Kirjoittaja Aihe: Kolme kasettia | S, 1/3, räntäkevään etydejä  (Luettu 2755 kertaa)

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 514
Ikäraja: S
Kirjoittajalta: Voi mahdoton, että on pitkä aika siitä, kun olen viimeksi julkaissut jotakin originaalia... Pelottavaa! Tämä syntyi Vehkan ihanan Räntäkevään etydejä -haasteen myötä. Inspiraationa toimi tämä lainaus, joka sai mut heti ajattelemaan sellaisia vanhanaikaisia C-kasetteja: "Time is so central that I forget about it. I like postcards because they move through time and space. Music, film, and writing move in time, beat by beat. Photographs, sculpture, and architecture happen all at once, though we experience them through time, revisiting them, moving around and through them. We document to share with the future. We benefit from all the previous documents. We say, “I was in this room once. It is a difficult room. I left this on the table for you. I hope it helps.”
Idea kolmeen pieneen tekstiin syntyi tosi nopeasti, mutta sitten mulla ei ollutkaan oikein "aikaa" kirjoittaa, ja niinpä ne muutamat kirjoittamani sanat jäivät pölyttymään kovolle... Sain nyt edes tämän yhden valmiiksi, ja toivottavasti pian nuo kaksi muutakin.



Sitä ei voi ylittää

Painan käden kahvalle ja astun koputtamatta kynnyksen yli. Enää ei kukaan ole huutamassa perkeleitä oven läpi. Kuljen sinun huoneessasi, nostan käteeni tavaran toisensa perään. Kaikkea on joskus ollut kaksi, sinun ja minun. Nyt jäljellä on enää orpoja, sillä minä olen vienyt omani pois vuosia sitten. Sinun lapsuutesi se vain odottaa sinua takaisin. Niin, ja äiti tietenkin – odottaa takaisin tuhlaajatyttöään. Äiti toivoo, että vielä tulet ja olet lapsi taas, mutta minä tiedän, että mennyt pysyy menneenä. Ja niinpä, kun astun huoneeseesi, astun mausoleumiin.

En ole kuullut sinusta kolmeen päivään. Valitsen numerosi uudelleen ja uudelleen, vastassa sama tunteeton naissääni: ”Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.” En tiedä, kenelle soittaa; en koskaan kysynyt, kenen kanssa sinä piikität.

Istun siististi pedatun sängyn reunalle ja suljen silmäni. Sydän hakkaa korvissa, vauhkona kuin lasin taakse vangittu kärpänen. Yritän aistia läsnäoloasi – siis siltä varalta, että olet kuollut ja palannut kummittelemaan. Itsekeskeisyys vai syyllisyydentuntoko minut saa kuvittelemaan, että tulisit juuri tänne?

Huone on hiljaa ja huokuu poissaoloa. Pelko puristaa yhä rintaa, ja mietin, tunnenko sittenkin sinun sormesi kurkkuni ympärillä. Vilkaisen olan yli ja näen oman yksinäisen varjoni ajan tahrimassa tapetissa.

Katseeni osuu kasettinauhuriin. Se on sellainen muovinen, lapsille tarkoitettu, jossa on värikkäät nappulat ja kömpelö, humiseva mikrofoni. Pölykerroksesta päättelen, että se on ollut siinä pitkään, mutta silti se piirtyy eteeni kuin ilmestys.

Sormeen tarttuu harmaata nukkaa, kun painan nauhurin päälle. Arka rasahdus, kuin linnunluut saappaan alla, ja kasetti alkaa pyöriä. Odotan hiiskumatta. Sinun äänesi, kuulas ja kovettumaton, kuuluu ensin vaimeana, kerää sitten voimaa ja täyttää pian koko huoneen. Minun ääneni yhtyy siihen, kun laulamme:

Leijonaa mä metsästän,
leijonaa mä metsästän

Puristan silmät taas kiinni ja näen sen heti, on yksi niistä loputtoman pitkistä lapsuuden kesäpäivistä. Olemme kyllästyneet auringonpaisteeseen ja paksuun valkoiseen sinkkivoiteeseen, jota äiti sivelee pisamaisiin nenänpäihimme. Äiti on ulkona ja hypimme sängyllä, päihtyneinä omasta tottelemattomuudestamme. Sinulla on sininen uimapuku ja minulla punainen, kummallakin kädessä vesipyssy.

Tahdon saada suuren,
tahdon saada suuren


Hautaan kasvot käsiini.

Edessä on ensirakkaus.
Edessä on ulosajo.
Edessä on aseman vessan sininen valo.

Värähdän, ja ihoni nousee kananlihalle. Jokin pyyhkäisee untuvaista niskaa. Kuiskaus kutittaa korvalehteä:
Enkä pelkää ollenkaan

Enkä pelkää ollenkaan.

her shaking shaking
glittering bones

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 750
Vs: Kolme kasettia | S, 1/3, räntäkevään etydejä
« Vastaus #1 : 02.05.2020 22:06:39 »
Oi, kylläpä tämä yllätti! En oikein tiennyt, mitä odottaa tältä tekstiltä – silmille hyppivät vain kursiivilla olevat lastenlaulun sanat ja ajattelin ehkä tämän olevan jotain kevyempää, mutta tässähän oli vaikka mitä raskasta, synkkää ja vaikeaa. Ja samalla nuo lastenlaulun sanat tuntuivat ikään kuin ilkkuvan nuoren aikuisiän raskautta, asettuen täydelliseen vastakohtaan. Leijonanmetsästyslaululla oli muutenkin kaksinkertainen merkitys tässä: kontrastin luomisen lisäksi se kuvastaa tuota kertojan toivetta löytää siskonsa, mikä sekin on ironista.

Kontrastit pääsevät muutenkin esiin tässä ensimmäisessä osassa: laulun lisäksi tuo tuhlaajatytön, äidin suosikin kontrasti kertojaan tulee selkeästi ilmi, kuten myös menneiden kesäpäivien ilo ja huolettomuus nykyhetken huoleen ja harmauteen. Erityisesti tuo C-kasettisoittimien päälle kasautunut pöly ja millainen ääni siitä kuuluu, kun soittimen painaa päälle, oli jotenkin todella elävä kohtaus.

Pidin tässä jotenkin hurjasti siitä, miten paljon tilaa annat lukijalle muodostaa omia mielikuvia ja ajatuksia menneistä tapahtumista ja nykyisistä asetelmista. Tässä jää niin paljon kertomatta, mutta samalla tietoa on riittävästi, jotta kysymyksiä herää sopivan paljon muttei liikaa. Itse koen, että kertojan sisko on tämän kaksonen ja siksi hän tuntee niin vahvaa yhteyttä siskoonsa ja huolta tästä, että palaa lapsuudenkotiinsa, jossa ei viihdy. Lopussa, tuon kasvojen käsiin hautaamisen ja kuiskauksen välillä tuntui siltä kuin kertojasta olisi tullut siskonsa kanssa yksi, mikä tukee myös ajatusta vahvasta yhteydestä. Loppua kohden tästä tuli vain hyytävämpi – ehkä päätös lähteä etsimään tai päätös jostain muusta, päätös luopua tai hyväksyä tai mitä vain.

En tiedä, mistä tässä ensimmäisessä osassa pidin eniten. Kai kaikesta! Mutta erityisesti pölyisestä C-kasettisoittimesta ja lopun hyytävästä tunnelmasta. Seuraavia osia odotellessa, kiitos tästä! :)

between the sea
and the dream of the sea

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 514
Vs: Kolme kasettia | S, 1/3, räntäkevään etydejä
« Vastaus #2 : 11.11.2023 19:36:56 »
hiddenben: Oi, kiitos ihanasta kommentistasi! <3 Tavoitit kyllä juuri niitä juttuja, joita olin tekstillä yrittänyt, joten tosi kiva kuulla!

Kirjoittajalta: Hmmm, olen ilmeisesti julkaissut finissä jotain viimeksi liki vuosi sitten. Suurin syy siihen on, että olen työstänyt isoa projektia, joka on mulle ominaiseen tapaan edennyt erittäin hitaasti. Nyt etsiskelin jotain tekstinpätkää tiedostojeni joukosta ja tulin avanneeksi dokumentin, jossa tämä 3 tekstin sarja odottelee valmistumistaan. Hetken mielijohteesta kirjoitin tämän toisen valmiiksi. Mulla ei ole enää oikein muistikuvaa, millainen konkluusio mulla silloin pari vuotta sitten oli mielessä tämän tekstin suhteen. Lopputulos on Frankensteinin hirviö, jossa se mitä ajattelin silloin, yhdistyy siihen mitä satuin ajattelemaan tänään.




Pariisi

Sanotaan, että mitään ei saa hautaan mukaan kuitenkaan. Jos minulta kysytään, ihmiset saisivat kyllä ottaa mukaansa vähän enemmän. Kai jokainen haluaa jättää itsestään jäljen maailmaan, mutta harva ymmärtää, että lopulta meistä jää vain rojua ja roskaa. Tomumaja maallinen, kuten pappi veisaisi.

Raivaussiivous. Siinäpä aggressiivinen kaiku sanalla, joka luotaa suoraan ihmiselon mahdottomuuden syvään päätyyn. Huokaan raskaasti. Kaikki näitä keikkoja inhoavat, mutta jonkun ne on kuitenkin hoidettava. Tähyilen ympärilleni ahtaassa asunnossa. Hyllyt täynnä kirjavalioita, joita on kerätty hartaasti ja joita yksikään antikvariaatti ei enää huoli. Pinokaupalla naistenlehtiä, menneiden aikojen kuuluisuuksien vieraita kasvoja niiden kansissa. Ilmassa kuihtuneiden kukkien ja virtsan ohut katku, jota on mahdoton saada nenästään, kun sen kerran on huomannut. Siinä jälki, jonka rouva Mäkelä jätti maailmaan.

Viskon mustaan jätesäkkiin tavaraa tavaran perään. Rojua on paljon, eikä yksikään rouvan sukulaisista halua sitä ristikseen. Pitsiliinoja, peltirasioita, posliinilautasia. Yritän olla ajattelematta ihmistä, jonka aarteita, muistoja olen parasta aikaa hävittämässä. Elämä, joka näitä esineitä on kerran koskettanut, on päättynyt, taika haihtunut. Jäljellä vain hiutunutta, haalistunutta roinaa. Ja yksinäisyys, lohduton yksinäisyys, joka on syöpynyt seinäpaperiin.

Riisun hanskat ja pyyhkäisen hiet otsalta. Nyrpistän nenääni vaistomaisesti: iho löyhkää jo joltakin, joka muistuttaa ikävästi kuolemasta. Selkää vihlaisee, kun oikaisen sen. Se kaipaa taukoa, mutta koska haluan kotiin ennemmin kuin myöhemmin, en keskeytä urakkaani.

Kasetit löytyvät lipastonlaatikosta. Niitä, kuten kaikkea muutakin asunnossa, on enemmän kuin jaksan laskea. Nimitarroihin on kirjoitettu vuosilukuja ja paikkojen nimiä säntillisellä käsialalla.

Kokkola, 1988
Lappeenranta, 1996

Ja sitten:
Pariisi, 1979

Ääni, joka karkaa suustani, saa minut hätkähtämään. Se tekee minut surulliseksi; miten pitkä matka onkaan valon kaupungista tähän matalakattoiseen murjuun. Enempää miettimättä sujautan yhden kaseteista taskuuni.

Muistan kasetin vasta paljon myöhemmin. Mäkelän rouvan maallinen perintö on kadonnut jätepuristimen kyltymättömään nieluun, seinäpaperi revitty pois ja tuoreen maalin löyhkäkin jo haihtunut. On kuitenkin vielä kasetti, jonka asetan varovasti soittimen pesään. Kela pyörii, ja hetken luulen, että rouvasta on todella jäljellä vain haudan hiljaisuutta. Sitten sanat tavoittavat minut. Naisen ääni on hauras kuin silkkipaperi.

”Istun ikkunassa ja ihailen helmikuun vaaleanpunaista valoa, pehmeää kuin teen kanssa tarjottava leivos. Muistatko ne leivokset, joita söimme kerran Pariisissa? En vieläkään tiedä niille nimeä, mutta kun suljen silmäni, maku palaa kielelleni. Koskaan ennen enkä sen jälkeenkään ole maistanut mitään sellaista, pientä palaa taivaasta. Muistatko, kuinka kiersimme kahviloita? Kahvi kaadettiin sormustimen kokoiseen kuppiin, mutta istuimme silti tuntikausia samassa paikassa. Muistatko? Sinä katselit ihmisiä, ja minä katselin sinua. Paljon muuta olen jo unohtanut, muistoni ovat reikäiset kuin koinsyömä shaali. Siksi puhun niitä nauhalle kun vielä voin, vaikka tunnenkin, että jokaista sanaa kohti on jossain toinen, iäksi kadotettu.”

Nauha katkeaa ja itken hiljaa vielä pitkään sen jälkeen, ikkunan takana maisema käpertyy itsensä sisään kunnes sitä ei enää erota. Itken sitä, että elän tämän hetken ja seuraavankin, ja jokaista kohti on tuhat muuta elämätöntä, poissaolevaa, iäksi kadotettua.

her shaking shaking
glittering bones

Skorpioni

  • ***
  • Viestejä: 308
  • Ava&banner by Ingrid
Vs: Kolme kasettia | S, 1/3, räntäkevään etydejä
« Vastaus #3 : 12.11.2023 12:00:26 »
Kiva, että päätit palata vanhojen tekstien äärelle!
Tykkäsin kovasti näiden otteessaan pitävästä tunnelmasta. En päässyt vielä ihan varmuuteen, oliko näissä sama kertoja, mutta pidin siitä, miten c-kasetit sitoivat tarinat yhteen.

Ensimmäisestä osasta välittyi tosi hienosti pelko ja huoli ja samaan aikaan päihdeongelmiin lipuneen siskon "huolettomuus" tai välinpitämättömyys. Tunnelma oli tosi koukuttava ja loppu oli todella väkevän voimakas.

Toisessa osassa taas oli käsitelty kuoleman kaksijakoisuutta mielestäni hienosti. Toisaalta se on jollain tapaa arkista ja johtanut siihen, että kertoja on työkeikalla tekemässä viimeistä siivousta, joka on vain työtä, ja toisaalta tekstistä välittyi se, kuinka kaiken arkisen ja toisen työelämään kuuluvan rutiinin keskellä kyse on kuitenkin jostain vähän isommasta. Että tässä viedään kaatopaikalle kokonaista ihmiselämää. Äänitetyt muistot tuntuivat koskettavilta - eikö rouva Mäkelä pystynyt enää kirjoittamaan vai miksi hän päätti puhua muistonsa? Tuli tunne, että vanha rouva suri menetettyjä muistojaan ja nuorempi kertoja sitä, kuinka elämä valuu hukkaan eikä jää muistoja kerrottaviksi. Tämäkin oli tosi ajatuksia herättävä ja kaunis. Kiitos!
Just some things to say,
things that looked good yesterday

Linne

  • ***
  • Viestejä: 707
  • Hämmentynyt pesukarhu
Vs: Kolme kasettia | S, 1/3, räntäkevään etydejä
« Vastaus #4 : 19.11.2023 19:02:09 »
Ihanaa, että olet palannut finiin ja hauskaa, että julkaisit nämä tekstit!

Kummassakin tekstissä oli vahva tunnelma. Ensimmäisestä välittyi haikeus menneestä lapsuudesta, pelko ja huoli siskosta ja hienoinen katkeruus siitä, että oli ilmiselvää, kumpi lapsista oli äidin suosikki. Nauhuri herätti heti nostalgiaryöpyn ja sen tuoma muistokin tuntui tutulta: kukapa ei olisi joskus elänyt loputonta kesäpäivää.

Toisessa tekstissä oli myös haikeutta, jonkin unohdetun muistoa. Vaikka siivooja oli Pariisin naiselle tuntematon, tämän muistot herättivät hänessä kuitenkin syviä tunteita ja saivat lukijankin surulliseksi. Helmikuun vaaleanpunainen valo oli ihana yksityiskohta.

Kiitos näistä, kauniita, haikeita tekstejä!
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 356
  • Lunnikuningatar
Vs: Kolme kasettia | S, 1/3, räntäkevään etydejä
« Vastaus #5 : 06.12.2023 18:33:03 »
Huomasin tänään, että tää sarja oli jatkunut – lähinnä koska omakin finiolemassaoloni on ollut pirstaleista ja paljon menee ohi –, mutta ilahduin kovin! ❤️ Joskus sanon jotain laajempaakin, mutta tänään lähinnä tämä tiedoksi. Iloa, valoa ja inspiraatiota sinne!


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.