Kirjoittaja Aihe: Eldarya: Uusia muistoja, S, Erika/Ezarel  (Luettu 652 kertaa)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Eldarya: Uusia muistoja, S, Erika/Ezarel
« : 16.08.2020 17:10:23 »
Ficin nimi: Uusia muistoja
Kirjoittaja: Subbe93
Ikäraja: S
Fandom: Eldarya
Paritus: Erika/Ezarel
Summary: Talvi oli tuonut vuosien varrella paljon hyviä muistoja: Kaikki ne lumisodat kavereiden kanssa, lumiukkojen ja -lyhtyjen kokoamiset vanhempien kanssa, lumienkelien tekoa… Ja aina päivän päätteeksi mentiin sisälle kylmissämme, vaihdettiin lämpimät vaatteet päällemme, otimme kaakaomukin lämmittämään sormia, ja kietouduimme viltteihin juttelemaan tai katsomaan elokuvia…
      Huokaisen. Vaikka nuo muistot olivat hyviä, ne tuovat mukanaan haikeuden. Koti-ikävän. Tiesin, että nyt oli aika tehdä uusia hyviä muistoja uusien ystävien kanssa täällä Eldaryassa.

Tyylilaji/Genre: Fluff
Vastuuvapaus: Eldarya hahmoineen kuuluvat ChiNoMikolle ja Beemooville.
Warning: Sisältää spoilereita jaksosta 13 eteenpäin
A/N: Siitä on niin kauan, kun olen viimeksi tänne julkaissut mitään ficin tynkää. Oikeastaan en ole juurikaan edes käynyt täällä. Jokusen Larjuksen tekstin olen käynyt lukaisemassa, mutten muuten. Myönnän, että oli aika veikeää tulla takaisin ja huomata, miten kauan siitä onkaan :D Let’s not talk about it.
      Mutta itse ficistä: Pari vuotta sitten tammikuun aikoihin, kun ilmeisesti Eldaryan joulutapahtuma oli ohi ja todennäköisesti jakso 17 julkaistu ja saatu pelattua, aloin kirjoittaa tätä. Saatoin kirjoittaa tätä hyvin tuotteliaasti, sillä muistaisin, että sain tämän nopeasti kasaan ja olin aika tyytyväinen lopputulokseen. Ainoa ongelma oli otsikko, koska en halunnut nimetä sitä tyylillä ”Valkea maa” tai ”Lumisotaa”. Halusin keksiä jotain kivaa ja houkuttelevaa. Joten jätin ficin otsikon muhimaan, ja muutaman kuukauden välein palasin oikolukemaan tätä, mutta otsikko oli edelleen mysteeri. Lopulta unohdin tämän olemassaolon, kunnes törmäsin siihen Eldarya-kansiossa, luin, enkä tehnyt vieläkään mitään pistääkseni tätä eteenpäin.
      Kun viime viikolla Larjus sai puhuttua mut takaisin Finiin, päätin, että tämä olisi ensimmäinen fici, minkä julkaisisin, koska tämähän oli julkaisua vaille valmis. Hassu juttu tosin, että kun olin ajatellut vain lukaisevani tämän läpi ja pistäväni Finiin, löysinkin paljon korjattavaa, jonka ansiosta julkaisu on venynytkin. Mutta nyt on aika! Sitä paitsi, eikö tämmöistä talvista ficiä olekin kiva lukea näiden elokuun helteiden keskellä? :’D
      Koska tämä on ensimmäinen Eldarya ficini (jonka olen kirjoittanut loppuun asti), ja koska olen tähän mennessä kaikki Beemoovin peleihin liittyvät ficini (kyllä, kävin oikein tarkistamassa!) omistanut Larjukselle, niin hei… Kyllähän tämäkin on hänelle <3 Myös siksi, että hän on saanut minut ajattelemaan, että hän odottanut tätä ficiä… Toki voin olla väärässä, mutta siinä tapauksessa älä kerro totuutta xD




Uusia muistoja

Puhallan sormieni lomaan lämmintä ilmaa ennen kuin alan hieroa käsiäni yhteen. Owlettini juoksentelee onnellisena lumessa, enkä voi olla mulkaisematta pikkuista, vaikka toisaalta olen jo antanut hänelle anteeksi sen, että mokoma oli aikaisemmin ryövännyt hanskani ja piilottanut ne metsän uumeniin. Toivon todella, että jollakin olisi varahanskat minulle lainaksi, tai vaihtoehtoisesti tuo leikkisä kumppanini löytäisi ne jonain päivänä ja palauttaisi ne minulle. Ei muuten, mutta eräs kaartilainen, joka osasi lukea säätä, oli kertonut aamiaisella, että loppuviikko tulisi jatkumaan kovan pakkasen merkeissä, eikä minua juurikaan houkutellut ajatus sormien jäädyttämisestä.
      Huomaan kumppanini ilmestyneen jalkojeni juureen tapittamaan minua pyytävästi mustilla silmillään. Okei, miten tuolle voisi muka olla vihainen? ”Alahan painua”, naurahdan höyhenkasalle ja kumarrun pörröttämään hänen päälakeaan. ”Mutta muistakin leikkiä kiltisti, äläkä tuhoa paikkoja tuon häntäsi kanssa.”
      Owlettini hypähtää innoissaan, kiehnää vielä kiitoksena jaloissani ennen kuin lähtee rynnäten omille teilleen. Hymyilen katsoessani hänen peräänsä. Onneksi talvi ja pakkanen eivät ole hänelle ongelma.
      Ei se tosin minullekaan ole. Sitä paitsi talvi on tuonut vuosien varrella paljon hyviä muistoja: Kaikki ne lumisodat kavereiden kanssa, lumiukkojen ja -lyhtyjen kokoamiset vanhempien kanssa, lumienkelien tekoa… Ja aina päivän päätteeksi siirryimme kylmissämme sisälle, vaihtamaan lämpimät vaatteet päällemme, otetiin kuuma kaakao lämmittämään sormia, käperryimme lämpimien vilttien suojiin juttelemaan tai katsomaan elokuvia…
      Huokaisen. Vaikka nuo muistot ovat hyviä, ne tuovat mukanaan haikeuden. Koti-ikävän. Ja valitettavasti tällä kertaa se ikävä iskee turhan kovaa. Tajuan kaipaavani noita asioita, ja kuitenkin tiedän, ettei kotona ole enää ketään odottamassa minua, ei ketään, joka sotisi kanssani tai rakentaisi lumesta asioita. Tai ylipäätään odottaisi minua tekemään yhtään mitään. Kenellekään ei olisi mitään muistikuvaa minusta, he eivät edes tietäisi, kuka minä olen.
      Tiedän, että nyt olisi aika tehdä uusia hyviä muistoja uusien ystävien kanssa täällä Eldaryassa. Hah, ihan varmasti kaverit suostuisivat pieneen leikkimieliseen lumisotaan, enkä yhtään epäilisi, etteivätkö lapset olisi innoissaan lumilyhtyjen ja -ukkojen rakentelusta! Ja silti pieni pessimistisyys lyttää tuon ajatuksen alkujuurilleen: Kenellä muka olisi aikaa leikkiä kanssani? Totuus on, että kaikilla tuntui olevan jatkuvasti kiire jonnekin, jatkuva kiire tehdä jotakin, ja valmistautua tulevaan uhkaan, josta kukaan ei oikein tiennyt mitään. Enkä halua epäillä sitä. Tällä hetkellä Elkaarti ei vain tuntunut olevan paikka, jossa voisi hetkeksi jättää vastuu ja heittäytyä lasten kenkiin.
      ”No mutta, kukas se siinä?” Käännyn puhujan puoleen, vaikka tunnistan jo äänestä, ketä minua on lähestymässä. ”Oho, olet jopa kunnolla pukeutunut!”
      ”Hei vaan sinullekin”, tervehdin laiskasti hymyillen Ezarelia, joka on muiden tavoin verhonnut itsensä tiukasti talvivaatteisiin. ”Tosin toisin kuin minä, sinä olet hukannut piposi.”
      ”Ja sinä hanskasi”, hän heittää takaisin mittaillen minua katseellaan. ”Olin jo aika varma, että joutuisin vielä pelastamaan sinut jäätymiseltä ja luovuttamaan kaikki vaatteeni sinulle.”
      Nostan kädet lantiolleni ja mulkoilen haltiaa niin murhaavasti kuin kykenen. ”Ihan tiedoksesi, osaan minäkin katsoa ikkunasta ulos ja pukeutua sään mukaan.”
      Ezarel kohottaa toista kulmaansa kysyvästi. ”Hmmm? Ei uskoisi. Toisaalta harmi…” Hän kohauttaa olkapäitään. ”Nyt en voi kertoa kaikille, miten sankarillisesti uhrasin itseni pelastaakseni sinut jälleen kerran pulasta. Mitä hanskoillesi tapahtui?”
      Lasken kädet lanteiltani ja katson niitä ihan kuin olisin ehtinyt unohtamaan koko asian. ”Olin pikkukaverin kanssa kävelyllä metsässä, kun hän keksi kivan leikin ja nappasi hanskani. Lienee turhaa kertoa, etten enää löytänyt niitä.”
      Pitkäkorva purskahtaa nauruun, enkä voi olla pyöräyttämättä silmiäni. ”Vain ja ainoastaan sinulle voi käydä noin!” hän saa sanottua naurunsa lomasta. Irvistän vastaukseksi, mutta aion antaa asian olla. Onneksi edes joku meistä saa tälle päivälle hyvät naurut.
      ”Aahahaa, eli joudun kuitenkin pelastamaan sinut”, hän jatkaa lopulta, ja ennen kuin edes tajuan, hän on astunut lähemmäs ja tarjoaa omia hanskojaan minulle.
      ”Kiitos, mutta en taida tarvita”, kieltäydyn tarjouksesta. ”En minä niitä nyt tarvitse, ja ehkä löydän myöhemmin uudet tai jotain.”
      ”Minulla riittää hanskoja”, Ezarel vastaa napaten oikeasta ranteestani kiinni ja pukee hanskan käteeni kuin pikkulapselle. Lämpö tervehtii sormiani. Luoja, miten lämmin! En ollutkaan tajunnut, miten paljon käteni palelevat. ”En halua neidin pienten nättien näppien kärsivän turhaan”, hän irvailee, kun tarttuu toiseen ranteeseeni ja laittaa toiseenkin käteeni hanskan. ”En mitenkään viitsisi sen takia alkaa tehdä sinulle mitään erikoisvoiteita.”
      Katson omaan käteeni hieman isohkoja hanskoja ja yritän keksiä jotain nasevaa vastausta, mutta päätän ennemmin ryhtyä hänen leikkiinsä mukaan. Joten heittäydyn dramaattiseksi ja heitän suureleisesti käden otsalleni. ”Voih, onneksi minulla on tuollainen herrasmies kannoillani. Mitä tekisinkään ilman sinua?”
      ”Olisit pulassa”, Ezarel toteaa ykskantaan. Kohotan kulmiani huomatessani, ettei tämä saanut tulta alleen, ja riisun draamakuningattaren viitan yltäni. ”Ja vannon, että käy työstä juosta perässäsi varmistamassa, että olet vielä hengissä.”
      ”Ah, että sinä olet oikea suojelusenkeli”, vastaan ja virnistän ilkikurisesti. ”Enkeli, jolla näen valitettavasti pirun sarvet päässä.”
      ”Näet omiasi, olen täydellinen suojelusenkeli”, Ezarel sanoo itsekkään hymynsä kera samalla, kun kävelee ohitseni jatkaakseen matkaansa. ”Ja komein! Saat olla ikuisesti kiitollinen minulle”, hän huikkaa olkansa yli.
       Virnistän saadessani maailman parhaimman idean. Kyykistyn nopeasti kaappaamaan lunta käsiini ennen kuin lähden kävelemään verkkaisesti haltian perään. Pyörittelen palloa käsissäni pitäen tiukasti silmällä pitkäkorvan takaraivoa. Pieni lommo egoon ei olisi tuolle suurisuulle yhtään pahitteeksi.
      ”Minulla ei ole tapana jäädä velkaa, joten taidan osoittaa kiitollisuuteni tässä ja nyt”, huikkaan ja heti perään lähetän lumipallon Ezarelia kohti. Niin paljon kuin haaveilinkin täydellisestä osumasta takaraivoon, niin harmikseni tähtäykseni – tai vaihtoehtoisesti lumipallo itse – ei halunnut samaa. Sen sijaan lumipallo mätkähtää haltian olkapäälle. Seuraan hieman jännittyneenä, miten Ezarel pysähtyy niille sijoilleen ja hitaasti kääntää katseensa olkapäähän. Sitten hän nostaa katseensa minuun, ja hetkellisesti mielessäni käy pelko, että olen tehnyt virhelaskelman, eikä Ezarel innostukaan tästä leikistä. Pieni ilkikurinen kiilto Ezarelin vihreissä silmissä kuitenkin paljastaa, että pelkoni on turha. Tosin tajuan hyvin nopeasti myös sen, että olen saattanut tehdä suuren virheen...
      ”Heititkö sinä minua juuri lumipallolla?”
      ”Minäkö?” kysyn yrittäen näyttää viattomalta, mutta voitonriemuinen virnistykseni ei tahdo pysyä poissa kasvoiltani. ”Miksi ihmeessä minä sellaista tekisin? En kai minä...”
      Ezarel kyykistyy kaappaamaan lunta käsiinsä rauhallisin elein, ja jokainen askel, jonka hän ottaa, on minulle peruutusaskel. ”Neiti leikkii nyt leikkiä, jota ei voi voittaa.”
       Sen olin itsekin tajunnut. Olin aika varma, että lumisodassa saattoi varmasti olla hyötyä taistelutaidoista. Vaikka halusinkin kehua olevani hyvä taistelija suhteessa siihen, että olin vasta harjoitellut kuukausia, niin tiesin myös, että Ezarelin kohdalla puhuttiin jo vuosista. Saatoin jo nähdä sieluni silmin, miten tuo pitkäkorva saisi nyt vain tilaisuuden leveillä taidoillaan ja pönkittää egoaan nöyryyttämällä minut tässä leikissä.
      Hymähdän itsekseni. No, yrittänyttä ei lasketa.
      ”Ota kiinni, jos saat”, haastan huudon ja naurun sekoituksena ja nopeasti käännyn lähteäkseni pakomatkalle. Ensimmäinen askel ja tunnen, miten lumipallo hipaisee poskeani. En tiennyt, oliko kyseessä moukan tuuria vai oliko se Ezarelin varoitusheitto, mutten halunnut jäädä ottamaan siitä selvää. Sen sijaan suuntaan kaiken keskittymiseni juoksemiseen. Juoksen niin lujaa kuin jaloistani pääsen. Ezarelin lähestyvät uhkaukset kertovat hänen olevan kintereilläni, ja pieni jännitys velloo vatsassa miettiessäni, kuinka nopeasti tuo haltia tulee saamaan minut kiinni. Tilannetta ei myöskään paranna omat naurunpurskahdukset, joita en vain tunnu saavan millään laantumaan. Yritän käyttää ohikulkijoita hyväkseni ja sujahtelen heidän lomastaan jättäen jälkeeni anteeksipyyntöjä ja toivoen, että se hidastaisi Ezarelin edes hetkeksi.
      Hetken mielijohteesta teen käännöksen, ja ennen kuin edes tajuan virheeni, tulen vanhalle kirsikkapuulle. Pysähdyn niille sijoilleni. Idiootti, miksi tänne? Miten luulet pääseväsi täältä karkuun, mikäli tilanne sitä vaatisi? Olen oikea hölmö, kiroan mielessäni ja olen juuri kääntymäisilläni, kun lumipallo hipaisee olkapäätäni. Vaistonomaisesti käännyn ja otan mahdollisimman nopeasti peruutusaskeleita. Tuijotan Ezarelia, joka leveä virne kasvoillaan tukkii ainoan pakoreittini. Käsissään hän pyörittelee uutta palloa.
      ”Olet kyllä mukavan vikkelä, kun vain sille päälle satut”, hän sanoo verkkaisesti ja kallistaa hieman päätään. Puren alahuultani ja yritän keksiä, miten voisin kääntää tämän edukseni. ”Nyt, pikkuneiti, mitä jos antautuisit suosiolla?” Ezarel ehdottaa ja ottaa muutaman askeleen lähemmäs. ”Tiedät, että tulet häviämään.”
       ”En ikinä”, naurahdan ja yritän nopeasti kaapata lunta käteeni, mutta Ezarel on nopeampi. Hänen lumipallonsa iskee suoraan olkapäähäni, jota edellinen pallo oli vain hipaissut. Lumi kirpoaa käsistäni, mutta kaappaan mahdollisimman nopeasti uutta ja ennen kuin pallo ehtii saamaan kunnon muotoa, niin heitän sen jo Ezarelia kohti. Ja sama jatkuu pallo toisensa perään. Kuten olin pelännytkin, Ezarel oli liian hyvä. Liian moni hänen lumipalloistaan osuivat minuun, vaikka kuinka yritin epätoivoisesti väistellä. Tuntui kuin Ezarel olisi tiennyt jokaisen liikkeeni ennen kuin itse edes olin tietoinen niistä. Minä puolestani en menestynyt lähellekään niin hyvin kuin Ezarel. Mikäli ehdin jotenkin edes tähdätä heittojani, niin tuo haltia väisti sen sulavasti. Tämä oli kuin tanssia hänelle. Ja jos sainkin osuman, niin ne olivat vain onnettomia hipaisuja. Olin edelleen sitä mieltä, että tämä peli oli ollut paljon helpompaa minun maailmassani, jossa kaikki ystäväni olivat olleet yhtä lailla ummikkoja, mitä taistelutaitoihin tuli. Heihin olin sentään osunut! Ezareliin? Ei ikinä. Paitsi ehkä Valkyon tai Nevra olisivat voineet pärjätä hänelle. Irvistän. Hitto, olisi pitänyt käydä värväämässä liittolaisia ennen kuin aloitin tämän leikin.
      Hyppään kirsikkapuun taakse saadakseni edes hetkeksi suojaa, mutta turhaan. Ezarel on päättänyt savustaa minut ulos piilosta. Väistän juuri ja juuri yhden lumipallon osumasta naamaani piiloutuessani jälleen puun taakse. Silloin huomaan, että tilaisuuteni paeta on tullut. Ezarel on taistelun tiimellyksessä siirtynyt pois oviaukolta. Hänen keskittymisensä oli nyt vain puun saartamisessa. Jos vain olisin tarpeeksi nopea…
      Vilkaisen nopeasti puun takaa Ezarelia, joka kaappaa juuri sopivasti lunta käsiinsä lähestyessään puuta. Kerään päättäväisyyteni ja otan spurtin kohti ulospääsyä. Nauran voitonriemuisena, kun kuulen Ezarelin huutavan perääni, kunnes pakomatkani yllättäen lopahtaa. Tunnen käsivarret ympärilläni, ja tajuan olevani vankina haltian tiukassa syleilyssä.
      ”Ei, sinä et karkaa ennen kuin olen saanut suloisen kauniin kostoni.”
      Nauran ja yritän rimpuilla hänen otteestaan irti, mutta turhaan. Tuo ote pitää. Ja ennen kuin edes tajuan, Ezarel on vetää minulta jalat alta ja pakottanut maahan polvilleni. Hän laskeutuu mukanani, pitäen edelleen minut tiukassa otteessaan, kunnes toinen käsi katoaa ympäriltäni. Käytän tilanteen hyväkseni ja yritän paeta paikalta kontaten.
      ”Et karkaa nyt”, kuulen Ezarelin naurahtavan, ja pian tunnen, miten hän nappaa nilkastani kiinni ja vetää minut takaisin luokseen. Vääntäydyn ympäri voidakseni kohdata hänet ja kauhon kumpaankin käteeni lunta heittäen sen kaiken kohti Ezarelia. Kauhon sitä niin paljon ja nopeasti kuin vain kykenen hidastaakseni häntä, mutta se ei ole tarpeeksi. Heti kun haltia saa sopivan välin, hän ottaa tilanteen käsiinsä ja päädyn itse lumipesun kohteeksi. Yritän tarttua hänen käsiinsä estääkseni häntä, mutta turhaan.
      Ryömimme lumessa huutaen ja nauraen, yrittäen väistellä nelinkontin toistemme lumipesuja samalla, kun yritämme saada ne osumaan toistemme niskoihin. Ennen pitkään se muuttuu painiksi, eikä liene yllätys, että minä olen meistä kahdesta se, joka useammin löytää itsensä Ezarelin käsittelystä. Muutaman kerran onnistun saamaan itsekin mahdollisuuden antaa kostoni Ezarelille, mikä yllättää minut, koska en ollut missään kohtaa edes haaveillut saavani kaadettua tuota haltiaa alleni.
      Ja sitten eräs ajatus tulee mieleeni. Ottaako hän lainkaan tosissaan kanssani? Hetkellisesti ajatus, että tuo itseään täynnä oleva haltia antaisi minulle mahdollisuuksia päästä niskan päälle, tuntui jotenkin suloiselta ja hellyttävältä, mutta samaan aikaan se turhautti. Pitikö hän oikeasti minua niin heikkona ja mitättömänä? Ihan kuin kaipaisin hänen armopalojaan! Pienen hetken harkitsen, että haastaisin hänet ottamaan kanssani tosissaan. Ei mitään pehmoilua! Totuus on kuitenkin tarua karumpaa: Jos hän ottaisi tosissaan, en koskaan tulisi pärjäämään hänelle. Häviäisin ottelun alta aikayksikön.
      ”Joko riittää, nainen?”
      Nauran ja yritän viimeisillä voimillani estää Ezarelin viimeistä lumipesua päätymästä kasvoilleni, mutta turhaan. Piponikin on hukkunut jonnekin, eikä liene turhaa sanoa, että hien lisäksi ihollani virtaa kylmää sulanutta lunta. Saatan vain toivoa, että Ezarel kärsii samasta kohtalosta.
      Ezarelin nauru on hengästynyt, kun hän lopulta vapauttaa minut nousten pois päältäni. Pyyhin lunta kasvoiltani ja yritän hieman rauhoittua ennen kuin nousen istumaan. Piponi löytyy puoliksi lumen peitosta. Kurotun nappaamaan sen ja yritän saada suurimmat lumet pois ennen kuin sujautan sen takaisin päähäni. Se on kylmä, tietenkin, mutta onneksi seuraavaksi olen ajatellut suunnata takaisin sisälle. Lämmin suihku tulee kyllä niin tarpeeseen.
      Siirrän katseeni haltiaan, joka istuu hajareisin lumessa. Seuraan, miten hän haroo pitkillä sormillaan sinisistä hiuksistaan lumia pois. Huulilla lepää pieni lempeä hymy, mikä saa sydämeni heittämään voltin. Saan itseni kiinni miettimästä, miten helppoa olisi nyt vain kontata hänen syleilyynsä. Hän kietoisi nuo vahvat käsivarret ympärilleni ja puristaisi itseään vasten, kenties sanoisi jotain tyhmää, ja minä voisin piilottaa kasvoni hänen kaulaansa vasten. Ja hän painaisi poskensa hiuksiani… tai siis pipoani vasten ja olisimme vain siinä, nauttisimme toistemme läheisyydestä.
      En kuitenkaan tee niin, en, vaikka tiedän, että olisin tervetullut. Tiedän, että jos nyt haluaisin Ezarelin syleilyyn, hän ottaisi minut vastaan, kietoisi käsivartensa ympärilleni ja antaisi minun olla niin kauan kuin vain haluaisin. Jos en ole lukenut kaikkea väärin, tiedän, että Ezarel pitää minusta. Tuntuu, että hän on tehnyt sen selväksi. Ei, kyse ei ole enää Ezarelista. Kyse on minusta. Tiedän, että Ezarel odottaa tuomiotani. Ja aina mietin, miksi me emme ole jo yhdessä? Miksen kerro hänelle, miten paljon rakastan kuulla hänen nauruaan ja miten helposti hän saa minut nauramaan? Miksen kerro, miten paljon hänen juttunsa turhauttavat minua, mutta samalla huvittavat, enkä ikinä osaa suuttua hänelle vakavissani? Miten ihanaa on olla, kun voi heittäytyä toisen nähden hölmöksi tietäen, että toinen tekeytyy yhtä hölmöksi. Miten paljon rakastan upota hänen vihreisiin silmiinsä, tuntea hänen kosketuksensa, joka on samaan aikaan hellä ja suojeleva, miten ihanaa olisi kietoa omat sormeni hänen sormiensa lomaan... Miten hänen huulensa vainoavat ajatuksiani iltaisin.
      Pelko on tulla petetyksi. Ezarel on kyllä liian monta kertaa todistanut pitävänsä sanansa, mutta silti päässäni jäytää pieni pelko, mikä estää minua. Tiedän, että hän olisi rehellinen, hän vain on luonteeltaan sellainen, mutta kysymys kuuluukin, kummalle hän olisi uskollisempi: minulle vai Miikolle. Haluan uskoa, että perheeni menettäminen on pahinta, mitä kaarti voi minulle tehdä, mutta kuka tietää, mitä he vielä saisivat päähänsä. Halusin uskoa, että jos Miiko keksisi jotain pääni menoksi, Ezarel olisi minun puolellani ja pitäisi huolen, ettei minua satuteta enää, mutta silti pelkään pahinta.
      Ja sitten muistan, ettei Elkaarti ole mikään paratiisi, missä kaikki olisi joka päivä hyvin. Kuka tietää, mitä kaikkea kaartilaiset joutuvat kohtaamaan, kuka tietää, mitä huomenna tulisi tapahtumaan. Ajattelen kaikkea sitä, mitä olemme Ezarelin kanssa tähän mennessä kokeneet, miten olemme edes päätyneet tähän pisteeseen. Ja mietin Miikoa, joka ei koskaan kertonut Lancelle tunteistaan.
      Katson Ezarelia ja mietin, miten kurjaa on menettää joku, jota todella rakastaa. Miten kurjaa on elää sen katumuksen kanssa, ettei koskaan kertonut, ettei koskaan saanut tietää, olisiko heistä tullut mitään… Mitä jos...
      ”Lopeta.”
      Kurtistan kulmiani. ”Mikä?”
      ”Herkät korvani kärsivät, miten pienessä pääkopassasi ajatukset yrittävät epätoivoisesti raksuttaa”, Ezarel vastaa näyttäen kärsivältä. ”Mitä ihmettä siellä oikein pyörii?” Hän nojautuu lähemmäs minua ja napauttaa otsaani. ”Meteli on kamala.”
      Nostan toista kulmaani. ”Oi, minäpä kerron, miksi minun pääkopassani ratisee niin kamalasti: Ajattelin tässä kaikkia kivoja ja kauniita asioita, mutta sitten eräs nimeltä mainitsematon sinitukkainen haltia änkesi ajatuksiini ja nyt se tunkee kapuloita rattaisiin kaikin mahdollisin tavoin.”
      Leveä hymy leviää Ezarelin kasvoille, paljastaen tuon koko hammasrivistön. ”Tajuatko, teen sinulle palvelusta. Sinun ajatuksesi harvemmin ovat kovinkaan fiksuja, ja vielä harvemmin ne päättyvät hyvin.”
      ”Senkin idiootti”, parahdan ja kaappaan käsiini lunta heittäen sen kohti Ezarelin kasvoja. ”Minun ideani ovat loistavia!”
      ”Hei, sain juuri putsattua itseni! Enkö juuri käskenyt sinua lopettaa ajattelemasta?”
      ”Juuri nyt ajattelen, että olet ansainnut kunnon selkäsaunan”, nauran ja heitän uuden annoksen lunta Ezarelia kohti, joka on tällä kertaa varautunut siihen. Kampean polvilleni päästäkseni lähemmäs haltiaa, jotta saisin hänelle vielä yhden lumipesun. Kaappaan käsiini lunta ja yritän tunkea sitä pitkäkorvan kasvoille, mutta hän tarttuu ranteisiini estäen aikeeni. Siinä samalla menetän tasapainoni. Tarraudun Ezarelin olkapäistä kiinni, vaikkakin hitusen liian myöhään. En ole varma, huudanko vai nauranko, ja vaistomaisesti suljen silmäni, vaikka pudotus ei ole kova.
      Ezarel nauraa. Tunnen allani, miten hänen kehonsa liikahtelee. Avaan silmäni ja tajuan makaavani Ezarelin päällä, hänen kätensä ympärilläni, poski omaani vasten…
      Annan nauruni laantua, samoin tekee Ezarel. En tiedä, olenko se vain minä, mutta tuntuu kuin kiusallinen hiljaisuus olisi laskeutunut ympärillemme. Yritän keksiä jotain sanottavaa, mutta pääni lyö tyhjää.
      Siirrän käsiäni ottaakseni maasta tukea, ja kohotan itseäni kohdatakseni Ezarelin kasvot. Jälleen yritän keksiä jotain keveää sanaleikkiä päästäksemme tästä tilanteesta ulos kunniallisesti, ehkä pyytää anteeksi omaa kömpelyyttäni tai heittää jonkun vitsin asiasta, mutta kun kohtaan hänen vihreät silmänsä, tajuan, että kaikki se vähäinen, mitä olisin voinut sanoa, katoaa mielestäni. Siinä se haltia taas tulee häiritsemään aivotoimintaani, eikä hän tule ikinä edes olemaan siitä pahoillaan.
      Katseeni karkaa hieman raollaan oleviin huuliin, ja tajuan jälleen käyväni pientä taistelua mieleni sopukoissa. Tahdonko todella kokea saman kuin Miiko? Tahdonko todella menettää Ezarelin ilman, että olisimme edes yrittäneet? Voisinko silloin todella elää itseni kanssa?
      Suljen silmäni painaessani huuleni hänen huulilleen. Haltia hengähtää yllättyneenä, mutta tunnen suurta helpotusta, kun hän vastaa suudelmaan. Tunnen vaatteitteni lomasta, miten hän tiukentaa otetta ympärilläni. Jo pelkästään hänen huuliensa kosketus saa kehoni reagoimaan ja ajatukseni entistä enemmän tukkoon. Se oli jotain niin erilaista kuin viimeksi. Varovainen ja kokeileva, ja kuitenkin sen verran varma ja intohimoinen, ettei sen merkitys jäänyt epäselväksi. Tiesin, että tällä kertaa hänen huulensa eivät jäisi vain haamuiksi omilleni. Tätä hänen ei tarvitsisi pyytää anteeksi.
      Irrottaudumme hitaasti suudelmasta. Hengästyneenä avaan silmäni vain kohdatakseni jälleen Ezarelin katseen, enkä oikein tiedä, mitä lukea hänen kasvoiltaan. Pian huomaan vain tuijottavani hänen piirteitään, painaen mieleeni kasvojen yksityiskohtia, joita en mukamas ole ennen huomannut…
      ”Mitä jos mennään sisälle ja haetaan jotain lämmintä juomista?” Ezarelin ehdotus repäisee minut pois omista ajatuksistani.
      ”O-okei”, vastaan. Mieleeni palaa jälleen kerran muistoja edellisistä talvista. Hymyilen. Ainahan sitä voisi yrittää. ”Voidaanko mennä jommankumman huoneeseen ja kääriytyä peittoihin samalla, kun juodaan?” Ehkei se olisi ihan samanlaista kuin ennen tänne tuloani, mutta jotain samankaltaista… Niitä uusia muistoja, eikö?
      En voi olla huomaamatta, miten virnistys pitkäkorvan kasvoilla levenee. ”Ai, sitä halutaan jo vällyjen väliin lämmittelemään?”
      Tuijotan Ezarelia ja yritän kovasti tukahduttaa huvittuneisuuteni, mutta se on mahdotonta. En osaa olla hänelle vihainen varsinkin, kun tiedän, ettei hän oikeasti ole tosissaan. Eihän?
      ”Tiedätkö… Sinä oikeasti osaat olla romantiikan tappaja.” Ja ennen kuin hän ehtii sanoa mitään, painan nopean suudelman tukahduttaakseni vastalauseet. Lopulta vetäydyn, ja hetken mielijohteesta tuuppaan pitkäkorvan vielä kerran lumeen nousten itse nopeasti seisomaan, jotten vain päätyisi enää painiotteluun haltian kanssa. Käännän selkäni nauravalle Ezarelille virnistellen ja pyyhin suurimmat lumet pois päältäni. Mikä idiootti!
      ”No, jonkun on pidettävä sinut lämpimänä”, kuulen Ezarelin sanovan. Käännän katseeni juuri nähdäkseni, miten pitkäkorva nousee seisomaan ja pyyhkii viimeiset lumet pikaisesti päältään. ”Ja näyttävästi se joku satun olemaan minä”, hän jatkaa tullessaan vierelleni ja kietoo kätensä ympärilleni vetäen minut kylkeensä kiinni. Nostan katseeni. Ezarel katsoo minua hymyillen. ”Eikä enää mitään metkuja, neitiseni, tai lupaan, etten päästä sinua helpolla.”

”Oih, mitähän täällä on tapahtunut?”
       Huang Huan katsoo yllättyneenä kirsikkapuun ympäröivää maata, jonka lumessa oli selvästi piehtaroitu oikein urakalla. Harvinainen näky, sillä nainen ei muistanut, milloin olisi viimeksi nähnyt merkkejä lumessa leikkimisestä. Ei ainakaan näin laajalla alueella. Se saa Huang Huan kasvoille lempeän hymyn.
      ”Aaws, varmaankin kumppanieläimet tai lapset ovat päässeet leikkimään”, hän hihkaisee onnessaan. ”Oi, ollapa vielä lapsi, vailla huolia…”
      ”Minä hieman epäilen”, Miikon pessimistinen ääni vastaa. Huang Hua kääntyy ystävänsä puoleen vain huomaten, miten kitsune osoittaa sauvallaan jonnekin. Hän seuraa sitä katseellaan, kunnes lopulta huomaa jalanjälkiä. Jälkiä, jotka eivät viittaa kumppaneihin, eikä edes pieniin lapsiin. ”Ja jos rehellisiä ollaan, niin en ole edes varma, haluanko tietää…”

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 599
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Vs: Eldarya: Uusia muistoja, S, Erika/Ezarel
« Vastaus #1 : 16.08.2020 18:04:31 »
Äääää mä oon niin iloinen että viimein teit paluun finiin! ^^ (Taivutteluni tehosi viimeinkin :D) Vihdoinkin täällä on taas joku mun kaa jakamassa vähän rakkautta Beemoovin peleille ficimuodossa :D Tätä ficiä lukiessa mulle tuli kans nostalginen olo, ja jotenkin palasin mielessäni niihin aikoihin, kun Eldaryaakin sai vielä pelattua suomeksi... Ehkä se oli tuo Elkaartin ja muun suomenkielisen termistön käyttö. Ääää kaipaan niitä aikoja ja Suomi-Eldaryan (ja Flirtin) foorumia ja muuta.

Tätä oli oikein kiva lukea, eikä mua ainakaan haitannut talvinen meininki, vaikka onhan tämmöisen lukeminen talvella ihan eri kun nyt näin kuumana elokuuna (+ mun kämpässä on aika tuskallisen kuuma nyt just yöh). Kyllä lumisotailu ja muu vastaava romanttisella maustella uppoaa aina :D
Tää oli niin söötti ♥ Huomaa kyllä, että Ezarel on aiiivan erilainen meidän molempien kirjoittamana :D Mulla oli väkisinkin taustalla mielessä se, millaiseksi oon Ezarelin kirjoittanut omissa ficeissäni, ja ahaha naurattaa. Mut kyl tää sun on niin hyvä, ihana naljaileva ja vitsaileva Ezarel, mutta se pehmeäkin puoli tulee sopivasti esiin :3 

Lainaus
”Enkeli, jolla näen valitettavasti pirun sarvet päässä.”
Täähän on aikas nappi kuvaus Leiftanista... o.o Erika, katsopa uudestaan, kenestä oikein puhut.

Ja iiih, kiitos omistuksesta ♥
お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中