Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) > Toinen ulottuvuus
Silmarillion: Tulessa taottu, jäässä kylvetetty | K-11 | Melkor/Mairon (Morgoth/Sauron) | 3/3
Rosmariini:
Ficin nimi: Tulessa taottu, jäässä kylvetetty
Kirjoittaja: Rosmariini
Ikäraja: K-11
Fandom: Silmarillion
Paritus: Melkor/Mairon (Morgoth/Sauron)
Genre: Draama, viettelys & ihastus, hurt/comfort
Vastuuvapaus: Silmarillion on alkujaan J.R.R. Tolkienin käsialaa ja hahmot ja maailma kuuluvat hänelle.
Yhteenveto: ”Olet erilainen kuin muut maiat. Sinä tunnet asioita. Vihaa. Kipua. Halua.”
Kaikista Aulën maioista Almarenissa ahkerin kulki alkujaan nimellä Mairon, ihailtava. Hänet tunnettiin rakkaudestaan virheettömiin ja kauniin asioihin, eikä hän voinut sietää epätäydellisyyttä ja haaskausta. Tuo halu ja ristiriita ajoivat hänet samalle tielle langenneen valan Melkorin kanssa, josta alkoi hänen pitkä polkunsa pimeyteen.
A/N/1: Tämä tarina sisältää kolme ensimmäistä osaa 10-osaisesta ficcisarjasta, jonka olen kirjoittanut syntymäpäivälahjaksi Puralle. Minun oli tarkoitus istua tämän päällä vähän pidempään, mutta tästä tulikin paljon pidempi, kuin olin kuvitellut, ja siksi ajattelin alkaa julkaista tätä jo etukäteen pienemmissä paloissa. Inspiraationa tälle on toiminut Puran vastaavalla asetelmalla toimiva ficci ”Ihailtava, iljettävä, julma, kaunis” (K-11), sekä n. 100 muuta AO3:sta lukemaani ficciä tällä parituksella.
A/N/2: Tämä teksti on alkujaan kirjoitettu englanniksi ja löytyy AO3:sta nimellä Forged in Fire, Touched by Ice, jossa kieli todella pääsee oikeuksiinsa. Tämä on siis Finiin postaamaani käännös, jotta myös suomifandom pääsee nauttimaan tästä teoksesta. ♥
tulessa taottu, jäässä kylvetetty
1. Kätketystä kauneudesta
Sanotaan, että sielunkumppaninsa tavatessaan sen tietää.
Että maailma hiljenee ja pysähtyy paikoilleen. Katseet kohtaavat huoneen poikki, ja kaikki hälvenee. Hiljaisuus laskeutuu, ja sitä jähmettyy paikoilleen, kykenemättä kääntämään katsettaan.
Mutta kun Mairon tapasi Melkorin ensi kertaa, näin ei ollut. Päinvastoin, oikeastaan. Mairon tuskin huomasi tämän astuvan huoneeseen, niin keskittynyt hän oli työhönsä. Hänen koko maailmansa tiivistyi vasaransa kärjen ja takomansa metallin välille.
Jokainen Aulën seppä työskenteli ahkerasti. Mutta kaikista hänen palvelijoistaan Almarenissa, kaikista ahkerin oli Mairon. Hän oli aina ensimmäisenä ja viimeisenä paikalla, jatkuvasti työstäen pienempiä ja suurempia keksintöjä; jatkuvasti kokeillen ja kehittyen. Ahjot olivat siltä illalta jo viilentyneet, mutta Mairon takoi yhä.
Hän usein sai näkyjä töistään unissa. Edellisenä yönä hän oli uneksinut uudenlaisesta lejeeringistä, joka kestäisi sekä polttavaa kuumuutta että purevaa kylmyyttä paremmin kuin mikään metalli siihen asti. Mairon oli sekoittanut ja vasaroinut metallia koko päivän, eikä hän aikonut lopettaa, ennen kuin saisi työnsä valmiiksi.
Tai niin hän ainakin ajatteli, ennen kuin varjo välähti hänen silmäkulmassaan.
Mairon nosti katseensa hitaasti, kuin transsista havahtuen. Suoraan hänen edessään seisoi hahmo, ainakin päätä pidempänä. Mies oli pukeutunut tummaan kankaaseen, ja kalpeita kasvoja kehystivät pitkät, korpinmustat suortuvat. Tämä ei ollut Aulë. Tai kukaan muukaan hänen sepistään.
”Anteeksi?” Mairon kysyi, ärtyneenä keskeytyksen johdosta. ”Mitä teet täällä?”
Tulija kohotti yhtä, kysyvää kulmakarvaa, aivan kuin ei ymmärtäisi kysymystä. ”Etkö tiedä, kuka olen?”
”En”, Mairon räpäytti silmiään. Hän tiesi olevansa töykeä, mutta hänen oli kiire, ja metalli oli jo jäähtymässä. Pian sitä ei voisi enää työstää. ”Kuten näet, minulla on töitä. Jollei sinulla ole asiaa minun ahjolleni, lähde.”
”Sinun ahjollesi.” Muukalaisen huulet kaartuivat puolikkaaseen hymyyn. ”Mutta sinä et ole Aulë.”
”Aulë on jo lopettanut työnsä tältä päivältä.”
Mutta vaikka muukalainen oli nyt saanutkin sen, mitä oli hakenut, hän ei osoittanut lähtemisen merkkejä. Katse oli yhä nauliutunut Maironiin, uppoutuen syvälle. ”En luule nähneeni sinua täällä aiemmin. Mikä on nimesi, maia?”
”Mairon.”
”Mairon”, muukalainen makusteli nimeä kielellään. ”Mitä työstät?”
Tällä kertaa Maironin kulmat esittivät kysymyksen. Mitä tämä muukalainen hänen töistään välitti? Hehän olivat vasta tavanneet.
”Se… on pala haarniskaa”, Mairon sai vastatuksi. ”Uudesta metallisekoituksesta, jonka olen kehittänyt.”
”Mielenkiintoista. Saanko katsella?”
Mairon oli häkeltynyt pyynnöstä, mutta suostui. Ainakin niin hän sai viimein työskennellä.
Siispä hän kävi jälleen työhön, unohtaen muukalaisen pistävän katseen, kadottaen itsensä takomisen rytmiin. Metalli taipui hänen tahtoonsa kevyesti, vaikka olikin jo hieman jäähtynyt. Lopulta Mairon sai työnsä valmiiksi ja asetti sen jäähtymään.
”Se… on upea.”
Mairon hätkähti äänen kuullessaan. Hän oli jo ehtinyt unohtaa muukalaisen läsnäolon. Tämä oli nyt siirtynyt lähemmäs tutkimaan valmista työtä. Mairon kumarsi päänsä häpeissään.
”Se on viallinen. Metallisekoitus ei ole vielä valmis.”
Muukalainen pudisti päätään. ”Minä olen eri mieltä.”
”Katseesi on harjaantumaton.”
”Tai sitten minulla on kyky nähdä kauneutta siellä, missä sitä ei ensisilmäyksellä näe.” Muukalainen oli kääntänyt katseensa takaisin Maironiin, hymynkare huulillaan leikitellen.
”Oli ilo tavata, Mairon.”
Muukalainen käänsi selkänsä ja lähti. Vasta oven sulkeuduttua Mairon käsitti, ettei kysynyt hänen nimeään.
*
Siitä päivästä eteenpäin Maironista tuntui usein siltä, että häntä seurattiin.
Hän työskenteli myöhään kuten aina, kokeillen uusia metallisekoituksia täydellisyyden saavuttamiseksi. Ensimmäiset kymmenen yritystä epäonnistuivat, mutta Mairon jatkoi kärsivällisesti yrittämistä. Hän takoi yhden osasen toisensa perään, työsti kaiverruksia ja kiinnityspaloja: varmistaen sen, ettei haarniska ollut vain käytännöllinen, vaan myös kaunis.
Silloin tällöin Mairon tunsi kumman kutinan niskassaan tai näki varjon silmäkulmastaan. Silti hänen oli helppo karistaa tuo tunne: hän oli aina kyennyt kadottamaan itsensä työhönsä. Sitä paitsi hän oli tottunut muilta maioilta saamiinsa outoihin katseisiin. Hän ei ollut koskaan sopeutunut niin hyvin, kuin olisi halunnut.
Seitsemän yön jälkeen Mairon lopulta kyllästyi kutinaan. Se keskeytti hänen ajatuksensa useammin, kuin hän olisi tahtonut, ja öisin hän näki levottomia painajaisia varjoista ja tulesta. Se oli sama yö, jona hän sai haarniskan viimein valmiiksi. Rintapanssari kiilsi kirkkaana ahjon himmenevässä valossa. Koristeelliset spiraalit peittivät sen hopeista pintaa, ja sarja sulkamaisia metallinsirpaleita koristi sen takaosaa. Kauneus sai Maironin sydämen lähes pysähtymään.
Silloin hän kuuli avautuvan oven äänen.
”Aulë”, Mairon kohotti katseensa. ”Halusinkin puhua kanssasi.”
Mutta ovella seisova hahmo ei ollutkaan Aulë. Tämä oli se sama muukalainen viikon takaa.
”Ai”, Mairon sanoi pettyneenä. ”Se oletkin sinä.”
”Odotit jotakuta muuta.”
”Aulëa. Jos etsit häntä taas, joudun tuottamaan sinulle pettymyksen. Hän ei ole paikalla.”
Muukalainen vain pudisti päätään. ”En ole Aulën perässä tällä kertaa.”
”Kenen, sitten?”
”Sinun.”
Mairon oli tukehtua henkäykseensä. ”Mitä?”
”Tulin tapaamaan sinua, Mairon.”
Mairon laski vasaransa ja nojasi pöytään ottaakseen tukea. Päätä huimasi äkkiarvaamatta. ”Miksi?”
”Olet tehnyt minuun vaikutuksen.” Muukalaisen huulilla välähti hymy. ”Se on itsessään vaikuttava teko.”
Mairon ravisti päätään. ”En vieläkään ymmärrä.”
”Olen seurannut työskentelyäsi. Minä ja Aulë usein… jaamme ajatuksia sepäntyöstä. Valitettavasti emme ole enää niin läheisiä kuin ennen, mutta olen aina imarrellut hyvää käsityötä. Aulëlla todella on kyky valita parhaat parhaista.”
Muukalainen ei sanonut sitä suoraan, mutta hänen äänensävynsä kieli tarpeeksi. Se vain hämmensi Maironia entisestään. Miten hänen työnsä muka voisi olla parhaiden joukossa? Hän jatkuvasti sortui virheisiin, jatkuvasti taisteli tehdäkseen kaiken oikein. Pelkästään se, että hän työskenteli vielä niin myöhään kertoi tarpeeksi: hän oli hitaampi kuin muut, huonompi kuin muut.
”Olet varmasti erehtynyt”, Mairon vastasi, piiloutuen muukalaisen polttavalta katseelta. ”Minussa ei ole mitään erityistä.”
”Todellako?” muukalainen kiersi Maironin eteen, kumman kevyesti kokoisekseen mieheksi. ”Entä tämä haarniska, sitten?”
Mairon punastui. Hän nousi työtasoltaan ja siirtyi haarniskatelineen luo, kuin piilottaakseen sen muukalaisen katseelta. ”Ei mitään. Pelkkä koekappale.”
Muukalainen ohitti hänen vastustelunsa. Hän vain käveli Maironin taakse tarkastellakseen haarniskaa lähempää. Hän kuljetti sormiaan sen metallista pintaa pitkin, hymähdellen tyytyväisyydestä.
”Metallinkäsittely on virheetöntä”, hän ihaili. ”Se tuntuu kylmältä kosketuksen alla, kestää äärimmäistä kuumuutta.”
Mairon räpytteli silmiään. ”Olet… oikeassa.”
”Mutta ei pelkästään kuumuutta”, muukalainen jatkoi ja sulki silmänsä, kuin keskittyäkseen. ”Vaan myös kylmää.”
”Kyllä”, Mairon nielaisi. Hänen kurkkunsa tuntui äkkiä kuivalta. ”Ajattelin, että se sopisi Manwëlle, mikäli hän ikinä tarvitsisi sitä.”
”Manwëlle. Sulat. Tietenkin.”
Maironin hartiat lysähtivät. ”Et pidä siitä.”
”Olet väärässä.” Muukalaisen käsi kulki metallisulkien lävitse, helisyttäen niitä liikkuessaan. ”Työssä itsessään ei ole mitään vikaa. Sen kohteessa puolestaan on.”
”Kuinka?”
”Manwë on valarin kuningas. Hän ei taistele – hän antaa maiojensa tehdä sen puolestaan. Sitä paitsi, näin äärimmäisiin olosuhteisiin suunniteltu haarniska menisi hukkaan hänen kaltaisellaan mukavuuden palvojalla.”
Maironin häpeä liukui hämmennykseen. Miten tämä muukalainen tiesi valarista niin paljon? Aivan kuin hän tuntisi heidät henkilökohtaisesti.
”Satun tuntemaan erään, joka sopisi tämän kantajaksi paljon paremmin.”
Mairon kurtisti kulmiaan. ”Kuka sinä oikein olitkaan?”
”En tainnut esitellä itseäni viime kerralla.” Muukalainen hymyili nyt kunnolla, väläyttäen parin teräviä kulmahampaita tavallisten lomassa. ”Nimeni on Melkor.”
Melkor? Mairon pohdiskeli, samalla kun muukalainen kääntyi lähteäkseen. Missä olen kuullut tuon nimen aikaisemmin?
Sitten ymmärrys valtasi hänet, ja hänen silmänsä suurenivat.
Voi ei.
Pura:
Noniin! Noniin!!!
Oli tässä vähän tilanne ja pääsin vasta illemmalla lukemaan tämän, mutta!!!! Ääääää!!!! Ihan ensiksi kiitos, tämän parempaa aikaista synttärilahjaa on vaikeaa edes kuvitella. <3<3
On aivan älyttömän kivaa päästä lukemaan siun versio näistä tapahtumista, kun on itse kirjoittanut siitä ja kuten siekin, lukenut sen sata muutakin ficciä Maironin lankeamisesta ;D Jokainen kirjoittaja tuo siihen aina jotain omaansa, ja tätä on mahtavaa lukea siun tyylillä. Pidän siitä, että kun Maironin näkökulmassa ollaan, hän keskittyy todella paljon siihen mitä tekee ja työstää, ja vähemmän ympäristöön ja muuhun ainuriin. Myös mahtava power move ettei hän tunnistanut Melkoria eikä meinannut muistaa alkuun nimeäkään, mahtaa kiusata valaparkaa, ettei hän olekaan ihan sellainen julkkis kuin varmasti haluaisi olla ;D <3
Melkorin mietteet muista valarista on tosi kiinnostavia! Rakastan tuota, että hän ja Aulë ovat olleet ystäviä, kuten myös sitä, että hän silminnähden inhoaa Manwëa! Hyvin in character. Muutenkin pidän Melkorin itsevarmuudesta ja siitä, miten (ainakin näennäisen) rehellisesti hän puhuu ja ihailee Maironin työtä.
--- Lainaus ---”Olet tehnyt minuun vaikutuksen.” Muukalaisen huulilla välähti hymy. ”Se on itsessään vaikuttava teko.”
--- Lainaus päättyy ---
Hehee, tää on niin Melkor <3 Aika täynnä itseään, mutta voiko sitä siitä syyttää? Olisin itekkin jos olisin yhtä kaunis ja voimakas ja kamala ;D
Alun sielunkumppanimaininta sai sydämen sulamaan, sillä vaikka Melkorin tapaaminen ensi kertaa ei Maironille ollutkaan mikään erityisen sykähdyttävä tapahtuma, lukijana tietää mitä on tulossa, ja tietää että sielunkumppani se tosiaan Maironille on. <3<3
--- Lainaus ---Sitten ymmärrys valtasi hänet, ja hänen silmänsä suurenivat.
Voi ei.
--- Lainaus päättyy ---
Ihana lopetus :'D Mairon raukka ei yhtään tiedä, millainen pyörremyrsky on edessä. En malta odottaa, että tätä tulee lisää ja pääsen näkemään, miten näiden suhde kehittyy <3 Hienoa päästä näkemään, mihin suuntaan lähdet viemään tätä, ja miten pitkälle näiden tarinaa aiot kertoa.
PS. en ainakaan ite olisi huomannut tämän olevan käännös, ellen olisi tiennyt! Hyvää työtä siis <3 Hipsin huomenissa lukemaan englanninkielisen että pääsen kommentoimaan sitäkin. :-*
Rosmariini:
Voih Pura, saat mut taas melkein itkemään sun kommentilla. ♥ Oon niin iloinen että tästä oli sulle iloa ja vielä niin monella tapaa! Ehdottomasti siis juuri noita nostamiasi juttuja tällä hain - mun ihan lempi"canonia" on se, että Mairon on niin keskittynyt omiin juttuihinsa, ettei hän oikeastaan välitä valojen tekemisistä, ja sitä kautta ei Melkoriakaan tunnista: ja Melkor toki ottaa heti tämän haasteena vastaan. Samaten tuo Aulë-huomiosi oli tosi kiva: luin joskus jostain pohdintaa siitä, miten Melkor on oikeastaan kaikista valoista lähimpänä Aulëa (molemmilla on se maan elementti ja ylipäätään sellainen rakkaus kiviin/käsityöhön), ja tästä samaisesta syystä niin moni juuri Aulën maioista lankesi Melkorin pauloihin. Ihan tosi kiva, että hahmot oli mielestäsi IC, ja rakastan aina sitä, kun joku nostaa esille lainauksia, joten kiitos siitä. Ja lopuksi vielä hienoa kuulla, että käännösmäisyys ei paista liikaa läpi! Tässä alussa on vielä helppo kääntää kun käytetään niin normitermejä, mutta saa sitten nähdä, mitä niistä smuteista oikein tulee. XD Anyway, kiitos, ja tässä nyt sitten lisää sitä hyvää! ;)
A/N: Melkorin henkilöllisyyden paljastuminen asettaa Maironin vaikeaan tilanteeseen. Pajalla sattunut onnettomuus saa Maironin kyseenalaistamaan uskollisuutensa Aulëa kohtaan.
2. Tulenkieliä
Melkor.
Vala nimeltä Melkor.
Manwën veli. Kapinallinen. Langennut.
Yksi nimi. Yksi nimi riitti pilaamaan kaiken. Mairon oli toki kuullut tarinat. Joka maia Almarenissa puhui valasta kuiskauksin, uskaltamatta välttämättä edes mainita hänen nimeään. He sanoivat, että ajan alussa Melkor oli kuten he, puhdas ja turmeltumaton; sitten hän käänsi selkänsä hyvyydelle ja muutti pois Almarenista maanalaiseen linnoitukseensa Utumnoon. Huhujen mukaan hän keräsi armeijaa siellä, mutta vain harva uskalsi matkustaa niin kauas pohjoiseen.
Monelle Melkor oli pelkkä iltasatu, kaukainen horisontin yllä häilyvä varjo. Sitä hän oli ollut Maironillekin siihen saakka: hän oli liian nuori muistaakseen kunnolla Suurta Soittoa ja Melkorin siihen punomaa riitasointua, joka levisi myöhemmin kaikkialle maailmaan.
Mutta se oli ennen kuin nyt.
Mairon jatkoi työskentelyä kylmänviileästi, mutta naamionsa alla hän alkoi murentua. Miksi hän? Mitä Melkor hänen työstään oikein tahtoi? Ei – mitä Melkor tahtoi hänestä?
Melkor ei palannut heti seuraavana päivänä. Eikä sitä seuraavana. Tovin Mairon kuvitteli valan ymmärtäneen jättää hänet rauhaan. Mutta tuntiessaan voiman viileän kosketuksen myöhäisenä iltana ahjollaan, hän ymmärsi olleensa väärässä.
”Iltaa”, tuttu ääni varjoista puhui.
Mairon jähmettyi paikalleen, selkä yhä tulijaan käännettynä. ”Miksi olet täällä?”
”Tiedät kyllä.”
Mairon tunsi punastuvansa. Hän toivoi, ettei olisi koskaan kysynyt. ”Tiedän, kuka olet. Sinä et saisi olla täällä.”
Melkorin nauru oli matalaa kuminaa, mannerlaattojen jyminää. ”Voi, Mairon. Ei sinun minua tarvitse pelätä.”
Sinua? Ei. Ei Mairon Melkoria pelännyt. Hän pelkäsi itseään. Valan imartelu oli herättänyt jotakin hänen sisällään. Sitä tunnetta Mairon pelkäsi. Että kaikki huomaisivat sen. Entä jos he näkisivät suoraan hänen lävitseen? Oliko Melkor jo turmellut hänet? Pilannut?
Savun tuoksu täytti Maironin aistit valan astellessa lähemmäs, ja tämän pimeys peitti huoneen. Hän suorastaan huokui voimaa, kuin ukkospilvi tai lumimyrsky. Mairon ei käsittänyt, kuinka ei ollut tuntenut sitä aikaisemmin. Hän tunsi alkukantaista vetoa tätä kohtaan – alistuvana henkenä, joka etsi mitä tahansa vahvaa, johon tarttua.
”En halua sinua tänne”, Mairon sulki silmänsä. ”Jätä minut rauhaan.”
”Miksi? Et näytä työskentelevän enää.”
”Työskentelisin, mikäli et olisi keskeyttänyt minua. Lähde, ennen kuin menetän malttini.”
Melkorin hymy välähti Maironin silmäkulmassa. ”Oliko tuo uhkaus?”
Maironin henki takertui hänen kurkkuunsa. Hän tahtoi käskeä valaa lähtemään, pakottaa koko fëansa tämän ylle kauhistuttavana myrskynä, mutta hänen koko olemuksensa taisteli halua vastaan. Maian ei ollut tarkoitus vastustaa valaa. Se oli väärin. Siispä Mairon kumarsi päänsä, ja häpeä jäyti hänen sisuskalujaan luita myöten.
”Ei, herrani.”
Melkor vapautti pitkän henkäyksen, johon mahtui enemmän pettymystä kuin helpotusta. Mitä Tyhjyyden nimessä hän oikein halusi?
”Se Manwëlle suunnittelemasi haarniska”, hän sanoi. ”Haluaisin sovittaa sitä.”
Mairon ei uskaltanut vastustella. ”Totta kai, herrani.”
Samalla kun Melkor liikkui haarniskatelinettä kohti, Mairon varasti katseen valan suuntaan. Melkor oli pukeutunut tavalliseen fanaansa: pitkään, jäntevään vartaloon, mustiin kankaisiin verhoutuneena. Valan saavuttaessa telineen tämä tarkkaili haarniskaa hetken; sitten pudotti fyysisen hahmonsa kokonaan, kunnes hänestä oli jäljellä pelkkä paljas henkiolento, savua ja tyhjyyttä tähtien välillä. Mairon tunsi punastuvansa ja tukahdutti yskäyksen kääntyessään pois. Hän ei kehdannut nostaa katsettaan ennen kuin kuuli kiinnitettävän haarniskan napsahdukset.
”Miltä näytän?”
Mairon veti terävästi henkeä. Haarniska istui Melkorille kuin hansikas, korostaen jokaista linjaa ja kulmaa hänen vartalostaan. Pelkkä häneen päin katsominen teki kipeää, sillä Mairon oli Laulanut voimasanoja tähän haarniskaan; sanoja, jotka polttivat kuin aurinko ja purivat kun pakkanen. Silti, jokin oli pielessä. Haarniskan hopeinen väri haalisti valan ihon ainutlaatuisen sävyn, näytti liian kirkkaalta tummia hiuksia vasten. Väärältä. Tämä oli väärin.
”Mikä on?” Melkor kysyi. Hänen pelkkä läsnäolonsa tuntui tukahduttavalta. Pahoinvoinnin aalto huuhtoutui Maironin lävitse, ja hänen oli otettava pöydästä tukea pysyäkseen pystyssä.
”Sinä”, Mairon sähähti hampaidensa välitse. ”Sinun täytyy lähteä. Nyt.”
Valan suupieli nytkähti hymyyn tämän astuessa lähemmäs. ”Miksi? Teenkö olosi epämukavaksi?”
Maironin nauru oli kuin liekkien rätinää. Hän tunsi ihonsa alkavan kuumentua, suontensa syttyvän luonnottomaan loisteeseen. Kultainen väri levisi hänen silmiinsä, maalasi hänen näkökenttänsä reunat punaisiksi.
”Häivy!” hän ulvoi kuin metsäpalo, kuin jylisevä tulivuori. Tulenlieskat tarttuivat hänen hiuksiinsa ja ruoskivat villisti huoneen poikki, sulattaen metallia ja nuollen puuta. Voima järisytti pajaa kauttaaltaan, kaataen pöytiä ja rikkoen työkaluja. Ikkunat helisivät ja halkesivat paineen alla, ja liekkien aalto levisi lattian poikki.
Maironin edessä Melkor seisoi yhä paikallaan, liikkumatta kuten aina. Synkkä tyytyväisyys välähti valan katseessa, ja sitten hän katosi savupilveen, antaen haarniskan pudota palavalle lattialle.
Väsymys iskeytyi Maironiin aallon lailla, ja hänen fëansa hehku sammui kuin kynttilä. Haarniskan hopeinen pinta heijasti vieraan kasvot: kalpeat posket ja parin suuria silmiä, joiden väri ei ollut enää aivan ruskea, vaan kuivuneen veren punainen.
Mairon putosi polvilleen ja antoi kyyneltensä sammuttaa kuolevat liekit.
*
Haarniska ei ollut vahingoittunut, vaikka liekit olivatkin tuhonneet enemmistön muusta pajasta.
Mairon käytti koko yönsä Laulaen ahjoja takaisin ehjiksi, korjaten jokaista aiheuttamaansa vikaa ja säröä. Mutta mitä enemmän hän korjasi, sitä enemmän hän ymmärsi, kuinka viallinen paja oli jo valmiiksi ollut: kuinka vinoja ja tylsän värisiä seinät olivat, kuinka epätasaisesti työtasot oli aseteltu. Mairon halusi korjata kaiken – rakentaa uuden, suuremman ja paremman pajan, joka oli enemmän hänen näköisensä – mutta hän ei voinut. Ahjot kuuluivat Aulëlle, ei hänelle. Hän ei ollut vala. Hän oli pelkkä palvelija. Ei mitään muuta.
Ajatuksessa oli katkera sävy, vaikka Mairon taistelikin tukahduttaakseen sen. Hän oli jo mennyt liian pitkälle. Mikä oli saanut hänet menettämään malttinsa sillä tavalla? Melkorin oli täytynyt tehdä jotain hänelle. Rikkoa hänet. Ja vaikka Mairon oli mestari korjaamaan särkyneitä asioita, hän ei ollut varma, voisiko korjata tätä.
Oli jo aamu, kun Aulë viimein palasi pajalle, jossa Mairon työskenteli yksin. Hetkellinen voiman tunne sai Maironin luulemaan tulijaa toiseksi, ja hän tukahdutti tunteen aiheuttamat väristykset. Varmistuttuaan tulijasta, hän keräsi itsensä ja kumarsi päänsä herralleen.
”Mairon”, Aulë tervehti. ”Olet ajoissa tänään.”
”Olen aina ajoissa, herrani”, Mairon vastasi. ”On paljon töitä tehtävänä.”
Aulën huulet kaartuivat lempeään hymyyn hänen laskiessaan kätensä Maironin olkapäälle. Jostain syystä ele tuntui alentavalta, kuin Mairon olisi pelkkä pikkulapsi. ”Älä kuitenkaan rasita itseäsi liikaa.”
Aulë kääntyi ympäri ja veti syvään henkeä, nauttien palavan ahjon tuoksuista. Sitten hän sulki silmänsä ja hymisi mietteliäänä.
”Jokin on tänään eri tavalla.”
Mairon punastui. Aulë tiesi. Totta kai hän tiesi. Hän huomasi kaiken. Hetken Mairon harkitsi Aulëlle kertomista. Kenties se vapauttaisi hänet tästä ristiriidasta, tästä kivusta ja halusta. Mutta mitä Aulë sitten hänestä ajattelisi? Kuvottuisiko hän näkemästään niin paljon, että hylkäisi Maironin? Pelkkä ajatus siitä, että Mairon joutuisi eroon valastaan, täytti hänet kauhulla. Ei. Hän ei voisi kertoa totuutta. Aulë ei koskaan saisi tietää.
”Sattui… vahinko”, Mairon valehteli. ”Pieleen mennyt koe. Minun täytyi korjata aiheuttamani vahingot. Olen pahoillani, jos jokin jäi huomiotta.”
Aule hymähti. ”Olen iloinen, että kerroit, Mairon.”
Aulë jätti Maironin työnsä pariin. Mutta vaikka Aulë ei ollutkaan huomannut hänen valehdelleen, Mairon ei tuntenut oloaan helpottuneeksi. Hän ei tiennyt, kumpi oli pahempaa: se, ettei hän ollut rehellinen, vai se, kuinka helppoa se oli.
Pura:
Oon taas myöhässä, eiliselle ilmestyi yllättäen hyvin yllättäviä menoja. Mietin tuhertaisinko kommentin ennen nukkumaanmenoa, mutta tää ansaitsee kyllä mieluummin ajan kanssa tehdyn kommentin, joten tää venyi, mutta nyt ehdin taas kommentoimaan kunnolla. <3
Huu, ootan innolla sitä smuttia ;D
--- Lainaus ---Mairon jatkoi työskentelyä kylmänviileästi, mutta naamionsa alla hän alkoi murentua.
--- Lainaus päättyy ---
Tää on niin hurjan ic, niin kuin siun Mairon muutenkin! Sillä on se kova, viileä kuori, jonka alla kuohuu ja kiehuu vaikka mitä tunteita, mutta niitä on kenenkään tosi vaikeaa nähdä sieltä alta. Melkor on tietysti poikkeus tässäkin asiassa, niin kuin kaikessa muussakin <3
--- Lainaus ---”Miksi olet täällä?”
”Tiedät kyllä.”
Mairon tunsi punastuvansa. Hän toivoi, ettei olisi koskaan kysynyt.
--- Lainaus päättyy ---
Oiii <3<3 Mairon raukka, kyllä itekin punastelisin jos Melkor lähestyisi tuolla tavalla :3 Maironin suhtautuminen on ihanan ristiriitainen; iso osa hänestä on kiinnostunut Melkorista ja haluaa alistua tälle, mutta yhtä paljon hän on myös itsenäinen ja ylpeä.
--- Lainaus ---Mairon oli Laulanut voimasanoja tähän haarniskaan; sanoja, jotka polttivat kuin aurinko ja purivat kun pakkanen.
--- Lainaus päättyy ---
1. ihanaa kuvailua ja ihanaa Maironin taitojen osoitusta, 2. ihana yksityiskohta että Laulaminen on Laulamista isolla kirjaimella, 3. en voi olla kuvittelematta Maironin laulamassa nimenomaan voimasanoja ja ajatus on varsin riemukas ;D pieni pippurinen tulenhenki hyppimässä haarniskan ympärillä ja laulamassa saatanoita ja vittuperkeleitä :'DD
Maironin raivokohtaus on kuvattu tosi upeasti ja vaikuttavasti, mutta ehkä sitäkin enemmän pidän hänen reaktiostaan sen jälkeen, siitä väsyneestä häpeästä ja rautaisesta tahdosta korjata kaikki ennalleen, vaikka eihän se tietenkään täysin onnistu. Aulën ilmestyminen oli jännittävää, ja jäin miettimään, menikö Maironin selitys häneen ihan täydestä, vai esittääkö hän vain ja epäileekö hän oikeasti jotakin olevan tekeillä. Olisi kyllä kiinnostavaa lukea tai kirjoittaa Aulën tuntoja siitä, miten Mairon ja muita hänen maiariaan siirtyy Melkorin puolelle, sen täytyy olla aika raastavaa hänelle.
Tässä oli taas hieno ja mukaansatempaava tunnelma läpi koko luvun, osaat sanoillasi tuoda Maironin tunteet ja mietteet todella lähelle lukijaa, ja hänen sisäinen kamppailunsa ja ristiriitansa on kuvattu tosi hienosti. Rakastan tuota lopun huomiota siitä, miten luontevasti valehtelu häneltä sujuu, etenkin kun Mairon on hahmo, jonka kuvittelisi olevan ylpeä siitä, että on rehellinen ja sataprosenttisesti sitä mitä haluaa olla ja mitä sanoo olevansa. On selvää, että Aulën paja ei ole hänelle oikea paikka, kun hän ei siellä pääse olemaan oma itsensä eikä näyttämään koko potentiaaliaan. Onneksi on Melkor joka pian vie hänet matkoihinsa :3
Kiitos taas, tykkäsin tästäkin luvusta todella paljon, ehkä jopa enemmän kuin edellisestä! Ootan taas innolla jatkoa <3<3
Rosmariini:
Pura, nyyh, kiitos taas kun luit ja kommentoit. ♥ Tuo Mairon Laulamassa ja kiroilemassa-kommenttisi tuotti mulle suunnatonta iloa, kuten jo varmaan mun tumblr-fanartin puolesta huomasit. XD Ilo myös, että pidit tuosta raivarista ja sen jälkipuinnista, se oli myös oma suosikkikohtani. En tässä tarinassa käsittele Aulën näkökulmaa, mutta uskon, että vaikka Aulë aavistaisikin jotain, hän luulisi sen johtuvan jostain paljon pienemmästä kuin itse Melkorista viettelemässä hänen oppilaitaan. :D Mutta tosiaan, Aulë-parka, olisi kyllä hauska lukea hänen näkökulmastaan tuntemuksia tuosta hänen maiojensa suuresta kääntyvyysprosentista, että millaista syyllisyyttä Aulë tuntee - varmasti omat opetustaidot ainakin kyseenalaistaa tuossa vaiheessa. :"D Mutta joo, ihana että pidit, toivottavasti tämä osa tuottaa yhtä paljon iloa kuin edellinenkin.
A/N: Manwën haarniska ei jätä Maironin ajatuksia, ja hän päättää yrittää uutta lähestymistapaa luomiseen. Melkor tekee Maironille tarjouksen.
3. Luomisen työkalu
Seuraavina päivinä Mairon sai olla yksin.
Hän palasi takaisin vanhojen töidensä pariin, korjauksia tehden ja keksintöjä suunnitellen. Käsillä tekeminen auttoi häntä unohtamaan tapahtuneen ja keskittymään johonkin muuhun. Siispä hän harhautti itseään. Hän unohti Manwëlle suunnittelemansa kauniin haarniskan ja antoi sen pölyttyä työpisteensä pimeässä nurkassa.
Melkorkaan ei palannut, aivan kuin hän olisi ollut pelkkää mielikuvituksen tuotetta, tumma varjo silmäkulmassa. Siitä huolimatta Maironin öitä vaivasivat synkät painajaiset, kunnes hän päätti, että olisi vain helpompaa olla nukkumatta laisinkaan. Hän työskenteli monta päivää tauotta, tuskin lainkaan nähden päivänvaloa. Hän unohti itsensä ja teki kehostaan luomisen työkalun. Samalla hän etäisesti tiedosti muiden maiojen häneen luomat kummeksuvat katseet, mutta Mairon ei välittänyt. Ei ollut hänen tehtävänsä miellyttää muita. Hänellä oli tärkeämpi tarkoitus, itseään suurempi sellainen. Eikä kukaan maioista täyttänyt sitä tarkoitusta paremmin kuin hän.
Lopulta ajankulusta tuli Maironille merkityksetöntä. Hän ei ollut varma, oliko kulunut viikkoja, kuukausia vai vuosia, ennen kuin hänen ajatuksensa palasivat takaisin haarniskaan. Manwë ei varmastikaan tulisi sitä koskaan käyttämään, eikä Mairon voinut sietää haaskausta. Hetken hän pohti sulattavansa sen ja käyttävän metallin uudestaan toiseen tarkoitukseen, mutta hän ei voinut. Hän oli käyttänyt liikaa aikaa sen työstämiseen aloittaakseen alusta.
Oli taas yö, kun Mairon päätti palata takaisin haarniskan pariin. Sen hopeinen pinta oli yhä henkeäsalpaavan kaunis, ja kaiverrusten ja sulkien yksityiskohdat saivat Maironin lähes kyyneltymään. Silti jokin oli vielä vinossa, puuttui. Mairon ymmärsi kauneuden päälle. Oli yksinkertaista, helppoa oikeastaan, rakentaa jotain sellaista, mikä miellyttäisi silmää. Kauneus itsessään oli kuitenkin katoavaista ja pinnallista. Jokin, joka kosketti kauneudellaan myös sielua, oli paljon vaikeampaa valmistaa.
Siispä Mairon pani sielunsa peliin. Hän ei kuitenkaan käyttänyt omaa fëaansa – ei vielä – se aika tulisi paljon myöhemmin – mutta kaikista hetkistä juuri se heijastelisi aikoihin kautta Ardan historian.
Mairon alkoi Laulaa, ja hänen sanansa ja kätensä herättivät metallin henkiin. Mairon Lauloi kauneudesta ja voimasta, kutoen ne yhteen, kunnes näky hänen edessään ei ollut enää miellyttävä maisema, jossa saattoi lepuuttaa silmiään, vaan yliluonnollista kauneutta, joka poltteli kirkkaana kuin aurinko. Kevyet nuotit saivat tummempia pohjasävyjä, kun kaikki haarniskan rakennukseen liittyneet tunteet hiipivät Maironin ääneen. Hän Lauloi kivusta ja katkeruudesta ja petturuudesta; häpeästä, valheista ja hämmennyksestä. Ja kaikki nuo riitasoinnut hän sitoi yhteen salaisuuksien nauhalla, pullottujen ja kätkettyjen tunteiden solmulla.
Hitaasti metalli alkoi väreillä, kuviot sen pinnalla muuttua. Aistikkaan symmetriset tuulenpyörteet vaihtuivat sekalaisiksi lumen ja sateen tuiskuiksi. Sileät metallisulat kasvattivat terävän reunan. Rintapanssarista tuli piikkien ja okaiden verkko, tumma sekasorron ristikko. Laulu saapui päätöksensä, sitoi metallin paikalleen, silotti lopputuloksen ehjäksi. Sitten tuli hiljaista.
Mairon asetti haarniskan telineeseen ja tarkkaili lopputulosta kyynelistä kosteiden silmien takaa. Se oli täydellinen. Hän ei ollut koskaan eläissään tehnyt mitään niin kaunista.
”Miksi itket?” ääni kysyi yllättäen – hänen mielikuvituksensa, varmaankin, sillä paikalla ei ollut muita.
Mairon pyyhki kyyneleensä kämmensyrjäänsä. ”Koska kukaan ei tule koskaan näkemään sitä.”
”Siinä sinä erehdyt.”
Äkkiä Mairon tuli tietoiseksi läsnäolosta, ja kylmät väreet hiipivät hänen selkäpiitään pitkin. Hän ei kuvitellut sittenkään. ”Kuka siellä?”
”Voi, Mairon. Etkö tunnista minua?”
”Melkor.” Valan ääni tuntui kuuluvan yhtä aikaa kaikkialta ja ei mistään. ”Miksi olet täällä? Ei – missä olet ollut?”
Matala naurahdus kaikui huoneen poikki. ”Oliko ikävä?”
”Yliarvoit tärkeytesi.” Ärtymys kupli Maironin rinnassa. ”Näyttäydy!”
Langennut vala astui esiin varjoista. Hän oli ilmaantunut tyhjän haarniskatelineen vierelle, ja tavallisten liehuvien kankaidensa sijaan hän oli nyt pukeutunut kokomustaan haarniskaan, jota piikit koristivat. Maironin haarniskaan. ”Se todella istuu täydellisesti. Olen ällistynyt.”
Mairon veti terävästi henkeä näyn johdosta. Vaikka voimariimut vaikeuttivat haarniskan suuntaan katsomista, ei Mairon voinut kääntää katsettaan poiskaan. Musta metalli korosti täydellisesti Melkorin ihon harmaata sävyä, hänen vaikuttavaa lihaksistoaan ja hiustensa tummuutta. Hän näytti jumalalliselta. Pelkkä hänen edessään seisominen oli vaikeaa. Maironin valtasi tarve kumartaa tälle mahtavalle olennolle, vannoa uskollisuutta ja tuoda hänelle koko maailma; mutta hän tukahdutti sen.
”Sinun ei ollut tarkoitus pukea sitä yllesi”, Mairon sai sanotuksi.
”Niinkö?” Melkor kohotti yhtä kulmaa. ”Miksi sitten valmistit sen?”
Mairon kompastui Melkorin kysymykseen. Hän oivalsi sen johtuvan siitä, ettei tiennyt vastausta kunnolla. ”Se oli… kokeilu.”
”Kokeilu. Koekappale, joka on suunniteltu täsmälleen vain yhden henkilön mittoihin koko Ardassa.” Melkor levitti kätensä ja ihaili valon leikkiä haarniskan tummalla pinnalla. ”Tätä voisi jopa kutsua imarteluksi.”
Maironin kurkku tuntui kuivalta. ”Voit nukkua yösi rauhassa. Se ei ole sitä.”
”Hyvä on. Ovatko muutkin valat usein kokeidesi kohteina?”
”Jatkuvasti. Tämä oli pelkkä pisara meressä.”
Melkorin huulet ratkesivat odottamattomaan hymyyn. Ilmeessä oli jotain levottomuutta herättävää – se ei yltänyt aivan hänen silmiinsä saakka. ”Valehtelet, maia. Etkä ole edes häpeissäsi.”
Maironin posket lehahtivat kirkkaanpunaisiksi. Hän kiskaisi katseensa poispäin ja puristi kätensä nyrkkeihin. ”Enpäs.”
”Toinen vale.” Melkor otti askeleen lähemmäs. ”Olet erilainen kuin muut maiat. Jollain tapaa…”
”Huonompi? Jos olet tullut haukkumaan, anna tulla vain. Pilkkaa minua, nöyryytä, revi minut rikki sanoillasi. Se ei olisi mitään, mitä en olisi jo käynyt läpi.”
”…parempi”, Melkor viimeisteli lauseensa. ”Vaikka odotatkin aina pahinta kaikilta muilta.”
Mairon räpytteli silmiään. Hänen oli täytynyt kuulla väärin. ”En ymmärrä.”
”Olet niin paljon parempi kuin he, etkä edes näe sitä itse.” Melkor nosti kätensä toisen kerran, kuin koskettaakseen Maironia, mutta pysyi kuitenkin turvallisella etäisyydellä. Hänen sormensa leijailivat Maironin ihon yllä, ja tyhjä ilma heidän välillään oli latautunut kuin ukkonen. ”Sinä tunnet asioita. Vihaa. Kipua. Halua.”
Mairon jähmettyi. Hän oli kuvitellut Aulën näkevän suoraan hänen lävitseen, mutta hän ei olisi voinut olla kauempana totuudesta. Se kyky kuului yksin Melkorille. Mairon ei voinut kätkeä häneltä mitään.
”Kyllä”, hän myönsi kuiskaten. ”Minä tunnen. Minun ei pitäisi, mutta tunnen silti.” Mairon painoi päänsä häpeissään. ”Mikä minussa on vikana?”
”Sinussa ei ole mitään vikaa. Olet täydellinen. Vika on muissa ainureissa. He näkevät maailman mustavalkoisena, sarjana sääntöjä ja kieltoja. Minä näen asian toisella tapaa. Minulle mikään ei ole kiellettyä tai mahdotonta. Ne ovat pelkkiä käsitteitä, pelkkä henkäys tuulessa.”
”Mutta ainur palvelee Erua. Me toteutamme hänen tahtoaan.”
”Eru.” Melkorin sävy oli katkera. ”Miksi meidän tulisi kuunnella Erua? Poissaolevaa jumalaa, joka vain katsoo vierestä, kun toistamme uudestaan samoja virheitä? Miksi meidän tulisi kunnioittaa hänen sanaansa?”
Mairon yritti keksiä täydellistä vastausta – omaperäistä sellaista – mutta ainoa vastaus, jonka hän keksi, oli kaikista ilmeisin.
”Hän… on luojamme.”
Melkorin hymyssä oli surua. ”Käsitätkö? Et usko tuota itsekään.”
Mairon kuljetti kättään kasvojensa poikki. Hänen päänsä oli räjähtämäisillään. Tämä kaikki oli liikaa, liian lyhyessä ajassa. Kuinka hän voisi luottaa Melkoriin, jollei hän voinut luottaa edes itseensä?
”Maailma on niin paljon muutakin kuin se, mitä näet edessäsi”, Melkor jatkoi. Hänen kätensä siirtyi Maironin otsalle pyyhkäisemään sille pudonneen hiussuortuvan korvan taakse. ”Mutta sinulle on näytetty vain puolikas kuva. Valat ovat pimittäneet tätä tietoa sinulta, sillä se on heille helpompaa. Siten he voivat hallita sinua. Totuus sattuu, mutta sinä ansaitset tietää.”
”Miksi?”
”Koska kaltaistasi olentoa ei voi pitää kätkettynä pimeydessä.” Melkorin sormet yhä viipyivät Maironin iholla, yhtä aikaa liian lähellä ja liian kaukana. ”Olet aivan liian ainutlaatuinen siihen.”
Mairon sulki silmänsä. Hän kallisti päänsä sivulle kuin vaiston varassa, ja antoi sen nojata Melkorin ojennettua kättä vasten. Kosketuksen tuntiessaan Melkor veti terävästi henkeä ja jähmettyi. He seisoivat sillä tapaa hetken, liikkumattomina. Sitten, hitaasti, Melkor alkoi silittää Maironin poskea peukalollaan; ja ensi kertaa pitkiin, pitkiin aikoihin, Mairon antoi itselleen luvan levätä.
Kun Mairon avasi silmänsä, Melkor oli poissa.
Mairon heräsi keskeltä lattiaa, niska työtasoa vasten nojaten. Hänen oli täytynyt nukahtaa. Sillä aikaa Melkor oli lähtenyt.
Mairon nousi uneliaana ylös ja katseli ympärilleen. Täytyi olla vielä yö, sillä ahjot olivat tyhjillään, mutta hänen oli mahdotonta sanoa, kuinka kauan hän oli nukkunut.
Oliko kaikki ollutkin pelkkää kuvitelmaa?
Mairon huokaisi syvään. Hänen täytyi jatkaa töitä.
Mutta kun hän kääntyi haarniskatelinettä kohti, se oli tyhjillään.
*
Melkor ei palannut seuraavana yönä.
Eikä sitä seuraavana.
Tai seuraavana.
Maironin päivät kuluivat sumussa. Hän vetäytyi omaan kuplaansa, joka oli tila hänen mielensä ja työnsä välillä. Hän toteutti täydellisesti Aulën hänelle osoittamat tehtävät, muttei saanut niistä minkäänlaista iloa. Maironista tuntui siltä, kuin hänen kaikki luovuutensa olisi kadonnut. Hänen ajatuksensa olivat keskittyneet tyystin muihin asioihin.
Kerta toisensa jälkeen Mairon huomasi ajattelevansa Melkoria.
Hän alkoi työstää metallinpalaa, kun kesken kaiken hän päätyi pohtimaan miltä metallin väri näyttäisi harmaata ihoa vasten, tai kuinka se korostaisi korpinmustia hiuksia. Kuinka hän voisi muuttaa sitä, parantaa sitä sovittaakseen sen jollekulle toiselle. Joka kerta Mairon soimasi itseään moisista epäpyhistä ajatuksista, mutta se ei saanut niitä menemään pois. Hän toisti samoja kuvia mielessään uudestaan ja uudestaan, Melkorin käden tuntua hänen pyyhkäistessään Maironin hiukset korvan taa, hänen ihonsa viileyttä Maironin poskella, hänen äänensä värinää Maironin rinnassa. Hänen tumman katseensa pistävää valoa, hänen huultensa kaarta, lihasten kulmia haarniskan alla. Miltä tuntuisi tulla kosketetuksi niillä käsillä, todella kosketetuksi, ei vain pidellyksi kuin haurasta esinettä, joka särkyisi pienimmästäkin hipaisusta…
Ajatuksiin liittyi usein sanoinkuvaamaton tarve, lähestulkoon kivulias tuntemus, joka tuntui jalkovälissä ja kasvoi kasvamistaan. Maironin täytyi pysäyttää itsensä ennen kuin kipu kasvaisi liian suureksi, ennen kuin se valtaisi hänet kokonaan. Yleensä muiden kiputilojen kanssa hellä kosketus auttoi, mutta ei tämän kivun kanssa. Ei tosiaankaan. Se vain voimisti sitä, sykkien hänen koko kehossaan ja saaden fëan tanssimaan hänen ihollaan. Ja jostain erikoisesta syystä, tuohon kipuun liittyi myös nautinnon sävy.
”Nautitko olostasi?”
”Ah!” Mairon kääntyi ympäri sävähtäen, tukka pörröllä ja kasvot punoittaen. ”Mikä… sinua riivaa?”
Melkor oli ilmestynyt Maironin eteen, ja tämä nojasi rennosti Maironin työtasoa vasten. Hänellä oli yhä yllään Maironin hänelle antama haarniska – ei – haarniska, jonka hän oli varastanut. Valan huulet olivat kääntyneet vinoon virneeseen, ja silmissä tällä oli tiedostava katse.
”Ei sinun minun takiani tarvitse lopettaa. Olen pahoillani, että keskeytin sinut. Jos tahdot, voin toki… tulla myöhemminkin.”
Mairon nielaisi. ”Anteeksipyyntösi on turha. Et keskeyttänyt mitään.”
”Teräväkielinen, kuten aina.”
Mairon veti syvään henkeä ja nipisti nenänvartensa sormiensa väliin. Pelkkä samassa tilassa oleminen Melkorin kanssa sai pään pyörälle. Jokainen järkevä ajatus tuntui kaikonneen Maironin mielestä.
”En käsitä sinua”, Mairon huokaisi. ”Yhtenä iltana olet täällä, seuraavana taas poissa.”
Melkor kuljetti kättään hellästi pöytää pitkin, kuin se ei olisi kovaa kiveä vaan pehmeää ihoa. ”En voi jäädä tänne joka yöksi, vaikka haluaisinkin. En ole tervetullut tänne.”
”Joka kerta kun kuvittelen sinun lähtevän lopullisesti, palaat aina takaisin. Miksi?”
Melkorin ääni oli pelkkä karhea kuiskaus. ”Tiedät kyllä miksi.”
Lankesi pitkä hiljaisuus. Hiljaisuus, jonka keskeytti ainoastaan liekkien rätinä ja heidän hengitystensä ääni. Etäisyys heidän välillään tuntui äkkiä lyhyemmältä, vaikka Melkor ei ollut liikkunut lainkaan. Vasta kun Maironin jalka tapasi Melkorin jalan hän huomasi, että hän itse olikin liikkunut. Vaikka Melkor oli paljon pidempi kuin hän, valan istuessa paikallaan, heidän katseensa olivat samalla tasolla. Jollain tapaa se teki asioista helpompia.
”Tästä ei voi tulla mitään”, Mairon sanoi. ”Se on mahdotonta.”
”Ei.” Melkor nosti kätensä hitaasti ja vei sen Maironin kädelle. Mairon ei vetäytynyt pois. ”Mikään ei ole mahdotonta. Opetin sen sinulle.”
”Tämä on. Se ei ole oikein. Muut valat – Aulë…”
”Mairon.”
Melkorin sormet kulkivat Maironin käsivartta pitkin, harmaa iho kauniissa kontrastissa vaaleanpunaisen kanssa. Vaikka Mairon olikin tulenhenki, ahjojen kuumuus tuntui äkkiä lähes polttavalta.
”Minä voin tarjota sinulle jotakin, jota kukaan muu vala ei voi. Haaskaat lahjojasi täällä. Muut maiat kadehtivat sinua, kuten myös Aulë. Siksi hän hallitsee sinua, tukahduttaa sinut kuin kynttilänlangan. Mutta minä olen nähnyt sisälläsi palavan aidon tulen, kipinäni. Sen kaltaista liekkiä ei voi hallita tai kesyttää. Se palaa aivan liian kirkkaasti sitä varten.”
Mairon henkäisi Melkorin käsien liukuessa hänen hiustensa lomaan, vapauttaessa sitä aisoissa pitelevät letit. Laineet lankesivat Maironin selkään tulisena putouksena, joka loisti kirkkaana ahjojen valossa.
”Tule kanssani, Utumnoon”, Melkor sanoi. ”Siellä liekkisi ei tukahtuisi koskaan. Se vain palaisi entistä kirkkaampana.”
Maironin sydän hakkasi niin lujaa, että hän pelkäsi sen takovan tiensä ulos hänen rinnastaan. Hän taisteli löytääkseen oikeat sanat, mutta omaksi yllätyksekseen hän ei kyennyt siihen.
”Minä… en voi.”
”Ymmärrän”, Melkor vastasi surulliseen sävyyn. ”Sinä olet Aulën. Mutta jos ikinä muutat mielesi, tarjoukseni on yhä voimassa. Utumnon portit ovat aina sinulle avoinna.”
Melkor otti Maironin kasvot käsiinsä ja kumartui suutelemaan Maironin otsaa. Sitten hän astui tyhjään ilmaan ja katosi.
Vielä kauan hänen lähtönsä jälkeen Mairon tunsi huulten kosketuksen otsallaan. Vaikka ele oli ollut vain hetkellinen hipaisu, se oli tuntunut paremmalta kuin mikään, mitä Mairon oli siihen saakka kokenut.
Hän tiesi, ettei sen olisi pitänyt tuntua näin hyvältä. Se oli väärin.
Mutta Mairon ei ollut enää varma siitäkään, mikä oli oikein.
Loppunote: Tämä ficci on tältä osaa tässä, mutta tarina jatkuu vielä sarjana (enemmän ja vähemmän smutimpia) one-shotteja, jotka kertovat Maironin ajasta Utumnossa ja Angbandissa. Mikäli olet kiinnostunut lukemaan lisää, jatkoa on siis tulossa. : ) Kiitos, kun luit loppuun saakka!
//Edit. Jatkoa on: Kipinöitä ja tuhkaa | K-18
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
Siirry pois tekstitilasta