Kirjoittaja Aihe: Viiriäisiä (Albus/Gellert ┃ K-11 ┃draama ┃2/2)  (Luettu 2615 kertaa)

kukkuluuruu

  • ***
  • Viestejä: 3
  • Siellä, täällä, takanasi. Kukkuluuruu!
Kirjoittaja: kukkuluuruu
Genre: hurt/comfort , draama
Rating: K-11
Vastuuvapaus: J. K. Rowling, olen vain lainaaja, en saa tästä mitään rahaa.
Varoitukset: Alkoholismia ja huonoja suhteita
Beta: Ei betaa.

Tiivistelmä: Herätään, muistellaan kuollutta elukkaa ja käydään mietiskely pesulla.

A/N:
Toka ficci ikinä, tässä toivottavasti hiukan parempi kielioppi. Tooodella pitkiä lauseita jossain kohtia vaan. Minusta myös tuntuu, että nää kaks aina istuu sängyllä juttelemassa ja ponnahtelee sieltä ylös. Yritin lopussa vähän vaihtaa maisemaa ja tilannetta! Käytän liikaa ilmaisuja “vähän” ja “hiukan”.
Ficci julkaistu myös AO3, olen siellä samalla nimellä.




Viiriäisiä – aamu

Lopun yön Gellert oli esitellyt viiriäisille telttaa ja unohtanut Albuksen sängylle.

“Hei ootappa ny hetki, täs on meikäläisen pata! Älä ny pane vastaan - ai! Vitun hankala lintu! Elä raavi äläkä noki. Sattuu. Jou’ut toho pataan huomenna jos et.. nonni just tolleen, ota ihan iisisti. Joo istu siin kädel just tolleen. Haha! Nonni sähä oot iha- ihan majesteettinen!”

Hyvä niin. Jos jotain oli tullut opittua, niin se että Gellertin känniseltä tulilinjalta kannatti pysyä kaukana. Ei hän onneksi mitenkään aggressiivinen sinä iltana ollut, joten Albus meni nukkumaan vain tyhjän oloisena, ei peloissaan. Albus vaipui uneen puoli seitsemältä, kuunnellen humalaista hihitystä, selitystä ja jaksottaista linnun siipien pyherrystä.

***

Albus heräsi noin kymmeneltä.

Yö, tai ainakin se nelisen tuntia aamusta jolloin Albus oli nukkunut, oli sujunut katkeilevasti. Jossain vaiheessa yksi linnuista oli hypähtänyt hänen hiuksiensa päälle ja nokkaissut häntä. Toisessa Gellert oli vihdoin kaatunut sänkyyn ja välittömästi pompannut takaisin ylös, lopulta nukahtaen lattialle joidenkin tyhjästä ilmestyneiden tyynyjen päälle. Gellertin nukkumaanmenon jälkeistä aikaa väritti hyvin äänekäs ja rohiseva kuorsaus.

Summa summarum: Albus oli nukkunut erittäin huonosti. Niin huonosti, että hänen sydämensä hakkasi univelasta ja päätä koski.

Hän käänsi päänsä Gellertin lattialla lojuvaa ruhoa päin. Hän hengitti korisevasti, kahdeksan viiriäistä tusinasta nukkuen hänen päällään. Jotenkin hän oli onnistunut viettelemään ne puolelleen, mikä oli yllättävää, sillä Gellert ei yleisesti pitänyt eläimistä.

Ne haisivat, veivät tilaa ja pitivät turhaa ääntä. Jos parivaljakkoa lähestyi vaikka katukissa, Albus yleensä kumartui silittämään ja jutustelemaan Gellertin jäädessä tuhahtelemaan ja äksyilemään viereen. Hän kammoksui ötököitä ja ärsyyntyi lintujen laulusta. Taikaotuksista hän puhui, kuin niiden osat olisivat jo apteekin hyllyllä. Meksikon taivaalla lentävä lohikäärme oli toki hieno, mutta paljonkohan verta siinä olisi? Kimeera olisi upea eläin täyttää olohuoneeseen. Pokkuroija on taas vain taikasauvoiksi jalostettavan puun merkkilaji. Hän kohteli eläimiä ala-arvoisina ja ajatteli eläinrakkaiden ihmisten olevan hölmöjä (yksi monista syistä, miksi hän ja Aberforth eivät tulleet toimeen).
Kun kuitenkin Gellertistä puhutaan, jokaiseen sääntöön on poikkeus.

Gellertin poikkeus olivat hevoset.

Albus oli saanut tietää Gellertin pienimuotoisesta obsessiosta, kun tuo oli viimein avautunut menneisyydestään hieman enemmän. Vaaleatukkainen poika oli puhunut lapsuudestaan ja alkuperäisestä kodistaan vain muutaman virkkeen. Ne oli kerrottu kireiden hampaiden ja ärsyyntyneen ilmeen takaa: herkkä aihe. Albus kuitenkin tiesi, että Gellertin isä oli ollut maahantuontiyrityksen sihteeri. Yrityksen tai isän nimeä hän ei tiennyt. Hänen äitinsä oli taas tehnyt jotain suunnittelutyötä tapettien kanssa. Millaisia tapetteja, tai missä, sitäkään hän ei tiennyt. Tai että oliko nainen kiltti tai ilkeä, mikä hänen nimensä oli.

Mutta sen Albus oli saanut kuulla, että Gellertillä oli ollut hevonen, jonka nimi oli ollut Vääpeli.
Toisin kuin perheestään, Vääpelistä Albus oli saanut pitkän litanian tarinoita ja nippelitietoja. Muistellessaan hetkeä jolloin Gellert vuodatti hänelle jo kuolleesta hevosestaan, silmät säihkyen ja kädet huitoen, Albus huokaisi kyynelistä edelleen kosteaa tyynyä vasten.

***
”- - Vääpeli vaan laukkas täyttä vauhtii sen metsäkuusiaidan läpi!” Albus nauroi hiukan vieressään istuvan, räkättävän pojan mukana. Jos totta puhuttaisiin, hänen mielestään naapurin piha-aidan tuhoaminen ryöstöreissun jälkeen ei ollut kovin hauska juttu.
Ei siinä oikeastaan mitään hauskaa ollut. Gellertin nauru oli kuitenkin tarttuvaa ja hän kertoi tarinansa hyvin.

“Se oli uskomattoman viisas hevonen. Varmaan fiksumpi kun sä! Mulla oli ne kaksi  maljakkoa molemmissa kainaloissa-” Gellert näytti pantomiimina, miten oli pidellyt varastamiaan maljakkoja “- joten pystyin antamaan vaan pohkeita, mutta se ties ettei saa juosta suoraan kotiin, vaan piti tehdä isompi kaarto metsän kautta.” Hän hymyili, kirkkaasti ja innokkaasti. Kuten aina Gellertin puhuessa nopeasti, vahvahko aksentti nosti päätään. “Se naapuri yritti lähtee perään, vaan pellavahousut päällä hah, mut se luovutti nopeasti ko Vääpeli oli niin hiton vikkelä.”

Albus hyrähteli, mutta siirtyili hieman epämukavasti päiväpeittonsa päällä. “Missä ne maljakot ovat? Taisivat olla arvokkaita kun-” Gellert ei kuunnellut. Hän keskeytti Albuksen lauseen “Vääpelistä olis voinu tulla vaikka laukkahevonen! Niin me vaan kiidettiin metsien läpi. Eikä se koskaan kompastellu tai osunu mihinkään. Ties tasan tarkkaan mihin laittaa jalat ja mikä reitti olis hyvä. Vähän niiku joku vainukoira..” Pojan katse oli ihaileva “Niin, ehkä sen olis sellaseenki voinut opettaa. Sain ottaa sen aina Dumstrangiin mukaan. Siellä se tykkäs ko me mentiin aina pitkille maastokävelyille. Välillä vaan tiputin ohjat ja harjoittelin loitsuja samalla ko Vääpeli käppäili turvallista reittiä minne lystäs.”
Albus liikahteli taas. “Hmm. Kuulostaa siltä, että Vääpeli oli hieno hevonen-” Gellert kääntyi riuhtaisten Albusta päin. “No eikö! Se oli maailman paras heppa! Ei toista sellasta ole koskaan ollut olemassa! Rohkeampi ko Bucephalus, nopeampi ko Marengo.” Hänen hymynsä ulottui korvasta toiseen ja hänen kasvonsa olivat aika lähellä Albuksen omia. Ääni takertui hieman kurkkuun “N- niin, tuota-” Gellert katseli häntä säihkyen, “Entä ne maljakot?”

Gellertin ilme valahti ja hän käänsi kasvonsa huoneen ovea päin. “En mä muista.” Albus nielaisi. Jokin maljakoiden varastamisessa häiritsi häntä juuri sillä hetkellä ylitsepääsemättömän paljon. Gellert oli ennenkin maininnut jotain taskuvarkauksista tai lunttaamisesta, mutta ei ollut ennen kertonut suoraan tarinoita. “Niin. Et muista?” “No just niin. En muista.”

Gellert päästi huokauksen “Etkö sä yhtään kuunnellut ko kerroin Vääpelistä?” Albus jähmettyi Gellertin kääntyessä jälleen häntä päin, hivuttautuen niin lähelle, että heidän polvensa koskivat. “Jäit kiinni vaan siihen maljakkohommaan. Siitä on jo aikaa.” Gellert ravisti päätään ja hiussuortuva hipaisi Albuksen olkapäätä “Kyllä mä sen ymmärrän. Sä oot aina eläny tietynlaista elämää ja mulla meno on ollu toisenlainen. Voi olla että me ollaan liiankin erilaisia ja et meidän-”
“Niin, tuota noin, onko sinulla Vääpelistä kuvaa?” Oli Albuksen vuoro keskeyttää. Hänen naamansa oli punainen. Hän tunnisti tuon äänensävyn, ja tiesi että..

Albus ei tietenkään halunnut, että mistään maljakoista tulisi mitään turhaa riitaa. Ja olihan hän ollut tahditon. Gellert oli selvästi halunnut puhua hänelle rakkaasta Vääpelistä, ei muistella mitä joidenkin ökyrikkaiden turhille koriste maljakoille oli käynyt.
Gellert hymyili taas ja Albus tunsi helpotusta, vaikka tuon sydän hakkasikin hieman lujempaa. Oliko siltä vältetty?

Gellert otti taikasauvansa taskustaan ja heilautti sitä. Kuului naks ja hänen oikeassa kädessään oli rypistynyt, liikkuva valokuva. Siinä hän seisoi kermanvaalean, aika pullean hevosen vieressä. Albus siristi silmiään kuvalle.

“Siinä se on. Vääpeli. Kaunein ja uljain tamma, joka on koskaan kaviollakaan Euroopan maalle astunut.” Hänen äänensä tihkui ylpeyttä. Albuksen kasvoille ilmestyi hymy.

“Oliko Vääpeli poni?”

“Mitä sä just äsken mulle sanoit?”

“Se on aika lyhyt sinuun verrattuna-”

“Vääpelin säkä oli tasan sataviisikymmentäkaksi senttimetriä, eli se ei ollut poni vaan pieni hevonen!” Gellert veti kuvan pois Albuksen näkökentästä. Albus hytkyi ja yritti pidättää naurua.

 “Mietin vain, että olisit kiitänyt pensasaitojen läpi ja karannut virkavallan kynsistä vähän jollain isommalla-”
“Se oli Haflingerin hevonen!”

****
Yhdeltätoista Albus kapusi sängystä ylös. Hän katui, ettei vokalisoinut huoliaan Gellertin nykyistä ja menneisyyden käytöstä kohtaan heti heidän suhteensa alkumetreillä.



Gellert heräsi vasta neljältä päivällä, ja teki niin lattialla lojuvien tyynyjen päältä.
“Huomenta,” Albus tervehti krapulasta ähkivää poikaa kirjoituspöytänsä äärestä.

Hyvää huomenta jumalauta. Gellert maistoi suussaan kitkerä maun. Jeesus mikä ilta.
Hetken Gellert vain makasi teltan lattialla ja yritti tasata jyskyttävää päätään.
Huhhuh. Jaaha. Nonniin. Muistoja edellisestä illasta oli niukasti tarjolla. Baarissa Italialaisen noidan kanssa juttu luisti, pari suukkoa tuli vaihdettua. Hän sai myytyä sen ikivanhan ja heille turhan riimukirjan. Taisivat kaikki tulot mennä baarimikon taskuun. Joku maahinen tarjosi kaikille läsnäolijoille jotain todella vahvaa juotavaa. Hän taisi kävellä takaisin teltalle.

Jotain muuta olisi hyvä muistaa. Olivatko hän ja Albus taas riidelleet? Tuskinpa. Hänelle oli toivotettu hyvät huomenet ja Gellert näki silmäkulmassaan hänen taikasauvansa vieressä punaisen, kokkareisen taikaliemiputelin: krapulalääkettä. Ei, riitaa ei tainnut olla, kun häntä hemmoteltiin näin. Gellert ojensi puutunutta kättään rohdosta päin.

Liikkeestä heräten, kahdeksan viiriäistä siirtyi lattialla makaavan pojan kyljestä irti. Ne jäivät seisomaan, edelleen yhtenä rykelmänä, hiljaisesti katsellen Gellertiä. Gellert katsoi takaisin, ällistyessään ne nähdessään.

“Albus?”
“Niin?”
“Miks meidän teltassa on viiriäisiä?”

Albuksen suunnalta kuului epämääräistä paperien kohinaa. Kysymyksen ja vastauksen välillä oli selvä tauko. “Sinä toit ne eilen tänne. Annoit ne minulle lahjaksi.” Gellert otti rohdoksen käteensä, nousi istumaan, avasi putelin ja kulautti omenalta maistuvan, limaisen lääkkeen kurkustaan alas. Kuului äänekäs huulten maiskautus sekä “Aijaa.”

Jaaha. Silleesti. Mahtavaa. Eilen ei riidelty, mutta jotain hiton viiriäisiä hän oli tuonut telttaan. Mikä pahinta, ne katsoivat häntä odottavasti. Kuusitoista mustaa silmää napitti häntä. Olivatko ne nukkuneet hänen vieressään? Miksi linnut haluaisivat nukkua hänessä kiinni? Gellert nousi seisomaan. Päänsärky oli hellittänyt mutta maailma silti keikkui ja muljahteli. Hänestä kuului ärinää ja raskaita askelia vaatekaappia päin.

Mitä ikinä oli tapahtunutkaan, Gellert halusi ennen asian selvittämistä peseytyä, syödä ja juoda kahvia. Se oli todetusti paras taktiikka näiden temppujen jälkeen. Onneksi Albus ei ollut heti sättimässä häntä, kuten sen yhden baarikaverin visiitin jälkeisenä aamuna. Luojalle kiitosta se muikkeli oli puhunut vain venäjää, eikä ymmärtänyt kun vihainen Albus itkuhuusi luottamuksen pettämisestä ja suurista tunteistaan.

Vaatekaappi oli taas sekaisin. “Vitun kiva tätäkään ei oo siivottu,” Hän mutisi vetäessään käsivarsilleen sattumanvaraiset housut ja vihreän pellavapaidan. Kirjoituspöydän äärestä saattoi kuulla, kun joku niiskaisi hiljaa.

Puhtaat vaatteet kourassaan Gellert käveli teltasta ulos viileään ilmaan. Teltan vasemmalla puolella oli siinä kiinni oleva, erillinen rakennelma, jossa sijaitsi huussi, vesipiste ja pieni sauna. Hän käveli kuusiovesta läpi laatoitetulle, koppimaiselle vesipisteelle. He eivät olleet vielä keksineet miten ylläpitää veden lämmitystä, vaikka jatkuva vesitaika oli onnistunut. Gellert muisti tämän täyttäessään ämpäriään ja tajutessaan jättäneensä taikasauvansa telttaan.

Lisää ärinää ja ähkimistä, kun taipale takaisin teltalle suoritettiin. Viiriäiset olivat edelleen samassa paikassa. Gellert seisoi niiden edessä ja katsoi niitä alaviistoon äkäisyyden hautuessa.

Hän ei pitänyt siitä, että töppäilyjen muistutukset jäivät lojumaan lähettyville. Albuksen kanssa lauantaina solmittavat sovinnot sujuivat niin aina paremmin. Esimerkiksi suolakurkkupurkki tapahtumaketju sovittiin nopeasti, sillä siitä ei jäänyt sotkuja joita olisi pitänyt myöhemmin noteerata (humalassa ei saa taikoa, mutta puhdistusloitsu ei onneksi ole kovin hankala). Se lauantai Oslossa, kun Gellert oli edellisenä iltana ostanut kännissä hyvin kalliin ja väärennetyn riimukiven, oli taas todellinen työmaa selvittää. Riimukivi oli sievästi maannut pöydällä, lisäten riitaan  lisää vettä myllyyn jokaisella olemassaolon sekunnillaan.

Gellert nappasi kaksi viiriäistä. Ne eivät tapelleet vastaan. Mikä idea näissäkin nyt oli ollut? Gellert kirosi tyhmiä ideoitaan ja Albusta, joka ei ollut estänyt häntä.
“Aijotksää vaan istua siellä?”

“No mitä sinä haluat että teen?” Albus ei puhuessaan nostanut katsettaan kirjastaan.

 Jaaha. Tosi kiva. Hän ei vai osannut arvioida, mitä tehdä?

“Jospa vaikka auttaisit?” Kuppi oli menossa nurin. Hänellä ei edelleenkään ollut paitaa päällä. Oliko se liikaa haluta peseytyä ja syödä?  Ja miksi hän esittää ettei tiedä mistään mitään?? Hän aina leveilee miten monta palkintoa akateemisesta osaamisestaan on voittanut! Saatanan ärsyttävä-

“Missä?”

“No voi jumalauta!” Gellert menetti hermonsa, tömistelu ovelle ja heitti kaksi viiriäistä teltan oviaukosta pihalle. Hän kääntyi takaisinpäin ja potkaisi matkallaan satunnaista matka-arkkua, joka lojui sopivasti hänen jalkansa ulottuvilla. Albus hätkähti tuolissaan ja käänsi päänsä vihdoin toista poikaa päin.

“Auttaisit vaikka näiden helvetin viiriäisten kanssa! Mä haluan ne täältä ulos!”

“Selvä.” Albus oli siinä samassa noussut ylös ja lähestymässä lintuja. Gellert nosti taikasauvansa lattialta ja lähti takaisin vesipistettä päin. Ennenkuin hän pääsi ovelle asti, viiriäiset oli nostettu taian avulla ilmaan.

“Katoppa ei ole niin saatanan vaikeeta!” Gellert huusi rynniessään ulos.

Ulkona kaksi heitettyä viiriäistä oli jäänyt teltan eteen tuijottamaan tapahtumia. Ne välttivät jalkoihin jäämisen vain täpärästi.
Kuusiovi avautui ja paukahti voimakkaasti kiinni. Vesihana aukesi ja Gellert mutisi loitsun, jonka avulla uusi vesi, joka valui ämpäriin, oli lämmintä. Tuohduksissaan hän ei heti nauttinut lämpimän veden puhdistavasta hivelystä tai palasaippuan vaahdosta. Pienet oksennuksen jämät valuivat vesikauhallisten mukana lattiakaivoon. Hiki ja siihen tarttunut pöly lähtivät, jättäen tilalle ihanan raikkaan ihon.

Pesun aikana kiihkeys vaihtui inhottavaksi, poreilevaksi ahdistuksen ja häpeän yhdistelmäksi.
Vapaamuotoinen suihku oli valmis alle kymmenessä minuutissa. Gellert pesi vielä hampaansa ja vaihtoi vaatteensa. Hän oli valmis. Valmista tuli. Nyt syömään. Nyt pitäisi nousta, kävellä keittiöön ja häärätä siellä.

Vesipisteen kaakelit eivät kuitenkaan päästäneet poikaa ylös. Gellert istui märällä lattialla, hiukset kosteina. Hän katseli seinää.
Tekosyitä ei ollut. Ei tänäänkään. Syitä ehkä, mutta ei sellaisia joilla teot voitaisiin oikeuttaa. Gellert tiesi sen, oli tiennyt jokainen lauantai.

Alussa Albus oli ollut helppo saada leppymään. Mahdollinen ero piti vain mainita ja virheet olivat puolimatkassa maton alle. Hänellä ei silloin ollut asiasta huonoa omaatuntoa, mutta ajan kanssa se kaikki vaivasi Gellertiä yhä enemmän. Ei hän halunnut..

Mutta se oli hankalaa! Häntä ärsytti.

Lattiakaivon reunalle oli jäänyt jumiin pieni kokkare yrjöä, johon Gellert oli naulinnut katseensa. Ei hän halunnut tätä suhdetta menettää.
Vesipisteellä oli kulunut aikaa puolisen tuntia. Lopulta Gellert kuitenkin löntysti telttaan keittämään kahvia, ohittaen nurmella hääräävän kumppaninsa.



Kaikki linnut oli saatu teltasta ulos, mutta ne eivät suostuneet hajaantumaan takaisin luontoon. Albus raapi päänahkaansa taikasauvansa kärjellä ja yritti keskittyä asiaan. Hän oli laittanut jalkaansa kengät ja harkitsi, että veisi linnut kylään.
Yöllä lintuja oli ollut tusina. Nyt niitä oli vain kahdeksan. Linnut vaikuttivat ennen nukkumaanmenoa villeiltä ja hän oli nähnyt kun yhdestä oli pompannut kirppu.

“Mikseivät ne lähde?” Albus hypähti ja älähti. Gellert seisoi hänen vieressään kahvia juoden. Hän ei enää löyhkännyt tai vaikuttanut nopealla silmäyksellä vihaiselta.
“Säikäytit minut.” Albus totesi hieroessaan niskaansa.

Miten lähestyä tilannetta? Hänen aiempi, rauhallinen ja tyhmää esittävä taktiikkansa oli johtanut siihen, että Gellert potkaisi matka-arkkua. Huutamisessa hän jäisi aina kakkoseksi. Itkeminen tai loukkaantumisensa esilletuonti ei ollut herättänyt Gellertissä moneen kuukauteen katuvaa reaktiota.
Katsellessaan viiriäisiä, Albus päätti ojentaa kapulan kokonaan Gellertille. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut puolustaa kunniaansa, tai olla se ainoa, joka yhä uudestaan ja uudestaan yritti korjata suhteen rakoja.

Gellert ryysti kahvia, toinen käsi lantiollaan. Albus räpäytteli turvonneita silmiään hiljaa, melkein nauttien niiden kirvelystä. Pitkään hetkeen kukaan ei sanonut mitään.
“Pitäiskö ne vaan jättää tänne ulos? Ne varmaan häipyvät ko yö tulee.”
“Selvä.”