Originaalit > Pergamentinpala

Irtipäästökoe (K-11 • vaellus- ja parisuhdedraama, Oliver/Valtteri • spurttailua, 7/7)

(1/6) > >>

Waulish:




K-11

FinFanFun1000 sanalla 369. syyllisyys
Otsikoinnin iloja -kevätkurssi yhdyssanaotsikolla
Sana/kuva/lause10 #2 sanalla puhelinvastaaja
Spurttiraapale V 20. kierros inspissanoineen
Teelusikan tunneskaala II tunteella avuttomuus
Spurttiraapaleen sanalista innosti minua tarttumaan ideaan, joka on pyörinyt mielessäni muotoaan muutellen jo pidemmän aikaa. Saas nähdä, mitä tästä tulee vai tuleeko mitään. Tervetuloa seurailemaan! :)

// Irtipäästökoe sai vuoden 2020 Finipikareissa jaettua hopeaa kategorioissa Vuoden originaaliteksti ja Vuoden draamateksti sekä vuoden 2021 Finipikareissa jaettua hopeaa Nostalgiapikari-kategoriassa, tuhannet kiitokset! :-*


1.
Koeajalla
350 sanaa • spurttisana menneisyys
Kevon kanjonin rotkolaakso kiiri Pohjois-Lapin kaukaisuuteen yli neljänkymmenen kilometrin verran. Sen kivikkoisia, karuja rinteitä väritti keskikesän syvä vihreä. Kanjonin liepeiltä tarkasteltuina puut ja kasvillisuus näyttivät pikkuruisilta, aivan kuin nukkekodin kalusteilta. Itse rotko ammotti kuin valtaisa kita.

Oliver tunsi mykistyvänsä ihmetyksestä, kun hän ensimmäisen kerran näki kanjonin avautuvan koko komeudessaan. Hän ei ollut koskaan osannut kuvitellakaan, että Suomessa oli sellaisia maisemia. Kotiseudun männikkömetsät ja rantojen raidat kutistuivat Kevon luonnonpuiston ylväiden kallioiden rinnalla.

Muuttuneeseen maisemaan tottui kuitenkin nopeasti. Oliverin silmät turtuivat toinen toistaan korkeammille kiviröykkiöille, ja hänen katseensa keskittyi maahan, havaitsemaan mutkaisen polun kulkuesteitä. Samalla tavalla Oliver oli turtunut eleettömään tunturikoivikkoon, jota he olivat taittaneet edellispäivän kanjonille päästäkseen. Sekin oli ollut kaunista ja ihmeellistä aluksi, mutta sitten koko Oliverin olemassaolo oli kutistunut vain kävelemiseen, askeliin jotka eivät tuntuneet edes johtavan mihinkään loputtomassa luonnossa.

Kutistunut olemassaolo teki tilaa ajatuksille, ja Oliver ajatteli. Hän ajatteli biokaasuhanketta, jonka projektipäälliköksi hänet oli vastikään valittu. Hän ajatteli muutoksia, jotka siihen täytyisi tehdä pikimmiten. Hän ajatteli tutkimusraporttia, jota Euroopan aluekehitysrahasto odotti kuun loppuun mennessä. Oliver ei nähnyt enää maastoa vaelluskenkiensä alla; hän näki Excel-tiedoston, johon hän oli koonnut viimeisimmän biomassamittauksensa tulokset juuri ennen lomaansa.

”Katso”, Valtteri henkäisi Oliverin takana.

Oliver kääntyi katsomaan ja huomasi kävelleensä jo monta metriä Valtterin edellä. Valtteri oli poikennut polulta ja kyykistynyt hypistelemään jotain kallion välistä puskevaa. Kasvilla oli pienet, keltaiset kukat. Se ei näyttänyt Oliverista mitenkään erityiseltä.

”Pahtakeltto”, Valtteri sanoi. ”Hyvin uhanalainen Suomessa. Upea…”

Riittämättömyyden ja syyllisyyden pisto käväisi Oliverin sydänalassa. Valtteri ei ollut turtunut millekään. Valtterilla ei ollut vaikeuksia jättää arkea ja töitä hetkeksi menneisyyteen. Sen saattoi nähdä Valtterin silmistä, joiden lempeä ruska kohdisti kaiken huomionsa pikkuruiseen, vaatimattomaan kasviin.

Oliver muisti jälleen, että he olivat koeajalla. Se oli äänetön totuus. He olivat kuin kämppäkavereita, jotka vaihtoivat kuulumisia velvollisuudentunnosta ja nukkuivat sattumoisin samassa sängyssä. Oliver ei riittänyt. Hän oli vääränlainen. Hän osasi koota mittaustuloksia Excel-taulukkoon näppärämmin kuin moni muu, mutta hän ei osannut olla läsnä, ei puhua, ei jakaa aamukahviaan.

He jatkoivat matkaa. Oliverin rinnassa pusersi jokin vaikeasti määriteltävä. Ennen kuin hän huomasikaan, hänen ajatuksensa alkoivat askarrella töissä ja asioissa, jotka hän kykeni määrittelemään. Oli kai onni, ettei Valtteri nähnyt Oliverin pään sisään.

Parris:
Öinen tervehdys! Sinä, slash, luonto, tiedemiehet; mainio kombo spurttiraapaleeseen, niin ilo olla täällä kommentoimassa.


--- Lainaus ---Oliver ei nähnyt enää maastoa vaelluskenkiensä alla; hän näki Excel-tiedoston, johon hän oli koonnut viimeisimmän biomassamittauksensa tulokset juuri ennen lomaansa.
--- Lainaus päättyy ---

Mun mielestä tää virke tiivistää parhaiten tän tekstin päähahmojen eron ja ehkä isommalla skaalalla sen, miksi viehätyn tässä niin paljon siitä, miten lähtökohtaisesti esittelet Oliverin hahmon. Niinhän se kai vähän on, jos kovin syvälle itselleen rakkaissa asioissa päätyy tieteen parissa - lakkaa näkemästä niissä ilon sellaisenaan ja näkee vain tutkimuskohteen, tilastot ja muuta vastaavaa. Sellainen fiilis mulla tulee tässä Oliverista: hänelle Suomi puhtaine luontoineen on tärkeämpi kuin mikään muu - sen takia hänkin lienee tekemässä tätä biokaasuhanketta - mutta nautinto olla luonnossa riipiytyy osa osalta pois. Onneksi Valtteri on tässä maadoittamassa (pun intended :p) häntä ja muistuttamassa harvinaisista pahtakeltoista ja muista asioista, jotka ovat saattaneet jo unohtua Oliverilta... kuten heidän suhteestaan. Vaikka kuinka Oliver ajatteleekin, että on vääränlainen ja ihan sopimaton Valtterin kanssa yhteen. Tunnistan oireet! Se, kun yrittää puskea toista ihmistä pois luotaan, vaikka oikeasti tarvisikin hänet vaan lähemmäs. Kaikkea ei voi excelöidä, ja odotan innolla, laitatko Oliverin tajuamaan saman myöhemmissä rapsuissa.

Kiitokset, kiva aloitus! Vei mut suoraan Kevon maisemiin, vaikken ihan niissä ole koskaan käynytkään... tämän kuvauksen jälkeen tekisi kyllä mieli lähteä, hehe! <3

Waulish:
Ronsu, öinen tervehdys sinnekin! Voi miten kommenttisi piristi ja tsemppasi minua tämän seuraavan raapaleen kanssa. Olen aivan ihmeissäni siitä, miten paljon kaikenlaista olet saanut irti tuosta aloitusosasta! Pohdintojasi on tosi antoisaa lukea. Oliver ja Valtteri ovat tosiaan jossain määrin erilaisia, mitä tulee työntekoon ja vapaa-ajasta nauttimiseen, ja näitä eroavaisuuksia tulee toivottavasti käsiteltyä vielä lisääkin. Heissä kuitenkin on myös paljon samaa ja jotain, mikä vetää heitä puoleensa, vaikka Oliverin ratkaisu onkin vetäytyminen. On todella osuvasti sanottu, että kaikkea ei voi excelöidä. ♥ Lämmin kiitos ja halaus sinulle ihanasta kommentista, olet ihana! :-*


2.
Köysi ja vaijeri
350 sanaa • spurttisana riidellä
Toisen vaelluspäivänsä iltana miehet saapuivat Fiellun vesiputoukselle ja Fiellujoelle, joka yhtyi kanjonin pohjalla virtaavaan Kevojokeen. Putous riehui ja rönsyili pitkin kallionseinämää, ja sen pauhu huumasi korvia. Hämmästyttävän luonnonvoiman juurella Valtteri tunsi itsensä pieneksi niin kuin ensimmäistä kertaa kanjonin reunalla seistessäänkin. Se oli hyvää ja turvallista pienuutta, aivan kuin hän olisi saanut vajota luontoäidin syleilyyn ja unohtaa kaikki maalliset murheet.

Fiellujoen ylityskohdassa vesi ryöppysi ja pyörteili vuolaana. Miehet käärivät lahkeensa, vaihtoivat sandaaleihin ja tukeutuivat turvaköysiin. Vesi ylsi syvimmillään polviin saakka, mutta sitä pirskoi vyötäisillekin. Vähän ennen rantautumista Valtterin jalka lipesi liukkaalla kivellä, ja hän horjahti toista kainaloaan myöten jokeen. Kuivalle maalle päästyään hän hymyili; kesä kuivasi sen, minkä kastelikin.

Kun matka jatkui kohti Fiellun leiriytymispaikkaa, seuraavaa yösijaa, Valtteri tunsi levottomuuden itävän sisällään. Hän ja Oliver olivat selvinneet edellisyöstä Lammenpäässä Ristenasjärven rannalla riitelemättä, mutta Valtteri pelkäsi, että mitä kauemmas sivistyksestä he vaeltaisivat, sitä kivikkoisemmaksi heidän tiensä kävisi. Patikoiminen sujui seurassakin, sillä fyysinen ponnistelu ei jättänyt sijaa pahoille sanoille eikä juuri muullekaan, mutta kun he olisivat pystyttäneet teltan ja ruokailleet ja peseytyneet, heidän pitäisi hetken aikaa vain olla ja levätä. Valtteri vaistosi hiljaisuuden painosta, että vain oleminen ahdisti Oliveria yhä enenevissä määrin. Lomailu ahdisti Oliveria. Kun he olivat ajaneet Keski-Suomesta Utsjoelle, Oliver oli omilla ajovuoroillaan naputellut rattia hermostuneena ja Valtterin vuoroilla uppoutunut tutkimusartikkelinivaskaan pelkääjän paikalla. Nivaska oli jäänyt sovitusti autoon, mutta jotenkin mystisesti sen haamu tuntui seuranneen heitä Kevon syvyyksiin.

Valtteri vilkaisi Oliveria, joka roikotti vettä valuvia sandaaleita sormissaan. Tämän kasvot olivat kireät ja väsyneet. Epämääräinen syyllisyys kouristi Valtterin vatsassa. Ei hän ollut iloinen siitä, että hän oli puoliksi pakottanut Oliverin Lappiin ja ylipäätään kesälomalle. Ei hän ollut tyytyväinen itseensä. Hän oli avuton ja hädissään. Hän oli kuin Fiellujoen armoilla ilman köyttä ja vaijeria, ja hän tiesi, että jonkin oli muututtava.

Ei se ollut ollut sellaista aina. Jotain oli nyrjähtänyt, kun Valtteri talvella oli kosinut Oliveria ja saanut itkunsekaisen kieltävän vastauksen. Se jokin oli nyrjähtänyt vielä vinompaan, kun Oliver oli kaikesta huolimatta halunnut jatkaa. Sitten Oliverista oli tullut projektipäällikkö, ja työlleen omistautuneesta oli tullut työlleen elävä.

Valtteri keskittyi askeliinsa, hengitykseensä ja takaa kantautuvaan vesiputouksen ja joen kohinaan. Hetken se vielä saattelisi heitä leiriytymispaikalle.

hiddenben:
En vaan pääse yli enkä ympäri, miten paljon tykkään tästä! En tiedä, mistä alottaisin, joten laitan kaikki asiat peräkkäin: tuo tarinan banneri, tämän nimi, luonnon kuvailu, miten hienosti käytät FF1000-sanaa kuvaamaan Oliverin ja Valtterin tilanneeta ja miten tästä tulee sellainen olo, että haluan ihan uppoutua tähän tarinaan, oikein pitkäksi aikaa. Ja tässä on niin paljon sellaista, missä tunnistan itseni – sekä hyvässä että pahassa. Ja myös se tekee tästä aivan todella hienon.

Minusta tässä toimii erityisen hienosti se, miten näkökulmaa vaihtamalla voi näyttää yhden hahmon aivan erilaisessa valossa. Oliverista rakentuu ensimmäisen osan perusteella tietynlainen kuva, mutta sitten Valtterin silmien kautta miehestä avautuukin uusia asioita. Oliver ei ajattele kihlautumista vaan puhuu koeajasta, mutta Valtteri antaa koeajalle konkreettisen sanan ja lukijan mieli mykistyy hetkeksi, kun tajuaa, mitä on käynnissä. Samanaikaisesti minua surettaa kaksikon puhumattomuus, kuinka molemmat kokevat syyllisyyttä omasta olemisestaan ja jos he vain voisivat puhua toisilleen, molemmat tajuaisivat syyllisyyden olevan ainakin jossain määrin turhaa. Molemmat ovat niin... inhimillisiä. Mutta miten tuollaisessa tilanteessa voi alkaa puhua muusta kuin luonnosta tai vaellukseen liittyvistä asioista? Miten alkaa avata kipeitä asioita?

Tuo otsikko ei suoranaisesti lupaa romanttista loppua, mutta ehkä tällä tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu. Ilahduttaa, että tätä on vielä viisi osaa jäljellä, koska niin kuin kirjoitin, haluan uppoutua tähän vielä uudelleen. Nämä sinun luontokuvailusi ihastuttavat kyllä kerta toisensa jälkeen! Ja jotenkin nämä henkilöhahmot ovat niin samaistuttavia, että he saavat minut miettimään itseäni – miten toimin tietynlaisissa tilanteissa, miksi koen saman tyyppisistä asioista syyllisyyttä, miten asioita voisi hoitaa toisella tavalla.

Kiitos jo näistä osista :)

Waulish:
hiddenben, voi mikä kommentti! Luin sitä melkein itku silmässä ja häkeltyneenä siitä, että tästä tekstistä on löytynyt ja irronnut noin paljon positiivista. Ihan huisia! ♥ Olen tosi otettu siitä, että hahmot ongelmineen tuntuvat sinusta inhimillisiltä ja samaistuttavilta ja että näkökulman vaihdos sai näkemään ainakin toisen heistä hieman eri valossa. Olen samaa mieltä siitä, että miesten oleminen ja omatunto varmaan rauhoittuisi, jos he vain osaisivat puhua toisilleen. Avoin puheyhteys on hirmuisen tärkeä juttu parisuhteessa, ja sen avulla vältyttäisiin monelta murheelta ja väärinkäsitykseltä. Haa, vielä en sano juuta enkä jaata tarinan loppuratkaisusta, mutta sen verran voin paljastaa, että tuolla nimellä saattaa olla parikin eri merkitystä. Voi että, lämpimät kiitokset ihanista sanoistasi, ihanaa että tämä tarina herätti sinussa halun uppoutua! :-*


3.
Kahdet kasvot
350 sanaa • spurttisana usva
Lapin kesäyöt olivat valoisia, mutta eivät niin valoisia, että teltan sisällä olisi nähnyt kirjoittaa ilman lisävalaistusta. Niinpä Oliver kirjoitti taskulampun luonnottomassa kajossa.

Oliverin ylävatsaan sattui. Se ei ollut korventavaa närästyskipua vaan jotenkin polttavaa, kirvelevääkin. Se oli alkanut iltapuuron jälkeen, eikä Oliver ollut saanut unta. Aikansa hän oli kääntyillyt makuualustallaan, kuunnellut Valtterin tuhinaa ja sisään pyrkivien hyttysten ininää ja miettinyt, miten saisi Euroopan aluekehitysrahaston vakuuttumaan biokaasuhankkeen etenemisestä. Sitten hän oli antautunut kynälle ja paperille ja vähät välittänyt siitä äänenpainosta, jolla hän muisti Valtterin pyytäneen häntä jättämään työt kerrankin kotiin tai edes autoon Sulaojan pysäköintialueelle.

Taskulamppu kierähti Oliverin parannellessa asentoaan. Sen keila kääntyi osoittamaan Valtterin kasvoja. Oliver kahmaisi sen ja hapuili katkaisijaa, mutta liian myöhään – Valtteri havahtui, siristeli silmiään ja varjosti niitä kädensyrjällään. Oliver sammutti lampun ja kirosi sitä, ettei ollut tajunnut nykäistä vaikka reppua näkösuojaksi.

”Mitä sää teet?” Valtteri mutisi. Hänen äänensä oli unesta painuksissa. ”Elä vaan sano, että töitä…”

Suuttumus singahti Oliverissa, mutta hän ei tiennyt, kohdistuiko se enemmän häneen vai Valtteriin. Oliver sivuutti nukkumisvaikeuksista kertomisen mahdollisuuden. Jos hän olisi kertonut niistä, hänen olisi kai pitänyt kertoa syystä niiden takana, eikä hän halunnut pilata taas kaikkea sairastumalla johonkin kirottuun ruokamyrkytykseen keskellä kirottua luonnonpuistoa.

”Hei”, Valtteri sanoi. ”Nukkuisit nyt.” Hän kurotti kätensä, painoi Oliverin muistikirjan kiinni ja hipaisi Oliverin kämmenselkää.

Jossakin tajuntansa takamailla Oliver tiedosti, että Valtteri tarkoitti eleellään ja kosketuksellaan hyvää. Suuttumus hänessä leimahti kuitenkin ilmiliekkeihin. Kivusta, väsymyksestä ja joutenolosta usvainen mieli tulkitsi tosiasiat omalla tavallaan: Valtteri ei ymmärtänyt; Valtteri yritti tunkea Oliverin ja Oliverille tärkeiden asioiden väliin niin kuin aina.

Oliver tarttui Valtterin ranteeseen ja väänsi. Kun Valtteri kohottautui puoli-istuvaan asentoon säikähdystä silmissään, Oliver tönäisi hänet kauemmas. Teltta notkahti. Oliver löysi kätensä Valtterin rinnuksilta, nyrkit täynnä T-paitaa, ja hän ravisteli, ja Valtteri kiskoi häntä ranteista ja huusi: ”Rauhotu! Oliver!”

Oman nimen kuuleminen oman kumppanin suusta naksautti jotain Oliverin aivoissa. Hän perääntyi huohottaen. Valtterin paita oli rutussa, kasvoilla kauhua, eikä Oliver osannut kohdata sitä. Hän temusi teltasta ulos, ja vasta kesäyön kalpeassa kajossa hän huomasi, että Valtterin kynnet olivat raapineet hänen ranteensa verille.

Joku kurkisti naapuriteltasta huolestuneena. Hyttyset löysivät tiensä Oliverin paljaille säärille.

Oliverin veressä alkoi kiehua katumusta suuttumuksen sijaan.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu