Originaalit > Pergamentinpala
Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 32/32
Rosmariini:
Ficin nimi: Kasvoton
Kirjoittaja: Rosmariini
Ikäraja: K-11
Tyylilaji/Genre: fantasia
Haaste: Olipa kerran... eli ammenna sadusta -haaste
A/N: Perustuu löyhästi Aladdin ja taikalamppu-tarinaan sekä Dungeons & Dragons-kampanjaan ”The Ghosts of Saltmarsh”. Kiitosta hyvistä ideoista kuuluu siis myös ihanalle DnD-porukalleni.
Varoitukset: Käsittelyssä ajoittain synkkiä aiheita, kuten itsetuhoisuus ja seksiin pakottaminen. Näitä ei kuitenkaan käsitellä graafisesti, ja varoitetaan erikseen.
Yhteenveto: Nevis on salamurhaaja, joka vaihtaa kasvoja kuin paitaa. Yhdellä hetkellä hän on viisas vanha mies, toisella nuori haltiaprinssi, kolmannella kaunis matkalainen eksoottisesta maasta. Hänen kasvonsa eivät koskaan pysy kauaa samana. Mutta kasvojen mukana tulee muutakin: kokonainen elämä. Ja mitä useampia kasvoja hän kokeilee, sitä enemmän hän kadottaa itsestään. Eikä oikeiden kasvojensa löytäminen olekaan niin helppoa, kun on tehnyt sopimuksen toivomushengen kanssa.
KASVOTON
Sisällys
I: Tappajan silmät
II: Tavallinen yö
III: Korppikero
IV: Potpulveria
V: Henkien laakso
VI: Pelasta ensin toisen nahka, omasi sitten
VII: Kuilun reuna
Ensimmäinen väliosa: Vain puoliksi ihminen
Toinen väliosa: Vettä ilmasta
Kolmas väliosa: Kivun askeleet
VIII: Vääristynyt toivomus
IX: Lukittu laatikko
X: Ystävistä ja vihollisista
XI: Nimeni on Urkoth
XII: Kaaoksen lapsi
XIII: Sankarit
XIV: Tuhkahippuni
XV: Vuorensisäinen kaupunki
XVI: Portaat syvyyteen
XVII: Turvalliset tiet
Neljäs väliosa: Hopeinen sydän
XVIII: Jano
XIX: Risteyksistä
XX: Paluu Antropoliin
XXI: Merentytär
XXII: Otsoninsininen
XXIII: Lopun alku
XXIV: Pimeyden kutsu
XXV: Neremyn
XXVI: Viimeinen vala
XXVII: Abisfyir
Epilogi: Mies peilissä
I. Tappajan silmät
Legioona etsi tappajaa kymmenennessä korttelissa.
Oli lauantaiaamu, ja ylätori pursusi väkeä. Se oli varsinainen aistien sekametelisoppa. Kulmikkaiden kauppakojujen yllä riippui kankaita kaikissa sateenkaaren väreissä. Kauppiaat huusivat tarjouksia kymmenellä eri kielellä. Ilmassa leijaili rasvan, palavan puun ja tuhannen tuoksun sekoitus.
Kaiken tuon keskellä nahanvaihtaja loikkasi ihosta toiseen kuin nahkansa luova käärme. Ensin hän oli siivoton, nuori kerjäläispoika, jonka silmissä kyti pelko ja nälkä. Pienet, paljaat jalat tömähtelivät katukivetystä vasten, kunnes hän törmäsi lujaa paksumahaiseen kauppiaaseen, jolla oli yllään vihreä baskeri ja samettinuttu.
”Häivy siitä”, kauppias ärjäisi. Kerjäläispoika käänsi selkänsä kauppiaalle häpeä poskillaan poltellen. Hän puristi tyhjät kätensä nyrkkeihin ja tunsi…
…rahapussin painon kädellään. Kolikot kilisivät hänen heittäessään pussia ilmaan kerran, kahdesti. Kaikkialla minne hän kääntyi, hän haistoi rahan tuoksun. Ylpeys paisui hänen rintakehässään hänen tiedostaessaan, kuinka erinomaiset kaupat hän oli tehnyt sinä aamuna. Edes jaloissa pyörivät kerjäläiset eivät lannistaneet hänen hyvää tuultaan.
Äkkiä rahan tuoksu peittyi huumaavan vahvan parfyymin alle. Ruusua ja kamomillaa. Kauppiaan nenä kääntyi tuoksun lähdettä kohti. Neitokainen lipui väkijoukon läpi jumalattaren sulokkuudella. Pitkä mekko tai törmäilevät ohikulkijat eivät vaikuttaneet lainkaan hidastavan hänen kulkuaan. Naisen muhkeat kiharat olivat kiiltävän kuparin väriset, ja ne aaltoilivat hänen liikkuessaan kuin vesi.
Samalla hetkellä kauppias tiesi täsmälleen, mitä hänen päivästään vielä puuttui.
Kauppias lähestyi naista väkijoukon halki. Hän kosketti kädellään tämän olkapäätä, jolloin nainen kääntyi ympäri. Hiukset heilahtivat, paljastaen parin teräviä korvia. Nainen oli haltia.
Kauppias riuhtaisi kätensä irti kuin olisi koskettanut elävää käärmettä.
”Pahoitteluni. Luulin sinua joksikin toiseksi.”
”Saat anteeksi”, nainen sanoi. Hymy oli hopeinen kuunsirppi kultaisten kasvojen keskellä, mutta silmät eivät hymyilleet. Ne olivat kirkkaanvihreät. Ja kylmät.
Haltianainen katosi paikalta. Kauppias pudisti päätään karistaakseen naisen tuoksun sieraimistaan. Hän kääntyi ruokakojua kohti ja haistoi…
…ihmisiä, kaikkialla. Likaisia, ahneita ja törkeitä ihmisiä, jotka eivät osanneet pitää näppejään erossa siitä, mikä ei heille kuulunut. Nytkin haltianainen saattoi tuntea heidän katseensa ihollaan, ahmien, kosketellen tahmaisilla ja tautisilla näpeillään. Haltiatar pidätteli hengitystään astellessaan torin poikki, ohitse rumaa ja merkityksetöntä rihkamaa myyvien kaupustelijoiden, joista jokainen kuvitteli heidän työnsä olevan jollain lailla erityistä.
”Käänny tänne, kaunokainen! Leninki hiustesi punaan!”
”Ilahduta miehet kauniilla tuoksulla! Syreeniä, kanervaa, ruusunmarjaa…”
”Osta täältä Nelenen riipus hedelmällisyydellesi! Tai Ileian medaljonki, rakkautta varten!”
”Korkealaatuisia jalokiviä, aitoa kääpiöiden käsityötä!”
Puoskareita. Huijareita jokaikinen. He palvoivat vääriä jumalia, puhuivat väärää kieltä, vannoivat väärien asioiden nimeen. He näkivät hänessä pelkät kauniit kasvot. Lihankimpaleen, josta jäisi syömisen jälkeen jäljelle vain kasa koluttuja luita.
Haltiatar saavutti määränpäänsä. Päätykoju oli koruton ja koristeltu pelkin mustanruskein nahkaremmein. Ilmassa tuoksui metalli ja öljy. Asekauppiaan silmät olivat mustat ja kuolleet kuin hailla. Ne eivät olleet kauppiaan silmät.
”Falael, sisar”, asekauppias tervehti häntä omalla kielellään. Tummien hiusten takaa pilkisti terävä korvalehti, mutta leukaa peittävä parta paljasti hänen olevan puoliksi ihminen. ”Mitä otat tällä kertaa?”
”Parhaimman jousesi, veli”, haltiatar vastasi. Hän painoi rahapussin kauppiaan kämmenelle. Sen sisällä ei kilissyt kultaa, vaan haltiakiviä. Pussi värähteli hienoisesti vaihtaessaan omistajaansa.
Asekauppias kumartui pöydän alle ja kaivoi sieltä koristeellisen pitkäjousen, joka oli valmistettu hopeisesta puusta. Haltianainen tarttui jouseen ja väläytti asekauppiaalle hymyn, joka oli kuin veitsi. Haltiatar pani jousen selkäänsä, katosi väkijoukkoon, ja kuuli…
…kuinka metalliset panssarit kolisivat legioonan edetessä kömpelösti väkijoukon halki. Heitä oli kymmenen, ja he haravoivat väkijoukkoa sokkona, yhä etsien sitä samaa, pelästynyttä kerjäläispoikaa, joka pakeni heidän hyppysistään alatorilla. He eivät ikinä löytäisi häntä sen väkijoukon lomasta. Eivät sellaisenaan.
Mustasilmäinen puolihaltia puski tiensä torin reunalle ja kiipesi ketterästi katolle, läheisen kojun kattoa apuna käyttäen. Puolihaltia etsiytyi tähystyspaikalle kivisen savupiipun taakse, tiiraillen alas täpötäydelle torille. Legioonalaiset olivat kimaltavia kultakaloja värikkään ihmismeren keskellä.
Legioonalaisilla oli varjo. Vaikka he tekivät parhaansa kääntääkseen huomion pois kumppanistaan, he eivät huijanneet puolihaltian herkistyneitä aisteja. Varjo oli lyhyt, ja tämä oli pukeutunut pikimustaan, hupulliseen viittaan, joka peitti alleen tämän kasvot. Puolihaltia olisi kuitenkin tunnistanut ne missä tahansa, jopa unissaan.
Aivan kuin aavistaen itseensä kohdistuvan ajatuksen, maagi kohotti kasvonsa ja kohtasi puolihaltian katseen väkijoukon poikki. Silmäkuopissa välähti sininen tuli. Sanaakaan sanomatta, maagi osoitti sormellaan puolihaltiaa kohti ja piirsi loitsumerkin kasvojensa eteen.
Magia rätisi ilmassa, väreili kuin horisontti kuumana kesäpäivänä. Puolihaltian kasvoja alkoi kuumottaa. Kuiva iho muuttui rasvaiseksi. Sänki putoili leualta. Naamio suli hänen kasvoiltaan kuin vaha. Mustat hiukset saivat hopeaisen sävyn. Silmät eivät olleet enää tummat, vaan kirjavan väkijoukon väriset.
Legioona vyöryi häntä kohti kultaisena aaltona.
”Tyhjentäkää tori!” legioonan komentaja huusi. ”Tehkää tilaa!”
Väkijoukosta kantautui hämmentynyttä mutinaa. Huutoja. Kiihtynyttä puheensorinaa.
”Ottakaa tappaja kiinni!”
Tappaja näki aallon tulevan, muttei tuntenut pelkoa. Kovettuneet sormet tapasivat vyölle kiinnitetyn tikarin kahvan. Teräs kuiskasi päästessään vapauteen. Tappaja veti henkeä ja tähtäsi. Kuiskaus voimistui käskyksi. Tikari irtosi hänen kädestään. Käskystä kasvoi huuto, joka peitti ensimmäisen legioonalaisen kuolonkorinan alleen. Verta ropisi mukulakivien väliseen tilaan.
Toinen veitsi. Kuiskaus, käsky, huuto. Korinaa. Verta.
”Seis!” käsky kuului lähempää. ”Laske veitsi! SEI-”
Lause katkesi kesken. Kolmannen tikarin terä lävisti ilman, ja sen jälkeen ihon. Aukiolle puhkesi kaaos. Korkeita huutoja. Askelten alla pöllyävää maata. Kaatuneita kojuja ja alleen tallottuja vihanneksia. Ihmismassa liikkui aukiolla edestakaisin kuin kahteen eri suuntaan väänneltävä pullataikina.
Sekasorto tarjosi väylän paeta. Tappaja liukui alas harjakattoa pitkin aukion vastakkaiselle puolelle. Katu, jolle hän laskeutui, oli pimeä ja autio. Torin äänet kantautuivat kauas, ja ilmassa leijaili yhä magian otsonimainen tuoksu.
Tappaja juoksi. Hän seurasi kapeaa katua alaspäin olkansa taakse vilkuillen, kunnes oli varma siitä, että oli eksyttänyt jahtaajansa. Hän pysähtyi hämärälle sivukadulle, jolle läheinen pesula oli heittänyt jätevetensä. Tappaja kumartui veden varaan ja alkoi pestä käsiään pakonomaisesti, vaikka ne olivat jo valmiiksi verestä puhtaat. Kun hän viimein lopetti, kädet olivat likaisemmat kuin ennen pesua.
Tappaja oli vaihtanut nahkaansa sinä päivänä monta kertaa. Mutta toisin kuin perhonen joka nahkansa luotuaan kuoriutui uudestisyntyneenä, tappaja ei tuntenut oloaan kevyemmäksi. Jokainen uusi nahka jätti kevyen kuoren hänen oman itsensä ympärille, kunnes hänen yllään oli kerros kerrokselta kuollutta ihoa, jota hän ei koskaan saanut raaputettua pois. Kunnes hän ei enää edes muistanut, miltä hänen oma nahkansa oli tuntunut.
Tappajan silmät olivat mustat kuin katu hänen ympärillään, mutta nämä eivät olleet torin asekauppiaan kuolleet silmät, tai kuparihiuksisen haltiattaren vihreät smaragdit. Ne eivät olleet ahneet viirut möhömahaisen kauppiaan kasvoilla, eivätkä nuoren kerjäläispojan nälkiintyneet silmät.
Nämä silmät kuuluivat tappajalle, joka oli väsynyt tappamiseen.
Fiorella:
Ensinnäkin, tarinan idea on aivan loistava. Se lumosi heti alkusanoista lähtien. :)
Eikä tarina itsessään siitä jälkeen jäänyt. Se eteni elokuvamaisen hengästyttävään tapaan, niin että tuntui melkein hassulta, kun se ei siitä vielä jatkunutkaan. Odotan siis uteliaana miten kertomus etenee.
Jäin hieman pohdiskelemaan tuota siirtymää. Hyppäsikö Nevis ikään kuin aineettomana toisen ihmisen olemukseen, ja jos, niin kuinka kehon omistajalle siinä rytätässä mahtoi käydä - vai huomasiko tämä vaivihkaista vierastaan lainkaan? Vai kopioiko hän vain näkemänsä hahmon itselleen, jolloin markkinoilla liikkui hetken aikaa kaksi aivan identtistä olentoa? Mielikuvani oli enemmän aiemman kaltainen, mutta täytyisikö silloin vaeltajan olla aina jonkun vieraassa ruumiissa?
Kysymyksiä herää yhä enemmän, mitä enemmän tätä kiehtovaa aloitusta jää miettimään. Tuntui ahdistavalta ajatella tuota näkymätöntä kuorta, jonka jokainen lainattu hahmo jätti jälkeensä - varmasti tunne on hyvin painostava. Ja kuinka usein hän vaihtoi hahmoa - oliko tämä päivä poikkeus vai arkea? Oliko tätä jatkunut jo kauan? En malta odottaa, että kuulen lisää. :D
Rosmariini:
Kiitos huippupaljon palautteesta, Fiorella! Ihanaa, että tykkäsit. Tämä on minulle ns. kakkostarina jota kirjoitan pääprojektini ohella, joten huoletti vähän millainen tästä oikein tulee. Mutta toistaiseksi inspis on pysynyt yllä ja tekstiä tulee hyvään tahtiin! Pitää vaan pohtia julkaisutahtia jatkossa, kun osia varmaan alkaa tulla hitaammin niiden pidentyessä. Ja pitäisi tuota varsinaista proggistakin joskus työstää...
Mutta nyt olen kuitenkin saanut 2. luvun valmiiksi, joten tässä tulee! Vastailee toivottavasti ainakin osaan kysymyksistäsi ;D
II. Tavallinen yö
Kaskenkaataja oli tunnettu hämäräperäisen väen tapaamispaikkana.
Tavallisena yönä sen tummat, puiset loosit ja tupakankatkuiset käytävät vetivät puoleensa väkeä kaikilta rikollisuuden toimialoilta. Tappelupukareita, jotka tulivat paikalle vain etsimään riitaa. Silmänkääntäjiä ja huijareita, jotka kähvelsivät lompakoita hymy huulillaan. Viettelijöitä ja viettelijättäriä, joille tunteet olivat peliä ja rakkaus pelkkää leikkiä.
Silloin ei kuitenkaan ollut tavallinen yö.
Vaaleahiuksinen nainen istui yksin baaritiskin äärellä ja siemaili rommia laakeasta lasista. Vaikka hän oli istunut paikallaan jo tovin, lasi oli miltei koskematon. Nainen otti uuden huikan, mutta vain muodon vuoksi. Juoman maku väänsi hänen arpiset kasvonsa irveeseen.
”Hyi helvetti”, nainen kirosi hiljaa. ”Pahaa kuin mikä.”
”Te ihmiset olette niin omituisia”, kuului ääni tiskin takaa. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. ”Miksi juoda jotain sellaista, josta ei pidä?”
”Muistojen takia”, nainen murahti. Hänen äänensä oli käheä, kuin hän olisi polttanut liian monta savuketta. Mikään hänen senhetkisessä olemuksessaan ei kuitenkaan kielinyt siitä, että hän olisi polttanut.
”Sinä et ole mikään kaikista tavallisin asiakas”, näkymätön baarimikko totesi.
Nainen lipsautti kuivan naurahduksen. ”Niinkö? En voisi käsittää, mikä antaisi sen ilmi.”
”Tappelupukarista saattaisit mennä. Kiroilet ja haiset kuin seilori. Sinulla on arpia, ja kätesi ovat paksut kuin joulukinkut. Mutta silmistäsi näkee, että vihaat väkivaltaa. Ja tällaisia paikkoja. Huijari sinä et ainakaan ole. Sanot aina totuuden, vaikka se satuttaisi muita. Ja viettelijästä sinä et menisi kuuna päivänä. Se vaatisi sen, ettet pukeutuisi kuin mies.”
Nainen mulkaisi tyhjää tiskiä kohti. Silmät olivat siniset, miltei harmaat. ”En tiennyt tulleeni kallonkutistajalle.”
”Miksi sinä sitten tulit tänne?”
”Töiden takia”, nainen vastasi. Hän vilkuili ympärilleen tyhjältä näyttävässä kapakassa, joka ei todellisuudessa ollut tyhjä. ”Miten täällä muuten on näin kuollutta?”
”On suden hetki. Pahimmat ryyppääjät heitettiin ulos tuntia sitten. Vakiasiakkaat tulevat vasta tunnin päästä, aamiaiselle. Saisiko olla keittoa?”
Nainen nauraa hörähti. ”Enköhän ole juonut ihan riittävästi keittoa täksi yöksi. Siitä puheen ollen, taisit saada ensimmäisen asiakkaasi. Onko tuo yksi vakkareistasi?”
Kiinnostus kuulsi baarimikon äänessä. ”Miltä hän näyttää?”
”Mies. Pitkä ja tumma, oikea kukkakeppi. Tai ylikasvanut vesikirppu. Tukka pitkällä palmikolla. Pukeutunut sammaleeseen.”
”Sammaleeseen?”
”Odota”, nainen siristi silmiään. ”Ehkä se on sittenkin jäkälää.”
Tulija asteli edemmäs. Hänen liikehdintänsä oli hidasta ja sulavaa, ja kummallisella tavalla äänetöntä. Lähietäisyydellä tuli selväksi, että miehen vaatteet todella oli kasveista tehty, mutta materiaali ei ollut sammalta, tai edes jäkälää. Se oli puuta.
”Huomenta, matkalainen”, baarimikko tervehti. ”Keittoa?”
”Huomenta, puolituinen. Voit tulla nyt esiin tiskin takaa.”
”Mitä!” baarimikko huusi epäuskoisena. ”Minä olen näkymätön, enkä mikään puolituinen!”
”Lopeta teeskentely. Et huijaa ketään. Haistoin sinut ulko-ovelle saakka.”
”Kirotut haltiat”, puolituinen mutisi kiivetessään tiskille. Hän ei ollutkaan näkymätön, vaikka olikin sitä väittänyt. Kaikkea päinvastaista, oikeastaan. Hänestä oli vaikea irrottaa katsettaan. Puolituinen näytti ulkoisesti ihmiseltä: aikuiselta mieheltä, jolla oli hieman iso nenä ja kalju pää. Pulleaa mahaa peitti baarimikon essu, jonka alta pilkisti siisti kauluspaita. Ainoa poikkeus tavallisuuteen oli siinä, että mies oli puutarhatontun kokoinen.
”Mitä te siinä pällistelette?” puolituinen ärähti. ”Enemmän ryyppäämistä, vähemmän tuijottamista!”
”Minä en juo”, puuhun pukeutunut mies, joka oli juuri paljastunut haltiaksi vastasi. ”Tulin tänne töiden takia.”
”Sinäkin?” nainen kysyi. ”Millaisten töiden?”
Haltia veti itselleen tuolin ja nojautui tiskin ääreen. Kun hän puhui, hän vältteli katsomasta ketään silmiin. Se oli erikoinen piirre haltialle. Yleensä he nauttivat huomiosta ylitse kaiken. ”Oletko kuullut Korppikeron kartanosta?”
Nainen kohotti vaaleita kulmiaan. ”Ai olenko? Jokainen Syväsuon asukas on kuullut siitä. Paikka on ollut hylätty vuosikausia. Väitetään, että siellä kummittelee.”
”Kyse ei ole kummituksista”, haltia vastasi.
”Niinkö? Mikä saa sinut uskomaan niin?”
”Kummitukset eivät puukota ketään kuoliaaksi.”
Äkkiä ovi kävi heidän takanaan. Voimakas tuulenpuuska puhalsi sisään syksyn lehtiä ja sai salin kynttilät lepattamaan. Se pörrötti tulijan paksua tukkaa ja leveiden housujen lahkeita.
”Mitäs täällä jutellaan?” pörröpää sirkutti. Tyttö oli kääpiö. Hän oli lyhyt ja tanakka, ja pyöreät kasvot olivat pisamien täplittämät. Tulipunainen tukka leijaili niiden ympärillä paksuna pilvenä, joka pompahteli jokaisella tuimalla askeleella.
”Kummitusjuttuja”, nainen tiskiltä vastasi. ”Haluatko liittyä seuraan?”
Virne halkaisi tytön kasvot kahtia. ”Rakastan kummitusjuttuja.”
Tyttö ponnisti lattialta ja kiipesi tuolille naisen viereen. Tiskillä seisova puolituinen korjasi kurkkuaan.
”Minkä ikäinen sinä oikein olet, tyttö?”
”Neljätoista”, tyttö vastasi varmalla äänellä. ”Mitä? Haittaako se sinua?”
”Hieman”, puolituinen köhäisi. ”Mitä sinun ikäisesi tyttö tekee tähän aikaan tällaisessa paikassa? Eikö sinun pitäisi olla kotona vanhempiesi kanssa?”
Tytön leuka kiristyi hetkeksi. ”Ei minulla ole vanhempia.”
Puolituinen mykistyi. ”Hyvä on. Ehkä minulta löytyy sinulle jotakin.”
Baarimikko katosi tiskin taakse, muuttuen jälleen näkymättömäksi.
Nainen siemaisi uuden huikan rommilasistaan. Haltia tuijotti tiskiä sormet ristissä. Kääpiö heilutteli lyhyitä jalkojaan ilmassa, hypistellen samalla kaulassaan olevaa erikoista riipusta. Sen väri oli verenpunainen ja pinta väreili ja kimalteli, kuin sisällä olisi virrannut kirkasta nestettä.
”Toverini tässä”, nainen viittoi vieressään istuvaa haltiaa kohti, ”puhui kummallisia Korppikeron kartanosta. Väittää, ettei siellä kummittele.”
”Kaikki tietävät, että Korppikeron kartanossa kummittelee”, kääpiö kohdisti sanansa haltialle. ”Etkö ole kuullut tarinoita? Sieltä on kuulunut kolistelua, näkynyt outoja valoja yöllä. Ja kellarissa on kuulemma luurankoja. Vai väitätkö, että tarinat valehtelevat?”
”En väitä”, haltia vastasi. ”Väitän vain, ettei siellä kummittele.”
Kulho jotain kuumaa ilmestyi kääpiön eteen. Pikainen nuuhkaisu paljasti sen hernekeitoksi. Ruoan nähdessään kääpiön silmiin syttyi ahnas kiilto. Hän tarttui kulhoon ja alkoi ryystää sitä suuhunsa kuin mehua. Keitto maalasi hänen suupielensä vihreiksi.
”Miksi Korppikeron kartano muuten kiinnostaa sinua niin paljon?” kääpiö kysyi siemaustensa välistä.
”Koska aion selvittää, mitä siellä tapahtuu.”
Naisen silmiin syttyi oivallus. ”Odota. Sinäkö olet Ada? Kuvittelin sinun olevan nainen.”
Haltia hymähti. ”Ada on vain kutsumanimeni. Oikea nimeni on Adnaith. Mistä sinä tiedät nimeni?”
”Minä olen Sigrid, kaupunginkaartista. Ystäväni Ruut katosi viikko sitten. Hänet nähtiin viimeksi Korppikeron lähettyvillä. Sain tehtäväkseni tutkia asiaa. Komentaja Grems kertoi sinun olevan avuksi.”
Ada nyökkäsi ja ojensi Sigridille kätensä. Sigrid tarttui siihen. Ote oli tukeva ja vahva.
”Olemme siis työtovereita”, Sigrid totesi. ”Miten sinun kaltaisesi päätyy kaupunginkaartin hommiin?”
”Tunnen seudun”, Ada vastasi. ”Korppikero ympäristöineen on druidien maita. Olen viettänyt siellä koko ikäni.”
”Druidi, siis. Kerta se on ensimmäinenkin.”
”Mitä sinä tuolla tarkoitat?”
”On epätavallista, että kaupunginkaarti sotkeutuu druidien tekemisiin. Tai haltioihin, kääpiöihin, puolituisiin… oikeastaan kehenkään, joka ei ole ihminen. Gremsin täytyy olla todella epätoivoinen, että hän pyytää ulkopuolista apua.”
Haltia kohotti kasvonsa, ja hetkellisesti Sigrid erotti leukalinjan kaaressa ja silmien ylenkatsovassa asennossa sitä kuuluisaa ylpeyttä, josta haltiat olivat tulleet niin tutuiksi. ”Eiköhän ole jo selvää, ettei tässä ole kyse enää pelkästä kaupunginkaartin asiasta.”
”Entä minä?” ääni piipitti Sigridin toiselta puolen. ”Minäkin haluan kummitusjahtiin.”
”Ei tule kuuloonkaan”, Sigrid torjui. ”Se ei ole sinun paikkasi. Olet pelkkä lapsi.”
Yhtäkkiä huoneilma tuntui painavalta, kuin hetkeä ennen ukkosta. Sigridin kurkkua alkoi kuristaa. Kynttilöiden liekit alkoivat lepattaa, ja ilmaan tulvahti otsonin tuoksu. Mutta kaikista pelottavin näky oli kääpiö itse. Punainen tukka leijaili kasvojen ympärillä kuin se olisi tulessa. Tummat silmät olivat täynnä kylmää vihaa. Riipus kaulassa sykki ja loisti kuolevan tähden lailla. Eikä kääpiö ollut enää pelkkä neljätoistavuotias tyttö, vaan jotakin paljon, paljon vanhempaa.
”Sano minua lapseksi vielä viimeisen kerran”, kääpiö sähisi. Hänen korkean äänensä alla kuulsi toinen ääni, joka raapi maata kuin kierivä järkäle. Paine ilmassa kasvoi, kunnes Sigrid luuli tukehtuvansa.
Sitten jotain tapahtui. Adan käsi kurotti Sigridin ylitse kääpiötä kohti, painautui kaulalla lepäävää riipusta vasten. Sen pinta oli hyytävän kylmä. Adan huulet lausuivat sanoja heille tuntemattomalla kielellä. Jokaisen seurueen jäsenen korvat poksahtivat, ja ilmanpaine palautui normaaliksi. Kynttilöiden tuli paloi tasaisena. Ilmassa tuoksui rommi, nahka ja puu. Eikä tuolilla istuvassa kääpiössä ollut enää mitään erikoista.
Sigrid veti keuhkonsa täyteen ilmaa, mutta huomasi kaikeksi kummastuksekseen, ettei hän enää tarvinnut sitä. Aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
”Näetkö?” kääpiö kysyi. ”Minusta on hyötyä.”
Sigrid nyökytteli mykistyneenä. Adan kädet palasivat jälleen hänen omille polvilleen. Haltia ei sanonut mitään, mutta hänen kulmansa olivat kääntyneet huolestuneeseen kaareen.
Puolituinen asteli takaisin tilaan jalkojaan tömistellen. ”Mitä hittoa täällä oikein tapahtui? Eikö täällä saa edes käydä vessassa ilman, että joku avaa portaalin helvettiin?”
Toteamus nostatti hienoisen hymyn Sigridin kasvoille. Hän siisti pöllähtänyttä tukkaansa ja oikaisi itsensä. ”Seurueemme alkaa olla kasassa.”
Kääpiö nuoli keittoa huuliltaan. ”Alkaa olla?”
”Niin. Grems kertoi, että saisin kaksi apulaista. Toinen olet sinä, Ada. Toinen tunnetaan nimellä Kasvoton. Mutta se et ole sinä, kääpiö. Vai oletko?”
”Minulla on nimikin. Se on Freya.”
”Freya. Oletko sinä Kasvoton?”
Freya ei sanonut mitään. Hänen katseensa oli jähmettynyt huoneen takanurkkaan, jossa varjot liikehtivät omituisella tavalla. Pimeys väistyi, ja välkehtivä tuli piirsi esiin tulijan ääriviivat. Hahmo oli lyhyt ja tanakka, ja pörheä, punainen tukka pompahteli jokaisella tuimalla askeleella.
”Minä olen”, tulija sanoi.
Se oli toinen Freya.
***
Toinen Freya luki yksitellen jokaisen huoneessa olevien kasvoja.
Vaaleaa ihmisnaista, jonka arpiset kasvot näyttivät jatkuvasti epäluuloisilta. Tummaa haltiamiestä, joka vaikutti rakastavan puita enemmän kuin haltioita tai ihmisiä. Tontun kokoista puolituista, jonka nenä ja korvat olivat liian suuret kasvoihin nähden.
Ja viimeisenä nuorta kääpiötyttöä, joka oli täsmälleen hänen peilikuvansa.
”Freya?” vaalea nainen tiskillä änkytti. ”Miten…”
Oikea Freya nipisti itseään, kuin herätäkseen unesta. Mitään ei tapahtunut. Toinen Freya toisti hänen eleensä. Sille ei oikeasti ollut tarvetta – hän oli Oikeasta Freyasta itsenäinen olento. Mutta hän nautti eleen aiheuttamasta hämmennyksestä.
”Sehän… olen minä”, Freya sanoi.
”Sehän… olen minä”, Toinen Freya toisti.
Puolituisen kasvot kalpenivat. Miehen silmät kierähtivät hänen päässään, ja hän kellahti tajuttomana tiskiä vasten.
”Katso nyt, mitä sinä teit!” Oikea Freya huusi. ”Sinun takiasi tonttu pyörtyi!”
”Puolituinen”, haltia korjasi. Sitten hän käänsi viisaiden silmiensä katseen Toiseen Freyaan. ”Ja sinä… mikä sinä oikein olet?”
”Oikea kysymys olisi, että kuka”, Toinen Freya sanoi. ”Onko korvissasi vikaa, haltia? Olen Kasvoton.”
Haltia näytti täysin pöllämystyneeltä. ”En ole koskaan aiemmin nähnyt tällaista taikuutta.”
”Se johtuu siitä, että olet pöhkö druidi. Ette koskaan liiku kotimetsäänne kauemmas.”
Oikean Freyan kasvoille nousi, yllättävää kyllä, hymy. ”Sehän kuulostaakin ihan minulta.”
”Minä olen sinä”, Kasvoton sanoi. ”Mutta minä voin myös olla hän.”
Kasvoton sulki silmänsä. Kun hän avasi ne, hän huomasi katsovansa huonetta aivan eri korkeudelta. Hänen aistinsakin olivat tarkemmat. Hän haistoi aivan uusia hajuja, joista ei aiemmin ollut edes tullut tietoiseksi. Osa niistä oli epämiellyttäviä. Jonkun kuivunutta oksennusta. Vanhaksi mennyttä viiniä, josta oli jo tullut etikkaa. Osa… no ei niinkään. Hernekeitossa oli neljää eri maustetta. Basilikaa, mustapippuria, sinappia ja meiramia. Sigridin hiuksissa tuoksui suola ja meri. Ja hänen omissa vaatteissaan metsän tuhat eri tuoksua.
”Ada!” Freya henkäisi. Kasvoton erotti täsmälleen, missä nuotissa hän puhui.
”Minä se olen”, hän vastasi. Niin sanoessaan hän tuli tietoiseksi siitä, kuinka karkealta hänen yleiskielen ääntämyksensä kuulosti. Samalla hän oivalsi, että voisi halutessaan puhua myös haltioiden, kääpiöiden tai puolituisten kieltä. Mutta hän ymmärtäisi myös vanhaakieltä: samaa, mitä henkiolennot puhuivat. Tai elementaalia, jolla muinaiset riimut oli yleensä kirjoitettu.
”Es keryth”, Oikea Ada kirosi. Toinen Ada kohotti kulmiaan yllättyneenä. Hän ei olisi odottanut moista hävyttömyyttä haltian huulilta.
”Tai sitten voisin olla hän”, Toinen Ada sanoi. Hän kohdisti hymynsä Sigridille, ja samassa hänestä tuli Sigrid itse. Maailma näytti sumealta ja värittömältä ihmissilmien lävitse. Kielellä maistui rommi. Jostain kumman syystä Kasvoton tunsi itsensä ärtyneeksi, vaikkei ollut sitä vielä hetkeä aikaisemmin. Lihaksia ja niveliä kivisti. Oliko hän tulossa vanhaksi?
”Lopeta tuo, heti”, Oikea Sigrid käski. ”Paljasta oikeat kasvosi.”
Kasvoton huokaisi. Kerros kerrokselta, hän alkoi kuoria lumousta pois. Se sattui, samalla tapaa kuin kuolleen ihon repiminen pois. Kun hän viimein palasi omaksi itsekseen, tylsä kipu sykki hänen kehossaan, miltei kuin hän olisi juuri kannatellut raskasta taakkaa. Se kipu ei kadonnut minnekään.
Kasvoton oli jälleen saanut omat kasvot. Tylsät, kamalat, omat kasvonsa, joissa ei ollut mitään erityistä tai kaunista. Lyhyet, hiirenharmaat hiukset, jotka roikkuivat elottomina päänahkaa vasten. Korvat, jotka olivat liian terävät ihmiselle, mutta liian tylsät haltialle. Värittömät silmät, jotka näyttivät sillä hetkellä ehkä ruskeilta, koska kaikki ympärillä näytti siltä. Nehän aina heijastivat sitä, mitä oli milloinkin hänen ympärillään.
Sillä se oli hänen todellinen luontonsa – joksikin toiseksi tuleminen.
”Sinä siis olet Kasvoton”, Sigrid totesi. ”Tajuan nyt, mistä saat nimesi.”
Freya näytti yhtä aikaa uteliaalta ja hyvin hämmentyneeltä. ”Miten sinä oikein teit tuon?”
Ada nyökkäsi. ”Miten sinä oikein teit sen?”
”Silmänkääntötemppu.”
”Tee se uudelleen”, Freya yllytti.
Kasvoton virnisti. Hän olisi halunnut tehdä niin. Oma keho tuntui ahtaalta, painavalta. Toisessa kehossa hän kokisi edes hetken helpotusta hänen iäti kannattelemastaan taakasta. Mutta hän ei voisi olla siellä ikuisesti. Ja joka kerralla muutos sattui enemmän.
”Ei nyt”, Sigrid kielsi. ”Kerro minulle, Kasvoton. Miksi Grems halusi juuri sinut?”
”Tähän mennessä kaikki, jotka ovat menneet lähellekään sitä kartanoa on tapettu. Minusta saattaa olla hyötyä.”
Sigridin kasvot eivät pehmenneet piirun vertaa. ”Ehkä.”
Sigrid ei pitänyt hänestä. Se oli ilmeistä.
”Minulle sanottiin, että työskentelisin yksin”, Kasvoton vastasi.
”Grems valehteli sinulle. Kenties hän tiesi, ettet työskentelisi hyvin ryhmässä.”
”Siinä hän ei erehtynyt.”
Kasvoton ja Sigrid mulkoilivat toisiaan hetken. Kasvoton huomasi, että tuijotuskilpailu Sigridin kanssa oli yllättävän vaikeaa. Naisen koko olemus huokui tiettyä pelottavaa auktoriteettia. Se miltei toi hänelle mieleen hänen oman äitinsä.
”No, Kasvoton”, Sigrid rikkoi hiljaisuuden. Katsekontakti pysyi yhä. ”Mikä sinä olet oikein miehiäsi? Pelkillä silmänkääntötempuilla ei pitkälle pääse.”
”Osaan kaikenlaista”, Kasvoton vastasi. ”Mutta erikoisalaani on tappaminen. Huomaamattomasti. Myrkyt, tikarit, nuolet, sen sellaiset. Osaan olla näkymätön.”
”Salamurhaaja, siis.”
”Sitäkin.”
”Hyvä on, herra Salamurhaaja. Onko sinulla jokin nimi?”
”Kasvoton.”
Sigrid tuijotti häntä silmiään räpäyttämättä. ”Oikea nimi.”
Kasvoton tunsi leukansa kiristyvän. Nimillä, erityisesti tosinimillä, oli voimaa. Niitä, aivan kuten mitä tahansa aseita, pystyi käyttämään kantajaansa vastaan.
Silti, jostain kumman syystä, Sigridille oli vaikea sanoa ei.
”Nevis”, Kasvoton vastasi. ”Se on oikea nimeni.”
Sigridin vasen suupieli värähti. Siinä kaikki. Sitten hänen kasvonsa olivat jälleen kiveä.
”Ilo tavata, Nevis Kasvoton. Odotan innolla työskentelyä kanssasi.”
”Aivan varmasti”, Nevis totesi.
Tunnelma huoneessa oli painava, miltei kuin Freyan aiemman loitsun aikaan. Nevis tiesi jo nyt, että tästä tulisi epätavallinen keikka. Olisipa hän vain aavistanut, kuinka epätavallinen.
”Me olemme varmasti maailman oudoin porukka”, Freya kevensi tunnelmaa.
Nevis kohautti olkiaan. ”Olen nähnyt oudompiakin.”
hiddenben:
Tämäpä on mielenkiintoinen alku seikkailulle! Ensimmäisen osan luettuani olin hieman hämmentynyt juurikin siitä, miten Kasvoton vaihtaa kehoa, mutta tämä toinen luku oli erittäin avaava ja nyt tuntuu, että olen valmis lukemaan jatkoa :D
Ensinnäkin, tuo ensimmäisen luvun kehonvaihto oli todella taitavasti ja onnistuneesti kuvattu! Vaikka itse kehonvaihto olikin hankala tajuta heti, värikkäitä tapahtumia pystyi silti seuraamaan helposti. Tykkäsin siitä, miten erilaisia aisteja käytettiin kuvaamaan eri hahmoja ja mitä Kasvoton tuntee vaihtaessaan kehoa. Ainoa, mitä hämmennyin, oli kohtaus maagin kanssa, jonka sekoitin hetkeksi legioonaan. Mutta uudelleenluvulla sekin asia selvisi :) Aloin miettiä, mihin ajankohtaan ensimmäinen luku sijoittuu! Onko se juuri ennen Gremsin yhteydenottoa vai sijoittuuko se johonkin aikaisempaan tai myöhempään aikaan?
Toinen luku oli yhtä vivahteikas ja mielenkiintoinen kuin ensimmäinenkin luku! Tässä toisessa luvussa taas kiinnostavinta oli eri hahmojen kohtaaminen, heidän keskustelunsa ja ennen kaikkea analyysi, jota Sigrid (ja myöhemmin Kasvoton) teki muista tulevan ryhmänsä jäsenistä. Tuo Kasvottoman kehonvaihtotekniikan esittely oli todella hyvin kirjoitettu, sitä oli ilo lukea. Mielestäni Sigridin valinta kertojaksi, jos hän on kertoja myös jatkossa, on jännä valinta, sillä nainen on niin… katkera. Ei mikään tyypillinen sankaritar. Tykkään myös Kasvottoman heikkoudesta, joka on samalla hänen vahvuutensa. Nämä tekevät tarinan jatkosta epävarman, tai ehkä ennemminkin vähemmän suoraviivaisen. Ja se on hyvä asia! :)
Toivottavasti inspiraatio ja motivaatio tämän tekstin kirjoittamiseen pysyy yllä! Tyylisi kirjoittaa on erittäin antoisa ja sopivan kuvaileva ja sekaan mahtuu hurjasti hienoja sanavalintoja ja lauseita, kuten tuo ”Teräs kuiskasi päästessään vapauteen”. Tätä on ilo lukea! Odotan suurella mielenkiinnolla, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miten hahmot ja heidän väliset kemiat kehittyvät. Sigridin ja Kasvottoman välinen konflikti tuo varmasti käänteitä tarinaan, eivätkä Freya ja Adakaan varmasti jää taustalle häilymään :D
Rosmariini:
Suurkiitokset seikkaperäisestä kommentista hiddenben! On virkistävää lukea näin yksityiskohtaista palautetta omasta kirjoittamisesta. Tämän alun vauhdikkuus ja vivahteikkuus yllätti kyllä minutkin. Pääprojektiini verrattuna tämä on aivan selkeästi puhdasta fantasiaa ja vain mielikuvitus on oikeastaan rajana sille, mitä voi tapahtua. Helpottaa kummasti kirjoittamista, kun välillä antaa vaan mennä sen sijaan, että miettisi kamalan tarkasti että voiko näin nyt tapahtua vai ei :D. Toivottavasti lukuinto myös säilyy sielläpäin!
A/N:
Yritän näissä tulevissa luvuissa avata vähän tarkemmin tuota alun prologin ajankohtaa suhteessa tähän, ja myös vähän enemmän hahmojen taustatarinoita ja luonteita. Seuraavat luvut ovat myös saaneet runsaasti inspistä DnD-kampanjasta, jossa olen mukana, joten meno voi ajoittain olla aika vauhdikasta. Saa nähdä mihin tämä tästä kehittyy, tarina elää vähän tekemisen mukana!
III. Korppikero
Sammaleen pinnalla oli kuivunutta verta.
”Ruumis löytyi tästä”, Ada kertoi. Hän kyyristeli sammalikon keskellä, maastoutuen sen vihreänruskeaan väriin miltei täydellisesti. ”Druidi oli matkalla Akankorvesta Nuoskatunturille, kun hän syystä tai toisesta päätti poiketa Korppikerolle. Lopputulos on tämä.”
Druidista oli jäljellä pelkkä verilammikko.
”Mitä ruumiille tapahtui?” Sigrid kysyi. Hän tähyili silmät sirrillään Adan osoittaman reitin suuntaan: ensin itään levittäytyvää kuusikkoa kohti, sitten suoraan pohjoiseen, jossa aukesi silmänkantamattomiin jatkuva pyöreälakisten tunturien erämaa. Päivä oli puolipilvinen, ja korkeimpien tunturien laet olivat valkean sumun peitossa. Kaukaisimmat erottuivat pelkkinä sinisinä kumpuina horisontissa. Nuoskatunturin jyrkillä rinteillä kimalteli lumi.
”Hautasimme hänet”, Ada vastasi. ”Mutta emme ennen kuin selvitimme, mikä oli kuolinsyy. Varith – se oli hänen nimensä, vuoti kuiviin. Näette sen veren määrästä. Mutta hänen kimppuunsa ei käyty tässä. Se tapahtui kartanossa. Jäljet tulevat sen suunnasta.”
Ada viittoi heitä korkeammalle rinteeseen, osoittaen vuoron perään tummempia täpliä sammalikon joukosta, kunnes ne viimein johtivat tunturin laella törröttävään rakennukseen. Jopa kaukaa katsottuna kartano näytti jollain lailla luotaantyöntävältä. Sen kiviset seinät olivat tummuneet ja sammalten peitossa, ja pikimusta puukatto oli paikoitellen lahonnut ja romahtanut. Korkeat ikkunat oli peitetty tummilla luukuilla, jotka natisivat ja paukkuivat tuulta vasten. Pyöreistä kivistä koottu aita piirsi suorakaiteen kartanon ympärille.
”Varith juoksi”, Ada tulkitsi jälkiä. ”Häntä ei seurattu. Hänen kimppuunsa hyökänneet tiesivät, ettei hän tulisi selviämään. Tässä kohti hän kompastui ja kaatui. Hän alkoi raahata itseään maata pitkin. Hän yritti nousta uudelleen ylös, muttei kyennyt siihen. Hän ei yrittänyt enää toista kertaa.”
”Käsitän”, Sigrid nyökkäsi. ”Häntä oli siis puukotettu?”
”Kyllä. Siitä tiedän, ettei kyseessä ollut kummitus.”
”Miksi hän meni kartanoon?” Freya kysyi yllättäen. Siihen saakka hän ei ollut juuri osoittanut kiinnostusta jälkiä kohtaan, vaan hänen ajatuksensa olivat pyörineet sammaleen keskeltä pilkottavissa kivissä ja niiden hienoudessa. Liiallinen kiintymys kiviin ja kääpiöt tulivat aina samassa paketissa.
”Hyvä kysymys”, Ada vastasi. ”Kävimme hänen tavaransa läpi aiemmin, eikä mikään niissä viitannut siihen, että hänen olisi tarvinnut poiketa kartanoon etsimään sieltä tarvikkeita. Ainoa selitys, minkä keksin on se, että hän näki siellä jotakin, mitä hänen ei olisi pitänyt nähdä.”
”Kummituksia”, Freya henkäisi.
”Tai sitten tosiaankin jotain muuta”, Sigrid pohdiskeli. ”Miten kauan tästä on? Tarvitsen kaikki tiedot. Säästä, kellonajasta, matkan syystä.”
”Kaksi päivää. Oli kirkasta. Varith lähti matkaan hieman ennen auringonlaskua. Nuoskatunturi on druideille pyhä paikka.”
”Omituinen aika matkustaa.”
”Haltiat näkevät ihmisiä paremmin pimeässä, emmekä me tunne samalla tavoin kylmää. Rituaali, jota hän oli menossa tekemään, on mahdollinen ainoastaan täysikuun aikaan.”
”Millaisesta rituaalista oli kyse? Voisiko olla, että kartanon asukkaat halusivat pysäyttää sen?”
Ada korjasi kurkkuaan. Hän vaikutti jollain tapaa vaivaantuneelta.
”En usko, ellei heitä kiinnosta Varithin henkilökohtainen…” Ada vilkaisi Freyan suuntaan, ennen kuin muotoili sanomisensa. ”Rakkauselämä.”
”Ai.” Sigridin kasvot punoittivat aavistuksen verran. ”Ei enempää kysymyksiä.”
Nevis huokaisi syvään. Hän ei voinut enää pysytellä näkymättömissä. ”Hei. Eiköhän ole jo aika, että puhumme asioista niiden oikeilla nimillä. Tässä oli kyse se-”
”Hyst!” Sigrid torui. ”Täällä on lapsi!”
Freyan silmissä välkähti tuli, ja äkkiä Sigrid vaikutti katuvan sitä, että oli kutsunut kääpiötä lapseksi.
”Alaikäinen”, hän korjasi. ”Sitä paitsi se ei ole olennaista tarinan kannalta. Olemme jo viivytelleet liikaa. On aika mennä sisään.”
”Selvä on”, Nevis totesi. Hän kuppasi kätensä torveksi suunsa ympärille ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa. ”HOI KUMMI- aah!”
Sigrid tuuppasi häntä lujaa kyynärpäällään. ”Hiljaa, helvetti!”
”Auts”, Nevis hieroi osuman saanutta kylkeään. ”Varo kieltäsi. Alaikäinen.”
Sigridin katse viskoi sinisiä tikareita hänen suuntaansa. ”Haluatko kuolla?”
”Ehkä.”
”Ketkä täällä ovatkaan oikeat lapset”, Ada manasi. Hän oli jo siirtynyt tutkimaan kartanoa lähempää, mittaillen seinien pituuksia ja huoneiden leveyksiä. Freya roikkui hänen kintereillään kuin kulkukoira. Sigrid ja Nevis seurasivat perässä, mahdollisimman kaukana toisistaan.
Kartanon piha oli ankea ja koruton. Korkealla tunturilla ei kasvanut sammalia ja jäkäliä lukuun ottamatta mitään, ellei yksittäisiä variksenmarjapensaita laskettu. Nevis ei voinut ymmärtää, miksi joku olisi halunnut rakentaa talonsa sellaiseen paikkaan. Toisaalta koko pohjoinen oli hänestä käsittämätön paikka. Ulkona oli aina kylmä. Talvisin oli liian pimeää ja kesäisin liian valoisaa. Taivaan värejä oli vain kaksi: musta ja valkoinen. Ellei se olisi ollut hänen ainoa vaihtoehtonsa, hän ei olisi koskaan mennyt sinne.
Näkymä tunturin laelta oli komea, sitä ei tosin mennyt kieltämään. Idässä metsää, pohjoisessa tuntureita, etelässä kyliä ja lännessä merta. Korppikeron huipulta oli täydellinen näkymä oikeastaan joka suuntaan. Kaikkiin niistä tuntui olevan lähes yhtä pitkä etäisyys. Samalla Nevis huomasi, ettei talon julkisivu osoittanutkaan etelään, kuten julkisivuilla yleensä oli tapana, vaan lounaaseen. Talon kaikki kulmat osoittivat neljään eri ilmansuuntaan.
”Miten ajattelimme hoitaa tämän?” Nevis kysyi. ”Koputanko vain oveen ja kysyn, onko ketään kotona?”
”Etuovi ei ole vaihtoehto”, Sigrid sanoi. ”Sieltä tavallisten matkalaisten oletettaisiin tulevan. Astuisimme takuuvarmasti ansaan. Katsotaan, jos löytäisimme toisen sisäänkäynnin.”
Sigrid ja Ava lähtivät kiertämään taloa länteen, Nevis ja Freya itään. Freya pompahteli hyräillen pihamaan poikki, ja hiuspehko pomppi hänen liikkeidensä tahdissa. Nevis liikkui ääneti ja kevyesti kuin aave. Hän halasi rakennuksen seinämää, varjot ystävinään. Talon kaakkoinen sivu oli täynnä peitettyjä ikkunoita. Mutta toista ovea ei näkynyt.
Äkkiä Neviksen katse kiinnittyi erikoiseen kuhmuraan pihan perukoilla. Kaukaa katsottuna se näytti korkealta, sammaleen peittämältä kiveltä – samanlaiselta, jollaisia druideilla oli tapana koota hautojen ylle. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljasti, ettei kyseessä ollut pelkkä kivi. Nevis lähestyi patsasta käsi ojossa, pyyhkäisi sammalta kiven kylmältä pinnalta.
Kivi katsoi häntä takaisin.
Nevis peitti hätkähdyksensä naurahduksen alle. Hän kiskoi sammalta kiven pinnalta, ja alta paljastuivat ihmisen kasvot. Aika oli jättänyt jälkensä patsaan pintaan. Nenä oli haljennut ja pudonnut pois, ja korvista oli jäljellä enää pelkät tyngät. Lohjennut kivi väänsi patsaan suun pysyvästi tyytymättömään irveeseen.
”Mitä sinä löysit?” Freya piipitti hänen takanaan. ”Hui, miten ruma.”
”Jokin vanha patsas”, Nevis vastasi. Hän oli keskittynyt tarkkailemaan patsaan alaruumista, joka tuntui jatkuvan pitkälle sen taakse, miltei kuin patsaalla olisi pyrstö tai se seisoisi jonkinlaisen kaarevan korokkeen päällä. Sammalet ja variksenmarjapensaat peittivät sen kauttaaltaan alleen. Mutta sitten tuulenpuuska alkoi heiluttaa pensaikkoa, ja Nevis oli näkevinään jotakin sen takana. Pimeyttä, jonka keskellä kimmelsi valoa. Kuin kultaa.
”Nevis”, Freya kiskaisi hänet ajatuksistaan. ”Voisitko sinä muuttua tuoksi?”
”Patsaaksi? En. Ei se ole elävä.”
"Entä tuoksi?" Freya osoitti taivaalla kaartelevaa korppia, joka päästi mahtavan, käheän rääkäisyn.
"En. Se on lintu."
"Kyllä minä tiedän, että se on lintu. En minä tyhmä ole."
"En niin väittänytkään. Tarkoitin vain, ettei se ole ihminen. Minun on aina muututtava toiseksi ihmiseksi."
"Oikeaksi ihmiseksi?"
"Niin. Ja vielä tarkemmin ottaen sellaiseksi, jonka olen tavannut."
Freya oli syventynyt tuijotuskilpailuun sammalpatsaan kanssa. "Mutta miten se toimii? Kun olet kerran nyt muuttunut minuksi, voitko tehdä sen uudestaan? Missä tahansa?"
"Kun olen kerran oppinut yhden hahmon, kyllä. Mutta muutos ei ole vahvin silloin. Jokin saattaa mennä pieleen. Muistot eivät ole erehtymättömiä. Jos en vaikka muistaisi kunnolla tukkasi väriä, muutoksesta tulisi erilainen. Kaikista vahvin muutos on silloin, kun kosketan sitä, keneksi haluan muuttua. Silloin saan kaikki heidän ominaisuutensa täydellisinä. Miltei saman vaikutelman saan aikaiseksi, jos vain tarkkailen jotakuta tarpeeksi kauan..."
Nevis kuuli vasemmalta puoleltaan vislaavan äänen. Hän kääntyi kartanoa kohti, jolloin Adan pää ilmestyi kulman takaa. Druidi teki nopean viittoman itseään kohti ja katosi jälleen seinän taakse.
”He taisivat löytää oven”, Nevis totesi. Hän käänsi katseensa takaisin Freyaan, mutta huomasi puhuttelevansa vain tyhjää ilmaa. Tyttö oli kadonnut. ”Hupi loppui, kääpiö. Tule esiin.”
Vastausta ei kuulunut. Sitten huuto alkoi.
***
Freya putosi pimeyteen.
Kullan kimallus. Pehmeä sammal. Jalkojen alla pettävä maa. Sanaton huuto. Edestakaisin viuhtovat kädet ja jalat, jotka olivat aivan liian lyhyet yltääkseen tarttumaan mihinkään hänen ympärillään. Mustaa mustaa mustaa.
”Agrakaan”, Freyan huulet rukoilivat kielellä, jota hän ei ymmärtänyt. ”Urkoth.”
Nimi kaikui ja kajahteli pimeyden halki. Se sytytti liekin riipukseen hänen rinnallaan. Tuli oli kylmää. Freya putosi alas palavana tähtenä.
Maa otti hänet vastaan. Syleili häntä. Hänen selkänsä tapasi maan, mutta sen tuntu oli painoton, höyhenenkevyt. Kipua ei ollut.
Punainen kajo hänen rinnassaan himmeni. Freya juuri ja juuri ehti nähdä kullan kimalteen ja kuulla voimistuvan, sihisevän äänen, ennen kuin pimeys nielaisi hänet uudestaan alleen.
***
”Mitä helvettiä nyt taas, Nevis?”
Sigridin kasvoja kuumotti. Heti kuultuaan huudon hän oli ampaissut pihamaan poikki miekka tanassa. Ada hänen vieressään oli jotenkin onnistunut löytämään itselleen täyspitkän, puisen sauvan, jonka päässä oli keltainen, kimaltava kivi. Sigrid ei voinut käsittää, mistä mies oli sauvan vetänyt. Takapuolestaanko?
Mutta Adan sauvan salainen säilytyspaikka oli sillä hetkellä hänen pienimpiä huomioitaan. Freyaa ei näkynyt missään.
”Hän vain putosi maan sisään”, Nevis levitti kätensä neuvottomana. Pelkkä ele sai suonen Sigridin otsalla tykyttämään. ”Minä en tehnyt mitään.”
”Oletko aivan varma?” Sigrid tivasi laittaessaan miekkansa syrjään. ”Et koskenut mihinkään?”
Nevis taputti vierellään seisovaa, poikkeuksellisen inhimillistä sammalmöykkyä. ”Jos tätä ei lasketa.”
”Sinä siis koskit siihen. Tämä on kaikki sinun syytäsi!”
Pidemmittä puheitta Sigrid tuuppasi Neviksen pois tieltään ja kumartui maassa ammottavan kuopan ylle. Variksenmarjapensaat kutittelivat hänen vaatteidensa läpi, kun hän työnsi kasvonsa maan sisään ja tähyili Freyan perään. Alla oli miltei pilkkopimeää. Freyan pieni hahmo juuri ja juuri erottui kaukaisen valopisteen keskeltä. Sigrid ällistyi, että kääpiö oli ylipäätään jaloillaan. Pudotuksen täytyi olla vähintään kymmenen metriä.
”Oletko kunnossa?” Sigrid kysyi.
Freya nyökkäsi. Helpotuksen tunne levisi Sigridin rintaan. ”Mitä siellä alhaalla on? Näetkö mitään?”
Freya ei ehtinyt vastata. Jotakin syöksyi pimeyden keskeltä häntä kohti, ja Freya kirkaisi. Hän alkoi huitoa villisti käsillään ja talloa maata jalallaan. Kaiken aikaa pimeys söi häntä, vyöryi hänen päälleen, ahmi häntä paksuina rihmoina.
Käärmeitä. Lukemattomia käärmeitä.
Sigrid nosti päänsä kuopasta ja silmäili kolmea toveriaan. ”Onko kellään köyttä?”
”Löytyy”, Nevis vastasi. Köydenpätkä oli jo hänen kädessään. Salamurhaaja kieritti köyden auki ja heitti sen pimeään kuoppaan. Toista päätä hän alkoi sitoa kivipatsaan ympärille.
”Tartu köyteen!” Sigrid huusi. Sihinä alhaalla voimistui. Punainen valo välähti. Kuopasta kantautui huutoa ja matalaa jyrinää, joka sai maan tärisemään heidän jalkojensa alla. Hetken Sigrid pelkäsi putoavansa alas itsekin. Se ei ollut pudotus, josta hän uskoisi selviävänsä. Paksu panssari runnoisi hänet, kun hän iskeytyisi maahan. Eikä hänellä ollut kääpiöiden luontaista kestävyyttä.
Äkkiä jotakin viuhahti hänen korvansa ohi. Sigrid kavahti taaksepäin ja kohotti katseensa, jolloin hän näki Neviksen seisovan hänen yllään varsijousi ojossa. Salamurhaaja latasi jousen ja osoitti sen uudestaan kuopan suuntaan, tähdäten hetken, sitten ampuen toisen kerran. Sigrid hieroi oikeaa korvaansa, jossa poltteli kutitteleva tunne. Verta ei kuitenkaan ollut.
Se oli lähellä.
”Oletko järjiltäsi?” Sigrid ärjäisi. ”Olisit voinut osua minuun!”
”En koskaan ammu ohi”, Nevis vastasi kylmästi. Hän latasi ja ampui jälleen. Nuoli viuhahti ja vajosi pimeyteen. Tällä kertaa hän ei edes katsonut kuopan suuntaan ampuessaan.
Entä jos hän osuisi Freyaan?
”Lopeta!” Sigrid käski. ”Minä teen tämän! Laskeudun alas hakemaan hänet!”
Punainen välähdys. Tällä kertaa niin voimakas, että Sigrid tunsi paineaallon kasvoillaan. Hän kuvitteli tuntevansa lämpöä, kuten yleensä räjähdysten tapauksessa oli tapana, mutta tämä räjähdys ei ollut sitä. Sigridin koko kehon valtasi kylmä kankeus, aivan kuin hänen sydämensä olisi pysähtynyt.
Sitten tuli hiljaista, ja kiveen kiinnitetty köysi nytkähti. Nevis astui taaksepäin kuopalta. Freyan pää ilmaantui ulos hetkeä myöhemmin. Hänen tukkansa näytti tavallistakin sekaisemmalta, ja kasvoilta erottui tummia veriroiskeita. Niitä lukuun ottamatta hän vaikutti olevan vahingoittumaton.
”Vaikuttaa siltä, että olit liian hidas”, Nevis totesi ärsyttävä virne huulillaan. ”Ja katso, hän on kunnossa. Minun ansiostani.”
Sigrid ei saanut sanaakaan suustaan. Hän oli aivan liian raivoissaan siihen.
***
Haltiana oleminen oli sekä lahja että kirous.
Sen ansiosta Ada aisti kaiken tarkemmin. Hän tuli helposti tietoiseksi sellaisista näkymättömistä asioista, joita toiset eivät koskaan huomaisi. Juuri siten hän oli löytänyt oven rakennuksen koilliskulmasta. Se oli ollut kätketty köynnösten taakse, ja kädellä tunnustellessa oven pinta tuntui täysin tasaiselta – kahvaa tai saranoita ei erottanut. Vasta sitten, kun Ada sulki silmänsä ja uskoi edessään olevan ovi, se paljasti itsensä hänelle. Sen jälkeen hän ei voinut käsittää, miten ei ollut aikaisemmin huomannut sitä.
Tämä ei todellakaan ollut tavallinen talo.
Ada ei halunnut puuttua kolmen muun matkakumppaninsa riitelyyn. Hän oli aivan liian vanha sellaiseen. Ja kun hän sanoi liian vanha, hän oikeasti tarkoitti sitä. Yli kolmensadan eletyn vuoden jälkeen kaikki alle yhden eliniän eläneet vaikuttivat lapsilta. Heidän ainoa viehätyksensä oli siinä, että he elivät kuin viimeistä päivää, sillä joka päivä todella saattoi olla heidän viimeisensä. Sitä lukuun ottamatta he kinastelivat aivan typeristä asioista. He eivät nähneet omaa nenänpäätään pidemmälle.
Mutta vaikka Ada kuinka inhosi tovereidensa turhanpäiväistä nahistelua, tässä seurueessa oli jotain erilaista. Sigrid väitti olevansa kaupunginkaartilainen, mutta hänen olemuksessaan oli tiettyä rosoisuutta, joka toi pikemminkin mieleen rosvon kuin lainvalvojan. Freya väitti olevansa neljätoistavuotias tyttö, mutta olento, joka hänen sisällään ajoittain asui, ei todellakaan ollut sitä. Nevis sitten…
Hänestä Adan oli vaikeampi saada selkoa. Nevis ei oikeastaan väittänyt olevansa mitään, mitä hän ei ollut. Mutta keino muuntautua keneksi vain koska tahansa vaikeutti sen näkemistä, kuka Nevis todella oli. Ja vielä sitäkin enemmän Adaa häiritsi tuo omituinen taikuus, jota Nevis kantoi suonissaan. Kyky oli kiistatta taikuutta, mutta se ei huokunut hänestä lainkaan ulospäin, toisin kuin maageilla oli tapana. Tuo taika, lumous, tai miksikä sitä olisikaan voinut kutsua, oli yhtä olennainen osa häntä kuin käsi tai jalka. Kaiken kaikkiaan hänessä ei vaikuttanut olevan mitään erikoista.
Silläkin hetkellä Nevis näytti aivan tuiki tavalliselta ihmiseltä – joitain pieniä yksityiskohtia huomaamatta. Sitä oli vaikea huomata ensin, mutta Nevis oli puolihaltia. Korvat olivat hiukan liian suipot ihmiselle, iho hiukan liian vaalea. Niin vaalea, oikeastaan, että oikeassa valossa se näytti miltei siniseltä. Nuoresta iästä huolimatta hiukset olivat valkoiset, ja hänen liikkuessaan ne vaikuttivat leijailevan hänen kasvojensa ympärillä, muuntautuen joka liikkeestä elohopean lailla. Ainoastaan silmät olivat ikkuna tuohon erikoiseen lumoukseen. Sillä hetkellä niissä oli yllä riippuvan taivaan harmaata hopeareunuksella, miltei kuin terän tai peilin pinnassa. Mutta heti kun Nevis astui talon varjoon, silmien väri muuttui tummaksi.
Hän näytti puolihaltialta, käyttäytyi kuin puolihaltia, liikkui kuin puolihaltia.
Siitä huolimatta Adan oli vaikea karistaa niskastaan sitä tunnetta, että Nevis oli myös jotain muuta.
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
Siirry pois tekstitilasta