Originaalit > Pergamentinpala
Pakko saada pää niin sekasin et unohdan sun nimesi | K11 Kuisma/Ville raapalesarja | viimeinen osa 23.8
KAISA.:
Ikäraja: K-11
Genre: draama, angst, fluff, slash
Varoitus: alkoholin käyttöä, kiroilua
Haaste: Ime kappale tyhjiin -otsikkohaaste
Yhteenveto: Avioero on tuskin astunut vielä voimaan, kun Kuisma löytää itsensä jo takaisin elämänsä muuttaneen miehen käsivarsille.
A/N: Minä täällä, taas. Kuisma perseilee, taas.
Lisää Kuisman seikkailuja täällä.
• • •
1
300
joulukuu 2019
Baarissa oli helvetisti väkeä. Hukkasin omat ihmiseni heti narikassa ihmishälinään, mutta se ei haitannut mua - en mä niiden takia sinne ollut tullutkaan.
Katselin etsien ympärilleni ja samassa puhelin värisi kuin tilauksesta mun taskussa. Mua hymyilytti jo valmiiksi, kun kaivoin puhelimen esille ja kun huomasin, että näytöllä tosiaan vilkkui se nimi, joka ilmestyi siihen aina viikonloppuisin, niin mun oli pakko purra jo poskiani.
"Kuisma", vastasin puhelimeen ja vastaukseksi kuului vain naurua.
"No kuule, Uudentalon Ville tässä moro", se tuttu lauantai-illan ääni sanoi. Sen äänestä kuuli miten sitä hymyilytti ja mä painoin puhelinta lujemmin vasten korvaani, jotta kuulisin paremmin. Kuulisin sen äänestä kaiken. Helvetti, kun se pelkkä äänikin oli jo silkkaa seksiä.
”Mis meet? Kaveris käveli äsken mun ohi."
"Odotan, että saan takkini narikkaan", yritin huutaa musiikin yli.
"Hitto en kuule mitään, mitä sanot”, se puhui vähän kuin itselleen.
Mun oli vaikea saada selvää sen sanoista ja kuulin, miten se toisti itseään hetken ennen kuin lopulta lopetti puhelun.
Olin vähän hämmentynyt, mutta kun puhelin piippasi saapuvaa viestiä palasi hymy takaisin mun huulille vaan entistä leveämpänä.
”Oon ulkona röökillä. Odotan sua täällä.”
Ja se tosiaan odotti. Sen katse porautui mun sieluun asti heti, kun avasin terassin oven. Hetken tuntui, että näin vain sen - se koko ihmishälinä meidän ympäriltä oli kadonnut. Sitä hymyilytti, eikä se piilotellut tunteitaan. Ei sen tarvinnut enää. Meidän ei tarvinnut enää piilotella mitään.
Ville painoi mut selkä seinää vasten heti, kun pääsin tarpeeksi lähelle. Sen suu maistui tupakalle ja viinalle. Se maistui lohduttavan tutulle. Sen kädet tuntui karheilta vasten mun poskia ja mä tunsin, miten mun vatsanpohjassa räjähteli ainakin miljoona rakettia ja päästä katosi jokainen ajatus.
"Vittu miten pitkältä ilta on tuntunut, kun oon vaan odottanut tätä hetkeä", sen rosoinen ääni kuiskasi mun huulille.
Se suuteli mua uudelleen ja uudelleen ja hetken mä tunsin olevani taas elossa.
KAISA.:
2
300 sanaa
tammikuu 2020
Sivelin Villen teräväpiirteistä nenää. Juoksutin sormeani hellästi pitkin sen punaisiksi suudeltuja huulia.
Alahuulen alla oli pieni arpi teini-iän huulilävistyksestä ja mun varpaissa asti kihelmöi, kun mietin miten hyvältä se on näyttänyt sen kanssa.
Siirsin sormeni leukalinjaa pitkin kohti kaljua päätä. Hiusten sänki tuntui hassulta sormissa. Erilaiselta, kuin mihin olin tottunut.
Mua hymyilytti katsoa, miten kovasti Ville nautti mun kosketuksesta. En ollut ikinä ennen koskettanut Villeä niin. Niin hellästi. Kuin rakastaen.
Se piti silmiään kiinni, sen suu oli hivenen auki ja kun painoin suudelman sen otsalle niin sain senkin hymyilemään.
”Helvetin uskomatonta maata näin”, se kuiskasi ja sen ääni oli ihanasti aamun kähentämä. ”Oot maailman paras hipsuttelija.”
”Hipsuttelija?” tyrskähdin. Sana kuulosti niin oudolta sen suusta.
Uudentalon Ville oli kirosanoja ja rajua seksiä. Ei hipsuttelua sunnuntaisin sängyssä vielä kahdeltatoista.
”Niin mä sanoin”, se hymähti ja avasi silmänsä.
Sen vihreissä silmissä oli lempeä katse. Niin lempeä, etten pystynyt jäädä katsomaan vaan nojauduin suutelemaan sen hymyilevää suuta.
”Oliko sulla huomenna se muutto?” Ville kysyi mun huulia vasten ja sekuneissa hetken taika oli kadonnut.
Vetäydyin sängyn reunalle istumaan.
”Joo”, henkäisin tuskin ääneen. Hengittäminen tuntui vaikeammalta.
Elämä tuntui taas vähän liian todelliselta, eikä kaikki ollutkaan enää vain hipsuttelua ja toisen huulille katoamista.
”Voin tulla auttamaan”, Ville ehdotti. Katsahdin sitä hämmentyneenä.
”Oikeesti?” kysyin ja mun kysymys sai teräväpiirteisen miehen nauramaan.
Ville möyri mun luokse sängyn reunalle. Se kietoi kätensä mun ympärille, painoi päänsä mun syliin, katsoi mua suoraan silmiin ja vain hymyili.
”Totta kai oikeesti”, se sanoi lopulta. Painoi kuivia suudelmia mun paljaaseen vatsaan.
”Mun kaverit on jo tulossa auttamaan mua”, kiirehdin vastaamaan, kun en hetkeen ollut ihan varma halusinko päästää Villen siihen taloon, jonka seinät huusi toisen miehen nimeä.
”Ei mua haittaa. Mä osaan käyttäytyä.”
Sen sanat sai mut naurahtamaan. Nauru sai solmuja mun sisällä hieman löystymään ja ennen kuin tajusinkaan annoin sille luvan tulla
KAISA.:
3
350 sanaa
tammikuu 2020
Ville ei uskaltanut tulla yksin. Ja kun se yritti suudella mua tervehdykseksi eteisessä mä väistin sen huulia ja taputin sitä miehekkäästi olalle.
Halusin ajatella, että Ville ymmärsi, koska se kuitenkin hymyili. Mutta mä en ymmärtänyt miksi se edes halusi tulla tänne.
Koska me muutettiin mua pois mun kodista. Talosta, jossa olin asunut vuosia jonkun muun kanssa. Sellaisen, jota rakastin. Sellaisen, joka jätti mut, koska panin Uudentalon Villeä sen selän takana.
Johdatin Villen ja Janin olohuoneeseen missä mun muuttoavuksi tulleet kaverit jo oli. En ollut kertonut kenellekään, että Villekin on tulossa, joten kun ne astui olohuoneeseen Janin kanssa oli jännite ja hämmennys hetken ihan käsinkosketeltavaa.
Kukaan ei moikannut Villeä. Janne yritti, mutta ei saanut sanaa suustaan. Mun suusta pääsi ulos vain typeriä, yksittäisiä sanoja, eikä Villen käsi mun alaselällä auttanut tilannetta.
Seitsemän jätkää tuntui vähän liiotellulta, kun me aloitettiin kantamaan tavaroita vuokrattuun pakettiautoon. Mutta kun sohvan alta paljastui kadonnut hääkuva ja Janne joutui jäämään lohduttamaan mua makkariin suljetun oven taakse, niin ei jäljelle jäänytkään enää kuin viisi.
”Kuismanen”, Janne henkäisi ja kosketti mua hartiasta. En itkenyt, mutta olo tuntui harmaalta ja raskaalta. Typerältä ja nololta. Tuntui kuin olisin äkisti katoamassa talon tyhjentyviin neliöihin.
”Luulin, että olin jo joulukuussa heittänyt kaikki vanhat kuvat menemään”, kuiskasin Jannelle. Painoin kasvoni vasten sen rintaa. ”Tai niinku... vittu. Muutenkin niin paska hetki ja sit tollanen vielä...”
Jannen sormet siveli mun hiuksia.
”Haluutko, että käyn heittämässä senkin roskiin?” Janne kuiskasi, kun oltiin oltu kauan hiljaa.
Mä nyökkäsin.
”Ootko varma?”
Nyökkäsin uudelleen.
”Mä meen”, se kuiskasi mun hiuksiin, mutta ei mennyt. Kuulin miten se hengitti syvään. Painoi suudelman mun päälaelle ja kuiskasi taas: ”Mä katson sun toimintaa ihan liikaa ja liian usein läpi sormien, mutta nyt en pysty olemaan hiljaa. Tajuatko, että ei todellakaan ole okei, että te ootte Villen kanssa jo jotain.”
Jäin kuuntelemaan hiljaisuutta.
”Ootteko Anssin kanssa vielä hakenu avioeroa? Ootteko te edes jutelleet sen jälkeen kun se lähti?”
”Ei, mut —”
”Niin, mut mitä? Siitä ei ole vielä kuukauttakaan. Helvetin tahditonta tuoda se tänne, jonka takia me edes ollaan tässä tilanteessa.”
Ja Janne oli niin tuskastuttavan oikeessa, että ihan kuin vahingossa mä purskahdin itkuun.
KAISA.:
4
350 sanaa
helmikuu 2020
Laskin puhelimeni kädestäni ainakin kymmenennen kerran. Painoin silmäni kiinni ja hieroin otsaani yrittäessäni kanavoida itseeni rikkinäisestä sielustani jotain vahvuutta.
Oli lauantai. Villestä ei ollut kuulunut mitään viikkoon. Mutta se oli ihan normaalia. Olin jo tottunut siihen. Yritin tottua.
Se saattoi olla arkipäivät hiljaa, mutta heti kun kello nytkähti turvallisesti viikonlopun, ensimmäisen kaljan, puolelle, tuli siltä viesti. Usein se oli vain yksi sana: panettaa ja pienen hetken päästä sen huulet oli jo mun iholla. Mutta nyt minuutit vaan liikkuivat, eikä Villen nimi ilmestynyt näytölle, vaikka kuinka tuijotin.
Kello oli yksi yöllä. Sen olisi pitänyt jo olla täällä.
En muistanut, että deittailu oli tällaista. Tai, oikeastaan, en tiennyt sen olevan tällaista. Jännittävää ja kiehtovaa. Stressaavaa ja ahdistavaa.
Halusin antaa Villelle tilaa, mutta samaan aikaan tahdoin viettää kaiken aikani sen kanssa. Kaikki tuntui niin ristiriitojen sekasotkulta, etten edes tiennyt miten niitä tulisi selvittää. Kaikki mitä tein tuntui vain väärältä.
Otin huikan avatusta kaljasta vieressäni. Painoin kasvoni vasten sohvatyynyä ja hetken hulluudessa tunsin olevani tarpeeksi rohkea. Otin kiinni siitä tunteesta kaksin käsin ja sekunneissa olin pusertanut itsestäni ulos sen, mitä olin vannonut, etten enää tekisi.
”mis meet? ikävä sun viereen”
Pusersin ulos sen ensimmäisen viestin. Mua hävetti, miten heikko olin. Taas. Lähetin liian usein ensimmäisen viestin ja jäin liian usein vaille vastausta.
Otin pitkän kulauksen pullosta. Yritin hukuttaa häpeäni, mutta kun puhelin alkoi väristä saapuvaa puhelua sohvan perimmäisessä nurkassa, olin lähellä tukehtua.
”Moi”, vastasin hämmentyneenä puhelimeen. Luulin jääväni taas ilman vastausta.
”No moi”, Villen rosoinen ääni naurahti. Suljin silmäni ja yritin hengittää. Tuntui kuin sydän olisi nytkähtänyt pois paikoiltaan. ”Lupasin olla tänään kuskina ja sain just auton tyhjäks ihmisistä. Tuutko ajelee?”
Sain vastattua jotain totta kai ja tietenkin sekasotkua ja Villen äänikin hymyili, kun se sanoi olevansa mun kämpän edessä vartin päästä.
”Vai oli sulla ikävä mua”, Ville tervehti ja mun kehossa kipristeli ihan liikaa tunteita.
”Mulla tai mun munalla, mene ja tiedä”, vastasin takaisin yrittäen peittää tunteista jokaisen.
Villen lämmin nauru valtasi auton. Se nojautui mua kohti ja suuteli. Kerran, toisen ja kuudennen.
”Mullakin oli ikävä”, Ville kuiskasi mun huulille. Sitä hymyilytti. ”Teitä molempia.”
KAISA.:
5
350 sanaa
maaliskuu 2020
Uusi kämppä tuntui ahdistavalta. Vietin kaiken aikani jossain muualla, jos mulla oli siihen mahdollisuus.
Arkipäivisin tein jatkuvasti ylitöitä, illat notkuin koirien kanssa Jannella ja viikonloput vietin humalassa baarissa. En tykännyt olla ”kotona”. En varsinkaan yksin, mutta harvemmin seurakaan sai asunnon ilmapiiriä muutettua.
Paska mikä paska.
Hätiköiden tehty paniikkipäätös, kun mun ja Anssin omakotitalon seinät kaatui päälle heti Anssin lähdettyä. Mun oli pakko päästä sieltä pois, mutta en ollut tajunnut, että jossain muualla voisi tuntua vielä kurjemmalta.
Janne oli sitä mieltä, että mun uusi kämppä kaipasi vain juhlia. Tupareita. Se väitti, että mun vain tarvitsisi nähdä tuttuja, iloisia kasvoja mun itsemurhayksiössä ja jokin siinä nytkähtäisi oikeille raiteille.
En ollut oikeen ollut juhlatuulella pariin kuukauteen, mutta silti joku Jannen ideassa kuulosti hyvältä. Toteuttamisen arvoiseltakin, joten päätin antaa asunnolleni vielä yhden mahdollisuuden ja järjestin sille juhlat.
Ville oli ensimmäinen joka saapui. Se suuteli mua heti eteisessä. Ei ehtinyt ottaa edes kenkiä jaloistaan, kun sillä oli niin kiire saada huulensa mun huulille.
”Oon maailman paskin ostamaan lahjoja”, se mutisi mun huulia vasten ja kaivoi samalla taskustaan jotain.
”Joten, ole hyvä.”
Se törkkäsi paketin mun käteen ja mua nauratti miten noloissaan Ville oli lahjastaan.
”Ei sun todellakaan olis tarvinnut tuoda mitään”, yritin lohdutella sitä, mutta se ei auttanut.
Ville kääntyi laittamaan takkinsa naulakkoon, kun mä yritin saada pientä pakettia auki.
”Ville”, henkäisin saatuani lahjan auki. Naurahdinkin, kun yllätyin niin helvetisti. ”Tää on paras lahja, mitä oon saanut varmaan ikinä.”
Tuijotin haltioituneena metallista avaimenperää johon oli kuin kaiverrettu kuva meidän koirista. Vittu. Mun koirista.
”No, uusille aluille, avaimille ja niin edelleen”, Ville sanoi ja heilautti kättään kuin vähätelläkseen kaikkea.
Sen ajattelevaisuus yllätti mut. Se kun tuntui välillä ihmiseltä, joka ei ajatellut. Mitään. Ketään. Liian usein ehkä itseään, mutta harvemmin ketään muuta.
”Ketä kaikkia on tulossa?” Ville kysyi, mutta ei jäänyt kuuntelemaan vastausta. Se otti mun kädestä kiinni ja johdatti mukanaan olohuoneeseen. Ville istahti sohvannurkkaan ja veti mut syliinsä.
”Tai, no, toisaalta”, se naurahti. ”Onko sillä mitään väliä? Sua mä tänne tulin katsomaan.”
Ville piti mua tiukasti kiinni itseään vasten. Tuntui turvalliselta ja joku siinä hetkessä sai mut ajattelemaan, että näinhän tän kaiken varmaan pitikin mennä.
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
Siirry pois tekstitilasta