Harry Potter -ficit > Godrickin notko

Lupaus kesästä, Remus/Neville, S, sodanjälkeistä tunnelmointia, oneshot

(1/3) > >>

Thelina:
Ficin nimi: Lupaus kesästä
Kirjoittaja: Thelina
Beta: Tuhannet kiitokset kommenteista, Aurinkolapsi ja hiddenben!
Tyylilaji: AU, hurt/comfort, surumielisen toiveikas slice of life
Ikäraja: S
Paritus: Remus/Neville
Yhteenveto: Kaipauksen haavat ovat kuin uusia viiltoja sodan vanhojen arpien päällä, eivätkä kummatkaan umpeudu helposti.
Vastuunvapaus: Kunnia kaikesta J.K. Rowlingin luomasta kuuluu hänelle.

A/N: Osallistuu inspisbiisihaasteeseen, josta sain Okaketulta ihanan Pariisin kevään kappaleen Onks se rakkautta. Sen sanoitukset tarjosivat inspiraatiota useaan kohtaan ja myös tarinaan nimeen. Tämä on jatkoa ficeilleni Professorin talossa (S) ja Kesävalon väreet (S) ja sijoittuu syksyyn 1999. Remus ei siis ole kuollut sodassa, eikä myöskään ole koskaan ollut Tonksin kanssa. Nevillen kouluun paluun taustalla on ajatus siitä, että hän ei oikein saanut sodan aikana opiskeltua seitsemännen vuoden kurssejaan ja on nyt, lähes puolitoista vuotta sodan päättymisen jälkeen valmis palaamaan kouluun.


Lupaus kesästä


Ensimmäinen kirje saapuu myöhään illalla vain muutama päivä Tylypahkan syyslukukauden alkamisen jälkeen. Remus säpsähtää keittiön ikkunaan hiljaa koputtavaa pöllöä, joka on laskeutunut tyhjän kukkalaatikon päälle hänen huomaamattaan. Remus avaa ikkunan ja siiveniskujen mukana sisään tuulahtaa sateenhajuista ilmaa. Pöydälle putoaa yksinkertainen pergamenttikuori.

Remuksen kädet tärisevät enemmän kuin hän edes uskaltaa myöntää.

Hei,

Tuntuu kuin olisin ollut poissa jo viikkoja, vaikka on kulunut vasta muutama päivä. Paljon on ehtinyt tapahtua: olen ilmoittautunut kursseille, majoittunut vanhaan makuusaliini seitsemäsluokkalaisten kanssa ja tutustunut uudelleen linnaan. Tylypahka ei ole entisellään, sillä täällä jouduttiin tekemään iso remontti reilu vuosi sitten taistelun aiheuttamien tuhojen vuoksi. On ehkä onni, ettei sodasta ole enää juuri mitään silminnähtäviä muistoja jäljellä.

Opiskelen nyt yrttitiedon ja loitsujen lisäksi tähtitiedettä. Verson mukaan siitä on hyötyä sellaisten kasvien kanssa, jotka kukkivat ja lakastuvat taivaankappaleiden liikkeiden mukaan. Tarkkailemme siis kumpikin kuuta tahoillamme.

Aion tulla käymään kotona lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna. Sopiiko se sinulle?

Neville

Remus puristaa kirjettä kädessään, sydän ilosta ja ikävästä kipeänä. Kaipaus on kuin avonainen haava, jota jokainen yksin vietetty päivä viiltää syvemmäksi. Samalla hän kuitenkin tietää tehneensä oikein kannustaessaan Nevilleä palaamaan kouluun. Se, että Neville voi sodan taakasta huolimatta seurata unelmaansa, on Remukselle tärkeämpää kuin mikään muu.

Taikasauvan näpäytys kääntää seinällä roikkuvan kalenterin hetkeksi lokakuulle. Remus ympyröi ensimmäisen viikonlopun huolellisesti sulkakynällään, vaikka tietää kyllä muistavansa ajankohdan muutenkin.

Neljä viikkoa.


***

Muutaman päivän välein saapuvat kirjeet saavat aina Remuksen ajattelemaan Tylypahkan pöllölää. Hän näkee mielessään, miten Neville kapuaa ylös kivisiä portaita, ojentaa kirjeen valitsemalleen pöllölle, taputtaa sitä hellästi ja kehottaa sitten viemään viestin Professorin talolle. Remus hymähtää mietteilleen hymyillen.

Remus pitää saapuvista pöllöistä hyvää huolta, sillä ne ovat joutuneet lentämään pitkän matkan päästäkseen hänen luokseen. Hän osoittaa linnuille lepopaikan katonrajassa kulkevan hirren päältä ja päästää ne aamulla jälleen matkaan uuden kirjeen kanssa. Silittäessään erään lehtopöllön pehmeää höyhenpeitettä Remus voi melkein tuntea Nevillen kosketuksen, joka on vain muutamaa hetkeä aiemmin toistanut saman liikkeen. Tai niin hän ainakin kuvittelee.

Ilma on vielä lämmin ja täynnä muistoja kesästä. Augusta lähettää hänelle omenahilloaan, puutarhassa kukoistavat syysperennat ja Neville on poissaolostaan huolimatta läsnä arkisissa hetkissä. Se tekee yksinäisistä päivistä helpompia kestää.


***

Remus kirjoittaa Nevillelle arjestaan, vaikka päivät toistuvat lähes samanlaisina viikko toisensa jälkeen. Aina on kuitenkin jotakin uuttakin kerrottavaa. Remus kirjoittaa säästä ja kirjoista, tutuista ja tuntemattomista, pihan kasveista ja talostaan. Jokaisen kirjeen alussa hän kysyy Nevillen vointia. Remus näkee Nevillen vastauksissa väsymyksen merkkejä, vaikka tämä ei koskaan sano suoraan, ettei edelleenkään tahdo aina jaksaa. Että ikävöi kesän huolettomuutta ja Professorin taloa. Remusta.

Remus uskoo ymmärtävänsä. Kaipauksen haavat ovat kuin uusia viiltoja sodan vanhojen arpien päällä, eivätkä kummatkaan umpeudu helposti. Silti hän koettaa valaa uskoa Nevilleen, rohkaista lepäämään ja elämään päivän kerrallaan. Niin hänkin on aikanaan selvinnyt ja selviää nytkin.

Lokakuun alussa saapuu erityisen pitkä ja ahdistusta huokuva kirje. Remusta satuttaa nähdä tuhriintunut muste pergamentin reunamilla. On vähällä etteivät hänen omat kyyneleensä tahraa sanoja lisää putoillessaan avoimelle arkille. Painavin sydämin Remus kirjoittaa Nevillelle vastauksensa.

Älä ota itsellesi liian suurta taakkaa, Neville. Jos tunnet kaipaavasi ennemmin lepoa ja rauhaa, kuin monen tunnin matkustamista, jää viikonlopuksi Tylypahkaan. Sinulla on oikeus olla väsynyt ja levätä. En vaadi sinua tulemaan tänne, vaikka aiemmin niin lupasitkin.

Neville vastaa jo seuraavana päivänä.

Remus, tiedät, etten halua jäädä, kun kerran on mahdollisuus lähteä. Olen jo hankkinut matkalipun – otan porttiavaimen Kaarnalehdon asemalle. Sillä tavalla aikaa jää enemmän. En tahdo tuhlata sitä junassa istumiseen, kun voin tulla suoraan luoksesi.

Neville


***

Lokakuun ensimmäisenä perjantaina Remus ilmiintyy porttiavainasemalle varttia vaille kolme iltapäivällä.

Neville saapuu muutaman muun matkustajan kanssa laiturille kaksikymmentäneljä, kulunut ruskea reppu selässään. Viitta on laskostettu käsivarrelle ja tuuli tarttuu sen helmaan, kun Neville heilauttaa kättään ja astelee pehmeästi hymyillen kohti Remusta.

”Hei”, Neville sanoo ja sulkee Remuksen halaukseen. Remus puristaa Nevilleä tiukasti, huomaamatta ohikulkijoita, jotka kiiruhtavat ohitse laukkuineen ja kantamuksineen.

”Neville”, Remus sanoo karheasti. Hänen kurkkuaan kuristaa liikutuksesta. Vasta jälleennäkeminen saa hänet kunnolla tajuamaan, kuinka paljon hän on toista ikävöinyt. Neville tuoksuu tutulta, vaikka silti hieman erilaiselta kuin ennen. Hänen hiuksiinsa ja kaapuunsa on tarttunut palanen Tylypahkaa: musteen, vanhan linnan kosteuden ja savuttavien kynttilöiden jättämä jälki.

Remus ilmiinnyttää heidät molemmat kotiovelleen ja päästää vastahakoisesti irti kiertääkseen avainta kitisevässä lukossa.


***

Neville heittää reppunsa makuuhuoneeseen ja istahtaa tutulle paikalleen keittiön pöydän ääreen. Remus katselee häntä sivusilmällä laskiessaan vettä teepannuun. Vapaa viikonloppu on saanut kiireen ja ahdistuksen väistymään Nevillen mielestä, eikä Remus erota niitä väsymyksen merkkejä, joita hän on viimeaikaisten kirjeiden perusteella odottanut näkevänsä. Teevesi kiehahtaa ja pian kumpikin nauttii kupillistaan, aivan kuten ennenkin.

”On niin hyvä olla täällä”, Neville sanoo. Remus hymyilee ja tarttuu Nevillen käteen. Sen iho on lämmin ja karhea, mullasta puhtaaksi kuurattu. Remus sivelee piikkien naarmuttamaa kämmenselkää varoen.

”Olen iloinen, että tulit. Vaikka ei sinun olisi tarvinnut minun takiani tuhlata porttiavainlippuun.”

Neville katsoo häntä pää hieman kallellaan.

”En kutsuisi sitä tuhlaamiseksi. En olisi missään muualla mieluummin juuri nyt.”

Nevillen hymy valaisee koko huoneen ja koskettaa Remuksen sydäntä vilpittömyydellään.


***

Heillä on paljon puhuttavaa, sillä kirjeissä ei koskaan saa sanotuksi kaikkea, vaikka yrittäisi.

He makaavat vierekkäin virkatun päiväpeiton päällä, ja Remus silittää hajamielisesti olkaansa vasten nojaavan Nevillen tukkaa. Seinäkello raksuttaa, ja Remus koettaa olla ajattelematta aikaa, joka väistämättä kuluu liian nopeasti. Kuitenkin aika myös jollain tavalla hidastuu ja jokainen sekunti, jonka he viettävät hiljaa lähekkäin, tuntuu yhtäkkiä tuhannen vuoden pituiselta.

Nevillen käden paino tuntuu lohdulliselta hänen ympärillään. Remus kuuntelee, kun Neville kertoo koulutehtävistään ja vanhasta ahdistuksestaan, joka edelleen silloin tällöin nousee pintaan. Vaikka Nevillellä on vain kolme S.U.P.E.R. -kurssia, on siinäkin ajoittain liikaa.

”Sinä voit puhua Minervalle”, Remus sanoo ja etsii Nevillen käden omaansa. ”Pyydä, että saisit keventää silloin, kun voimasi ovat vähissä. Kyllä hän ymmärtää.”

Neville pudistaa päätään. Hän haluaa suorittaa tutkintonsa kunnialla, jottei hänen tarvitse viettää Tylypahkassa enää yhtään kauempaa kuin on välttämätöntä.

”On pakko yrittää. Vain siten voin palata tänne lopullisesti. Jäädäkseni.”

Joskus Nevillen päättäväisyys saa Remuksen yllättymään.


***

Remus lukee ääneen Päivän Profeettaa, kun he syövät aamiaista myöhään lauantaiaamuna. Neville istuu häntä vastapäätä hiukset sekaisin ja pyjamatakin ylin nappi auki. Remus on vaihtanut jo yöpukunsa pois kangashousuihin ja vihreään villapaitaan, jonka nukkainen pinta tuntuu pehmeältä ihoa vasten.

He ovat puhuneet koko illan, kunnes huone on hämärtynyt ja vain ikkunasta paistava puolikuu valaisee Nevillen kasvoja hiukan. Remus ei ole viitsinyt sytyttää kynttilöitä, sillä hämärässäkin näkee kyllä pujahtaa peiton alle ja katsella toista siihen asti, että tämä nukahtaa. Remus on aina ollut huonouninen ja on kestänyt hetken, ennen kuin nukkuvan Nevillen hidastuneen pulssin kuuntelu on saanut hänenkin sydämensykkeensä tasaantumaan.

Remus leijuttaa lisää paahtoleipää pöytään ja hyppää urheilusivujen ylitse. Kumpikaan ei perusta huispaustuloksista, vaan lukee mieluummin kulttuurisivujen kirja-arvosteluja tai ajankohtaisia artikkeleita.

”Aiotko käydä mummisi luona tänään?” Remus kysyy.

Neville näyttää yhtäkkiä nolostuneelta.

”En oikeastaan ole kertonut hänelle, että olen täällä.”

Remus melkein häpeää ilahtuneisuuttaan. Hän saa siis pitää Nevillen kokonaan itsellään tämän lauantain.


***

Joenranta kylpee lämpimän syysauringon valossa. He ovat olleet sunnuntaikävelyllään tuntikausia ja pysähtyneet lopulta istumaan veden ääreen. Remus nojaa varovasti sammaloituneen penkin notkuvaan selkänojaan ja miettii, että tällaisina hetkinä sitä melkein unohtaa. Sodassa menetetyt. Toivottoman työnhaun. Täysikuun. Sen, ettei Neville enää tänä iltana nuku hänen vieressään. Remus tietää, että Nevillen lähdettyä talo tuntuu hetken aikaa tavallista kylmemmältä ja yksinäisemmältä.

”Tulee uusia viikonloppuja”, Neville sanoo, lukien kai hänen ilmeestään ennenaikaisen ikävän. ”Ehkä marraskuussa. Jouluna. Pääsiäisenä. Sitten onkin jo kevät.”

Remus aavistaa sanoissa lupauksen tulevasta kesästä. Sen he viettäisivät yhdessä Professorin talossa, vaikkei kumpikaan vielä uskalla lausua suunnitelmaa ääneen.

Aurinko kääntyy laskuun ja värjää rannan puut punaisiksi.

”Mennäänkö kotiin?” Remus kysyy. ”Ehditään vielä keittää teet ennen lähtöäsi.”

Neville nousee ja pudistelee kuivaa sammalta kaavustaan. Kumpikaan ei puhu, mutta hiljaisuus heidän välillään ei ole koskaan painostavaa. Sen sijaan se on lempeän kuuntelevaa ja hiekkatiellä rahisevien askelten värittämää hyvää hiljaisuutta.

Remuksen olkavarsi hipaisee Nevillen kaapua, kun he kävelevät vierekkäin kotia kohti.

Fairy tale:
Voi kuinka tykästyin tähän. Ihanan paljon kaikkea pientä ehti tapahtua. Kiinnitin huomioini moniin yksityiskohtiin, jotka tätä tarinaa värittävät. Pöllön sulkien silittely, se miltä Nevillel tuoksuu ja Remuksen nukkainen paita. Ja tuo kuinka Nevillekin jollain lailla ajattelee kodiksi tuon Remuksen kodin.  :) Hän on jo irrottanut otteensa mummista ja siellä olevasta pienestä huoneesta, joka vielä on hänen.

Tämän otsikko on lohdullinen. Vaikka tässä eletään vasta edellisen kesän jälkeistä aikaa ja ollaan lokakuussa, niin jokainen viikonloppu ja uusi tapaaminen ovat lupaus kesästä joka sieltä koittaa. Kuinka monesti haluaisin itsekin kulkea porttiavaimella tai jonkin teleportin läpi lempipaikkoihini, jonne on kamalan pitkä matka. Onneksi toisilla on sellainen mahdollisuus.

Okakettu:
Voi että, kylläpä kirjoitit hirmuisen kauniin ficin tuon kappaleen pohjalta! <3 Minulle tuli jostakin syystä heti Onks se rakkautta mieleen, kun pyysit jotakin Professorin talossa -ficcisi Remus/Nevilleen sopivaa - nuo lyriikat ovat ehkä suosikkini koko Pariisin kevään tuotannosta, ja oli ilahduttavaa huomata miten olit niitä tässä käyttänyt. Tavassasi kuvailla Remuksen ja Nevillen suhdetta on vain jotakin ihan hirmuisen hienoa, se on niin täynnä lohdullisuutta ja kaipausta ja sellaista hiljaista, merkityksellistä läheisyyttä. Jälleen tuli lukiessa olo, että oi kuinka hyvin nämä kaksi sopivatkaan toisilleen. Kirjeenvaihto ja vastaava ovat lempijuttujani tarinoissa, ja siksi tykästyin tässä paljon mainintoihin Nevillen kirjeistä. Etenkin tämä oli minusta hieno kohta: "Opiskelen nyt yrttitiedon ja loitsujen lisäksi tähtitiedettä. Verson mukaan siitä on hyötyä sellaisten kasvien kanssa, jotka kukkivat ja lakastuvat taivaankappaleiden liikkeiden mukaan. Tarkkailemme siis kumpikin kuuta tahoillamme." Tärkeää oli toisaalta ehdottomasti myös se, että Neville pääsi käymään Remuksen luona edes yhden viikonlopun verran, varsinkin kun tästä huokui niin selvästi kuinka paljon se molemmille merkitsee.


--- Lainaus ---Neville katsoo häntä pää hieman kallellaan.
“En kutsuisi sitä tuhlaamiseksi. En olisi missään muualla mieluummin juuri nyt.”
Nevillen hymy valaisee koko huoneen ja koskettaa Remuksen sydäntä vilpittömyydellään.
--- Lainaus päättyy ---
<3 Sun hymy valaisee mun huoneet on lempikohtani tuosta kappaleesta, joten ilahduin hirmuisesti, että olit ottanut sen mukaan tähän. Kerronta oli tässä jälleen sellaista vähäeleisen kaunista, mikä sopii minusta Remukseen ja Nevilleen todella hyvin. Surut ja vaikeudet eivät tuosta vain katoa, mutta toiveikkuus on kaikesta huolimatta jälleen vahvin elementti, aivan kuten Professorin talossakin. Tämä lopetus pitää vielä nostaa erikseen esiin:


--- Lainaus ---Kumpikaan ei puhu, mutta hiljaisuus heidän välillään ei ole koskaan painostavaa. Sen sijaan se on lempeän kuuntelevaa ja hiekkatiellä rahisevien askelten värittämää hyvää hiljaisuutta.
Remuksen olkavarsi hipaisee Nevillen kaapua, kun he kävelevät vierekkäin kotia kohti.
--- Lainaus päättyy ---
Ihanaa, että kirjoitit lisää näistä kahdesta yhdessä. Kiitos paljon lukukokemuksesta! :)

Vendela:
Todella kaunis jatko tuolle edelliselle Remus/Neville ficillesi. Pidin erityisesti siitä, ettei tässä kerrottu liian tarkkaan näiden kahden suhteesta vaan se jäi osittain lukijan oman tulkinnan varaan. Ei ollut suukkoja tai ilmiselviä kosketuksia, mutta omalla tavallaan se oli todella sopivaa juuri näille hahmoille :)

Tunnelma läpi tekstin oli lämmin ja hieman alakuloinen mutta kuitenkin toiveikas. Kirjeitä olisin lukenut mielelläni enemmänkin mutta tämä oli hyvä näin. Tapaaminen oli kuitenkin parasta sekä tietenkin se, että lopussa oli tuo lupaus kesästä! Hienosti lunastettu tarinan nimi :)

Kiitos tästä, pidin!

Vendela

Thelina:
Fairy tale: Ihanaa, että pidit noista yksityiskohdista :) minäkin huomasin kirjoittaessani, että tosiaan Neville pitää Remuksen kotia jo omana kotinaan, mutta ehkä hän on hieman samanlainen kuin minä: koti on siellä missä kulloinkin on. Ajattelin, että porttiavaimella kulkeminen on hieman kalliimpaa, mutta että Neville haluaa silti käyttää tuon mahdollisuuden, jotta voisi nähdä Remuksen. Junamatkahan kestäisi aika kauan. Otsikko tuli tuosta ihanasta inspiskappaleesta :) Kiitos kommentista ♥

Okakettu: Kiitos sinulle tuosta ihanasta kappaleesta, kun kuuntelin sen ensimmäisen kerran, tiesin heti, että se on täydellinen ♥ niin kaunis tunnelmaltaan ja ne sanoitukset! Sun hymy valaisee mun huoneet on minunkin lempikohtani. Olisin halunnut tähän myös kohdan Meri jääty tänään, vaikka ehkä hieman eri muodossa, kun mielestäni Remus ei asu meren rannalla ja Tylypahkassakin on vain järvi. Mutta tässä ei päästy vielä talveen asti... ehkä seuraavassa osassa?

Minäkin pidän kirjeistä ja sekä Remus että Neville ovat mielestäni sellaisia ihmisiä, jotka ahkerasti kirjoittavat niille tärkeimmille ihmisilleen. Ja tietenkin Neville muistaa Remuksen myös aina nähdessään kuun, ja tavallaan hän antaa kirjeessään Remukselle syyn katsoa kuuta toisin silmin: ehkä Remus nyt muistaa kuun nähdessään ensiksi Nevillen, joka sitä tarkkailee ja vasta sitten täysikuun, joka aina vääjäämättä lähestyy.

Kiitos paljon kommentistasi, olen niin onnellinen, että pidit tästäkin ♥ Mietin kovasti, tavoittiko tämä yhtä hyvää tunnelmaa, kuin Professorin talossa, mutta kiva kuulla, että tunnelma oli onnistunut :)


Vendela: Minustakin tähän tunnelmaan jotenkin sopii se, ettei kuvailla liian tarkasti. En tiedä, onko heidän välillään edes välttämättä (vielä?) tapahtunut mitään sen suurempaa! Jotenkin näen, että tässä suhteessa on tärkeintä sellainen kuunteleva kumppannuus ja toki läheisyys, mutta minkä asteinen, sen voi tässä vaiheessa jättää lukijan päätettäväksi. Jos kirjoitan heistä vielä lisää, niin sitten ehkä pistän mukaan jonkin haikeansukoisen suudelman ♥ Kivaa, että pidit kirjeistä ja olisihan kirjeenvaihtoa toki voinut kuvata enemmänkin, mutta tämä muotoutui nyt tällaiseksi :) Ihanaa, että pidit tarinasta ja nimestä, se tuli niin luontevasti tuosta inspiskappaleesta :) Kiitos kommentista ♥

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu