Harry Potter -ficit > Pimeyden voimat
Perinnöllistä | Tom Valedro | S, muunneltu canon | 3/3
hiddenben:
Nimi: Perinnöllistä
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: drama, valedromainen synkkyys, muunneltu canon
Paritus: yksipuolinen Valedro/OC
Haasteet: Sana/kuva/lause10 #2 sanalla viekas, FF1000 sanalla portviini (toinen osa)
Yhteenveto: Onko se kohtalon ivaa, että itse Hepzibah Smithin sukulainen on eksynyt tähän kurjaan liikkeeseen juuri minun työvuoroni aikana?
A/N: Mietin tekstiä Feikkisuhdehaasteeseen ja tajusin, että kukapa muukaan olisi sopiva esittämään olevansa ihastunut tai edes kiinnostunut kuin itse Tom Valedro. Tämä teksti on muunnelma canonista, kertoen erilaisen version siitä, miten Tom Valedro tutustui Hepzibah Smithiin – naiseen, joka huhujen mukaan omisti Puuskupuhin kupin. Kirjoitan harvoin minä-kertojan näkökulmasta, mutta vaihdettuani kertojan näkökulmaa muutamankin kerran tajusin, että Valedro toimii parhaiten minä-kertojana. Kuulen mielelläni, millaisia ajatuksia teksti herättää!
PERINNÖLLISTÄ
OSA YKSI
Kuuntelen Borgin & Burkesin liikkeen hiljaisuutta. Se on painostava. Se on kuvottava, turhauttava ja saa minut voimaan pahoin.
Annan katseeni kiertää liikettä ja sinne kerääntynyttä rojua. Hyllyittäin esineitä, joita Borgin on kerännyt matkoiltaan Iso-Britanniassa ja sen ulkopuolella, vakuuttaen yhteistyökumppaninsa niiden arvokkuudesta.
Tosiasiassa yksikään kirotuista kynttiläjaloista, valikoivasti myrkyllisistä keittiöveitsistä tai kantajansa lumoavista kaulakoruista ei ole paljonkaan arvoinen, mutta parempaakaan ei ole tarjolla.
Ei ainakaan näillä hyllyillä.
Nojaan myyntitiskiin ja katson ilmassa leijailevia pölyhiukkasia. Seinäkello kertoo työvuoroni viimeisen tunnin alkavan muutaman minuutin kuluttua. Sitten saan palata kirjojeni pariin jälleen yhden hyödyttömän päivän jälkeen.
Katseeni osuu vasempaan etusormeen ja siinä olevaan sormukseen. Se on muistutus suunnitelmastani: kuinka pitkälle olen jo päässyt, mutta myös kuinka pitkälle minun on vielä päästävä. Tukahdutan ärsyyntyneen tuhahduksen.
Jos vain olisi jokin muu keino päästä Hepzibah Smithin luo, käyttäisin sen. Vanhan rouvan puheille ei kuitenkaan pääse noin vain enkä ole vielä keksinyt, miten pääsisin naisen kanssa tekemisiin mahdollisimman hiljaisella, näkymättömällä tavalla. Mutta hänen luokseen minun on päästävä. Seurapiirikuningattarella on nimittäin se, mitä olen yrittänyt löytää jo muutaman vuoden ajan: Salazar Luihuisen medaljonki. Isoisäni typeryyttään menettämä perintöesine, joka veriperintönä kuuluu minulle eikä kenellekään muulle.
”Valedro!”
Burken luja, kylmä ääni keskeyttää minut turhauttavista ajatuksistani. Tuo pahanilmanlintu. En vaivaannu kohtaamaan esimiestäni muuten kuin päätäni kääntämällä, edelleen myyntitiskiin nojaten.
”Niin, herra Burke?”
”Pyyhi pölyt, jos et mitään muuta hyödyllistä tänään tee.”
Jos Burke kiinnittäisi huomiota työntekijäänsä, hän näkisi valkoiseksi muuttuneet rystyseni. Mies on kuitenkin liian tyhmä nähdäkseen mitään muuta kuin kaljuunapinot työpöydällään, sivukaupalla kirjanpitoa ja inventaarioita.
Burke on juuri sellainen idiootti, jolta vaikuttaakin. Sellainen, joka myy aidosti arvokkaita esineitä ihmisille, jotka eivät osaa niitä arvostaa. Kuten hän möi esi-isäni medaljongin Hepzibahin hupakolle, liian helposti ja halvalla – ja kaiken lisäksi vielä puuskupuhille.
”Valedro! Kuulitko?”
Mutta minun on pidettävä työni, kunnes olen saavuttanut tavoitteeni. Sitten voin vaikka murhata Burken keskellä päivänvaloa, jos haluan. Siihen asti joudun kuitenkin nöyrtymään vanhan miehen katseen alla.
”Kyllä, herra Burke.”
Vedän taikasauvani kaavun sisäpuolelta ja alan kulkea hitaasti seinien viertä, pyöräyttäen sauvaa kerta toisensa jälkeen äänettömän loitsun pyyhkiessä esineiden päältä pölyä. Se lienee yksi harvoista työsuhteeni hyvistä puolista: hiljaiset tunnit ovat antaneet mahdollisuuden harjoitella äänettömiä loitsuja. Toistaiseksi ne ovat olleet viattomia, jopa hellyttäviä luonteeltaan, mutta ehkä pääsen pian hyödyntämään taitojani myös hieman vakavammin otettavissa loitsuissa.
Kun olen päässyt vaatimattomassa tehtävässäni kaupan puoliväliin, toinen esimieheni, Borgin, kävelee liikkeeseen sisälle. Borgin on näistä kahdesta pienempi paha: alkoholisoitunut velho, joka tuskin tekee vapaa-ajallaan muuta kuin ihailee muutamia kirottuja kalleuksiaan.
Mutta aika ajoin mies tuo mukanaan jotain arvokasta, ja tällä kertaa hän tuntuu löytäneen jotain.
”Valedro”, Borgin murahtaa. ”Missä Burke on?”
”Takahuoneessa, sir. Tekemässä inventaariota.”
Borgin puuskahtaa ja kävelee laahaavin askelin liikkeen läpi myyntitiskin takana olevalle ovelle. Ennen kuin hän katoaa sisään, hän käskee minua pysymään kuuloetäisyyden ulottumattomissa.
Nyökkään – mutta se on kuin kutsu, liian houkutteleva jäädäkseen hyödyntämättä.
Odotan, kunnes mies katoaa takahuoneeseen ja palaan sitten myyntitiskin taakse. Teen taikasauvaani kääntäen pienen viillon äänimuuriin, jonka Borgin on takahuoneeseen loitsinut. Pieni hymynkare eksyy kasvoilleni – pimeän taikuuden kirjoista löytyy kaikenlaista kiinnostavaa, kun niitä selaa tarpeeksi pitkään.
”Kuule, Burke”, Borgin mutisee työkumppanilleen, mutta kuulen jokaisen sanan selvästi. ”Kuulin taas samaa huhua Malfoyn omaisuudesta.”
”Taasko sitä samaa humpuukia kupista?” Burke äyskähtää. ”Abraxas Malfoy ehkä väittää omistavansa kaikenlaista, mutta hän ei mitenkään voi olla kupin omistaja. Kaikki tietävät, että Puuskupuhin perintökuppi siirtyy perijältä toiselle. Aivan kuten se pahuksen näkymättömyysviitta.”
”Se vasta onkin humpuukia”, Borgin sanoo kuulostaen loukkaantuneelta. ”Minun mielestäni meidän pitäisi tutkia asiaa, yrittää saada selville, jos Malfoylla todella on se. Kuppi vasta onkin arvokas!”
Vaikka tiedänkin, ettei Malfoy mitenkään voi omistaa kuppia, kuulisin mielelläni Borginin huhuista lisää, mutta silloin liikkeen ovi avautuu kilahtaen päästäen sisään joulukuisen kylmää ilmaa. Suoristan selkäni ja kaapuni, vien taikasauvan takaisin kaavun sisään ja asetan kasvoilleni kohteliaan, mitäänsanomattoman hymyn.
Sisään astuneen nuoren naisen kasvoja peittää kaavun huppu, jonka tämän on nostanut päälleen suojaamaan lumipyryä vastaan. Keltaisella reunakuvioinnilla koristeltu musta kaapu on kallista tekoa: sen sisäpuolella on lämpöloitsuja, jotka pitävät kylmän kaukana ja herjasuojia pitämässä odottamattomat hyökkäykset loitolla. Herjasuoja on ehkä odottamaton lisä, muttei yhtään typerä idea Iskunkiertokujalla – varsinkaan naiselle.
Kun tulija laskee huppunsa, seuraan hänen epävarmaa katsettaan, joka kiertää liikettä. Sitten hänen silmänsä pysähtyvät minuun.
”Hyvää iltapäivää”, sanon automaattisesti. ”Voinko olla avuksi?”
Nainen katsoo minuun hetken aikaa epäröiden. Sitten hän kysyy:
”Onko jompikumpi esimiehistäsi paikalla?”
”He ovat valitettavasti palaverissa tällä hetkellä.”
Helpottuneisuus näkyy naisen kasvoilla hetken ennen kuin tämän ilme muuttuu jälleen varautuneeksi. Alan jo miettiä, mitä nainen liikkeessä tekee, kun hän esittää asiansa.
”Olen tullut hakemaan tädilleni varattua esinettä”, naisen katse kiertää jälleen liikettä kuin etsien jotain, kuin hän ei uskaltaisi katsoa minua suoraan silmiin. ”Hopeista tansaniittiriipusta.”
”Tarkoitatte kai Muuttujan riipusta”, korjaan kohteliaalla äänensävyllä, etsiessäni myyntitiskin takana olevasta kauppakirjasta kyseistä varausta. ”Riipus henkilölle, joka etsii mielen, jopa sielun muutosta. Sanotaan jopa, että se auttaa kantajaansa kehittämään havaintokykyään ja…”
Kohotan katseeni nopeasti takaisin naiseen, kun löydän varauksen tehneen nimen. Onko se kohtalon ivaa, että itse Hepzibah Smithin sukulainen on eksynyt tähän kurjaan liikkeeseen juuri minun työvuoroni aikana?
”Sanoisin, että tätini on ennen kaikkea kiinnostunut kehittämään vaistojaan, oppimaan lukemaan ihmisiä paremmin”, nainen naurahtaa ja katsoo minuun silmiään pyöräyttäen. ”En tiedä, miten hän uskoo riipukseen niin vahvasti.”
”Ettekö te sitten usko?”
Nainen katsoo minuun hetken silmiään siristäen ennen kuin kysyy hymyillen:
”Löysitkö varauksen, herra Valedro?”
Hän yllättää minut jälleen ja tällä kertaa reaktioni tuntuu näkyvän kasvoistani, sillä nainen naurahtaa lempeästi.
”Olitte johtajapoika, kun minä opiskelin neljättä vuotta Tylypahkassa. Kaikki tiesivät sinut, tietävät edelleen – koulun kunniapojan.”
En pidä tavasta, jolla nainen minua puhuttelee, mutta näen liian paljon mahdollisuuksia hänen kiinnostuksessaan jatkaa keskustelua kanssani, että jätän kiusoittelun huomioimatta. Sen sijaan siirryn myyntitiskin takaa sen eteen, päästen melkein kosketusetäisyydelle.
Nainen pitää kiinni katseestani.
Rohkeaa.
”Saisinko tietää, kuka olette, kun tunnet minut näin hyvin?”
Nainen katsoo minua hetken keltaisenruskeilla silmillään ennen kuin vastaa, kätensä ojentaen.
”Olen Vanessa Smith.”
Smith – ehdottomasti Hepzibahin lähisukulainen. On melkein mahdotonta uskoa näin hyvään onneen. Tartun naisen lämpimään käteen ja puristan sitä kevyesti.
”Mukava tavata, neiti Smith”, sanon ja jatkan hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Käyn hakemassa Muuttujan riipuksen. Pieni hetki.”
Jätän Smithin itsekseen liikkeeseen ja ohitan huoneen, jossa Borgin ja Burke tuntuvat edelleen keskustelevan Borginin löydöistä tietämättä siitä, että liikkeeseen on eksynyt tärkeä asiakas. Laskeudun rappuset alakertaan ja etsin oikean arkun, joka sisältää Smithin varaamaan riipuksen. Nopealla sauvanliikkeellä poistan arkkua ympäröivät suojausloitsut ja otan sen mukaani takaisin yläkertaan.
En kuitenkaan ole riittävän nopea, sillä poissaoloni aikana esimiesteni palaveri on päättynyt ja Burke on löytänyt Smithin. Kuulen vain muutaman sanan miehen matalalla äänellä puhuttuja sanoja liikkeen muista kalleuksista ennen kuin astelen kuuluvin askelin asiakkaani luo.
”Haluatteko nähdä riipuksen ennen kuin otatte sen mukaanne, neiti Smith?”
Jätän huomiomatta Burken mulkaisun. Mies ei luota tärkeimpiä asiakkaitaan käsiini, Smithin ehdottomasti lukeutuessa niihin. Sen takia en ole saanut tavata Hepzibah Smithiäkään henkilökohtaisesti – Burke on pitänyt huolta siitä, että sopii tapaamiset liikkeessä aina silloin, kun olen poissa.
Mutta nyt hän vetää lyhyemmän korren, vihdoin.
Smith kuitenkin pudistaa päätään nopeasti.
”Ei kiitos. Tätini pyysi minua olemaan mahdollisimman ripeä varauksen hakemisen kanssa. Hän ei halua, että oleskelen Iskunkiertokujalla pidempää kuin on pakko. Tiedättehän, herra Burke”, Smith hymyilee Burkelle, jonka tuima katse tuntuu pehmenevän hieman naisen edessä.
”Täysin ymmärrettävää”, vastaan ja katson sitten kelloa. Mitä mielenkiintoisimmilla kohtaamisilla on uskomaton vaikutus ajan kulumiseen: huomaamatta viimeinen työtuntini on päättymäisillään. ”Voisin saattaa teidät takaisin Viistokujalle, mikäli se sopii teille, neiti Smith. Työvuoroni on juuri päättymässä.”
Burke on jo älähtämässä jotain, typerä mies, mutta Smith ehtii ensin.
”Miksi ei, herra Valedro. Mutta pyydän, olkaa nopea tai lähden ilman teitä.”
Naisen leikittelevä sävy ei jää minulta huomaamatta. Nyökkään ja katoan takahuoneeseen hakemaan talvikaapuni ja työsalkkuni. Tässä naisessa on jotain houkuttelevaa. Varsinkin tämän käytös, joka on yllättävän uhkarohkeaa – se voi tosin koitua hänen kohtalokseen, jos tilanne etenee niin pitkälle, kun toivon. Mutta nyt, toistaiseksi, annan tapahtumien edetä omalla painollaan.
Kun palaan takaisin liikkeeseen, Burke on jättänyt Smithin yksin, ja nainen odottaa minua ulko-oven vieressä. Ojennan käsivarteni, johon Smith tarttuu hansikkain suojatuilla käsillään, ja me astumme yhdessä Iskunkiertokujalle.
Yllättäen tavoitteeni tuntuu olevan lähes käsin kosketeltavan lähellä.
Thelina:
Tämä kuulosti todella kiehtovalta ja tarina kyllä imaisi heti mukaansa! Täytyy sanoa, että olet taitava kirjoittamaan sellaisista hahmoista, joista yleensä vähemmän kirjoitellaan. Minäkertoja tosiaan sopii tähän todella hyvin, tuo jotenkin kaikki Tomin ajatukset, pitkästymisen ja pohdinnat vieläkin lähemmäksi. Hänestä oikein huokuu se, että hän aikoo päästä tavoitteeseensa keinoja kaihtamatta.
Luciusta jäin miettimään, kun hänet tuolla mainittiin, että minkä ikäinen hän mahtaa tässä olla, entä Valedro? Mutta jos kerran muutenkin on muunneltu canon niin eipä sillä niin väliäkään, vaikka heidän iät ei täsmäisi.
Kiitos tästä, vahva aloitus ja jään ehdottomasti seuraamaan mitä seuraavaksi tapahtuu!
hiddenben:
Thelina, kivaa, että tartuit tähän ja ensimmäinen osa nappasi mukaansa! Tämän kirjoittaminen on ollut todella erilaista kuin minkään muun aikaisemman tekstin, mutta toivottavasti viihdyt tämän toisenkin osan kanssa. Huomautuksesi Luciuksesta oli oivallinen! Nimittäin: Valedro on tässä noin 20-vuotias, mikä tarkoittaa siis sitä, että Lucius Malfoy on vasta nuori eikä ainakaan Malfoyn kartanon herra. Muutin siis mahdollisen kupin omistajaksi Abraxas Malfoyn, Luciuksen isän. Hyvä, että tarkensit – ja kiitos kommentista! :)
A/N: Tämä toinen osa on pidempi ja Vanessan näkökulmasta kirjoitettu, jossa nähdään, millainen Valedro osaa halutessaan olla. Tämä osa osallistuu myös FF1000-haasteeseen sanalla portviini. Lukuiloa :)
OSA KAKSI
”Kutsukaa minua Vanessaksi, herra Valedro. Pyydän”, haen sanojani, yrittäen selittää vastapäätä istuvalle kavaljeerilleni ajatuksiani. ”Neiti Smith… En pidä siitä.”
”Siinä tapauksessa voit kutsua minua… Tomiksi.”
Miehen silmissä ei näy lämpöä, kun tämä lausuu nimensä, mutta sinutteluun siirtyminen on helpotus. Katselen ympärilleni kahvilassa, jonne Tom on minut tuonut. Paikka sijaitsee Viistokujasta kauempana olevalla kadulla, jolla lähinnä vain rikkaammat ja korkeassa asemassa olevat velhot ja noidat liikkuvat. Olen käynyt kadulla muutaman kerran äidin ja tädin kanssa, mutten kertaakaan täällä. He varmasti huokaavat ihastuksesta, kun kerron Tomin vieneen minut tänne.
Korkeat holvikatot muistuttavat kristillisistä kirkoista, ja sisään tulvii valoa, vaikka ulkona on harmaa joulukuinen sää. Pöytien ääressä istuvat noidat ja velhot ovat pukeutuneet hienompiin kaapuihinsa, joiden kiiltävät kankaat hehkuvan tummia sävyjä. Keskustelu kaikkialla on hiljaista, kuin mutinaa, kuiskauksin vaihdettuja kauppasalaisuuksia ja salassa allekirjoitettuja sopimuksia.
Tajuan, että paikan tunnelma ei olekaan niin eloisa ja mukava kuin ensin ajattelin. En tiedä, viihtyisikö täti täällä sittenkään. Mutta minä viihdyn – tunnen, kuinka ihoani kihelmöi, kuinka jännittävältä kaikki katseet, kuiskaukset ja eleet tuntuvat. Koko kahvila on täynnä salaisuuksia ja minä voisin kuulla ne kaikki, jos haluaisin.
Minulla on kuitenkin seuraa – mielenkiintoinen, älykäs, ehkä hieman vaarallinen seuralainen. Kääntäessäni katseeni kahvilasta Tomiin tajuan, että mies on katsellut minua intensiivisesti koko ajan. Hymyilen, ja hetken kuluttua tämä palauttaa hymyni. Sitten meidät keskeytetään.
”Mitä teille saisi olla?”
Tarjoilija katsoo meitä odottavaisesti, innokkaasti. Katson Tomiin, joka ei irrota katsettaan minusta vastatessaan tarjoilijalle.
”Minulle lasi portviiniä. Neiti Smithille…”
”Pala sacherkakkua, kiitos”, sanon, hymyillen tarjoilijalle. ”Kaksi haarukkaa. Ja kupillinen kahvia, kiitos.”
Tom katsoo minua hieman ärsyyntyneesti, mutten anna sen häiritä. Sen sijaan kohotan kulmiani ja kysyn leikkisästi:
”Mitä, etkö pidä sacherista?”
Hetken hiljaisuus, arvioiva katse.
Ihmettelen sitä, ehdin jo hieman huolestua, mutta sitten Tom hymähtää.
”Luulin, että puuskupuhit juovat vain teetä.”
”Niin kaikki luulevat”, naurahdan. ”Mutta kyllä meistä löytyy rohkeutta rajumpaankin menoon. Jopa portviinin juomiseen keskellä päivää, jos tilanne sellaista vaatii.”
”Todistatko sanasi saman tien?” Tom kysyy eikä minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin hymyillä ja nyökätä.
Leikkisä keskustelu muuttuu vakavammaksi, kun Tom pyytää minua kertomaan itsestäni. Silloin tunnen sen saman jännityksen värähtelevän vatsanpohjassani, jonka tunsin Tomin saattaessa minut Viistokujalle ja tämän kysyessä, jos hän saisi viedä minut kahville lähipäivinä.
On edelleen lähes mahdotonta uskoa, että istun yhdessä Lontoon taikamaailman hienoimmista kahviloista yhdessä Tylypahkan kunniakkaimman oppilaan, Tom Valedron kanssa. Miten tämä edes saattoi kiinnostua minusta lyhyen sananvaihtomme aikana?
Otan huikan portviiniäni (kahvi on jo alkanut jäähtyä juomakelvottomaksi) ja lasken kakkuhaarukan lautaselle ennen kuin vastaan.
”Olen lähes seitsemäntoista vuotta vanha ja viimeinen vuoteni Tylypahkassa on puolivälissä. Päiväni kuluvat pitkälti S.U.P.E.R.-kokeisiin opiskellessa sekä johtajaoppilaan vastuutehtävien hoitamisessa. Vapaa-ajallani viihdyn Sairaalasiivessä avustamassa matami Pomfreytä, opettelemalla parannusloitsuja. Minulla ei ole sisaruksia, sen sijaan minulla on viisivuotias gäätä”, selitän ja kohotan katseeni vasta lopuksi seuralaiseeni.
Tämän suupielet kohoavat pieneen hymyyn, mutta ne eivät täysin tavoita miehen tummanruskeita silmiä. Olenko hänen mielestään tylsistyttävä? Pitäisikö minun tilata toinen portviini?
”Mielenkiintoista”, Tom sanoo, ja helpotus saa hermostuksen katoamaan rinnastani. ”Mitä haluat tehdä Tylypahkan jälkeen?”
”En ainakaan Pyhään Mungoon, jos sitä ajattelet”, sanon nopeasti, johon Tom vastaa huvittuneella kulmakarvan kohotuksella. ”En usko, että pystyisin. Haluan mieluummin matkustaa, nähdä uusia paikkoja ja ehkä tehdä jatko-opintoja ulkomailla. Egypti on esimerkiksi taikaparantamisen johtavia maita, mutta olen ymmärtänyt, että myös Islanti voisi olla harkitsemisen arvoinen. En halua jäädä tänne, en ainakaan vielä.”
Keskustelemme hetken Päivän Profeetassa mainituista taikaparantamiseen liittyvistä tutkimuksista, mutta huomaan nopeasti, ettei parantaminen ole Tomille tuttu aihealue eikä tunnu herättävän erityisen paljon uteliaisuuttakaan.
Mies kuitenkin yllättää minut seuraavilla sanoillaan:
”Meillä on paljon yhteistä, eikö olekin, Vanessa?”
”Kuinka niin?”
”Olemme molemmat johtajaoppilaita, jotka ovat kasvaneet ilman sisaruksia. Sinä tunnut olevan erittäin älykäs ja kypsä ikäiseksesi”, Tom vastaa, portviinilasiaan heilauttaen. Katson lasin sisällä pyörivää kellanruskeaa nestettä, sen hypnotisoivaa liikettä. ”Eikä tietenkään sovi unohtaa, että meillä molemmilla on vahvat sukujuuret.”
Huomautus on odottamaton. Jopa uskalias.
Vaikka moni tietääkin minun sukuni polveutuvan Helga Puuskupuhista, moni ei koe asialliseksi keskustella aiheesta. Se on asia, jonka kaikki tietävät, mutta josta ei puhuta. Mutta…
”Hetkinen, tarkoitatko, että…”, aloitan, mutta jään hakemaan soveliasta tapaa esittää kysymykseni. ”Ymmärränkö oikein, että olet sukua Salazar Luihuiselle?”
Jos aavistukseni pitää paikkaansa, nämä treffit muuttuvat yhtäkkiä vielä paremmiksi.
Tom katsoo minua hetken tarkkaavaisesti silmiin ja –
hetken tunnen oloni oudoksi, kuin en kykenisi täysin hallitsemaan ajatuksiani, mutta –
outous katoaa kuitenkin vain muutamaa sekuntia myöhemmin.
Näen vain Tomin rentoutuneet kasvot, kuinka tämän sormet ovat edelleen portviinilasin jalan ympärillä, kuinka neljäkymmentä vuotta vanha jälkiruokaviini pyörii hitaasti pienen lasin sisässä. Kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ehkä ei tapahtunutkaan?
”Kyllä, se pitää paikkaansa, Vanessa”, Tom vastaa. ”Olen sukua Kolkoille, joiden verilinja voidaan jäljittää yhteen Tylypahkan perustajista. En ole kertonut asiasta monellekaan, mutta sinun kohdallasi…”
Katson Tomia odottavaisesti.
”On vain mielenkiintoista tavata toinen samankaltainen”, mies sanoo ja kohauttaa olkapäitään kuin yrittäen kietoa kohteliaisuuden välinpitämättömyyteen. Seuraavat sanat kuitenkin kertovat jotain muuta. ”Sinä olet mielenkiintoinen nainen, Vanessa.”
Tunnen lämmön poskissani ja hymyilen, mutta en jätä miehen katsetta.
”Voisin sanoa samaa sinusta, Tom. Olet täynnä yllätyksiä.”
Tom hymähtää ja kulauttaa sitten portviinilasinsa pohjat yhdellä huikalla. Yllättäen mies nousee seisomaan, ilmeisesti valmiina lähtemään. Yritän hätäisesti miettiä, pitäisikö minunkin juoda viinini loppuun, entä viimeiset palat kakkua, mutta Tom seisoo jo vieressäni kättään ojentaen.
”Haluaisin näyttää sinulle erään paikan, Vanessa. Se on minulle tärkeä.”
Tomin ääni on intensiivinen, ojennettu käsi jännittynyt. Katson ympärilleni. Vain muutama kahvilan asiakkaista tuntuu huomanneen äkillisen muutoksen keskustelusta toimintaan. Nostan servietin sylistäni pöydälle ja tartun Tomin käteen.
”Näytä minulle”, sanon hiljaisella äänellä noustuani seisomaan.
Aivan kuin me kaksi vaihdamme samanlaisia salaisuuksia kuin muut meitä ympäröivissä pöydissä. Tomin silmät ovat jännittyneet, innostuneet ja hänen huulillaan kareileva hymy tarttuu minunkin kasvoilleni.
Tom auttaa talvikaavun päälleni ja odottaa kohteliaasti, kun vedän mustat nahkahansikkaat käsiini. Niiden sisäpuolella oleva keltainen vuori pitää käteni lämpimänä lämpöloitsun avulla, samanlainen loitsu on kaapuni sisävuoressa sekä saapikkaissani. Kaavussa on herjaloitsukin, vaikka se olikin mielestäni liioittelua. Täti ei kuitenkaan suostunut kuuntelemaan vastalauseitani vaan maksoi ylimääräiset kaksikymmentä kaljuunaa moniulotteisesta herjaloitsusta.
Annan miehen johdattaa itseni kädestä pitäen kahvilasta Viistokujalle ja edelleen hiljaiselle sivukadulle, jolla ei ole liiketoimintaa. Sitten tämä tarttuu molempiin käsiini, vetäen minut aivan lähelleen.
”Luotatko minuun?” Tom kysyy hiljaisesti, vain mutisten nämä kaksi yksinkertaista, mutta latautunutta sanaa. Mitä tätikin sanoisi, huomaan ajattelevani, mutta sitten suljen silmäni ja annan miehen painaa huulensa omiani vasten.
Sama outo tunne valtaa mieleni enkä hetkeen ajattele mitään, mutta se lienee osa suudelman vaikutusta. En edes kykenisi ajattelemaan, vaikka haluaisin, mutta sitten –
Tom ei kysy enää mitään vaan kaikkoontuu sivukadulta, pitäen käsistäni tiukasti kiinni. Portviinin lämpö vatsanpohjassani muuttuu epämiellyttäväksi, mutta nopeasti laskeudumme hallitusti upottavaan maahan.
Katson jalkojeni alla olevaa märkää hiekkaa, ja Tom vetää minut kauemmas lähestyvän aallon roiskeilta. Kylmä meri-ilma piiskaa kasvojani, lennättäen hiuksiani irti kampauksesta. Tom vetää talvikaapuni hupun hiusteni suojaksi ja lämpö leviää kehooni.
”Kiitos”, sanon ja yritän hengittää syvään, koota ajatukseni suudelman ja ilmiintymisen jäljiltä. Tom ei kuitenkaan katso minua vaan on suunnannut katseensa kallioseinämään, joka kohoaa kauempana. Seuraan hänen katsettaan, mutta en ymmärrä, mitä minun pitäisi nähdä muuta kuin myrskyisänä vellova harmaa meri ja rosoiset, ajan ja luonnon muokkaamat kalliojyrkänteet.
”Näetkö tuon?” Tom sanoo, astuen lähemmäs minua ja kohottaen sormensa kohti jyrkännettä. ”Siellä on pieni, lähes huomaamaton halkeama. Tunnistat sen tummemmasta väristä.”
Siristän silmiäni ja lopulta uskon näkeväni kohdan, jota kohti Tom osoittaa. Nyökkään ja tämä ottaa vahvan otteen käsistäni. Kaikkoonnumme uudelleen. Portviini pyörähtää jälleen vatsanpohjassa ja pidän silmiäni muutaman sekunnin kiinni välttääkseni oksennusrefleksiä. Tom naurahtaa ja avaan silmäni.
Olemme luolassa.
Kosteus yrittää tunkeutua viittani alle. Merisuolan hajuun on sekoittunut jotain muuta, mitä en tunnista, mutta en pidä siitä. Tom ei tunnu huomaavan mitään vaan johdattaa minut syvemmälle luolaan, pois veden lähettyviltä.
”Tom, mitä…?”
”Haluatko nähdä jotain todella epätavallista, jotain jännittävää?”
On kuin minua johdatteleva mies olisi nuorentunut usealla vuodella, kuin tämä olisi muuttunut teinipojaksi, jonka lempiaktiviteetteja on kepposten tekeminen ja sääntöjen rikkominen. Aivan kuin luolassa oleminen olisi oikeasti kiellettyä ja me kaksi olemme täällä juuri nyt, rikkomassa sääntöjä.
Epämiellyttävä tunne vatsanpohjassani sanoo, ettei minun pitäisi jatkaa, että minun pitäisi pyytää Tom viemään minut takaisin. Tom tuntuu huomaavan epäröintini ja astuu lähemmäs.
”Mikä sinua huolestuttaa, Vanessa? Etkö halua vähän seikkailua tarkkaan varjeltuun elämääsi?”
”Minä…”, hapuilen, mutta Tom tarttuu kädellään leukaani ja kohottaa sitä ylöspäin.
”Ei sinulle käy kuinkaan, puuskupuh. On vain yksi asia, mikä saattaa vähän sattua, mutta se on kaiken arvoista. Lupaan sen. Eikä siitä jää pysyvää jälkeä.”
Ei. Sano ei. Kieltäydy. Sitten –
Sama outo tunne.
Portviini oli huono idea.
Se on ainoa ajatus, johon kykenen tarttumaan, mutta kun luovun siitä, rohkeus on löytänyt tiensä mieleeni ja ajatukset kieltäytymisestä ovat painuneet jonnekin näkymättömiin, kauas tästä hetkestä.
”Hyvä on.”
Luolan seinässä on pieni, huomaamaton ovi, jonka luo Tom vie minut epäröimättä askelissaan. Yritän katsoa jalkoihini välttääkseni kompastelua, mutta syvemmällä luolassa on yhä pimeämpää. Kun katson ylös, huomaan Tomin käsissä pienen tikarin, jonka hän ojentaa minulle.
”Luola vaatii vierailijoiltaan pienen uhrauksen. Minä olen jo antanut omani, mutta sinä olet uusi. Pieni viilto riittää”, mies sanoo viileällä äänellä.
Tunnistan vatsanpohjaani kouraisevan pelon, mutta en osaa epäröidä.
Osaan vain toimia.
Otan tikarin Tomilta ja teen pienen viillon vasempaan käteeni. Kipu saa minut inahtamaan, mutta puristan käden kiinni nopeasti helpottaakseni kipua. Tom ottaa käteni – pelko sisälläni muuttuu hieman kevyemmäksi – ja vie sen kiville oven edustalla. Muutama pisara verta tippuu kiville ja yllätyksekseni pieni ovi avautuu, vieden vierailijansa pimeyteen.
Kun Tom päästää irti kädestäni, otan oikealla kädellä taikasauvani kaavun kätköistä ja mutisen nopean parannusloitsun viiltoon. Katson tarkkaavaisesti, että viilto sulkeutuu kauniisti eikä jätä arpea. Sitten katson Tomia, mutta tämä on jo kadonnut oven läpi luolan toiselle puolelle.
Vedän syvään henkeä – ja seuraan hänen askelissaan.
”Valois!”
Oven toisella puolella kohtaan mustan järven, joka tuntuu jatkuvan silmänkantamattomiin. Luola on suuri ja sen pimeys tuntuu painavalta, erilaiselta kuin tavallisen yön pimeys.
Veriuhraukset ovat osa pimeää taikuutta, mietin ja tajuan hermostuvani, mutta en voi antaa sen ottaa minusta valtaa – Tom ei saa luulla minun olevan pelkuri, joka antaa pelon ohjata päätöksiäni.
”Eikö olekin upea?” Tom kysyy osoittaen kädellään järveä. Hänen äänessään kuuluu ylpeys. ”Kuvittele, että tällainen paikka löytyy kätkettynä tuollaisen rannan läheisyydestä.”
”Miten ikinä löysitkään tänne”, yritän kuulostaa huvittuneelta, mutta yritykseni epäonnistuu täysin. Tom ei onneksi tunnu välittävän siitä vaan vastaa kysymykseeni, tarjoten tarvitsemani harhautuksen painostavasta pimeydestä.
”Kasvoin orpokodissa, kävimme tuolla rannalla usein kesäpäivinä. Yhtenä päivänä löysin itseni täältä, oven ulkopuolella. Haavoitin käteni ja veriuhraukseni avasi oven. Tämä paikka on täynnä muinaista taikuutta – en voinut pysyä poissa.”
Huomaan järven keskellä olevan laakean, kristallimaisesti kimaltelevan kiven, kuin pienen saarekkeen. Värisen pelkästä ajatuksesta joutua uimaan saarekkeelle, mutta silloin Tom kyykistyy vedenrajaan ja nostaa esiin hopeisen kettingin. Hitaasti sitä vetäen pieni vene ilmestyy vedenpinnan alta ja kolahtaa kiviä vasten.
”Haluatko käydä järven keskellä?” Tom kysyy. Miehen ääneen on eksynyt jotain uutta, jotain syvempää ja… synkempää. Mutta innostuneisuudesta jännittynyttä.
Nyökkään ja astun Tomin avustamana veneeseen, istuutuen pienelle penkille.
Mahdumme veneeseen juuri ja juuri, Tom joutuu seisomaan takanani veneen lähtiessä itsestään lipumaan järven tyyntä pintaa pitkin kohti saareketta.
Matka tuntuu kestävän kauan, liian kauan, kuin pimeys ei koskaan luopuisi. Taikasauvan valo ei tunnu valaisevan muutamaa metriä kauemmas – kuin pimeys olisi verho, jonka taakse yritän nähdä.
Kun minusta tuntuu, etten enää halua istua veneessä tai edes olla tämän järven lähettyvillä, olemme saarekkeella ja astun haparoivin askelin pois veneestä.
Kävelen heti saarekkeen keskiosaan mahdollisimman kauas sen reunoista, pois synkän järven pinnasta. Tom seuraa minua ja taikoo meille molemmille pehmeät, tummanvihreät nojatuolit, jotka näyttävät naurettavilta pimeydessä. Hymähdän, ja se saa minut rentoutumaan hieman.
Istumme nojatuoleissamme pitkään mitään sanomatta. Tom katselee ympärilleen tyytyväisenä ja vaikuttaa rentoutuneemmalta kuin kahvilassa tai rannalla, Iskunkiertokujan liikkeestä puhumattakaan.
”Mikä sai sinut hakeutumaan Borginille ja Burkesille töihin?” kysyn, kun pimeys alkaa jälleen tuntua liian ahdistavalta. En voi olla ajattelematta, että järven pinnan alla liikkuu jokin tai joku. Se tuntuu luonnottomalta – mikä kala tai muu veden otus voisi kasvaa näin pimeässä paikassa? “Eikö sinulla ollut mahtavat mahdollisuudet työskennellä jossain muualla?
”Olen aina ollut kiinnostunut esineistä, jotka sisältävät vahvaa taikuutta”, Tom vastaa, hieman hajamielisen oloisena. ”Varsinkin esineet, joilla on vahva tai erikoinen historia, herättävät uteliaisuuteni. Haluaisin ehkä keräilijäksi, joskus tulevaisuudessa, kun rahatilanteeni on parempi ja omistan talon. Mutta toistaiseksi saan paljon nautintoa jo vain siitä, että saan nähdä ja tutkia vanhoja esineitä.”
”Ymmärrän hyvin viehätyksesi”, vastaan. ”Minun tätini on keräilijä, varsin innokas sellainen, kuten varmaan tiedätkin. Muuttujan riipus oli uusin lisä hänen kokoelmaansa.”
Tom kuuntelee tarkkaavaisesti sanojani ja nyökkää.
”Tätisi on arvostettu asiakas liikkeessä. Hän lienee yksi tunnetuimmista taikamaailman keräilijöistä”, Tom kääntää katseensa järven pintaan. “Olet onnekas, kun saat tutkia niitä niin paljon kuin ikinä haluatkaan.”
Naurahdan miehen sanoille ja tämä kääntää jälleen intensiivisen, kaiken näkevän katseensa minuun.
”Olen tutkinut niitä melkein kyllästymiseen asti. Täti ei kuitenkaan lopeta niiden näyttämistä tai niistä puhumista”, sanon silmiäni pyöräyttäen. ”Teillä kahdella olisi paljon yhteistä.”
”Ihanko totta?” Tom kysyy ja hänen silmissään välähtää hetkellisesti jokin. En kuitenkaan jaksa välittää siitä – pidän mieluummin kiinni keskustelustamme, joka saa minut tuntemaan jotain muuta kuin rintakehässä kehittyvän ahdistuksen.
”Hepzibah tosin on hyvin tarkka siinä, ketä kutsuu vieraakseen. Vierailijoita on joskus jonoksi asti, mutta täti ottaa vastaan vain tärkeimmät ja vaikutusvaltaisimmat. Hän on vähän hassu sillä tavoin, mutta sydämellinen ja lempeä siitä huolimatta.”
Hiljaisuus ympärillämme alkaa olla minulle liikaa. Katson Tomiin ja kohottaudun nojatuolista, suoristaen selkäni.
”Voisimmeko palata takaisin Lontooseen? Minun pitäisi ehtiä kotiin päivälliseksi enkä tiedä, mitä kello oikein on. Aika on kulunut niin nopeasti kanssasi, Tom.”
Tom vaikuttaa pettyneeltä, mutta hymyilee minulle kuitenkin.
”Tietenkin, Vanessa. Olen pahoillani, jos olen vienyt aikaasi liikaa.”
Miehen sävy ei tunnu enää aidolta, aivan kuin tämä olisi loukkaantunut äkillisestä halustani lähteä. En kuitenkaan voi olla välittämättä ahdistuksesta ja huonosta olosta, joka tuntuu vallanneen mieleni ja kehoni. Ehkä, kun pääsemme takaisin raikkaaseen ulkoilmaan, voin jälleen hengittää ja ajatella kirkkaammin – pyytää anteeksi käyttäytymistäni.
En puhu mitään, kun Tom auttaa minut veneeseen ja sieltä pois vastarannalla.
Jätämme pimeän järven, sen hiljaisuuden, sen painostavan synkkyyden ja hetkessä Tom on jo ilmiinnyttänyt meidät samaiselle sivukujalle Viistokujan läheisyyteen, josta lähdimmekin. Vasta sitten pystyn täyttämään keuhkoni talven kylmällä, raikkaalla ilmalla. Se tuntuu paremmalta kuin mikään pitkään aikaan, aivan kuin olisin hengittänyt vain huonoa ilmaa koko järvellä käynnin ajan.
Tom katselee minua tarkkaavaisesti, ja yritän hymyillä.
”Minä… Kiitos tästä päivästä, Tom”, sanon ja saan vastaukseksi vaisun hymyn. ”Olen pahoillani, että halusin niin nopeasti takaisin selittämättä, mutta en osaa oikein itsekään täsmentää, mikä sai minut haluamaan pois.”
”Ei sinun tarvitse selittää minulle, Vanessa”, Tom vastaa. En kuitenkaan löydä miehen sanoista etsimääni tunnetta, lohdutusta tai vakuutusta siitä, että kaikki todella on hyvin.
En halua rikkoa tätä ystävyyden alkua – tai miksi sitä ikinä voisikaan kuvailla. Haluan korjata virheeni ennen kuin on liian myöhäistä. Ojennan hansikkaan suojatun käteni ja tartun Tomin paljaaseen omaan. Tunnen miehen käden viileyden lämpöloitsunkin läpi.
”Tom, minulla todella oli mukavaa kanssasi. Haluaisitko sinä…”, mietin nopeasti mielessäni ehdotukseni mahdollisuuksia. ”Jos kysyisin tädiltäni ja hän suostuu – haluaisitko tulla kanssani käymään Hepzibahin luona jonain päivänä?”
Saan Tomin huomion täydellisenä takaisin. Innostuneisuus välkähtää miehen silmissä ja vatsanpohjaani peittänyt pelko muuttuu helpotukseksi.
”Olisi suuri kunnia tavata Hepzibah Smith”, Tom vastaa vakaalla äänellä.
”Lähetän sinulle kirjeen, kun voin ehdottaa päivämäärää”, ilmoitan enkä voi olla hymyilemättä, koko kehoni rentoutuessa. Mikä parasta, Tom vaikuttaa tyytyväiseltä.
Kun olemme eroamassa, painan kevyen suudelman Tomin poskelle. Mies hymyilee kevyesti, lausuu hyvästit ja sitten kävelemme Viistokujalta vastakkaisiin suuntiin.
En näe syytä, miksi täti kieltäytyisi Tomin tapaamisesta.
Mieshän on, jos se todella pitää paikkaansa, Luihuisen perillinen.
Vendela:
Onpa mielenkiintoinen tarina :D Yksi ficcien ehdoton viehätys (romantiikan lisäksi) on vaihtoehtoiset juonikuviot. Oikeastaan on vähän sääli, että näitä kirjoitetaan niin vähän tai sitten minä en ole löytänyt niitä. Mutta kivaa, että olit tarttunut tämmöiseen aiheeseen.
Minä-kertoja toimii (molemmissa luvuissa) hyvin. Itsekin ehkä vierastan usein tuota minä-muotoa (niin lukijana kuin kirjoittajanakin), mutta Valedro on tyyppinä sellainen jolle se kyllä sopii. Se, että jatkoit samaa Vanessan kanssa toimi hyvin, sillä silloin lukijalle jäi kivasti omaa tilaa päätellä mitä Valedro oikein juoni missäkin kohdassa. Jonkinlaista taikuutta tämä tuntui käyttävän naiseen useammankin kerran ja minusta oli hienoa, että se oli tuollaista hieman vaivihkaista, myös lukijan suuntaan. Sillä osan noista hetkistä voi laittaa myös muiden ulkoisten tekijöiden piikkiin.
Ensimmäisessä osassa tuli hienosti esille tuo Valedron itsekkyys ja ajatus siitä, että hän on paras ja täydellisin. Hahmonahan hän ei ole mitenkään mukava tai samaistuttava ja siksi onkin hienoa miten olet onnistunut kirjoittamaan hänestä tällä tavalla. Tarkoitan, että usein hänestä kirjoitetaan huumoria, mutta ainakaan itse en ole törmännyt vakaviin teksteihin, johtuu ehkä siitäkin etten ole kovin ahkerasti sellaisia etsinyt. Ehkä pitäisi antaa tällekin hahmolle mahdollisuus, mutta hän ei ehkä ole tuon fandomin seksikkäimpiä tyyppejä, joten... ;D
Tässä toisessa osassa jäin pohtimaan Valedron motiivia esitellä luola Vanessalle. Ajattelin, että yksi syy oli varmasti se, että Valedro tahtoi saavuttaa naisen luottamuksen että tämä esittelisi hänet tädilleen. Mikä sitten lopulta toteutuikin. Mutta toisaalta luola on niin merkittävä ja salainen osa Valedron elämää, että näinköhän hän antaa Vanessan elää sen jälkeen kun on saanut sen mitä haluaa. Ihan muuten offina tuosta luolasta on pakko sanoa, että olen itsekin joskus miettinyt sitä ja ennen kaikkea että kuka luolan on alunperin luonut/muovannut. Sillä itselläni on sellainen käsitys, että se on ollut tuollainen silloin kun Valedro on löytänyt sen.
Mutta mielenkiinnolla jään odottamaan viimeistä osaa ja sitä kuinka tässä tarinassa käy :)
Vendela
hiddenben:
Vendela, hauskaa, että uskaltauduit lukemaan tämän, vaikka Valedro onkin pääosassa. Hän ei todellakaan ole Potter-maailman seksikkäimpiä hahmoja, mutta on pakko sanoa, että näin inhottavasta hahmosta on ollut yllättävän hauska kirjoittaa. Ilkeyttä ja ylpeyttä saa melkein liioitella ilman, että se menee yli :D Mutta on tätä ollut haastavakin kirjoittaa, joten siksi erityisen mukavaa, että olet viihtynyt tämän parissa! Itse mietin tuon luolan näyttämisen niin, että osittain Valedro kokeilee Vanessan luonnetta ja katsoo, miten tämä reagoi (ehkä mielessään puuskupuhin käännytys?), mutta ehkä eniten Valedro kuitenkin haluaa juuri vakuuttaa/yllättää Vanessan saadakseen tältä arvostusta ja kutsun Hepzibahin luo. Ihan totta muuten, enpä ole miettinyt, kuka luolan alunperin loi! Olen nimittäin ajatellut samoin kuin sinä, että Valedro löysi luolan valmiina. Ehkä joku pimeyden velho ennen Valedron aikaa? Kiitos hurjasti kommentista, oli kivaa lukea ajatuksiasi tekstistä! :)
OSA KOLME
”Tämäkö on itse Luihuisen perillinen!” Hepzibah Smith huudahtaa kotiovensa avatessaan.
Smith puristaa kättäni vielä hetken tätinsä ulko-ovella ennen kuin irrottaa otteensa ja astuu sisään suureen kartanoon.
“Täti, tässä on Tom”, Smith sanoo hymyillen halatessaan Hepzibahia.
Tunnen naisen katseen itsessäni auttaessani kaavun Smithin päältä. Kun kotitonttu on vienyt ulkovaatteemme mukanaan, astun askeleen eteenpäin suuressa eteisaulassa ja ojennan käteni.
”On erittäin suuri kunnia saada tavata teidät, neiti Smith.”
Hepzibah naurahtaa ilahtuneena ja ojentaa kätensä vain kikattaakseen tyttömäisesti, kun kumarrun hipaisemaan naisen kättä huulillani.
”Olet onnistunut löytämään itsellesi todellisen herrasmiehen, Vanessa.”
Katsahdan Smithiin, joka katsoo minuun hymyillen. Tiedän jo hänen ajatuksensa. Minun ei tarvitse tutkia hänen ajatuksiaan lukilitiksen kautta kun jo pelkästään katsomalla hänen ilmeitään voin kertoa, että olen onnistunut hurmaamaan Smithin suvun täysin – sekä nuorimman, suvun tulevaisuuden toivon, että vanhemman, suvun rikkaimman keräilijäsielun.
Hepzibah kutsuu meidät sisälle taloonsa, johdattaen meidät eteisaulasta kaksoisovien läpi oleskeluhuoneeseen, ja käskee meidät istumaan pastellisävyin kirjaillulle divaanille kadoten itse hetkeksi muualle. Minä ja Smith istumme vierekkäin, muttemme koske toisiimme.
Oloni on epämukava.
“Piditkö siitä aikakauslehdestä, jonka annoin sinulle?” Smith kysyy, mutta vastaan vain nyökäten.
Alan jo hiljalleen kyllästyä seuralaiseeni, varsinkin, kun kaikki hänen sanansa ja liikkeensä ovat niin ennalta-arvattavia. Olin ajatellut, että luolan esitteleminen toisi hänestä uusia puolia esiin, mutta ilmeisesti olin väärässä. Smithin mielessä vieraileminen ei tuota enää yllätyksiä, vaan puuskupuh on yhtä helposti luettavissa kuin avoimena oleva kirja.
Ehkä minun olisi pitänyt arvata se eikä edes ajatella, että tässä naisessa saattaisi virrata jotain seikkailullisempaa kuin Puuskupuhin perijättären veri. Mutta ilman häntä en ehkä istuisi täällä – ja ainoa syy, mikä saa minut istumaan paikoillani divaanilla sen sijaan, että yrittäisin saada etäisyyttä seuralaiseeni, on vahva tunne siitä, että olen lähellä esi-isäni perintömedaljonkia. Se on tässä talossa, ehkä jopa tässä huoneessa. Tunnen sen.
On kuin riipus kutsuisi minua tai minä sitä, mutta en osaa täsmentää, missä se on.
”Saako herra Valedrolle olla teetä?”
Sen sijaan olen vieraana teennäisissä teekutsuissa.
Nyökkään kotitontulle ja seuraan katseella, kuinka teekannu nousee ilmaan ja kaataa kuppiini mustaa teetä täydellisesti sitä läikyttämättä.
”Ottaako herra Valedro teehensä sokeria tai maitoa?”
”Ei kiitos, juon sen sellaisenaan.”
”Kiitos, Hokey”, Hepzibah sanoo päättäväisesti, kun kaikki ovat saaneet teekupin eteensä. Kotitonttu kumartaa ja lähtee. Kun ovi sulkeutuu, Hepzibah nojautuu eteenpäin, oranssinpunaisten hiusten melkein koskettaen teekuppiani. ”Ja nyt, Tom, haluaisin kuulla kaiken sinusta.”
Teatteriesitykseni on jatkuttava.
”Ette kai sentään kaikkea, neiti Smith”, vastaan ja annan pienen hymyn kohota kasvoilleni. ”Ehkä te ette kestäisi kuulla kaikkea, mitä olen tehnyt tai sanonut.”
Hepzibah Smith melkein kirkaisee naurusta, tämän valtavan kehon hytkyessä naurun tahtiin.
”Tom, kuinka vanhanaikaisena pidätkään minua! Kyllä minä kestän villejäkin tarinoita, onhan minulla itsellänikin muutama kerrottavana.”
“Täti!” Smithin sihahdus kuuluu vierestäni ja se saa minun suupieleni kohoamaan.
Hepzibahin nauru saa kuitenkin inhon väreet kulkemaan selässäni. Hillitsen kuitenkin ajatukseni ja siirrän ne sivuun, keskittyen huoneessa olevien naisten viihdyttämiseen. Hepzibah kuitenkin jatkaa ennen kuin ehdin alkaa puhua.
”Vanessa on tietenkin kertonut minulle jo paljon. Millaisille treffeille sinä olet hänet vienyt: kahviloihin, elokuviinkin jästimaailman puolelle! Olet melkoinen hurmuri, se ainakin on selvää”, Hepzibah katsoo merkitsevästi siskontyttäreensä, joka tuntuu kiemurtelevan epämukavuudesta. ”Mutta minä haluan tietää enemmän: ketä vanhempasi ovat, mitkä ovat suunnitelmasi tulevaisuudelle? Entä... pitääkö se paikkaansa, että olet sukua itse Tylypahkan perustajalle Salazar Luihuiselle?”
Hepzibah Smith on vielä helpommin luettavissa kuin tämän siskontytär. Nainen tuntuu olevan sulaa vahaa käsissäni, helposti muokattavissa ja valmiina tekemään, mitä ikinä hänelle ehdotankaan. Hänen siskontyttärensä eduksi voin sanoa, että tämä ainakin pistää hieman vastaan ja ajattelee omilla aivoillaan – Hepzibah ei tunnu tekevän senkään vertaa. Sen sijaan nainen tuntuu rakastavan saamaansa huomiota, eikä tunnu välittävän siitä, että hänen kasvoistaan näkyy, kuinka paljon hän rakastaa juoruja ja niiden levittämistä.
”Valitettavasti en koskaan saanut tuntea vanhempiani, neiti Smith”, sanon vakavalla äänellä. ”He kuolivat ollessani pieni. Kasvoin orpokodissa.”
Hepzibah katsoo minuun kasvoillani ilme, jota voisi kutsua sääliksi. Inhon väreet kulkevat jälleen kehoni läpi ja on lähellä, etteivät ne saavuta suupieliäni.
Tämä vierailu tulee viemään minulta vielä paljon energiaa.
”Suunnitelmani tulevaisuudelle ovat vielä epäselvät. Tiedän kuitenkin, että olen erittäin kiinnostunut vanhoista taikamaailman esineistä, joilla on suurempia voimia. Toivon voivani tehdä kyseisistä esineistä osan tulevaisuuden työkuvaani.”
”Tulevaisuudesta ei tiedä kukaan, on vain tämä hetki ja mitä me päätämme sillä tehdä”, Hepzibah tuhahtaa ja iskee minulle silmää. ”Mutta kovin mielenkiintoista, Tom – meillä on paljon yhteistä. Kuten tiedätkin, jaamme molemmat mielenkiinnon vanhoihin taikaesineisiin.”
Nyökkään ja katson naisen rintojen välissä lepäävää Muuttujan riipusta.
”Oletteko tyytyväinen uusimpaan hankintaanne, neiti Smith?”
”Kyllä, kyllä”, Hepzibah vakuuttaa ja ottaa riipuksen rintavaostaan. ”Tunnen jo Muuttujan riipuksen voiman itsessäni. Uskon aistieni tarkentuneen, ja jopa… Aivan kuin se olisi onnistunut herättämään jonkinlaisen kuudennen vaiston sisälläni.”
Hepzibah nojautuu jälleen lähemmäs ja iskee minulle jälleen silmää. ”Kuin pystyisin lukemaan ihmisiä paremmin.”
”Erittäin kiinnostavaa”, sanon kuulostaen vilpittömältä. Tämä vanha rouva ei tosin taida tietää, kuinka vähän riipus oikeasti häneen tuntuu vaikuttavan – mutta vihdoinkin olemme oikeiden asioiden äärellä. ”Uskon, että teitte hyvät kaupat esimiesteni kanssa.”
”Voi, Tom!”, Hepzibah huudahtaa ja nauraa. “Eikä se ollut parhain kauppani niiden vanhojen kurppien kanssa! Tietäisitpä vain!”
Juuri, kun keskustelu on muuttumassa mielenkiintoiseksi, talon kotitonttu astuu jälleen oleskeluhuoneeseen mukanaan kaksi tarjotinta. Hepzibah kääntää huomionsa siskontyttäreensä teehetken ajaksi, ja minä saan mahdollisuuden tutkia olohuoneen kirjahyllyjä ja vitriinejä katseellani.
Jo tässä huoneessa on lukuisia keräilyesineitä – suurin osa niistä mitättömiä, joiden arvo koostuu vain huhuista ja juoruista esineen historiasta, mikä kertoo ehkä riittävästi niiden tämänhetkisestä omistajasta. Katseeni osuu muutamaan esineeseen, joiden taikavoimiin minäkin uskon. En kuitenkaan löydä mitään, mikä minua kiinnostaisi. Sen sijaan huomaan keskittymiseni herpaantuvan jatkuvasti joko Hepzibahin tai Smithin kyselyihin, kosketuksiin tai katseisiin.
Olen onnistunut johdattamaan itseni teepöytään kahden huomionkipeän naisen kanssa.
”Pahoittelen, mutta joudun käyttämään kylpyhuonettanne, neiti Smith. Mistä löydän sen?”
Lähden huoneesta Hepzibahin ohjeet unohtaen ja suuntaan hiljaisin askelin oleskeluhuoneesta aulaan. Sen sijaan, että suuntaisin vasemmalle, josta löydän vieraille osoitetun kylpyhuoneen, käännyn oikealle ja kävelen portaikon alla olevan oven luo.
Se on lukittu, mutta nopea, äänetön loitsu avaa sen ja astun sisään valoja sytyttämättä.
Kun olen sulkenut oven takanani, nopea valois! näyttää, että olen huoneessa, jota on luultavasti aikaisemmin käytetty työ- tai sikarihuoneena. Matalan, pyöreän pöydän ympärillä oleville nahkaisille nojatuoleille on ajan myötä kerääntynyt tavaroita ja laatikoita, kirjoja ja koriste-esineitä. Huoneen seiniä ympäröivät hyllyt ovat myös täynnä tavaroita, lähinnä rihkamaa. Jopa joulukoristeita.
Nyrpistän melkein huomaamatta nenääni – huone täynnä rojua, paitsi että… Jokin saa minut pysähtymään paikoillani, tunnustelemaan ilmaa. Huoneessa on nimittäin jotain arvokkaampaakin. Jotain, jolla on oikeita voimia. Alan kävellä ympäri huonetta, seuraten pitkin hyllyjen viertä ja tunnustelen, käytän aistejani, jopa vatsanpohjassa olevaa tunnetta. Jossain täällä on jotain, mutta onko se etsimäni vai jotain muuta?
”Emäntä sanoo, että herra Valedron sopii tulla takaisin katsomaan valokuvia”, kotitontun kuiva ääni keskeyttää minut kesken askeleen.
Käännähdän ympäri ja katson edessäni olevaa olentoa. Sen sanat ovat kohteliaat, mutta katse… Saan olla varovainen tämän olennon kanssa. Sillä tuntuu olevan paremmat vaistot kuin emännällään.
”Olen pahoillani, Hokey”, sanon. ”Taisin kääntyä väärään suuntaan heti alusta alkaen, mutta löytäessäni tähän huoneeseen… En voinut sille mitään, täällä oli liikaa mielenkiintoista nähtävää.”
Kotitonttu on hetken hiljaa, kuin miettien sanojani. Sitten tämä nyökkää:
”Hokey ymmärtää hyvin, herra Valedro. Emäntäkin viettää tässä huoneessa tunteja.”
”Kiitos huolenpidostasi, Hokey. Osoittaisitko minulle oikean suunnan kylpyhuoneeseen?”
Kun palaan oleskeluhuoneeseen, Smith on intoutunut selittämään tädilleen S.U.P.E.R.-kokeista ja valmisteluistaan niihin. Hepzibahin huomio herpaantuu siskontyttärestään kuitenkin heti, kun astun sisälle ja innostus valtaa vanhan naisen kasvot.
”Tulithan sinä vihdoin takaisin, Tom! Ehdin jo pelästyä, että eksyit.”
”Kotitonttusi pitää minusta erinomaista huolta, neiti Smith”, vakuutan istuutuessani divaanille Smithin viereen. ”Valitettavasti suuntavaistoni tuntuu olevan toivoton.”
”Onneksi yksinkertainen suuntaloitsu auttaa sellaisissa asioissa”, Hepzibah pyyhkäisee ilmaa kädellään. ”Ja onneksi luihuisilla on paljon muita erinomaisia, kunniakkaita piirteitä, jotka korvaavat puuttuvan suuntavaiston. Kerropa nyt, Tom, äläkä enää vitkuttele: oletko todella Luihuisen perillinen, kuten siskontyttäreni minulle on kertonut?”
”Täti, saat sen kuulostamaan siltä kuin olisin juoruillut”, Vanessa huudahtaa noloutta äänessään.
”Olihan se juoru, Vanessa hyvä”, Hepzibah toppuuttelee. ”Mutta olen kiitollinen siitä, että kerroit. Teit siis hyvän teon. Syyttä tunnet huonoa omaatuntoa pahasta tavastasi, kultaseni.”
Sitten huomio on jälleen minussa. Yskäisen ja hymyilen sitten varautuneesti.
”Kyllä se pitää paikkansa, neiti Smith. Esi-isäni todella on Salazar Luihuinen.”
Hepzibah Smithin silmät loistavat innostuksesta. Tämä tuntuu hypähtelevän istuallaan kykenemättä hillitä iloaan.
”Mikä kunnia saada sinut vierailulle kotiini, Tom! Esittelisin sinut mielelläni ystävilleni, kun tulet käymään luonani jokin toinen kerta.”
Nyökkään. Hepzibah innostuu miettimään ääneen seuraavia teekutsuja, ja käytän hetken katsoakseni Smithiä. Tämä pyöräyttää silmiään ja äännehtii hiljaisesti anteeksi, johon vastaan pienellä hymyllä ja pään pudistuksella. Tämä on nimittäin parasta, mitä minulle on tapahtunut hetkeen. Pääsen vihdoinkin projektissani eteenpäin, jos vain vaistoni osuu oikeaan ja löydän etsimäni tästä talosta.
Lopulta Hepzibah asettaa suunnitelmansa tuleville teekutsuille sivuun ja hakee sen sijaan valokuva-albumin. Odotan jo näkeväni kuvia naisen lapsuudesta tai nuoruudesta, mutta yllätyn silminnähden tajutessani, että valokuva-albumi on täynnä Hepzibahin omistusesineitä.
Yllättyneisyyteni ei jää kummaltakaan seuralaiseltani huomioimatta.
”Jos haluat, voin myös hakea vauva-albumin katsottavaksi, Tom”, Smith kiusoittelee. Hepzibahin tyttömäinen nauru särkee korviani. Hymähdän ja pudistan päätäni.
”Toivottavasti ette loukkaannu, kun sanon, että selaan mieluummin tätä kuva-albumia.”
Saan vastaukseksi pelkkää naurua, ja Hepzibah alkaa selittää omistamiensa tarinoiden taustaa sekä taikavoimia kuva kerrallaan. Siedän tämän hölmöjä kommentteja ja merkitseviä katseita albumin loppuun asti toivoen parasta, mutta jään kaipaamaan yhtä ainoata esinettä albumista.
Medaljonkia ei näy yhdessäkään kuvassa. Ilmeisesti minun on otettava tilanne omiin käsiini.
”Muistanko oikein, neiti Smith, että esi-isäni medaljonki siirtyi omistukseenne jonkin aikaa sitten?”
”Muistat aivan oikein, Tom”, Hepzibah vastaa salaperäisellä äänellä. ”Ja se on minulla edelleen.”
Kumarrun lähemmäs pitäen katseeni naisessa. Hepzibah vastaa katseeseeni – jos uskaltaisin ottaa riskin, tutkisin Hepzibahin ajatuksia nähdäkseni, mitä nainen ajattelee, mutta en halua vaarantaa mahdollisuuksiani. Eihän sitä koskaan tiedä, jos Muuttujan riipus vaikka huomaisikin käytökseni. Mutta sitten Hepzibah nappaa itselleen voileivän tarjottimelta ja kikattaa.
”Mutta ei sokeria suun täydeltä, Tom”, nainen sanoo ja toruu sormellaan. ”Haluanhan sinut vierailulle vielä uudelleen.”
Niiden sanojen johdattamana minä ja Smith nousemme divaanilta ja palaamme eteisaulaan. Kotitonttu tuo ulkovaatteemme, ja puettuamme päällemme kumarran kevyesti nyökäten Hepzibahille.
”Kiitos teestä, neiti Smith, ja että esittelitte minulle kokoelmanne, vaikkakin vain valokuvien muodossa.”
”Älä kuulosta niin pettyneeltä, Tom”, Hepzibah heristää sormeaan. ”Olen luvannut sinulle teekutsut ystävättärieni kanssa, ja he ovat vaikutusvaltaisia ihmisiä. Saatat luoda hyviä kontakteja seuraavan kerran, kun tapaamme.”
“Oli ihastuttavaa tavata teidät, neiti Smith. Olen kiitollinen Vanessalle, että hän halusi esitellä meidät.”
Tartun vielä kerran Hepzibahin käteen suudellakseni sitä. Tunnen pienen paperilapun karheuden, kun se vaihtaa omistajaa naisen kädestä omaani. Vien käteni kaavun sisään, jätän paperilapun sisätaskuun ja ojennan sitten käteni Smithille. Sanomme hyvästit Hepzibahille ja astumme ulos pimentyneeseen iltaan.
Tämä seuraa meitä eteisaulan ikkunasta ja vilkuttaa, kun käännymme katsomaan.
Kävelemme hetken hiljaisuudessa kohti porttia, jonka toisella puolella voimme kaikkoontua Viistokujalle. Olen luvannut viedä Smithin kahville – lupaus, jota kadun nyt, kun palaisin mieluummin kotiin tekemään enemmän taustatyötä. Medaljonki on melkein käsissäni ja ajatus siitä saa koko kehoni väreilemään.
”Oliko sinulla mukavaa, Tom?” Smith kysyy ja painaa suudelman poskelleni.
”Oli”, sanon ja puristan toisella kädelläni Smithin käsivartta. ”Minulla oli oikein mukavaa.”
Kun pääsemme kahvilaan ja jään hetkeksi yksin Smithin käydessä naistenhuoneessa, luen Hepzibahin antaman paperilapun.
Olet tervetullut uudelleen Tom. Tällä kertaa haluan, että olemme kahden. Aion nimittäin näyttää sinulle esi-isäsi medaljongin lisäksi jotain muutakin, joka on vähintään yhtä arvokas kuin medaljonkini.
Sinun,
H.S.
Kyllä, ajattelen mielessäni.
Tämä vierailu oli oikein mukava ja onnistunut.
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
Siirry pois tekstitilasta