Harry Potter -ficit > Godrickin notko

Vastaamattomuus ei ole vaihtoehto (Répondez s’il vous plaît) (S, Ron, oneshot)

(1/6) > >>

Larjus:
Title: Vastaamattomuus ei ole vaihtoehto (Répondez s’il vous plaît)
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Characters: Ron Weasley
Genre: Drama
Rating: S
Disclaimer: Velhomaailma kuuluu luonnollisestikin J. K. Rowlingille. Teksti on kirjoitettu viihdytystarkoitukseen, eikä raha ole liikkunut mihinkään suuntaan tämän kirjoittamisen myötä.
Summary: Kesä kuluu, ja lupauksista huolimatta Harry ei vastaa Ronin kirjeisiin.

A/N: En oo oikeesti kirjoittanut mitään HP-ficciä yhdeksään vuoteen. Tää… tuntuu oudolta :D En kyl yllättänyt itteäni yhtään kirjoittamalla Ronista, koska Ron on paras ♥ Tää sijoittuu jonnekin Viisasten kiven ja Salaisuuksien kammion väliseen aikaan.

Répondez s’il vous plaît, usein lyhennetty myös muotoon R.S.V.P, on monille varmaan tuttu kirjeiden lopusta, suomeksi usein ”vastausta pyydetään” (käytännössä suomeksi ”olkaa hyvät ja vastatkaa”).

Osallistuu myös Multifandom-haasteen neloskiekalle.



Vastaamattomuus ei ole vaihtoehto (Répondez s’il vous plaît)


Kun Ron oli kouluvuoden viimeisenä päivänä eronnut Harrysta ja Hermionesta King’s Crossilla, hän oli luvannut lähettää heille pöllöpostia ja kutsua heidät kylään. Ja sen hän oli tehnytkin. Hermionelta hän oli vastauksen saanutkin, mutta Harrysta ei useankaan kirjeen jälkeen kuulunut mitään.

Aluksi Ron oli syyttänyt Errolia. Hän kyllä tiesi, että perheen pöllö oli vanha, eivätkä vanhemmat sen vuoksi ilahtuneet siitä, että hän toistuvasti käytti sitä kavereille kirjoitteluun, mutta mitä muutakaan hän olisi voinut? Percy ei suostunut lainaamaan hänelle Hermestä viemään kirjeitä Harrylle ja Hermionelle, eikä hän sitä luvatta edes yrittäisikään. Kutkakaan ei mitenkään voisi suoriutua moisesta tehtävästä, kaverit asuivat liian kaukana, ja Kutka jos kuka varmasti jättäisi kirjeet toimittamatta.

Olisipa hänellä ollut oma pöllö.

Errol kuitenkin kykeni palaamaan Kotikoloon aina mukanaan vastaus Hermionelta. Ainoastaan kirjeet Harrylta uupuivat, eikä lopulta Ronkaan voinut uskoa sitä, että Errol olisi niin hömelö, että onnistui hukkaamaan matkallaan vain juuri Harrylle tarkoitetut kirjeet. Kaiken lisäksi Harrylla oli oma pöllö, jonka tämä voisi hyvinkin lähettää tuomaan ja vaikka hakemaankin kirjeitä, mutta ei. Ei mitään.

Lopulta Ronin oli hyväksyttävä se, että syy Harryn vastaamattomuuteen ei ollut Errol. Hän haki epätoivoisesti mielessään vaihtoehtoisia syitä sille, miksei saanut Harrylta yhtäkään vastausta lukuisista lähetetyistä kirjeistä huolimatta. Ehkä kaikki johtuikin vain niistä jästeistä, joiden luona tämä asui. Ron muisti yhä, mitä kaikkea Harry oli kertonut tädistään, sedästään ja serkustaan. Tämähän ei ollut aluksi meinannut saada edes Tylypahkan kirjettään, kun jästit olivat kaikin tavoin pyrkineet tuhoamaan saadun velhopostin. Ron toivoi syvästi, etteivät jästit olleet anastaneet hänen Harrylle tarkoittamia kirjeitä tai estäneet Harrya kirjoittamasta hänelle takaisin. Hän alkoi mielessään syyttää ja inhota Harryn sukulaisia aina vain entistä enemmän, osin senkin takia, ettei halunnut antaa mielelleen tilaa ajatella sitä mahdollisuutta, että ehkä Harry sanoistaan huolimatta ei halunnutkaan kirjoittaa hänelle takaisin.

Harry ja kirjeiden kohtalo vaivasivat Ronia päivittäin ja pitivät häntä valveilla. Päivisin hän teki kaikkensa saadakseen muuta ajateltavaa, mutta aina iltaisin ikävät ajatukset tekivät paluuta, eikä hän saanut kunnolla nukuttua. Hän valvoi, torkahteli aina vain pieniksi hetkiksi ja pyöriskeli peiton alla Harrya ja lähettämiään kirjeitä miettien.

Lopulta yhtenä yönä hän totesi, että mitä järkeä sitä oli vuoteessa piehtaroida, ei hän kuitenkaan enää nukahtaisi, ja nousi ylös. Ron kompuroi sängystään, puki nopeasti ylleen ja poistui huoneestaan niin hiljaa kuin osasi. Kotikolossa oli vielä pimeää, olihan vasta aamuyö, eikä Ron halunnut herättää ketään. Hän kulki lukuisat, kapeat portaat alakertaan tietämättä itsekään, minne suuntasi. Pohjakerroksen hiljaisessa käytävässä hän puntaroi hetken ennen kuin lopulta pujahti ulko-ovesta pihamaalle.

Vaikka kesäpäivät olivatkin mukavan lämpimiä auringon porottaessa, yöt olivat vilpoisia, ja ruohikko tuntui jopa kylmältä hänen paljaissa jaloissaan. Vielä oli hämärämpää kuin päivällä, mutta Ron huomasi auringon jo kurkistelevan jossain ruohoisten kukkuloiden takana. Se oli selvästi sitä mieltä, että oli jo aika aloittaa aamu, vaikka jos Ronilta kysyttäisiin, aamu saisi alkaa vasta tuntien päästä.

Ron kuljeskeli pitkin pihamaata vailla päämäärää. Vielä vuoteessa ylös nouseminen oli tuntunut hyvältä ja mielen selkeyttävältä idealta, mutta nyt kun hän oli päässyt sängystä ylös ja pihalle, hänestä ei tuntunut yhtään sen kummoisemmalta. Hän mietti edelleen, miksei saanut Harrylta vastausta lukuisiin kirjeisiinsä. Voisipa hän taikoa itsensä Harryn luo ihan vaikka vain varmistaakseen, että tämä oli kunnossa ja halusi yhä olla hänen ystävänsä. Valitettavasti hän ei yhden Tylypahka-vuoden jälkeen sellaiseen kyennyt, ja mikäli olisi rohjennut yrittääkään, olisi saanut kimppuunsa jos ei taikaministeriötä niin ainakin äitinsä (mikä olisi huomattavasti karmaisevampi kohtalo).

Mietteisiinsä uponneena Ron käveli kanakoppien luo ja kurkisteli sisään nähdäkseen orsilla yhä torkkuvat kanat. Siitä hänen matkansa jatkui kuin huomaamatta kasvimaan ohi lammelle. Vesi oli niin kirkasta, että Ron näki vaivatta mutaisen pohjahiekan ja uiskentelevat kalat, mutta hänen oma mielensä oli samea ja tunkkainen. Ron valahti makaamaan lammen reunalle ja tuijotteli veteen syvästi ajatuksiinsa uppoutuneena.

Jotain hänen olisi keksittävä. Epätietoisuus ja ikävä kaihersivat hänen sisintään. Jos hän ei tekisi mitään vaan tyytyisi vain odottamaan, hän ei mitenkään voisi tavata Harrya tai edes puhua tälle ennen syyskuun ensimmäistä. Pieni ääni hänen mielessään lisäsi perään ”jos silloinkaan”, mutta sen hän vaimensi äkisti.

Mutta jotain hän kyllä tekisi. Syyskuun alkuun oli aivan liian pitkä aika, hän ehtisi murentua ikävästä ja epätietoisuudesta ennen sitä. Ron punnersi itsensä ylös lammen reunalta ja hieroi kylmettyneitä käsivarsiaan. Aluksi yön viileys oli tuntunut vain miellyttävältä vuoteen tunkkaisen kuumuuden jälkeen, mutta nyt hänen oli jo kylmä. Hänen olisi palattava sisälle.

Ron asteli takaisin kotia kohti ja matkallaan pyyhki ruohotahroja polvistaan ja hieroskeli käsivarsiaan saadakseen veren kiertämään niissä. Hän huomasi valoa keittiön ikkunassa, ja päätti mennä katsomaan, kuka oli hereillä, vaikka tiesikin jo vastauksen.

Molly hämmästyi huomatessaan Ronin ilmestyvän keittiöön niinkin aikaisin. Hän seurasi katsellaan nuorinta poikaansa, joka istui keittiön pöydän ääreen passiivisen oloisena ja joko syvästi mietteisiinsä uponneena tai mieli täysin tyhjänä.

”Oletpas sinä aikaisin hereillä”, Molly totesi katse yhä Ronissa.

Ron katosi häntä ilmeettömänä takaisin. ”Heräsin, enkä saanut enää unta.”

”Paha henkikö sinut taas herätti?”

Ron huokaisi ja pudisti päätään.

”Haluatko jo aamiaista?” Molly kysyi ja kääntyi takaisin hellan ääreen. ”Laitan juuri isällesi munakasta, kun hän joutuu jo lähtemään selvittelemään jotain työasioitaan, tästä riittää sinullekin.”

”Okei”, Ron mutisi.

”Voisit samalla kertoa minulle, mikä mieltäsi noin vaivaa”, Molly totesi ja jäi odottamaan poikansa vastausta.

Ron oli hetken hiljaa. Lopulta hän vastasi: ”No, kunhan tässä mietin, miksei Harry ole kirjoittanut minulle takaisin…”

Ron yritti kuulostaa mahdollisimman huolettomalta, vaikka se olikin turhaa, kun otti huomioon sen seikan, että asia kuitenkin oli pitänyt häntä hereillä. Pohjimmiltaan merkityksettömät asiat eivät vie yöunia.

”Ehkä hän on ollut niin kiireinen, ettei ole ehtinyt vielä vastata kirjeisiisi”, Molly ehdotti lempeästi yrittäen siten rauhoittaa Ronia. ”Tai ehkä Errol ei ole jostain syystä saanut toimitettua kirjeitäsi perille. Onhan se jo vanha eikä lainkaan tottunut lentelemään jästiasutuksen keskellä.”

Ron mutisi itsekseen, että varsin taidokkaasti Errol oli kuitenkin tuonut hänelle kirjeitä Hermionelta, joka yhtä lailla asui jästikaupungissa. Molly ei sitä kuitenkaan kuullut.

”Ei mitään hätää kulta”, Molly sanoi hymyillen äidillistä hymyään ja laski Ronin eteen lautasellisen munakasta ja paistettua pekonia. ”Eiköhän Harry kirjoita sinulle pian takaisin.”

Ron hotkaisi ruokansa nopeasti eikä puhunut enää kirjeistä tai Harrysta, tai ylipäätään mistään muustakaan. Isäkin saapui aamiaispöytään jupisten itsekseen kirotuista ovista ja kampasi samalla ohentuneita, punaisia hiuksiaan. Hän katsahti yllättyneenä Ronia, joka sulloi munakkaan ja pekoninpalat pikaisesti suuhunsa ja katosi sen enempää hyvästelemättä keittiöstä. Arthur katsoi vaimoaan kysyvästi.

Vaikka ruoka ei tietenkään ollut saanut Ronin mielialaa yhtään valoisammaksi, vatsa täynnä oli helpompi ajatella. Äiti sai sanoa mitä tahansa ja vakuutella vaikka päivittäin, että kyllä Harry hänelle pian vastaisi, mutta Ronin luotto siihen oli jo käytännössä tiessään. Eihän hän ollut lähettänyt kuin ainakin kymmenen kirjettä, ja kuinka monta kertaa oli saanut niihin minkäänlaista vastausta? Niinpä.

Hän oli jo lammen äärellä makoillessaan päättänyt, että jotain hän tekisi. Pelkkä odottelu vain syövytti hänet sisältäpäin, eikä hän kestänyt sitä enää. Vanhemmat kehottivat odottamaan, mutta tässä tilanteessa se oli huono neuvo. Mitä muutakaan hän muka oli tehnyt koko heinäkuun? Odottelulla ei saavuttanut mitään.

Yksin hänestä ei ehkä olisi tekemään juuri mitään (paitsi odottamaan, ja siihenhän hän ei enää suostuisi). Mutta onneksi yksinäisyyden tunteestaan huolimatta hän ei ollut yksin. Hän ei ehkä tiennyt, miten saisi yhteyden Harryyn, kun kirjeetkin tuntuivat haihtuvan savun lailla ilmaan, mutta hänellä oli veljinään kaksi ideanikkaria, jotka taatusti keksisivät jotain. Ideoiden luvallisuus olisi suurella todennäköisyydellä varsin kyseenalaista, mutta Ron ei välittänyt. Mitä vain, kunhan hän saisi kontaktin Harryyn vielä ennen koulun alkua.

Vaikka hän ei ollutkaan sitä ääneen sanonut tai kirjeisiinsä kirjoittanut, vastaamattomuus ei ollut vaihtoehto.

Fairy tale:
Olen jonkun verran miettinyt Ronia viime aikoina ja oli kiva löytää hänen näkökulmastaan kirjoitettu kesälomafikki. Eipä hänellä kovin lujaa mene, vaan levottomuus syö energiaa kesästä ja lomasta, jonka pitäisi olla mitä mukavinta aikaa. Eipä ole Ron turhaan rohkelikko, sillä ei hän muuten hoksaisi miten asioitten laita oikeasti on. Hän on kuunnellut Harrya hyvin ja tehnyt omat johtopäätöksensä, että Harrylla ei taida kaikki olla ihan kohdallaan "siellä jästien luona." Ja rohkelikkohan keinot keksii miten asioitten laita kaivetaan esille.

Äidit ovat viisaita ja tietäviä, mutta ei heilläkään ole aina tarjota nuorilleen niitä oikeita vastauksia. Onneksi Ronilla on kekseliäitä isoveljiä, joilta saa apua, vaikkakin toisinaan hieman kyseenalaista, mutta tehokasta apua kuitenkin. Mukavaa ettei Ron epäillyt Errolin viisautta, vaan päinvastoin pöllön toiminta antoi hänelle jo joitakin vastauksia rivien välistä. Eipä ole turhaa ruo Ronin huoli. Vaikka jäinkin miettimään jakoikohan hän huolensa Harryn vastaamattomuudesta Hermionen kanssa? En tiedä oliko Hermionella sellaista pöllöä että hän saattoi milloin tahansa lähettää Harrylle postia ja todeta sen saman kuin Ron - eipä kuulu vastauksia. Ehkäpä Hermionella ei pöllöä ollut.

Thelina:
Tämäpä oli kiva fikki Ronista. Ron on kyllä tosi ystävä, kun Harryn vastaamattomuus häntä noin vaivaa, eikä hän kuitenkaan anna asian kasvaa päässään tuon suuremmaksi - pahimmillaanhan Ron olisi voinut vetää aivan omia päätelmiään siitä, miksi Harry ei vastaa ja luulla, ettei Harry tahdo enää olla hänen ystävänsä. Onneksi Ron ei kuitenkaan suutu ja lakkaa yrittämästä, vaan pohtii lopussa jo keinoja hyödyntää kaksosten ideoita ongelman selvittämiseen. Molly on aivan ihanan äidillinen ja rakastin myös tuota pientä yksityiskohtaa Arthurista, kun tämä jupisee jostain ovista samalla harventunutta tukkaansa kammaten ♥

Kiitos tästä!

hiddenben:
Olipa tämä ihanan keveä ficci ja vielä ihanasta aiheesta!

On jotenkin hauska saada lukea 12-vuotiaasta Ronista, joka on näin huolissaan ollakseen vielä kovin nuori. Samalla hänestä uhkuu se sama halu ratkaista mysteerejä, jonka ansiosta hän, Harry ja Hermione joutuvat koulussa aina ongelmiin – Ron on tässä tarinassa siis kovin tunnistettavasti oma itsensä :D Siksi tämän ficin nimi on myös kovin onnistunut! Pidän siitä, kuinka huolissaan Ron on Harrystä ja kuinka monta kirjettä hän on jo lähettänyt ystävälleen vastausta saamatta. Tässä ikään kuin rakennetaan ja havainnollistetaan sitä, kuinka tiivis ystävyys Harryn ja Ronin välillä vallitsee, ja mielestäni onnistut siinä hyvin!

Minustakin oli ihanaa, että Molly ja Arthur olivat tässä mukana ja kuinka Molly on ihanan äidillinen. Pidin myös tuosta yksityiskohdasta, jossa Arthur katsoo kysyvästi Mollyyn: se kertoo siitä, että molemmat vanhemmat kyllä pitävät Ronia silmällä ja huomaavat tämän olevan huolissaan. Ainoa asia, mitä jäin kaipaamaan, oli Kotikolon menoa ja siitä, miten Ginny, Percy, Fred ja George reagoivat Ronin kirjeiden lähettelyyn ja mietteliäisyyteen. Ajattelen jotenkin, että varsinkin kaksoset voisivat kiusoitella Ronia kaikista kirjeistä tai Ginny kysellä Harryn kuulumisten perään vain pahentaen Ronin olotilaa :) Muuten tämä on kyllä täynnä ihania yksityiskohtia, jotka kertovat paljon Ronista ja tämän elämästä, ja jotka osuvat niin oikeaan. Tämä oli ihana ficci näin iltaluettavaksi, kiitos :)

Larjus:
Fairy tale: Rohkelikko tosiaan kyllä keksii ratkaisut ongelmiinsa (vaikka niistä sitten voikin seurata lisää ongelmia ;D ). Ja eihän Ronkaan voi Errolia loputtomiin syyttää, varsinkin kun mystisesti juuri Harryn kirjeet ovat ne, jotka eivät perille pääse. En usko, että Hermionella on pöllöä käytössä loma-aikaan (hänhän suunnitteli vasta kolmantena vuonna hankkivansa oman, mutta ostikin Koukkujalan). Ajattelin myös, että tässä vaiheessa Ron on ollut jo keskittynyt lähettämään kirjeitä Harryn suuntaan, ettei vaivaa Errolia lisää passittamalla sitä Hermionenkin luo. Mutta ehkä Ron joskus alkuvaiheissa on todennut Hermionelle, että Harrysta ei ole kuulunut mitään (mutta on vielä siinä vaiheessa syyttänyt Errolia).

Thelina: Ron on tosiaan tosi ystävä ♥ Ronhan tossa oikein tietoisesti sivuuttaa sen mahdollisuuden, että ehkäpä Harry ei haluakaan olla hänen ystävänsä, kun keskittyy Errolin jälkeen syyttämään Dursleyja. Koska kukapa sitä haluaisi pahemmin ajatellakaan sitä, että toinen ei sanoistaan huolimatta haluakaan kirjoittaa takaisin, tulla kylään ja olla se ystävä, joka hänestä on edellisvuoden aikana ehtinyt tulla. Molly ja Arthur kirjoittivat itse itsensä tähän tarinaan, aluksi tässä ei pitänyt olla muita kuin Ron, mutta jostain ne vanhemmat ilmaantuivat ;D Kiva kuulla, että tuommoiset yksityiskohdat miellyttivät ^^

hiddenben: Ron on minustakin kovin ihana, joten hänestä oli kiva päätyä kirjoittamaan. Harrysta on ehtinyt tulla Ronille erittäin tärkeä, onhan tämä hänen ensimmäinen tosi ystävänsä (ja onhan se vaihteeksti kiva kaveerata muidenkin kuin omien sisarusten kanssa). Itse asiassa ihan alkujaan tähän piti tulla pieni tulkinnanvarainen ihastusaspekti, mutta sitten kirjoitusvaiheessa se haihtui jonnekin. Voihan se toki halutessaan jonnekin tuonne ujuttaa, vaikka oikeastaan vain ystävyydestä tämä on.
Kuten tossa ylempänä jo totesin, tähän ei alun perin pitänyt tulla ketään muita hahmoja kuin Ron, koska halusin keskittyä vain hänen ajatuksiinsa, huoleen ja ikävöintiin. Sen takia veljet ja Ginny jäivät kokonaan pois, vaikka kaipa he periaatteessa olisivat voineet jonkinmoisena mainintana olla. Ajattelin myös, että päivisin Ron yritti parhaansa mukaan olla mahdollisimman normaali eikä näyttää liiemmäksi huoltaan (kunnes se ei lopulta enää onnistu). Molly ja hänen myötä Arthur käytännössä kirjoittivat itse itsensä mukaan, koska hekään eivät alkuperäisideassa mukana olleet, mutta kiva että heidän läsnäolonsa ilahdutti ^^


Kiitos teille kaikille ihanista kommenteistanne ♥

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu