Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) > Toinen ulottuvuus

Näin koulutat lohikäärmeesi (HTTYD): Miekkani ja kilpeni, k-11, Hikotus/Eret (11/11)

(1/3) > >>

Maissinaksu:
Ficin nimi: Miekkani ja kilpeni
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Näin koulutat lohikäärmeesi
Ikäraja: Enimmillään k-11
Paritus: Hikotus/Eret
Genre: Draamaa sekä romantiikkaa

Summary: Erääseen seikkaan Hikotus oli kiinnittänyt huomiotaan muita enemmän. Hän ei ollut löytänyt yhdestäkään kääröstä merkkiä siitä, että Öystilässä olisi milloinkaan vietetty hallitsevan päällikön ylkäjäisiä. Kyseinen havainto oli tuntunut omalla tavallaan harmilliselta, mutta loppujen lopuksi hän oli osannut odottaa sitä. Hän puolestaan murtaisi perinteitä jälleen kerran.

A/N: Eli tuota noin. Tämän ficin idea lähti itämään oikeastaan hetikohta Tulevan aviomiehen oppitunnin loppuun saattamisen jälkeen, mutta erinäisistä syistä toteutus otti oman aikansa – ottaa itse asiassa edelleen. Tällä hetkellä lukuja on kasassa viitisen kappaletta, eikä kokonaislukumäärän arvio heitä kauas kahdeksasta kymmenestä yhdestätoista. Jotenkin veikeästi tuntuu, etten ole mihinkään toiseen ficciin panostanut yhtä paljon ajatustyöskentelyn kanssa. Se on ainakin pakko sanoa, että tuskin olen mitään muuta shippiä ajatellut yhtä hartaasti viimeisen kuukauden aikana kuin Hikotus/Eretiä. :D Ficin työnimenä toimii Y-sana, mutta vasta nyt suhteellisen järkevän otsikon keksittyäni sain energiaa julkaista prologin.

A/N (17.12.): Huh, jopas! Viimeistä viedään ja stoori tuli valmiiksi tavoiteajassa ennen joulua. :D Tämä olisi valmistunut rutkasti nopeammin ilman hiljaisia viikkoja ja joulukuun alun jäätävää kouluhommavuorta, mutta hiphei, epilogia vaille valmista kauraa. En ole mikään mestari kirjoittamaan moniosaisia ficcejä juuri siitä syystä, että ne tapaavat jäädä vähän roikkumaan, mutta eipä kyseisessä hommassa varmaan ilman harjoitusta ja päättäväisyyttä kehity.




MIEKKANI JA KILPENI

PROLOGI

1. MYRSKYN TUOMAA
2. ODOTUKSEN ILMAPIIRI
3. RATKAISEVAT ASKELEET
4. PERINTEET VELVOITTAVAT
5. UUSIA TUULIA
6. PAHAISET KAKARAT
7. KÄRSIVÄLLISYYS KOETUKSELLA
8. SISÄINEN RAUHA
9. AIRUEN AVULIAISUUS
10. VIIME TIIMAT
11. YHTEINEN MATKA

EPILOGI






PROLOGI



Tämä, ystäväni, on Uusi Öystilä. Vanhaankin kyläämme nähden aika vaikuttava, sanoisin. Valtava saari meren ympäröimänä, sijaintina vähän länttä ja ripaus kaakkoa, mene ja tiedä.

Me viikingit olimme kerran lohikäärmekansaa, emmekä sitenkään täysin yksioikoisesti. Vasta suunnilleen seitsemän vuotta sitten ikiaikainen surmaamisperinne otti murtuakseen ja aloimme suhtautua noihin ylväisiin petoihin uudella tavalla. Tämä oli kai lähtökohtaisesti minun ansiotani, mutta koko kylän panos tarvittiin, jotta arki alkaisi sujua normaalisti uusissa olosuhteissa.

Tässä elojen yhdistämisessä me onnistuimmekin melko hyvin, mutta viime kädessä emme kyenneet ylläpitämään elämäntapaamme määräänsä kauempaa. Syy piili pitkälti siinä, ettemme onnistuneet pysymään muulta maailmalta piilossa tarpeeksi hyvin. Mitä enemmän haalimme kyläämme yhä enemmän lohikäärmeitä asumaan, sitä enemmän olimme haavoittuvaisia pienellä saarellamme ja kuin tarjottimella ulkopuolisille uhkatekijöille. Lopulta kärjistynyt tilanne ajoi meidät pois Öystilästä mukanamme vain murto-osa siitä, mikä kerran oli ollut seitsemän polven kotimme perintöä.

Niin, kenties tämä uusi Öystilä syntyi olosuhteiden pakottamana, mutta kotina se on täysin vertaansa vailla. Lohikäärmeiden löydettyä noin vuosi sitten uuden elinpaikan itselleen kylämme arki on kokenut erinäisiä muutoksia, mutta juurille palaaminen on myös tarjonnut mahdollisuuden toden teolla rauhoittua. Tietenkään en väitä, että seesteinen ja tasapaksu elämä kuvaisi kokonaisuutta yksi yhteen viikinkien tapauksessa, mutta tiedättekö, ehkä rauhoittumisen voisi ajatella liittyvän... aloilleen asettumiseen.

Aloilleen asettumiseen, jumalten tähden. Kuulostaapa vakavalta ja niin kovin sitovalta.

Siitä puheen ollen, näettekö tuon rotevan, tummatukkaisen kaverin, joka juttelee äitini kanssa? Niin, tiedän, tyypillä on outo tapa saada raskas tukki tai mikä tahansa muukin kanniskeltava asia näyttämään siltä kuin se ei painaisi suunnilleen mitään. Joka tapauksessa, tuo tuossa on Eret Eretinpoika. Pähkinänkuoressa todeten kaveri omaa mainion huumorintajun, on rehti kuin mikä ja tietää enemmän purjehtimisesta kuin puolet kylämme väestä yhteensä. Ei mikään hullumpi yhtälö. Niinpä, komeat ovat lihaksetkin – on tullut laitettua merkille muutaman kerran.

Kuten puheenparresta taitaa kuulla, Eret ei ole syntyperäisiä öystiläläisiä. Oikeastaan en ole tuntenut häntä kuin viimeiset pari vuotta, eikä kohtaamisemme alun alkaen ollut mikään miellyttävin mahdollinen. Lyhyesti kerrattuna se sisälsi niin Hampaattoman ja Myrskykiitäjän kaappausyrityksen kuin molemminpuoleista miekalla osoitteluakin, puhumattakaan tahtojen taistelusta itse Drago Veriauran kanssa. Se oli monipuolinen koettelemus, pakko sanoa, ja jätti jälkeensä niin hyvää kuin huonoakin.

Kuitenkin, se mikä Eretin kanssa oli aluksi ollut torailua ja kädenvääntöä, muuttui erinäisten tapahtumien johdosta vankaksi haluksi pelata samassa joukkueessa. Jotkut kyläläiset suhtautuivat häneen aluksi nuivasti, mikä oli kai ymmärrettävääkin, mutta tässä parin vuoden aikana hänestä on tullut vankkumaton osa Öystilää, kuten myös päällikön oikea käsi ja yksi läheisimpiä ystäviäni.

Ja niin, jos ihan rehellisiksi aletaan, pitäisi kaiketi sanoa, että vähän enemmänkin kuin läheinen ystävä. Oikeastaan jopa siinä määrin, ettei tämä kuuluisa aloilleen asettuminen enää tapaa herättää välitöntä puistatusta allekirjoittaneen selkäpiissä. Vapaata sielua on tietenkin vaikea kahlita, eikä kumpikaan sellaisia tavoittele, mutta mitä keskinäisiin väleihimme muuten tulee... En minä kieltäytymäänkään lähtisi jostain enemmästä, joka sitten kumoaisi melkein vuoden kestäneen salailun muulta kylältä.

Kas, nyt hän talsiikin tänne päin. Taisi kuulla ajatukseni.

"Päällikkö."

Älkää hämääntykö, tuollainen kohtelias puhuttelu on pelkkää esitystä. Jos olisimme kahden, hän kutsuisi minua joksikin ihan muuksi ja ennen kaikkea kaikeksi muuksi kuin virallisten tittelien mukaisesti. Hömötintti on ollut hänen suosikkinsa viime aikoina.

"Kapteeni."

Okei, ehkä tuokin arvonimi sopi kuluvaan hetkeen parhaiten, vaikka olisin voinut sanoa myös nuijapää tai kyljys. Näin meidän kesken hän takuulla reagoisi vahingossa niihinkin, jos minä joskus möläyttelisin kahdenkeskeisyyksiä ihmisten ilmoilla.

Mitäkö äsken tapahtui? Kuten näitte, minä annoin veitseni hänelle ja hän omansa minulle. Aivan tavanomainen öystiläläinen riitti, joka puskee pintaan kosioaikeisiin ryhdyttyä. Tosin minulla ei ole tarvetta esitellä tuon tuosta taitojani nappaamalla veitsi heitosta hampaiden väliin ja iskeä silmää päälle. Ottaa nyt eräistä selvää, vai mitä?

Lyhyestä värssy kaunis, voisi sanoa, että Eretillä ja minulla on meneillään oma keskinäinen salaisuutemme, joka tätä nykyä taitaa vain odotella paljastumistaan. Kenties minun pitäisi olla asiasta hyvilläni, sillä jatkuva selustan tarkkailu käy voimille, mutta toisaalta huomaan taas kerran epäileväni rohkeuttani. Onko se ihmekään? Nyt puhutaan sentään kihlajaisista ja häistä, vieläpä ylkäjäisistä, kahden miehen liitosta. Päällikön vihkiäiset eivät tapaa muutenkaan olla mikään pieni ja sievä tilaisuus, joka hoituisi hyvällä aterialla ja valojen vannomisella mahdollisimman yksinkertaisesti. Voi luojat, jos asia olisikin niin.

Sanomattakin selvää, että ylkäjäiskuoppaan astumisesta seuraisi rutkasti päänvaivaa itse kullekin, mutta enpä minä luonnollisesti olisi alkanut vaihdella veitsiä, mikäli epäilyksen peikko kummittelisi takaraivossa liiaksi. Kuten todettua, en minä kieltäytymään lähtisi.

En varsinkaan Eret Eretinpojan ollessa kyseessä.

Maissinaksu:
1. MYRSKYN TUOMAA

"Olin teistä aikamoisen huolissani."



Hikotus vilkaisi pajan ovelta ulos toivoen, että vauhko sää olisi ehtinyt vähän asettua. Paha kyllä näytti edelleen siltä kuin jumalat olisivat kironneet Öystilän ja sen asukkaat vähintään kolmanteen polveen. Ukonilma oli laantunut tovi sitten, mutta jääpuikoilta tuntuva sade piiskasi vaakatasoon puhurin voimasta.

"Jaa-a, eipä ole häävi purjehdussää", Raivo totesi tiiraillessaan taivasta Hikotuksen takaa. "Kokeneellekin merenkävijälle tuollaanen myräkkä aiheuttaa aikamoosia hankaluuksia!"

"Onneksi meillä on taitavia purjehtijoita", Hikotus hymähti enimmäkseen itselleen. Miehistön olisi kuulunut palata matkaltaan jo aamunkoitteessa, mutta viheliäinen sää oli työntänyt soppaan oman lusikkansa ja viivyttänyt kotiutumisaikeita monta tuntia. Iltapäivään odottelu ei ollut tuntunut mukavalta, mutta mitä muutakaan sitä olisi voinut kuin istua aloillaan ja pyöritellä peukaloitaan.

Pahinta saattoi toki pelätä, ikään kuin sellaisesta olisi ollut kovastikin hyötyä.

"He kyllä kastuvat pahan kerran", Hikotus totesi keventääkseen tunnelmaa, ja vaikka hän aisti Raivon olevan yhtä lailla rauhaton, tämä nauraa hörähti kuin hänen kommenttinsa olisi ollut hyväkin vitsi.

"Aye, saavat joka iikka kunnon pöpön kaiken kokemansa perään! Lorvikatarrin jos eivät muuta!"

"Ehkä pitäisi ottaa pari rohtoa esiin kaiken varalta."

"Se oliskin kilttimielistä. Erethän se ainakin arvostaasi moista!" Raivo virkkoi, eikä Hikotus heti havainnut tokaisun takana piilevää hilpeyttä.

"Mmm, voi olla", oli ainoa, mitä Hikotus keksi todeta, varsinkin kun Raivon katse viipyi muutaman sekunnin turhan pitkään Eretin veitsessä hänen vyöllään. Ohikiitävän hetken Hikotus aavisti, että Raivo olisi halunnut tarkentaa jotain, mutta päätti kuitenkin toisin ja jatkoi askareitaan. Samaan ratkaisuun päätyi Hikotuskin, sillä ilman konkreettista tekemistä hän olisi keskittynyt murehtimaan Eretin ja muun miehistön turvallisuutta.

"Viihrytkö sää täällä nyt sitten?" Raivo kysäisi jonkin ajan kuluttua päätettyään työnsä siltä päivältä. Hikotus lakaisi  viimeiset vedot ja asetti luudan paikalleen seinää vasten.

"Kyllä kyllä, mene vain."

Hikotus istahti työpöydän ääreen seuraavana askareenaan jumiin jääneen ruuvin irrottaminen ruostumaan päässeestä metallisaranasta. Se oli ruohonjuuritason puuhastelua, mutta kelpasi hänelle siinä kohtaa.

Vallitsevassa hiljaisuudessa Hikotus kuulosteli ropinaa ikkunan takana. Alkuillasta piiskaava sade oli muuttunut pehmeämmäksi ripotteluksi, mikä sai Hikotuksen oudon toiveikkaaksi. Eiväthän mitkään myrskyt kestäneet määräänsä kauempaa, ja tyyntä tapasi seurata aina perästä.

Hikotus kopautti itsepäisen saranan pöydälle ja nojasi päätään käteensä. Samassa hän hätkähti päästä varpaisiin, kun pajan ovi narahti yllättäen auki ja Raivo ryntäsi sisään puujalka kolisten.

"Täällä sää vielä kuhnailet!"

"Hmmh, mitäh...?" Hikotus sopersi ja tajusi maiseman ikkunan takana tummuneen. "Ääh, minä menin ja torkahdin, Thor nähköön! Onko jotain tapahtunut?"

"Jo vain! Saatiin koko miehistö elävien kirjoossa takasin!" Raivo intoili.

"Sehän... sehän on hienoa!" Hikotus ähkäisi ja kompuroi ylös pöydän äärestä. "Milloin he palasivat? Ovatko he kunnossa?"

"Ankkuroovat päivän viimesillä sätehillä", Raivo virkkoi. "Sairastuvalle pääty kourallinen, mutta kaikki raajat on sentään joka iikalla tallella!"

"Hyvä tietää!"

Hikotus pisti juoksuksi kohti sairastupaa. Lakannut sade teki iltailmasta tuoksuvan, ja pilvien väistyessä tähtiäkin alkoi näkyä taivaalla. Hikotus hymyili näylle ja nykäisi tuvan oven auki samalla melkein törmäten johonkuhun kaikessa kiireessään.

"Huh, oho!" hän huudahti ja katsoessaan tarkemmin vastaan tullutta miestä tämä osoittautuikin juuri siksi, kenet hän oli eniten toivonut näkevänsä.

"Mitäs sä noin ryntäilet, päällikkö?" Eret naurahti säikähdyksestä toettuaan.

"M-minä vain, ööh..." Hikotus mutisi häkeltyneenä. "Te palasitte takaisin! Suunnilleen yhtenä kappaleena..."

"No joo, se olis voinut käydä vähän helpomminkin, mutta ota nyt merestä ja sen metkuista selvää", Eret virkkoi hilpeästi, vaikka raju merenkäynti olikin jättänyt kohtuullisen määrän ruhjeita niin tämän kasvoihin kuin muuallekin kehoon.

"Sanopa se..." Hikotus hymähti apeasti. "Olin teistä aikamoisen huolissani."

"Älä turhaan."

Se kuulosti vähän ärsyttävänkin huolettomalta.

"Olin silti", Hikotus totesi ja oli aikeissa astua lähemmäs Eretiä, kun kiivas ääni kajahti heidän takaansa.

"Hei, Eretinpenska! Takaisin petiin siitä!" komensi Tyrni, yksi heidän kylänsä parantajista. "Se kuume ei laske lepoa välttelemällä!"

"Onko sinulla kuumetta?" Hikotus kysyi ja kokeili kämmenselällään Eretin otsaa ennen kuin tämä ehti väistää sivuun.

"Hevonkukkua, mä olen aivan kunnossa!" Eret ärähti, mutta otsan lämpö puhui ihan muuta.

"Sitä ne aina sanovat... Kyllä tuollaiset lurjukset tunnetaan!" Tyrni tokaisi kädet lanteillaan.

"Ääh, lettiä vähän löysemmälle!"

"Parasta vain että tottelet hyvällä", Hikotus tuumasi tuupaten Eretiä kohti sairasvuodetta ja sai tältä osakseen ärsyyntyneen mulkaisun.

"Siinäs kuulit, päällikön käsky kävi!" Tyrni kiusoitteli ja iski silmää Hikotukselle. "Olenkin vallan kiitollinen, kun saavuit paikalle juuri sopivasti paimentamaan näitä hunsvotteja."

"Nooh, ilo on minun puolellani", Hikotus virkkoi ja samalla nappasi muina miehinä Eretin vyöltä oman veitsensä ja sujautti tilalle sen, joka oli ollut hänen hallussaan. Hän aisti Tyrnin ja muutaman muun paikallaolijan pistävän asian merkille, mutta jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan: "Kyllähän minun oli varmistuttava siitä, että jokainen on kunnossa. Olisin itse asiassa tullut jo aikaisemminkin, mutta olosuhteet vähän venyttivät."

"Mä ehdinkin jo ihmetellä, kun sua ei näkynyt. Siksi mä olin tulossa etsiskelemään." Eret istahti sängylle.

"Kunniallisissa aikeissa tietysti! Sitten vain tämä ääntä kohti ja unta kalloon niin kuin olisi jo", Tyrni tuhahti pilkettä silmäkulmassaan ja ojensi Eretille pienen kulhollisen yrttirohtoa, joka Hikotuksen mielestä lemusi vanhalta saappaanpohjalta ja sai ihon kananlihalle. Eretkään ei näyttänyt innostuvan.

"Ihanko mua varten menit keittelemään?"

"Mitä suurimmalla hartaudella!"

"Tyrni vainoaa mua", Eret murahti viereensä istahtaneelle Hikotukselle, kun nimeltämainittu punapää marssi tuvan toiselle puolelle hoitamaan jotakuta toista.

"No, jäit toisaalta juuri äsken verekseltään kiinni karkausyrityksestä." Hikotus otti tyhjän kulhon vastaan, kun Eret oli irvistäen kulauttanut juoman parilla hörpyllä kurkkuunsa.

"Mulla oli loistosyy siihen", Eret totesi riisuessaan asevyönsä sängynpäätyyn roikkumaan. Huomatessaan saaneensa oman veitsensä takaisin tämä väläytti hänelle virneentyngän. "Ja muuten, jos kaivat esiin pergamenttia, mä piirrän sulle karttaa Suursalmen koillispuolelta."

"Sopiihan se, kunhan ensin sairastat tuon kuumeesi pois", Hikotus tokaisi ja nousi sängyltä, jotta Eret pääsisi pitkäkseen.

"Kai se on pakko", Eret tuhahti kaivautuessaan huopien alle. "Täällä on kyllä pahuksen kylmä..."

"Noh, onneksi itse olet sen verran kuuma, että tasapaino säilyy! Tai no siis, koska kuume, tiedäthän..." Hikotus naurahti ja tyrskähti typeryyksilleen. Luojien onneksi ainoastaan Eret oli kuuloetäisyydellä.

"On sua kyllä vitsailun taidossa siunattu, päällikkö."

"Eeeeittämättä", Hikotus myönsi. "Piipahdan huomenna käymään, jos sattuisit voimaan vähän paremmin."

"Hmm, ovi on varmaan lukossa, mutta siitä vain..."

Eret kuulosti sen verran kuumehoureiselta, että Hikotus katsoi parhaakseen jättää tämä lepäämään ja loi rohkaisevan silmäyksen muutamaan muuhun sairasvuoteeseen päätyneeseen. Myönnettävä oli, että sellaisen rajuilman lyödessä päälle miehistön tilanne niin kunnon kuin lukumääränkin kannalta olisi voinut olla paljon surkeampi. Jumalat todella olivat olleet suosiollisia heidän kylälleen.

"Kiitos jälleen vaivannäöstä", Hikotus sanoi tuvan ovella Tyrnille, joka pudisti hilpeästi päätään niin, että kruunuksi kootusta lettikampauksesta valahtaneet suortuvat heilahtelivat.

"Ei kestä kiitellä, sitähän tämä on!" Tyrni virkkoi ja taputti Hikotusta hartialle. "Vähän lääkettä ja unta ja tuo niin sanottu oikea kätesi on taas jaloillaan alta aikayksikön!"

Hikotus hymähti ja kääntyi lähteäkseen samalla miettien, saattoiko Tyrnin kommentin ottaa täysin vilpittömänä vaiko pikemminkin turhan alleviivaavana. Eittämättä Eret Eretinpoika oli päällikön oikea käsi, sen tiesi koko kylä. Ei mitään uutta siltä osin.

Siitä Hikotus ei kuitenkaan ollut varma, oliko hän nojannut otsaansa Eretin otsaa vasten vähän turhan pitkään, saati että huomaamattomaksi tarkoitettu käden hipaisu olisi sittenkään ollut niin huomaamaton.

Maissinaksu:
2. ODOTUKSEN ILMAPIIRI

"Sen kun piti olla niin salamyhkäistä."



"Lakosi kuin alkusyksyn vilja..." Hikotus hymyili katsahtaessaan viereensä lysähtänyttä Eretiä. Olihan sekin yksi tapa nautiskella intohimon rovion jälkihiilloksesta, mutta ei Eret silti niin ponnettomaksi tavannut käydä.

"Hmh?"

"Niin että kadotitko mahdollisesti aivosi jonnekin?"

Eret puhalsi ilmaa suupielestään. "Sano mun sanoneen, ilman sitä halvatun kuumetta mä olisin syöksynyt sun kimppuusi heti ankkurin upottua pohjamutiin."

"Ja olisit käräyttänyt meidät saman tien? Siinä olisikin valunut melkein vuoden kestänyt piilottelu hukkaan kuin vesi reikäisestä ämpäristä."

"Eipä olisi liikuttanut siinä kohtaa... Ei me sitä paitsi taideta kuitenkaan enää kauaa pysyä salassa."

"Taidat olla oikeassa." Hikotus vakavoitui keskustelun lipsuttua siihen erääseen aiheeseen, jota he molemmat sekä tahtoivat vältellä että myös käsitellä juurta jaksain. "Usko pois, olen saanut kuunnella leukailua yhdeltä jos toiselta. Tyrni se taisi viimeisimpänä mainita jotain jälleennäkemisen palosta tai jotain siihen viittaavaa – en pysähtynyt kuuntelemaan liiaksi."

"Sitä ne munkin miehet jaksoi hykertää", Eret sanoi. "Ei se suoranaista irvailua ollut, mutta ihan kuin mä olisin haistanut jotain vihjailuun viittaavaa..."

"Uskalsivat kuitenkin kapteenilleen soittaa suuvärkkejään? Ihme, että ovat vielä yhtenä kappaleena, kun sinusta on kyse." Hikotus tuuppasi Eretiä hartiaan.

"Kumma kyllä purjehtiminen ei ottaisi luonnistuakseen, jos puolet miehistöstä olisi haalattuna kölin ali", Eret tokaisi ilkikurisesti. "Mutta yritäpä siinä sitten esiintyä kuin et tietäisi mistä puhe käy."

"Hmmm. Kaikesta päätellen veitsenvaihtomme on pantu merkille aika laajalti."

Eret taivutti kätensä päänsä taakse. "No voihan vietävä. Sen kun piti olla niin salamyhkäistä."

"Sitä se onkin ollut, mutta jos homma jatkuu yli kuunkierron, on kai väistämätöntäkin, että kiinnostusta herää", Hikotus totesi. "Paha sitä on toisiinsa törmätä siten, ettei uteliaita silmiä olisi paikalla."

"Eräs meistä halusi alkaa kunnon vaihtajaisiin", Eret huomautti näennäisen voivotellen.

"Sitä kutsutaan perinteiden seuraamiseksi, jos yhtään olen kartalla", Hikotus virkkoi.

"Sittenpä seurataan ja tehdään se myös kunnolla, jottei tarvitse hävetä. Te kyllä teette täällä perinteiden noudattamisenkin aivan kummallisesti."

"Hmm, sanot sinä."

Hikotus palautti mieleensä tapauksen suunnilleen kuukauden takaa, jolloin Eret oli häntä rohkeampana ottanut ratkaisevan askeleen ja kosioaikeissa tuonut veitsensä hänelle. Kun Hikotus oli sitten Öystilän tapaan tuonut tälle oman veitsensä, Eretin leuka oli loksahtanut lattiaan siinä määrin, että heidän oli ollut syytä tarkentaa sekä perinteiden käytännön toteuttamista että paikallisen tapakulttuurin suuntaviivoja. Nopeasti oli käynyt ilmi, että Eretin entisessä kotikylässä veitsenvaihto käsitettiin pikemminkin kosijan veitsen lahjoittamisena kosittavalle. Takaisin annettu veitsi, kositun omakin, merkitsi kosinnan torjumista, ja sen pikku seikan selville saaminen oli naurattanut Hikotusta hyvän tovin. Eipä ihme, että Eret oli näyttänyt niin hölmistyneeltä.

"Kaiken kukkuraksi päätit toissapäivänä järjestää sen sortin esityksen, että koko hienovaraisuuden käsite taitaa olla tätä nykyä menneen talven nietoksia."

"Älä viitsi."

Hikotus tapitti Eretiä kulmat koholla. "Kyllä muuten viitsin. Pääsikö jo unohtumaan?"

Eretin merimatkan päätteeksi saama kuume oli ollut lyhytkestoinen mutta luonteeltaan sitäkin ärhäkämpi. Kun Hikotus oli saapunut sairastuvalle paluun jälkeisenä aamuna, Eret oli vaikuttanut leijailevan unen ja valveen välitilassa ja kähissyt ties mitä outouksia yrittäen myös kompuroida sairasvuoteesta ylös. Hikotus oli saanut käyttää tovin jos toisenkin paimentaakseen Eretiä pysymään aloillaan, mutta se oli ollut vielä pientä. Odottamattominta oli ollut se, kun tämä oli alkanut yllättäen mutista hänelle kosiolaulun säkeitä ja melkein pudottanut hänet jakkaraltaan sen ansiosta. Paikalla häärivä Tyrni ja muut potilaat olivat näyttäneet epämiellyttävän tietäväisiltä, vaikka Hikotus olikin valloittavan hymyn kera todennut kyseessä olevan epäilemättä kuumehourailua.

Jokainen silti tiesi, ettei kosiolauluja tuon tuosta luikauteltu, mikä kai päti kuumetautiinkin. Tilanteessa oli ollut oma kiintoisa säväyksensä, mutta päällimmäisenä tunteena Hikotus oli kokenut jotain kiinnijäämisen kauhun ja vaivaantuneisuuden välillä.

"Edelleenkään mä en muista tehneeni mitään sellaista", Eret murahti nenänsä siltaa rapsuttaen. "En mä kyllä muista juuri mitään parilta viime päivältä."

"Ikävä kyllä muutamat muut muistavat loistavasti pikku loruilusi, minkä ansiosta nyt sitten herätämme monin verroin huomiota aiempaan verrattuna. Nyt koko kylä ehkä vain odottaa, ottaen huomioon miten nopeasti huhut täällä lentelevät ympäriinsä", Hikotus aprikoi.

"Odottavat, että meidän jutusta tulee julkinen?"

"Oletettavasti."

"Huomisissa pidoissa?"

Hikotus nyökkäsi. Valtaosa kihlausten julkistamisista tavattiin esittää juhlahumussa koko kylän ollessa paikalla. Lisäksi hyviin tapoihin kuului, että vain yhdet kihlajaiset vietettiin yksissä kekkereissä, joten siinä mielessä nopeat parit popsivat hitaat.

"Jos nyt mietitään teoreettisesti", Hikotus aloitti asiaa tuumien, "onko meillä kilpailijoita huomista ajatellen?"

"Fridolf on joskus maininnut tekevänsä aloitteen Kiiran suhteen, mutta siitä ei tiedä, miten tosissaan se on", Eret sanoi viitaten perämieheensä. "Voi toki olla, että jotkut on vaihdelleet veitsiä meitäkin kauemmin ja hienovaraisemmin, mutta kai me loppujen lopuksi ollaan aika vapailla aroilla."

"Hmm, täytynee pitää silmät ja korvat auki... Jos nyt kerran vähissä järjissäsi olet halukas vääntäytymään vihille allekirjoittaneen kanssa", Hikotus kiusoitteli.

Eret nyrpisti nenäänsä. "No minkäs teet, mä nain vaan statuksen takia ja sä satut tulemaan siinä mukana. Ihan hyvä diilihän se on?"

"Mestarillinen, etten sanoisi!" Hikotus vastasi sarkasmiin samalla mitalla ja ponkaisi itsensä ketterästi Eretin päälle varoen samalla tämän paranevia ruhjeita. "Minä kurja puolestani saan sinusta riesan ja riippakiven, mutta sitähän sanotaan että kaikkeen tottuu?"

"Melkein kaikkeen", Eret virnisti ja silitteli karheilla käsillään hänen reisiään. "Mä kyllä voisin tottua tähän ihan loppuelämässäkin määrin."

Hikotus kumartui nappaamaan suukon Eretin suupielestä ja kellahti takaisin tämän viereen. "Tulipa sellainenkin mieleen, että vietettiinkö sinun kylässäsi koskaan ylkäjäisiä?"

"Ei ainakaan mitään muistikuvaa ole jäänyt. Varmaan joskus ennen kuin mä synnyin tai mun lähdön jälkeen", Eret mietiskeli. "Entä Öystilässä?"

"Kuulemma ainakin kerran, kun olin vielä pieni", Hikotus sanoi. "Minä en sitä tietenkään muista, mutta Raivo niin joskus kertoi."

"He eivät sitten jääneet Öystilään?"

"Eivät. Palasivat kuulemma aika pian vihkiäisten jälkeen toisen kotiseudulle etelämpään. Ehkä juuri sinne, mistä Raivon ja isänikin esi-isät ovat kotoisin."

"Kelttien mailla maat ja nummet on niin vihreitä, että heikompia hirvittää. Oli tällainen pohjoisen poika aika äimän käkenä", Eret hymähti muistellessaan purjehduksiaan.

"En ole itse koskaan käynyt", Hikotus sanoi. "En edes Hampaattoman kanssa... Kai meillä oli liikaa kiireitä Öystilänkin päässä."

"Vielähän sitä ehtii", Eret virkkoi. "Vaikka heti vihkiäisten jälkeen!"

"Ja jätettäisiin kylä vaille päällikköjään saman tien?" Hikotus naurahti.

"Ikään kuin me ei löydettäisi pätevää sijaista siksi aikaa? Astrid tai Valka kyllä pitäisivät väen ruodussa."

"Hmm-m, järkevältä kuulostaa." Hikotus tunsi oikeastaan vähän innostuvansakin. "Ei kai sitten muuta kuin valoja vannomaan?"

Eret hymyili hänen näennäisen huolettomalle äänensävylleen takuulla tietäen, miten paljon kokonaiskuvio aiheutti hänelle paineita ja ylimääräisiä sydämentykytyksiä.

"Sen kuin pidät varasi", tämä tokaisi ja sipaisi hellästi hänen otsaansa, ennen kuin vääntäytyi sängystä ylös siirtyäkseen kylpytuvalle. Hikotus jäi katselemaan Eretin menoa ja pohti samalla kommentin merkitystä. Heidän salailunsa toden totta kiskoi viimeisiä henkäyksiään, se oli kiistämätön totuus. Ehkä se oli hyväkin asia, muttei se silti tehnyt kokonaistilanteesta kepeämpää. Ja silti Eretin hyväkäs kuulosti siltä kuin kihlauksen julkistaminen ja ylkäjäisiin valmistautuminen olisi käynyt yhtä vaivattomasti kuin sormien napsauttaminen.

Että hänen taas piti olla sellainen sietämätön jännittäjä kaiken suhteen, Hikotus tuhahti itsekseen ja nousi hikisten petivaatteiden sumpusta liittyäkseen Eretin seuraan.

Maissinaksu:
3. RATKAISEVAT ASKELEET

"Miten on, lähetkö seuraavaan tanssiin?"



Sen kuin pidät varasi, Eret oli virkkonut juuri noilla sanoilla.

Ikään kuin kyseessä olisi ollut pilke silmäkulmassa heitetty varoitus tai uhkaus. Siitäkään huolimatta Eretin käytös ei ollut koko päivänä poikennut mitenkään tavanomaisesta, aivan kuin mistään sen erityisemmästä ei olisi edes puhuttu edellisillan lakanapainin päätteeksi.

Kaiken epätavallisuuden puutteen ansiosta Hikotus tiedosti lähestulkoon hiipivänsä normaalin askeltamisen sijaan. Oli kuin hänelle olisi viritelty hienovaraista ansaa, ja sellaisessa puuhassa Eret olikin kiistaton mestari. Hyvä metsästäjä jaksoi odottaa ja väsyttää saalistaan perinpohjaisesti ennen ratkaisevaa iskua, ja epätietoisuus ennen kaikkea oli avain vainoharhaisuuden syövereihin.

"Vältteletkö sä jotakuta?" pirteä ääni kysäisi yllättäen.

"M-minäkö, miten niin? Kunhan istun tässä iltaa oluen ja öh, kanankoiven kanssa!" Hikotus tokaisi hätäisesti kääntyessään kohti viereensä istunutta Astridia.

"Juhlatunnelma toisin sanoen ihan katossa?" Astrid kopautti pikariaan hänen tuoppiaan vasten. "Mutta oikeasti, onhan kaikki hyvin? Sä näytät vähän siltä kuin olisit mieluummin missä tahansa muualla."

"Tottahan toki, kaikki on oikein mainiosti!" Hikotus sanoi ehkä vähän liiankin nopeasti. "Olen vain huojentunut, että koko miehistö palasi takaisin ja että meillä on syytä juhlaan... Oli melkein yöunet mennä pahinta vatvoessa."

"No joo, se myrsky ei ollut mikään mitätön sadekuuro", Astrid hymähti. "Kuulemma ainakin kymmenen päätyi sairaspedille?"

"Enemmän tai vähemmän", Hikotus kertoi.

"Sä olitkin viipynyt siellä hyvän tovin Tyrnin ja muiden apuna?"

Mistä lie Astrid oli senkin saanut tietoonsa.

"Jokusen tunnin. Täytyihän minun varmistaa, että porukka on kunnossa ja ennen pitkää täydessä terässä", Hikotus huomautti kuin oikeuttaakseen paikallaoloaan sairastuvalla, vaikkei sitä kukaan ollutkaan kyseenalaistanut.

"Etenkään meidän kapteeni ei kuulemma ollut parhaassa mahdollisessa vedossa?" Astrid seurasi hänen katsettaan Eretin suuntaan.

"Mmm, ei tosiaan ollut. Toki minä olisin kantanut samalla tavalla huolta kenestä tahansa meistä", Hikotus vastasi ja ryysti olutta saadakseen jotain oleellista tekemistä. Hän aisti, miten Astrid katsahti veistä hänen vyöllään – Eretin veistä – eikä oikein innostunut siitä, mihin keskustelu mahdollisesti oli etenemässä.

Siltikin hän tiesi, että oli rutkasti parempi tulla Astridin kuin jonkun muun hiillostamaksi.

"Hei, kyllä mä näin, miten paljon sä sitä ikävöit, vaikket mitään erikseen sanonutkaan", Astrid hymähti myötätuntoisesti.

Sanat liikauttivat jotain Hikotuksessa. Sen lisäksi, että Astrid oli harvinaisen valpas luonne, tämä oli täysin oikeassa. Parin viikon erossaolon lisäksi myrskyn ansiosta tehokkaasti takaraivossa kummitellut menettämisen pelko oli tehnyt Eretin kotiinpaluun odottamisesta sanalla sanoen sietämätöntä.

Viime kädessä kaikki oli kuitenkin ollut sen arvoista.

"No jaa, ehkä se kiintymys tosiaan paistaa vähän läpi", Hikotus mutisi hymynkare suupielessään.

"Mitä sä sanoit?" Astrid naurahti, mutta soittajien aloittaessa juuri silloin rumpujen ja muiden instrumenttien sävelin vauhdikkaan musisoinnin Hikotus kumosi loput tuopistaan pikavauhtia kurkkuunsa.

"Sanoin että Astrid Hofferson, tanssimaan siitä!"

Askeliin keskittyessään Hikotus tunsi mielensä vapautuvan. Kaikki oli loppujen lopuksi hyvin, ilta oli täynnä iloa, ja tunnelma kohosi hetki hetkeltä korkeammalle. Hikotus eläytyi musiikin vietäväksi, loikki ja pyörähteli muiden paritanssiin antautuneiden kanssa, huudahti kättentaputusten säestämänä oikeissa kohdissa ja musiikin hiljentyessä veti palleaan asti henkeä tuntien olonsa lähes uudestisyntyneeksi. Tanssi todella elvytti sekä ruumista että sielua.

"No se oli reipasta!" tokaisi tuttu ääni hänen takanaan. Astrid väläytti hymyn sekä Hikotukselle että puhujalle ja väistyi sulavasti takavasemmalle.

Hikotus nielaisi tyhjää Eretin liittyessä hänen seuraansa, mutta otti ilomielin vastaan tarjotun viinipikarin.

"Miten on, lähetkö seuraavaan tanssiin?"

"M-minä, tuota..." Hikotus sopersi siemauksensa perään ja muutakaan keksimättä tarjosi juomastaan Eretille. "Lisää viiniä?"

"Kiitti." Eret katsahti häntä viekkaasti ja laski kätensä hänen kätensä päälle kulauttaessaan samasta pikarista. Kuin huomaamattaan he nojautuivat hieman lähemmäs toisiaan.

"K-kuule, minulla on sellainen tunne kuin kaikki katsoisivat."

"Ehkä ne katsovatkin?" Eret virkkoi lähellä hänen korvaansa.

"Tuo ei nyt auta ollenkaan –"

"Jos sitten annetaan niille jotain oleellista nähtävää?"

Hikotuksen sydän hypähti silkasta odotuksesta, jota hänen oli turha yrittää kiistää. Mitäpä hän olisikaan tehnyt ilman Eretin itsevarmuutta.

"Annetaan sitten palaa", hän puhalsi ulos ilkikurisen hymähdyksen kera.

Eret suuteli häntä vaivihkaa ohimolle ja astui sitten askeleen kauemmas.

"Hikotus, Aimo Mahtimurikan poika!" tämä lausui niin lujalla äänellä, että koko valtava sali hiljeni kuuntelemaan. Hikotus laski pikarin kädestään ja kohotti ryhtiään, kun Eret aloitti laulunsa, vain hänelle osoitetun mutta koko kylän kuultavaksi tarkoitetun.

"Mä seilaan myrskyyn uudelleen ain' tuntematta vaaraa... Ja aallois elon riemun meen, jos puolisoks sut saan!"

Kuten arvata saattoi, laulu sai aikaan yllättyneitä henkäyksiä juhlakansan keskuudessa, mutta Hikotus kuuli ympäriltään myös taputuksia ja kannustavia huudahduksia. Helpottunut hymy väreili hänen huulillaan.

"Ei paahde tai sää kylminkään voi estää nyt kun matkaan!" Eret ojensi hänelle kätensä. "Jos mulle lupaat luoksein jäät ja lemmit mua ainiaan!"

Hikotus veti syvään henkeä ja tarttui käteen. Se oli sitten menoa.

"Mun rakkahin, mun kallehin, saa virkkehes mut huumaan!" hän vastasi Eretin säkeisiin, ja suureksi helpotukseksi hänen äänensä ei värissyt vähääkään. "Vaan kaipaa viittaa sankarin en, jos vain pääsen sylkkyys kuumaan!"

Eretin olisi kuulunut laulaa hänelle seuraavaksi, mutta Hikotus viittasi etusormellaan tälle lyhyesti ja jatkoi itse seuraavasta säkeistöstä.

"Mutta kuuntele! Saat kultaisen sä sormuksen, voin värssyt sulle laulaa! Et eksy tielle vaarojen, jos lankeat mun paulaan!" Hikotus kajautti aavistuksen mahtailevastikin, ja Eret purskahti hersyvään nauruun.

"Voi, kaipaa kultaa sormiin en, en taikaa lemmenlaulujen! Sun kouraan tyhjään tarttuen ain' vierelläsi kuljen!" Eret vastasi heidän tanssinsa käydessä yhä riehakkammaksi, ja Hikotus liittyi mukaan seuraaviin säkeisiin.

"Sut peittelen mä suudelmiin, sinut tanssiin tahdon kantaa! Ja halki riemun suuremmin, se meille onnen antaa!"

Hikotus kuuli vain etäisesti kyläläisten säestävät taputukset antautuessaan hetkeen Eretin kanssa, yhteen kietoutuviin käsivarsiin ja toisiinsa kopsahteleviin jalkoihin.

"Mä seilaan myrskyyn uudelleen ain' tuntematta vaaraa, ja aallois elon riemun meen, jos puolisoks sut saan!" he lopettivat yhteen ääneen, ja vallattoman tanssahtelun lopputulemana Hikotus huomasi nykäisseensä Eretin dramaattiseen taivutukseen kannatellen tätä hivenen epävakaasti.

Todellisuus alkoi jälleen muotoutua heidän ympärillään. Hikotus tasaili hengitystään ja hiljalleen alkoi ymmärtää, mitä he olivat todella tehneet. Nyt se, mitä heidän välillään piili, oli tehokkaasti kaikkien tiedossa.

Hän oli juuri kihlautunut Eret Eretinpojan kanssa.

Hikotus päästi helpottuneen naurahduksen ja hetken mielijohteesta nykäisi kaksin käsin tulevan puolisonsa pitkään suudelmaan koko kylän silmien alla. Raikuvat aplodit ja huudot saivat seurakseen kunnon naurunremakan, kun Hikotuksen hatara ote Eretistä viimein lipsahti ja lopputuloksena tämä tössähti selälleen lattialle vetäen hänet mukanaan.

"No siinä vasta oli potkua!" Raivo hörähti nilkuttaen heidän luokseen ja nykäisi heidät molemmat jaloilleen. "Piti sitä päästä vielä vanhoolla päivillä toristamaan päällikön kosijaasia! Kyllä mää oon teistä ylypiä!" tämä virkkoi taputtaen heitä ronskisti olalle.

Hikotus kiitti sanoista ja vilkaisi vähän ympärilleen salissa. Iloisten ja juhlamielisten kasvojen joukossa näkyi muutamia sellaisiakin, jotka näyttivät samaan aikaan täysin häkeltyneiltä ja epäuskoisiltakin. Sellaisia olivat ainakin Limalotja, Karski ja Ronski, kun taas samassa pöydässä istuvat Suomusintti ja Astrid osoittivat heille suosiotaan, Astrid pudistaen samalla päätään omaan leikillisen toruvaan tyyliinsä. Näky lämmitti Hikotusta valtavasti.

"Niin, olitteko ehkä olleet aikeissa valaista keskinäisistä suunnitelmistanne yhtään aikaisemmin?" heidän luokseen saapunut Valka uteli kiusoittelevaan sävyyn.

"Ööm, no tuota..." Hikotus aloitti yrittäen saada Eretiltä henkistä tukea, mutta tämä näytti yhtä vaivaantuneelta kuin hän. "Tämä kai sitten oli vähän yllättävää?"

Hänen äitinsä myhäili huvittuneena. "Joillekin ehkä, kaikesta päätellen. Toisille taas... monella meillä on silmät päässämme."

"A-ahaa, aivan."

"Noh, ainakin vaikein on takana päin", Eret tokaisi, mutta tämän hymy hyytyi, kun sekä Raivo että Valka katsahtivat heitä tietäväisinä.

"Siitä sopii olla paria mieltä! Ei niitä ylkäjääsiä kuulkaas tuosta vaan pykätä!" Raivo virkkoi.

"Älkää suinkaan aliarvioiko, mitä kaikkea valojen vannominen vaatii", neuvoi puolestaan Valka. "Eikä sitä suotta puhuta riivatusta riiauskuusta."

"Siis mistä?" Hikotus ja Eret tarkensivat yhteen ääneen.

Raivon ja Valkan keskenään vaihtama katse sai Hikotuksen hiukan epäilemään, että luvassa olisi jotain vallan hirmuista.

"Kyllä te juipit sen tuota pikaa näätte!" Raivo hekotti.



***

A/N: Nappasin laulunsanat suoraan For the dancing and the dreamingin suomiversiosta. Toimii aavistuksen paremmin englanniksi, mutta kelpaa silti hyvin. ;D

Maissinaksu:
4. PERINTEET VELVOITTAVAT

"No, sydänkäpyni mun, mitäs muuta kukkua sieltä löytyy?"




"Aah, vihdoin!" Hikotus huokaisi helpottuneena onnistuessaan löytämään pergamenttien vuoresta etsimänsä. "Tässä se on: ylkäjäiset."

Eret kumartui hänen olkansa yli lukemaan musteen laadusta päätellen jo vuosikymmeniä vanhoja riimuja.

"Vai että kosija ja kosittu. No joo, ihan hyvä tapa muotoilla asia."

Hikotus hymähti myöntävästi ja jatkoi lukemista. Perinteen mukaisesti vihkiseremonia tavattiin järjestää kuukauden kuluttua kihlauksen julkitulosta. Ajankohta olisi sopinut heidän suunnitelmiinsa joka tapauksessa, mutta heistä kumpikaan ei ollut ottanut huomioon, että sekä kosijaa että kosittua koski muutama valittu ja vaalittu velvollisuus, jotka tulisi suorittaa kunniallisesti ennen valojen vannomista. Siitä se riivattu riiauskuukausikin taisi juontaa nimensä.

"Tämän mukaan sinun täytyy tuoda minulle lohikäärmeen pää... Mitä isompi ja komeampi, sitä parempi!"

"Ne, jotka tämän joskus muinoin kirjoittivat, olivat tuskin perillä siitä, mihin suuntaan elo lohnareiden kanssa kääntyisi Öystilässä", Eret aprikoi huvittuneena. "Ei sillä, vielä tyyliin kolme vuotta sitten mä olisin tuonut sulle vaikka koko päiden vuoren."

"Tosi romanttista." Hikotus virnisti. "No, mikäli tätä on uskominen, jos lohikäärmeitä ei ole tarjolla, karhu tai peura käyvät nekin."

"Mitähän järkeä on jossain peuran kaatamisessa, jos lohnari on eka vaihtoehto?" Eret tuhahti. "Ja mitä varten sä pääset noin helpolla? Havunoksia?"

Hikotus luki eteenpäin. Pergamentin mukaan kositun tehtäviin kuului viedä nippu havunoksia kosijan mökille merkkinä siitä, miten tuleva yhteiselo säilyisi alati elinvoimaisena kuin ympäri vuoden vehreä ikimänty.

"Aika, miten sen nyt sanoisi... kunnianhimoista."

"Aliarvioivaa toi on. Mitä järkeä edes on katkoa havuja ja väittää niitä sen jälkeen elinvoimaisiksi?" Eret kummasteli käsiään levitellen. "Ne muuttuu ruskeiksi ja hauraiksi ennen pitkää ja jättää vielä jälkeensä kunnon neulasvyöryn! Joten siinä sitä symboliikkaa, siitä vaan, menkää ja tehkää hyvin –"

"Kultaseni, minä en todella tiedä, mihin nämä kaikki niin sanotut viisaudet perustuvat", Hikotus hymähti ironisesti tietäen hyvin, miten hankala Eretin oli sietää kaikenlaisia pieniä typeryyksiä, etenkin jos ne tekivät asioista hankalia. "Sen kuin otat pergamentin kouraan ja rustaat ylös omat Eret Eretinpojan vinkit ylkäjäisten valmisteluihin!"

"Ehe ehe, tosi hauskaa", Eret irvaili takaisin. "No, sydänkäpyni mun, mitäs muuta kukkua sieltä löytyy?"

"Itse asiassa nämä muut velvollisuudet kuulostavat aika järkeviltä. Sulhasrenkien nimitys, huomenlahja..."

"Sulhasrengit?"

"Niin, tiedäthän. Se tyyppi, kenen kontolle voi sälyttää osan käytännön jutuista ja jolle purkaa sydäntään, jos kokonaiskuvio alkaa liiaksi kypsyttää", Hikotus virkkoi.

"Se on kai sama kuin airuet meilläpäin", Eret tuumaili. "Toimenkuva ainakin liippaa melkoisen läheltä."

"Jos minulta kysytään, airut kuulostaa astetta arvokkaammalta kuin sulhasrenki tai morsiuspiika", Hikotus hymähti.

"Kieltämättä. Oliko sulla mielessä joku pätevä siihen pestiin?"

"Hmmm..."

Hikotus muisteli, miten innokkaasti Karski oli ollut nimittämässä itseään sulhasrengin rooliin, kun hän oli aikoinaan harkinnut häitä Astridin kanssa. Ottaen huomioon, että hänen ja Eretin kihlaus oli ollut kylän polttavin puheenaihe jo yli vuorokauden, olisi voinut kuvitella, että Karski olisi jo tärkeänä rynnännyt varaamaan kaiken maailman tittelit itselleen kuten edelliskerralla.

Hikotus palautti mieleensä kosijaisillan ja sen jälkitunnelman. Ilmeestään päätellen Karski oli kuulunut juuri siihen osaan Öystilää, joka oli ollut kaiken aikaa autuaan tietämätön hänen naimisiinmenoaikeistaan Eretin kanssa. Totta puhuen Hikotus oli hyvilläänkin, ettei Karskin suunnasta ollut kuulunut asian tiimoilta mitään. Sulhasrengiksi tai airueksi kun oli loogista nimittää joku kypsä ja vastuuntuntoinen henkilö, mikä taas ei välttämättä mennyt aivan yksi yhteen hänen tohelokaverinsa tapauksessa.

"Olin ajatellut kysyä Raivoa, mutten ole vielä ehtinyt miettiä sitä sen tarkemmin. Entä itse?"

"Vanha kunnon Fridolf sopii siihen hommaan."

"No se oli nopea päätös. Kai ajattelit kysyä häneltä ensin?" Hikotus kiusoitteli.

"Mitä turhia, kapteeni käskee ja perämies se vaan tekee perässä", Eret tokaisi leikillään.

"Mmm, hyvä", Hikotus naurahti takaisin ja palasi lukemaan pergamenttia. "No niin, sulhasrengit tai airuet, huomenlahja... Jaaha, sinun täytyy saada äidiltäni siunaus."

"Häh?"

"Kosijan tulee pyytää kositun vanhemmalta siunaus tulevalle liitolle kahden kesken ja ilman, että kosittu on kohtaamisesta tietoinen", Hikotus luki ääneen. "Hmm, ehkä on hyväkin, että olet kaveria tulevan anoppisi kanssa?"

"No juu, se auttaa rutosti, mutta mitä ihmeen järkeä siunausta on pyytää vasta kosijaisten jälkeen?"

"Kuule, sano vielä kerran 'mitä järkeä' ja minä menetän järkeni."

"Ylipäätään koko maininta siunauksen pyytämisestä lukee vasta noin myöhään! Luulisi sen nyt olevan vähän oleellisempi juttu kuin jotkut havunoksat!" Eret kuulosti kimpaantuvan hyvän kanssa.

"En usko, että sillä on loppujen lopuksi liiaksi väliä, missä järjestyksessä asiat esittää, kun koko pergamentti on kuitenkin luettava", Hikotus ehdotti, mutta Eretiä se ei tyydyttänyt vähääkään.

"Kilin kellit, sanon mä. Perussääntönä isoimmat asiat ensin hyvässä tärkeysjärkässä, ja ne sellaiset pikkuräpellykset vasta loppusilaukseksi!"

"Tiedätkö, sinussa ja Astridissa on yksi pahuksen ärsyttävä yhtenäinen piirre", Hikotus tokaisi mesoamisen väliin. "Te olette molemmat niin sietämättömiä pannessanne merkille kaiken maailman pikkuisetkin yksityiskohdat. Se käy kuule joskus vähän uuvuttavaksi."

Eret katsahti häntä kulmat koholla. "Anteeksi vaan kovasti?"

"Ei kestä! Ja arvaapas mitä, joudut laittamaan minulle ruokaakin", Hikotus myhäili viitaten päänsä nyökkäyksellä pergamenttiin.

Eret nauraa hörähti kyynisesti. "Aa, no sehän on hyvä! Mä voinkin sitten keittää sulle ne halvatun havunoksat."

"Maltan tuskin odottaa."

Hikotuksen virne muuttui ällistykseksi alta aikayksikön, kun hän muutaman rivin luettuaan pääsi tärkeään kohtaan koskien vihittävän parin välistä keskinäistä kanssakäymistä.

"Hetkinen, oho..."

"Mitä nyt vielä?"

"Kahden viikon ajan ennen seremoniaa kosijan ja kosittavan täytyy pysytellä intiimissä merkityksessä erossa toisistaan", Hikotus luki. "Oikein vihkisuudelmaan asti..."

"Älä kehtaa!" Eret pärskähti silmät lautasen kokoisina. "Morsiamiahan tuollaiset säännöt koskee esiliinojen ja muiden juttujen kanssa!"

"Ilmeisesti morsianten tapauksessa siveyden odottaminen on sen verran päivänselvää, ettei siitä ole tarvinnut tehdä erillistä huomautusta", Hikotus totesi ja rullasi pergamentin palatakseen sen pariin vähän myöhemmin. Juuri nyt kaikki uusi tieto tuntui tulvivan korvista ulos.

"Se on aivan sama kuin heiluttelisi lihanpalaa nälkiintyneen lohnarin edessä", Eret murahti ja oli aikeissa lisätä jotain, mutta Hikotus ehti ensin.

"Anna kun arvaan: mitä järkeä?"

"Aivan!" Eret ärähti sydänjuuriaan myöten närkästyneenä. "Ihan umpinaurettavaa –"

"Meidän lienee sitten syytä käyttää nämä seuraavat pari viikkoa hyödyksi?" Hikotus totesi viattomasti.

"Arvaa vaan! Ja kaiken perinteiden ja jumalten kunnioittamisen jälkeen otetaan vahinko korkojen kera takasin", Eret livautti suupielestään.

"Nooo, jos pitää jotain positiivista etsiä, se on vain kaksi viikkoa eikä kokonainen 'riivattu riiauskuukausi'", Hikotus totesi alkaen hiljalleen ymmärtää, miksi Raivo ja hänen äitinsä olivat näyttäneet niin huvittuneilta. "Ainakin me viisastutaan rutkasti ja saadaan haltuun kasapäin tietoa aiheesta."

Eret toljotti häntä epäuskoisena. "Tiiätkö, sullakin on yksi niin maan perhanan ärsyttävä tapa."

"Aha?"

"Jep. Sä pyrit aina etsimään surkeistakin jutuista edes jotain positiivista, senkin sietämätön, teräspinnainen torvelo..."

Hikotus vastasi pehmeään suukkoon ja painoi toisen Eretin ohimolle. "Pahoitteluni, senkin tarkkavaistoinen umpiluupää. Ja kiitos myös siitä, että jaat tämän sekamelskan kanssani."

Eret puhalsi enimmän suuttumuksen pois pitkän hengenvedon mukana.

"On tässä kyllä vähän sulateltavaa."

"Sanopa muuta."

Myönnettäköön, he olivat olleet harvinaisen torveloja kuvitellessaan, että vihkiäisiin valmistautuminen käsittäisi vain aimo kimpun käytännön järjestelyjä.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu