Originaalit > Pergamentinpala

Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 32/32

<< < (12/12)

Rosmariini:
No niin, tässä se nyt virallisesti on - Kasvottoman viimeinen osa.

Ennen varsinaista lukua haluan kirjoittaa pienen kiitospuheen, koska tämä teksti on kuitenkin ollut työn alla jo marraskuusta 2019 ja sen saaminen päätökseen oli itselleni iso asia. Kuten jo itse tarinan alkusanoissa kerron, Kasvoton lähti alun perin D&D-porukkani kampanjasta "Ghosts of Saltmarsh" joka alkoi syksyllä 2019. Ensimmäisissä luvuissa tarina seurasi kampanjaa todella läheisesti aina kartanon layoutista siellä tapahtuneisiin asioihin kuten hämähäkkihyökkäykseen ja kellarissa tapahtuvaan taisteluun. Kuitenkin jo kellarin alapuolisissa raunioissa tarina alkoi erota alkuperäislähteestä, sillä esim. toivomuspeilejä tai Urkothia ei koskaan oikeassa kampanjassa ole, vaan nämä ovat itse keksimääni mytologiaa, joka lähti alkujaan kaverini kääpiöhahmon demonipatronista ja alkoi siitä elää omaa elämäänsä. Taistelu laivalla on vielä jotakuinkin kampanjan mukainen, ja siitä inspistä on saanut myös vierailu Vurian raunioissa, mutta tässä vaiheessa tarina on kuitenkin jo juonellisesti niin erilainen, että se elää jo käytännössä omaa elämäänsä. Joka tapauksessa, haluan kiittää tuota D&D-kamppista ja kaikkia siinä pelanneita ystäviäni ja heidän hahmojaan, joihin myös Kasvottoman hahmot pohjautuvat - ilman teitä tätä tarinaa ei olisi. ♥

Lisäksi haluan kiittää kaikkia minua inspiroineita kirjallisia teoksia. Kenties suurimpana kirjallisena inspiraationa tälle tarinalle on toiminut Patrick Rothfussin Kuninkaansurmaajan kronikka, ja yhtäläisyyksiä Neviksen ja Kvothen hahmojen välillä onkin jonkin verran, mm. kaduilla vietetty menneisyys, itsepuolustustaitojen oppiminen ja lopulta "kuninkaan" (tai tässä tapauksessa Hopeatähden) surmaaminen, joka saa Legioonan joukot hänen peräänsä. Tarinan nykyhetkessä Nevis ja Kvothe molemmat pakoilevat menneisyyttään, vaikka päätyvätkin kohtaamaan sen eri tavoin. Muita tätä inspiroineita kirjallisia teoksia ovat mm. John Gwynnen Faithful and the Fallen & Of Blood and Bone-sarjat, joista esim. Isroth on saanut nimensä tarinan pääpahikselta eli Asrothilta; Andrzej Sapkowskin the Witcher-sarja, joka inspiroi erityisesti väliosissa esiintyvää dialogipohjaista kerrontaa ja yleisesti ottaen tarinan tyyliä; N.K. Jemisinin Broken Earth-trilogia, joka on myös toiminut tyylillisenä inspiraationa erityisesti tarinan loppupuolella ja opetti, että polyamoria on oikeasti tosi jees, sekä totta kai suosikkikirjailijani J.R.R. Tolkien, joka on vaikuttanut suuresti erityisesti mytologioiden syntyyn ja vähän kaikkeen muuhunkin.

Lopuksi haluan tietysti kiittää kaikkia lukijoitani. Erityismaininnan saavat Salaisen Sanaseuran jäsenet, jotka varmasti tunnistavat itsensä. Olen koko Sanaseuran olemassaolon ajan luetuttanut tarinasta pätkiä meidän lukupiirissämme ja saanut lukemattomia hyviä kommentteja, jotka ovat auttaneet jatkamaan tätä tarinaa eteenpäin. Jopa silloin kun tarina on junnannut pitkään paikallaan tai motivaatio on ollut jossain kaivon pohjalla Sanaseura on auttanut jatkamaan eteenpäin - joten kiitos. Lisäksi haluan erityisesti kiittää kaikkia tarinaa Finissä kommentoineita, joita ovat Fiorella, hiddenben, Kaarne, Thelina, Sokerisiipi, sugared, kaaos ja flawless. Lopuksi vielä kiitokset kaikille niille näkymättömille lukijoille, jotka ovat jaksaneet lukea tekstiä kommenttia jättämättä - tekin olette tärkeitä, ja tiedän että teitä on paljon, koska tarinalla on jo 15000 lukukertaa Finissä. Tämä on enemmän kuin millään tekstilläni Ao3:n puolella, joka on tosi kova juttu - kiitos teille. ♥

Toivottavasti viimeinen osa on mieleenne, ja sitoo tarinan palat yhteen tavalla, jonka koette sopivaksi. Ehkä jonain päivänä saan tämän vielä työstettyä kirjamuotoon siten, että Kasvoton saataisiin vielä kansien väliin, mutta näillä näkymin se ainakin pysyy Finissä vielä jonkin aikaa. :)


Epilogi: Mies peilissä
”Asia on aivan kuten kuvittelinkin”, Ada sanoi. Hän katsoi ylöspäin, kohti mäen päällä häämöttävän kartanon varjoa. Vaikka jokin osa Adasta oli kuvitellut toisin, kartano näytti täysin samalta kuin ennenkin – lukuun ottamatta ohutta lumikerrosta, joka maalasi maiseman heidän ympärillään unenomaisen valkeaksi. ”Urkothin voima on poissa. En aisti hänestä enää jälkeäkään.”

”Kaupunginkaarti vahvistaa kertomuksen”, Sigrid sanoi. ”Gremsin joukot kävivät täällä joitain päiviä sitten. Urkothin ansat olivat poissa. Ruumiit on nyt kannettu ulos, ja kulkureitit kartanon alapuolisille raunioille suljettu. Sinne ei enää ole pääsyä, ellei reittiä räjäytä auki.”

Ada nyökkäsi. Vaikka hän tiedosti, että pääsy raunioille oli tehty lähes mahdottomaksi, oli se yhä mahdollista riittävällä tahdonvoimalla. Ihmiset eivät koskaan käsittäneet, että jotkut asiat oli tehty jätettäväksi rauhaan.

”Kaikki on siis valmista”, Nevis sanoi. ”Voit palata kotiin.”

”Niin”, Ada vastasi. ”Mutten voi jäädä sinne. Minun täytyy kertoa äidilleni, mitä tein pelastaakseni teidät. Taikuus, johon turvauduin… on kiellettyä. Rangaistuksena on karkotus.”

Kaikista heistä Freya vaikutti hämmentyneimmältä kuullessaan vastauksen. ”Mutta sinä pelastit maailman!”

”Sillä ei ole väliä. Tämä on ensimmäinen ja tärkein sääntö. Druidit suojelevat maailmaa kaaokselta. Eivät turvaudu siihen.”

”Etkö voisi vain olla kertomatta?”

”Se ei olisi oikein. Ja vaikken kertoisikaan, he näkisivät sen. Veritaikuus jättää jäljen. En voi kutsua itseäni enää druidiksi.”

Freya nyökkäsi. Hänkään ei voinut kieltää, ettei Adan muuttunut ulkomuoto herättänyt huomiota. Sellaista jälkeä ei olisi voinut kätkeä edes lumouksella.

”Mikä sinä sitten olet?” Freya kysyi.

Ada joutui pohtimaan vastausta hetken. Hän ei ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi asiaa. Mitä muuta hän oli druidin lisäksi?

”Pelkkä haltia”, Ada käsitti. ”Niin kai.”

”Oletko surullinen?”

”Oikeastaan… en.” Ada yllättyi, kuinka nopeasti vastaus tuli. Ja kuinka luontevalta se kuulosti. Hän ajatteli ensin Varithia, sitten itseään. Kaikkea sitä, mitä heiltä oli kielletty vain siksi, koska joku tuhat vuotta sitten oli päättänyt niin. Kaikkea sitä mitä häneltä odotettiin vain siksi, että hän oli äitinsä poika. Vaikka hänellä tulisikin ikävä äitiään ja isäänsä, oli jo aika päästää irti.

”En ole tuntenut oloani mukavaksi druidien parissa enää pitkään aikaan. Ehkä tämä on parhaaksi.”

Freya hymähti – hän vaikutti ymmärtävän, mistä on kyse.

”Nyt olemme molemmat vapaita”, hän sanoi.

”Ei”, Nevis korjasi. Ada tunsi Neviksen käden puristuvan omansa ympärille, ja hänen lävitseen kulki lämmön sykähdys, jollaista hän ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Ennen sitä hetkeä hän ei ollut varma, kykenisikö enää koskaan tuntemaan mitään sellaista. Mutta hän tunsi. ”Nyt meistä jokainen on vapaa.”

”Oletko valmis?” Ada kysyi. Hän nyökkäsi kartanon suuntaan: kohti menneisyyttä, jonka heistä kumpikin jo luuli sulkeneensa taakseen.

”Oletko sinä?” Nevis puristi hänen kättään tiukemmin.

”Olen”, Ada vastasi. Hän antoi lämmön kiertyä langaksi heidän sydäntensä välille. Kun tila oli ennen tuntunut kipeältä ja ahtaalta, se ei ollut sitä enää.

Sinne tuntui mahtuvan koko maailma.

*
Korppikeron kartano oli ehkä joskus ollut kaunis.

Nyt, kun Nevis näki sen toista kertaa, hän osasi katsoa rosoisen ulkomuodon taakse. Erottaa taidokkaasti kaiverretut holvikaaret ja ikkunoiden karmit, paksun pölykerroksen alla kiiltävän lattian.

Aika ei ollut kohdellut paikkaa hyvin. Kenties se oli aina tuomittu siihen – olihan Urkoth kietonut lumouksensa paikan ympärille jo kauan ennen sen rakentamista. Kaikkialla, minne he katsoivat, jokin repsotti tai oli poissa paikoiltaan. Mutta kaiken tuon alla oli jotain käyttökelpoista ja arvokasta. Kenties, ajan kanssa, siitä saisi hyvän kodin.

Ongelma oli kuitenkin juuri siinä – Nevis ei tiennyt, paljonko aikaa hänellä oli.

Vaikka Isroth ja Urkoth olivatkin poissa, Nevis yhä heräsi joka yö painajaisiin, aivan kuten Freya. He pitelivät toisiaan niiden halki, sillä heistä kumpikin tiesi, miltä toisesta tuntui. Mutta vaikka he nukahtivat uudelleen, ei heistä kumpikaan tuntenut oloaan aamulla levänneeksi. Kenties kaikki vain johtui tästä paikasta: Korppikeron kartano kätki sisäänsä liian paljon muistoja, ja kadottaakseen ne heidän täytyisi mennä mahdollisimman kauas.

Siitä huolimatta heidän oli yövyttävä siellä vielä hetki, vain varmistaakseen, että kaikki todella oli hyvin. Ja joskus avain omien pelkojen voittamiseksi oli kohdata ne silmästä silmään palaamalla niiden lähteelle.

Oli viileä keskitalven ilta, kun heistä jokainen oli kokoontunut olohuoneeseen, jonka Ada oli taikuutensa ansiosta onnistunut loihtimaan viihtyisäksi – hämähäkinseitit oli siivottu, sohvan tomut tomutettu, ja kamiinassa paloi valkea.

Nevis ja Sigrid makasivat sohvalla raajat toisiinsa kietoutuneena, vaikka heistä kumpikin oli taistellut pitkään siitä, kumpi saisi maata alla ja kumpi päällä. Lopulta Nevis oli vetänyt lyhyemmän tikun, ja hän päätyi Sigridin kannateltavaksi, vaikka olikin naista pidempi. Heidän viereisellä tuolillaan Ada luki – kenties Jaspiksen kartanoon jättämää muodonmuutosten käsikirjaa – ja kuljetti kättään hajamielisesti Neviksen hiusten halki. Vaikka Neviksen keho oli tullut Adalle hyvin tutuksi viime päivien aikana, hänen hiuksensa tuntuivat aina vetävän Adaa itseään kohti. Kenties ne muistuttivat häntä jostakin, ja niiden hyväily toi hänelle turvaa.

Sillä hetkellä Nevis tunsi Freyan koputuksen olkapäällään. Freya oli ottanut tavakseen viettää paljon aikaa omissa oloissaan, jonka ansiosta jokainen läheisyys oli luottamuksen osoitus.

”Isä?” Freya kysyi, ja Nevis hymähti huvittuneena. Toinen Freyan uusista tavoista oli kutsua häntä ja Adaa kumpaakin isäksi, samoin kuin Sigridiä äidiksi. Kuin he olisivat perhe, vaikkakin erikoinen sellainen. ”Tein sinulle jotakin.”

Freya ojensi Nevistä kohti jotakin – pienen palan paperia, josta katsoivat takaisin Neviksen kasvot.

”Piirsin sinut”, Freya sanoi. ”Mitä mieltä olet?”

Nevis tuijotti paperia sanattomana. Piirros oli täysin hänen näköisensä, jokaista piirrettä myöten. Freya oli jopa vanginnut Neviksen iholle piirtyneet arvet ja yksittäiset, päälaelta paenneet hiussuortuvat.

”Tämähän on uskomaton”, Sigrid sanoi Neviksen takaa. ”En tiennyt, että olet näin taitava.”

”En minäkään, ennen tätä hetkeä”, Freya sanoi. ”Tai… kai minä joskus olin hyvä tässä. Ennen—kaikkea tätä.”

Adan kasvot täyttyivät lämmöstä. ”Olen niin ylpeä sinusta. Yhdennäköisyys on ilmeinen.” Ada nyökkäsi Nevistä kohti. ”Näytät komealta.”

Sanojen olisi tullut herättää jotain Neviksessä: hän käsitti, että oli ihme, että Ada oli päästänyt hänet niin lähelle niin nopeasti. Siitä huolimatta hän kykeni ainoastaan olemaan vaiti.

”Menit hiljaiseksi”, Freya kurtisti kulmiaan. ”Etkö pidäkään siitä?”

”Pidän”, Nevis sai sanotuksi. ”Pidän todella. Minä vain—”

Freyan huulet värähtivät. Nevis huokaisi syvään. Sellaiselle ilmeelle ei voinut sanoa ei. Hän nousi paremmin istumaan ja katsoi Freyaa suoraan silmiin.

”Freya… Silloin kun olin ikäisesi, minulla oli joku. Joku tärkeä. Hän oli taitava piirtäjä, aivan kuten sinä. En koskaan unohda ensi kertaa, kun hän piirsi minut.”

Rannasta heijastuva kuunvalo. Laineiden liplatus Antropolin rantaa vasten. Paljaat hiekkaan uponeet varpaat.

”Mitä sitten tapahtui?” Freya kysyi.

”Menetin hänet”, Nevis vastasi. Hän käsitti, ettei ollut koskaan juuri puhunut Arissasta tällä tapaa – aivan kuin Nevis olisi piilottamalla muiston kaikilta muilta kuin itseltään voinut säilyttää hänet kauemmin. ”Hän kuoli suruun, enkä nähnyt sitä ajoissa.”

”Kadutko sitä, että menetit hänet?”

”Sitäkin”, Nevis vastasi. ”Mutta kaikista eniten kadun sitä, etten antanut hänelle tarpeeksi. Jos voisin tehdä jotain uudestaan, arvostaisin häntä enemmän. Viettäisin hänen kanssaan enemmän aikaa, koska tietäisin, ettei sitä ole paljoa. Nauttisin niistä hetkistä, jotka meillä olisi jäljellä. Vaikka ne eivät kestäisikään ikuisesti.”

Freya nyökkäsi. Nevis näki hänestä, että hän aisti sen, aivan kuten Nevis aisti sen itse. Heidän aikansa oli rajattu, vaikka heistä kumpikaan ei tiennyt, kuinka pitkäksi aikaa. Kenties kyse oli päivistä, kenties vuosista – hyvällä tuurilla kymmenistä. Varmaa oli ainoastaan se, ettei kaikki ollut kuten ennen. Urkothin elinvoima oli kannatellut heistä kumpaakin niin pitkään, etteivät heidän kehonsa enää toimineet samalla tapaa ilman sitä. Kyse oli pitkälti samasta ilmiöstä, mitä Adakin oli kuvaillut: kaikki taikuus jättää jäljen.

Ehkä helpoin sitä kuvaava tunne oli väsymys. Nevis tunsi olonsa paljon vuosiaan vanhemmaksi, kuin kaikki käytetyt kasvot olisivat tuoneet mukanaan niiden kantamat vuodet. Se ei näkynyt Freyan piirtävän miehen kasvoilla – Nevis tunsi sen ainoastaan ihonsa alla. Se oli painoa, josta hän ei koskaan täysin pääsisi eroon.

Heistä kukaan ei sanonut sitä ääneen, ei ainakaan suoraan. Kenties lähimmäs oli päässyt Ada, silloin kun he rakastelivat ensi kertaa. Heistä kumpikin oli varovainen, niin varovainen: kaikki muistot heidän välillään olivat hauraita kuin särkyvä lasi. Mutta sillä hetkellä hellyys oli juuri sitä, mitä heistä kumpikin kaipasi.

Tahdotko tehdä tämän yhä, Nevis oli kysynyt, kädet Adan paljailla lanteilla, vaikka menettäisit minut?

Tahdon, Ada huokaisi hänen ihoaan vasten. Vartalo kaartui Nevistä kohti kuin kukka aurinkoon. Tahdon. Yhä, kun Neviksen suudelmat hänen kaulallaan saivat hänet unohtamaan oman nimensä.

Ymmärräthän, etten voi olla yksin sinun, Nevis totesi kaiken jälkeen, kun Adan valkeat hiussuortuvat kiertyivät hopeisten ympärille. Rakastan myös häntä.

Sillä ei ole väliä, Ada oli vastannut, vaikka Sigrid ei ollutkaan heidän luonaan. Kun he olivat kahden, hän olisi voinut anella Nevistä omakseen pitääkseen hänet ikuisesti. Mutta hän ei tehnyt niin. Pääasia on se, että rakastat.

Sen tunteen Nevis tunsi nytkin, pidellessään Freyan piirrosta kädessään. Mennyt ja tuleva kohtasivat juuri siinä – rakkaus Arissaa, Freyaa, Sigridiä ja Adaa kohtaan. Rakkaus äitiä kohtaan. Ja rakkaus häntä itseään kohtaan.

”Kenet ajattelit piirtää seuraavaksi?” Nevis kysyi, viittoen kummallekin puolelleen. ”Sinulla on niin monta vaihtoehtoa.

”Ehkä itseni”, Freya vastasi. ”Siitä on niin kauan kun… kun olin oma itseni. Piirtäminen… auttaa minua muistamaan.”

Nevis hymyili. Se oli tärkeää. ”Älä koskaan unohda, kuka olet.”

”Minä lupaan”, Freya vastasi. Hän palasi lattialle istumaan ja alkoi luonnostella uutta piirrosta – tällä kertaa nuoren, kiharapäisen kääpiötytön kasvoja.

Yhä Freyan lähdettyä, Nevis unohtui katselemaan piirrosta, kuljettamaan sormiaan omia kasvojaan pitkin, aivan kuin ne olisivat peili, joka heijasti hänet sellaisena, kuin hän oli tahtonut nähdä itsensä jo pitkään. Sinä samana Neviksenä, joka hän oli ennen tätä kaikkea: ennen lukemattomia kasvoja ja niiden kantamaa onnea ja kipua. Tai ainakin niin lähellä sitä Nevistä kuin hän saattoi olla. Liian paljon oli muuttunut niistä ajoista kaiken ollakseen kuin ennen. Hän tuskin muisti itseään kaikkien niiden kasvojen alta, ja peiliin katsominen teki yhä kipeää, koska ne olivat yhtä aikaa äidin ja Hopeatähden kasvot.

Mutta Adalle, Sigridille ja Freyalle ne tuntuivat riittävän. He näkivät kaiken tuon kivun taakse, eivätkä heille ne olleet vihaiset tai surulliset kasvot. Eivät murhaajan eivätkä petturin kasvot. Heille ne olivat vain Neviksen kasvot. Ystävän kasvot. Rakkaan kasvot. Kasvot, joita saattoi koskettaa hellästi, vaikka ne olivat kokeneet niin kovia. Silmät, joihin saattoi upottaa itsensä. Huulet, joita vasten saattoi kadottaa itsensä. Ja kasvot, joita heistä kukaan ei unohtaisi koskaan.

Juuri se teki niistä erityiset ja kauniit.


fin

hiddenben:
Sain luettua Kasvottoman aiemmin tänään loppuun ja yritän nyt koota ajatuksiani kommentin muotoon. Oli todella erilainen kokemus lukea kokonaisuus e-kirjana, mikä minulle tarkoittaa kuin oikeana kirjana, verrattuna siihen, että olisin lukenut kokonaisuuden Finissä tai jopa kommentoinut lukua kerrallaan. Koen, että kun pitkän tekstin lukee "kuin oikeana kirjana", siihen saa ihan eri otteen. Joten! Kommentoin tätä mahdollisuuksien mukaan kokonaisuutena tai ainakin niihin asioihin liittyen, jotka ovat näin tuoreeltaan päällimmäisenä mielessä :)

Ensinnäkin ihan mahtavaa, että sait tämän valmiiksi! ♥ Kun aloit kirjoittaa tätä, Salaista sanaseuraa ei vielä ollut, joten kommentoin tätä ensimmäisen kerran vielä pelkkänä finiläisenä. Tuntuu kuitenkin, että olen seurannut tätä ihan alusta alkaen ja on ollut ilo olla mukana tsemppaamassa matkan varrella :) Lukiessa oli myös hauskaa huomata, kun eteen tuli tuttuja kohtauksia ja muistin etäisesti, mitä olin silloin tällöin kommentoinut. Toiseksi tästä tekstistä huomaa, että olet kehittynyt kirjoittajana! Etenkin viimeiset kymmenen lukua olivat mielestäni hienoja kokonaisuuksia, jossa juoni ja hahmot kehittyvät hyvällä vauhdilla. Tämän vuoden puolella ilmestyneet luvut ovat jo todella hiottuja ja hienoja kokonaisuuksia. Eli hyvä sinä! Ja vielä kerran onnea tekstin valmistumisesta ♥

Sitten itse tarinaan! Onhan tämä tosi upea kokonaisuus ja ihan mieletöntä, että onnistuit pitämään sen näin hyvin kasassa loppuun asti :D Tässä on monta lankaa käsiteltävänä ja sen lisäksi vielä hahmokaaria, jotka pitäisi päästä saattamaan jollain tyydyttävällä tavalla tarinan loppuvaiheessa ja siinä olet kyllä onnistunut. Olet myös saanut ujutettua paljon uskottavaa maailmankatsomusta ja mytologiaa ja Urkothin ja Isrothin taru aseineen kaikkineen sopi tarinaan hienosti. Vaikka tällaiset sodan ratkaisevat aseet ovat fantasiakirjoille aika tyypillisiä, tässä tuo lopputaistelu oli mielenkiintoinen ja ratkaisu yllätti. Sillä on myös hyvä opetus siitä, että kaaos ja järjestys kuuluvat yhteen, yhtä ei ole ilman toista, ja näin ollen ne taistelevat toisiaan vastaan maailman loppuun saakka.

Koin lukemisen aikana, että vaikeinta oli käsittää ajan kulkua. Nelikko matkaa kuitenkin moneen eri paikkaan ja viettävät niissä päiviä, ehkä viikonkin, mutta tästä ei jäänyt minulle erityisen vahvaa kuvaa. Sen huomasin puolestaan vaikuttavan paljonkin siihen, miten uskottavana pidin Freyan, Adan, Sigridin ja Neviksen välisten suhteiden syventymistä. Koen, että etenkin yllättävän alussa tarinassa on jo viittauksia pidempään jatkuneeseen ystävyyteen tai vähintään siihen, että he ovat oppineet tuntemaan toisensa hyvin, vaikka tapahtumien ja kerronnan perusteella en olisi lukijana ajatellut niin ehtivän vielä tapahtuvan. Tämä mielikuva tai tiukka mielipiteeni saattaa tosin johtua siitä, että luen vähemmän juonivetoista ja enemmän hahmovetoisia tarinoita ja etenkin Kasvottoman alku on hyvin juonivetoinen. Loppua kohden nimittäin suhteet syvenevät mielestäni uskottavammin, mutta alussa sekä ajan kulu ja siten hahmojen suhteiden kehittyminen tuntuivat jäävän vähän epämääräisiksi.

Tässä oli paljon kohtauksia, jotka toivat mieleeni Tolkienin. Etenkin Akankorvessa käyminen ja siten haltioiden/druidien konsultointi sekä Vurian raunioissa tapahtuva seikkailu muistuttivat kovasti TSH-trilogiaa. Samalla onnistut mielestäni tekemään näistä paikoista omanlaisiasi ja etenkin se, että druidit asuvat Akankorvessa, joka ei muutenkaan vaikuttanut olevan lähelläkään Rivendellin auvoa, oli hyvä, erikoinen piirre, joka toi mukanaan jotain uutta. Myös Vuria muodostui omanlaiseksi paikakseen etenkin Freyan ansiosta. On tosin varmaankin vaikea kirjoittaa high fantasya ilman, että lukija yhdistää kohtauksia muihin high fantasy -teoksiin :D Mutta oli mielenkiintoista lukea noita kohtia ja nähdä, mitkä yksityiskohdat ja tapahtumat onnistuivat kääntämään kohtaukset Kasvottoman maailmaan sopiviksi!

Kohtaukset, jotka jäivät erityisen hyvin mieleen olivat ainakin se, kun Ada sai uuden sormuksen ja kuinka se tapahtui; Neviksen taustatarina ja hänen suhteensa Arissaan; Freyan ensimmäiset yhteydet Urkothiin Korppikeron kartanossa; Adan veritaikuus; sekä turhauttava Neremynin palasten etsintä Antropolissa. Myös tuo Urkoth/Freya-tasapainottelu oli todella upeaa luettavaa ja vaikka itse konsepti onkin todella synkkä, kirjoitat sen todella hienosti ja raa'asti esiin! Etenkin lopputaistelun lopussa, kun Nevis saa Freyan tulemaan esiin, on todella hieno kohtaus ja luin sen ilolla uudelleen nyt, kun viimeksi luin sen Sanaseurassa. Mieleenpainuvia kohtauksia löytyi siis paljon, vaikka tiedän, että moni yksityiskohta tai kohtaus on jo nyt unohtunut, mikä on kamalan valitettava totuus :D

Sen lisäksi pidin valtavasti hahmoista ja heidän kehityksestään. Etenkin Tuhkahippuni-luvun jälkeen tarina ja hahmot alkoivat saada mielestäni syvyyttä ja heidän kaaristaan tuli todella onnistuneita. Pidin todella paljon siitä, miten Nevis päätyy olemaan ryhmän sidos ja löytää odottamatta paikkansa tästä kudotusta perheestä. Myös koko polyamoria-kuvio toimii todella luonnollisesti eikä tuntunut lainkaan esiin väännetyltä, mitä arvostan! Hahmokaaret kulkivat kuin itsestään sitä ratkaisua kohti ja koen, että tällä tarinalla oli juuri sopivan onnellinen loppu :) Kaikilla on luonnollisesti omat painolastinsa ja etenkin Nevisin ja Freyan kantama taakka on raskas, mutta siitä huolimatta tässä oli hieno lopputunnelma ja minä olin tyytyväinen viimeisen sivun luettuani!

Pidin kovasti etenkin Adan ja Nevisin taustatarinoista ja Adan kasvutarina oli todella mielenkiintoinen. Vähän jäin kaipaamaan hänen omaa reflektiotaan muutoksen suhteen, kun hän saa uuden sormuksen, sillä Sigrid ja Nevis huomaavat sen niin selkeästi. Koin myös, että Freya unohtui yllättävän paljon muiden mielestä tarinan kulkiessa kohti loppuhuipennusta, vaikka mieltäni lämmitti, että Nevis palasi miettimään häntä viruessaan tyrmässä (ai niin! Onneksi päästiin tyrmään, koska mitä olisi Rosmariinin teksti ilman tyrmiä ;D). Freyan taustatarina jäi harmillisen etäiseksi kuin myös Sigridin taustatarina, joka tuli ehkä vähän liian loppuvaiheessa esiin, mutta jos niitä katselee irrallisena tarinasta, niissä on todella paljon kiinnostavia juttuja, jotka saisivat todella mielellään tulla vielä enemmän esiin tarinan aikana! Minun ilon hetkiäni olivat etenkin Sigridin ja Nevisin sanaharkat, niissä oli ihanaa old married couple -meininkiä ja Nevisin huumorintaju oli mahtava :D Heidän rakkaustarinansa kehittyi juuri heille tyypilliseen tapaan tarinan edetessä ja olikin hauska, kun Sigrid kysyy Adan veritaikuus-kaaoksen jälkeen ”Kuka sinä olet, ja mitä olet tehnyt Nevikselle?”. Se sopi siihen täydellisesti.

Huh, nyt olen kirjoittanut suurimman osan siitä, mikä mielen päällä on kaikkein eniten tällä hetkellä. Voisin kirjoittaa vielä enemmän tarinan tyylistä ja maailmanrakennuksesta, mutta taidan päättää tämän kommentin tähän :D Toivottavasti tästä irtosi ennen kaikkea hyvää mieltä! Kirjoitin vähän tiukempia mielipiteitä mukaan myös, koska tiedän, miten taitava olet ja että haluat kehittyä, mutta toivottavasti en ollut liian tiukkis :P Ja toki saat kysyä, jos jokin kohta tässä kommentissa jäi mietityttämään. Tämä on kokonaisuutena aivan huikea tarina ja olen todella vaikuttunut ja ylpeä siitä, että olet saanut kirjoitettua tämän! Kiitos siis tästä, hienoa työtä ♥

sugared:
Luin viimeisen osan juuri loppuun, ja mielessäni risteilee niin monia tunteita ja ajatuksia, että katsotaan, millaisen kommentin niistä aineksista saa aikaiseksi! Päällimmäisenä tunteena on haikeus tämän upean seikkailun päättymisestä. Oikeasti vähän liikutuin lopussa, mikä ei ole multa mitenkään tavanomaista (vollotan nykyään kyllä jatkuvasti kaiken maailman syistä, mutta lukiessa liikutun äärimmäisen harvoin, mikä on oikeastaan aika outoa, kun sitä tarkemmin ajattelen :D), enkä vähiten siksi, että lopun tunnelma oli täydellisen koskettava, surumielinen ja lämmin.

Tämän seuraaminen jäi multa jostain syystä kesken aikanaan, mutta mielestäni tarina ei todellakaan kadonnut! Oli oikeastaan hämmästyttävää huomata, että edellinen kommenttini on kahden vuoden takaa, sillä vaikka osan etenkin taustatarinoiden kiemuroista olin unohtanutkin, oli lopulta todella vaivatonta tarttua tähän uudestaan ja jatkaa siitä, mihin jäin. Jo seikkailun alkupuoli siis teki muhun lähtemättömän vaikutuksen, eikä jatko todellakaan pettänyt odotuksia. Ihan ensin haluankin ylistää tarinan juonta, ja sitä miten pettämättömän taidokkaasti ja sujuvasti sitä kuljetit! Mistään sagging middle -syndroomasta ei ollut tietoakaan, vaan teksti vei mukanaan alusta loppuun ja yllätti mut toistuvasti käänteillään. Hidastempoisemmat hetket, kuten vierailu Antropolin kirjastossa, tasapainottivat sopivasti vauhdikasta menoa. Tykkäsin muutenkin, miten seikkailun fokus siirtyi hetkeksi taioista ja taistelusta vanhaan kirjallisuuteen, poliittisiin suhteisiin ja kaupankäyntiin, kun kolmikko saapui Antropoliin - tällaiset etenemisen esteet sopivat hyvin suurkaupunkiin, joka on varmasti täynnä salaisuuksia, juonittelua ja ahneutta. Eri tavat lähestyä ongelmiaa kuvasivat hauskasti myös hahmojen erilaisia taustoja ja vahvuuksia.

Ja jos nyt tästä aasinsiltana jatkan hahmoihin, niin voi, miten minulla tuleekaan ikävä heitä kaikkia, ja miten ihanaa oli vielä lopuksi päästä näkemään heidät kaikki yhdessä, onnellisina vaikkakin tulevasta epävarmoina. <3 Ihanaa, että Freyalle ja Nevikselle kävi lopulta hyvin, sillä pelkäsin kyllä heidän puolestaan! Sigrid on sen tyyppinen hahmo, josta tykkään melkeinpä defaulttina, mutta se, miten paljon lopulta lämpesin Adalle, yllätti mut positiivisesti. En tiedä miksi, mutta en oikein innostu haltioista - ehkä heihin stereotyyppisesti liittyvä yli-ihmisyys, seesteisyys ja maallisen yläpuolelle asettuminen jotenkin vierastuttaa meikäläistä (ei sillä, olen lukenut niin vähän high fantasya, että mun käsitykset haltioista on varmaan ihan tyhjästä reväistyjä). Vaikka Ada eittämättä joukon seesteisin onkin, hänessä on roppakaupalla inhimillisyyttä ja säröjä. Se, miten hänen voimansa ja hän itse sen myötä muuttui, ja miten hän sillan taistelussa ammensi kielletystä veritaikuudesta, oli tosi kiehtovaa ja upeasti toteutettu. Freyan matka Kultamoon oli myös karmivuudessaan suosikkejani. Se, miten lukijana oppi palan kerrallaan Neviksen taustasta, oli niin ikään musta hienosti toteutettu, ja etenkin kohtaus, jossa hän murhasi Hopeatähden, jäi vahvasti mieleen. Neviksen sisäinen matka itsensä arvottomaksi kokevasta Kasvottomasta ihmiseksi, joka rakastaa ja joka rakastetaan, on ihan yhtä vaikuttava kuin ulkoinenkin seikkailu. Sigridin taustatarina jäi valitettavasti vähän muiden hahmojen varjoon, mikä nyt varmaan onkin ihmisen osa, kun rinnalla on haltia, puolihaltia-salamurhaaja ja kääpiötyttö, jonka mielessä asuu muinainen jumala. :D Hänellä, kuten muillakin hahmoilla, oli kuitenkin oma ja tärkeä roolinsa tarinassa, ja pidin tosi paljon siitä, miten kaikki pääsivät välillä valokeilaan ja käyttämään vahvuuksiaan samalla, kun Nevis säiytti asemansa päähenkilönä. Tykkäsin aivan erityisesti siitä, miten hahmojen henkilökohtainen taso oli jatkuvasti läsnä ja rinnakkain sen tason kanssa, jolla jumalat taistelivat ja pelastettiin maailma! Seikkailu imi mut mukanaan romanttisia käänteitä enemmän, mutta tykkäsin siitä, miten hahmojen suhteet kehittyivät ja millaisen perheen he lopulta muodostivat. <3

Loppupuolella palattiin niihin eeppisiin mittoihin, joista tarinan alkupuolella saikin jo esimakua. Mä en tosiaan ole kauheasti lukenut fantasiakirjallisuutta, saatika high fantasya (en edes TSH:ta), joten kaikki käänteet ja paikat ja muut tuntuivat musta hyvin tuoreilta ja omaperäisiltä (en tällä nyt siis tarkoita, etteivätkö ne sitä ihan oikeasti olisi, vaan että mahdolliset fantasiatroopit eivät ole mulle niin tuttuja), ja loihdit ne upeasti esiin. Sun maailmanrakennustaidot on kyllä ihan omaa luokkaansa, ja etenkin nuo myytit kaiken takana viehättivät mua hurjasti. Sun mielikuvitus on tämän tekstin perusteella ihan suurenmoinen, ja upean kuvailun myötä sen tuotokset pääsi lukijana näkemään silmiensä edessä! Sanoin vissiin jo aiemmassa kommentissani, että rakastan sun tapaa kuvata taikuutta! Onnistuit tekemään siitä tosi elävää ja todentuntuista, ja mut täytti ihastus yhä uudelleen ja uudelleen lukiessani kohtauksia, joissa Ada, Freya ja Nevis olivat tekemisissä taikuuden kanssa. Myös kaikki eeppinen tuntui tässä oikeasti eeppiseltä: ei siksi, että kerroit sen olevan eeppistä, vaan koska näytit sen olevan eeppistä! Kaikki toimintakohtaukset ovat mahtavan hienosti kirjoitettuja, ja tasapaino suoraviivaisen kerronnan ja kuvailun välillä oli mitä sopivin. Lopputaistelun toteutus oli A+++ sekin, ja hyvisten voitto tuntui ehdottoman ansaitulta. Tykkäsin tässäkin erityisesti siitä, miten jo ennalta toivottomaksi tiedetyn taistelun sijaan ratkaisu löytyi lopulta henkilökohtaisesta ja henkilöiden välisestä, kun Nevis vakuutti Freyan luopumaan lainatusta voimasta, joka ei todellisuudessa korjannut kummankaan ongelmia. Se on yhteispeli ja rakkaus, kuulkaas, jolla vihulaiset voitetaan!

Ja miten voisinkaan unohtaa Urkothin, joka oli ihan loistava pahis. Hänessä oli riittävästi kosmista kaikkivoipaisuutta, jonka uhka maailman säilymiselle tuntui todelliselta, mutta myös jonkinlaista inhimillisyyttä, jonka takia hänen päihittämisensä tuntui uskottavalta. Kohtaus, jossa hän näytti ottavan Freyan lopullisesti valtaansa, oli pahaenteisyydessään erittäin vaikuttava!

Suuret, suuret onnittelut tämän upean kokonaisuuden valmiiksi saamisesta, ja yhtä suuret kiitokset siitä, että olet jakanut sen meidän luettavaksemme!

justy:
Tartuin tähän eilen ja olen nyt lukenut muun lomassa osat 1-6. On ollut mukavaa lukea roolipelin pohjalta kirjoitettua tarinaa, ainakin näissä alkuosissa on paljon sellaista minkä uskon tunnistavani roolipelipöydän tapahtumiksi. Tulee vähän mieleen nuorempana lukemani Dragonlance-romaanit, jotka syntyivät ropekampanjan pohjalta.

Hahmot ovat hyvin ropemaisia omine salaisine taustatarinoineen, ja onkin hauska seurata mitä kaikkea heidän menneisyyksistään paljastuu. Myös maailma vaikuttaa kiinnostavalta, kiva että siellä on tuntureita ja muuta pohjoisen luontoon liittyvää - paljonhan fantasia tuntuu sijoittuvan jonnekin keski-Euroopan kaltaiseen miljööseen.

Kuudennessa osassa pidin siitä miten olit kuvannut taistelua. Seurueen vastustajien käytös varsinkin tuntui hyvin realistiselta: yritetään illuusioiden avulla napata vaaralliset vastustajat yksi kerrallaan ja taistelussa pelaajahahmojen ylivertaiset temput aiheuttavat tällaisissa tusinavastustajissa lähinnä kauhua ja hämmennystä. Laitan tuohon alle lainauksen kohdasta, joka erityisesti jäi mieleen, siinä korostui se taistelun brutaalius ja kauhu, joka usein fantasiassa unohtuu.


--- Lainaus käyttäjältä: Rosmariini - 20.11.2019 00:04:17 ---Jousimiehen kädet vapisivat nyt, mutta Kasvottoman käsi oli vakaa. Hän ei epäröinyt jännittäessään joustaan. Hänen ei oikeastaan voinut estää itseään. Se oli hänen kirouksensa.

Hänen kehonsa ei enää ollut hänen omansa.

Kumpikaan ei kuitenkaan koskaan ehtinyt vapauttaa joustaan, sillä jotain vyöryi huoneen poikki ja kaatoi jousimiehen maahan yhtenä valtavana ruskeana välähdyksenä. Kun Kasvoton sai tarkennettua katseensa, nuorukaisesta näkyi enää pelkät jalat. Hänen rintansa päällä seisoi mahtava ruskeakarhu, joka oli upottanut hampaansa tämän käsivarteen. Nuorukainen kiljui ja huusi kuin syötävä – joka ei ollut oikeastaan lainkaan yllättävää siinä tilanteessa.

”EI! Älä tapa! Ole kiltti!”

Karhu? Kasvoton ajatteli. Mistä hitosta tuo oikein tuli?

Vasta sitten hän ymmärsi, ettei Adaa enää näkynyt missään. Ruskeakarhu upotti hampaansa jousimiehen käsivarteen uudemman kerran, ja äkkiä yhdennäköisyys oli selvä. Tumma väritys toi tismalleen mieleen Adan. Koska tuo karhu oli Ada.

”Lopeta!” jousimies aneli kivusta hysteerisenä. ”Minä kerron kaiken, minkä tiedän! Vannon sen!”

Karhu ei kuunnellut. Se kohotti mahtavan tassunsa, nosti kuononsa ilmaan ja karjaisi niin, että korvissa soi.

”EIIII!”

Kasvoton katsoi ympärilleen ja antoi lumouksen pudota. Kaikki heidän kimppuunsa hyökänneet roistot olivat jo tajuttomia tai kuolleet. Sigrid juuri viimeisteli heistä jälkimmäistä. Hän pyyhki miekkansa vaatteisiinsa ja tähysti oikealle ja vasemmalle uusien roistojen toivossa. Se kauhistuttava hymy oli pyyhkiytynyt hänen kasvoiltaan, mutta jossain sen tyynen naamion takana kupli aivan pinnan alle kätkettyä väkivaltaa. Ada-karhu raastoi yhä jousimiehen käsivartta. Nuorukainen ei enää edes jaksanut huutaa. Hän ainoastaan itki ja valitti.

--- Lainaus päättyy ---

Nuoren vastustajan hätä ja tuo Sigridin brutaalius, johon hienosti viitattiin aiemminkin, olivat hyvin vaikuttavasti kirjoitettuja.


Täytyy koettaa taas illalla lukea eteenpäin, kiitos tästä tarinasta!

Muokkaus:

Sainpas viimein luettua lisää, ja pääsin nyt väliosien loppuun. Ajattelin päivittää ajatuksia tähän samaan kommenttiin, ettei turhaan tule spämmättyä tätä ketjua uusilla kommenteilla. Lukemiseni on sen verran satunnaista ja pienissä pätkissä, että posteja tulisi muuten liikaa ennen kuin pääsen loppuun saakka.

Pidin noista väliosista, etenkin toisesta ja kolmannesta. Osasit kirjoittaa kiehtovaa fantasaiamaailmakuvausta, ja tuli sellainen olo että pääsin kokemaan suuren kaupungin ihmeet yhdessä Neviksen kanssa. Neviksen kasvu lapsesta nuorukaiseksi oli myös kuvattu noissa hyvin ja uskottavasti. Arissa oli ihastuttava hahmo, ja kolmannen osan loppu olikin kuolemineen synkkää luettavaa. Nevis-parka. :(

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[*] Edellinen sivu