Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) > Rinnakkaistodellisuus

South Park: Oventakaista, S, Karen & Kenny, oneshot

(1/1)

Maissinaksu:
Ficin nimi: Oventakaista
Kirjoittaja: Maissinaksu
Fandom: South Park
Ikäraja: S
Mukana: Karen & Kenny
Genre: Hurt/comfort, angst

Varoituksen sana: Taustalla perheväkivaltaa

Summary: Hän hengitti syvään ja nielaisi nyyhkäisynsä. Oli oltava iso tyttö, sitä äitikin aina sanoi.

A/N: Minulla on jotenkin kaksijakoinen suhtautuminen Kennyyn. Toisaalta pyörittelen silmiäni kaiken maailman häröilylle ja käsikirjoituksen metkuille, joiden tarkoituksena on antaa katsojalle hyvät naurut, eikä minua toisinaan jaksaisi edes kiinnostaa koko hahmo. Toisaalta rakastan sitä, miten huomaavainen ja suloinen Kenny on ja miten ihana isoveli Karenille. McCormickien perhetilanne antaa minulle aina feelsejä suuntaan ja toiseen.



***


Karen ei ollut koskaan pitänyt pimeästä, mutta Hello Kitty -yölampun pattereiden kuluttua loppuun vaihtoehdot olivat käyneet vähiin. Mikään ei olisi estänyt kurkottamasta valokatkaisijaan oven vieressä, mutta matka huoneen poikki tuntui liian pitkältä. Oli helpompi käpertyä sängylle selkä tiukasti seinää vasten ja tuijottaa suljetun oven alta loistavaa valoa. Siihen sekoittui mustia varjoja, kun oven ohi liikuttiin. Karen toivoi, ettei kukaan lennähtäisi sitä päin tai ryntäisi sisään. Hän puristi pehmoleluaan tiukemmin uskaltamatta sulkea silmiään.

Olohuoneeseen koottu nukkejoukko oli pitänyt Karenin ajatukset poissa vanhempien tavanomaisesta torailusta, mutta isän sammaltavan ärinän käytyä liian kovaääniseksi äiti oli tarttunut häntä käsivarresta ja työntänyt hänet makuuhuoneeseen pois ruhjeiden tieltä. Karen tiesi, että äiti ajatteli hänen parastaan, mutta yksin pimeässä odottaminen tuntui silti viheliäiseltä. Hän hengitti syvään ja nielaisi nyyhkäisynsä. Oli oltava iso tyttö, sitä äitikin aina sanoi. Äiti ei tavannut valittaa, vaikka isä löisi tai tukistaisi, joten hänenkään ei sopinut valittaa pimeästä huoneesta.

Toisinaan meteli laantui tunnin kuluttua, toisinaan useamman, ja joskus sitäkin myöhemmin, sitä ei koskaan tiennyt. Nytkään Karen ei ollut varma, kauanko isä ja äiti olivat jo raivonneet toisilleen. Kunpa hän olisi jo osannut kellon. Ehkä hän voisi pyytää Kennyä opettamaan...

Kennyä ajatellessaan Karen ei enää voinut pidätellä itkuaan. Isoveljeä ei ollut näkynyt aamun jälkeen, ja vaikka tämä olikin sanonut viettävänsä aikaa kavereidensa kanssa, Karenia huoletti silti. Toisinaan pelottavat ajatukset valtasivat hänen mielensä ja saivat kyyneleet valumaan. Hänen pahimmissa painajaisissaan Kenny oli kuollut, eikä hän saattanut kuin vain tuijottaa maahan laskettavaa arkkua.

Miksei Kenny tullut jo kotiin?

Oven takaa kuuluvat huudot ja solvaukset tuntuivat voimistuvan, ja mukaan liittyi lasin hajoamisesta kuuluva ääni. Karen olisi antanut mitä vain, jos olisi ollut hiljaista. Musiikin kuuntelu olisi voinut olla rentouttavaa, ellei se olisi tukkinut kuuloaistia kaikelta muulta ja tehnyt hänen oloaan turvattomaksi. Jos isä, äiti tai Kevin ryntäisivätkin äkisti huoneeseen, ainakin hän ehtisi varautua siihen muutaman sekunnin ajan etukäteen.

Karen ei tiennyt, kauanko hän oli kyyhöttänyt peittonsa alla, kun oveen äkkiä koputettiin. Hänen toivonsa heräsi saman tien.

"K-Kenny?"

Kyyneleet sumensivat hänen silmänsä, kun Kenny pujahti huoneeseen, sulki oven perässään ja tuli hänen luokseen. Karen kietoi kätensä isoveljensä niskaan ja hautasi kasvonsa tiukasti tämän oranssiin huppariin.

"Anteeksi, etten tullut aiemmin", Kenny mutisi silittäen hänen hiuksiaan. "Kaikki on okei, ei mitään hätää..."

Karen hymyili, vaikkei Kenny sitä nähnytkään. Rähinä oven takana jatkui, mutta lepäämään käyminen kävi helpommin veljen ollessa paikalla. Kenny pötkähti kyljelleen häntä vastapäätä ja peitteli Karenin niin, että hänellä olisi varmasti lämmin. Karen aina ihmetteli mielessään, miten Kenny uskalsi maata sillä tavalla selkä kohti ovea, mutta toki hän tiesi isoveljensä olevan rohkea.

"Haluatko kuulla jotain hauskaa?" Kenny kysyi hetken kuluttua, eikä tämän hiljainenkaan ääni hukkunut oventakaisen torailun alle. Ehkä myrsky alkoi hiljalleen hellittää.

"Kerro vain..." Kennyn tarinat piristivät Karenia aina.

"Tänään koulun ruokalassa Jimmy kertoi niin hyvän vitsin, että Buttersilta lensi maidot nenästä", Kenny kertoi ja sai siskonsa kikattamaan hiljaa. "Eikä siinä vielä kaikki, hän joutui ryntäämään kiireen vilkkaa vessaan, ettei olisi kussut alleen siinä paikassa..."

"Mikä vitsi oli niin hauska?" Karen tirskui. Kenny mietti hetken, mutta pudisti sitten päätään.

"En muista yhtään sitä huippukohtaa. Täytyy kysyä Jimmyltä aamulla... Lupaan kirjoittaa sen ylös ja kertoa sinulle saman tien."

"Kiitos", Karen sanoi hiljaa ja painoi poskensa muhkuraiseen tyynyyn väsymyksen painaessa silmäluomia kuin lyijy. "Nukuttaa..."

"Haluatko, että jään vielä?" Kenny kysyi. Riitelyn äänet tuntuivat laantuneet, mutta Karen nyökkäsi.

"Jää vielä vähäksi aikaa..."

"Sopii. Öitä, Karen", Kenny toivotti pörröttäen hänen hiuksiaan lempeästi.

"Öitä, Kenny..." Karen mutisi takaisin. Ehkä unimaailmalla olisi tarjota hänelle vaihteen vuoksi jotain kaunista ja pehmeää painajaisten sijaan.

Larjus:
Ääää tää oli söpö ;;www;; Muistini mukaan joskus sanoitkin, että haluat kirjoittaa Kennyn ja Karenin sisarussuhteesta jotain, ja kiva juttu, että sait sen tehtyä! Kenny on kivan monipuolinen hahmo kun kaiken sen pervoilun lisäksi sillä on mm. tämmönen lämmin ja välittävä isoveljen puoli itsessään (kirjotin eka isovelipuoli mut sillä oliski ollu vähä eri merkitys :o). Kennyn ja Karenin läheiset välit on musta aina ollut ihana asia South Parkissa. Muutenkin arvostan sisarussuhteita ja niiden kuvausta mediassa.

Tätä lukiessa tuli itsellekin vähän paha mieli, kun eläytyi Karenin kokemaan. Ihan tavallisten riitojenkin seuraaminen sivusta on tosi epämiellyttävää, ja sitten kun siihen lisätään väkivaltaisuus... Huh. Se Karenkin on vielä ihan pikkuinen... :< lapsirukka. Mutta onneks Kenny lopulta tuli kotiin ja helpottamaan tilannetta ja piristämään/suojelemaan siskoaan ♥

Pakko myöntää et mua alko kiinnostaa, millaisen vitsin Jimmy kertoikaan :D

Mut äääh tää oli pohjimmiltaan niin söpö. Onneks angstikin väistyi kun hurt/comfortissa lohdutuspuoli pääsi oikeuksiinsa. Mä en oliskaan alkanu mitää jos tää olis loppunu yhtään surullisemmin! Lapset ei ansaitse kuin pelkkää hyvää.

Maissinaksu:
Kiitus, Larjus! <3 Tämä tuli eilen mieleen ihan äkisti ja sain kirjoitettuakin sitten alle tunnissa suht kasaan. Harvemmin käy siten, mutta hyvä että kävi. :D

Kennyn ja Karenin sisarussuhde on kyllä niin hellyttävä. <3 Ylipäätään se, miten se on niin pieni elementti itse sarjassa mutta silti pilkistää esiin ajoittain... Ovat ne kaikki lapset niin reppanoita. Tästä oli pakko tehdä loppujen lopuksi onnellinen tarina, koska inhoan epäonnisia loppuja ja hahmot ansaitsevat rakkautta. <3

Ei kyllä mitään hajua, millaisen vitsin Jimmy kertoi, mutta ainakin se oli hyvä! Onhan sillä taipumusta kunnon mestarikomiikkaan. :D

- Mai

Navigaatio

[0] Viestien etusivu