Originaalit > Pergamentinpala
Aina on liian kauan | K11 | Milla/Daniel | Pakkoavioliitto (25. luku 27.8.)
Kelsier:
LentäväKalakukko666: Kiva, kun jätit pienenkin kommentin. Mukava kuulla, että tämä on mielenkiintoinen! :-*
Haasteet: Ime kappale tyhjiin: Maija Vilkkumaa - Mun elämä
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
3. luku: Väittää ja mä nauran
Milla spottasi ensimmäisen kotiin tullessaan rivarin pihassa haahuilevan nuoren kaverin. Hän oli piipahtanut kaupan kautta ja sai hyvän syyn tarkkailla, kun ostoskassin ottaminen takapenkiltä oli muka niin kauhean vaivalloista. Mies huomasi hänet ja Millan oli pakko tulla pois auton luota. Tyyppi seisoi hänen asuntonsa tietämillä. Tällä oli ihan siistit vaatteet, mutta Milla ei voinut olla ajattelematta, että jokin oli vinossa; ei välttämättä pahalla tavalla, mutta kuitenkin.
”Anteeksi, neiti, mutta satutteko tietämään milloin Milla Vesenterä voisi olla kotona?” Kysymystä säesti imelä hymy.
Tää olikin näitä, Milla ajatteli.
”Mitä sä siitä haluut?” hän tiedusteli olkiaan kohauttaen.
”Hän on yksityisetsivä”, mies sanoi ja näytti Millan vanhanmallista käyntikorttia kuin se olisi selittänyt kaiken.
”Oletsä siis asiakas?”
Mies pyöräytti silmiään turhautuneesti. ”Tuleva kyllä.”
Milla astui hänen ohitseen muutamat askeleet ovelleen ja alkoi sovittaa avaimia lukkoon. ”Siinä tapauksessa sulla kävi tuuri. Mä olen Milla Vesenterä”, hän puhui taakseen.
Lukkopesä kilahti, mutta hän ei avannut ovea kunnolla. ”Tietääkö kukaan, että sä oot täällä?”
Mies toljotti Millaa hölmösti. Hänellä oli kädessään nahkasalkku, joka olisi sopinut paremmin hipsterille yliopisto-opiskelijalle kuin hänelle. Aataminomena liikahti hänen nielaistessaan.
”Ei tiedä. Paitsi varmaan ajuri, joka toi minut tänne. Kyselevätkö yksityisetsivät aina näin outoja?”
Millaa häiritsi miten oudolla nuotilla mies puhui, hän kuulosti vanhahtavalta. ”No, sä olet tulossa sisälle mun kotiin, niin ettet oo mikään tappaja tai narkkari.”
Miehen silmät synkkenivät hetkessä. Hän puristi vapaan kätensä nyrkkiin, muttei tullut yhtään lähemmäksi Millaa.
”Minä en ole mikään murhaaja, neiti, vaan herrasmies. Ja löydän kyllä jonkun muun, jonka palveluksia käyttää, jos te yleensä asioitte tuollaisen sakin kanssa.”
Mies otti pari askelta taakse päin kuin olisi ollut kääntymässä lähteäkseen. Milla teki päätöksensä ja avasi oven kokonaan.
”Odota nyt. Mä voin ottaa sut vastaan, mut tiedoksi vaan, että mulla pippurisuihketta ja linkkari.”
Hän viittasi kohti eteistä ja mies käveli tuhahdellen sisään. Milla riisui kenkänsä ja hänen vieraansa teki samoin – hänen perässään. Ihan kuin ei tietäisi kuuluuko kengät ottaa pois vai ei, Milla pohti. Kastunut kangastakki jää jakkaralle. He menivät keittiöön ja vieras istui muitta mutkitta pöydän ääreen pitäen yhä sitä typerää laukkua kädessään. Millalle alkoi riittää.
”Mikä sun nimi on ja tää juttu. Ootsä jossain roolissa ja kohta hyppää ikkunan takaa joku ja huutaa, että piilokamera. Ja miks hitossa sä neidittelet mua?”
Mies heittäytyi tuolin selkänojaa vasten täysin lyödynnäköisenä.
”Daniel. Minun nimeni on Daniel. Mikä helvetti on piilokamera?”
Hän näytti niin vihaiselta ja eksyneeltä yhtä aikaa, että Millaa alkoi väkisin naurattaa.
”Tsot, minä esitän ensiksi kysymykset”, hän haukkoi tyrskäysten välistä.
Daniel irvisti hänelle niin, että kaunis valkoinen hammasrivi paistoi. ”Te.... sinä olet epäkohtelian nuori nainen, jonka olen koskaan tavannut. Minä en käyttäynyt noin edes Clockin seurassa ja hän sentään oli paskiainen.”
Milla veti tuolin ja istui Danielia vastapäätä. Hän ojensi kätensä pöydän yli. ”Jos aloitetaan puhtaalta pöydältä ja oikealla jalalla?”
Daniel puristi hänen kättään epäluuloisesti. Ostoskassi oli unohtunut saarekkeen tasolle, mutta eipä siinä ollut mitään näin äkkiä pilaantuvaa.
”Okei, miksi sä olet täällä? Pettääkö tyttöystävä, vai?” Milla tiedusteli vetäisten tyhjästä hedelmäkulhosta kynän ja muistilappuja.
Daniel vilkaisi ympärilleen ja huokasi. Pommi pitäisi pudottaa jossain vaiheessa. ”Minut murhattiin.”
Milla jäi tuijottamaan silmät puoli ummessa, kynä ilmassa. ”Aikamoinen väite kaverilta, joka istuu ilmielävänä mun edessä”, hän pihahti terästäytyen.
Daniel tökki pöydän pintaa nyrpeästi. ”No, se on kuitenkin totta. Ja siihen tarvitsen apuasi.”
Milla mietti miten asettaisi sanansa ja piirsi samalla muistiinpanoihinsa hajamielisen hirtetyn tikku-ukon. Mies oli tosissaan.
”Kuule, jos oikeasti joku on murhattu, sun pitää ottaa yhteyttä poliisiin. Ei mulla ole valtuuksia tutkia sellaisia juttuja. Ei tää ole mikään Amerikka.”
Danielin ilme valahti ja hän vei kädet kasvoilleen aivan kuin tarkastellaakseen yhtäkkistä muutosta. Pian sormet haroivat hiuksia entistä sekaisemmiksi ja kämmenet peittivät silmät.
”Voisinko.... voisinko saada lasin vettä?”
Kysymys tuli niin tukahtuneesti ja alistuneesti, että Milla lähes hyppäsi tiskialtaalle. Hän täytti korkean lasin hanasta. Kohta hän asetti sen Danielin eteen ja taputti tätä kömpelösti olalle. Hän ei ollut hyvä tällaisessa.
”Ei hätä varmaan ole tämännäköinen. Voithan sä kertoo mulle ensin ja mennään vaikka huomenna yhdessä poliisin luo, jos on tarvis.”
Daniel huokasi ja joi veden kerralla. ”Anteeksi, pitäisi käyttäytyä ryhdikkäämmin. On vain ollut pitkä päivä. Tai pari, en ole ihan varma.” Hän veti selkänsä suoraksi.
Milla seisoi yhä hänen vieressään. ”Ömh... tuota... haluisitsä levätä vähän vaik tossa sohvalla?”
Se oli taatusti kiusaantunein Millan koskaan suustaan päästämä kysymys. Hän tarkoitti sitä, mutta silti. Olisi varmaankin pitänyt soittaa mielisairaalaan tai sosiaalipalveluihin, että oliko joku kadoksissa. Mutta jokin Danielissa oli alkanut kiehtomaan Millaa. Mies oli mysteeri, ehkä sellainen isompi juttu, jota hän oli jo pitempään salaa mielessään toivonut sattuvaksi kohdalleen.
”Minua kyllä väsyttää hieman. Ja sitähän sanotaan, että uni ratkaisee kaikki ongelmat.”
Milla huomasi orastavan virneen Danielin kasvoilla. ”Varsinainen vitsiniekka. Mee nyt vaan niin mä laitan jotain safkaa ja herätän sut kohta.”
Daniel nousi ja käpertyi sohvalle.
Milla alkoi purkaa ostoksia. Hän kuori banaanin samalla, kun lappoi kauramaidon, leipäpussin ja viilit jääkaappiin. Muutaman appelsiinin ja loput banaanit hän asetti kulhoon. Milla oli hetken tyytyväinen, kunnes tajusi, että hän olisi voinut ottaa yhdellä oven avauksella esiin myös ne tarvikkeet, joista aikoi sitä hiton ruoka laittaa. Olohuoneessa tuhiseva Daniel oli saanut hänen keskittymisensä pois raiteiltaan. Juuri, kun hän oli laittamassa pastaveden kiehumaan, kännykkä alkoi väristä. Onneksi se oli sentään unohtunut äänettömälle kyttäyskeikan jäljiltä. Milla kuuli Jenniinan intoilevan äänen linjan toisesta päästä.
”Petrus onki jo täällä! Se yllätti mut, vähänkö söpöä. Ehkä kuolen. Se meni suihkuun. Lähetkö syömään meidän kaa neljän kieppeillä?”
”Ymh, ööö”, Milla mumisi infodumpista hämillään. ”Siis, mul on asiakas täällä... tai siis tarkotan tulos kolmelta käymään, niin että en mä kerkee.”
Jenniina rauhoittui vähän. ”Sen tänpäiväinenkö toimeksiantaja?”
”Ei, kun eri tyyppi. Soitti just äsken.”
”Harmi, Petrus ois halunnu nähä sut, mut ei voi mitään.”
He sanoivat heit ja puhelu loppui. Milla jatkoi hellan edessä ja naureskeli mielessään, että hehän olisivat voineet pitää tuplatreffit, jos hän olisi raahannut Danielin mukaan. Kuollut idea jo syntyessään, mutta hullulla on halvat huvit. Hän heitti tomaattimurskan paistinpannulle ja tyhjensi purkillisen tonnikalaa joukkoon. Miksi hän edes kuvitteli vievänsä asiakkaansa minnekään? Hän venytteli niskojaan ja keskittyi ruokaan.
Kelsier:
Haasteet: Ime kappale tyhjiin: Maija Vilkkumaa - Mun elämä
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
4. luku: Olo alkaa helpottua
Kun kotigourmet oli valmis, Milla meni herättämään vieraansa. Daniel oli näköjään niitä ihmisiä, jotka eivät tykänneet patistelusta. Hän yritti huitaista Millaa ja sönkötti jotain Tomista ja siitä että tämän pitäisi suksia kuuseen.
”Ylös tai syöt ruokasi kylmänä, en mä ole mikään 24/7-ravintola.”
Se sai miehen valpastumaan ja tämä nousi kankeasti torkkupeton alta. Milla oli nostanut paistinpannun ja pastakattilan pöydälle ja laittanut niihin kauhat. Kun Daniel ei laittanut tikkua ristiin ottaakseen mitään lautaselleen, hän kauhoi esimerkiksi itselleen annoksen. He söivät jonkin aikaa hiljaa.
”Tarjoillaanko sulle yleensä vai ootko muuten vaan hienostelija?” Milla tiedusteli, kun Daniel vasta hänen kaadettuaan appelsiinimehua vihdoin koski purkkiin, vaikka oli vilkuillut sitä jo hyvän aikaa.
”Tavallisesti palvelusväki hoitaa tällaisen. Tai Tom.”
Daniel puhui asiallisesti, mutta Milla näki hänen silmäkulmiensa kiristymisestä, ettei hän ollut pitänyt piikistä.
”Kuka Tom on?”
Daniel yritti keihästää pastaluirua haarukkaansa. ”Minun miespalvelijani.”
Milla naputti leukaansa. ”Eli palvelusväkeä hänkin?”
Daniel pyöräytti silmiään. ”Niin tietysti. Tarkoitin talon omaa palvelusväkeä. Onko kukaan koskaan sanonut sinulle, että olet todella ärsyttävä?”
Milla hymähti ja siivosi kastikkeen rippeitä leipäpalalla. ”Joo, aika monestikin. Mutta ei tässä työssä pärjää olemalla kiltti ja sievistelemällä.”
Daniel huokasi katsellen puolityhjää hedelmälihahyhmäistä lasiaan. ”Se on varmaan totta. Minäkin olen unohtanut olla kohtelias. Kiitos, että sain ottaa tirsat. Ja ruuasta.”
Tuonhan voisi tulkita jonkinlaiseksi pahoitteluksi ja myötätunnoksi minua kohtaan, Milla pohti. Hän keräsi astiantinsa ja vei ne tiskialtaaseen, jonka jälkeen palasi Danielin luo.
”Ole hyvä. Täällä on tapana, että jokainen siivoaa omat jälkensä, mutta menköön kohteliaisuudesta tämän kerran.”
Danielinkin tiskit siirtyivät odottamaan pesuintoa.
”Alotettaisko nyt siitä murhasta?” Milla istui takaisin pöytään ja kaiveli kännykän taskustaan. ”En jaksa nyt kirjottaa muistiinpanoja, niin nauhotan tällä, jos käy.”
Daniel katseli puhelinta kiinnostuneena. ”Tuoko siis tallettaa meidän puhettamme? Edistynyttä. Osaako minunkin rakkineeni?” Hän avasi laukkunsa ja otti omansa esiin, mutta ei tehnyt sille mitään.
Milla pyöritti päätään. ”Sä et taida osata käyttää puhelintas, ainakaan kovin hyvin.”
Daniel nyökkäsi vastahakoisesti. ”Ei meillä ollut tuollaisia. Mutta kyllä minä tiedä mikä puhelin on. En ole kotoisin kivikaudelta.”
Milla tökkäsi tallennuksen pois päältä. ”Tän tarinan mä haluan kuulla ilman mitään tekniikka. Jos alat vaik ihan nimestä ja kotipaikasta ja etenet siitä tähän hetkeen. Mä lupaan olla keskeyttämättä kertaakaan.”
Daniel nakkasi niskojaan, mutta alkoi kertoa.
”No, minun nimeni on Daniel Atticus Willougby, Willougbyn paroni Williamin nuorempi poika. Minulla on... tai siis oli vanhemmat sisar ja veli. Minut kasvatettiin ja koulutettiin niin kuin isäni arvon omaavan aatelisen kuuluu poikansa kasvattaa. Äiti hemmotteli, koska olin nuorin. Hän kuoli minun ollessani kolmentoista. Isä meni uusiin naimisiin heti suruajan päätyttyä. Se oli jonkinlainen skandaali, mutta me perheen sisällä tiesimme, että äiti ja isä olivat sopineet asiasta. Tarkoitan, että äiti oli aina sairaalloinen ja pelkäsi poistuvansa keskuudestamme jo paljon aiemmin. Joten he olivat päättäneet, että Marysta tulee hyvä uusi äiti meille. Tosin siinä vaiheessa, kun väistämätön tapahtui me olimme jo niin isoja, että taloon tarvittiin lähinnä uutta rouvaa. Viime vuosina minä hurvittelin kuten jokainen nuori herrasmies tekee. Ja kaksi päivää sitten olin herra Elsewoodin juhlissa, kun minua puukotettiin.”
Milla vihelsi, kun Daniel näytti lopettaneen. ”Melkoinen stoori. Se on ku suoraan jostain brittipukudraamasta. Oon kyllä pahoillaan sun äidin puolesta.” Hän risti kätensä ja toivoi, että se näyttäytyisi lohduttavana eleenä.
Daniel nyökkäsi hyväksyvästi ja Milla päästi ulos pienen henkäyksen, jota ei ollut tajunnut pidättelevänsä. ”Ei siihen ole tarvetta. Minä olin jo taaperona tajunnut, että äiti kuolee ennen kuin minä olen aikuinen.”
”Melko kylmä totuus tajuttavaksi pikkulapselle”, Milla totesi kuivasti.
Miehen sanoista ei kuultanut juuri yhtään surua. Milla tiesi, että olisi ollut samassa tilanteessa ihan romuna, vaikka välit vanhempiin olivat teininä olleet vuoristoradanmalliset.
Danielin silmät tummuivat. ”Minä en muista aikoja, jolloin äiti olisi voinut osallistua jokapäiväiseen elämään. Sellaista minä kaipasin.” Hän keskeytti hetkeksi. ”Tämä on kuitenkin yksityisasia, joten arvostaisin, jos sen penkominen jätettäisiin vähemmälle.”
Milla katseli ohueksi puristunutta suuta. Oli niitä tunteita siellä sittenkin.
Hän tökkäsi tuoliaan taaksemmaksi. ”Mä ehdotan, että lopetetaan tältä päivältä. En mä haluu työntää sua minkään rajan yli. Ja pakko myöntää, et täs on mullekin sulattelemista.”
Daniel ei tehnyt saman suuntaista elettäkään ja Milla oli huomaavinaan hänen hartioidensa kiristyvän hitusen. ”On vielä toinenkin tärkeä asia”, hän puhahti.
Milla veti jalkansa halausotteeseen syliinsä. ”No, kerro. Ei kai tää hullummaksi voi enää mennä”, hän sanoi virnistäen päälle.
”Minun pitäisi mennä naimisiin.” Daniel oli punastunut kevyesti poskipäistä. ”Että tarvitsen apua varmaan senkin suhteen.”
Milla keikutti itsensä lootusasentoon. Eikös sen pitänyt rauhoittaa? Hän naureskeli aina tietäväisesti leffahahmoille, jotka juhlivat liian aikaisin, mutta nyt hän oli astunut ihan samaan banaaninkuoreen.
Millan päätä alkoi särkeä ja Daniel ilmeisesti huomasi hänen ilmeensä myrtymisen.
”Siis eihän naimisiin menemiseen tarvita kuin tyttö, pappi ja minut. Kuinka vaikeaa se muka voi olla?”
Millalta pääsi naurunsekainen tuhahdus. ”No, jos sä oot kerran kotoisin Englannista, niin onko sulla Suomen henkkareita. Siinä eka mutka. Toisekseen miten sä aattelit sydänkävylles selittää ettet tiiä mikä on kännykkä. Ei sua voi kukaan luulla Pentti Linkola – puunhalaaja-erakoksi, vaikka pihalla ootkin.”
Daniel valui tuolilla alas kuin laiska koulupoika. ”En ymmärtänyt tuosta puoliakaan, mutta naimisiinmeno on kaiketi yhtä monimutkaista kuin minun aikanani.”
Milla suoristi jalkansa. ”On se, mutta erilailla. Tai siis sähän oot jostain 1800-luvulta.”
”Herran vuosi 1901. Syyskuussa herra Elsewoodin juhlissa”, Daniel mumisi kuin itsekseen. ”Olen minä sentään nähnyt uuden vuosisadan aamunkoiton.”
Milla ajatteli, että voisi olla asiallista kertoa vasta huomenna, että nyt elettiin jo uutta vuosituhatta. Hän vääntelehti tuolissaan raksautellen selkänikamia paikoilleen. Ulkona oli näköjään alkanut sataa vettä. Heidän välilleen laskeutunut hiljaisuus kesti jonkin aikaa. Sitten Milla nousi.
”Sulla ei ole varmaan paikkaa minne mennä yöks?”
Daniel näytti tyhjiä käsiään ja pyöritti päätään.
”Saat olla täällä mun luona. Avataan toi sohva niin siinä on parempi maata. Sunkin aivot on vissiin hieman rikki täst kaikesta.”
Danielkin kohottautui ylös. ”Kiitos. Pää on tosiaan vähän sekaisin. Sitä kai ´aivot rikki´ tarkoittaa.”
Millaa alkoi hihityttämään. ”No joo. Mitä sä tykkäisit tehdä? Täs on vielä iltaa, kun et sä kerran ennenkään ole menny sänkyyn kuudelta.”
Nyt Danieliakin nauratti ja hän tunsi lihastensa rentoutuvan. ”Voisin lukea, jos sinulla on kirjoja. Ja peseytyä, jos siitä ei ole liikaa vaivaa.”
”Kuule, sun kanssas kaikesta tulee oleen vaivaa.”
Milla onnistui löytämään Harry Potterin ja viisasten kiven, Sormuksen ritarien pokkaripainoksen ja pari dekkaria. Hän selitti Danielille, etteivät ne ehkä ole sitä mihin tämä on tottunut, mutta hyviä kuitenkin. Mies kaivautui sohvannurkkaan ja viihtyi siellä koko loppuillan. Ennen nukkumaan menoa Milla neuvoi hänelle kuinka suihkua käytettiin. Milla nukahti heti sänkyynsä päästyään.
Ilona Bell:
Moi, en ole mikään paras kommentoija, mutta tämä on tosi mielenkiintoinen ja hahmot on uskottavia:)
Ja en yleensä kommentoi hirveästi, joten vaikka minusta ei kuulu mitään nin seurailen tätä silti:)
~Ilona Bell
Kelsier:
Ilona Bell: Kiva kuulla, että hahmot ovat uskottavia ja tarina mielenkiintoinen. Hienoa, että jätit kommentin! :-*
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
5. luku: Ilosanoma
Aamulla Daniel öhisi vielä peiton alla, kun Milla hipsi keittiöön. Mies oli ilmeisesti nukkunut ihan yhtä hyvin kuin hän. Kolistelu ja kahvin tuoksu saivat tämän pian kampeamaan itsensä aamiaiselle. Daniel pyyteli anteeksi asuaan, kunnes huomasi, että Milla oli pelkissä nuhjuisissa pyjamanhousuissa ja topissa. Hän käänsi katseensa muualle ja istui rivakasti vetämälleen tuolille.
Millaa huvitti. ”Häiritseekö liikaa vai käynkö laittamassa rintaliivit ja korkeekauluksisen paidan.”
Daniel huitaisi kädellään vähätellen, mutta katsoi häntä edelleen viistosti. Milla kohautti harteitaan ja kaatoi kummallekin kahvia. Törkätessään pannua takaisin keittimeen hän vasta tajusi, ettei ollut edes kysynyt halusiko Daniel sitä.
”Onko tätä tarkoitus juoda näin paljon?” Mies tuijotteli oudoksuen kuppiinsa.
”Öh.. mun päivä ei kato käynnisty ilman tollasta määrää. Ei sitä kaikkea ole pakko juoda. Laita maitoa joukkoon.”
Aamiainen sujui hyvin, sillä pöydässä olevat tuotteet olivat sattumalta helposti tunnistettavia lukuunottamatta kauramaitopurkkia.
Milla pyöritteli lusikkaa hitaan tyytyväisesti puolityhjässä mukissaan. ”Kertosit sä mulle ensin tosta naimisiinmeno hommasta? Tai siis mikä tarve sulla on siihen, jos oot kerran kuollut?” Nämä olivat ensimmäiset niistä kysymyksistä, joita uni oli hänen päässään järjestellyt.
Danielin puoliksi sulkeuteneet silmät siristyivät. ”Et usko, jos kerron oikeasti miksi.”
Milla nyrpisti nenänvarttaan. ”Hei, mä uskon jo, et sä oot 1800-luvulta”, hän ynähti kuin se olisi uskomattominta mitä voisi olla.
”Naimisiinmeno on minun keskeneräinen asiani.” Daniel lopetti siihen, vaikka huomasi Millan odottavan jatkoa.
”Siis sellainen, jonka takia palataan kummittelemaan? Olitsä sydäntäsärkevän rakastunut johonkin tytsyyn?”
”En ollut rakastunut. Ja varmaan olet havainnut, etten ole kummituskaan. Jouduin johonkin välitilaan, jossa....”
Millan oli pakko keskeyttää. ”Taivaan ja helvetin väliinkö? Voi hyvä tavaton.”
Hän sai miehen nauramaan tuskastuneesti muka-yllätykseen pyöristyneelle suulleen. ”En minä siitä tiedä. Vaikka luulin, että se tyyppi siellä oli pyhä Pietari. Joka tapauksesa hän oli se, joka laittoi minut takaisin tänne hoitamaan asioita, jotka minun on tarkoitettu hoitaa.”
Milla pyöritti irtonaista hiussuortuvaa sormensa ympärille. ”Tarkoitettu hoitaa? Hmm... Minkä näköinen se olento oli?”
Daniel muljautti silmiään. ”Tavallisen ihmisen. Hänellä oli jonkinlaiset kaavut päällä. Vaikutti aika työhönsä tympääntyneeltä.” Miehen äänessä kuului selkeää vitsailua. Hän elehti käsillään kuin osoittaakseen millaiset lentävät liehukkeet asussa oli ollut.
Millan huulet sulivat väkisin hymyyn. ”Mietin vaa, jos se oli enkeli. Mut pointti oli, et se siis lateli sulle jotain ehtoja.”
”Ei hänellä ollut siipiä. Tarkalleen ottaen se meni näin ´Sinun tehtäväsi elämässä oli solmia avioliitto. Se ei kuitenkaan toteutunut, joten sinut lähetetään takaisin. Lisäksi tulee ottaa selvää kuka tappoi sinut´. Hän luki kaiken jostain isosta tilikirjan tapaisesta.”
Millan kännykkä piippasi tasolla. Hän ei välittänyt.
Daniel osoitti sitä kohti. ”Eikö sinun pitäisi ymm.... reagoida tuohon?”
”Ai, ei sillä kiirettä ole. Jos olis, niin se olis soittanut.” Milla nyppi huultaan. Daniel mulkaisi häntä vaativasti. ”Okei, mä katson. Herran mun Jeesuksein, sä oot nillittäjä.”
Perheen whatsapp-ketjuun oli tullut viesti. Äiti pyysi Millaa tulemaan syömään huomenna iltapäivällä. Ella ja Anttonikin olivat tulossa. Hän ei aikonut mennä. Sama vanha virsi siellä vain kaikuisi. Ruutu haipui kiinni.
”Mitä se oli?” Danielin kysymys nosti hänet ajatuksistaan.
”Sä oot vielä uteliaskin. Ei kyllä kuulu sulle, mut äiti käski käymään. Palattasko aiheeseen? Se välitilatyyppi siis merkitsi jotain kirjoihin ja kansiin, vai?”
Milla professionaali ohitus meni harakoille, kun kätensä puuskaan vienyt Daniel pokkasi häntä jalkaan pöydän alla.
”Kai sinä vastaat, että menet? Vanhempiaan pitää kunnioittaa. Älä ainakaan maalaa minua syylliseksi siihen, että olet tahditon.”
Mies kuulosti alentuvalta kuin olisi saarnannut raskaalle pikkusiskolle. Millalla kiehahti.
”Kuules, helvetin hienostelija. Mä en kuuntele sulta mitään paskaa...”
Hän keskeytti, kun ajatus pulpahti hänen mieleensä kuin ilmakupla. Danielkin huomasi kuinka hänen ilmeensä muuttui juuri herkullisen varpusen syöneen kissan tyytyväiseksi.
”Mä sekotan sut tähän. Todellakin sekotan.”
Hän pyyhkäisi puhelimen näytön auki ja alkoi näpytellä. Hän oli hypätä tuoliltaan yllätyneenä miten nopeasti soittoääni alkoi kaikua siitä, kun hän painoi lähetä. Äiti ei meinannut antaa hänelle suunvuoroa ollenkaan.
”Rauhotu, hyvä ihminen... Joo no Daniel sattu olemaan täällä... Joo sen nimi on Daniel... Tää on aika uus juttu, nii on haluttu pitää matalaa profiilia...” Milla vilkuili Danielia, jonka kasvoilta paistoi epäuskon lisäksi... ehkä jännitystä? ”Mutsi me tullaan huomenna. Näät sitten”, hän lopetti lyömällä luurin korvaan.
”Kerroit äidillesi, että olen kosijasi?” Danielin lause oli karhea.
”Poikakaveri”, Milla vastasi kärkkäästi.
”Hänpä innostui. Toisaalta oletan, ettei sinulla ole ollut pyytäjiä jonoksi asti, koska....”
Milla taklasi Danielin tuolilta niin, että tämä parahti. Hän lukitsi miehen ranteet lattiaan ja istui kahareisin tämän alavatsan päälle. ”Nyt vittu otat ton takas tai meet loppuiäkses sillan alle tai vittu minne tahansa hornan kuuseen.”
Danielin naama oli näkemisen arvoinen. Kukaan nainen ei varmaan oo kellistänyt sua ennen, Milla ajatteli penseästi. Mies hänen allaan inahti.
”Anteeksi, anteeksi. Päästä minut ylös.”
Milla pysytteli paikallaan vielä hetken, mutta nousi sitten. Daniel kohottautui hitaasti puistellen itseään ja tunnustellen ranteitaan.
Hän kampesi takaisin istumaan.
”Aika brutaalia. Toisaalta pani veren kummasti kiertämään.”
Huulten virne oli kokeileva.
Milla irvisti. ”Toivottavasti ei väärissä paikoissa.”
Aavistus katosi suupielestä ja Daniel näytti loukkaantuneelta.
”Minä säikähdin. Ja mitä sitten ajatteletkin minusta, en ole mikään perverssi. Häpeäisin kovasti, jos tässä tilanteessa minulla.... niin, tiedäthän.”
Hän ei ollut selkeästi tottunut puhumaan tällaisista asioista naisen kanssa, jonka oli tuntenut vuorokauden. Ei Millakaan voinut väittää itseään yhtään paremmaksi. Jos tämä olisi sattunut kaveriporukassa, koko juttu olisi lyöty leikiksi. Daniel oli hyvä tyyppi, vaikka ei varmaan omannutkaan moderneja arvoja naisten suhteen. Keskustelu oli varmasti viisaampaa ohjata toisille urille.
”Joo, mä reagoin aika kovaa. Mut sä olit oikeessa. Mutsille oli varsinainen ilosanoma kuulla mun poikaystävästä.”
Daniel kihnutti kämmentään posken sänkeä vasten. ”Mukavaa, että jotakuta miellytti. Onkohan kuitenkaan... tuota... järkevää lähteä huomenna? Jos äidilläsi on samanlainen temperamentti kuin sinulla ja hän ei pidäkään minusta.”
Millan oli pakko hörähtää ystävällisesti, koska mies todella kuulosti huolekkaalta. ”Jos vaan oot yhtä kohtelias mitä oot ollut mulle, niin pahimmassa tapauksessa äiti hukuttaa sut halauksiin. Mut onhan olemassa se sanonta, kill them with kindness, et varovaisuus ei kai oo liioteltua.”
Kireys hävisi Danielin ohimoilta ja hän hymyili hieman. ”Suden suuhun sitten vain. Nuo teidän sanontanne ovat muuten erittäin outoja. Kiltteydestä ei ketään tapeta.”
Milla pyöritti päätään. ”Kyl sä tajuat, mitä se tarkottaa. Mä nään sen. Kestät sä olla iltaan asti ajamatta tuota?”
Daniel sormeili taas haiveniaan. ”Ei ole ketään käyttämässä partaveistä. Ei sillä ettekö osaisi itsekin. On vain... tuota... mukavampi, kun joku toinen tekee sen.”
Milla tuhahti ja alkoi kerätä heidän kuppejaan. ”Mä käyn ostaa sulle tosta lähikaupasta vaahtoa ja Giletten myöhemmin tänään, sillä kysyin. Ja joo, saat hoitaa sheivaamisen ihan itse.”
corvus:
Oi, tässä on hauska idea! Odotan mielenkiinnolla, kuinka sadan vuoden takaista murhaa lähdetään selvittämään. Tietysti myös tämän avioliiton toteutuminen kiinnostaa, koska Milla ja Daniel vaikuttavat melko erilaisilta ihmisiltä. Suhteen kehittymistä on mielenkiintoista seurata.
Milla suhtautuu aika rennosti kuolleista palaamiseen ja menneisyydestä ilmestyneeseen Danieliin. Olisikin kiva tietää, miten muut ihmiset reagoivat Danieliin. Vähän jännittää, miten Daniel osaa käyttäytyä muiden ihmisten seurassa ja huomaako kukaan mitään, jos tätä totuutta siis ylipäätään aiotaan salailla.
Kiitos, jään odottamaan jatkoa :)
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
[*] Edellinen sivu
Siirry pois tekstitilasta