeerasi taidoillaan käsitellä mustaa magiaa, Balthier kiipesi yläkertaan. Patrimim palatsi oli rakennettu perinteiseen bhujerbalaiseen tyyliin kahteen kerrokseen. Yläkerrassa rakennuksen eri sivut yhdisti parveke, jonka koristeellisen kaiteen yli avautui näkymä juhlasaliin. Käytävällä Balthier kohtasi rivistön suljettuja ovia. Hän ei antanut niiden lukumäärän hätkähdyttää itseään vaan ryhtyi järjestelmälliseen tutkimustyöhön. Hän tempaisi auki oven toisensa perään, pyysi kohteliaasti anteeksi häiritessään palvelusväen petipuuhia ja löi oven äkkiä kiinni yhyttäessään jonkun vallasnaisen alusastialtaan. Vesiperä oli vastassa ovista viimeiselläkin: uinuvasta piltistä ei näkynyt vilaustakaan.

Salissa raikuivat aplodit. Balthier vilkaisi kaiteen yli juuri sopivasti nähdäkseen, kuinka Fran ampui tuleen kastetun nuolen korkealle ilmaan ja nappasi sen kiinni kärventämättä hiuskarvaakaan. Aivan pian olisi hänen vuoronsa.

”Seuraavaksi teille esiintyy Ivalicen ihme – mies, joka päihitti painovoiman!” Balthier esittäytyi vaatimattomaan tapaansa. Hän kumarteli kaikkiin ilmansuuntiin ja nautti suosionosoitusten kaiusta korvistaan. Sitten hän tarttui köyteen, keräsi vauhtia kieputtamalla sitä näyttävästi päänsä yläpuolelle ja sinkautti sen salin poikki. Köyden päähän sidottu haka tarttui vastapäiseen kaiteeseen. ”Katsokaa ja ihailkaa, tämä tilaisuus koittaa vain harvalle!” hän mylvi kiristäessään köyden ja sitoessaan sen tiukasti kaiteeseen. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän ryhtyi rämäpäiseen koitokseen, eikä hän aikaillut ennen kuin nousi kaiteelle. Hän hyvästeli vakaan maanpinnan, henkäisi syvään ja asetti jalkansa varovasti köydelle. Se painui hänen allaan ja vavahteli enemmän kuin hän oli osannut odottaa.

Balthier oli tottunut katsomaan maailmaa yläilmoista käsin. Siitä huolimatta lattia tuntui olevan kovin kaukana – äkkiä se olisi lähelläkin, mikäli hän sattuisi horjahtamaan nuoraltaan. Hänen verensä kohisi ja sydän jyskytti korvissa. Hän oli aina tuntenut elävänsä väkevimmin, kun oli lähimpänä kuolemaa. Hän hengitti syvään ja otti varovasti ensimmäisen askeleen. Köysi heräsi eloon ja sätki kuin käärme. Äkkiä jalat ja kädet kiskoivat häntä tyystin eri suuntiin. Balthier viuhtoi ilmaa vimmatusti ja teki kaikkensa pysyäkseen pystyssä. Hän ei ollut aikeissa katsoa alas eikä siten voinut tarkistaa asiaa, mutta oli varma, että Fran tuijotti häntä para’aikaa herkeämättä ja kiroten sitä päivää, kun oli antanut sellaisen tyhmänrohkean tomppelin varastaa sydämensä.

Alussa Balthierin askeleet olivat tunnustelevia, mutta varsin pian hän löysi itsevarmuutensa. Puoliväliin päästyään hän oli jo pitkästynyt. Yksinomaan köydellä kävely ei ollut riittävän säväyttävää. Niinpä hän heitti voltin köyden ympäri. Vaikka hänen laskeutumisensa hieman horjuikin, yleisö palkitsi hänet ihastuneilla huudoilla. Loppumatkan hän taittoi melkeinpä loikkien, ja kun hän hyppäsi parvekkeen kaiteen yli, köysi ponnahti ylöspäin laajassa kaaressa kuin heittäen tunkeilijan selästään. Sydän hakkasi niin, että melkein peitti alleen suosionosoitukset. Balthier kumarsi syvään ja niiasi sievästi.
”Kiitos, kiitos! Tämä oli tietenkin vasta lämmittelyä!”

Niin kovasti kuin ihailusta nauttikin, Balthier ei viivytellyt vaan marssi ovista ensimmäiselle. Hänen ajatuksensa harhautuivat hetkeksi – mutta vain hetkeksi – kun hän näki, millaisia taideaarteita salonkiin oli ripustettu. Öljyvärimaalauksia, seinävaatteita, harvinaisia naamioita... Hän paiskasi oven kiinni ennen kuin houkutus kävi liian suureksi.

Jos halusi edetä rötösherran uralla alkua pidemmälle, oli syytä harjoituttaa rautainen ajantaju.  Balthier laski huolellisesti jokaisen sekunnin ja vähensi sen ajasta, joka hänellä oli käytettävissä etsintäänsä. Franilla oli yhä ässiä hihassaan, mutta ei viera loputtomiin voinut sirkustemppuja esittää. Balthier kiihdytti askeliaan ja kokeili kahvaa toisensa jälkeen. Ensin yksi, sitten toinen ei antanutkaan periksi. Jättäessään taakseen jälleen yhden lukitun oven hän tunsi kämmentensä hikoavan. Entä jos nassikka nukkuikin ulottumattomissa lukkojen takana? Eivät lukot häntä pitkään pidättelisi, mutta tiirikointiin kuluisi kallisarvoista aikaa.

Viimeinen ovi avautui hämärään huoneeseen, jonka ilma oli hautunut tukahduttavan kuumaksi. Balthier astui peremmälle nähdäkseen paremmin. Hän ulvahti kompastuessaan johonkin. Hän nousi jaloilleen ja poimi lattialta sen, mihin oli kaatunut: puisen chocobo-lelun, jossa oli pienet pyörät ja naru vetämistä varten. Hän valpastui samantien ja tähyili ympärilleen. Suuri katosvuode huoneen perällä oli tyhjä, paksut vällyt oli vedetty sivuun. Balthier kävi polvilleen kurkistaakseen sen alle, mutta ei löytänyt ketään. Hän ylitti varoen leluilla miinoitetun lattian ja vilkaisi korkeaan vaatekaappiin, joka kumisi tyhjyyttään sekin. Ketään ei löytynyt kylpyhuoneesta eikä nojatuolin takaa. Balthier huokasi turhautuneena. Hänellä ei ollut aikaa tuhlattavaksi joutavaan piiloleikkiin.
”Tule esiin, riiviö”, hän sanoi kädet lanteilla. Jostain kuului kikatusta ja oven narahdus. Vedettyään sivuun raskaan samettiverhon Balthier huomasi, että parvekkeen ovi oli aavistuksen raollaan. Virkistävän viileä yöilma löi häntä lempeästi kasvoille, kun hän riuhtaisi oven selälleen. Ruukkupalmun takana piileskeli pieni seeq, joka oli tikahtua jännityksestä.

”Yllätys!” lapsi ilmoitti heleällä äänellä ja hyppäsi esiin.
”Kyllä kyllä, vallan hienoa”, Balthier sanoi kärsimättömästi. ”Kuule, juttu on nyt se, että sinä tulet minun mukaani.”
Seeqin silmät laajenivat, mutta pelokkaan sijaan hän näytti innostuneelta.
”Onko tämä kidnappaus? Oletko sinä rosvo?”
”Rosvo kuulostaa kovin rahvaanomaiselta”, Balthier tuhahti ja tempaisi tyllihameensa helman lapsen sormista.
”Minä haluan isona ilmapiraatiksi! Mutta isä sanoo, että olen liian lyhyt.”
”Johan on kannustavaa”, mies mutisi. Hän kaivoi pukunsa kylkipuolelle piilotetusta taskusta nenäliinan ja pienen tinktuurapullon. ”Olisi mukavaa jäädä jaarittelemaan, mutta aikataulu on tänä yönä tiukka.”

Hän kastoi nenäliinan pullosta kaatamaansa pistävänhajuiseen, luonnottaman siniseen litkuun. Ennen kuin vintiö ehti karata kauemmas, hän painoi liinan tämän kuonolle. Franin keskiyönliljoista uuttama unilääke tehosi nopeasti. Lapsen silmäluomet alkoivat lurpahdella ennen kuin tämä ymmärsi pyristellä vastaan. Balthier koppasi tainnutetun tenavan olalleen kuin mattokäärön. Hän tuuppasi tämän isoon saviruukkuun, jätti lunnasvaatimuksen tyynylle ja palasi käytävään ruukku sylissään.

Balthier kurkisti parvekkeelta juuri parahiksi nähdäkseen, kuinka Fran valmistautui  loppuhuipennukseen. Viera pyysi juhlien isännältä pullon madhua, jonka kumosi kurkkuunsa siltä seisomalta. Sitten hän veti keuhkonsa täyteen ja puhalsi ilmaan valtavan tulipallon. Se hipoi katosta roikkuvia verholaskoksia ja sytytti tielleen osuneet paperilyhdyt palamaan. Yleisö kirkui, kun kipinät satoivat heidän ylleen kuin kesken lennon taintuneet tulikärpäset. Ennen kuin tuli tarttui kenenkään vaatteisiin, Fran loihti esiin korkean vesipatsaan. Se pyyhkäisi kuohuen salin poikki ja sammutti palon. Juuri kun hyökyaalto oli hukuttamassa pelosta ja ihailusta jähmettyneen yleisön alleen, Fran muutti sen jääksi. Hän napsautti sormiaan, ja jää pirstaloitui tuhansiksi pieniksi kristalleiksi, jotka loistivat lyhtyjen valossa hetken ennen kuin katosivat.

Vieraat huokailivat ihastuksesta ja puhkesivat suosionosoituksiin. Fran ei hymyillyt, kumartelusta puhumattakaan. Balthier virnisti. Hän tunsi pitkäaikaisen rikostoverinsa tarpeeksi hyvin nähdäkseen tämän lävitse. Hän tiesi, että salaa viera nautti näyttäessään ihmisille, miten heidän käsityksenä magiasta oli vain kalpea aavistus siitä, mihin sen virtauksiin paremmin virittyneet kansat pystyivät.

”Onko täällä kuuma, vai johtuuko se hänestä?” Balthier veisteli kivuttuaan taas kaiteelle. ”Vetäkää henkeä ja valmistautukaa viimeiseen ohjelmanumeroon! Vannon, että sen jälkeen valvotte öitänne viikkokausia miettien, miten pienen ihmisen on mahdollista yltää sellaisiin saavutuksiin!”
Hän kohotti ruukun päänsä yläpuolelle. Se oli raskaampi kuin hän oli ajatellut, ja hänen kätensä vapisivat. Hän pakotti selkänsä suoraksi ja taikoi hurmaavan hymyn kasvoilleen.
”Tämä ruukku on täytetty isäntänne parhaalla madhulla, joten pitäkää suunne auki siltä varalta, että putoan!”

Hän astui köydelle. Se heilui aiempaa villimmin aivan kuin olisi päättänyt, ettei toista kertaa päästäisi Balthieria niskan päälle. Ruukku painoi ja oli jatkuvasti lipsua hänen otteestaan, ellei sitä puristanut sormet valkoisina. Matka tuntui entistä pidemmältä, ja hän taittoi sitä lyhyemmin askelin.

Yleisö oli kyllästynyt hienostuneeseen hauskanpitoon ja alkoi janota verisempää kansanhuvia. Jos se ensimmäisellä kerralla olikin pidätellyt hengitystään nähdäkseen Balthierin selviytyvän mahdottomasta, nyt sen hartain toive oli nähdä hänen tuhoutuvan. Sen kuuli kiivaista huudoista ja kirouksista, näki palavista katseista ja puristuvista nyrkeistä. Vihamielisyys kyti ilmassa niin voimakkaana, että se tuntui huojuttavan köyttä Balthierin jalkojen alla.

Balthier oli päässyt puoliväliin, kun joku heitti pullon häntä kohti. Hän räpäytti silmiään. Liike riitti horjuttamaan hänen tasapainoaan. Seinät, katto ja lattia etsivät villisti heilahdellen uutta maailmanjärjestystä. Lyhdyt tanssivat hänen ympärillään kuin härnäävät keijut, kun hän yritti epätoivoisesti kiinnittää katseensa johonkin. Hän kallistui taaksepäin, ja ruukku oli livetä hänen sormistaan. Viime hetkellä hän onnistui pysäyttämään liikkeen ja pelastamaan sekä itsensä että ruukun. Sitten häntä heitettiin kengällä, ja hän putosi.

”Balthier!”
Se oli Fran. Fran huusi uudestaan, tällä kertaa kirosanoja, kun hän mätkähti vieran syliin.
”Hyvä koppi”, Balthier mutisi ja sulki silmänsä siksi aikaa, että vaakaviivat ja pystyviivat asettuisivat taas omille paikoilleen. Hän havahtui ensin siihen, että Fran yritti töniä häntä pois päältään, ja vasta sitten ympäröivään kaaokseen. Hän ponkaisi samantien jaloilleen, jotka tärisivät yhä.
”Se on hän!” Haleq mylvi ja osoitti häntä ryhmyisellä sormellaan. ”Balthier Bunansa, etsintäkuulutettu ilmapiraatti! Napatkaa hänet!”

Fran kohotti jousensa ja tähtäsi Haleqiin. Vieraat perääntyivät kukin humalatilansa mahdollistamalla tehokkuudella. Joku kaatui pitkin pituuttaan. Patrim hymyili hämmentyneenä ja otti askeleen heitä kohti aivan kuin ajatellen, että voisi vielä jotenkin sovitella tilanteen. Hän pysähtyi ja nosti kätensä, kun nuolenkärki siirtyi osoittamaan häneen.
”Löysitkö lapsen?” Fran suhahti.
”Tallessa on”, Balthier sanoi ja taputti ruukkua, josta ei ollut hetkeksikään menettänyt otettaan. Samanlaisella tuurilla kai juoppo onnistui kompuroidessaan pitämään kiinni viinilasistaan.
”Häivytään”, Fran sanoi juuri, kun Patrim kutsui palatsin vartijoita.

Joko yövuoro oli juuri saapunut, tai sitten Balthier oli antanut bhujerbalaisten kuuluisan viinapään pettää itseään. Salin ovelle ilmestyi kymmenen täyteen sotisopaan puettua vartijaa, joista jokainen seisoi suorassa kuin chocobonlantaan tuikattu tikku. Vieraat ryntäsivät kirkuen kaikkiin suuntiin, kun vartijat lähtivät peitset tanassa ilmapiraatteja kohti. Vyöllä heiluivat musketit. Kunhan reitti olisi selvä, he eivät epäröisi ampua. Miten umpimielistä ja ennakkoluuloista! Eiväthän he edes tienneet, oliko Balthier vohkinut mitään, ja silti jo osoittelivat heitä aseillaan. Balthier puristi ruukkua rintaansa vasten.
”Onko tämä käsityksesi vieraanvaraisuudesta, Patrim?” hän huusi ennen kuin ampaisi juoksuun kohti ainutta pakotietä, maisemaikkunaa salin perällä.

Fran ampui nopeasti muutaman nuolen vartijoita kohti, mutta rintama ei antanut periksi. Viera kiroili ja pyrähti juoksuun. Vartijat ryntäsivät heidän peräänsä. Pikarit, kengät ja pakenevien vieraiden ranteista livenneet korut vierivät heidän jaloissaan. Jos Balthier ei olisi tarvinnut molempia käsiään ruukun pitelemiseen, olisi hän herrasmiehenä auttanut ylös eräänkin lattialle tuupertuneen neitokaisen.
”Älkää päästäkö niitä pakoon!” Haleq huusi Patrimin säestämänä.

Oli sääli sotkea ilmiömäisesti rakennettu ruokapöytä, mutta ei heillä ollut aikaa sitä kiertääkään. Kinkku oli niin tuoretta, että Balthier saattoi melkein kuulla sen vinkaisevan saparon päälle astuessaan. Hopealautaset ja kristallimaljat lentelivät, kun he rymistelivät pöydän poikki ikkunaa kohti. Viini lensi komeassa kaaressa, kun Fran potkaisi karahvin yhden vartijan silmille.

Viera viskasi tulipallon ikkunaan, joka räjähti sirpaleiksi. Vartijat peitsineen törmäilivät pöytään heidän takanaan. Balthier singahti ulos ikkuna-aukosta ja onnistui miten kuten laskeutumaan jaloilleen liukkaalle mosaiikkilaatoitukselle. Fran seurasi pian perässä.

Joka suuntaan avoin puutarha ei tarjonnut piilopaikkoja. Sitä ympäröivät korkeat, köynnösten peittämät muurit. Kuului huutoa ja kolinaa, kun haarniskoidut vartijat pääsivät yksi kerrallaan ikkuna-aukosta puutarhaan. Vihreä hiljaisuus vaihtui takaa-ajon kakofoniaan. Mauttomat patsaat jatkoivat onttoa hymyilyään ja viis veisasivat hälinästä.

Muurin yli oli päästävä, mutta mistä? Valinta oli tehtävä nopeasti, ja sen saattoi tehdä vain kerran.
”Tuonne!” Fran huusi ja osoitti paikkaa, jossa muurin puhkaisi kalteroitu ikkunasyvennys. Samassa musketin kuula viuhahti hänen korvansa ohi. Balthier nyökkäsi ja pinkaisi vieran osoittamaan suuntaan. Hän luotti henkensä ennemmin Franin käsiin kuin omiinsa. Hänen sydämensä oli sykkinyt lujasti siitä asti, kun hän oli pudonnut nuoralta, mutta nyt se pamppaili lohikäärmeen raivolla. Vaara nousi päähän kuin madhu, se kiihotti häntä ja sai hänet kesken kaiken ajattelemaan Franin reisiä. Hän virnisti mielikuvalle.

Balthier julisti kuulasateen käyneen kestämättömäksi, kun oli vähällä saada osuman kylkeensä. Hän pysähtyi ja nosti ruukun korkealle päänsä yläpuolelle.
”Lakatkaa ampumasta! Haleqin poika nukkuu tämän ruukun uumenissa”, hän huusi niin kovalla äänellä, että varmasti perimmäisinkin vartijoista sen kuulisi. Vartijat katsoivat hölmistyneinä toisiaan. Hetkeksi he laskivat aseensa. Fran ja Balthier käyttivät hetken hyväkseen ja juoksivat muurille. Kun Balthier katsoi taakseen, vartijat rynnistivät raivoissaan heitä kohti.
”Älkää ampuko! Peitsi rintaan!” heidän huutonsa kaikuivat yössä.

Muuri näytti, kuten asioilla tapana oli, läheltä katsoen paljon korkeammalta. Balthier tarttui kokeilevasti köynnöksenpätkään, joka irtosi hänen käteensä. Hän laski ruukun maahan ja kyykistyi niin, että Fran voisi kiivetä hänen hartioilleen. Ikkunasyvennys oli sillä korkeudella, että viera saattaisi juuri ja juuri ylettää siihen jalallaan.
”Vielä vähän”, Fran sanoi yhteen purtujen hampaiden välistä ja kurkotti kohti syvennyksen reunaa. Mies pinnisti voimansa ja nousi varpailleen. Hän nojasi muuria vasten, ja karhea kivi raapi hänen kasvojaan. Köynnösten tahmeat kärhät tarttuivat hiuksiin ja vaatteisiin.

Viera parkaisi. Balthier horjahti, kun paino äkkiä hellitti hänen harteiltaan. Lehdet kahisivat ja oksat napsahtelivat poikki. Hän irrotti kasvonsa muurista varmana, että näkisi kumppaninsa lojuvan maassa verta vuotaen.

Fran roikkui yhdellä kädellä kalteri-ikkunasta. Hän ponnisti ja kiskoi itsensä ensin ikkunasyvennykselle ja siitä ketterästi muurin harjalle. Hän painui makuulle ja kurottautui Balthieria kohti. Vartijat olivat saartaneet heidät.

”Antautukaa, ja teidät tuomitaan lain edessä kuten oikeudenmukaista on!” joukon johtaja jylisi. Balthier kääntyi kohti vartijoita. Elämänpalo kyti hänen pihkanvärisissä silmissään, kuolemanpelko sai hänet nauramaan.
”Houkutteleva tarjous! Antakaa, kun harkitsen”, hän sanoi ja kumartui poimimaan seeq-lapsen ruukusta. ”Ei kiitos!”
Hän potkaisi ruukun vartijoita päin ja ojensi sitten lapsen nopeasti Franille. Vieran käsivarret hakeutuivat suojelevasti sen ympärille.

”Sinulla ei taida olla enää neuvottelunvaraa, Bunansa”, vartija sanoi. Balthier ehti keksiä nasevan vastauksen mutta ei sanoa sitä ääneen, kun vartija rynnisti häntä kohti. Hän nosti vaistomaisesti kädet eteensä, vaikka tiesi bhujerbalaisten suunnittelevan peitsensä tarvittaessa vaikka murtamaan ovia. Se tekisi hänestä hetkessä samanlaisen siistin lihavartaan kuin Patrim oli tarjoillut vierailleen. Hän sulki silmänsä ja valmistautui avaamaan ne seuraavan kerran jumalten tykönä.

Nuoli singahti viheltäen hänen ohitseen. Vartijan huuto halkaisi yön ennen kuin sortui uikutukseksi. Balthier räväytti silmänsä auki. Vartija painoi kasvojaan käsillään. Nuoli oli puhkaissut hänen silmänsä. Mies pyöri tuskissaan puolelta toiselle ja kaatoi kumoon pari toveriaan. Balthier nosti katseensa ja näki Franin hymyilevän jousensa takaa. Viera ojensi kätensä ja kiskoi hänet muurin harjalle.

”Oletko huomannut, että suunnittelemme mitä hyvänsä, lopulta aina pakenemme sekasortoa hyväksi käyttäen?” Balthier vitsaili ja kaappasi piltin taas kainaloonsa. Muurin toiselle puolelle oli istutettu matalaa pensaikkoa, joka toivon mukaan pehmentäisi laskeutumista hieman. Hän valmistautui hyppäämään.

Puutarhan puolelta kuului teräviä käskyjä ja vihaisia huutoja. Vartijat ryhtyivät kiipeämään heidän perässään. 
”Mene”, Fran sanoi. ”Minä hoidan tämän.”
Balthier nyökkäsi. Sen enempää ajattelematta hän puristi lapsen rintaansa vasten ja kiersi käsivartensa tiukasti sen ympärille. Hän hyppäsi samalla hetkellä, kun Fran sytytti muuria kiertävän köynnöksen tuleen. Auringossa kulottuneet oksat roihahtivat nopeasti ilmiliekkeihin, ja tuli levisi kaikkiin suuntiin. Vartijoilla oli vastassaan liekehtivä seinämä, ja he pakenivat ulvoen.

Ei Balthier laskeutumistaan sentään pehmeäksi olisi kutsunut, mutta ainakaan se ei murtanut hänen luitaan. Hän ei jäänyt odottamaan Frania vaan pinkaisi juoksuun. Kun hän kohta kuuli vieran askeleet rinnallaan, hänen sydämensä asettui toiseen rytmiin.

He juoksivat uinuvan Bhujerban läpi seuranaan vain askeltensa kaiku. Heidän takaa-ajetut varjonsa vilahtivat talojen seinillä sitä mukaa, kun he sattuivat soihtujen valoon. Huomispäivän kivut ja säryt huohottivat Balthierin niskaan, mutta juuri nyt hän tunsi liitävänsä. He olivat vapaita ja kevyitä kuin linnut, nousivat ilmaan omin siivin. Yö käänsi kylkeä ja ravisti pilvipeiton yltään, kun Strahl kohosi taivaalle.

her shaking shaking
glittering bones