Originaalit > Pergamentinpala

Ketunhuutoja (K-11 • kipeä ja lempeä muodonmuuttajadraama, Nikolai[/Juhani] • 3 x 3,5-raapale)

(1/2) > >>

Waulish:




K-11

3 kertaa kun… V omalla aiheella (kolme ketunhuutoa)
FinFanFun1000 sanalla 706. outolintu
Otsikoinnin iloja -kevätkurssi yhdyssanaotsikolla
Salainen ystävä V
Sana/kuva/lause10 #2 (kuva)
Ihanaa myöhäistä ystävänpäivää ihanalle Lauchuolle! :-* Toiveissa oli kettuihmisiä, ja niiden ympärille tämä teksti rakentui. Alun perin halusin kirjoittaa muodonmuuttajista postapokalyptisessä ympäristössä, mutta se ei lähtenyt sitten millään, ja niinpä piti nopeasti keksiä jotain muuta. Pelastuksekseni koitui sitten 3 kertaa kun -haaste. Teksti koostuu siis kolmesta 350-sanaisesta raapaleesta, jotka yhdessä kertovat tarinan. :) Kokonaisuus on hiomaton ja varmaan huterakin, mutta ehkäpä siitä kuitenkin on jotain iloa! Tätä oli ihanaa kirjoittaa, ja Nikolaista tuli minulle kovin rakas.


Äidille
Nikolain äidin arkkua ei avattu. Se kuitattiin omaisten toiveella. Arkunkantajina toimivat vain perheenjäsenet ja läheisimmät sukulaiset, jotka tiesivät Saitovien salaisuuden. Sekin kuitattiin omaisten toiveella. Kaikki oli lähes normaalisti. Ne olivat normaalit ortodoksiset hautajaiset. Saattoväellä oli palavat tuohukset, ja vainaja hyvästeltiin arkun äärellä kumarruksin ja ristinmerkein. Vanhoillisimmat sukulaiset tietysti supisivat keskenään siitä, miksi arkku pysyi kiinni – Olga Saitovhan oli menehtynyt siististi sydänkohtaukseen –, mutta heidän annettiin supista. Ajan myötä outoudet unohtuisivat. Ajan myötä muistettaisiin vain, miten hieno ihminen Olga Saitov oli ollut. Kukaan ulkopuolinen ei koskaan saisi tietää, että arkussa lepäsi siron ja kauniin naisen sijasta siro ja kaunis punakettu.

Nikolai ei ollut siro tai kaunis, kun hän hautajaispäivän yönä pinkoi Sinerväkallioille ketturuumiissaan. Nikolai oli kahdentoista, ja siinä missä hänen ihmisensä oli vielä lyhyenläntä pojankoltiainen, hänen ketussaankin oli pennun kömpelyyttä ja keskeneräisyyttä. Vaistot kiisivät lujempaa kuin mihin tassut pystyivät, ja kivenmurikat ja ruohomättäät horjuttivat tasapainoa.

Isä oli käskenyt Nikolaita pysymään kotona ja ihmisenä. Aleksei Saitov ei ollut koskaan hyväksynyt vaimonsa ja poikansa lahjaa; hänelle se oli aina ollut kirous. Isä jaksoi muistutella siitä, miten vaarallista villieläimenä juoksenteleminen oli. Nikolaista tuntui, että äidin kuolema kettuna oli herättänyt isässä karmaisevaa tyytyväisyyttä: mitäs minä sanoin – vaarallista.

Isä ei ollut kuitenkaan pystynyt estämään Nikolaita, kun poika oli livahtanut ulos ja kadonnut kesäyöhön. Niin äitikin oli tehnyt sinä kohtalokkaana yönä, kun ketun vaistot olivat virittyneet äärimmilleen ja rukoilleet antautumaan, unohtamaan maalliset murheet.

Sinerväkallioiden jylhimmän jyrkänteen reunalla paloi yhä hautakynttilä, jonka Nikolai oli sinne vienyt. Äidin ketturuumis oli löytynyt kaukaa alapuolelta. Sinne Nikolai ei ollut pystynyt menemään sen jälkeen, kun hän oli löytänyt elottoman äitinsä. Verijäljet olisivat varmaan vieläkin kalliossa, tai ainakin Nikolain verkkokalvoilla.

Isä väitti, että äiti oli pudonnut vahingossa paetessaan sutta tai ilvestä. Nikolai toivoi, että se oli totta.

Nikolai seisoi reunalla ja ulisi. Ketunpennun kurkusta karkasi kimeiden ulvahdusten sarja, joka katosi kesäyön liian lempeään valkeuteen. Nikolai halusi huutaa surunsa koko maailmalle, ja kettuna hän pääsi lähimmäs toivettaan. Kettuna hän tuli kuulluksi tavalla, jolla häntä ei olisi koskaan ihmislapsena kuultu, sillä eläintä eivät pidätelleet ihmismielen ja ihmiskunnan kahleet ja kalterit. Kettu sai olla lähempänä luonnon välittömyyttä kuin ihmispoika, jonka isä hoki pysy miehenä, ei miehet itke.


Kauhukoplalle
Kauhukopla yllätti Nikolain yläasteen pyöräkatoksen kulmalla, kun hän avasi pyöränsä lukkoa helpottuneena siitä, että oli perjantai-iltapäivä ja hän oli onnistunut välttelemään kiusaajiaan koko viikon.

Krisu tarttui Nikolaita takaapäin hartioista ja tempaisi niin, että Nikolai horjahti häntä vasten ja pudotti avaimensa. Nikolai ei nähnyt taakseen, mutta hän tunnisti Krisun nahkatakin verhoamat käsivarret rinnallaan. Hän haistoi äitelän partaveden ja tupakankatkun vastenmielisen sekoituksen. Krisu kähisi: ”Kappas, homppelihan kapsahti syliin.”

Krisun nauru oli vielä käheämpi kuin hänen puheäänensä. Hän tuuppi Nikolain pois pyöräkatoksesta. Silloin Nikolai näki muutkin Kauhukoplan jäsenet, Jasun ja Miksun. Heillä oli kasvoillaan identtiset yhdistelmät huvittuneisuutta ja kyllästyneisyyttä. Kaipa he olivat nähneet näytöksen niin monta kertaa, etteivät jaksaneet panostaa. Krisu oli kolmikosta se, jolla oli pakkomielle Nikolain kyykyttämiseen.

Nikolai tajusi, mikä Krisun määränpää oli: kuralätäkkö koulupihan verkkoaidan vieressä. Sinne hän päätyi kuin päätyikin, naama edellä, vaikka hän yritti pyristellä vastaan ja irrottautua Krisun kuolemanhalauksesta.

Kylmä, surusta sakea kuravesi ympäröi Nikolain. Sitä pirskoi suuhun; sen hiekkakiteet karhensivat kitalaen. Se sotki silmälasit. Se kasteli vaatteet litimäriksi ja raskaiksi. Samalla lätäkkö kuitenkin oli Nikolain turvasatama, sillä sen ansiosta hän selvisi vain muutamalla potkulla, joista yksikään ei kohdistunut arkoihin paikkoihin; eihän Kauhukopla halunnut omia vaatteitaan kurata.

”Kuranruskea pukee sua”, Krisu sanoi, kun viimeinen isku oli jymähtänyt Nikolain polvitaipeeseen ja jättänyt jälkeensä tympeän kivun. ”Ties vaikka löytäisit noissa vetimissä itelles jonkun panopojun. Tulkaa jätkät, häivytään…”

Nikolai rämpi ylös ja näki poikien palaavan pyöräkatokseen. Jasu poimi avainnipun ja viskasi sen metsään tien toiselle puolelle.

Lokakuun koleus pureutui Nikolain märkien vaatteiden läpi. Muutama oppilas vetelehti pihalla ja tuijotti Nikolaita. Kukaan ei uskaltanut vastustaa Kauhukoplaa. Nikolai oli valikoitunut koplan silmätikuksi venäläisten juurtensa tähden. Sittemmin joku oli keksinyt, että hänen täytyi olla homo, sillä hän piti piirtämisestä.

Nikolai ylitti tien, piiloutui metsään ja muuttui ketuksi. Tunnekuohun vallassa se kävi helposti. Sydänala kouristui eläimellisestä vapaudenkaipuusta. Hetkessä hoikka, nuori kettu pyristeli irti ihmisvaatteista.

Nikolai hyödynsi ketun hajuaistia ja löysi avaimet kivenkolosta. Isä olisi tappanut hänet, jos hän olisi hukannut ne.

Kettu kirkui sarjan karkeita varoituskarjauksia. Nikolai ei ollut osannut itkeä sitten äidin kuoleman. Vain kettuna hän osasi purkaa tunteensa, mutta sitäkään hän ei enää tehnyt. Piti hillitä, piti olla ihminen, piti kasvaa mieheksi.


Juhanille
”Vau”, sanoi ihaileva ääni Nikolain takaa.

Nikolai tunsi punastuvansa jo ennen kuin hän käännähti katsomaan puhujaa. Ääni oli tuttu: se oli matala ja lempeä, ja se kuului Nikolain fuksikaverille, Juhanille. Äkkiä Juhanin läsnäolo ja läheisyys alkoivat väreillä kaikkialla Nikolain vartalossa, nenänpäästä varpaisiin. Keväisen aamupäivän heleänraikas ilma kiteytyi ja sähköistyi.

Nikolai istui luonnoslehtiöineen yliopistorakennuksen ulkoportailla. Hetken hän kirosi itseään, uppoutumiskykyään ja varomattomuuttaan, sillä hän ei esitellyt henkilökohtaisia töitään kenellekään. Vahinko oli kuitenkin päässyt käymään, kun Juhani oli vähin äänin ilmaantunut hänen taakseen. Nikolai painoi lehtiönsä rintaansa vasten ja hymyili epävarmana Juhanille, joka istahti hänen viereensä.

”Saanko miä vielä vilasta?” Juhani kysyi. ”Se näytti upealta.”

Nikolain järki kehotti häntä kieltäytymään, mutta kun hän katseli Juhania, hänen sydämensä upposi tämän hymykuoppiin. Juhanin silmien vihreät sävyt toistivat keväisen luonnon elinvoimaa, ja Juhanin rento kehonkieli aiheutti Nikolaissa melkein vastustamattoman mieliteon hivuttautua lähemmäs. Juhanin ääni ja puheenparsikin lähettelivät miellyttäviä väristyksiä pitkin Nikolain kylkeä.

He opiskelivat ensimmäistä vuotta taidekasvatusta. Orientaatioviikosta lähtien Nikolai oli tuntenut selittämätöntä vetoa Juhania kohtaan, niin henkistä kuin fyysistäkin. Vuoden mittaan hän oli tutustunut Juhaniin paremmin kuin keneenkään. Se oli ollut kutkuttavaa aikaa.

Siinä kevätauringon hellässä syleilyssä Nikolai ajatteli, että Juhanille jos kenelle hän voisi näyttää piirustuksensa, varsinkin kun tämä oli sen jo kertaalleen nähnyt. Niinpä hän ojensi lehtiönsä ystävälleen.

Nikolain sydän pamppaili Juhanin tarkastellessa piirustusta. Se esitti hahmoa, jonka kasvot olivat puoliksi naisen, puoliksi ketun. Nainen hymyili, ja ketunkin silmissä pilkehti elämäniloa. Sellaisena Nikolai muisti äitinsä, etenkin kevätauringon pilkistellessä ja ilakoidessa.

”Siä oot niin taitava”, Juhani sanoi. ”Kynänpainot ja varjostukset ja kaikki… Ja etenki ilmeet, vivahteet. Ihan ku miä kattosin oikiaa ihimistä ja ennen kaikkea persoonaa. Siä loistat kasvokuvissa.” Juhani vaikeni hetkeksi ja vilkaisi sitten Nikolaita veikeä hymynkare suupielessään. ”Piirtäsitköhän siä miutki, jos miä kauniisti pyytäsin?”

Ennen kuin Nikolai ehti häkellykseltään reagoida, Juhani muuttui vaivaantuneeksi ja ojensi lehtiön takaisin.

”Oho, se tais olla vähä tyhymästi sanottu, miä –”

Muisto äidistä ja äidin lempeästä hyväksynnästä sai Nikolain ojentamaan kätensä, laskemaan sen Juhanin kämmenselälle ja puristamaan. Hänen sydämensä pamppaili entistä lujemmin, kun hän sanoi: ”Kyllä mä voin sut piirtää.”

Kettu kirmasi kevätiltaan kerrostalolähiön takametsässä. Se syleili olemassaoloaan ja innostui kutsuhuutoihin, joissa kajahti kaipaus ja rakkaus.

Fiorella:
Olipa haikea ja koskettava kertomus, ja varmaan aika monelle tuttu - ilman mahdollisuutta purkaa tuntojaan ketun hahmossa. Liian moni on mahtanut joutua kuulemaan sen, että ei saa itkeä, ei näyttää pahaa mieltään. Puhumattakaan siitä, miten paljon mahtuu maailmaan kiusaajia. :'(

Siksi olikin ihanaa, että tarina sai valoisan ja kevyen päätöksen, kun viimein löytyi ihminen, jonka kanssa oli helppo olla ja tulla hyväksytyksi. :) Samalla Nikolain kehitystarina kertoo siitä, kuinka aina on mahdollista, että ikävätkin vaiheet jäävät taakse, ja vielä koittaa elämässä parempi aika. :)

Waulish:
Fio, oi, olipa ihanaa saada kommentti tähän tekstiin! Tämän kirjoitusprosessi oli jotenkin aika intensiivinen ja tunteikas, vaikka lopputuloksena olikin aika lyhyt ja kompakti paketti. On hienoa kuulla, että lukukokemuskin kosketti! Minustakin tuntuu siltä, että aivan liian moni saa elämänsä varrella kuulla, että pitää pysyä kovana eikä tunteita tai minkäänlaista heikkoutta saa näyttää, ja helpostihan siihen alkaa uskoa, jos sellaista kommenttia tulee esimerkiksi omalta vanhemmalta niin kuin Nikolain tapauksessa. :-\ Kiusaajiakin mahtuu maailmaan aivan liikaa. Halusin tässä tekstissä käsitellä sitä, miten älyttömistä asioista voikaan joutua kiusatuksi vain, koska sattuu olemaan väärässä paikassa väärään aikaan ja törmäämään vääriin ihmisiin.

Mukavaa, jos päätösosa sai kuitenkin hyvälle mielelle. :) Minäkin hykertelin kirjoittaessani sille, miten ihanaa on, että Nikolailla vihdoin on joku, jonka kanssa voi olla oma itsensä. Toivottavasti tästä kääntyykin uusi sivu hänen elämässään.

Kiitos kovasti ihanasta kommentista, kylläpä se ilahdutti! :-*

Kelsier:
Maailman. Ihanin. Nimi. !!

Nyt kun sain tuon pois sydämeltäni niin terveisiä kommenttikampanjasta!  ;D
Tarinakin oli itsessään ihastuttavan haikea, melankolinen ja kaunis. Kakkosraapale oli tunnelmaltaan erilainen kuin muut siihen sisältyvän kiusaamiskuvauksen takia. Päättelin heti alussa, että kyseessä on ortodoksihautajaiset, kun ihmeteltiin arkun kiinni olemista - ja Nikolain nimestä tottakai. Kiinnostava fantasiallinen elementti tämä ketuksi muuttuminen ja se, että se oli sijoitettu meidän tavalliseen reaalimaailmaan. Se miten Nikolai osasi - ja sai - ilmaista tunteitaan vain kettumuodossa oli riipaisevaa. Viimeisen raapaleen Juhani oli suloinen. Jotenkin tuli mieleen sellainen suomifilmien vankkarakenteinen, mutta herkkä maalaispoika hänestä. Ei ihme, että Nikolai oli ihastunut!

Semmoisen ihan pikkuhuomautuksen sanoisin, että eikö Nikolain äidin nimen kuuluisi olla a-päätteinen muoto - siis Saitova. Tämä on ainakin venäläinen tapa.

Mutta tämä oli ihana ja sanoinko jo, että nimi on ihan paras. Jos löytyisi Ketunhuutoja niminen kirja, se varmaan lähtisi kirjastosta mukaani kummempia miettimättä ;)

Paljon, paljon kiitoksia tästä Walle!  :-*

Waulish:
Kelsier, mukavaa että pidit nimestä! Ajattelin sen olevan jotenkin aika perus, mutta hyvä jos se ei kuitenkaan ole liian perus tai ainakaan ihan tylsä tai mielenkiinnoton. Olen nyt viime aikoina jotenkin mieltynyt tällaisiin yhdyssanaotsikoihin, kun se oli taannoin Otsikoinnin iloja -kevätkurssin haasteena. :D

Iiks, ihanan mielikuvan olet saanut Juhanista! Se sopii kyllä hyvin, enkä minäkään ihmettele sitä, että Nikolai on ihan ihastunut ja käy läpi kaikenlaisia väristyksiä Juhanin seurassa. Oli ihanaa kirjoittaa tällaista oikein kevyttä ja siirappista ihastumishöttöä, varsinkin kun aiemmissa raapaleissa liikuttiin vähän synkemmissä tunnelmissa.


--- Lainaus käyttäjältä: Kelsier - 20.02.2020 14:52:06 ---Semmoisen ihan pikkuhuomautuksen sanoisin, että eikö Nikolain äidin nimen kuuluisi olla a-päätteinen muoto - siis Saitova. Tämä on ainakin venäläinen tapa.
--- Lainaus päättyy ---
Haa, tätä minä en tiennyt ollenkaan! Ortodoksihautajaisista opiskelin Helsingin ortodoksisen seurakunnan sivuilta, missä oli hyvä tietopaketti tällaiselle tietämättömälle, mutta nimiasia ei ole koskaan tullut minulla vastaan. Päteekö se silloinkin, vaikka venäläispariskunta olisi suomalaistunut ja mennyt naimisiin Suomessa? Kiitos tästä mielenkiintoisesta tiedosta!

Ja paljon kiitoksia itsellesi ihanasta kommentista! :-*

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu