Originaalit > Sanan säilä

En vaihtaisi häntä koko Lyydian maahan {Armas x Mars, S, kesäisen romanssin siipale}

(1/1)

kaaos:
Ikäraja sallittu
Armas/Mars
Sanat: 500

Haasteet:
Ime kappale tyhjiin biisillä  Lyyti - Purppurakauppias
Kepeitä kesäromansseja biisillä Porcupine Tree - Trains

Kirjoittajan terkut: En nyt tiedä onnistuiko tämä olemaan kesäromanssi, mutta on tässä kesää ja romanssia.

Kävisi jatkoksi tälle: Noutajan aamu, S, mutta sopinee itsenäisenäkin :3


En vaihtaisi häntä koko Lyydian maahan

”Mikä helvetti tämä on?” Mars kysyi ja kieputteli kädessään muovista esinettä, jossa oli pieni särkynyt lasiruutu ja kumisia numeronappuloita.

Aurinko porotti paskaisen ikkunan läpi ja kuumensi mun ihoa. Mä tiesin, että asfaltilta kohoaisi tänään kangastuksia. Mars oli saanut jo jalkaansa mustat virkahousut, mutta sen rintakehä oli vielä paljas.

”Luulen, että kännykkä”, vastasin käheyttä äänessäni.

”Ootko tosissas? Haloo haloo!” Mars nauroi ja piteli esinettä korvallaan.

Se kurkotti hyllyltä lisää mun kultaa varten keräämiäni romuja ja mua vitutti, vaikka en saanut katsettani irti sen venyvistä vatsalihaksista.

”Entäs mikä tää sit on?”

”Älä tongi mun kamoja.”

Mars tunki pientä metallista värkkiä mun naamalle. Sen kasvoilla oli leikkisä, vilkas katse ja sen harmaanruskea irokeesi roikkui puoliksi naamalla.

”No? Tiiätkö ees itse mikä tää on?” Mars kysyi haastetta virneessään. Saatana se osasi pistää mun plasmat kiehumaan.

”No joku vitun höyrystin se on, vittu.”

”Höyrystin? Niinkö joku kivikautinen vapo vai? Toimisko?” Mars naurahti ja onnistui ruuvaamaan esineestä auki jonkin luukun. ”Setit tänne vaan ja puf!”

”En usko et se on ees niin vanha, jotain kolkyt vuotta ehkä. Mut ei me saada siihen virtaa, joten anna nyt jo olla niin mennään, iltapäivä on jo pitkällä.”

Mars antoi olla, me laitettiin itsemme valmiiksi ja lähdettiin mun kämpiltä gearit kilisten ja kalisten.

Mä nautin siitä, kun me oltiin niin uhkaavan näkösiä univormuissa. Ne oli ihan vitun ankeet päällä, mutta jotain huumaavaa siinä oli, että jengi käänsi katseensa tai vaihtoi toiselle puolelle kuumasta höyryäviä katuja meidät nähdessään.

Oikeestihan siis ihan syyttä. Me ruumiinnoutajat vaan noudettiin niitä ruumiita, mutta jengi edelleen muisteli niitä Tikarin aikasia aikoja, jolloin se ja sen gängi välillä vähän listi viattomiakin henkiä.

Me ei tietenkään tehty mitään sellasta enää, eutanasiapistoksiakin sai antaa vain, jos kohteilla oli niiden tietokannoissa allekirjotetut suostumukset. Käsittämätöntä kyllä kelata, ettei aina niin ole ollut.

”Mulla ois Kantsussa porukkaa”, Mars sanoi ja runttasi kulmiaan. ”Minne päin sulla matka?”

”Mun pitää mennä junalla. Oon poissa pari päivää”, vastasin ja toivoin pettymystä Marsin kasvoille.

Me käveltiin yhdessä varikolle ja meidän hansikkaiden rystysvahvikkeet kilahteli välillä vastakkain, niin lähekkäin me oltiin.

Varikko oli yhden vanhan rautatien loppu, nykysin sillä radalla kuljetettiin vaan noutajia ja muuta sakkia toisiin kaupunkeihin. Varikolta noutajat saivat myös ottaa käyttöön fillareita, mopoja ja autoja.

Juna sihisi jo. Veturin piipusta pulppusi jo höyryä paksuina valkeina pilvinä. Mustissa asuissaan anonyymejä ruumiinnoutajia valmistautui yövuoroon. Me haettiin Marsille ajoneuvo ja pilli vislasi höyryveturin lähestyvän lähdön merkiksi.

Auringonlaskussa ja radan reunalla viipyvässä höyryssä Mars näytti komeammalta kuin yleensä ja mulle tuli sitä yhtäkkiä etukäteen ikävä.

”Pistä viestii, jos jotain tulee”, sanoin ja kirskutin hiekkaa työkengän ja betonin välistä Marsia päin.

”Armas… me nähdään taas ihan kohta”, se virnisti hampaillaan.

Mars vitutti mua kaikista eniten, enkä silti olisi vaihtanut sitä edes kaikkeen maailman romukultaan.

Suutelin sen päivettynyttä otsaa, nenänpäätä ja lopuksi huulia. Junan sihinää en enää kuullut, hetken siinä oltiin vain me.

”No moido sit”, Mars sanoi leveästi hymyillen, suikkasi vielä nopeasti suukon mun poskipäälle ja painoi sitten kypärän päähänsä.

Veturin pilli vihelsi vaativasti, kun muutaman sentin ilmassa lentävä motskari viuhahti matkaan ja vei mun suosikkiplaneettani mennessään.

Kelsier:
Kommenttikampanjasta moi!

Tämä oli minusta hirveän elokuvamainen. Visualisoin mielessäni sellaista surkeaa asvalttiviidakkoa, jossa aurinkokangastukset on täysin mahdollsia. Tässä oli semmoista ihanaa, karkeaa romanssia. Armas ja Mars on kivat nimet näille hahmoille. Myös tuo juna-asemalla tapahtunut loppu toi mukaan rosoista romantiikkaa.

Tykkäsin kovasti, kiitos! :-*

Orenji:
Kommenttiarpajaisista tervehdys! Tartuin tähän tekstiin ilman mitään ennakkotietoa hahmoista tai tästä maailmasta, joten tulipahan vaihtelua arkeen. Tästä tulee sellainen maailmanloppu-fiilis tai miten sitä haluaakaan kuvailla. Survivalismi-meininki tai jonkun luonnonmullistuksen jälkeinen aika, jossa perinteiset yhteiskuntarakenteet on luhistuneet? Sitten toisaalta tuli villi länsi mieleen, koska kuumuudesta päädyin miettimään aavikkoja ja hahmoista muotoutui jonkunmoisia seriffejä mun mielessäni. Jännittävää! Kelsier mainitsi elokuvamaisuudesta ja olen kyllä samaa mieltä.

Mikähän vuosi on meneillään tässä tekstissä? Tajusin, että tulevaisuudessa ollaan tai sitten jossakin vaihtoehtoisessa maailmassa, mutta lopun lentävä moottoripyörä tuli silti yllätyksenä. :D Hahmot kommunikoivat aika moderniin sävyyn ja puhekieli tuntuu oikeastaan välttämättömyydeltä. Mun mielestä on kiva, miten Armas on nimenä melkein kuin Ares, kreikkalainen versio Marsista. Toisaalta sitten vastakkainasettelu on hyvä, kun toinen hahmo on nimetty sodan jumalan mukaan ja Armas taas meinaa rakastettua. Ehkä siitä itsessään tulee jo pieni romanttinen vivahde tähän, vaikka kaksikko ei mitään suuria eleitä tehnytkään. Tämä oli ihana:

--- Lainaus ---”Pistä viestii, jos jotain tulee”, sanoin ja kirskutin hiekkaa työkengän ja betonin välistä Marsia päin.
--- Lainaus päättyy ---
Juuri tuollainen perinteinen kiusallisuuden ilmentymä eli hiekan potkiminen, kun ei uskalla ihan sanoa sitä mitä oikeasti haluaisi.

Nyt multa meni pasmat aivan sekaisin, koska huomasin vasta tuon Porcupine Treen biisin! Se on yksi mun suosikkiyhtyeitä ja kyseinen kappale valtaa toisinaan mun pääni, kun yritän analysoida monien vuosien jälkeen edelleen lyriikoita ja saada tolkkua tarinasta. Kivan lisäelementin toi tullessaan, kun tietää kyseisen kappaleen jo ennalta. Juna-kohtaus saa enemmän syvyyttä ainakin ja tässä kesän kuvauksessa on tämän säkeen tunnelmaa: "Always the summers are slipping away". Tekstissä on jotakin teollista ja se taas tuo mieleen tämän: "60 ton angel falls to the earth /
A pile of old metal, radiant blur". Hmm. Kamalan koukuttavaa pohtia tällaisia ja tässä maailmassa on muutenkin kaikkea selvittelyä vaativaa.

Kiitos lukukokemuksesta! (Toivottavasti tämä kommentti on edes vähän järkevä eikä vaan jäsentelemätön.)

kaaos:
Kelsier: oijoi, nyt tulee resiinalla perässä, tälleen vuoden myöhässä kiitoskortti kivasta kommentista! Elokuvamaisuus on hauska luonnehdinta <3

Orenji: kiiiiitos sekä onnitteluista, että tästä koko vaudevau -kommentista <3 mietiskelit mikähän vuosi tässä on menossa, niin jossain tulevaisuudessa ehdottomasti, mutta ei välttämättä niiiin kaukana. katsos tämä sijoittuu sellaiseen hieman kaoottiseen taikasuomeen, jossa kyllä ajankulku etenee omaa tahtiaan. mutta joo siksi lentäviä moottoripyöriä ja ikivanhoja kännyköitä.. lisäksi tämän tekstin vaiheessa tämän maailman historiaa ollaan sellaisessa postapokalyptisessa tilanteessa, että kännykät ja muut hienoudet ovat parin sukupolven takaista luksusta.

kiitos kovasti ihanaisesta kommentista ja siis eikö vaan olekin ihana biisi!

Navigaatio

[0] Viestien etusivu