Harry Potter -ficit > Hunajaherttua

Hortonomiaa, herbologiaa ja Hermione (S, Neville/Hermione, 3/3)

(1/4) > >>

sugared:
Ikäraja: S
Fandom: Harry Potter
Tyylilaji: fluffy
Paritus: Neville/Hermione
Kirjoittajalta: Hyvää joulua ja hyvää syntymäpäivää, Nevilla! <3 Tästä olisi siis tulossa 3-osainen, fluffyinen ficlet-sarja, yhdistetty joulu- ja synttärilahja. Toivottavasti tykkäät!

Joulukadun sulkeudutta voi siirtää Hunajaherttuaan, kiitos!


1. Hortonomiaa
Kynttiläin liekit lepattivat iloisesti, ja ikkunoiden takaa avautui lumen saartama Tylyahon kylänraitti. Joulukoristeet kimmelsivät pehmeässä valossa, ja heleän vaaleanpunaiset hyasintit levittivät huumaavaa tuoksuaan huoneisiin. Hermione oli käpertynyt samettipintaiseen nojatuoliin hyvän ystävänsä, siis paksun kirjan kanssa. Vieressä höyrysi mukillinen kuumaa kaakaota, johon hän oli viikonlopun kunniaksi lorauttanut tilkan konjakkia. Vain yksi esti häntä uppoamasta tarinoiden maailmaan, ja sai hänet vähän väliä kohottamaan katseensa kirjasta.

Nevillen pienestä työhuoneesta oli kuulunut tuntien ajan pergamentin rapinaa ja armotonta niiskutusta. Hermione kuunteli otsa huolestuneessa rypyssä, miten velho taas kerran niistää töräytti äänekkäästi. Siinä, että Nevilleen oli iskenyt jokin flunssa, ei sinänsä ollut mitään kummallista – tähän aikaan vuodesta virukset levisivät Tylypahkassa siinä missä jästikouluissakin. (Hän itse sairasti tietenkin mieluiten lomalla niin, ettei työaikaa mennyt hukkaan.) Tämä tauti oli kuitenkin hämmästyttävän sitkeä, eikä ottanut taittuakseen. Eikä Neville hänen maanitteluistaan huolimatta suostunut lähtemään parantajan pakeille. Hänen keittämänsä kynsilaukka-inkiväärihaudukkeen tämä sentään oli juonut. Hampaat irvessä, mutta minkäs teet – eihän lääkkeessä voinut olla tehoa, jos se ei maistunut pahalta. Hermione oli hermostunut toden teolla, kun isoäidin reseptistäkään ei ollut sulkemaan valuvaa nokkaa.

Hermione laski kirjansa ja tassutteli villasukkasillaan työhuoneen ovelle. Neville istui työpöytänsä ääressä selkä kumarassa ja tarkasti yrttitiedon esseitä. Hän painoi liinaa tiukasti vuotavaa nenäänsä vasten. Neljäsluokkalaiset olivat uurastaneet ahkerasti tehtävän parissa, ja olisi varsin viheliäistä, jos räkä tahrisi pergamentin.
”Kulta, sinun pitäisi levätä”, Hermione sanoi pehmeästi ovensuusta. Sulkakynä rahisi, ja velho malttoi tuskin vilkaista häntä.
”Ei minua mikään vaivaa”, Neville mumisi tukkoisella äänellä ja niisti sitten jälleen kerran niin, että ikkunalasi helisi.
”Anna minun edes mitata, onko sinulla kuumetta”, noita pyysi kuulostaen niin kertakaikkisen surkealta, että Neville armahti hänet.
”Olkoon menneeksi”, Neville huokaisi ja käänsi tuolinsa Hermionea kohti. Noita ravisti elohopeamittaria ennen kuin sujautti sen villapaidan alle Nevillen kainaloon. Hänen sydäntään lämmitti, että Neville käytti uskollisesti hänen kutomaansa villapaitaa, vaikka sen hihat olivat eripituiset ja rinnan kohdalle kirjottu rupikonnakin muistutti enemmän vihreää sarvikuonoa kuin Trevoria.
”Ei kuumetta”, Hermione sanoi kulmat kurtussa. Neville kohautti olkiaan ja oli palaamassa esseiden pariin, kun noita tarttui hänen käteensä.
”Älä yritäkään sanoa, että kaikki hyvin! Jos tuo niiskutus ei ala huomenna helpottaa, me lähdemme Pyhään Mungoon, ja sillä sipuli!”
Neville katsoi tyttöystäväänsä pitkään. Noidan posket punottivat ja silmissä paloi. Neville tunsi tuon ilmeen. Hän tiesi, ettei Hermione luovuttaisi, ennen kuin olisi selvittänyt asian perin pohjin.

”Minun pitää kertoa sinulle jotakin”, hän sanoi ja painoi katseensa hämillisenä syliinsä. Hermione säikähti velhon outoa äänensävyä. Hänen kätensä oli liukumaisillaan pois, kun Neville äkisti puristi sitä kiihkeästi.
”Minä olen allerginen hyasinteille!”
Sen sanottuaan Neville olisi mieluusti vain tuijottanut työhuoneen lattialistaa, kunnes kiusallinen hetki olisi ohitse, he molemmat ehkä kuolleet vanhuuteen ja pöly laskeutunut arkun kannelle. Mitä tahansa, kunhan hänen ei olisi tarvinnut katsoa Hermionen pettymyksen synkistämiä kasvoja. Pian pettymys kuitenkin vaihtui jonkinlaiseksi nolouden ja närkästyksen sekaiseksi irvistykseksi.
”Mikset sinä sanonut mitään?” Hermione parahti ja väänteli käsiään. Hän oli ostanut hyasintin torilta, ajatellut kukkien ilahduttavan Nevilleä.
”En halunnut pahoittaa mieltäsi”, Neville sanoi nöyränä, katse noidan varpaita viistäen. ”Tiedäthän, ei sellaisen mieltä halua pahoittaa, jota rakastaa.”
Hermione huokaisi, puhalsi ulos kaiken ikävän. Hän kumartui painamaan suukon Nevillen punoittavalle nenälle.
”Tiedän.”

Thelina:
Tässä oli hauskoja ja söpöjä yksityiskohtia, kuten Hermionen paras ystävä kirja, hänen neulomisharrastuksensa (hauskaa että se on jatkunut niiden onnettomien kotitontun hattujen jälkeen ;D) ja Nevillen hyasinttiallergia. Pidin talvisesta tunnelmasta ja luen mielelläni seuraavatkin osat! Olen kyllä tykästynyt Nevilleen viime aikoina ja hän sopii hyvin Hermionen pariksi :)

Sokerisiipi:
Aww, olipas valloittava aloitus! Hermione ja Neville on parituksena yllättävän toimiva, kovin tasapainoinen jollakin tavalla. On niiin Nevilleä kärsiä pahasta allergiasta hiljaa vain, koska ei halua pahoittaa Hermionen mieltä, voi toista <3 Tässä oli ihanan jouluiset, mutta ei överit fiilikset, kuvailut ja tunnelmoinnit. Kiitos, jään seuraamaan!

hiddenben:
Vaikka joulu oli ja meni, tämän jouluiseen tunnelmaan oli ihana sujahtaa :) Huomaan, miten itse hieman vierastan Neville/Hermionea, mutta pidin tästä siitä huolimatta! Tykästyin myös noihin hassuihin, mutta lempeisiin yksityiskohtiin Hermionen kirjasta, villapaidasta ja siitä, kuinka ikkunalasi helisee Nevillen niistäessä :D Tästä tuli hurjan kotoisa tunne ja mietin, ovatko Hermione ja Neville Tylypahkassa vai asunnossaan jossain päin Tylyahoa?

Neville oli kovin oma itsensä tunnustaessaan allergiansa ja vältellen sitten Hermionen katsetta. Jotenkin hellyyttävä reaktio ja varsinkin ajatus siitä, että Neville mieluummin odottaa, kunnes kiusallinen hetki olisi ohitse, he molemmat ehkä kuolleet vanhuuteen ja pöly laskeutunut arkun kannelle, sai hymyilemään :D Hermione oli myös tuttu oma itsensä, kun yrittää niin itsepäisesti pitää Nevillestä huolta ja on jo pakottamassa Pyhään Mungoon diagnosoitavaksi.

Mukavaa, että tähän on tulossa vielä kaksi osaa lisää! Ehkä totunkin Hermione/Nevilleen tämän seurauksena, saa nähdä :) Kiitos jo tästä ensimmäisestä osasta!

sugared:
Theilina: Kiitos kommentistasi, ihanaa kun pidit! :) Heheh, musta Hermionen hahmossa on ihanaa, miten sinnikkäästi hän jatkoi neulomista, vaikka oli siinä aikas surkea. Toivottavasti pidät lopuistakin osista, vaikka talvisesta Tylyahosta siirrytäänkin toisenlaisiin maisemiin!

Sokerisiipi: Sinulle myös iso kiitos kommentista! Mäkin näen, että Hermione ja Neville voisivat parhaimmillaan täydentää toisiaan ja toisaalta kasvaa ja kehittyä yhdessä ihmisinä.

hiddenben: Kiva että uskaltauduit lukemaan, vaikkei Neville/Hermione olekaan suosikkisi! Toivotaan, ettet näiden myötä ainakaan ala paritusta vihata, hehe. Ihana kuulla, että hahmot olivat sinusta omia itsejään, ja että tykkäsit yksityiskohdista ja tunnelmasta! 1. osa sijoittui Nevillen ja Hermionen asuntoon Tylyahossa. Tajusin vasta kommenttisi luettuani, että kyllähän Tylyahon raitti tosiaan voisi näkyä koulullekin. :D

Kirjoittajalta: Oikein hyvää uutta vuotta kaikille! Siirrytäänkin sopivasti joulun tunnelmasta ihan toisenlaisiin maisemiin! Vehkaa mä metsästän, tahdon saada suuren, enkä pelkää ollenkaan....


2. Herbologiaa
”Kuule Neville, joko olemme eksyneet, tai se sinun vehkasi on kasvattanut jalat alleen ja juossut karkuun.”
Hermionen sanoja seurasi mahtava läiskähdys, kun hän läimäytti jälleen yhden sääsken pois päiviltä ennen kuin se ehti iskeä imukärsänsä häneen. Hän ei ollut suostunut hieromaan nahkaansa Nevillen tarjoamaa pollomuhkun mätää, joka kuulemma toimi tehokkaana hyttyskarkottimena.
”Se ei kyllä olisi vehkalle lajityypillistä käyttäytymistä”, Neville huomautti mietteliäästi. Hän oli viidakkovaelluksesta niin innoissaan, etteivät häneen tepsineet sen enempää hyttysten kuin Hermionenkaan piikit.

Noita huokaisi ja hieraisi hikeä otsaltaan. Hän ei pitänyt viidakosta, eikä viidakko pitänyt hänestä. Ilma löyhkäsi sammaleelta, märältä maalta ja lahoavalta puulta. Peiliin katsomattakin hän tiesi naamansa kiiltävän kuin olisi rasvannut sen margariinilla, ja kosteus oli saanut hänen kiharansa villiintymään. Punaista, kuivunutta mutaa oli kummallakin kainaloissa asti, eikä Hermione halunnut edes ajatella, kuinka monta juotikasta löytäisi myöhemmin jalkapohjistaan. Ja entä viidakon äänet sitten? Taukoamatonta siritystä, suhinaa, kahinaa ja rapinaa – vähempikin riitti ajamaan hulluksi. Silloin tällöin latvustosta kajahti apinan ulvahdus, tai kaskaat aloittivat korvia huumaavan konserttonsa. Kun Neville oli maininnut lomamatkan Thaimaassa, Hermione oli tosiaan kuvitellut itsensä palmun alle, mutta hieman toisenlaisiin olosuhteisiin. Olisi pitänyt arvata, että Nevillelle lomaviikon kohokohta oli jäljittää harvinaislaatuista vinhavehkaa syvälle koskemattomaan viidakkoon.

Meteli yltyi, kun ilta alkoi hämärtää. Täällä, päiväntasaajan tuntumassa, yö pimeni nopeasti kuin mustepulloon hyppäisi. Hetken kuluttua he eivät enää erottaisi nenänpäätään pidemmälle.
”Aurinko laskee pian”, Hermione sanoi. ”Meidän pitäisi palata takaisin.”
He olivat saaneet majapaikastaan porttiavaimen, joka singauttaisi heidät hetkessä bungalowinsa eteen. Hermione ei malttanut odottaa, että saisi huuhdella pölyn ja liejun vartaloltaan.
”Eihän meidän kannata nyt luovuttaa, kun olemme kerran päässeet näin pitkälle”, Neville sanoi optimistiseen tapaansa. Hän katsoi kompassia, jonka oli tarkoitus opastaa heidät suoraan kasvin luo.
”Näin pitkälle hukkateille! Se, joka myi sinulle tuon kompassinrähjän, nauraa varmaan makeasti partaansa, ja se vehkakin lienee samaa huijausta!” Hermione kimpaantui. Hänen ei ollut tarkoitus korottaa ääntään, mutta hänen jalkojaan kivisti, vatsansa kurisi ja kurkkuaan kuivasi. Vieläpä ajatus yön pimeydessä saalistavista petoeläimistä sai sydämen muljahtamaan.
”Älähän nyt!” Neville sanoi lepytelläkseen. ”Pystytetään leiri, sytytetään nuotio ja katsellaan tähtiä! Siitä tulee romanttista.”
Hermione tuhahti paljonpuhuvasti.

Neville oli kuitenkin oikeassa. He pystyttivät teltan, jonka ympärille Hermione taikoi suojaloitsun pitämään neli- ja useampijalkaiset vierailijat loitolla. Iloisesti loimuava nuotio oli ainoa valopilkku metsän läpitunkemattomassa pimeydessä. Ensimmäiset tähdet rohkenivat esiin piilostaan. Pian tähdistö levittäytyi taivaankuvun ylle kuin säkenöivin jalokivin kirjottu brokadikangas. Kuu loimotti täydellisen pyöreänä ja hopeisena kuin vastakiillotettu sirppi. Kesti hetken ennen kuin Hermione löysi tutut tähikuviot uusilta paikoiltaan.
”Jupiter on kirkas tänä yönä”, noita sanoi maatessaan mukavasti pää Nevillen vatsaa vasten.
”Mitä se tarkoittaa?” Neville kysyi ja tähysti taivaalle otsa rypyssä. ”Matami Punurmio ei koskaan ollut tyytyväinen astrologisiin karttoihini.”
”Se tarkoittaa, että löydät mitä etsit.”
”Todellako?” Neville henkäisi ihmeissään. ”Sehän on hyvä enne!”
Hermione hymyili itsekseen. Hän ei viitsinyt muistuttaa, että uskoi ennustuksiin yhtä paljon kuin Joulupukkiin. Hän painautui velhon hikistä vartaloa vasten, ja pian he nukahtivat sylikkäin sammakoiden kurnutuksen tuudittamina.

Hermione luuli heränneensä rötöstelevän apinan huutoon, mutta hieman tokeennuttuaan hän tajusi Nevillen hihkuvan innoissaan teltan takana.
”Mitä nyt?” hän kysyi kömmittyään ylös. Aurinko oli vasta kipuamassa aamunkajon kynnyksen yli, ja ilma oli kerrankin miellyttävän viileää. Hermione harppoi harmaan hämärän läpi ja löysi Nevillen ihailemasta upeasti kukkivaa kasvia.
”Tämä se on! Kaakkois-Aasian vinhavehka! Ja vielä kukkivana! Oi, mikä onnenkantamoinen!”
Hermione katseli, kuinka Neville mittaili, tutkaili ja silitteli tohkeissaan vehkan valtavia lehtiä. Hän ei voinut vastustaa suupieliään nykivää hymyä. Joskus päämäärä oli matkaa tärkeämpi.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu