Otsikko: Valo
Kirjoittaja: Odo
Ikäraja: Sallittu
Genre: solarpunk
Varoitukset: -
Vastuusvapaus: Omaa käsialaani.
Tiivistelmä: Tulevaisuuden Suomea hellii yhtäkylläisyys ja hyvinvointi. Taruolennot ovat palanneet osaksi Suomen luontoa. Aija Mustosella on kuitenkin tunne, jota hän on piilotellut sisällään ennen kuin kohtaa vetehisen nimeltä Valo.
A/N: Tämä on solarpunk -henkinen novelli, joka osallistui Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien Viestejä paremmista tulevaisuuksista -antologiakutsuun menemättä läpi eli tätä ei tulla antologiassa julkaisemaan. Sain jo
LillaMyyltä aiempaan versioon paljon palautetta niin potenttiaalista kuin kompastuskivistä, miksi tämä ei mennyt läpi ja ymmärrän sen kai nyt itsekin. Novellaja olisi jatkojalostettu ammattilaisten kanssa, mutta tämä ei sinne asti päässyt eli tulkoon sitten sellaisenaan julkaistuksi Finissä. Mietin, muokkaisinko novelliani vielä lisää ennen Fini julkaisua. Halusin kuitenkin tuoda tämän tänne samanlaisena versiona, jonka lähetin saadakseni palautetta siitä, mikä ehkä sinun mielestäsi meni metsään ja mitkä olivat tämän voimavarat. Kaikki kommentit ilahduttavat ja piristävät, mutta halutessaan saa antaa kritiikkiäkin! Kunhan ette pidä minua ihan tyhmänä, että lähetin tämän.
(Oikeasti tuskin kukaan Finissä pitää tyhmänä, vaikka olisi millaista shaissea, mut jännittää silti!)
LillaMyyn palautteessa oli paljon ihan kielellisiä asioita, kuten kielioppia ja rakenneasiaa sekä siitä, miten välillä on ajatushäröjäkin itseilmaisussa. Sekä siitä, mitkä Valon motiivit olivat, joka on hyvä kysymys! Näistä koetan ottaa onkeeni, mutta kaikkea ja kaikesta toki saa houmautella ja kehaistakin, jos löytyy sellaistakin palautetta.
Itse en uskaltanut lukea tätä enää hylsyn jälkeen...
Valo
”Näytät siltä, että haluaisit puhua.” Aija ei tiennyt, kuinka reagoida. Levänvihreät silmät katsoivat häntä uteliaasti. Vetehinen, Aija tajusi. Hän ei ollut huomannut olennon uimista rantaan, vaikka nyt se oli aivan lähellä ja katseli häntä.
”Ehkä”, Aija vastasi ja nousi parempaan asentoon kyykittyään järven rannassa. Hän oli ollut keräämässä näytteitä opintojaan varten. Kallaveden rannassa kävi keväinen tuuli, joka sai järven pinnan aaltoilemaan ja Aijan kurittomat hiukset heilahtamaan silmille. Vapaalla kädellä Aija suki hiuksensa taakse, ja palasi vetehisen puoleen. Kesä teki tuloaan.
”Miksi minä näytän siltä?” Aija kysyi. Vaikka viimeisen sadan vuoden aikana taikaolennot olivatkin alkaneet tulla näkyviksi ja korean kaupungin yli saattoi nähdä liitävän kokkolintuja, ei Aija ollut koskaan nähnyt vetehistä. Oli hän tietysti opiskellut niistä, mutta ei suinkaan tavannut.
”Näytät vain”, vetehinen sanoi. ”Mikä sinun nimesi on, ihminen?” se kysyi. Vetehinen vaikutti vilpittömän uteliaalta. Aija ihmetteli sitä, mutta vastasi: ”Mustosen Aija.”
Palatessaan torille Aija pohti kohtaamistaan vetehisen kanssa. Samalla hän katseli, miten ensimmäiset istutukset olivat alkaneet kukkia kahviloiden terasseilla ja kuinka vehreät kasviköynnökset kipusivat Kauppahallin korkeiden ikkunoiden karmeja pitkin. Torilla oli kuhinaa, kun torikojut olivat jo avanneet luukkunsa ottaen avosylin vastaan niin paikalliset kuin turistitkin pullien ja savolaisherkkujen kera. Kalakukko oli iätön, ihmiset sanoivat.
”Valo”, vetehinen oli esitellyt itsensä. Kaunis nimi, oli Aija ajatellut. Lähestymisestään huolimatta ei vetehinen ollut jäänyt rupattelemaan Aijan kanssa vaan piiloutunut aaltojen syleilyyn, josta Aija ei ollut tätä enää tavoittanut. ”Kummallinen olento”, Aija tuhahti kävellessään ja vilkaisi ohi kulkiessaan lehtikojun tuoreinta julkaisua: ”Suomen historia – olivatko sodat totta?”
Aija oli lukenut historiaa peruskoulussa ja sen jälkeen vain hieman opiskellessaan metsäkoululla ympäristönhoitajaksi. Sielläkin pääasiassa vain maatalous- ja ympäristöhistoriaa. Aijan kaltaiset 17-vuotiaat eivät juuri tienneet toisesta vuosituhannesta, josta historian kirjat väittelivät toisiaan vastaan, milloin mistäkin yksityiskohdasta.
Maailman ”uudelleensyntyminen” oli tutkijoita kiinnostava tieteenala. Aija piti mieluummin jalat tukevasti tällä vuosituhannella, tutki ympäristöä ja vaelsi luonnossa. Vaikka hän ei ollutkaan vielä varma, mitä tekisi tutkintonsa jälkeen, oli suuntana ainakin jokin ympäristöön liittyvä.
Noustessaan lähijunaan, Aija mietti kohtaamistaan vetehisen kanssa. Nyt tuntui kuin sitä ei olisi tapahtunut, vaikka Aija muisti selvästi vetehisen vierasperäisen murteen ja uteliaan katseen. Aija harkitsi, oliko hän kuvitellut koko tapahtuman, mutta ei uskonut siihen.
Aijalla kieltämättä oli asia, josta hän olisi halunnut puhua jollekin, vaikka eihän vetehinen voinut sitä tietää. Ehkä se oli vain kurillaan kiusannut häntä, liikkuihan vetehisistä kaikenlaista puhetta. Useimmat sanoivat niiden tekevän hallaa kalaonnelle, toiset syyttivät hukkuneista, kuka mistäkin. Tämä vetehinen ei ollut vaikuttanut pahalta.
”Valo”, Aija maisteli nimeä mielessään, kunnes laittoi kuulokkeet korvilleen ja uppoutui äänikirjaan. Opistolle kesti oman aikansa Kuopion laajennettua vuosien saatossa valtavaksi. Se oli yksi suurimpia suomalaisia kaupunkeja, joiden luonnonrikkaus tunnettiin koko Euroopassa. Kuopion kaupunki oli kasvanut osaksi sen metsiä, ei suinkaan tallonut niitä alleen, kuten suurimmat metropolit. Kaupungilla näki lehmuksia ja istutuksia, kuten lähiöissäkin ja talojen takapihoilla kohosivat niin koivut kuin marjapensaatkin. Puijon ikiaikaiset kuusimetsät olivat tärkeä luontokohde, joka sai huomiota myös ulkomaalaisilta turisteilta.
Astuessaan tyhjään asuntolaan Aija ajatteli päiväänsä. Useimmat opiskelijat olivat ulkona, kun kesä teki tuloaan ja aurinko alkoi taas lämmittää. Aija harvemmin lähti muiden mukaan. Tänäänkin hän oli ollut keräämässä näytteitä seuraavaa oppituntia varten sen sijaan, että olisi ystäviensä kanssa juopumassa kotitekoisesta omenasiideristä opiskelijoiden suosimalla kodalla.
Asuntolan ollessa autio käveli Aija suoraan jaettuun huoneeseensa ja tyhjensi reppunsa. Koeputket hän laski varovasti pöydälle ja katseli hetken aikaa vesinäytteitä, jotka oli saanut kerättyä ennen vetehisen saapumista. Pöydälle tiensä löysivät myös eväsleivät ja muistiinpanovihko, johon Aija oli kerännyt kaikenlaista tietoa ja muutaman kasvinkin sivujen väliin portfoliotaan varten. Pienessä huoneessa ei juuri ollut tilaa. Muutamaa hassua neliötä valloittivat parillinen määrä työpöytiä, sänkyjä ja vaatekaappeja, joihin oli tarkoitus mahduttaa koko omaisuutensa.
Miettiessään kodalla olevia ystäviään, Aija huokaisi. Kukaan tuskin palaisi ennen iltaa, vaikka aamulla edessä olisi taas luentopäivä ja ryhmätyö, jossa näytteitä tutkittaisiin. Näytteidenotto- ja tutkiminen oli yksi tutkinnon osa-alueista, mutta useimmat pitivät sitä tylsänä. Aijasta se oli mielenkiintoista, joten hän laittoi huolellisesti näytteensä säilöön seuraavaa päivää varten. Muiden ollessa toisaalla Aija tunsi mielensä hieman mustuvan, kun hiljaisuudessa tila alkoi tuntua ahtaalta ja luotaantyöntävältä.
Harkitessaan lähtisikö lenkille Aija heittäytyi sängylle. Hän katseli masentavan harmaata kattoa hetken, kunnes sulki silmänsä. ”Näytät siltä, että haluaisit puhua” lausahdus nousi Aijan mieleen ja suljettujen silmien takana hän palautti mieleensä Valon piirteet. Tämä vetehinen oli ollut mies, tummakutrinen ja vihreä silmäinen. Sen iho oli ollut kalpea, kuten vetehisillä yleensäkin ja muistuttanut hieman kalan suomupeitettä. Terävät kulmahampaat olivat näkyneet, kun vetehinen oli hymyillyt. Hymy oli ollut huvittunut ja yltänyt vihreisiin silmiin asti. Aija oli hymyillyt takaisin.
”Tapaammekohan vielä, Valo?” Aija kysyi ajatuksiinsa uppoutuneena.
”Onko Valo joku poika?” kuului tuttu ääni ovensuusta. Aija hätkähti. Hän ei ollut huomannut kenenkään tulleen huoneeseen ja kysymys oli yllättänyt tämän. Aijan poskille hiipi kevyt puna, kun tämä nousi istumaan sängylleen tervehtiäkseen tulijaa, joka nojasi ovenkarmiin. Tytön olemus oli rento ja kysymys leijui ilmassa odottaen vastausta. Aija viskasi ystäväänsä tyynyllä, kun tämä virnisti todeten: ”Taisin osua oikeaan.”
”Mirella, en huomannut sinua”, Aija naurahti, kun toinen nappasi tyynyn syliinsä lennosta. ”Ei kyse ole pojasta. Ainakaan sillä tavalla.”
”Ei tietenkään”, Mirella kiusasi. Aija tunsi, miten poskia kuumotti, kun tätä kiusattiin pojista. Ei Aijan elämässä ollut poikia, eikä tyttöjäkään siinä mielessä kuin Mirella arvaili. Vetehisen tapaamisesta Aija ei kuitenkaan halunnut kertoa, joten hän antoi Mirellan kuvitella.
”Olitko tänään kodalla?” Aija kysyi vaihtaakseen puheenaihetta. Mirella oli hänen huonekaverinsa, joka harvemmin palasi asuntolaan ennen hämärää, mutta nyt tämä istahti Aijan viereen sängylle. Mirella venytteli niskojaan ennen kuin vastasi: ”Joo, kaikki olivat siellä.”
”Joo”, Aija vastasi tuntien piston sydämessään. ”Kaikki”, Mirella oli sanonut kuin Aija ei kuuluisi porukkaan, joka heillä oli. Pisto kuitenkin väistyi Mirellan pörröttäessä Aijan hiuksia. ”Tule sinäkin ensi kerralla”, Mirella kehotti, mutta Aijasta tuntui, ettei se olisi sopivaa.
”Joo”, Aija vastasi pyrkien kohottamaan hymyn huulilleen. Mirella hymyili takaisin rohkaisevasti, mutta nousi sitten sängyltä.
”Tulin vain käymään”, Mirella kertoi ja käveli takaisin ovelle. ”Nähdään!” hän sanoi reippaasti lähtiessään ja Aija jäi taas yksin. Lyhyen hetken Aija räpytteli silmiään ja tuntui kuin niihin olisi mennyt roska. Pyyhkäistessään silmänurkkaansa Aija huomasi kosteuden. ”Tyhmä”, Aija soimasi itseään ja nousi ylös sängyltä. Hän tarvitsi raitista ilmaa.
Seuraavana päivänä Aija istui ryhmänsä kanssa tutkimassa näytteitä, mutta hänen ajatuksensa harhailivat muiden rupatellessa eilisestä. Aija tunsi itsensä hieman ulkopuoliseksi. Joissain kohdissa hän otti osaa keskusteluun lyhyillä kysymyksillä, kuten ”oikeastiko”, Mirellan kertoessa Jaakon pussanneen Leeviä. Asia ei oikeastaan koskettanut Aijaa, mutta hän ei halunnut olla ainoa, joka ei osallistunut keskusteluun.
”Nähdään illalla”, Mirella sanoi tunnin jälkeen pakattuaan koulukirjat ja muut tarvikkeensa reppuun. Aija hyvästeli ystävänsä, jotka todennäköisesti menivät kodalle. Aija ei ollut oikeastaan edes odottanut kutsua, mutta koki silti pienen harmistuksen. Mirella oli tavallaan pyytänyt häntä mukaan edellisenä päivänä, mutta ei ollut ottanut asiaa uudelleen puheeksi.
Lähijuna kiidätti Aijan keskustaan. Niitä kulki lähes kymmenen minuutin välein, vaikka opisto olikin hieman syrjemmässä jylhissä metsämaisemissa. Samalla lähijunalla kulkivat myös käsi- ja taideteollisuuden opiskelijat toiselta kampukselta. Heidän rupatteluaan Aija kuunteli hetken, mutta päätyi jälleen äänikirjansa pariin ennen matkan loppua.
Torilla oli hiljaisempaa kuin edellisenä päivänä useimpien myyjien jo suljettua kojunsa. Tori ei kuitenkaan ollut tyhjä: väkeä kulki verkkaisesti liikkeiden välillä, toiset rupatellen ja matkaten kenties kahvilaan keskustelemaan päivän kuumimmista juoruista. Osa ihmisistä seisoi katoksen alla suojassa kevyeltä tihkusateelta. Ehkä he odottivat seuraavaa lähijunaa tai elokuvan alkamista läheisessä teatterissa.
Aija katseli paria, joka erosi torilla. Nämä suutelivat kuin jäähyväisiksi ja heilauttivat kättään lähtemisen merkiksi. Aija pisti merkille toisen raskaat kantamukset ja mietti, mihin tämä oli menossa. Mirellan kiusanteko palasi Aijan mieleen.
Mirellan uteluista huolimatta Aija oli onnistunut pitämään salassa kohtaamisensa vetehisen kanssa. Odottaessaan Neulaniemeen vievää junayhteyttä osa Aijasta toivoi tapaavansa vetehisen uudestaan. ”Epätodennäköistä”, Aija huomautti itselleen noustessaan junaan täynnä päiväkodista kotiutuvia lapsia vanhempineen. Yksityisautoilua ei harrastanut juuri kukaan, sillä julkinen liikenne oli kehitetty huippuunsa helpottamaan niin ympäristön taakkaa kuin heitä, joille yksityisautoilu oli liian kallista tai muuten mahdotonta.
”Anteeksi, jään tällä pysäkillä”, Aija sanoi kohteliaasti vieressä istuvalle rouvalle. Rouva ei vaikuttanut järin ystävälliseltä ja väistyi vain hieman. Aija kampesi itsensä rouvan ohitse ja ulos metsätielle, joka vei venerannalle. Metsätiellä kävellessään Aija kuunteli äänikirjaa ja katseli, miten orava juoksenteli hänen edellään tien piennarta pitkin.
Päästessään niemen kärkeen, avartui Kallavesi Aijalle kutsuvana. Venerannasta ei saanut parhaimpia näytteitä, mutta Aija piti Neulaniemestä. Kallaveden saaristossa oli hänen lapsuutensa kesämökki, vaikka hän ei ollut käynyt siellä pitkään aikaan.
Aija käveli rantaviivaa pitkin ohittaen Neulaniemen kartanon ja kiersi itsensä vähän matkan päähän venerannasta. Rantatörmän kasvillisuus ja kaislikko piilottivat hänet venerantaan saapuvilta, vaikka se ei ollut hänen tarkoituksensa. Vetehiseltä Aija ei kuitenkaan ollut jäänyt huomaamatta tämän ilmestyessä kaislikosta Aijan näkökenttään.
”Mustosen Aija”, vetehinen tervehti maistellen nimeä huulillaan. Tämä katseli Aijaa, joka hämmästyi nähdessään olennon uudemman kerran. Jälleen se oli saapunut hänen huomaamattaan ja Aija unohti, miksi oikeastaan oli tullut rannalle.
”Valo”, Aija totesi yhtä lyhyesti. Vetehinen nousi järvestä suurelle kivelle, jossa se venytteli jäseniään. Aijaa punastutti sen alastomuus, joten hän käänsi katseensa toisaalle. ”Älä ole ujo, Mustosen Aija”, vetehinen kihersi. Se todella kihersi, mikä ei jäänyt Aijalta huomaamatta.
”En ole tottunut vetehisiin”, Aija selitti, vaikka vähän epäröiden. Aija huomasi vetehisen katsovan itseään kuin arvioiden hänen kääntäessä katseensa takaisin keskustelukumppaniinsa. Aija oli iloinen, että Valo oli tullut hänen luokseen. Hän ei ollut osannut odottaa sitä, sillä edellisen kerran he olivat nähneet Savilahden rannalla.
”Ei meihin kai kukaan ole”, vetehinen lopulta sanoi, kun hiljaisuus oli pitkittynyt lähes kiusalliseksi. Aija puri huultaan ja mietti, miten ihmiset useimmiten suhtautuivat vetehisiin. Eivät hyvin, sen Aija tiesi. Aija mietti myös peikkoja, joita vieroksuttiin. Useimmat peikot aiheuttivat lieviä ongelmia maaseudulla, mutta eivät nekään pahaa tarkoittaneet.
”Olisi hauska tutustua”, Aija sanoi. Hän todella kaipasi juttuseuraa ja tuli ajatelleeksi, miten taikaolennot elivät samaan aikaan erillään ja rinnakkain heidän maailmansa kanssa. Tavallaan Aijasta tuntui samalta, vaikka tasa-arvo kukoisti ja osallisuuden merkitystä painotettiin yhteiskunnassa. Erityisesti nuorten ääni haluttiin kuuluviin, mutta useimmiten Aijasta tuntui, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa.
”Ehkä”, Valo vastasi. Aija muisteli, miten itse oli vastannut samoin aiemmalla tapaamisella vetehiselle. ”Jos kerrot, mitä sydämelläsi on”, vetehinen jatkoi. Se mittaili Aijaa katseellaan ja istuskeli rantakivellä, eikä vaikuttanut tällä kertaa aikovan sukeltaa takaisin veden syvyyksiin.
”Ehkä”, Aija vastasi kaikuna. Hän harkitsi, kertoisiko vetehiselle huolistaan, mutta ne alkoivat tuntua lapsellisille. Valo odotti kärsivällisesti vuodattaisiko Aija hänelle sydäntään. Vaikka asiat olivat kaikin puolin täydellisesti Aijan rintaa silti puristi.
”Hyvä on”, Aija aloitti turhautuneena tuntien, miten kyyneleet kihosivat silmänurkkiin. Aija pyyhkäisi kasvojaan kädellä. Vetehinen katsoi häntä yhä samalla uteliaisuudella kuin aiemmin: ei hyvän eikä pahantahtoisesti. Aija käänsi katseensa pois vetehisestä ja näki, miten sinisorsa pariskunta lehahti esiin pensaikosta. Valo istui kivellä odottavaisesti.
”Olen erilainen”, Aija pakottautui sanomaan, vaikka Valo ei ollutkaan vaatinut tätä puhumaan. Aija haki hyväksyntää, vaikka ei tiennytkään, miksi.
”En kuulu joukkoon”, Aija puuskahti, kun vetehinen pysyi vaiti ja levänvihreä katse lepäsi tytön yllä. Aija tuli tietoiseksi punoittavista silmistään, kyyneltahroista poskilla ja niiskautti nenäänsä.
”Pidätkö itseäsi erityisenä?” Valo kysyi, kun viimein puhui. Se sai Aijan posket lehahtamaan punaisiksi, kun kiivaus teki tuloaan.
”En tietenkään!” Aija tokaisi ja hetken aikaa hän halusi lapsellisesti näyttää kieltään Valolle. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin vaan istui kostealle rantatörmälle. ”Niin kai”, hän lopulta myönsi. Tavallaan se laukaisi tilanteen ja Aija alkoi puhumaan vuolaasti. Kertoi, miten Mirella ja muut tykkäsivät juoda omenasiideriä, pussailla ja viettää illat pitkät poissa asuntolasta. Aija piti itseään tavallaan aikuisempana kuin muita, vaikka tiesikin, ettei ollut. Hän oli samanlainen 17-vuotias kuin hekin, vaikka heidän mielenkiinnonkohteensa olivat erilaisia.
”Kai minä olen yksinäinen”, Aija huokaisi. ”En sillä tavalla, että haluaisin pussailla. En halua. En taida haluta ollenkaan, mutta olisi kivaa joskus jutella. Muustakin kuin pojista, tytöistä ja miettiä, ketkä vaihtoivat omenanmakuisia suudelmia auringonlaskussa.”
Aijaa hävetti myöntää oma yksinäisyytensä, kun hänellä oli ystäviä ja perhekin, jonka kanssa he soittelivat videopuheluita säännöllisesti. Välimatka perheen luokse toki oli pitkä, mutta nykyaika mahdollista niin hologrammivideon kuin tavallisenkin 3D -kuvan älypuhelimen ruudulta. Aijasta tuntui väärältä kokea yksinäisyyden tunteita samalla, kun lehdissä korostettiin hyvinvointia ja hänellä oli elämässään ihmisiä, joista välitti.
”Kuka tahansa voi olla yksinäinen.” Valon sanat tuntuivat viisailta, jotka Aija oli kuullut ennenkin, vaikka yksinäisyydestä puhuttiin hyvin vähän. Siitä ei juuri uutisoitu muuten kuin positiivisessa valossa vasta, kun aurinko oli taas alkanut paistaa risukasaan. Useimmilla tuntui olevan syy menneisiin tunteisiinsa, mutta Aija ei keksinyt syytä omille tunteilleen.
”Minusta tuntuu, että olen tuomittu”, Aija vingahti, kun vetehinen venytteli taas jäseniään. Aurinko alkoi laskea ja värjäsi taivasta punaisellaan. Aija ei osannut arvioida oliko Valo jo väsynyt hänen seuraansa, kun Aija oli vain puhunut itsestään.
”Et kai sentään”, Valo totesi ja katseli auringonlaskun eri sävyjä. Ne saivat sen kelmeän ihon näyttämään eläväisemmältä, kun hehku heijastui suomumaiselta iholta. Aijaa alkoi väsyttämään, kun hän oli tullut jonkunlaiseen päätökseen tarinansa kanssa. Tavallaan puhuminen oli helpottanut, kun Aija oli kertonut, mitä mielensä päällä oli ollut.
Auringon laskeuduttua järven takana lepäävien metsien taakse, vetehinen puhutteli Aijaa: ”Oli hauska tutustua, Mustosen Aija.” Valo katosi veden syleilyyn sanojensa saattelemana ennen kuin Aija ennätti vastata kohteliaisuuteen. Hämärän laskeuduttua Aija tunsi, miten housut olivat kastuneet rantatörmällä istumisesta ja kuinka puutuneet hänen jäsenensä olivat.
Aija ei oikeastaan vaivannut Valon yllättävä lähtö ja hänestä tuntui kuin hänen taakkansa olisi keventynyt. Oli tuntunut hyvältä puhua.
Palattuaan asunnolle Aijaa vastassa oli tyhjyys. Tunne oli raskas, mutta Valon tapaaminen sai pahimman terän tylsymään ajatuksilta, jotka usein olivat vaivanneet häntä. Matkansa aikana Aija oli pohtinut, miten rinnakkain ja erillään taikaolennot elivät ihmisistä. Heidän erilaisuudestaan huolimatta oli syntynyt vuorovaikutus, joka oli muuttanut Aijaa.
Kuullessaan pimeässä asuntolassa kahahduksen Aija jäykistyi. Hän käveli varpaillaan kohti huonettaan, jossa paloi valo. Hän oli varma, että oli sammuttanut sen lähtiessään. Astuessaan huoneeseen Aija näki, miten Mirella makoili omalla sängyllään selaamassa tablettiaan. Tyttö luki jotain näytöltä keskittyneesti. ”Ai, en tiennyt sinun olevan jo kotona”, Aija tervehti.
”Hei”, Mirella vastasi herätessään ajatuksistaan ja sulki tablettinsa. Jännitys Aijan rinnassa keveni ja hänestä oli oikeastaan mukava nähdä Mirella pitkän päivän jälkeen.
”Olit myöhään ulkona”, Mirella huomautti, mutta tällä kertaa ei kiusannut. Aija riisui ulkovaatteensa ja veti ylleen pitkän villapaitansa, sillä kesän tulosta huolimatta illat asuntolassa olivat yhä koleita, kun öisin oli vielä viileää.
Aija oli vastaamassa olleensa kävelyllä, kunnes muutti mielensä. ”Tapasin vetehisen. Hänen nimensä on Valo.” Mirella kohotti kulmiaan, paransi asentoaan sängyllä ja kehotti Aijaa kertomaan koko jutun. Aija kertoi, miten oli ensikerran tavannut vetehisen ja miten he olivat tänään tavanneet toistamiseen. Vaikka Aija ei kertonutkaan tarinaa täysin samanlaisena, hän lopulta myönsi Mirellalle: ”Minusta tuntuu välillä, etten oikein sovi joukkoon.”
”Tietysti sovit”, Mirella sanoi, mutta näytti olevan pahoillaan. Ehkä enemmän omasta puolestaan kuin säälistä, Aija arvioi. Aija istuutui Mirellan viereen sängylle.
”Olen huomannut, ettet oikeastaan taida haluta kodalle tai muualle kanssamme. Emme me halunneet jättää sinua ulkopuolelle”, Mirella jatkoi hieman vaivaantuneesti. Äänensävy ei kuitenkaan ollut puolusteleva. Aija hymyili ja rintaa puristava tunne hälveni, kun Mirella kertoi oman näkökulmansa asiaan. Ilman Valoa Aija tuskin olisi uskaltanut kertoa Mirellalle, mitä oikeasti tunsi ollessaan illat yksin asuntolassa. Tuntui helpottavalta, kun Mirella ymmärsi.
”Katsotaanko leffa?” Mirella kysyi yllättäen. Aija kohotti kulmiaan kysyvästi. ”Tiedän, että pidät vanhoista scifileffoista”, Mirella houkutteli, kun oli saanut ajatuksen. Aijaa alkoi naurattamaan ja hän suostui hyväntuulisena.
Mirella veti Aijan kainaloonsa viltin alle, kun he olivat kahdestaan asuntolan olohuoneessa, missä heidän edessään pyöri yli parikymmentä vuotta vanha scifileffa maailmanlopusta. He katselivat elokuvaa ääneti ja antoivat räiskeen ja paukkeen televisiosta täyttää aution asuntolan.
Muut saapuivat asuntolaan kahden tai kolmen hengen porukoissa oltuaan omilla teillään. Jokunen jäi katsomaan leffaa ja Aija näki, miten Jaakko ja Leevi asettautuivat sohvanmutkaan lähekkäin. Aija oli iloinen heidän puolestaan.
”Luuletko, että tapaat Valon vielä?” Mirella kuiskasi, kun lopputekstit alkoivat. Vaikuttava sinfonia kaikui hiljalleen täyttyneessä asuntolassa, kun nimet vaihtuivat ruudulla päänäyttelijöistä aina avustajiin asti. Aija pohti kysymystä.
”Ehkä”, Aija vastasi ja naurahti mielessään. Mystinen vetehinen ei ollut hyvän eikä pahantahtoinen, mutta se oli valanut Aijaan rohkeutta. Nähnyt Aijan, kun kukaan muu ei ollut. Valon ansiosta Aija oli uskaltanut kertoa Mirellalle omista tuntemuksistaan.
”Miksi noin epävarma? Eikö se harmita sinua?” Mirella kysyi. Aija mietti vastaustaan hetken.
”Luulen vain, eikä se harmita minua. Minulle riittää, jos voidaan joskus pitää leffailtoja. Tälle elokuvalle on kaksitoista jatko-osaa”, Aija virnisti ja huomasi, miten kauhistuneelta Mirella näytti. Mirella, joka oli pitänyt osan leffasta silmät suljettuina, kun tätä olivat jännittäneet fiktiiviset avaruusolennot.
”Olet omituinen”, Mirella naurahti, mutta pörrötti sitten Aijan hiuksia. He istuivat vielä lopputekstien jälkeen sohvalla ja rupattelivat pitkästä aikaa. Aija mietti vetehistä ja olentoja, jotka sopeutuivat myös. Ehkä Aijakin sopeutuisi. Ja ehkä he vielä tapaisivat.
