Originaalit > Pergamentinpala

Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 32/32

<< < (2/12) > >>

hiddenben:
Äh, jäipä oikein harmittamaan, ettei tässä luvussa päästy vielä taloon sisälle! Tässä tapahtui kyllä paljon, mutta ei päästy oikein vielä eteenpäin. No, ehkä seuraavassa luvussa! Tässä oli kuitenkin paljon viihdyttäviä kohtauksia ja hahmotkin rakentuvat hiljalleen monipuolisemmiksi – vaikka monen kohdalla onkin vielä paljon kysymysmerkkejä niin kuin Ada lopussa miettii :D

Tykkäsin erityisesti Neviksen ja Freyan välisestä dialogista, nämä kaksi tuntuvat sopivan hyvin yhteen – työparina siis! Freya on niin lapsenmielinen, mutta samalla äkkipikainen ja temperamenttinen, että hän sopii hyvin tasapainottamaan Neviksen rentoa suhtautumista kaikkeen. Toisaalta tuntuu siltä, että Nevis ei ehkä ole niin rento kuin miltä hän vaikuttaa... Saa nähdä ;)

Tämä kohta oli hienosti kuvailtu, loi hienon mielikuvan Neviksestä ja kuinka tämä liikkuu:


--- Lainaus ---Nevis liikkui ääneti ja kevyesti kuin aave. Hän halasi rakennuksen seinämää, varjot ystävinään.
--- Lainaus päättyy ---

Jotenkin mietin, että jäikö minulta jotain huomaamatta tässä luvussa vai oletko jättänyt rivien väleihin vinkkejä tulevaa varten. Mietin, miten suuressa roolissa druidin murha on, entä Freyan putoaminen. En pysty karistamaan sitä tunnetta, että minulta jää jotain huomaamatta :D Joka tapauksessa, kiitos uusimmasta luvusta ja seuraavaa odotellessa!

Rosmariini:
Kiitos taas kommentista hiddenben! Olin alun perin ajatellut koko kartanohomman kestävän ehkä kaksi lukua, mutta aloin mielessäni kehittelemään kaikenlaisia kuvioita tätä varten ja tämä venähtikin paljon oletettua pidemmäksi  ;D Nyt kuitenkin alkaa hiljalleen taas tapahtua! Rakastan kirjoittaa kaikenlaisia mysteereitä, joten tarinoilleni on ihan ominaista sellainen tietty arvoituksellisuus ja epävarmuus siitä, menikö nyt jotain ohi. Mutta kaikelle (tai ainakin suurimmalle osalle) kysymyksiä tulee ennen pitkään vastaus, suoraan tai epäsuoraan ;)

A/N: Sain tämän nelosluvun nyt tänään valmiiksi. Tämän kirjoittaminen on nyt vähän Nanon myötä hidastunut, koska työstän ykkösenä toista proggistani, mutta yritän kirjoittaa tätä kerran, pari viikossa. Ja koska suunnitelmat seuraaville luvuille on jo tiedossa, ei mielikuvituksen pitäisi loppua kesken aivan vielä! :)

IV.   Potpulveria
Käskyjä satoi Sigridin suusta nuolisateen lailla. Ada, pidä perää. Freya, pysy hänen kanssaan. Nevis, seuraa minua. Älä koske mihinkään. Me pidämme yhtä.

Nevis kuuli kyllä käskyt, mutta hän ei jaksanut välittää. Hän oli lakannut välittämästä jo kauan sitten. Tietyillä kokemuksilla oli taipumuksena olla sellainen vaikutus.

”Nevis”, Sigrid haukahti hänen korvansa juuressa. ”Haloo? Kuuletko minua?”

”Sig”, Nevis virnisti. ”Oletko jo lopettanut puhumisen?”

Suoni oli alkanut pullottaa Sigridin otsalla. ”Älä kutsu minua tuolla tavalla.”

Nevis kohotti kulmiaan. Hän taisi osua hermoon. ”Olisiko sitten Rid? Tai vaikka Sisi?”

”Ei mikään noista. Menemme nyt sisään, ja sinä pidät turpasi kiinni. Leikkisiä kommenttejasi ei tarvita.”

”Selvä homma, Sisi.”

Sigridin kasvot olivat tomaatinpunaiset. Hän vei vasemman kätensä köynnösten peittämän oven kahvalle ja mutisi jotakin itsekseen. Oikea käsi lepäsi pitkämiekan huotralla. Kahva kääntyi alaspäin, ja ovi narahti auki.

Silloin jotain tapahtui. Vaaleat haituvat Sigridin niskassa nousivat pystyyn. Punainen väri haaleni ja liukeni hänen kasvoiltaan. Siniharmaat silmät laajenivat ja kimalsivat hetken kirkkaina, kuin hän olisi aikeissa parahtaa itkuun. Eikä se ollut ainoa omituinen asia. Heidän takanaan Freya veti terävään henkeä, kasvot lähes yhtä valkeina kuin Sigridillä. Ada taas näytti tavalliselta, välinpitämättömältä itseltään.

”Kuulitteko tuon?” Freya kuiskasi. Hänen kätensä oli mennyt hänen kaulallaan lepäävälleen riipukselle.

”Kuulin”, Sigrid vastasi epävakaasti.

”Minkä?” Ada kurtisti kulmiaan. ”En kuullut mitään.”

”En minäkään”, Nevis sanoi.

Sigrid kuulosteli ympäristöään hetken, ennen kuin avasi oven isommalle. Väri alkoi hiljalleen palata hänen kasvoilleen. ”Nyt se loppui. Mennään vain.”

”Odota”, Ada keskeytti. ”Miltä se ääni kuulosti?”

”Puheelta.” Sigrid nielaisi, miltei kuin asian muistelu olisi vaikeaa. ”En ymmärtänyt sanoja, mutta merkitys tuli selväksi.”

”Mikä se oli?”

”Se oli varoitus.” Freya lausui vastauksen hänen puolestaan. ”No? Uskotteko nyt, että täällä kummittelee?”

”En usko mitään, ennen kuin näen”, Sigrid otti tukevan askeleen eteenpäin. Mutta vaikka hänen liikkeissään oli varmuutta, silmien takana oli yhä kaikuja ahdistuksesta.

He liikkuivat eteenpäin askel kerrallaan. Tila heidän ympärillään ei ollut oikeastaan eteinen, pikemminkin iso, suorakulmainen huone, joka oli tyhjä nurkkia kuorruttavia hämähäkinseittejä lukuun ottamatta. Seiniä peitti repaleinen, tummanharmaa tapetti, joka suorastaan huokui ankeutta. Ikkunanluukkujen rakoset päästivät himmeää valoa lävitseen, ja niiden valoraidoissa kellui pölyhiukkasia paksuina pilvinä.

”En aisti ketään tässä kerroksessa”, Ada totesi hetken kuluttua. Hänen sauvansa päädyssä jalokivi hehkui sitruunankeltaisena. ”Mutta liikutaan varoen. Ansojen varalta.”

Sigrid nyökkäsi. Hän johdatti heidät ensimmäisestä huoneesta toiseen – tällä kertaa pitkälle käytävälle, jonka varrella oli lukuisia ovia. He olivat tulleet päätyhuoneesta. Käytävän toisessa päädyssä erottui jotain tummaa ja viistoa, kenties portaikko. Se saattoi olla eteisaula.

”Freya, tule kanssani”, Sigrid neuvoi. ”Me menemme vasemmalle. Ada ja Nevis oikealle. Katsotaan, jos näistä huoneista löytyisi jotain johtolankoja siihen, mitä täällä on tapahtunut.”

Oikeanpuolimmaisen huoneen ovi oli auki. Nevis astui sisään ensin. Aivan kuten päätyhuone, tässä huoneessa ei juuri ollut kalusteita. Seinustalla seisoi korkea kaapisto, jonka ovet olivat sepposen selällään. Sisällä ei näkynyt mitään. Kaapin vieressä lojui lahonnut sohvanrunko, jonka koinsyömistä verhoiluista oli jäljellä enää pelkkiä riekaleita. Ilmassa leijaili pölyinen ja ummehtunut haju. Nevis teki nopean kierroksen kaapiston luona ja tarkisti sen salaisten lokeroiden ja luukkujen varalta, mutta etsintä oli turhaa. He palasivat käytävälle, ja Nevis varasti katseen Sigridin ja Freyan tutkiman huoneen suuntaan. Se vaikutti olevan jonkinlainen toimisto. Tukeva, puinen työpöytä nökötti huoneen nurkassa, ja sen vieressä keikkui tyhjäksi putsattu kirjahylly. Muutoin tyhjää.

”Löytyykö mitään?” Nevis kysyi ovensuusta.

”Tyhjää täynnä”, Sigrid vastasi tunnustellessaan kirjahyllyn takaista tilaa. ”Siellä?”

”Sama juttu.”

Freya oli kiinnostunut tutkimaan työpöytää. Hän oli asettunut sen alle – matalaan tilaan, jossa tavallisen kokoinen ihminen olisi joutunut kyykistymään. Freya levitti kätensä ja kuljetti niitä pöydän sivuja pitkin. Äkkiä hän pysähtyi.

”Oho!” hän huudahti. ”Taisin löytää jotain!”

Freya veti löydöksensä esille.

”Avain”, Sigrid havainnoi. Tarkemmin sanottuna pieni, hopeinen avain, joka ei soveltuisi kuin hyvin pieneen lukkoon.

”Ehkä se on kääpiön avain”, Freya sanoi. ”Tai keijukaisen.”

”Keijut eivät käytä avaimia”, Ada huomautti. ”He eivät osaa valehdella. Jos joku heistä varastaisi jotakin, se selviäisi heti.”

Freya loikkasi innoissaan esille pöydän alta. ”Oletko sinä nähnyt keijun?”

”Näen heitä kaiken aikaa, Akankorvessa. Keijut ja druidit tekevät yhteistyötä. Druidit huolehtivat metsän tasapainosta: kaikesta siitä, mikä on elollista. Keijuilla on samankaltainen tehtävä, mutta heidän vastuullaan ovat elottomat asiat. Sää, esimerkiksi. On tuulikeijuja, vesikeijuja ja ukkoskeijuja. Kivien ja hiekan hengettäriä. Kipinäkeijuja, tomukeijuja ja kaikkea noiden väliltä. Myös kaupungeissa elää keijuja. Vannon, että sinäkin olet joskus törmännyt sellaiseen. Silloin kun tuuli nostattaa syksyn lehtiä pyörteiksi katujen kulmissa. Kun puu narskuu vanhan talon nurkissa. Tai kun esine tipahtaa hyllyltä ilman, että koskit siihen.”

Freya henkäisi. ”Keijut ovat kummituksia?”

Ada pudisti päätään. ”Kummitukset ovat eri asia. He ovat levottomia henkiä, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet jumiin tähän maailmaan. Väkivaltaisen kuoleman takia, esimerkiksi. Kummituksiin liittyy aina pahan läsnäolo. He haluavat satuttaa ihmistä, sillä pelko ruokkii heidän voimiaan. Keijut eivät koskaan tekisi niin. Lisäksi kummitukset eivät voi vaikuttaa materiaalisen maailman kanssa. Siitä tiesin, ettei Varithin kimppuun hyökännyt ollut kummitus.”

”Mutta entä ne välkkyvät valot? Paukkuvat ovet? Eivätkö kummitukset muka tee sitä?”

”Tässä vaiheessa asiat menevät monimutkaisemmiksi. Kummitukset eivät voi paiskoa ovia tai välkyttää valoja – ainakaan tässä maailmassa. Mutta joskus, kun kummitus on levoton, tai onnistuu oikein säikyttämään jonkun, kummituksen voimat kasvavat. Oikean maailman ja henkimaailman väliseen verhoon tulee rako. Äänet ja valot pääsevät lävitse, koska niillä ei ole massaa. Kummitukset eivät. Siihen kummituksiin liittyvät havainnot perustuvat. Mutta kyse on oikeastaan pelkästä harhasta. Toisesta maailmasta tulevista kaiuista.”

”He eivät voi satuttaa minua?”

”Eivät.”

Freya puristi avainta tiukemmin kätensä ympärille ja rentoutti olkapäänsä. Vasta silloin Nevis huomasi, kuinka jäykkänä Freya oli ollut kaiken tämän ajan. Kuinka peloissaan.

Olihan hän vielä vasta lapsi.

Silmäkulmastaan Nevis näki, kuinka Sigridin kasvoilla häivähti jotakin, miltei kuin aurinko olisi pilkistänyt hetkeksi pilven takaa. Sitten se katosi, ja Sigrid oli jälleen oma, määrätietoinen itsensä.

”Jatketaan seuraaviin huoneisiin”, hän sanoi.

He purkautuivat takaisin käytävälle.

Seuraavat kaksi huonetta olivat mielenkiintoisempia kuin edelliset. Vasemmanpuolimmainen huone oli jonkinlainen varasto. Sigrid löysi kaksi pullollista punaista, kirkasta nestettä, jotka vaikuttivat päällisin puolin parannusjuomilta. Niiden lisäksi huoneessa oli hyllyittäin ja hyllyittäin tyhjiä pulloja, ja lattialla oli jälkiä sinisestä, tomumaisesta jauheesta, joka kimalteli valon osuessa siihen. Nevis ja Ada tutkivat oikeanpuolimmaista huonetta. Sielläkin oli työpöytä, mutta tämä oli paremmassa kunnossa kuin edellinen. Pöydän alla oli yksi, ulosvedettävä laatikko, joka oli lukossa. Avaimenreikä oli kuitenkin liian suuri Freyan piskuiselle avaimelle.

”Onneksi minulla on temput tällaisia tilanteita varten.” Nevis veti tavarapussukastaan esille metallisen tiirikkasarjan. Hän valitsi niistä sopivan kokoisen, sovitti sen lukkoon, ja käänteli sitä, kunnes tunsi sen osuvan oikeaan kulmaan. Nevis sulki vasemman silmänsä ja väänsi, jolloin lukko naksahti auki. Se oli tyydyttävä ääni. Nevis ei mahtanut olla virnistämättä. Millaisen aarteen hän oli löytänyt tällä kertaa?

Nevis pani tiirikan syrjään ja kiskaisi laatikon auki. Virne suli hänen kasvoiltaan. Ei hän tätä ollut odottanut.

Sisällä oli kirjoja. Kaksi kappaletta, tarkemmin. Kannet olivat paksua, ruskeaa nahkaa, joihin nimi oli kaiverrettu riimupohjaisin kirjaimin, joita Nevis ei osannut lukea.

”Tämä on elementaalia”, Ada sanoi hänen olkansa takaa. ”Tuo päällimmäinen kirja kertoo metalleista ja niiden ominaisuuksista. Alempi käsittelee muodonmuutoksia.”

”Mielenkiintoista”, Nevis totesi. ”Tämä talo kuului siis jollekin hullulle alkemistille.”

”Mahdollisesti. Tuo jauhe viereisen huoneen lattialla näytti olevan potpulveria.”

Nevis kurtisti mietteliäänä kulmiaan. Hän oli siirtynyt huoneen perälle, josta johti ovi viereiseen tilaan. Se oli valmiiksi raollaan. ”Mitä?”

”Potpulveria. Huijarit käyttävät sitä lumouksiin. Sillä voi saada yhden esineen näyttämään joltain toiselta.”

Nevis avasi oven, jolloin hänen edessään aukesi jonkinlainen oleskelutila. Sen päädyssä oli kylmettynyt takka ja kaksi kulahtanutta nojatuolia. ”Se voisi olla hyödyllistä.”

”Se onkin, jos sitä osaa käyttää oikein. Jos muuntaisin sen avulla kiven kultaharkoksi, saattaisit uskoa minua. Se painaisi ja tuntuisi varmaankin jotakuinkin samalta. Mutta jos lumoamani esine olisikin puunpala… saattaisit aavistaa jonkin olevan pielessä.” Ada alkoi tutkia seinällä olevien taulujen takaisia tiloja.

Nevis oli siirtynyt takan luo. Nopealla vilkaisulla se vaikutti siltä, kuin sitä ei olisi käytetty aikoihin. Tulesta oli jäljellä pelkkiä palaneita hiiliä. Kivi ympärillä oli mustunut ja kulunut, ja sitä peitti paksu pölykerros. Silti jokin siinä vaikutti olevan pielessä. Nevis alkoi tunnustella hiiliä käsillään. Tavallisia hiiliä. Kunnes jotakin erikoista tapahtui.

Yksi hiilistä oli painavampi kuin toiset. Se tuntui pikemminkin palalta metallia. Kun Nevis käänsi hiiltä kädessään, hän luuli kuulevansa kolisevan äänen.

”Mitä sinä löysit?” Ada kysyi.

”Hiilen”, Nevis vastasi, ja katsoi kättään. Mutta se, mitä hän näki kädessään, ei ollut hiili. Se oli pieni, metallinen rasia, jonka avaamiseen tarvittiin pieni, metallinen avain. ”Tai… en sittenkään.”

”Potpulveria”, Ada totesi. ”Sitä on kaikkialla.”

Nevis nosti rasian takasta ja pani sen taskuunsa. Niin tehdessään hän tuli tietoiseksi omituisesta äänestä. Se ei ollut rasian kolinaa eikä Freyan tai Sigridin puhetta. Se oli pikemminkin rapinaa. Kaiken aikaa voimistuvaa rapinaa. Se tuntui kuuluvan takan sisältä. Nevis pani päänsä takan sisään ja näki…

…hämähäkkejä. Lukemattomia hämähäkkejä. Niitä oli kaiken näköisiä ja kokoisia. Isoja ja pieniä. Karvaisia ja sileitä. Mustia ja ruskeita.

Ja niistä jokainen oli kääntänyt silmänsä häntä kohti.

Nevis jähmettyi. Hän ei ollut ikinä nähnyt niin montaa hämähäkkiä kerralla. Ja vaikka maailmassa oli paljon pelottavampiakin asioita, harva asia nostatti inhonväristyksiä yhtä herkästi kuin satojen hämähäkkien armeija.

Nevis liikutti varovasti päätään taaksepäin. Hän liikkui aivan hitaasti, miltei kuin olisi yrittänyt pyydystää kärpästä lasin alle. Kenties hämähäkit eivät huomaisi häntä, jos hän vain liukenisi pois paikalta.

Mutta hämähäkit eivät olleet kärpäsiä, eivätkä niihin tepsineet kärpästen temput.

Ensimmäinen hämähäkki putosi takasta Neviksen päähän. Sitten toinen. Kolmas. Niiden karvaiset, terävät jalat hiipivät hänen selkäpiitään pitkin, etsivät tietään hänen vaatteistaan sisään. Nevis tunsi ihonsa jokaisen karvan nousevan pystyyn. Hän kavahti taaksepäin takasta pitkällä loikalla ja kolautti selkänsä nojatuoliin. Tujaus pölyä pöllähti ilmaan törmäyksen voimasta, ja Nevis päästi äkillisen, väkivaltaisen aivastuksen. Hämähäkit sinkosivat hänen päältään kuin kaaressa ammutut nuolet. Vapaana hämähäkkien ikeestä, Nevis tarttui tiukemmin osuman ottaneeseen nojatuoliin ja tuuppasi sen lujaa takkaa päin. Yhteen hämähäkeistä osui, pitkät koivet taittuivat kahtia tuolin alle. Mutta niitä tuli koko ajan lisää. Nyt hämähäkkejä suorastaan pursusi takasta ulos. Ne liikkuivat mustanruskeana, kahisevana aaltona, joka vyöryi suoraan häntä kohti.

”Hitto”, Nevis kirosi, käänsi selkänsä, ja juoksi henkensä edestä. ”HÄMÄHÄKKEJÄ!”

Hän taittoi matkan käytävälle neljällä, pitkällä loikalla. Ada hänen takanaan näytti vasta oivaltavan, mitä oikein tapahtui. Hän lausui haltiakielisen sanan ja nostatti sauvankärjellään ympärilleen suojaavan kilven, joka ympäröi häntä kuin savu. Mutta hämähäkit eivät olleet huomaavinaankaan häntä. Ne seurasivat yhä Nevistä, kuin niiden ainoa tehtävä elämässä olisi hänen piinaamisensa.

Nevis kaivoi paniikissa vyölaukustaan ensimmäisen käteensä osuvan esineen. Se oli pullo öljyä. Sen kummempia ajattelematta, Nevis viskaisi pullon taaksepäin hämähäkkivyöryä kohti. Pullo särkyi osuessaan lattiaan, räväyttäen öljyä hämähäkkimassan päälle kuin ne olisivat pannussa tiriseviä vihanneksia. Nevis vei kätensä tikarinsa kahvalle. Hän päästi helpottuneen huokaisun.

Ja törmäsi suoraan Sigridiä päin.

”Mitä pirua?” Sigrid ärähti. Tikari lensi kaaressa Neviksen kädestä lattialle. Rapina lähestyi hetki hetkeltä. ”Katsoisit eteesi!”

Nevis ei vastannut. Hän kompuroi taaksepäin ja haparoi tikaria kädellään. Liian myöhäistä. Hämähäkkimeri oli jo peittänyt sen alleen.

”JUOKSE”, Nevis karjui. Hän tuuppasi Sigridin syrjään ja harppoi käytävää pitkin niin kauas kuin pystyi. Nevis saavutti käytävän päädyn ja vilkaisi olkansa yli.

Sigrid ei ollut yhtä nopea. Hämähäkit olivat saartaneet hänet. Kymmeniä hämähäkkejä kiipeili ylös hänen haarniskaansa pitkin, yritti sovittaa tietään sisään sen pienistä rakosista. Sigrid veti miekkansa esiin ja yritti sohia hyönteisiä sen terällä, mutta sai siepattua aina vain muutaman kerrallaan. Lisää hämähäkkejä tuli tilalle ottamaan niiden paikat.

”Sigrid!” Freya huusi. Hän seisoi ovensuussa ja tuijotti hämähäkkimerta suu auki. Niin tehdessään merestä jakautui yksi, erillinen joki, joka virtasi suoraan häntä kohti. Freya päästi korkean, korvia pirstovan huudon. Hänen kaulariipuksensa alkoi loistaa punaisena. Kaikki häntä lähestyvät hämähäkit kangistuivat ja kuolivat. Mutta vaikka he kuinka taistelivat, hämähäkkejä tuli kaiken aikaa lisää.

”Niille ei ole loppua!” Sigrid huitoi miekallaan ja talloi hämähäkkejä jalkojensa alle. ”Nevis, tee jotain!”

Nevis hapuili laukkuaan uudemman kerran. Sitten hän muisti heittämänsä öljypullon. Käsi tapasi laukussa pienen, neliskanttisen rasian pinnan. Tulitikut.

Nevis avasi rasian, veti tikun esiin, ja raapaisi sitä rasian kylkeä vasten. Palava tulitikku oli nyt hänen kädessään. ”Poltetaan ne paskiaiset!”

”Oletko ihan sekaisin?” Sigrid huusi. Hänen yllään oli niin monta hämähäkkiä, että hän näytti pukeutuneen niihin. ”Entä minä?”

”Toivottavasti et pelkää tulta”, Nevis vastasi.

Hän nosti tulitikun ilmaan. Sigridin silmät laajenivat.

”EI!”

Tulitikku putosi…

…ja pysähtyi ilmassa.

Se leijaili paikallaan, kuin näkymättömän narun varassa. Sen takana Sigridin kasvot olivat kivettyneet äänettömään huutoon. Freyan hiukset kelluivat hänen kasvojensa ympärillä, kuin hän olisi ollut veden alla. Hämähäkit jähmettyivät paikoilleen. Aika oli pysähtynyt.

Sitruunankeltainen valo täytti huoneen. Nevis joutui sulkemaan silmänsä ja suojaamaan kasvoja kädellään. Ilmassa tuoksui yllättäen kukkasille.

Valo sammui, ja Nevis nosti käden kasvojensa tieltä. Hetken hän räpytteli silmiään, uskomatta näkymäänsä. Siinä, missä oli ennen ollut hämähäkkejä, oli kukkasia. Satoja ja satoja sitruunankeltaisia kukkasia, jotka peittivät Sigridiä, kuin hän olisi kierinyt kesäisellä niityllä. Aika kulki jälleen tavalliseen tahtiinsa. Ovensuussa seisoi Ada, joka piteli paksua sauvaansa kaksin käsin. Otsalla kimmelsi hikihelmiä.

Sigrid hätkähti näyttävästi. Freyan kirkaisu katkesi kuin seinään. Sammunut tulitikku kolahti lattialle.

”Kukkia?” Se oli Freyan ääni. Hänen jalkojensa juuressa oli riveittäin kuolleita terälehtiä.

”Kukkiapa hyvinkin”, Ada vastasi. Keltaisen sauvan kajo alkoi himmetä.

”Johan sinulla kesti”, Sigrid totesi.

”Loitsuissa yleensä kestää hetken aikaa.” Ada astui kunnolla käytävälle ja silmäili sitä vasemmalta oikealle, ikään kuin tarkistaakseen, ettei yhtään hämähäkkiä ollut jäänyt huomiotta. ”Ovatko kaikki kunnossa?”

Freya nyökkäsi. Sigrid pyyhki terälehtiä yltään. Sitten hänen katseensa löysi Neviksen.

Siniset tikarit olivat muuttuneet miekoiksi. ”Meidän täytyy puhua.”

***
”Varithin kimppuun käytiin tässä”, Adan kuului jostain kaukaa, kuin vesikerroksen läpi. Druidi seisoi eteisaulan ovensuussa ja tarkkaili verijälkiä tutulla, druidimaisella tarkkuudellaan.

”Mistä sinä sen tiedät?” Freya kysyi.

”Näetkö veren kahvalla? Tai tuossa ovenraossa. Hän oli jo ovella. Ehkä jos Varith olisi ollut edes vähän nopeampi… hän olisi ehtinyt ajoissa pois.”

Ada lausui muutaman haltiakielisen sanan, ehkä jonkinlaisen rukouksen. Mutta Sigrid ei todella kuunnellut. Hän keskittyi vihaamaan Nevistä.

Pelkkä salamurhaajan näkeminen sai Sigridin pään humisemaan. Jyskyttämään, oikeastaan. Miltei kuin joku olisi takonut vasaraa alasinta vasten jossain hänen aivojensa perukoilla. Hänen näkökentässään oli pelkkää punaista. Sormien ja varpaiden päissä kihelmöi. Hän oli vain hiuskarvan päässä siitä, ettei lyönyt nyrkkiään seinästä läpi.

Sigrid ei edes muistanut, milloin oli viimeksi ollut niin vihainen. Hän luuli jo jättäneensä sen Sigridin taakseen. Mutta menneisyys oli kuin hänen Astrid-tätinsä: se palasi kolkuttelemaan mitä epätoivotuimpaan aikaan.

”Mistä sinä halusit puhua kanssani?” salamurhaaja kysyi. Hän pyöritteli toisessa kädessään pientä, hopeista rasiaa – toisessa pientä, hopeista avainta, jonka Freya oli antanut hänelle. Salamurhaajan kasvoilla oli vino, lähes vahingoniloinen hymy, värittömissä silmissä kujeileva kiilto. Aivan kuin hän olisi nauttinut siitä, että oli miltei tappanut heidät kaikki hetkeä aikaisemmin.

Mutta toisaalta, mitä muuta salamurhaajalta saattoikaan odottaa?

”Lopeta tuo”, Sigrid sähähti. Jokainen rasian kolahdus oli kuin veitsenisku hänen ohimoonsa. ”Tuonko takia me olisimme voineet kuolla? Pienen rasian? Mitä siellä edes on?”

”Ihan kuin minä kertoisin sinulle”, Nevis totesi välinpitämättömästi.

Sigrid ojensi kätensä ulospäin. ”Anna se tänne.”

Nevis päästi epäuskoisen naurahduksen. ”Mitä?”

”Anna se tänne.”

”Miksi ihmeessä?”

Vaati jokaisen itsehillinnän rippeen, ettei Sigrid pyyhkäissyt tuota raivostuttavaa virnettä salamurhaajan kasvoilta. Jollain terävällä. ”Tarvitseeko minun todella vastata? En luottaisi sinun käsiisi edes purkillista ilmaa, vaikka kätesi olisi liimattu purkkiin kiinni! Sinä rikot kaiken, mihin kosket! Käsken sinun tehdä yhtä, ja teet aivan päinvastoin!”

Sigrid tiedosti huutavansa nyt, muttei välittänyt enää. Humina hänen korvissaan voimistui hetki hetkeltä. Tykytys kasvoi kasvamistaan.

”Tuo on aika paksua sinulta”, Nevis vastasi, yhä täysin välinpitämättömänä. ”Tämä rasia kuuluu minulle. En vaarantanut henkeäni ja miltei tullut hämähäkkien hotkimaksi vain antaakseni sitä sinulle.”

”Vaarantanut?” Sigrid sihisi hampaidensa välistä. ”Sinä et tehnyt paskan vertaa! Juoksit pakoon ja jätit muut hoitamaan työt puolestasi, jottet vahingossakaan likaisi käsiäsi! Puhumattakaan siitä, että olisit sytyttänyt minut palamaan!”

Neviksen hymy valahti sentin verran. ”Ehkä minun olisi pitänyt tehdä niin.”

Sigridin leuka putosi auki. Hän ei ollut uskoa korviaan. Mitä röyhkeyttä! Mitä täydellistä välinpitämättömyyttä! Hän oli kaupunginkaartilainen! Ja hän antoi tämän… murhaajan läksyttää häntä kuin lasta!

Toivottavasti kaadut portaissa ja kuolet, Sigrid narskutteli hampaitaan. Hitaasti ja kivuliaasti.

Hän halusi sanoa sen. Hän halusi näyttää sen. Hän jo miltei tunsi miekkansa kahvan käsissään. Voiman, jonka sen pitely hänelle takasi. Kyvyn päättää elämästä ja kuolemasta. Aivan kuten silloin-

Salaman välähdys. Verta miekan terällä. Verta hänen käsillään. Hiuksissaan. Kasvoillaan.

Kaikkialla.

Korkeita ja matalia huutoja. Kasvoja piiskaava sade. Ukkosen jyrinää.

Ja naurua. Hänen omaansa.

Valon välkähdys kohoavaa terää vasten. Tummia roiskeita laivan vaalealla kannella.
-ennen.

”Mikä sinulle tuli? Veikö kissa kielesi?”

Neviksen ääni.

Sigrid räpytteli silmiään. Ravisteli kuumuuden sormenpäistään. Antoi punan valua näkökentästään. Antoi sen tasoittua. Mennä. Jäähtyä. Kadota.

Sigrid otti syvän hengenvedon ja vapautti sen. Rentoutui.

”En aio alentua sinun tasollesi”, hän puhui. Viileästi ja rauhallisesti. ”Haluan vain tehdä työni kunnolla. Sen vuoksi meidän on kaikkien pelattava yhteispeliä. Se helpottuu kummasti, jos opimme pitämään toisistamme. Tai edes sietämään toisiamme.” Sigrid pyöräytti rannettaan ja ojensi sen uudestaan Nevistä kohti. ”Antaisitko sen rasian minulle? Pyydän?”

Viimeisetkin hymyn rippeet haihtuivat Neviksen kasvoilta. Ne olivat täysin valkoiset ja ilmeettömät, nuken kasvot. Vailla mitään väriä tai tunnetta. Aivan kuten hänen äänensä, kun hän pani hopeisen rasian hitaasti pois Sigridin ulottuvilta.

”En. Ja teen jotain täysin selväksi. Olen täällä mukana vain yhdestä syystä – täyttääkseni Gremsin vaatiman palveluksen. En solmiakseni ystävyyssuhteita tai miellyttääkseni muita.”

Nevis veti vyölaukkunsa nyörit kiinni yhdellä, terävällä liikkeellä, joka oli kuin niskojen napsautus. Huoneeseen laskeutui kuollut hiljaisuus.

”Palveluksen?” Sigrid kysyi hiljaa. ”Minkä palveluksen?”

Mutta Nevis oli jo kääntynyt seuraavaa huonetta kohti.

”Olet säälittävä pelkuri!” Sigrid huusi hänen loittonevalle selälleen. ”Hylkäisit meidät muut pelastaaksesi oman nahkasi, silmääkään räpäyttämättä! Enkä luota sinuun tippaakaan!”

Vastausta ei kuulunut. Neviksen selkä katosi näkyvistä.

Sigrid tunsi Adan käden olkapäällään. ”Nuoret. He osaavat olla ärsyttäviä, eikö vain?”

Sigrid nyökkäsi. Mutta oikeastaan hän ei tuntenut oloaan ärtyneeksi. Ei enää. Hän vain ajatteli Neviksen sanoja.

En tullut tänne solmimaan ystävyyssuhteita. Ei tietenkään. Eihän hänen kaltaisellaan miehellä voinut olla ystäviä. Se vaatisi sen paljastamista, kuka hän todella oli. Niin Nevis varmasti ajatteli. Jos hän ei tiennyt sitä itsekään, miten voisi kukaan muukaan?

Mutta minä tiedän, Sigrid halusi sanoa hänelle. Minä tiedän, kuka sinä todella olet.

Miten? Nevis vastaisi siihen. Hymyillen, vasen suupieli vinoon kääntyneenä. Miten sinä muka voisit tietää, kuka minä olen?

Mitenkö? Sigrid vastaisi. Hän hymyilisi myös, mutta silmät eivät. Ne olivat surulliset silmät. Silmät, jotka olivat nähneet liikaa. Koska minä olin sinä.

Rosmariini:
A/N: tässä luvussa avataan vähän Syväsuon historiaa paikkana sekä Freyan taustatarinaa. Kartanon mysteeri syvenee. Varoituksena: tämä luku osaa ajoittain olla aika synkkä, mutta pysyy kuitenkin K-11-rajoissa!

V. Henkien laakso
Nevis käveli yksin käytävää pitkin, kun se tapahtui.

Hän pysähtyi paikoilleen, aivan kuin olisi törmännyt näkymättömään seinään. Jäykistyi. Kivettyi.

Pelko.

Se laskeutui hänen päälleen painavana, tukehduttavana peittona, joka riisti ilman hänen keuhkoistaan. Puristi hänen sydäntään kuin nyrkki. Jähmetti hänen jäsenensä ja kahlitsi hänet paikoilleen.

Kuiskauksia, kaikkialla hänen ympärillään. Ilma oli äkkiä elävänä niistä. Tuhansien kuiskuttavien huulien muodostamista sanoista, joista jokainen oli Nevikselle tuntematonta kieltä. Siitä huolimatta niiden sanoma tuli hänelle selväksi.

Hänen ei kuulunut olla täällä. Hänen tulisi lähteä. Nyt.

Nevis yritti kääntyä ympäri, mutta hänen jäsenensä olivat kuin hyytelöä. Kuin hän olisi yhdessä niistä unista, joissa herää, muttei voi liikuttaa jäseniään. Jotain kosteaa vieri hänen poskeaan pitkin. Itkikö hän?

Lähde, äänet sanoivat hänelle. Lähde, tai kuole.

Oli pimeää. Kauhean pimeää. Ja kylmä. Kuiskaukset tulivat koko ajan lähemmäs. Nevis halusi nostaa kätensä korvilleen hukuttaakseen äänet. Piiloutuakseen. Päästäkseen pois.

Kädet olivat lyijyä. Ilma tappavan kylmää.

LÄHDE, äänet sanoivat, lähempänä nyt.

LÄHDE.

Nevis avasi suunsa huutaakseen, mutta ääntäkään ei tullut ulos. Hänen äänensä oli viety. Hänellä ei ollut enää suuta millä huutaa, ei kasvoja.

Hän oli kasvoton.

Hän ei ollut enää kukaan.

*
”Nevis?” Ada laski kätensä puolihaltian olkapäälle. ”Miksi pysähdyit?”

Nevis ei reagoinut ensin. Hän vain seisoi paikallaan keskellä tyhjää käytävää, jähmettyneenä kesken askeleen. Ada ei nähnyt hänen kasvojaan. ”Nevis?”

Se vaikutti havahduttavan hänet. Hitaasti, liike palasi puolihaltian jäseniin, yksi ruumiinosa kerrallaan. Värähdys sormenpäässä, koukistus polvessa. Jännitys olkapäissä, leuan kaaressa.

Nevis kääntyi ympäri, ja hänen kasvoillaan oli mitä erikoisin ilme.

Se ei tosiaankaan ollut yksi hänen tavallisista virnistyksistään. Ei edes irvistys, tai yllätystä. Sitä olisi oikeastaan voinut kuvailla kauhuksi. Silmät olivat suuret ja kostean kirkkaat. Alahuuli vapisi, miltei kuin hän haluaisi sanoa jotakin, muttei löytänyt siihen sanoja.

”Ada”, toinen ääni haltian korvassa piipitti. Ada kääntyi hetkeksi, ja tunsi Freyan nykäisyn hihassaan. ”Voitko kertoa minulle lisää keijuista?”

”Ehkä myöhemmin”, Ada vastasi, poissaolevana. Hän kääntyi takaisin Nevistä kohti. Mutta tällä kertaa kun hän kohtasi puolihaltian kasvot, ne näyttivät tyystin tavallisilta. Kalpeilta, yhä, mutta ne olivat aina sellaiset.

”No?” Nevis kysyi, vino hymy huulillaan. ”Mennäänkö?”

Ada halusi sanoa jotakin. Kysyä, mitä oli tapahtunut. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt Nevistä sellaisena.

Haavoittuvaisena.

Mutta sitten Freya loikkasi Adan kylkeä vasten, vinkuen ja vaatien tarinaa toisensa perään. Kun Ada tokeni jälleen keskeytyksestään, Nevis oli jo kaukana hänen edessään.

”Nuoriso”, Ada huokaisi. Heillä oli aina kiire.

*
Freya loikki eteenpäin kartanon käytävää pitkin. Kaikkialla oli harmaata ja ankeaa, mutta ei oikeastaan pelottavaa. Ei enää. Se oli mennyt jo ohi. Hän tiesi nyt, etteivät kummitukset voisi satuttaa häntä. Ada oli sanonut niin.

Freya ei muistanut vanhempiaan. Totta puhuakseen hän muisti lapsuudestaan hyvin vähän asioita. Joitain yksittäisiä muistoja. Välähdyksiä. Paikkoja. Kivisen kaupungin maan alla. Pölyisät kadut, jotka oli päällystetty verellä ja rikkinäisellä lasilla. Pimeän tunnelin, jonka päässä oli punainen kajo. Kylmää.

Sitten hän oli tullut Syväsuolle. Se oli hyvä paikka asua. Turvallinen paikka. Riittävän pieni kaupunki siihen, ettei siellä sattunut sen enempää levottomuuksia. Riittävän iso siihen, että sinne saattaisi piiloutua. Mikäli sille olisi tarve.

Mutta tarvitsiko hänen piileskellä enää? Hänellähän oli nyt perhe, vaikkakin erikoinen sellainen. Ada. Nevis. Sigrid. He vaikuttivat kaikki vihaavan toisiaan, eivätkä he tosiaankaan näyttäneet samalta. Ada oli pitkä ja tumma kuin korkean puun runko. Sigrid oli jykevä ja kalpea kuin kivipaasi. Nevis oli muuttuva ja vikkelä kuin purossa virtaava vesi. Ja sitten oli tietenkin hän. Tyttö, joka sekä oli ja ei ollut Freya.

”Freya”, Ada kysyi häneltä heidän jatkaessaan kierrostaan kartanon toista siipeä pitkin. Siellä huoneita oli vähän ja ne olivat isompia – he ohittivat jonkinlaisen tyhjän olohuoneen, sitten ruokasalin. ”Saanko kysyä jotakin?”

Freya pujahti tielleen osuvan tuolin jalkojen lävitse. ”Mitä?”

”Kuka sinä oikeastaan olet?”

Freyasta se oli hassu kysymys. ”Kyllähän sinä tiedät kuka minä olen. Freya.”

”En tarkoittanut nimeäsi”, Ada hymähti. ”Vaan muita asioita. En tiedä sinusta oikeastaan mitään.”

”Mitä minussa on tietämistä? Minä olen Freya. Olen neljätoista. Olen kääpiö. Tykkään… keijuista. Ja vähän kummituksistakin, nyt kun kerroit niistä. Eivät ne oikeastaan ole niin pelottavia. Eivätkä pahoja. Väärinymmärrettyjä, vain. Koska ne ovat niin yksin, ja kaikki pelkäävät niitä.”

Ada nyökkäsi. ”Kaipa pahuus on subjektiivinen käsite.”

”Sub… mikä?”

”Antaa olla.”

Freya joutui kipittämään kovaa, että pysyi Adan perässä. Hänen askeleensa olivat niin kovin pitkiä, vaikka hän käveli sen hassun keltakärkisen keppinsä kanssa. ”Nyt on sinun vuorosi. Kerro minulle sinusta.”

Ada kohotti paksuja kulmiaan. ”En tiennytkään, että tämä oli peli.”

”Nyt se on.”

”Hyvä on.” Ada kopautti paksun sauvansa lattiaan. Niin tehdessään, Freya luuli yhtäkkiä kuulevansa lintujen laulua. Mutta ei vain kuulevansa – vaan näkevänsä ne. Sinistä taivasta kaartelevat pääskyt, jotka lennähtivät suurina parvina puusta toiseen. Kuusta pitkin kiipeävän oravan, joka kantoi tammenterhoa hampaidensa välissä. Sammalikon keskellä vipeltävän siilin, jonka vaaleat piikit kimmelsivät puiden takaa kimmeltävässä auringossa.

”Kolmesataa vuotta sitten Syväsuo oli yhä pelkkä suo”, Ada kertoi. Valkoiset tupasvillamättäät huojuivat tuulessa. Yksinäinen korppi rääkäisi männyn latvassa. ”Sitä ei silloin edes tunnettu vielä Syväsuona. Sillä oli toinen, haltiakielinen nimi, joka ei ole enää käytössä. Mutta tuo nimi tarkoitti henkien laaksoa.”

”Miksi?”

”Koska sanottiin, että täällä henkimaailman ja oikean maailman välinen verho oli ohuimmillaan. Riekaleinen, niin sanotusti. Jo kauan ennen kuin druidit tai ihmiset tulivat, tämä oli ylihaltioiden maata. He rakensivat tänne suuria linnoituksia mahtavia teitä, joita pitkin he kuljettivat mitä erikoisimpia hyödykkeitä kaikista sen aikaisen maailman kolkista.”

Freya näki heidät nyt. Valkoisiin vaatteisiin pukeutuneet, ylpeät ja toismaailmalliset olennot, jotka liikkuivat metsän halki yhtä kevyesti kuin pensaissa kahiseva tuuli. Kuvat liikehtivät hänen silmiensä edessä, rakentuivat Adan kertomuksen tahdissa.

”Ylihaltiat elivät pitkään harmoniassa luonnon kanssa, kuten druidit nykyään. Mutta mitä pidempään heidän valtansa kesti, sitä ylpeämpiä ja ahneempia heistä tuli. He halusivat enemmän. Siispä he alkoivat käyttää maan mahtia, kanavoida sitä käyttöönsä. Heidän linnoituksistaan ja teistään tuli entistä suurempia ja mahtavampia. Mutta aina he halusivat enemmän. He tukeutuivat tulen voimaan, eivätkä heidän ahjojensa liekit sammuneet koskaan. Enemmän. He kutsuivat ilmaa, taivuttivat säät tahtoonsa. Mutta yhä haltiat halusivat enemmän. He tahtoivat kyvyn hallita ajatuksia, ohjata tunteita. Täydellisen ylivaltiuden luonnon yli.”

”Mitä sitten tapahtui?”

”Haltiat turvautuivat toisiin keinoihin”, Ada vastasi, ja hänen loihtimansa kuvat synkkenivät. Varjot haltioiden kasvoilla syvenivät. Illuusio piirsi näkyviin pimeän kammion. Kammion täynnä hupullisia hahmoja, veriset tikarit kourissaan. ”Kiellettyihin keinoihin. He valjastivat veren voiman, ja maa muuntautui heidän mielikuviensa tuotteeksi. Vääristyi. Pilaantui.” Freya kuuli nyt huutoja, murtuvan kiven ääntä, kaukaista ukkosen jyrinää. ”Ulottuvuuksien välinen verho repesi rikki. Siispä maa kääntyi haltioita vastaan ja tuhosi heidät. Vain puhtaimmat ylihaltiat säilyivät. Ne, ketkä eivät olleet turvautuneet kiellettyihin keinoihin. Heistä tuli tämän maan druideja, ja minä olen heidän jälkeläisensä.”

Maahan oli palannut jälleen rauha. Haltioiden linnoituksista oli jäljellä enää raunioita. Tunturit nakersivat niiden torneja, suot nielivät perustukset alleen. Ainoastaan joukko druideja vaelsi metsän halki. Hiljaa ja päät painuksissa.

”Kolmesataa vuotta sitten, kun minä synnyin, vanhimmat meistä muistivat yhä ylihaltiat. He kutsuivat paikkaa henkien laaksoksi muistutuksena, varoituksena nuoremmille sukupolville olla rikkomatta tuota verhoa enempää. Emmekä me tehneet niin. Me druidit valvoimme ja suojelimme tätä maata, kaikkialla Nuoskatunturista Akankorvelle, Länsimereltä Syväsuolle.”

”Mutta Syväsuo ei enää ole pelkkä suo.”

”Niin”, Adan äänessä kuulsi katkera sävy. Harhat heidän ympärillään alkoivat haalistua, jättäen jäljelle pelkkiä jälkikuvia, kangastuksia. ”Ihmiset saapuivat tänne parisataa vuotta sitten. He rakensivat Syväsuon täyteen maatiloja, temppeleitä, toreja ja tehtaita. Me druidit liikuimme vuosi vuodelta pohjoisempaan, kunnes asetuimme Akankorpeen ja sen takaisille tuntureille. Kaupunki sai nykyisen nimensä sen paikalla sijainneen suon mukaan. Muuta siitä ei ollut enää jäljellä.”

Illuusio oli nyt haihtunut täysin. Freya huomasi olevansa jälleen takaisin hämärässä kartanossa, hylätyn ruokasalin oviaukolla. Sen toisella puolella odotti pelkkä ankea, autio salonki, jota hämähäkinseitit ja pöly kuorruttivat.

”Se oli hieno tarina”, Freya sanoi, yhä ajatuksissaan. Yllätyksekseen hän huomasi, että hänen silmiään kirveli. Sen täytyi johtua pölystä. ”Kiitos, isä.”

Ada jähmettyi paikalleen. Hänen kasvonsa nytkähtivät erikoisella tavalla, jota Freya ei aivan osannut tulkita. Ehkä hänelläkin oli roska silmässään.

”Näytin sinulle koko tarinani”, Ada keräsi itsensä. ”Kerro minulle, Freya. Kuka sinä olet?”

Freya ei nähnyt enää syytä valehdella. Olihan Ada hänen perhettään.

”Minä olen Freya”, hän vastasi. ”Mutta minä olen myös Urkoth.”

Nimi kaikui ja kajahteli huoneen halki. Värähteli pimeässä. Jostain syystä Freyasta tuntui hyvältä sanoa se. Ja juuri Adalle.

Mutta Ada ei vaikuttanut iloiselta kuullessaan sitä. Hänen koko olemuksensa oli kaikkea muuta. Druidin pää kääntyi hitaasti ympäri, mekaanisesti, miltei kuin hän ei olisi elävä ollenkaan. Hänen kasvonsa olivat jähmettyneet paikoilleen kuin naamio, silmät suurena, suu puoliksi auki. Hän ei räpyttänyt silmiään ollenkaan. Ne olivat syvät, tummat, ja hirveän, hirveän suuret.

”Mitä sinä sanoit?”

Äkkiä Freyaa huimasi. Hänen päässään soi. Pyörrytti. Jalat eivät kantaneet enää kunnolla. Freya horjahti jaloillaan, otti ovenkarmista tukea pysyäkseen pystyssä. Valot kelluivat pyöreinä kiekkoina hänen ympärillään. Niiden keskeltä Freya erotti sumeat kasvot. Vaaleat, vakavat sellaiset.

Sigrid.

”Oletko kunnossa, Freya?”

Freya räpytteli silmiään ja ravisti päätään. Olo oli yhä kummallinen, väsynyt, mutta selkeämpi. Kirkkaampi.

”Totta kai, äiti”, Freya hymyili. ”Mennäänkö?”

”Mennään, jos olet valmis”, Sigrid vastasi. Hänen kasvoillaan oli omituinen virne. ”Löysin nimittäin jotakin.”

”Mitä?”

”Lattialuukun”, Sigrid lausui arvoitukselliseen sävyyn. ”Joka johtaa kummittelevaan kellariin.”

”Ooooh”, Freya lausui, lumoutuneena. ”Rakastan kummituksia.”

Eihän hän pelännyt. Sillä hän ei ollut pelkkä Freya.

Vaan myös Urkoth.

*
Nevis käyttäytyi omituisesti.

Sigrid ei ollut varma, johtuiko se siitä, että hän oli sanonut tälle häijysti, vai siksi, että jokin muu oli pielessä. Joka tapauksessa, hän ei ollut oma itsensä. Tämän jatkuva, kasvoille liimautunut virne oli muuttunut ahdistuksen naamioksi. Hänen liikkeensä olivat jäykkiä ja väkinäisiä, kun hän liikkui hitaasti kellariin johtaville portaille. Kädet naputtelivat hermostuneena vyölle kiinnitetyn tikarin kahvaa.

Mutta Nevis ei ollut ainoa erikoisuus. Freyakin voi huonosti – tyttö oli miltei pyörtynyt hetkeä sitten. Tapahtuneen seurauksena Ada vaikutti lievästi sanottuna kauhistuneelta. Kaikki tuo teki myös Sigridin hermostuneeksi. Jos jokin sai monta sataa vuotta vanhan haltian levottomaksi, sen täytyi todella olla vakavaa.

Sigrid seurasi Nevistä pimeään portaikkoon, asetti jalkansa askelmalle. Se päästi narahtavan äänen hänen jalkansa alla. Mutta narahdukseen sekoittui myös toinen ääni. Liian tuttu sellainen. Varoitus, jonka Sigrid oli jo aikaisemmin kuullut.

Lähde.

Sigridistä tuntui äkkiä siltä, kuin joku olisi kaatanut hänen niskaansa saavillisen kylmää vettä.

LÄHDE.

Helvetti! Sigrid puri hammasta, tiukentaen otettaan pitkämiekkansa kahvasta. Pois päästäni!

Mutta äänet eivät lähteneet. Ne kasvoivat joka askelmalla entistä kovemmiksi.

”Hitto”, Nevis sanoi yhtäkkiä. Hän oli saavuttanut portaiden alapään. ”Mikä täällä haisee?”

Pahojen aavistusten aallot pyyhkivät Sigridin ylitse entistä voimakkaammin. Miten tämä oli mahdollista? Hän oli Sigrid, kaupunginkaartilainen. Hän oli elämässään kohdannut jos jonkinmoisia roistoja, villieläimiä ja tuholaisia – nyt hiljattain myös hämähäkkilauman. Niiden asioiden jälkeen, mitä hän oli käynyt läpi, kaiken maailman kummitusten ja epäkuolleiden pitäisi olla pala kakkua.

Täällä ei ole mitään, mitä sinun pitäisi pelätä.

Alusta Sigridin jalkojen alla vaihtui puusta kivilattiaan. Kellari ympärillä oli pilkkopimeä kattoluukusta lankeavaa valoa lukuun ottamatta. Eikä Nevis ollut väärässä. Siellä todella haisi. Jollekin, jonka Sigrid tunsi aivan liian hyvin.

Se oli kuoleman haju.

”Kappas”, Nevis sanoi yllättäen. Hän seisoi vain muutaman jalan päässä, mutta hänen hahmoaan tuskin erotti. ”Täällä on ruumis.”

”Mitä?” kylmä kankeus hiipi Sigridin jäseniin. ”Missä?”

”Tuossa”, Nevis osoitti eteenpäin. ”Mutta sinä et taidakaan nähdä näin hämärässä. Olet ihminen.”

”Odottakaa”, Ada lausui jostain taaempaa. Hänen sauvansa kärki oli alkanut loistaa heikkoa, keltaista valoa. Haltia asteli pidemmälle kellariin, ja valo kirkastui. Lattiat ja seinä piirtyivät näkymiin. Ja niiden mukana lattialla makaavan hahmon ääriviivat – ensin käsivarsi, sitten pehko tummaa tukkaa. Tummat tahrat lattialla, jotka olivat jo pinttyneet kivilattiaan kiinni.

Sigrid astui edemmäs. Hän jo tiesi, mitä tulisi näkemään, mutta se hirvitti häntä silti.

”Hän taisi loukkaantua verisesti”, Nevis naurahti hermostuneena. ”Tajuatteko? Koska hän loukkaantui. Ja on veressä.”

”Taivas, eikö sinulle mikään ole pyhää?” Sigrid kumartui ruumiin äärelle, alkoi kääntää sitä hitaasti ympäri. Se oli vaikeaa – ruumis oli painava. Yllään tällä oli paksu, metallinen panssari, jonka rintaa korosti ristikkäisten miekkojen kuva. Sama, joka oli myös Sigridin yllä.

Nevis jähmettyi. Yhdennäköisyydestä oli vaikea erehtyä. ”Oliko hän…”

”Ruut”, Sigrid sanoi. ”Kyllä oli. Sinuna pitäisin suuni kiinni.”

Nevis oli aikeissa vastustella, mutta tuli sitten toisiin aatoksiin. Ehkä hän ei ollutkaan täysin toivoton tapaus.

Sigrid syventyi Ruutin ruumiin tarkkailuun. Hän yritti etäännyttää itsensä tilanteesta, suhtautua siihen kuin mihin tahansa työhön. Ruut oli ollut kuolleena jo tovin. Haju ja ihon kunto kertoivat sen. Häntä tuskin enää erotti omaksi itsekseen. Hän oli kuin vahanukke, jonkinlainen vääristynyt ihmisen imitaatio. Vaikka Sigrid saattoi yhä kuvitella Ruutin käskevän äänen ja hänen määrätietoiset kasvonsa, hän ei osannut yhdistää niitä tähän edessään makaavaan olentoon. Tämä ei ollut hän.

”Hän kuoli miekkaan”, Sigrid tulkitsi vammoja. Verta oli paljon. ”Tämä viimeistään todistaa, ettei tämä ollut kummitusten tekosia.”

”Kenen muun tekosia tämä voisi sitten olla?” Freya kysyi. Sigrid järkyttyi huomatessaan, että tyttö seisoi hänen vieressään. Sigrid oli ällistynyt, että Ada oli edes päästänyt Freyan ruumiin äärelle. Se oli häneltä poikkeuksellisen vastuutonta käytöstä.

”Mene kauemmas, Freya”, Sigrid patisti. ”Sinun ei tulisi nähdä tätä.”

”Ei tämä ole ensimmäinen kerta elämässäni, kun näen kuolleen”, Freya vastasi. Hän ei kuulostanut lainkaan järkyttyneeltä. Miltei kuin hän olisi puhunut säästä. ”Mikä hänet tappoi?”

Sigrid korjasi kurkkuaan. ”Tämä vaikuttaa minusta olevan ihmisten tekosia.”

”Mutta miksi?”

”Siksi me olemmekin täällä.”

Äkkiä jokin kiinnitti Sigridin huomion. Välähdys hänen silmäkulmassaan, kuin kaukana välähtävä ukkonen. Jalokivi Adan sauvan kärjessä oli alkanut sykähdellä, vapauttaen valoa lyhyinä, kirkkaina purkauksina.

”Mitä tapahtuu?” Sigrid kysyi.

Ada nosti sormensa huuliensa eteen. ”Joku on täällä”, hän sanoi hiljaa.

Kuului juoksuaskelten ääntä. Etäistä kolinaa.

Sillä hetkellä kaksi asiaa tapahtui. Kellariin johtava luukku heidän yläpuolellaan pamahti kiinni. Lukittui. Painava jysähdys, miltei kuin jotain olisi laskettu sen päälle. Samalla jostain kantautui kiven rohinaa kiveä vasten, kuin itse seinät heidän ympärillään olisivat olleet vihoitelleet heille.

Me varoitimme teitä. Koko talo jyrisi. Miljoonat kuiskaukset värähtelivät Sigridin kallossa. Mutta hän ei ollut ainoa, joka kuuli ne. Nevis ja Freya yhtä aikaa veivät kätensä korvilleen, pelokkaat ilmeet kasvoillaan. Eivätkä vain he. Nyt myös Ada höristi korviaan, pimeyttä kuunnellen. Pitkät sormet puristivat sauvaa rystyset vaaleina.

Nyt on liian myöhäistä, äänet kuiskivat. Jälleenkään Sigrid ei tunnistanut sanoja, mutta ymmärsi niiden merkityksen. Emme voi antaa teidän lähteä elossa.

hiddenben:
Huh, tämä oli erittäin jännittävä ja hyvin kirjoitettu luku! Mielestäni synkkyys oli juuri sopivan ahdistavaa ja erityisesti tuo, miten Nevis sen alussa koki oli todella elävästi kirjoitettu – osasin kuvitella kylmän, paikoilleen lukitsevan tunteen. Pidin muutenkin siitä, miten tässä luvussa kartano koettelee vierailijoita pelon kautta eikä käärmeillä tai hämähäkeillä. Joihinkin käärmeet ja muut olennot varmasti tehoaisivat (kuten minuun, juoksisin varmaan paikalta heti :D), mutta tämä nelikko on vahvempaa tekoa. Nevikseen pelko osuu pahemmin kuin Sigridiin tai Freyaan, ja se kertoo hahmoista paljon.

Pidän edelleen hahmojen kemioista! Jotenkin ihanaa, miten Freya tuntuu sitovan ryhmän yhteen ja kuinka hän löytää ryhmästä itselleen perheen. Sigridin ja Neviksen yhteiselo on lukijalle viihdyttävää luettavaa. Varsinkin tämä sai naurahtamaan, koska osaan vain kuvitella, että toisenlaisessa tilanteessa Sigrid olisi kimpaantunut Neviksen kommentista:


--- Lainaus ---”Tuossa”, Nevis osoitti eteenpäin. ”Mutta sinä et taidakaan nähdä näin hämärässä. Olet ihminen.”
--- Lainaus päättyy ---

Samanaikaisesti tässä kudotaan jännittäviä verkkoja muiden hahmojen ympärille: Freyan kaksoisidentiteetti varsinkin herättää kysymyksiä (kykeneekö Nevis myös tuntemaan sen ottaessaan Freyan muodon?), mutta myös Sigridin tausta, mitä avattiin hieman tuossa neljännessä luvussa. Pidän myös siitä, miten Ada yrittää ymmärtää Nevistä, tämän taustaa ja tämän motiiveja tehtävään osallistumiseen.

Ainoa, mitä jäin miettimään, oli kolmannen luvun alussa mainittu Varithin kuolema – miksi siitä puhuttiin? Vai olenko vahingossa jättänyt lukematta kohdan, jossa Varith mainittiin ensimmäisen kerran ennen tuota kolmannen luvun alkua ja jossa druidin kohtalolle annetaan merkitys? Aloin miettiä sitä nyt, kun Ruutin ruumis löydettiin.

Ah, odotan mielenkiinnolla seuraavaa lukua! Tämä jäi niin jännittävään kohtaan! Kiitos tästä luvusta :)

Rosmariini:
Kiitos taas hiddenben, vakiokommentaattorini!  ;D Sinulta tulee kyllä aina loistavia huomioita ja yksityiskohtaisia kommentteja. <3 En oikein edes osaa vastata näihin, menen aina vähän sanattomaksi. Olen kyllä itsekin tykästynyt näihin hahmoihin ja siksi näistä on aina niin mukava kirjoittaa! On välillä kyllä vaikea pysyä kärryillä siitä, mitä kaikkea olen kellekin suunnitellut, koska tarina syntyy vähän sitä mukaan kun sitä kirjoitan. Mutta hyvä, että kemiat toimivat siitä huolimatta!

Varithin kuoleman syytä ei tosiaan juuri avattu ennen kolmosluvun alkua, joten sinulta ei mennyt mitään ohi. :) Otan sen uudestaan esille lyhyesti tässä luvussa, toivottavasti se avaa sitä vähän tarkemmin. Paljon toimintaa on nyt luvassa, kuten myös seuraavassa luvussa. Salaisuudet alkavat hiljalleen paljastua. :)

VI. Pelasta ensin toisen nahka, omasi sitten
Kellari täyttyi varjoista.

Lukemattomista kuiskauksista ja huudoista. Hiljaisista ja kovista äänistä. Terävistä ja pehmeistä sellaisista. Ne sulautuivat yhteen saumattomaksi kaikujen verkoksi, joka kietoi maailman alleen.

Nevis ei tunnistanut yhtäkään noista äänistä, mutta samaan aikaan hän tunnisti ne kaikki. Ne olivat hänen jokainen toiveensa ja pelkonsa. Jokainen unensa ja painajaisensa tehtynä todeksi. Ja vaikka kyse oli pelkistä äänistä, Nevis kuvitteli näkevänsä hahmoja niiden takana. Varjoissa häilyviä vihaisia silmiä, kärsiviin huutoihin vääristyneitä suita.

Aaveita.

Nelikosta jokainen oli jähmettynyt paikoilleen, kauhistuneet ilmeet kasvoillaan. He kyhjöttivät kellarin keskellä ringissä kuin teuraalle menevät porsaat. Jokainen odotellen yksitellen noutajaansa. Jolleivat he tekisi jotain, nuo varjot uhkaisivat nielaista heidät kokonaan. Vetää heidät mukanaan toiselle puolelle.

Mutta heistä kukaan ei liikkunut. He olivat omien maailmojensa vankeja.

Nevis näki kasvoja pimeyden keskellä. Tuttuja kasvoja, kauan sitten unohdettuja kasvoja. Vanhoja ja nuoria. Ihmisiä, haltioita, kääpiöitä ja puolituisia. Kasvoissa ei ensinäkemällä vaikuttanut olevan mitään yhteistä. Mutta mitä pidempään Nevis niitä katseli, sitä enemmän hän ymmärsi, että jokin yhdisti niitä keskenään.

”Isä?” Frina kysyi hiljaa, lapsen äänellä. ”Äiti?”

Sigridin kasvot olivat kalpeat ja kamalan surulliset. ”Ruut?”

Ada räpytteli silmiään tyhjyyttä kohti, mutta hän ei aivan katsonut mitään kohdetta, pikemminkin kaiken lävitse. ”Varith?”

Varith? Nevis pohti hetken. Ruut? Mutta hehän olivat…

”Kuolleita”, Ada sanoi, aivan kuin hän olisi lukenut Neviksen ajatukset. ”Me näemme kuolleita!”

”Kummituksia”, Sigrid henkäisi.

”Ei kummituksia. Kyse on pelkistä illuusioista.”

”Isä”, Freya sanoi, jo toisen kerran. Hän oli yhä illuusionsa vanki. ”Äiti.” Freya kurkotti kätensä eteenpäin, jolloin varjot tulivat lähemmäs. Pyyhkäisivät hänen kättään.

”Ei, Freya! Hän ei ole todellinen!”

Freya ei kuunnellut. Hän astui eteenpäin. Varjot vetivät häntä syvemmälle. Niiden rihmat nuolivat nyt hänen käsivarsiaan, kurkottelivat hänen kasvojaan kohti. Freya henkäisi, vajosi syvemmälle pimeyteen.

Ja katosi.

”Freya!” Sigrid huusi. ”Ne saivat Freyan!”

”Ei”, Ada sanoi. Nevis ei ollut aivan varma, yrittikö haltia vakuuttaa heitä vai itseään. ”Se on pelkkää lumousta!”

Tule lähemmäs, Nevis kuuli varjojen kutsun. Ja Nevis halusi mennä. Äänessä oli jotain hyvin houkuttelevaa. Mutta samaan aikaan jotain äärimmäisen pelottavaa. Miltei kuin siinä, että kovalla pakkasella, riittävän pitkään kylmässä oltuaan, tuntee yhtäkkiä olonsa lämpimäksi ja hyväksi ja haluaa painaa päänsä pehmeään lumeen. Eikä herätä enää koskaan.

”Riko tämä lumous!” Nevis käski Adaa. ”Ennen kuin se saa meidät kaikki!”

”Minä yritän!” Ada oli sulkenut silmänsä. Kädet kietoutuivat tiukemmin sauvan ympärille, painoivat sen lattiaa vasten. Ada alkoi mutista haltiakielisiä sanoja. Mutta vaikka hänen äänensä oli hiljainen, joka kirjain oli täynnä voimaa. Joka tavu iskeytyi lumoukseen kuin tikarinpisto. Joka sana sulatti varjoja heidän ympärillään. Kuiskaukset alkoivat himmetä, kasvot kadota olemattomiin. Koko maisema oli äkkiä repaleina. Siinä, missä ennen oli ollut kellarin päätyseinä, oli nyt väreilevä verho, jonka raoista loisti valoa kellarin hämärään. Adan sanat raastoivat verhoa rikki, kunnes siitä oli jäljellä enää yksittäisiä riekaleita. Kunnes pelosta oli jäljellä enää muisto.

Päätyseinä heidän edessään oli kadonnut. Sen tilalle oli tullut näkymä toiseen, suurempaan tilaan, joka odotti heitä kellarin takana. Senkin seinät olivat kiveä, ikään kuin se olisi vain kellarin jatke. Jonkin matkan päässä seinä teki kulman kapeammalle käytävälle. Seinustalle kiinnitetyissä metalliastioissa välkehti tuli.

Eivätkä he olleet tilassa yksin.

Freya makasi kivilattialla, liikkumatta. Hänen rintansa kohoili heikosti himmeässä valossa, joten hän oli vielä elossa, vaikkakin tajuton.

Toinen hahmo seisoi Freyan yläpuolella, miekka kädessä. Mies. Hänellä oli pitkä, viljanvaalea tukka ja samanvärinen parta, jonka hän oli sitonut pienille leteille. Hänen vierellään oli vielä kolmas hahmo: lyhyt ja tanakka kuin oluttynnyri, kalju ja ilkeäsilmäinen. Hänen kädessään ei ollut asetta, mutta vyöllä riippui yksinäinen kirves.

”Mitä helvettiä?” kaljupää kirosi tulijat nähdessään. ”Miten te rikoitte lumouksen?”

”Sillä ei ole väliä”, Sigrid vastasi ja astui edemmäs. ”Keitä te olette? Mitä te teette täällä?”

Viljaparta pysäytti hänet kätensä heilautuksella. ”Seis! Ei enää askeltakaan! Tai toverinne kuolee!” Viljaparran miekka leijaili Freyan kurkulla.

Nevis veti varsijousensa esiin ja tähtäsi sen roistoa kohti. ”Pudota se miekka. Tai sinä kuolet.”

Viljaparta nielaisi. Hän silmäili tilannetta, selkeästi laskien selviytymismahdollisuuksiaan. Hänen tanakampi toverinsa hivutti sormiaan kirvestään kohti. Miehen sormet kuitenkin pysähtyivät, kun hän näki Adan sauvan osoittavan itseään kohti.

”Antautukaa”, Ada käski. ”Meitä on enemmän kuin teitä.”

Jostain syystä se nostatti hymyn kaljupään kasvoille. ”Oletteko aivan varmoja siitä?”

”APUA!” viljaparta puhkesi huutoon. ”HYÖK-”

Lause katkesi kesken, sillä Neviksen nuoli osui miestä keskelle kaulaa. Kuului rysähdys ja miekan helähdys, kun miehen ruumis rojahti lattialle Freyan viereen. Sitä seurasi lähestyvien askelten kolinaa, teräksen suhinaa. Huutoja. Hahmoja alkoi virrata käytäviltä huoneeseen. Viisi, kaiken kaikkiaan. Kaikilla oli yllään samanlaiset, mitäänsanomattomat ryysyt, eikä heidän ulkomuodoissaan ollut juuri mitään erikoista. Neljä miestä ja yksi nainen. Kahdella heistä oli kädessään miekka, kolmannella jousi, neljännellä kirves ja viidennellä tikari.

”Saat maksaa tuon!” joku kiljui. Se oli ryhmän ainoa nainen – se sama, jolla oli tikari kädessään. Naisen huulet kaartuivat vihaiseen irvistykseen. Hän kohotti tikarinsa ja säntäsi Nevistä kohti, tummat letit liehuen.

Siitä eteenpäin kaikki kävi äkkiä. Ada nostatti suojaavan kilven Freyan ympärille. Sigrid kohotti pitkämiekkansa puolustavaan asentoon. Nevis laski jousensa ja veti tikarin vyöltään. Teräs iski kipinää lukkiutuessaan naisen tikarin pintaan. Maailma kaventui tilaksi heidän välilleen.

”Sinä tapoit hänet!” nainen ärjyi. Terät irtosivat toisistaan raapaisun saattelemana. ”Senkin murhaaja!”

Nevis katsoi naista surullisena. Hänen omat kasvonsa olivat jo alkaneet kadota lumouksen alle. ”Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.”

Nainen kohotti teränsä uudelleen. Mutta tällä kertaa sen pinta ei kohdannut puolihaltian tikaria, vaan lattialla makaavan viljapartaisen miehen kaksoisolennon miekan terän.

”Milo?” nainen kuiskasi. Hänen äänensä kuulosti kauniimmalta, kuin aikaisemmin. Kasvoton pani merkille uusia yksityiskohtia, joita hän ei ollut lainkaan huomannut hetkeä sitten. Naururypyt naisen silmäkulmissa. Lihasten soman liikkeen paljaalla kaulalla. Nahan ja pihkan haalean tuoksun.

Tämä nainen oli hänelle enemmän, kuin pelkkä ystävä.

”Miten sinä…” nainen räpytteli silmiään. Ne olivat ruskeat, ja niissä kellui vaaleita hippuja, kuin katinkultaa.

”Olen pahoillani”, Kasvoton sanoi. Hän näki epäröinnin naisen kasvoilla. Löystyneen otteen ranteessa. Hänen ei tarvinnut edes käyttää voimaa riisuakseen tätä aseista. Kasvottoman miekka lävisti hänen sydämensä, jo ennen kuin tikari ehti pudota lattialle.

Painava tunne pyyhkäisi Kasvottoman ylitse. Hän oikaisi itsensä ja tunsi yhden ihokerroksen kuoriutuvan pois, korvautuvan seuraavalla. Vaaleat hiukset pitenivät ja tummenivat selkää pitkin valuviksi leteiksi. Veritahrat katosivat hänen käsistään. Kasvoton kumartui poimimaan pudonneen tikarinsa lattialta, itsensä näköisen ruumiin viereltä. Sitten hän kääntyi seuraavaa vastustajaansa kohti.

Tämä oli se sama kalju ja tanakka mies, joka oli viisastellut aikaisemmin. Mies piteli kohotetuissa käsissään kirvestä, mutta sen terä oli puhdas – mies ainoastaan seisoi paikallaan, silmäillen jähmettyneenä ympärillään aukeavaa kaaosta. Adan keltaisen sauvan kärjestä syöksyi kirkasta valoa, joka muutti häntä kohti ammutun nuolen perhoseksi. Teräs kolisi terästä vasten, kun Sigrid miekkaili kahden roiston kanssa yhtä aikaa. Jousiampuja ampui uudestaan, tällä kertaa tajutonta Freyaa kohti. Nuoli osui kimmeltävän kilven pintaan ja kimposi kolahtaen lattialle.

Kasvoton lähestyi kaljupäätä tikari kädessään.

”Ella?” mies kysyi hätääntyneenä. ”Minne se neljäs näistä meni?”

”Minä olen hän”, Kasvoton vastasi. ”Etkö tunnista minua?”

Kaljupää ravisteli päätään. Hänen katseensa osui ensin tikaria pitelevään käteen, sitten ruumiiseen, joka makasi lattialla sen takana. Puheen muodostaminen oli äkkiä hänelle kovin vaikeaa. ”Mutta… mutta sinähän…”

”Mitä minusta?” Kasvoton kysyi. Huoleton hymy levisi hänen varastetuille kasvoilleen. Hän tiedosti hyvin, ettei hänen muutoksensa ollut täydellinen. Se oli aina vaikeampaa, kun lähde oli kuollut. Hän oli yhä selvästi Ella, mutta riittävän erilainen herättääkseen tunteen siitä, että jokin oli pielessä. Kenties se oli tyhjä katse hänen silmiensä takana, tai liian ammattimainen ote, jolla hän piteli tikariaan. Joka tapauksessa, se teki kaljupään entistä hermostuneemmaksi.

”Kuka sinä olet?” mies otti taka-askeleen. Hänen kasvonsa olivat jäykkänä kauhusta. Kirvestä pitelevät kädet olivat alkaneet täristä. ”Kuka helvetti sinä oikein olet?”

”Olen tyytyväinen, että kysyit.” Seinustalla palavien liekkien punainen kajo heijastui Kasvottoman kohotetun tikarin pinnasta. ”Olen ollut monia asioita. Huonojen uutisten tuoja meren takaa. Nuori haltiaprinssi kaukaisesta maasta. Harvinaisia tavaroita kaupitteleva maagivanhus. Joskus hiukan noita kaikkia. Mutta sinulle…”

Kasvoton nojautui lähemmäs. Hänen äänensä aleni pelkäksi kuiskaukseksi. Silmät olivat mustat kuin edessä odottava pimeys. ”Sinulle olen viimeinen asia, jonka näet ennen kuolemaasi.”

Terä upposi kohteeseensa. Kaljupää vajosi lattialle kurkkuaan pidellen.

Uusi muodonmuutos teki jälleen tuloaan. Kasvoton ravisteli sormenpäänsä kuivaksi, naksautti niskojaan ja venytteli. Hän tunsi olonsa äkkiä kömpelöksi, hitaaksi. Hermostuneeksi. Hänen kätensä ja jalkansa olivat lyhentyneet, vatsa kasvanut. Hiuksia hänellä ei ollut enää lainkaan. Tikarin sijasta käsi piteli kirvestä.

Alkuperäisestä, huoneeseen syöksyneestä viisikosta jokainen oli jo kuollut, mutta jostain oli tullut lisää väkeä. Sigridillä ja Adalla oli molemmilla kädet täynnä miekkamiesten kanssa. Sigridin vaaleissa hiuksissa oli verta. Adan käsivarresta törrötti nuoli. Freya makasi yhä tajuttomana keskellä lattiaa.

”Seis!” joku huusi.

Kasvoton kääntyi ääntä kohti. Pään käännös oli aivan liian nopea ihmiselle, jonka kehossa hän sillä hetkellä asusti. Huutaja oli parrakas ja arpikasvoinen mies, joka piteli käsissään pitkämiekkaa.

”Mikkel?” arpinaama kysyi epävarmana. ”Sinäkö siinä?”

”Minäpä se”, Kasvoton vastasi. Jestas, että kaverin henki haisi pahalle. Mitä hittoa hän oli oikein syönyt? Kilon valkosipulia? ”Tanssitaanko?”

Arpinaama kurtisti paksuja kulmiaan. ”Sinun kanssasiko? Sinä et löytäisi omia jalkojasi vaikka ne ommeltaisiin nenäsi tilalle.”

”Omapa on menetyksesi.” Kasvoton pyöräytti kirvestään kaaressa.

Arpinaaman silmät laajenivat. ”Mikkel, mitä-”

Kasvottoman kirves iski häntä keskelle rintaa.

Kasvoton ei jäänyt tarkkailemaan työnsä lopputuloksia. Hän riisui nahkan ja etsi seuraavaa uhriaan. Jäljellä ei ollut enää montaa: Ada oli jollain keinolla onnistunut sytyttämään yhden miekkamiehistä ilmiliekkeihin, ja roisto pyöri paniikissa pitkin lattiaa tukahduttaakseen liekit. Sigridin miekka halkoi ilmaa humahdellen kuin viikate, jonka iskuja hänen hikoileva vastustajansa väisteli pelkän hiuskarvan päästä. Verentahrimassa panssarissaan, vaalea tukka puoliksi auki ja sekaisin näky toi mieleen jonkinlaisen kuoleman enkelin. Se ei kuitenkaan ollut kaikista pelottavinta.

Pelottavinta oli se, että Sigrid hymyili.

Äkkiä jotakin viuhahti Kasvottoman korvan juurelta. Nuoli. Hän kääntyi suuntaan, josta oletti sen tulleen, ja näki yksinäisen, varjoissa seisovan hahmon, joka piteli kädessään pitkäjousta. Ampuja seisoi puoliksi seinän takana, puoliksi avotilassa – paikassa, josta tavallinen ihminen ei olisi häntä edes nähnyt. Kasvottoman puolihaltian silmät kuitenkin näkivät hänet oivallisesti.

Kyseessä oli pelkkä pojankloppi, punatukkainen ja näppynaamainen. Kasvot olivat kalpeat ja hiestä kosteat, kun hän jännitti jousensa uudestaan ja ampui sen Adaa kohti. Haltia ehti väistää, muttei kokonaan. Jousi raapaisi hänen otsaansa ja repi verta vuotavan haavan hänen ohimolleen. Ada päästi syvän, eläimellisen karjaisun, joka kaikui kellarin seinistä ja sai soihtujen liekit lepattamaan.

Kasvoton otti katsekontaktin jousimieheen, ja alkoi lähestyä tätä hitaasti ja varmasti. Tämä ei ampuisi kuitenkaan.

”Miksi teette tämän?” jousimies vaati. ”Miksi ette jätä meitä rauhaan?”

Kasvoton asteli lähemmäs. ”Voisin kysellä teiltä sitä samaa.”

”Se ei kuulu teille.” Ote pitkäjousesta oli jykevä ja ammattimainen, mutta nuorukaisen sydän hakkasi tuhatta ja sataa. ”Keitä te oikein olette?”

”Olemme vain joukko tuntemattomia, joilla on yhteinen määränpää. Mutta jos todella haluat tietää, miksi olen täällä, katso peiliin.” Kasvoton ei enää kuulostanut omalta itseltään. Hänen äänensä oli korkea, nuoren jousimiehen ääni. Hänen kehonsa nuoren jousimiehen keho. Tämän täydellinen peilikuva. ”Sinä tulit tänne, koska sinulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, eikö niin? Koska olet pulassa.”

Nuorukaisen suu avautui, mutta mitään järkevää ei tullut ulos.

”Ne ihmiset, ketkä etsivät sinua, ovat hyvin vaarallisia. He eivät lopeta etsintöjään, ennen kuin he ovat löytäneet sinut. Siksi tulit mahdollisimman kauas. Jonnekin, josta sinua ei koskaan löydettäisi. Mutta pelkkä piileskely ei riitä. Tarvitset myös suojelusta. Siksi lyöttäydyit näiden roistojen joukkoon.” Kasvoton nyökkäsi lattialla makaavia ruumiita kohti. ”Heidän johtajansa lupasi suojella sinua vastineeksi siitä, että teet hänelle palveluksen.”

”Sinä et tiedä minusta mitään!”

”Olet väsynyt tähän kaikkeen, etkö olekin? Pakoiluun. Piileskelyyn. Siihen, että muut pitävät sinua murhaajana. Teit vain yhden virheen, ja sinut tuomitaan loppuelämäksesi sen vuoksi. Tekisit mitä tahansa päästäksesi leimastasi eroon. Siksi otit tämän tehtävän vastaan, vaikka tiesit sen olevan vaarallinen. Ehkä osa sinusta jopa halusi, että epäonnistuisit. Jotta olisit viimein vapaa kaikesta kivusta.”

Nuorukainen jännitti jousensa. ”Ole hiljaa!”

”Et sinä itseäsi ammu. Et uskalla.”

”Uskallanpas”, jousimies sai sanottua. ”Et sinä ole minä.”

”En olekaan. Meissä on yksi ratkaiseva ero. Minä en koskaan ole vapaa. Siksi minä kadehdin sinua." Kasvoton huokaisi. "Tee se. Ammu minut. Katso, mitä tapahtuu.”

Jousimiehen kädet vapisivat nyt, mutta Kasvottoman käsi oli vakaa. Hän ei epäröinyt jännittäessään joustaan. Hänen ei oikeastaan voinut estää itseään. Se oli hänen kirouksensa.

Hänen kehonsa ei enää ollut hänen omansa.

Kumpikaan ei kuitenkaan koskaan ehtinyt vapauttaa joustaan, sillä jotain vyöryi huoneen poikki ja kaatoi jousimiehen maahan yhtenä valtavana ruskeana välähdyksenä. Kun Kasvoton sai tarkennettua katseensa, nuorukaisesta näkyi enää pelkät jalat. Hänen rintansa päällä seisoi mahtava ruskeakarhu, joka oli upottanut hampaansa tämän käsivarteen. Nuorukainen kiljui ja huusi kuin syötävä – joka ei ollut oikeastaan lainkaan yllättävää siinä tilanteessa.

”EI! Älä tapa! Ole kiltti!”

Karhu? Kasvoton ajatteli. Mistä hitosta tuo oikein tuli?

Vasta sitten hän ymmärsi, ettei Adaa enää näkynyt missään. Ruskeakarhu upotti hampaansa jousimiehen käsivarteen uudemman kerran, ja äkkiä yhdennäköisyys oli selvä. Tumma väritys toi tismalleen mieleen Adan. Koska tuo karhu oli Ada.

”Lopeta!” jousimies aneli kivusta hysteerisenä. ”Minä kerron kaiken, minkä tiedän! Vannon sen!”

Karhu ei kuunnellut. Se kohotti mahtavan tassunsa, nosti kuononsa ilmaan ja karjaisi niin, että korvissa soi.

”EIIII!”

Kasvoton katsoi ympärilleen ja antoi lumouksen pudota. Kaikki heidän kimppuunsa hyökänneet roistot olivat jo tajuttomia tai kuolleet. Sigrid juuri viimeisteli heistä jälkimmäistä. Hän pyyhki miekkansa vaatteisiinsa ja tähysti oikealle ja vasemmalle uusien roistojen toivossa. Se kauhistuttava hymy oli pyyhkiytynyt hänen kasvoiltaan, mutta jossain sen tyynen naamion takana kupli aivan pinnan alle kätkettyä väkivaltaa. Ada-karhu raastoi yhä jousimiehen käsivartta. Nuorukainen ei enää edes jaksanut huutaa. Hän ainoastaan itki ja valitti.

”Minä en tehnyt mitään! Minun piti vain vahtia ovia! Tämä on kaikki hänen syytään!”

Niiden sanojen myötä Sigrid vaikutti havahtuvan nykyhetkeen.

”Päästä hänet”, Sigrid komensi Adaa – hän oli jälleen oma, kaupunginkaartilaismainen itsensä. ”Hän saattaa tietää jotain! ADA!”

Nimensä kuullessaan karhu jähmettyi. Se irrotti hampaansa jousimiehen käsivarresta ja otti muutaman, täsmällisen askeleen taaksepäin, seisahtuen paikalleen huoneen seinustalle.

”Eiii”, nuorukainen vinkui. Hänen äänensä oli käheä kaikesta huutamisesta. ”Ei enempää…”

”Emme satuta sinua enää”, Sigrid vannoi. ”Jos kerrot meille sen, mitä täällä on tapahtunut.”

”Tämä oli Jaspiksen tekosia”, nuorimies itki. Hänen kätensä oli pelkkää jauhelihaa. Oli melko selvää, ettei hän tulisi ampumaan jousta enää koskaan. ”Minä en tehnyt mitään! Meidän piti vain vahtia ovia, siinä kaikki!”

”Jaspiksen?” Sigrid kysyi. ”Kuka hän on?”

”Johtajamme. Hän pyysi meitä vahtimaan ovia. Tappamaan kaikki, ketkä tulevat lähelle.”

”Te siis tapoitte Varithin”, Nevis käsitti. ”Ja Ruutin.”

Nuorukainen ravisteli tokkuraisena päätään. ”En tiedä, kenestä puhut.”

”Tänne tulleen druidin ja kaupunginkaartilaisen”, Sigrid täydensi.

”He tulivat liian lähelle. He eivät olisi saaneet… Jaspis…”

”Miksi?” Sigridin katseessa leimusi sinisiä liekkejä. ”Mitä te teette täällä?”

”Hän vain haluaa saada sen toimimaan”, nuorukainen houri. Kaikki väri alkoi kaikota hänen kasvoiltaan. ”Niin hän sanoi… viimeksi, kun näimme…”

”Milloin se oli?”

”Neljä… päivää… sitten…”

”Missä Jaspis on nyt?”

”Ovien takana…” nuorukaisen silmät alkoivat valua kiinni. ”Alapuolella…”

Sigrid räpytteli silmiään, aivan kuin hän ei käsittäisi kuulemaansa. ”Alapuolella? Mitä sinä tarkoitat?”

Nuorukainen yskäisi verta. Samalla Nevis käsitti, että tämä kuolisi pian, ellei häntä hoidettaisi kuntoon. Ja he tarvitsivat häntä yhä.

”Odota!” Nevis huusi. Hän kumartui nuorukaisen äärelle ja taputteli tätä poskille. ”Sanoit jotain muuta mielenkiintoista. Sanoit, että Jaspis haluaa saada jotain toimimaan. Mitä?”

Nuorukainen sanoi jotain, mutta niin hiljaa, ettei sitä voinut kuulla. Nevis kumartui lähemmäs, painoi korvansa tämän suulle. Huulet liikkuivat Neviksen korvaa vasten, sitten ne pysähtyivät. Sanassa, jonka hän kuuli, ei ollut kuitenkaan mitään järkeä. Ne kaksi tavua olisivat voineet olla mitä tahansa.

”Mitä hän sanoi?” Sigrid vaati. ”Minkä sen?”

Nevis pudisti onnettomana päätään. ”En minä tiedä.”

*
Sigrid katseli ympärillään aukeavaa hävitystä sydän raskaana.

Yksikään heidän kimppuunsa hyökänneistä roistoista ei ollut jäänyt eloon. Lattialla makaava punatukkainen jousimies – tai pikemminkin poika – veti juuri viimeisen henkäyksensä. Nevis ravisteli ja läpsi tätä poskille, mutta poika ei havahtunut. Ei tietenkään. Hänhän oli jo kuollut.

Miten he olivat antaneet asioiden mennä niin pitkälle?

”Hän tiesi jotain”, Nevis sanoi hiljaa. Hänen kasvonsa olivat kovat, mutta silmien takana oli kipua. ”Olen varma siitä.”

”Emme voi sille enää mitään”, Sigrid vakuutteli. ”Meidän on vain jatkettava eteenpäin.”

Nevis nyökkäsi, sitten nousi ylös hitaasti ja päästi niin syvän huokauksen, että hänen oli täytynyt pidätellä sitä jo jonkin aikaa. Hänen kätensä liikkuivat kankeasti ja raskaasti, kun hän kaivoi varusteistaan vesileilin ja kaatoi sitä käsilleen pestäkseen ne puhtaaksi. Sigrid pani merkille, että Nevis kuurasi käsiään lähes pakonomaisesti, pyyhkien jokaisen sormenvälin ja kynnenalusen huolellisesti.

Sigrid pyyhkäisi kosteat hiussuortuvat otsaltaan ja tasasi hengityksensä. Terästäytyi. Keskittyi olemaan jälleen Sigrid, kaupunginkaartilainen.

Freya.

Freya makasi yhä lattialla, mutta keltainen suojakilpi hänen ympäriltään oli haihtunut. Sigrid asteli kääpiön luo ja kumartui tämän äärelle, tarkisti vartalon vammojen varalta ja kuulosteli hengitystä. Kaikki vaikutti olevan hyvin. Hän vain nukkui.

”Ada?” Sigrid kysyi. ”Pystyisitkö herättämään hänet?”

Vastaukseksi kuului pelkkää murinaa.

Vasta sitten Sigrid muisti, ettei Ada ollut enää Ada. Huoneen keskellä seisoi yhä valtava ruskeakarhu, jokseenkin tällä kertaa paljon vähemmän verenhimoinen sellainen. Karhu näytti oikeastaan leppoisalta. Sen mustien silmien katse oli älykäs, ehkä jopa hiukan surullinen. Ne olivat kiistatta Adan silmät.

”Ada”, Sigrid toisti, vaikka tuntuikin omituiselta puhutella tätä karhua nimeltä. ”Pystyisitkö… muuttumaan takaisin haltiaksi?”

”Uuuurrhhh”, karhu vastasi.

”Mitä tuo tarkoitti? Kyllä vai ei?”

”Uuuurhh.”

”Vai niin”, Sigrid kohotti kulmiaan. ”Miten tämä sinun muodonmuutoksesi edes toimii? Itse asiassa, älä vastaa. En ymmärtäisi kuitenkaan.”

”Uurh.”

Sigrid henkäisi ja viittoi Nevistä kohti. Puolihaltia yhä kuurasi käsiään miltei maanisesti, kuin maailmassa ei olisi mitään muuta niiden lisäksi.

”Nevis!”

Vastausta ei kuulunut. Aivan kuin Nevis ei olisi edes kuullut häntä.

”Nevis”, Sigrid toisti. Ei vastausta. Yrittikö Nevis tarkoituksella vältellä häntä?

”Hei!” Sigridin pinna alkoi kiristyä. Hän poimi lattialta yhdeltä roistolta pudonneen kangaspussukan ja heitti sen Nevistä kohti. ”Kusipää!”

Pussi osui Nevistä keskelle otsaa. Puolihaltia havahtui heti. Hänen katseensa kirkastui, ja kulmat kaartuivat ärtyneeseen kaareen. ”Mitä hittoa?”

”Herätys. Kätesi ovat jo puhtaat.”

Nevis räpytteli silmiään hetken, sitten vilkaisi sormiaan. Niiden läpi kulki hienoinen värähdys, joka jatkoi matkaansa aina Neviksen selkään saakka. Puolihaltia vavahti ja oikaisi itsensä.

”Niin. Mitä nyt?”

”Saisitko sinä Freyan hereille? Adasta ei tällä hetkellä ole kauheasti apua.”

”Uuuurh.”

 ”Toki.” Nevis veti tavaroistaan esille pienen purnukan valkoista jauhetta, kuin suolaa. Hän käveli Freyan luo, avasi purnukan korkin ja asetti sen Freyan nenän alle. Jauheella oli välitön vaikutus. Freya veti syvään henkeä ja alkoi yskiä, kuin olisi tukehtumaisillaan. Nevis pani jauhepurnukan pois, ja tarjosi Freyalle vettä, samalla kun limaiset yskäisyt vavisuttivat kääpiötä kauttaaltaan. Freyan silmät avautuivat, ja kääpiö nousi varovasti pystyyn. Hänen tukkansa näytti tavallistakin pörheämmältä.

”Mitä tapahtui?” Freya kysyi.

”Sinä pyörryit. Täällä käytiin taistelu. Mutta sinulle ei käynyt kukaan. Ada suojeli sinua.”

”Urh.”

Freya hätkähti. Ada-karhun kuuma hengitys kutitteli hänen niskaansa. Freya kääntyi hitaasti ympäri, ja vasta sitten Sigrid tajusi, kuinka typerä ajatus tämä oli ollut. Freyahan saattaisi pyörtyä uudelleen pelkästä säikähdyksestä.

Mutta Sigridin yllätykseksi Freyan kasvoilla oli kauhun sijaan silkkaa riemua.

”Ada!” kääpiö loikkasi pystyyn ja heitti kätensä Ada-karhun ympärille. Tai pikemminkin sen kasvojen ympärille. Heidän kokoeronsa oli huomattava. ”Kiitos!”

”Uuurhhh???”

Sigridin reaktio oli pitkälti sama. Hän ei tosiaankaan ollut osannut odottaa sitä.

”Saanko tulla selkääsi?” Freya kysyi karhulta. ”Saanko saanko saanko?”

Ada-karhu heilautti päätään ylös alas. Ele näytti miltei nyökkäykseltä. Freya ilahtui.

”Ihanko totta? Kiitos kiitos kiitos!”

Freya säntäsi karhun kyljelle ja yritti epätoivoisesti könytä sen selkään. Se onnistui kuitenkin odotettua vaikeammaksi – Ada oli hiukan liian korkea Freyalle kiivettäväksi. Freya alkoi pomppia ja kurotella hermostuneena ylöspäin.

”Minä autan”, Sigrid myöntyi. Hän riensi Freyan luo, nosti kääpiön syliinsä ja ylös Adan selkään. Kääpiöksi Freya painoi yllättävän paljon.

”Mitä nyt?” Freya kysyi, heilutellessaan jalkoja Adan vartalon molemmin puolin. Näky oli kaikin puolin kummallinen. Yksi ihminen, yksi puolihaltia, yksi karhu - vaiko druidi? Ja sen selässä ratsastava kääpiö.

”Nyt me jatkamme eteenpäin”, Sigrid sanoi. ”Nämä roistot tappoivat Ruutin ja Varithin, koska he olivat väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta käskyt tulivat heidän johtajaltaan, Jaspikselta. Hänen pitäisi olla vielä täällä.”

”Ovien takana”, Nevis täydensi. Mutta hänen äänensä kuului kauempaa. Äkkiä Sigrid huomasi, ettei Nevis enää seissyt siinä, missä hän oli seissyt hetkeä sitten. Hänen päänsä kurkisti sivukäytävän kulman takaa. Sen saman, missä jousimies oli aiemmin seissyt. ”Alapuolella.”

”Alapuolella?” Freya kysyi. ”Minkä ovien?”

Nevis viittoi heitä jokaista itseään kohti. Sigrid siirtyi sivukäytävälle, ja kuinka ollakaan, Neviksen takana aukesi toinen käytävä, jonka varrella oli lukuisia pienempiä ovia huoneisiin, joista roistojen oli täytynyt tulla. Mutta silmäänpistävimmin erottui pari korkeita, kultaisia kaksoisovia, joiden pinta oli kaiverrettu täyteen vieraskielisiä riimuja ja kiemuroita. Sigrid ei olisi ollut yllättynyt, jos ovet olisivat olleet oikeastikin kultaa. Niiden täytyi olla ylenpalttisimmat ovet, mitkä hän oli koskaan nähnyt. Sigrid ei voinut käsittää, mitä ne tekivät tämän kartanon kellarissa.

”Näiden ovien”, Nevis virnisti.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu