Kirjoittaja Aihe: Talven huoneet, K-11, 5/45  (Luettu 996 kertaa)

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 483
  • Phantom Thief of Hearts
Talven huoneet, K-11, 5/45
« : 18.08.2019 18:19:59 »
Nimi: Talven huoneet
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: antiikin tragediat avaruusoopperan muodossa, koska miksipä ei
Yhteenveto: Sisyph etsii oikeaa loppua, Sephone vankilansa avainta ja Dikhe kevättä.

K/H: Tässä Hadestownia intensiivisesti viimeiset kuukaudet kuunneltuani päädyin kaivamaan naftaliinista vuoden 2014 nanotekstini, joka pohjautuu kreikkalaisiin tragedioihin. Genre on avaruusoopperaa. Tämä on minulle rakas teksti, mutta hervottoman pitkä (kun viimeksi tarkistin, tätä oli 37 lukua ja ehkä yksi neljäsosa kirjoittamatta :D ), joten kannattaa varautua siihen, että tarina on mammutti. Ei mulla muuta!

//vaihdoin nimen kun en ollut siihen tyytyväinen, hähää.

*

Esinäytös: Erään maailman lopussa


Sisyph

Sisyph istuu rannalla ja tuijottaa pimeyteen. Nuotion liekit piirtävät esiin kaistaleen hiekkaa, mutta eivät yllä kovin kauas vesirajan yli. Aallot lipuvat rantaan hitaasti, raukeasti, laine kerrallaan. Äärettömästi, Sisyph ajattelee, vaikka tietää toisin.

    Valopiirin ulkopuolella maailma on musta ja hiljainen. Jos kuukaudet olisivat vielä olemassa, puhuttaisiin lokakuusta. Ilmassa voi tuntea loppusyksyn kirpeyden ja enteen pakkasista, jotka alkavat pian myös täällä. Talvi on helppo ottaa vastaan nyt, mutta kevättä Sisyph ei enää osaa ajatella. Ettäkö kaikki taas kerran sulaisi, kasvaisi, eläisi?

    Rafael astuu valoon ja tiputtaa maahan sylyksellisen ajopuita. Hän lisää muutaman nuotioon. Kosteus tiivistyy höyryksi, liekit nuolevat hetken puita ja hyväksyvät ne vasta sitten osaksi nuotiota.

    “Minä alan olla valmis”, Sisyph sanoo hiljaa.

    Rafael nyökkää, muttei kohota katsettaan liekeistä. “Tämä on sinulle vaikeampaa kuin tavallisesti.”

    “Tämä oli ensimmäinen maailmani. Nyt se tuntuu suljetulta, päättyneeltä.”

    “Ei sinulle ole loppua”, Rafael vastaa. Se ei ole lohdutus, vain totuus. Tai pala siitä.

    “Ei minulle ole kuin loppuja.” Toinen pala.

    “Milloin haluat lähteä?” Rafael hieroo parransänkeään. Hän kääntyy selin ja levittää kosteat siipensä, lämmittelee niitä tulen loimussa.

    “Odotetaan lunta”, Sisyph päättää. Märät puut räsähtelevät nuotiossa, meri hymisee taustalla.

    “Sinä olet aina niin dramaattinen”, Rafael hymähtää.

    Sisyph kohauttaa olkiaan. “En saa niitä loppuja jotka tahdon, mutta voin edes uskotella itselleni, että ne, jotka on minulle varattu, ovat jollakin tavalla kauniita.”

    Myöhemmin, kun Sisyph alkaa nuokkua väsymyksestä, Rafael levittää pienen telttakatoksen alle makuualustan ja makuupussin.

    “Tuletko viereeni?” Sisyph kysyy hiljaa.

    “Jonkun on valvottava tulta”, Rafael sanoo, vaikkei se suoranaisesti olekaan totta.

    “En haluaisi olla yksin tänä yönä.”
    Rafael ei sano enää mitään. Sisyph kömpii makuupussiin ja sulkee silmänsä.

    Kuluu vain hetki. Sitten Rafaelkin on siinä ja laskostaa siipensä nukkujan yli. Suojaksi lopuilta, suojaksi pimeältä, suojaksi huomisilta, jotka tulevat kuitenkin aina.


*

Kaksi viikkoa ja neljä päivää myöhemmin - Sisyph ei laske, Rafael ei voi olla laskematta - taivas on kuulas ja harmaa. Sisyph keittää vettä peltipurkissa, Rafael perkaa kalaa. Enkeli haistaa jo saapuvan lumen, muttei mainitse siitä sanallakaan. Vielä hetken Sisyph ehtii hengittää ja niin on parempi, koska sitten on taas aloitettava alusta.

    Näitä hetkiä Rafael inhoaa, koska ne tulevat aina. Loppu: hiljaiset rannat, vihreät sairaalahuoneet, kolahdukset postiluukussa. Alku: luokan yli kohtaavat katseet, vierekkäiset paikat teatterissa, vanhempien sopimus avioliitosta jo ennen Sisyphin syntymää. Ja hetki ennen alkua: Rafael ja Sisyph.

    Hetkiä ennen alkuja Rafael rakastaa, koska ne ovat heidän. Koska silloin ei ole vielä toiveikkuutta, ei lannistumista. Vääjäämättömyys ja virheet ovat ohi, uudet vielä tekemättä.

    Ja niitä hetkiä Rafael vihaa, koska ne päättyvät aina. Sisyphillä on omat loppunsa, mutta nämä ovat Rafaelin loppuja.

    “Perunat kiehuvat”, Sisyph huikkaa. Rafael viimeistelee kalan ja pesee kätensä meressä. Sormet ovat kylmästä punaiset, mutta sitä hän ei tunne.

    Rafael tökkää kalan tikkuun ja asettaa sen liekkien ylle.

    Heidän vielä syödessään alkaa sataa lunta. Pieniä hiutaleita, enemmän hilettä kuin höytyviä. Sephone laskee kädestään muovikulhonsa ja nousee seisomaan. Rafael haluaisi ehdottaa, että he söisivät loppuun - eihän minnekään ole kiire. Mutta Sisyph on loppunsa valinnut, vaikka sitten kuinka keinotekoisen, eikä hän koskaan kuuntele vastaväitteitä.

    “Pidätkö minusta kiinni?”

    Rafael vilkaisee haikein mielin puoliksi syötyä lounastaan, suolanrippusilla ja villiyrteillä maustettua kalaa, ja nousee sitten hänkin. Sisyph käärii jo vasemman kätensä hihaa ylemmäs, sivelee ihoonsa nidottuja mustia kuvioita. Koordinaatteja - aina erilaisia, ajassa ja paikassa. Seuraavan lopun alkua.

    “Toivottavasti löydän sinut nopeasti.” Sisyphin vedenharmaissa silmissä on vain viitteitä hyvästeistä. Eiväthän ne koskaan kestä kovin pitkään.

    Rafael tarttuu Sisyphin käsiin ja puristaa sormia tiukasti. Lumisade tihenee. Merkit alkavat muotoutua uudelleen Sisyphin iholla, kirjoittavat jo auki seuraavaa lukua.

    Mustissa hiuksissa on lunta, posket punertavat pakkasesta ja tuulesta. Meri lyö rantaan leppymättömästi, nyt, nyt, nyt.

    “Toivottavasti et tällä kertaa tarvitse minua”, Rafael vastaa, mutta Sisyph on jo poissa.

    Enkeli istuu alas tuijottamaan hiillokseen ja viimeistelemään kesken jäänyttä ateriaansa. Haalistuminen alkaa jo ennen kuin hän ehtii syödä loppuun.

« Viimeksi muokattu: 22.08.2019 22:50:37 kirjoittanut Nevilla »
if I don't follow my heart this time
I'm gonna forget what this life is all about
I'm gonna take that path I'm going in on my own
I'm gonna take that fear and wear it like a crown

hiddenben

  • ***
  • Viestejä: 786
    • H.E.R. – Things In Focus
Vs: Talven huoneet, K-11
« Vastaus #1 : 19.08.2019 17:28:10 »
Sinun uusimpiasi on aina mukava tulla lukemaan ja kommentoimaan, joten olen taas täällä! Tosin tällä kertaa kommenttikampanjan kautta, mutta siltl. Tykästyin niin paljon jumaltriptyykki-sarjaasi, joten jos tämä tarina syntyi ennen niitä, ehkä tykkään tästäkin ;)

Heh, tunnistan tuon Nanowrimo-ongelman, jossa kuukauden lopussa koneella odottaa 50,000 sanaa tarinaa, josta on vielä puolet kirjoittamatta. Vasta viimeisimpänä Nano-vuotenani onnistuin kirjoittamaan tarinan loppuun (hätiköidysti, mutta kuitenkin). Joka tapauksessa – hauskaa tietää, että tätä tekstiä on valmiina jo paljon! Tässä esinäytöksessä avataan nimittäin monia mielenkiintoisia polkuja, joiden selkeytymistä odotan jatkossa uteliaana.

En tiedä kreikkalaisista tragedioista oikein mitään, joten otan tämän tekstin avomielin vastaan enkä yritäkään hakeutua näiden tarinoiden Wikipedia-sivuille (mikä saa minut ajattelemaan Charlesia). En myöskään ole vielä täysin ymmärtänyt avaruusooppera-käsitettä, joten... sen selkeytymistä odotellessa :D Mutta sen tiedän, että pidän hahmoista! Sisyph saa minut ajattelemaan Fubukia, kun taas Rafael muistuttaa Tobiaksesta, ja tykkään molemmista. Pidin näiden kahden välisestä tunnelmasta ja sananvaihdosta tässä esinäytöksessä, kuinka dialogista huomasi sen, että kaksikolla on pitkä historia takanaan.

Mutta tosiaan, niin monta mielenkiintoista polunalkua ja kysymystä, joihin odotan vastausta! Mitä Sisyph tarkoittaa, että kyseessä on hänen ensimmäinen maailmansa? Entä miksi siitä on vaikea luopua? Ja nuo kaksikon toisilleen lausumat viimeiset sanat – mitä ne tarkoittavat? Ja tuo tapa, jolla kumpainenkin katoaa – tulenko saamaan siitä lisää tietoa? Niin paljon kysymysmerkkejä!

Kieli tässä tekstissä on hurjan kaunista, ja olet onnistunut vangitsemaan loppusyksyn ja alkutalven vaiheet onnistuneesti ja tunnelmoiden. Erityisesti tykästyin jotenkin tuohon kohtaukseen, jossa Rafael valmistaa kalan ja kesken ruokailun lumisade alkaa ja Sisyph unohtaa kaiken muun. Ja varsinkin tästä lauseesta pidin, koska se kertoo kaikessa yksinkertaisuudessaan hurjan paljon molemmista hahmoista ja näistä yhdessä:

Lainaus
Sisyphillä on omat loppunsa, mutta nämä ovat Rafaelin loppuja.

Ehkä käy selväksi, että odotan jatkoa. Haluan tietää lisää! Kiitos ja anteeksi, että vaadin täällä jatkoa ties kuinka monenteen jatkotarinaan :D
lemon trees don't make a sound
'til branches bend and fruit falls to the ground

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 483
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Talven huoneet, K-11
« Vastaus #2 : 19.08.2019 17:42:54 »
hiddenben: Haha, just hyvä, että on tuttuja lukijoita! Minäkin olen lukenut varmaan kaiken Finissä julkaisemasi uudemman materiaalin, mutta kommentointiprosessi on vaiheessa. :D No, onneksi tutkimusvapaa alkoi tänään (jahuuuu), joten kunnianhimoisena tavoitteenani olisi a) kommentoida rästiin jääneet tekstit ja b) kirjoittaa niin paljon kuin aivoista lähtee. (Siis sen mitä apurahatutkimukselta ehtii.)

Mutta hei! Onpa cool, että antiikin myytit ovat sinulle vieraita, koska sitten teksti varmaan näyttäytyy tosi erilaisena. Voin sitten miljoonan vuoden päästä kirjoittaa niistä tiivistelmät loppuun, kun koko setti on julkaistu.

Avaruusooppera on kevyen scifin muoto, jossa lähinnä se maailma on scifiä. (Vielä tässä ei siihen hirveästi ollut viitteitä, mutta kohtapa näette.)

Kiitos kommentista, se ilahdutti! Fiilistelen myös sitä, että tykkäsit Rafaelista ja Sisyphistä, koska he ovat minullekin rakkaita. :)

K/H: Tässä seuraavassa luvussa esitellään tarinalinjan 2 tärkeimmät henkilöt, seuraavassa kolmannen. Tämä tarina jakautuu kolmeen linjaan, jotka sitten hiljalleen punoutuvat yhteen. (Sitä odotellessa.) Keskeisiä hahmoja on yhteensä kuusi, wupsis. Yrittäkää pysyä mukana. :D

Julkaisen nämä ensimmäiset kolme nyt tälleen yhden päivässä, sitten katson tahtia tarkemmin. (Mutta joku kerran viikossa kuulostaa realistiselta.)

*

 
Ensimmäinen luku: Varttaminen

Sephone


“Koska lähdet?” Ades kysyy.

“En tiedä”, Sephone huokaisee ja pudistaa päätään. He istuvat jääluolassa, lämpöpukujen kapaloimina, ja ihastelevat ikijuuren himmeästi hohtavia haarautumia seinissä. Ades on tuonut Sephonen tänne kerran ennenkin, kolme viikkoa sitten. Silti näky salpaa edelleen hengen.

    “Kauppasopimus on pian solmittu. Minä olen vahvistanut tutkimustulokset ja luovuttanut laskelmat eteenpäin. Muutama päivä, ehkä kaksi, ehkä neljä.”

    “Ja sitten et palaa”, Ades sanoo.

    “Tuskin. Minä en kuulu tänne”, Sephone vastaa. Sanat ovat raskaita ja vain puoliksi totta. Ades on oikea, mutta hänen maailmansa väärä. Luminen, kylmä, kuollut.

    “Voisit oppia”, Ades laskee sormensa Sephonen ranteelle. Tartareksella syntyneelle se on rohkea rajanylitys, vaarallinen tutkimusmatka.

    “En”, Sephone kääntää ranteensa ja paljastaa sen sisäpinnan. Kielto on ristiriidassa teon kanssa - ikijuuren himmeä valo maalaa esiin verisuonten kartan Adeksen silitettäväksi.

    “Täälläkin on elämää. Syvemmällä ja hiljaisempaa, ehkä, mutta elämää.”

    “Sinä et ymmärrä.” Se on totuus. Olymilla on vehreää ja kirkasta, se ei koskaan hiljene. Sephone on tottunut nukkumaan valossa, kosteaan lämpöön kietoutuneena. Ensimmäiset päivät Tartareksella olivat hänelle hiljaista kidutusta. Hitaat tunnit pimeässä, ilmeettömät muukalaiset, ainainen kylmyys ja lämpöpuvun karheus ihoa vasten. Ades lievittää sitä kaikkea, Ades on lämmin ja lempeä ja hänelle Tartares on koti. Sephonelle se ei voi koskaan sitä olla.

    “Sinulla on mahdollisuus valita”, Ades sanoo katkerasti. Tätä Sephone ei ymmärrä: miksi tartareslaiset antavat lumen ja jään muovata kohtalonsa? Miksi he uskovat kohtaloon ja vääjäämättömyyksiin, vaikka voisivat hylätä jäisen vankilansa ja matkustaa minne vain kuten muutkin Allianssin jäsenet?

    “Meillä kaikilla on”, Sephone muistuttaa.

    “Ikijuuri pitää meidät hengissä ja tämän planeetan hengissä. Me emme voi lähteä ja hylätä sitä”, Ades vastaa. “Se on maanpetos.”

    “Oli”, Sephone korjaa hajamielisesti. Kun Tartares liittyi Allianssiin, kansalaisoikeudet laajenivat koskemaan myös sen asukkaita. Vanhat tavat vain katoavat hitaasti.

    “On.” Ades on jääräpäinen. “Sinä et ymmärrä.”

    “Etkä sinä.”

    He huokaisevat yhtä aikaa. Ades kietoo sormensa Sephonen ranteen ympärille. Lämpöpuvun ohut kalvo erottaa heidän ihonsa toisistaan, mutta sen läpikin mies tuntee Sephonen sydämen sykkeen, paljon omaansa nopeamman ja levottomamman.

    “Hyvästellään sitten kun on hyvästien aika”, Sephone sanoo. Aselepo.

    Ades nyökkää irrottamatta katsettaan Sephonen käsistä.


    *


    Sephone keittää kahvia, käynnistää ansiibelin ja istahtaa katselemaan ulos. Allianssin tutkimusasema sijaitsee Tartareksen pääkaupungin, Poesian, ylimmissä kerroksissa, joten sen asuintiloista levittyy näkymä kauas lumiaavoille asti.

    Ansiibeli räsähtelee etsiessään oikeaa käytävää ja yhdistää sitten. Sanat alkavat puskeutua näytölle sarjoina, jotka Sephone tunnistaa liiankin hyvin. Tutkija huokaisee, laskee kahvikuppinsa ja kävelee herättämään viereisessä huoneessa nukkuvan Adeksen.


    *


    “Haluaisin, että teet jotain kanssani ennen kuin lähdet”, Adeksen hiukset ovat sotkussa, mutta katse jo täysin hereillä.

    “Enköhän minä jotain tee”, Sephone yrittää vitsailla, mutta hetki on siihen liian hauras.

    “Haluaisin esitellä sinut ikijuurelle”, Ades katsoo Sephonea suoraan silmiin. Niistä heijastuva suru saa Sephonen horjahtamaan.

    “Eikö sekin ole maanpetos?” Sephone kysyy varovasti.

    Ades pudistaa päätään. “Ei. Sitä vain ei tehdä.”

    “Miksei?”

    “Koska ikijuuri on elämä ja kuolema täällä. Me suojelemme sitä ja se meitä. Kukaan ulkopuolinen ei ymmärtäisi.”

    “Miksi sitten haluaisit…”

    “Jotta sinä ymmärtäisit”, Ades vastaa, eikä selvästikään välitä siitä, ettei hänen sanoissaan ole mitään järkeä.


    *


    He viettävät viimeisen päivän sisällä. Sephone makaa matolla ja lukee ääneen T. H. Whiten Muinaista ja tulevaa kuningasta. Kumpikin tietää, että kirja jää heiltä kesken, mutta sillä ei ole merkitystä. Vieraaseen tarinan uppoutumalla on helpompaa unohtaa nykyhetki ja minuuttien vääjäämätön hupeneminen.

    Kun ilta alkaa pimentyä, Ades koskettaa Sephonen olkapäätä keskeyttäen tämän lukemisen. He kiskovat lämpöpuvut ylleen ja astuvat ulos Tartareksen hyytävän kylmään yöhön. Sephone katsoo tähtiä ja suree välähtävän hetken ajan sitä, ettei ehtinyt oppia nimiä, joilla Adeksen kansa niitä kutsuu.

    Jääluolassa on yhtä hiljaista kuin ennenkin. Ikijuuri on vaiti - vaikka ehkä se kuiskii Adekselle, mistäpä Sephone sitä tietää? Mies seisoo paikallaan kuin keräten rohkeutta ja viittaa sitten Sephonelle.

    “Ojenna kätesi”, hän sanoo.

    “Mitä minun pitää tehdä?” Sephone on yllättäen peloissaan. Adeksen silmien vakava katse saa hänet empimään.

    “Ei mitään. Luota minuun.” Uusi sävy, pehmeämpi, maanitteleva. Sephone tuntee kylmien väreiden kulkevan selkäpiitään pitkin. Ades vetää vyöllään riippuvan puukon tupestaan.

    “Luotan”, Sephone kuiskaa. Hän ojentaa kätensä ja Ades viiltää pikkuruisen viillon lämpöpukuun ja sormenpäähän. Sitten mies kääntyy ja viiltää myös ikijuurta. Vain aavistuksen, pikkuruinen naarmu kuoressa.

    “Paina haava juurta vasten”, Ades kuiskaa. Mies on sulkenut silmänsä, hänen hartiansa ovat jännittyneet ja ilmeensä kireä.

    Mitä hän pelkää? Maanpetosta? Sephone koskettaa sormellaan juuresta valuvaa nestenoroa. Hetken haavaa kihelmöi - aivan kuin pikkuruisia, staattisia sähköiskuja - ja sitten tunne vaimenee ja katoaa.

    “Siinäkö kaikki?” nainen kuulostaa pettyneeltä.

    “Ei. Ei siinä”, Ades vastaa. Hän kaivaa taskustaan korjaustahnan ja muotoilee siitä paikan lämpöpuvun pikkuruiselle reiälle. Sitten, yllättäen ja lainkaan epäröimättä, Ades suutelee Sephonea kiihkeästi. Suudelma on lyhyt ja lämmin ja vaimea kahden lämpöpukukelmun läpi, mutta se on silti mitä on: suudelma. Tartareksella ei suudella koskaan, ei ennen kuin…

    “Ei meitä ole vartettu”, Sephone sopertaa.

    “Ei virallisesti”, Adeksen virnistys on villi. Hänen silmissään on uhmaa, katumusta, riehakasta toiveikkuutta. “Mutta tämä on minun perheeni juuri.”
    “Luulin, että varttaminen on teille elämän ja kuoleman kysymys. Ei jotain, mitä tehdään parin viikon ihastumisen perusteella”, Sephone ei tiedä, mitä ajatella. Suudelma kihelmöi vielä muistona hänen huulillaan.

    “Se on”, Ades vastaa hiljaa. “Mutta meillä ei olekaan vaihtoehtoja.”

    “Minä en voi jäädä”, Sephone huokaa. “Minun elämäni on Olymilla. Olen Akatemialle vielä neljä vuotta velkaa ja sen jälkeen pitäisi löytää isä lapsilleni. Enkä minä tottuisi tähän kylmään ja pimeään ikinä.”

    “Totut sinä.” Totut, ei tottuisit. Jääräpäinen, typerä mies.

    “Kuinka te yleensä teette tämän? Varttamisen, tarkoitan. Näinkö yksinkertaisesti?”

    “Emme”, Adeksen suupieli nytkähtää. “Osaamme mekin juhlia.”

    “Kerrotko?” Sephone on oudon levoton. Luola tuntuu ahtaalta. Hetken hän on suorastaan iloinen, että neuvottelutoimikunta lähtee jo huomenna.

    “Se on nähtävä. Ehkä palaat jonakin päivänä ja…”

    “Ades”, Sephone lausuu nimen lempeästi. “Älä.”

    Adeksen kasvot ovat sulkeutuneet, yhtä tyhjät kuin sinä päivänä jona Sephone saapui. Kolme viikkoa eli iäisyys sitten. Kun he kävelevät pois luolasta, Sephonea paleltaa lämpöpuvusta huolimatta.


    *


    Sephone makaa vuoteessa ja tuijottaa kattoon. Viereisessä huoneessa Ades nukkuu - tai todennäköisemmin pyörii hereillä. Sephone ajattelee suudelmaa, ikijuurta, pikkuruista haavaa sormessaan. Varttamista.

    Hänen maailmassaan Adeksen teko olisi kunnianloukkaus. Varttaminen on hääseremonia ja sellaisena peruuttamaton. Toki he suorittivat sen vain osittain: verilupaus jäi solmimatta, eikä Adesta voida varttaa Sephonen perheen juureen, koska tietenkään tällä ei ole perhettä Tartareksella.

    Eikä tietenkään siksi, ettei Sephone rakasta häntä. Rakkaus vaatii vuosia, toinen on tunnettava, luottamusta on rakennettava, yhteistä pohjaa testattava. Jotkut olymilaisista eivät koskaan sano rakastavansa, eivät koskaan sitoudu. Sephone ei usko, että on yksi heistä. Hän on ajatellut, että ehkä jonain päivänä kykenee perustellusti sanomaan, että kyse on rakkaudesta, että joku sopii toiseksi osaksi hänen yhtälöpariinsa. Mutta kolmessa viikossa ei sellaista ymmärretä.

    Näin on parempi. Olkoon katkera, niin lähteminen on helpompaa. Eikä varttamista oikeasti lasketa, se oli enemmän vertauskuva. Emmehän me noudattaneet sääntöjä.

    Sephone yrittää yhä uudelleen rauhoittaa sekavia ajatuksiaan piirtämällä niiden välille loogisia yhteyksiä, perustelemalla lähtemistään, etsimällä syitä Adeksen yltiöpäiselle käytökselle. Akatemian ensimmäisenä opiskeluvuonna suurin osa ajasta käytetään harjoittelemalla järjestelmällisyyttä ja loogisuutta. Opiskelijat pohdiskelevat päivät pitkät pieniä pulmatehtäviä yhdessä ja yksin, ratkovat yhtälöitä, kirjoittavat analyysejä. Oman tieteen opetus seuraa vasta myöhemmin, sitten kun opiskelijat ovat oppineet keskittymään todella käsillä oleviin tehtäviin ja sulkemaan häiriötekijät pois mielestään. Kyse ei ole tunteiden tukahduttamisesta - olymilaiset osoittavat kiintymystään, suruaan ja onnellisuuttaan paljon avoimemminkin kuin vaikkapa tartareslaiset - vaan harmoniasta. Tunteet ja järki ovat ihmisyyden työkaluja, ja jos toinen uhkaa liiaksi toista, on harmonia etsittävä tasoittamalla painoja.

    Nyt harmonian löytäminen vain on tavallista vaikeampaa. Sephonen on vaikea käsittää, miksi Ades - rauhallinen, varautunut Ades, jonka kansalle ikijuuri on pyhä ja tarkoin varjeltu - halusi jakaa Sephonen kanssa jotakin vain tartareslaisille kuuluvaa. Tartareslaiset lapset esitellään ikijuurelle, kun heidän seitsemäs kehänsä tulee täyteen. Lapsi on silloin aikuisuuden rajamailla, tarpeeksi vanha tehdäkseen päätöksensä itse ja kieltäytymään. Kieltäytyminen on täysin sallittua ja mikäli lapsi unelmoi urasta, joka vie hänet muille planeetoille, häntä jopa rohkaistaan tekemään niin. Jos lapsi kuitenkin päättää osallistua seremoniaan, hän sitoutuu jäämään Tartarekselle. Ei tietenkään täysin, kyllähän tartareslaisetkin matkustelevat, mutta ikijuureen sitoutunut ei koskaan lähde planeetalta muutamaa kuukautta pidemmäksi aikaa. Se on ikivanha tapa, jonka historia ulottuu ehkä tuhansienkin vuosien päähän. Kun Tartares liittyi Allianssiin, lakia muutettiin, eikä Tartarekselta pois muuttaminen ole enää maanpetos, mutta tavatonta se silti on edelleen.

    Miksi siis? Sephone hieroo ohimoitaan. Kummallinen, hyrisevä ääni kaiken taustalla häiritsee hänen väsyneitä ajatuksiaan. Nainen huokaisee, sysää peiton syrjään ja nousee sitten. Jos uni ei kerran ota tullakseen, hän voi yhtä hyvin keittää kahvia jo nyt. Raportti matkasta on joka tapauksessa kirjoitettava ja anomus matkakuluista täytettävä. Ehkä loppumattomien lomakkeiden täyttäminen saisi ajatukset viimeinkin selkeytymään.

    Sephone astuu keittiöön ja säpsähtää sitten huomatessaan, ettei ole yksin. Ades istuu pöydän ääressä, kasvot käsiin haudattuina.

    “Ei sinun kannata valvoa minun lähtöni vuoksi”, Sephone valuttaa hanasta vettä ja kääntyy tietoisesti selin mieheen. Se helpottaa vähän.

    “Olen pahoillani”, Adeksen sanat ovat pelkkä kuiskaus.

    “Mistä?” Sephone kohottaa kulmaansa kahvipannulle.

    “Minun ei olisi pitänyt -”

    Sephone ei saa selvää lauseen lopusta. Hyrinä, joka on häirinnyt häntä viimeisen parin tunnin ajan, voimistuu yllättäen ja hukuttaa Sephonen tietoisuuden alleen. Kahvipannu irtoaa Sephonen otteesta ja kolahtaa lattialle. Nainen ottaa tukea pöydästä ja seisoo hetken paikoillaan. Hyrinä muotoutuu hiljalleen kokonaisuudeksi erilaisia ääniä: askelten töminää, ujeltavaa tuulta, palanen Riedrichin Seitsemännestä konsertosta thereminille.

    “Anna kun autan”, Ades sanoo. Sephone hapuilee sokeasti ääntä kohti ja saa lopulta kiinni miehen ojennetusta kädestä. Äänet vaimenevat taustalle.

    “Mitä sinä teit?” Sephonen yrittää tasata hengitystään.

    “Yritän välittää sinulle hiljaisuutta. Se on vähän kuin…” Ades hakee sanoja, “kietoisi peiton radion ympärille. Ei se kokonaan poista ääntä, mutta vaimentaa sitä.”

    “Anteeksi nyt vain, mutta mitäköhän infernaalista entropiaa täällä oikein tapahtuu?”

    “Se on ikijuuri. Se yrittää oppia tuntemaan sinut.”
    “Soittamalla sekalaisia ääniä päässäni?” Sephone tyrskähtää.

    “Sitäkin. Se käy läpi muistojasi - ilmeisesti nyt kuuloon keskittyviä. Ikijuuri ei ole kovin järjestelmällinen, joten kokemus voi olla aika sekava.”

    “Tekeekö se tätä useinkin?”

    “Ei niin vahvasti ensimmäisen kerran jälkeen. Aina välillä, toki, jos jotain erikoista tapahtuu ja se kiinnittää ikijuuren huomion. Se on utelias otus.”

    “Ja telepaattinen?”

    “Niin kai”, Ades kohauttaa olkiaan. Jos haluat nimittää sitä siksi.

    “Mikset kertonut minulle?”

    “Siihen on hyvin yksinkertainen syy”, Ades huokaisee.

    Koska mistä ihmiset ovat haaveilleet koko historiansa ajan? Vallasta, tiedosta - telepaattinen kommunikaatio olisi valtava ase. Varsinkin, jos -

    “Lopeta!” Sephone kirkaisee ja kohottaa kätensä korvilleen. Adeksen sanat hänen mielessään, hänen ajatuksissaan - miehen ääni eikä kuitenkaan aivan, enemmänkin olemus.

    “Pysy poissa minun päästäni”, Sephone varoittaa ja haparoi toisella kädellään jotakin mihin tarttua, jotakin, jota voisi tarvittaessa käyttää aseena. Samaan aikaan, taustalla, ikijuuri alkaa käydä läpi tuntoaistimuksia: kielen polttaminen kuumaan teehen, sulava lumihiutale poskella, pehmeä maa askelten alla.

    “Sen voin tehdä”, Ades puree huultaan. “Ja voin lohdutukseksesi kertoa, että -”

    “Kertoa mitä?” Sephone kysyy muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen.

    “Ei mitään”, Ades poimii kahvipannun lattialta. “Ehkä palaamme siihen myöhemmin.”

    “Minun lentoni lähtee neljän tunnin päästä”, Sephone muistuttaa. “Ja sitten ikijuuren kanssa käyty tutustuminen taitaa olla ohi. Tuskin sen telepatia kovin kauas avaruuteen kantaa.”

    “Ei kovin kauas”, Ades mutisee. Jokin hänen ilmeessään saa kuitenkin Sephonen huolestumaan.

    “Jospa keittäisin kahvia ja selittäisin sitten sinulle vähän lisää?” Ades ehdottaa. “Ikijuuren vaimentaminen ei ole kovin kevyt tehtävä, joten kofeiini tuskin olisi pahitteeksi. Meille kummallekaan.”

    “Hyvä on. Vaikka turha olettaa, että saisit anteeksi vain siksi, että keität minulle kahvia. Sinä huijasit minut päästämään vieraan elämänmuodon päähäni. Ja itsesi.”

    “Mm-mmh”, Ades kääntää kaasuhellan päälle ja laskee pannun tulelle.

    “Ikijuuri koskettaa kaikkia hieman eri tavoin. Ja vaikka se mahdollistaakin tietyntasoisen telepaattisen kommunikaation niiden välille, joiden verenkierrossa juuri vaikuttaa, ajatusten lukeminen on aika harvinaista. Yleensä kyse on mielikuvien jakamisesta, sanattomasta kommunikaatiosta. Toisin sanoen hyvin harva pääsee sinun päähäsi. Voit kommunikoida äänettömästi omilla ajatuksillasi ja vastaanottaa muiden ajatuksia, jotka he suuntaavat sinulle, mutta et saa irti mitään sellaista, mitä he eivät haluaisi sinun kuulevan tai tietävän.”

    “Hyvin harva?” Sephone tarttuu sanapariin.

    “Poikkeuksiakin on. Ikijuuri itse kykenee paljon laajempaan telepatiaan, kuten olet jo huomannut: se voi tutkia muistia, välittää omia muistikuviaan koko planeetan historian ajalta - tai ainakin siltä ajalta, jonka se on ollut osa Tartaresta. Se kykenee vahvistamaan telepaattista yhteyttä - ajattele sitä vaikkapa kaukopuheluna - siten, että telepaattinen kommunikaatio on mahdollista jopa mannerten välillä. Se kykenee jakamaan omia tunteitaan, aiheuttamaan kipua - vaikka historia tuntee vain kaksi sellaista tapausta, juuri ei ole paha tai julma tai vihamielinen - ja luomaan hyvin todentuntuisia harhoja. Noin niin kuin esimerkiksi.”

    “Eli ikijuuri kykenee vaikuttamaan muihin telepaattisesti? No se nyt oli jo minulle selvää.”

    “Kyllä. Mutta jos ihmisyksilön tietoisuus…” Ades hakee sopivaa sanaa, “resonoi hyvin juuren oman kanssa, jotkin ikijuuren kyvyistä ovat myös hänen saavutettavissaan. Eivät kaikki, ainakaan yleensä, mutta aina joskus joku kykenee esimerkiksi lukemaan ajatuksia, manipuloimaan tunteita tai aiheuttamaan painajaisia. Ja siksi -”

    “Te pidätte koko valtavan sekasotkun salassa.”

    “Siksikin”, Ades nyökkää. Kahvipannu viheltää, joten mies nostaa sen levyltä ja kaataa kahvin kuppeihin. “Mutta myös siksi, että ikijuuri pitää meidät elossa. Se muodostaa pohjan koko planeetan ekosysteemille. Ilman sitä ilmakehä on hengityskelvoton ja maaperä umpijäässä. Jos ikijuuren elämä jostakin syystä vaarantuisi, samoin kävisi kaikelle elämälle Tartareksella.”

    “Ei ole mitenkään sanottua, että ikijuuren elämä vaarantuisi vain siksi, että joku kuulisi siitä. Eivät kaikki ihmiset ole vallanhaluisia tai ahneita”, Sephone siemaisee kahvia.

    “Eivät kaikki, mutta muutamakin on tarpeeksi.”

    “Entä sinä?” Sephone ei kohota katsettaan kupistaan.

    “Ai että olenko vallanhimoinen?” Ades hätkähtää kysymystä.

    “Ei, en minä sitä. Vaan että oletko… osaatko…”

    Kyllä. Yksittäinen sana, mutta raskas. Täynnä tunteita: surua, määrätietoisuutta, itsevarmuutta.

    “Mitä sinä osaat? Tarkalleen?”

    “Aika paljon. Siihen on syynsä, että minä olen luolanvartijana. Minä olen yhteydessä juureen, aistin sen verkostot ja tuntemukset. Minun tehtävänäni on pitää huolta siitä, ettei kukaan lähesty sitä pahoin aikein tässä osassa Tartaresta. Ja minut on valittu siihen tehtävään juuri siksi, että resonanssi on niin vahva.”

    “Jos sinä haluaisit, voisitko vakuuttaa minut siitä, että tänne jääminen olisi hyvä asia?”

    “En ole varma. Todennäköisesti. Ehkä. En ole juuri käyttänyt kykyäni tuollaisiin tarkoituksiin sitten epävarman teini-iän.”

    Sephone kohottaa kulmaansa.

    “No kun minut oli esitelty juurelle ja kaikki tämä alkoi”, Ades koputtaa otsaansa, “halusin tietysti testata rajoja. Äitini oli vähällä menettää hermonsa varsin useaan otteeseen, kun en suostunut keskustelemaan ruokapöydässä tavallisesti, vaan halusin hoitaa kaiken kommunikaation ajatuksitse. Siitä huolimatta, että telepatia on mahdollista, me käytämme sitä nimittäin varsin vähän - ehkä siksi, että se on jollakin tavalla niin… intiimiä. Suurin osa meistä alkaa oikeasti harjoittaa taitojaan vasta sitten, kun… no, sitten kun varttaminen on tapahtunut. Koska kun olet päättänyt olla yhdessä jonkun kanssa koko loppuelämäsi, on tavallaan luontevaa, että tämän osan itsestäsi jaat sitten juuri sen ihmisen kanssa.”

    “Ymmärrän hyvin”, Sephone nyökkää. Hän ajattelee muistojaan selaavaa ikijuurta ja sitä, millaista olisi päästää joku toinen ihminen niin lähelle. Tai edes vaihtaa salaisuuksia äänettömästi jonkun toisen kanssa, tai kutsua toinen makuuhuoneeseen pelkällä hyvin valitulla ajatuskuvalla, tai… Sephone ei anna pohdintansa mennä pidemmälle.

    “Kuten sanottua, minä en kuitenkaan välittänyt perinteistä tai siitä, mikä yleisesti nähtiin sopivana. Olin utelias. Halusin nähdä, mihin kaikkeen kykenisin. Sitä paitsi minulla ei siihen aikaan juuri ollut ystäviä, joten kun ymmärsin, että kykenin muita herkemmin pääsemään sisään toisten mieliin, aloin käyttää sitä hyödykseni. Osasin 15-vuotiaana järjestää täydelliset treffit eräälle rinnakkaisoppimon tytölle: vein hänet syömään gulassia aallonmurtajan vieressä olevalle kojulle ja sitten katsomaan althaaneja ulapalle. On helppoa tehdä vaikutus, jos tietää tismalleen, millaisista asioista joku pitää.”

    “Säästä minut kertomuksesi lopulta”, Sephone irvistää. “Tuo kuulostaa aivan kamalalta.”

    “Täydelliset treffit?” Ades hymyilee vinosti.

    “Sinä huijasit häntä. Vakoilit hänen salaisuutensa ja sitten käytit niitä häikäilemättömästi hyväksesi.”

    “Totta. Mutta 15-vuotias minä ei ole sama minä kuin nyt. En tekisi sitä uudelleen.”

    “Etkö? Miksi sitten halusit sekoittaa minut tähän kaikkeen?” Sephone kuulostaa syyttävältä.

    “Minähän sanoin jo. Jotta sinä ymmärtäisit.”

    “Olisit voinut vain selittää.”

    “Ja sinäkö olisit uskonut?”

    Sephone punnitsee kysymystä hetken ja pudistaa sitten päätään.

    “En kokematta tätä itse”, nainen hymähtää.

    Sitten ikijuuri alkaa käydä läpi Sephonen tunteita ja todellisuus värjyy rikki.

*

K/H: Telepaatikot, heikkouteni. Pahoittelen. :D
« Viimeksi muokattu: 19.08.2019 18:18:22 kirjoittanut Nevilla »
if I don't follow my heart this time
I'm gonna forget what this life is all about
I'm gonna take that path I'm going in on my own
I'm gonna take that fear and wear it like a crown

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 483
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Talven huoneet, K-11, 2/45
« Vastaus #3 : 20.08.2019 11:45:19 »
K/H: Kas niin, nyt vielä tämä kolmas lanka ja sitten voinkin pitää muutaman päivän taukoa. Vähän kyllä veikkaan, että Finissä tälle sekamelskalle ei oikein ole lukijakuntaa, mutta ehkä tämän julkaiseminen saa silti kirjoittamaan tarinan loppuun. Aina voi toivoa. :P

*

Toinen luku: Mekaanikko

Dikhe

Dikhe pyyhkii kätensä vanhaan, resuiseen pyyhkeeseen ja heittää sen sitten pöydälle työkalujen sekaan. Lossin moottori on vanha ja yksinkertainen, mutta sen korjaaminen on silti vaatinut kokonaisen työpäivän. Naisen kynnenaluset ovat mustat öljystä ja pinttyneestä liasta.

    “Hyvää työtä”, Varja murahtaa tarkastellessaan moottoria. Dikhe on löytänyt vian ja vaihtanut rikkoutuneen osan uuteen, mutta lisäksi nuori nainen on havainnut puutteen laturilaitteessa ja korjannut senkin.

“Sinusta tulee vielä kelpo mekaanikko”, opettaja hymyilee ja taputtaa Dikheä selkään. Varjan hiukset ovat harmaat ja sotkuiset ja ne tuovat Dikhen mieleen taivaan ennen lumimyrskyä.

“Toivottavasti”, Dikhe hymyilee ja hänen kasvonsa hehkuvat tavalla, joka ei lainkaan sovi Tartareksen talveen ja kylmyyteen. “Sillä heti kun joku palkkaa minut, lähden niin kauaksi täältä kuin pääsen.”

Varja pudistaa hitaasti päätään, mutta ei silti muistuta kisälliään rajoista tai ikijuuresta tai mahdottomuuksista. Moottoreiden ja virtajärjestelmien ja koneistojen salat Varja voi opettaa, mutta on sellaisiakin sääntöjä ja totuuksia, jotka jokaisen on opittava itse.

*

Orfeus

Orfeus on navigaattori, nuori ja taitava, ja hänen silmänsä tuntuvat aina tähyilevän kohti horisonttia jo ennen kuin edellinen tehtävä on suoritettu. Vaikka Orfeuksen tehtävänä on etsiä reittejä, laskea etäisyyksiä ja luotsata alus vaarallisten karikoiden ja tulliasemien ohi, hänessä on silti liikaa pehmeyttä, liikaa haaveita. Salakuljettajaksi ja lainsuojattomaksi poika on liian naiivi, liian herkkä.

Hermes tietää sen, mutta ei silti kykene passittamaan Orfeusta tiehensä. Ei, vaikka se olisi varmasti parasta sekä miehistölle että nuorelle miehelle itselleen. Orfeus kirkkaine katseineen ja lempeine hymyineen on liian avoin ja hohtava,  aurinko keskellä tyhjää, pimeää avaruutta.

    Nornan miehistössä kaikki tietävät, mutta ei heistä kukaan ota asiaa puheeksi, sillä Orfeuksella on tapana näppäillä luuttunsa kieliä ja laulaa heille illallisen päätteeksi, eikä mikään tai kukaan voisi maksaa tarpeeksi niistä soinnuista, sanoista tai siitä tavasta, jolla Orfeuksen ääni rakentaa maailman uudestaan joka kerta. Norna on kestänyt myrskyjä, kantanut sisällään kapinaa ja verilöylyjen siemeniä ja petoksia ja kuolemaa, mutta vaikka sen salakuljettajat olisivat valmiita myymään sielunsakin - jos sellaisiin uskoisivat - Orfeuksesta he eivät luopuisi mistään hinnasta.

    Orfeus ei sitä itse tiedä, eikä kukaan heistä ole niin hölmö, että puhuisi asiasta nuoren navigaattorin kuullen. Eiväthän he puhu siitä edes toisilleen, hoitavat vain työnsä ja kohauttelevat olkiaan ja kiroilevat täpärien takaa-ajojen ja tulitaistelujen kurimuksessa. Ja kun Hermes aina annoksensa lusikoituaan karauttaa kurkkuaan ja pyytää Orfeusta laulamaan milloin mistäkin, kaikki pitävät kasvonsa tyyninä ja sydämensä piilossa. Navigaattori tarttuu lyyraansa ja näppäilee muutaman soinnun. Niistä hän rakentaa heille ensimmäiset askelmat toiseen maailmaan ja johdattaa kuuntelijansa pois tunkkaisesta messihallista ja siitä, minkä he kaikki tahtoisivat unohtaa.
 
*

Dikhe

Dikhe nukkuu riippumatossa ullakkohuoneistossaan. Hänen pullea oranssi kissansa, jolle Dikhe ei ole antanut nimeä - nimetköön itsensä, ei se hänelle kuulu - tuhisee unissaan naisen vatsalla. Ulkona on lähes neljäkymmentä astetta pakkasta, eikä vanhan parakkitalon lämmitysjärjestelmä toimi niin hyvin kuin pitäisi, mutta Dikhellä on riittävästi vaatetta, paksu viltti ja kissa suojanaan, ja hän on aina nukkunut sikeästi.

   Silti hän hätkähtää hereille, kun ujellus halkoo viimeisimmän unen; koneistoja, loputtomiin rattaita ja muttereita ja mäntiä ja holkkeja. Dikhe ponnahtaa ylös ja juoksee ikkunaan, sillä avaruusalukset ovat näin kaukana Poesiasta harvinainen näky. Dikhe ja Varja ovat pienen kaivoskylän mekaanikkoja ja enimmäkseen elintarvikkeet tuodaan tänne rekoin ja lossilla, aivan kuten ihmisetkin.

    Ujelluksessa on jotakin muutakin pielessä. Dikhe kurtistaa kulmiaan ja tuijottaa lähestyvän aluksen valoja, arvioi sen nopeutta ja kulmaa, ja perääntyy sitten muutaman askeleen silmät laajentuneina.

    Kolme minuuttia myöhemmin Dikhe on jo ulkona lämpöpuvussaan ja tuntee, kuinka maa tärähtää, kun Norna iskeytyy siihen aivan kaupungin ulkopuolella.
« Viimeksi muokattu: 20.08.2019 18:29:37 kirjoittanut Nevilla »
if I don't follow my heart this time
I'm gonna forget what this life is all about
I'm gonna take that path I'm going in on my own
I'm gonna take that fear and wear it like a crown

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 483
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Talven huoneet, K-11, 3/45
« Vastaus #4 : 21.08.2019 13:04:26 »
Kolmas luku: Sydänkehä (maailma numero 251)

Sisyph

Lasikaupungissa on aina yö. Sisyph juoksee pitkin loputtomia käytäviä, kääntyy milloin oikealle ja milloin vasemmalle, kiipeää portaita ja ylittää kapeita siltoja. Lasin läpi hän näkee toisinaan alhaalla hehkuvan valomeren, toisinaan pohjattoman pimeyden. Lasikaupungin alla on toinen maailma, vieras ja tuntematon. Se on maailma, johon Sisyph ei milloinkaan laskeudu.

   Kae odottaa Sisyphia Kuukehällä. Tyttö kiipeää vielä yhdet portaat, pysähtyy, tasaa hengitystään.

   “Ne ovat särkeneet Luoteistornin”, Kae sanoo ja osoittaa kaupungin yli. Kuunvalossa voi erottaa rosoiset, sirpaleiset ääriviivat siinä, missä Luoteistorni ennen kurkotteli kohti taivasta.

   “Se oli odotettavissa. Niitä ei enää pelota.”

   “Kaupunki sortuu, Sisyph. Ne ovat oppineet löytämään lasin heikon kohdan. Ne murtautuvat syvemmälle ja sitten, aikanaan, Sydänkehälle asti.”

   “Siihen voi mennä vuosia”, Sisyph sanoo.

   “Tai päiviä”, Kae vastaa.

   “Ehkä”, Sisyph myöntää. Hän tietää, mitä Kae aikoo kysyä, muttei silti halua kuulla kysymystä.

   “Jos me emme käynnistä Sydäntä pian, ne tuhoavat meidät ennen kuin ehdimme tehdä mitään.”

   “Ne eivät ole pahoja, Kae”, Sisyph huokaa.

   “Ne tuhoavat meidät.”

   “Koska tarvitsevat lasia. Vain siksi.”

   “Mutta lasi kuuluu meille. Meidän elämämme on täällä. Se on aina ollut.”

   “Ehkä me pystyisimme elämään tuollakin. Ehkä ulkopuolinen maailma ei ole niin -”

   “Sisyph”, Kaen sävy on kylmä, viiltävä, terävä kuin Luoteistornin pirstaleet. “Sinä et selviäisi siellä edes kahta tuntia. Sinä olet kasvanut täällä.”

   “Me emme tiedä maailmasta mitään”, Sisyph vastustelee.

   “Tiedämme sen, mitä on kirjoitettu. Eivätkä ne kertomukset ole kovin kauniita.”

   “Mutta jos me käynnistämme Sydämen, ne kuolevat. Se on kansanmurha.”

   “Ne palaavat silti aina. Se on kiertokulku. Ne särkevät, me särjemme ne. Ei se ole pysyvää. Kaupunki kasvaa takaisin ja maailma ärjyy sitä vasten. Meidän on pidettävä Lasikaupunki pystyssä.”

   “Minä en taida pystyä siihen”, Sisyph tuijottaa kenkiään.

   “Siksi sinulla on minut”, Kae kuiskaa. Hän astuu lähemmäs, tarttuu Sisyphia hartioista ja vetää tämän itseään vasten. “Sinun täytyy vain avata Sydänkehä.”

   Sisyph ei vastaa. Hän seisoo paikoillaan, otsa Kaen olkapäätä vasten, ja kuuntelee tuulen huhuilua Lasikaupungin loputtomissa sokkeloissa. Vastauksen aika on pian, mutta ei vielä - ei aivan vielä.

*

“Teetä?” Rafael kurtistaa kulmiaan nähdessään mustat pussit Sisyphin silmien alla ja varjot tämän kasvoilla.

   “Kae haluaa, että avaan Sydänkehän.”

   “Sanoiko hän sen viimein suoraan?” Rafael ohjaa Sisyphin istumaan ja peittelee tämän huovalla.

   “Kyllä.” Sisyph sulkee silmänsä ja käpertyy pienelle kerälle. Rafael pudistaa päätään. Hän mittaa teelehdet siivilään: minttua, kamomillaa, athelasta.

   “Sydän ei ole ratkaisu. Se on vain uusi loppu, jota seuraa uusi alku.”

   “Mutta onko sekään ratkaisu, että ne särkevät kaupungin?” Sisyph ei avaa silmiään.

   “Se ohjaisi tarinan uusille raiteille”, Rafael sanoo tyynesti. Hän kaataa höyryävän veden siivilän läpi mukiin.

   Sisyph ottaa teen vastaan kiitollisena. “Eikö ole muuta keinoa? Jos päästäisimme heidätkin tänne?”

   “Kaupunki on rakennettu siten, ettei kukaan täältä pääse alas, eikä kukaan sieltä tänne ylös. Sinä tiedät sen.”

   “Meitä on jäljellä niin vähän”, Sisyph huokaa. “Tuntuu väärältä tappaa ne kaikki vain siksi, että parikymmentä meistä saisi elää.”

   Rafael nyökkää. Hän kääntyy huonetta kiertävien köynnösten puoleen ja ryhtyy irrottamaan kuivuneita lehtiä.

   “Etkö sinä voisi lentää tuonne alas? Ottaa selvää siitä, millaisia ne ovat ja mitä ne haluavat? Jotta tietäisin, jotta osaisin päättää tasapuolisesti?” Sisyph kysyy, vaikka tietää jo vastauksen.

   “Minä en ole sitä varten”, Rafael pudistaa päätään. Enkeli tarkastelee yhtä pikkuruisista nupuista. “Minä en voi olla ratkaisu.”

   “Joskus minä kuvittelin, että suojelusenkelien tehtävänä olisi varjella meitä kaikelta pahalta. Nyt minusta tuntuu siltä, että suojelet minua vain siksi, että joutuisin kokemaan kaiken sen pahan yhä uudelleen ja uudelleen”, sanat ovat julmia, mutta juuri sillä hetkellä Sisyph ei välitä.

   Rafael painaa päänsä eikä vastaa.

*

Sinne kaikki lopulta päättyy: Sydänkehään. Sisyph seisoo oven edessä, kasvot kalpeina ja sydän turtana. Kun jälleen yksi silta takana räsähtää rikki ja sirpaleet satavat pimeyteen, hän painaa kätensä ovea vasten ja se liukuu auki.

   Kaen askeleet ovat määrätietoisia, hän ei epäröi hetkeäkään kävellessään huoneen keskelle ja laskiessaan kätensä Sydämelle. Sisyph on hitaampi. Tyttö vilkaisee olkansa yli Rafaelia: mustat hiukset kehystävät kalpeita kasvoja ja kuunvalossa Sisyph voisi olla yhtä hyvin kuollut kuin elävä. Enkeli ei sano mitään. Minä en voi olla ratkaisu.

   “Meillä ei ole vaihtoehtoja”, Kae sihahtaa hampaidensa välistä.

   Sydän on lämmin ja sileä Sisyphin käsien alla. Sisyph sulkee silmänsä ja antaa sormiensa limittyä Kaen sormien kanssa.

*

On pimeää. Valot alhaalla ovat sammuneet. Sydänkehä seisoo paikallaan, Lasikaupunki on hiljainen.

   “Nyt kaikki on taas kunnossa”, Kae huokaisee. “Kaikki on kunnossa. Meidän täytyy vain aloittaa alusta.”

   Sisyph katselee kaupunkia: sen torneja, siltoja, kehiä. Hän ajattelee Sydämen herännyttä sykettä, joka pyyhkäisi kaiken yli ja repi mennessään rikki jokaisen, jota lasi ei suojellut. Hän ajattelee sammuneita valoja.

   “Aloittakaa”, Sisyph kuiskaa ja kääntää selkänsä Sydämelle ja Kaelle.

   “Älä mene! Meidän pitää suunnitella, rakentaa, kirjata muistiin ja -” Kae yrittää lähteä Sisyphin perään. Rafael astuu hänen eteensä ja levittää siipensä siten, ettei Kae näe Sisyphiä enää.

   “Sinulle tämä on uusi alku, mutta hänelle ei. Anna hänen mennä.”

   “Mutta Sisyph on -”

   “Kaiken keskus. Silti. Hän ei voi jäädä tänne. Hän ei jää.”

   “Miten me muka aloitamme alusta ilman häntä?” Kaen äänessä on ensimmäistä kertaa pelkoa.

   “Sinä yllytit hänet valitsemaan tämän lopun - tai alun, ihan miten tahansa haluat sitä nimittää. Yritä kantaa vastuusi.” Rafaelin kasvot ovat tyynet, eikä sinisissä silmissä ole säälin hiventäkään.

   Enkeli kääntyy ja kävelee Sisyphin perään. Kae on tarpeeksi viisas ollakseen seuraamatta.

*

“Haluatko odottaa?” Rafael kysyy. Sisyph istuu nojatuolissa ja tuijottaa tyhjästi eteensä.

   “En”, Sisyph sanoo. “Minä jatkan ihan kohta. Olen valmis ihan kohta.”

   “Kupillinen teetä?” Rafael kysyy.

   “Sinä olet enkeli, Rafael”, Sisyph huokaisee ja kummatkin tietävät, että vaikka se on kiitos, se on myös syytös.

if I don't follow my heart this time
I'm gonna forget what this life is all about
I'm gonna take that path I'm going in on my own
I'm gonna take that fear and wear it like a crown

Naela

  • Jahkailija
  • ***
  • Viestejä: 88
Vs: Talven huoneet, K-11, 4/45
« Vastaus #5 : 21.08.2019 21:35:04 »
*nostaa kättään* ilmoittaudun lukijaksi!
Tartuin tähän alunperin tyylilajin perusteella, koska antiikin tragediat ja avaruusooppera kuulostivat niin jännittävältä ja vastustamattomalta yhdistelmältä.

Esinäytöksen jälkeen mielessäni pyöri vain valtava määrä kysymyksiä. Täytyy myöntää, että en ehkä olisi pelkän ensimmäisen osan perusteella päässyt tarinaan niin vahvasti kiinni, että olisin jäänyt odottelemaan jatkoa. Onneksi pääsin kuitenkin suoraan lukemaan pari seuraavaa osaa, ja ne koukittivatkin minut sitten ihan kunnolla. Kun pääsin vähän enemmän kiinni hahmoihin ja maailmaan, tykästyin siihen oitis. Varsinkin Sisyphiin ja Sephoneen (joiden nimet tulen varmaankin autuaasti sekoittamaan), sekä Rafaeliin, joka on tällä hetkellä yksi suosikeistani. Vaikea sanoa vielä näin lyhyen tuttavuuden perusteella  :D

Tykkäsin myös tarinan monisyisyydestä eli näistä useista eri langoista tai poluista. Tällaisista tarinoista jotenkin tietää heti, että niitä on suunniteltu ja niihin on panostettu, ja jatkoa odottaa innolla. Tässä oli myös lukuisa määrä mielenkiintoisia ja kauniinkuuloisia sanoja, kuten Sydänkehä ja Ikijuuri. Kivat nimet ovat heikko kohtani, varsinkin, kun ne liitetään mielenkiintoisiin asioihin. Janoan saada tietää lisää!

Lainaus
“Sinä olet enkeli, Rafael”, Sisyph huokaisee ja kummatkin tietävät, että vaikka se on kiitos, se on myös syytös.
Tätä kohtaa jäin makustelemaan pitkäksi aikaa. Luin sen monta kertaa, ääneenkin, vaihdellen äänenpainoja, ja tunsin saavani sitä irti enemmän kuin olisi ehkä ollut tarpeellista. Se tuntuu jotenkin yhtä monikerroksiselta kuin itse tarinakin.

No niin, tämän kommentin tärkein viesti oli kai se, että tykkäsin ja odotan innokkasti jatkoa!

- Naela

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 483
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Talven huoneet, K-11, 4/45
« Vastaus #6 : 22.08.2019 22:50:22 »
Naela: Oi, mahtavaa, että joku uskaltaa kertoa lukevansa tätä. :D Olin ihan varma, että hiddenbenin lisäksi oikein kukaan ei täällä näin kummallisesta keitoksesta innostuisi, mutta tosi hienoa, että sitten kuitenkin. :) Ensimmäinen luku on minustakin aika hidas, ja ainakin itselläni kestää myös aikansa päästä sisään scifimiljöisiin, niin sikäli ymmärrän täysin sen, ettei tarina täysin temmannut heti mukaansa. Ja onhan tässä paljon nimiä, hahmoja ja sulateltavaa!

(Varoitan muuten jo tässä vaiheessa, että Sisyphin maailmoihin ei (lähes) koskaan palata toista kertaa, vaan ne ovat kukin oma itsenäinen loppunsa, ja juonikaari siltä osin muodostuu vähän toisella tavalla.)

Rafael on minustakin kiva hahmo, vaikka vähän emmin, kun kirjoitin enkeliä avaruusoopperaan. Mutta no, sillekin on syynsä, jotka sitten aikanaan selviävät. Toivottavasti. :D

Ja tuo lainaamasi on kyllä sellainen kohta, että sillä on oikeasti ainakin kolme minunkin miettimääni merkitystä, joten ilahduin, että olit siihen pysähtynyt. :) Kiitos ylipäätään kommentista, arvostin sitä tosi paljon!

*

Neljäs luku: "Kun, ei jos"

Ades

Vaikka ensirakkaus tai esimerkiksi pyöräilemään oppimisen riemu ovatkin sellaisia, jotka moni ihmisistä kokisi mielellään uudelleen, elettyjen ja koettujen tunteiden skaalan läpikäyminen vartissa ei ole kovin mukavaa. Adeksen ja ikijuuren tutustumisesta oli jo kuusitoista vuotta, mutta juuri tämän kohdan mies itsekin muistaa erityisen elävästi. Siksi hän ei sanokaan sanaakaan sinä aikana, jonka Sephone istuu paikoillaan, puristaen pöydän reunaa rystyset valkoisina ja katse täysin tyhjänä. Ei sano sanaakaan, mutta tuntee silti.

   Sephone saadessaan hyväksymisviestin Akatemiasta: riemu, illan juhlat jotka päättyvät huonetoverin vuoteeseen, häpeä herätessä. Sephone kuullessaan siskonsa kuolemasta: epäusko, suuttumus - miksi et käyttänyt suojapukua, sinä tiesit, sinun olisi pitänyt tietää, miksi et miksi miksi. Sephone ensimmäisellä pianotunnillaan: epävarmuus, opettaja on ankara ja tämän kulmakarvat paksut ja tuuheat ja harmaat ja Sephonen pienet sormet kömpelöt ja arat. Sephone matkalla Tartarekselle: innostus uudesta tehtävästä, vastuusta, uteliaisuus - ja kylmyys, ikuinen jäytävä kylmyys perillä. Sephone ja Ades: lämpöä, luottamusta, taas uteliaisuus. Ades keittämässä kahvia, Ades selittämässä, miten kaasuhella toimii, Adeksen sirommat kengänjäljet lumessa, Ades joka petti ja huijasi ja nyt kaikki tämä, ei olisi pitänyt luottaa eikä siihen ollut loogisia perusteitakaan, ei näin lyhyen ajan jälkeen.

   “Anteeksi”, Ades sanoo, kun Sephone lopulta säpsähtää hereille.

   “Ehkä joskus saatkin”, nainen vastaa. Hänen ruskeissa silmissään on helpotusta siitä, että ikijuuri on viimeinkin lopettanut muistojen penkomisen, mutta myös suuttumusta.

   “Sinulla on kolmen viikon avaruusmatka edessäsi. Ehdit kyllä antaa anteeksi ennemmin tai myöhemmin. Sitä paitsi sinä olet tutkija”, Ades uskaltautuu hymyilemään aavistuksen. “Tällainen kokemus on -”

   “Älä siteeraa minun ajatuksiani”, Sephone varoittaa ja kurtistaa kulmiaan.

   “Anteeksi”, Ades toistaa. “Olen hyvin huono pysymään poissa ihmisten päistä. Liikaa harjoitusta.”

   “Tai liian vähän tässä asiassa.”

   “Sinä olet pian sen verran kaukana, etten voi lukea ajatuksiasi vaikka haluaisinkin”, Ades muistuttaa. “Ja olisi surullista, jos olisit vielä kovinkin vihainen lähtiessäsi.”

   “Minä kirjoitan sinulle kirjeen sitten kun olen antanut anteeksi”, Sephone lupaa. “Ja se on kun, ei jos.”

   Ja siihen Adeksen on tyytyminen.

*

Sephone sipaisee Adeksen poskea, hymyilee aavistuksen, kääntyy ja nousee alukseen.

   Jos joskus päätät palata, voin viedä sinutkin katsomaan althaaneja, Ades ajattelee Sephonelle.

   Jos joskus, saat keksiä jotain uutta minulle. Huijaamatta.

   Althaanit ovat aika ihmeellisiä. Pitäisit niistä.

   Ehkä, Sephonen vastaus on enää pelkkä kuiskaus. Sitten hän etenee aluksen lastaustilasta syvemmälle sisään ja tietoisuus katoaa Adeksen ulottuvilta.

   Mies tunkee kädet taskuihinsa ja kääntää selkänsä Harmonialle. Kun sen käynnistysmoottorit alkavat ulista, Ades on jo niin kaukana, ettei kuule sitä.

*

Ades istuu aallonmurtajalla ja tuijottaa hajamielisenä horisonttia. Kojusta ostettu gulassi on ehtinyt jo jäähtyä, mutta ei hänellä toisaalta ollut nälkä alunperinkään.

   “Sydänsuruja?” Riadne istahtaa miehen viereen, mutta soveliaan matkan päähän.

   “Niitäkin”, Ades hymähtää.

   “Sinun melankoliasi on kiinnittäisi varmaankin kaikkien entisten tyttöystäviesi huomion kymmenen kilometrin säteellä”, Riadne pudistaa huvittuneesti päätään.

   “Sinä olet ainoa sellainen kymmenen kilometrin säteellä”, Ades vastaa kuivasti.

   “Siitä riippumatta. Yritähän nyt piristyä.”

   “Minä vartoin hänet.”

   Riadne hätkähtää ja on vähällä pudota. Ades tarraa kiinni naisen käsivarresta.

   “Mitä flegethonia?” nainen kiroaa.

   “Sephone resonoi jo ennen varttamista. Tiedät, miten harvinaista se on, ja -”

   “Et voi varttaa jotakuta ikijuureen vain siksi, että haluat luoda telepaattisen yhteyden häneen. Oletko hullu?”

   “En tietääkseni”, Ades hymähtää. “Mutta saatoin kieltämättä ajatella vähän sumeasti silloin, kun tein päätöksen. Sephone vaikutti minuun sen verran vahvasti, että -”

   Riadne nostaa kätensä pystyyn. “Säästä minut yksityiskohdilta, pyydän.”

   “Entä jos hän kertoo tästä kaikesta omassa maailmassaan?” Riadne kysyy hetken hiljaisuuden jälkeen.

   “Sephone on sisintään myöten tutkija, joten siinä mielessä pelko on aiheellinen. Mutta minä…” Ades tekee kädellään pikkuruisen eleen. Riadne pyöräyttää silmiään.

   “Ensin vartat jonkun ikijuureen ja sitten vielä peukaloit hänen mieltään. Ei ihme, että hän lähti.”

   “Vain tässä asiassa. Minun oli varmistettava, ettei hän ole vaaraksi.” Ades haroo hiuksiaan. Hiekanruskeat hiukset ovat jo valmiiksi sotkussa unettoman yön ja aallonmurtajan harjalla istumisen jäljiltä.

   “Sinä olet välillä käsittämättömän typerä”, Riadne huoahtaa. “Mikset ikinä kysy minulta neuvoja näissä asioissa?”

   “Koska sinä olet aina oikeassa ja sitten pääset taas muistuttamaan minua siitä?”

   “Huono syy olla kysymättä”, Riadne nauraa. “Mennäänkö jonnekin lämpimään? Minulle alkaa tulla kylmä.”

   “Maistuisiko gulassi?” Ades ryhdistäytyy ja yrittää hymyillä.

   “Tuo sinun on jo melkein jäässä. Kiitos ei.”

   “Ajattelin kyllä uutta annosta. En minä nyt sentään noin toivoton ole”, mies huomauttaa loukkaantuneena.

   “Et ihan”, Riadne myöntää. “Mutta melkein.”

*

Calypson kujat ovat sokkeloisia, mutta Riadne tuntee ne kaikki. Ades on jo aikaa sitten oppinut olemaan kyselemättä määränpäätä. Riadne on matkaopas, joten hän nauttii siitä, että saa yllättää seuralaisensa. Nytkin nainen kävelee määrätietoisesti eteenpäin. Punainen takki muodostaa leimuavan kontrastin sinertävien katuvalojen viileydelle.

   “Ethän urki?” Riadne pysähtyy laskemaan tyhjän gulassikulhon kierrätinkoloon ja vilkaisee Adesta syyttävästi.

   “En”, mies hymähtää.

   “Hyvä.” Riadne kiihdyttää askeliaan.

   Riadne pysähtyy Jääkatedraalin ulkopuolelle. “Minulla on nykyään yöavain. Se on oikeastaan tarkoitettu vain turistiryhmiä varten - tiedäthän, esimerkiksi hekatelaisia varten, hehän eivät liiku päiväsaikaan - mutta ajattelin tehdä poikkeuksen sinun vuoksesi.”

   “Minä en juuri perusta katedraaleista tai pyhäköistä. Pidän mielellään jumalasuhteeni erossa monumenteista tai muistomerkeistä.”

   “Siksi juuri. Sinun pitää nähdä tämä paikka yöllä. Se on hirvittävän kaunis”, Riadne työntää avaimen massiiviseen, rautaheloitettuun oveen. Se aukeaa kirskuen.

   Ades astuu sisään pimeään eteishalliin. Ikijuuren kärhät kierävät mustia marmoripylväitä ja luovat himmeää valoa hohtavan riimuverkoston. Riadne tarttuu Adeksen käteen - ele on yksinkertainen ja helppo, tottumusta ja vuosien yhteyttä - ja johdattaa miehen eteenpäin.

   Jääkatedraalin suuren salin läpi virtaa Lethe, yksi Calypson viidestä joesta.Tumman veden pinnasta heijastuvat ikijuuren kirjomat kuviot katedraalin katossa ja seinissä: kuin himmeitä tähtisumuja, joissa oksakohdat erottuvat tähtinä. Vesi solisee, pikkuruiset vahakynttilät palavat siellä täällä. Hengitys höyryää; jääkatedraalissa on aina kylmä.

   “Täällä on kaunista”, Ades myöntää.

   “Ja hiljaista”, Riadne kuiskaa vastaukseksi. Silloin Adeskin huomaa sen: ajatustensa täydellisen yksinäisyyden. Muiden mielien jatkuvat kahina ja suhina niiden hipaistessa hänen omaansa on poissa, Calypson öinen raukeus ja uneliaisuus on jäänyt katedraalin ovien ulkopuolelle.

   “Kuinka?” Ades kysyy.

   “En tiedä. Se on mysteeri. Historioitsijat painiskelevat kysymyksen kanssa aina tasaisin väliajoin, mutta toistaiseksi kukaan ei ole löytänyt yksiselitteistä vastausta. Ehkä se johtuu ikijuuresta - ehkä se jostain syystä haluaa pitää tämän tilan suljettuna, hiljaisena. Ehkä katedraali on rakennettu siten, ettei se resonoi lainkaan. Minustakin se on aika kiehtovaa, vaikka en osaakaan kuvitella, miltä se tuntuu sinusta. Tulen tänne usein öisin ihan vain siksi, että hiljaisuus on niin syvää. Saan olla yksin ajatusteni kanssa.”

   “Minä en tunne edes sinua”, Ades sanoo hämillään. “En erota mielesi rajoja lainkaan.”

   “Ajattelin, että se voisi tehdä sinulle hyvää. Yksinäisyys, tarkoitan. Sinä olet niin harvoin oikeasti yksin.”

   “Minä olen jatkuvasti yksin”, Ades protestoi, mutta tietää, mitä Ariadne tarkoittaa. Calypson hälinä kantautuu aina tutkimusasemalle asti: ajatusten sorina, yhteen punoutuneet tunteet, yksityisimmätkin keskustelut. Adeksen salaisuus, jonka Riadne tuntee, koska oli osa miehen elämää jo ennen kuin salaisuutta olikaan. Riadne on yksi salaisuuden ensimmäisistä loimilangoista, langoista, joista koko Calypso nykyään koostuu.

   “Miten paljon sinä tunnet?” Riadne kohottaa kulmaansa.

   “Viimeksi kun yritin erottaa maantieteellisiä etäisyyksiä ajatusten avulla, kaukaisin havaintoni tuli Styksin alajuoksulta”, Ades hieroo ohimoitaan ikään kuin asian pelkkä ajatteleminen saisi hänen päänsä kipeäksi.

   “Se on satojen kilometrien päässä.”

   “Minä tiedän. Olin hereillä maantiedon oppitunneilla, toisin kuin sinä.”

   “Olisin ollut, jos niillä olisi joskus oppinut jotain mielenkiintoista”, Riadne näyttää kieltään.

   “Oli miten oli”, nainen jatkaa, “minä ajattelin lähteä nukkumaan. Sinun kannattaisi kuitenkin jäädä vielä tänne, ainakin hetkeksi. Minusta tuntuu, että mitä vahvemmaksi kasvat, sitä yksinäisempi olet - ja sitä vähemmän oma itsesi. Olet niin epätoivoinen, ettet enää ajattele selvästi. Ja Sephonen varttaminen…”

   “Minä tiedän”, Ades parahtaa. “Minä tiedän. Minä en ajatellut sitä. Ja nyt hän joutuu palaamaan tänne, elämään loppuikänsä kylmässä ja pimeässä ja tämä ei ole hänen maailmansa, mutta mitä minä olisin voinut tehdä toisin? Sinä et käsitä millaista se on, millaista on saada jotain sellaista hetkeksi, vaikka sitten vain aavistus, ja -”

   “Kyllä minä käsitän”, Riadne keskeyttää tyynesti. Nainen vilkaisee pientä arpea vasemmassa nimettömässään.

   “Olen pahoillani”, Ades huoahtaa. “Minä en…”

   “Ei se mitään. Olen tarkoituksella ollut puhumatta siitä sinulle. Tiedän, että jos antautuisin katkeruuden tai muistojen valtaan sinun seurassasi, ottaisit sen kaiken omaksesi. Ja lopulta se kaikki on kuitenkin jo ohi. Thes on lähtenyt ja siinä kaikki.”

   “Hänkin palaa. Kaikkien meidän täytyy, tahdommepa sitä tai emme.”

   “Tiedän. Kerran vuodessa, muutamaksi kuukaudeksi. Mutta ei koskaan minun luokseni. Sidon edelleen punaisen langan ikkunaani silloin kun Styks jäätyy ja irrotan sen vasta kun kevätsanat luetaan. Mutta Thes ei palaa.”

   “Olen pahoillani”, Ades toistaa.

“Älä ole. Tämä ei ole sinun tarinasi. Minä toivon, että se päättyy paremmin.”

“Ehkä”, Ades huokaisee. Mies tuijottaa ikijuuren sanatonta kirjoitusta seinissä, ajattelee sen yhteen sitomia ja erityisesti Sephonea, joka ei edes tiedä vielä. Ajattelee tekoaan ja sen valtavuutta, peruuttamattomuutta. Ja ensimmäistä kertaa, jäätyään todella yksin ajatustensa kanssa, hän oikeasti katuu.
« Viimeksi muokattu: 22.08.2019 23:22:08 kirjoittanut Nevilla »
if I don't follow my heart this time
I'm gonna forget what this life is all about
I'm gonna take that path I'm going in on my own
I'm gonna take that fear and wear it like a crown

Naela

  • Jahkailija
  • ***
  • Viestejä: 88
Vs: Talven huoneet, K-11, 5/45
« Vastaus #7 : 27.08.2019 10:41:34 »
Aluksi on pakko nostaa esiin eräs kohta, johon tällä kertaa jäin kiinni tavallista pidempään:
Lainaus
Jos joskus päätät palata, voin viedä sinutkin katsomaan althaaneja, Ades ajattelee Sephonelle.
Erityisesti käyttämäsi verbi ajattelee. Korostaa kivasti sitä, että Ades ja Sephone käyvät keskustelua nimenomaan ajatusten välityksellä eivätkä puhuen. Se tekee heidän suhteestaan erilaisen, erityisen.

Samalla aloin miettiä ihan yleisesti, millaista ajatusten lukeminen oikeastaan on ja miltä se kummastakin osapuolesta tuntuu. Onko kyse enemmänkin kuuntelemisesta kuin lukemisesta? Onko tunne molemminpuoleinen, vai voiko toisen ajatuksia salakuunnella? Tähän ehkä viitattiin tekstin lopussa, kun Ades ajattelee kaikkea sitä hälinää ja jopa niitä yksityisiä keskusteluja, jotka hänen korviinsa (mieleensä?) kantautuvat. Olisi varmasti todella raskasta kuulla kaiken aikaa jonkun toisen ajatuksia ja keskusteluja päänsä sisällä, joten ymmärrän hyvin, miksi Ades viihtyy Jääkatedraalissa. Huomaavaista Riadnelta viedä hänet sinne.

Toinen huomioni kiinnittänyt seikka liittyy Jääkatedraalin kuvailuun. Riadne käytti siitä sanoja "hirvittävän kaunis", mikä herätti minussa tunteen vähän aavemaisesta ja pelottavasta, mutta myös henkeäsalpaavan kauniista paikasta. Hassua, miten kahdella lähestulkoon vastakkaisen merkityksen omaavalla sanalla voi luoda noin voimakkaan mielikuvan.

Sitten ovat vielä Adeksen motiivin Sephonen varttamisen suhteen. Jotenkin tämän osan luettuani minulle jäi sellainen fiilis, ettei lukija tiedä vielä koko totuutta. Mikä on perimmäinen syy varttaa Sephone yleisen käytännön vastaisesti, vai onko niitä useita? Miksi Ades kertoi teostaan Riadnelle? Ehkä saamme vielä tietää.

Täällä siis ollaan edelleen, innokkaasti odottamassa seuraavaa osaa :)

- Naela

hiddenben

  • ***
  • Viestejä: 786
    • H.E.R. – Things In Focus
Vs: Talven huoneet, K-11, 5/45
« Vastaus #8 : 08.09.2019 12:05:15 »
Ah, vihdoinkin sain luettua nämä esinäytöksen jälkeen tulleet osat! Aluksi vastustelin, koska kokonaispituus kauhistutti, mutta miten tähän tarinaan voikin uppoutua helposti! Luin eilen illalla kaikki ilmestyneet osat paitsi kaksi viimeistä, jotka sain nyt luettua. Tykkään ihan mielettömästi siitä, miten tässä monen hahmon tarinaa rakennetaan samanaikaisesti. Se luo jotenkin jännitystä lukijassa, koska tässä tulee tunne siitä, että kirjoittaja valmistelee jotain suurempaa. Mietin jo, miten kaikkien esitellyjen hahmojen kohtalot ehkä tulevat kietoutumaan toisiinsa – tavalla tai toisella.

Tähän asti olen tykästynyt paljolti kaikkiin hahmoihin, joita tässä on esitelty. Ehkä Ades on vaikein hyväksyä, koska tällä on kaikkien vahvuuksien lisäksi myös suuria heikkouksia ja Sephonen huijaaminen ikijuuren luo tuntui väärältä. Toisaalta Ades on hahmona myös tästä syystä erittäin kiinnostava, varsinkin tämän viimeisen luvun avatessa miehen ajatuksia ja tuntemuksia. Erityisesti katumus tuntui aidolta, puhtaalta, ja uteliaisuutta herättävältä tunteelta. Mitä näiden kahden välillä tapahtuu seuraavaksi?

Erityisesti innostuin Dikhestä ja Orfeuksesta! Odotan hurjan suurella mielenkiinnolla, mitä kaksikon välillä tapahtuu ja minne Dikhe päätyy. Muutenkin kyseisen luvun loppu oli aivan todella hyvä, kiinnostusta ja innostusta herättävä. Ylipäätänsä näistä osista, mitä tähän asti on ilmestynyt, olen pitänyt erityisesti Dikhestä ja Orfeuksesta kertovasta osasta (Orfeus vaikuttaa sympaattiselta, mutta haluaisin vielä tietää hänestä enemmän ennen kuin teen päätökseni) ja siihen liittyvästä toiminnasta, sekä Lasikaupungin tapahtumista. Niihin oli ehkä helpoin uppoutua ja rakentaa mielessä oma versio kyseisistä paikoista ja tapahtumista.

Tämä oli tällainen hahmopainotteinen kommentti. Ehkä seuraavalla kerralla keskityn johonkin muuhun ;)
lemon trees don't make a sound
'til branches bend and fruit falls to the ground