Originaalit > Pergamentinpala

Kaiken huumassa | K11 | ficletsarja Sam Smithin The Thrill Of It All -albumin kappaleista | 14/14 | epilogi 22.11.

(1/4) > >>

Kelsier:
Ficin nimi: Kaiken huumassa
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: K11 (osassa S)
Tyylilaji/Genre: draama
Haasteet: Finikesän kaiken maailman tekstejä viikko 7 Kartat ja reitit, Orginaali10#4 (prologi kuuluu haasteisiin. tuleviin osiin tulee omat haastehuomautukset)

A/N: Katsotaan kuinka ficletsarjan kirjoittaminen minulta onnistuu. En ole vielä kirjoittanut sarjaa kokonaan, mutta alustavat suunnitelmat kaikista luvuista on tehty. Otsikossa mainitut 14 lukua sisältävät prologin ja epilogin eli numeroituja lukuja tulee vain kaksitoista. Jokainen ficlet on saanut inspiraatiota yhdestä The Thrill Of It All -levyn biisistä, mutta inspis voi olla mitä vain kirjaimellisesta hyvin nimelliseen, en rajoita itseäni tämän suhteen. Kehystarinan on tarkoitus liittää luvut toisiinsa eli niihin ei näillä näkymin tule yhtenäistä juonta.
Prologin inspis kappaleena on Palace (kuuntele)

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Prologi: Mielenpalatsi

Muistan yhä kuinka istumme luokkahuoneessa silmät kiinni ja kuulemme askeleet, kun mestari kävelee ympäriinsä pulpettien välissä. Silmiäni särkee, koska painan luomia yhteen niin lujaa. Harjoittelimme luomaan mielenpalatsia Iliaan avulla. Se on alkeisharjoitus, sillä lähes kuka tahansa voi oppia eepoksesta pitkiä pätkiä ulkoa. Itseasiassa me – minä ja oppilastoverini – olimme tehneet juuri niin. Yritän rakentaa huonetta toiselle laululle, kun mestari tökkää minua olkapäähän ja yritelmäni murentuu palasiksi. Vetäydyn irti muistostani, jossa oppitunti jatkuu ikuisesti.

Opin myöhemmin hyvin taitavaksi mielenpalatsin rakentajaksi. Se on kuin piirtäisi karttaa. Huoneessa olevat tavarat vastaavat maaston muotoja, huoneet taas kyliä ja kaupunkeja, huoneryppäät läänejä. Nyt, kun olen paossa ja piilossa ullakolla, josta näkee ulos vain viiruisesta ikkunasta, minulla on ollut aikaa ratsata elämäni aikana luomiani huoneita. Nuo pikkupoikana Iliaalle tehdyt huoneetkin ovat vielä olemassa, mutta ne ovat pölyisessä kellarissa enkä mielelläni mene sinne yskimään. Päässäni on olemassa suuren suuri kartta, jossa näkyvät kaikki mahdolliset reitit, joita palatsissani voi kulkea.
 
En ole koskaan ymmärtänyt muiden taikurien halua briljeerata sillä, että heidän mielenpalatsissaan on lukemattomia salakäytäviä ja –ovia. Mestari kehotti meitä aina yksinkertaisuuteen. Toverini Thomas tapasi lukea seikkailukirjoja ja yritti siksi tunkea mahdollisuuksia juonille myös muistiinsa. Mestari antoi hänelle ympäri korvia ja sanoi meille muille, että muistin tehtävä on muistaa eikä olla mikään jännitysnäytelmä. Sieltä löytyvät asiat ovat itsessään tarpeeksi dramaattisia.

Kuljeskelen mieleni käytävillä kartta kädessä miettien minne menisin tänään. Todellisessa maailmassa sataa, pisarat ropisevat kattoon. Selkeällä säällä näen ikkunasta läheisen supermarketin kyltit. Vielä muutama kuukausi sitten kävin siellä itse, nyt en uskalla enää. Ystävällinen piilottelijani hoitaa ostosten teon puolestani. Pohdin hajamielisesti mihin huoneeseen olenkaan tallettanut kaupan tervehtijään liittyvät muistot. Reitti muotoutuu hitaasti kuvitellulle karttapaperille.

Haluat ehkä tietää miksi vietän vuorokauteni tomuisella ullakolla, josta en enää uskalla tulla pois. Taikuri, joka tietää liikaa ei ole suosittu ja taivas tietää, että minä tiedän – muistan – aivan liikaa. Tuntuu kuin olisi vain silmänräpäys siitä, kun mielenpalatsiani ylistettiin, sille annettiin aplodeja ja minä esittelin sitä kuin mitäkin näyttelyeläintä. Kaikki se hybris koitui kohtalokseni, kun minut leimattiin petturiksi taikurien joukossa. Entiset ystäväni kääntyivät minua vastaan ja kun minut väistämättä löydetään aiemmin selkääni taputelleet luihut katkaisevat kaulani.

Koska tulevaisuuteni on synkkä, haluan jäljellä olevat päiväni muistella miellyttäviä asioita. Niitä kohtaamisia, joista olen oppinut todellisuudessa eniten. Tosin moni varmaan kutsuisi näitä kohtaamisia pikemminkin vakoiluksi, sillä harva talletettujen muistojeni henkilö tietää minun olleen läsnä. Olen yhtä taitava muuttumaan näkymättömäksi kuin rakentamaan mielenpalatsia. Se on toinen erityistaitoni taikurina. Ilmana oleminen on vaikeaa ja siinä kadottaa helposti sielunsa kartan ja reitin takaisin ruumiiseensa.

Mestari oli oikeassa siinä, että mielenpalatsi on itsessään, siellä säilytettävien muistojen kanssa, tarpeeksi vaikuttava. Monet mieleeni säilötyt asiat ovat satuttaneet minua ja muita enemmän kuin voin kuvitella. Toivon kuitenkin, että näistä, joita nyt jaan olisi opetuksesksi – ja jos ei ole niin ainakin pimeän illan viihdykkeeksi.

Kelsier:
Ficin nimi: 1. luku: Hyvästien hyvä puoli
Ikäraja: S
Inspiskappale: Too Good At Goodbyes (kuuntele)
Haasteet: Orginaali10 #4

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


1. Hyvästien hyvä puoli


Sunny Side Up –markettien palveluprosessi alkaa siitä, kun asiakas astuu sisään ja päättyy, kun hän ajaa tyytyväisenä pois parkkipaikalta. Koulutusmateriaali vakuutti meille, että prosessin osana oleminen on mahtavaa. Tietenkään sei ei maininnut, että tervehtijä-hyvästelijän pitää olla hymyilevänä ovella kello kahdeksan aamulla, vaikka sataisi pikku-ukkoja. Joka tapauksessa kaverit kannustivat minua hakemaan tätä työtä. ´Sä olet pro, mitä tulee hyvästelemiseen´, ne sanoivat. No, minä olen, mitä sitä kieltämään. Hyvästeissä on tasan yksi hyvä puoli ja se on, etää itse sanot ne. Paskaa sataa niskaan enemmän tai vähemmän, jos joku muu ehtii ennen sinua. Pahinta on jättää hyvästi roikkumaan, jolloin kukaan ei pääse eteenpäin.

Siispä minä seison marketin eteisaulassa rinnassani nimilappu, jossa lukee ”Hei, minä olen Tim” ja päälläni Sunny Side Upin vaaleansininen t-paita, jota koristaa ylisuuri aurinkologo. Kasvoillani on geneerinen viehättävä hymy, jota likkeessämme asioivat vanhat rouvat rakastavat. Lähin pomoni saa kuulemma runsaasti hyvää palautetta minusta juuri näiltä leideiltä. Ehdin työni ohessa pohtia paljon kaikenlaista. Se, että osaa sanoa hei sisääntulijoille ja näkemiin ulosmenijöille, ei katsokaas vaadi valtavasti aivokapasiteettia. Elämäni hyvästit ovat kovettaneet minua. Sen tähden jotkut kutsuvat minua ”siksi tyypiksi, joka jättää”. Nuo suunpieksäjät vain tapaavan unohtaa, etten minä ole mikään sängystä sänkyyn hyppivä pettäjä, vaikka se taka-ajatus heidän äänenpainoissaan onkin.

En ole koskaan parisuhteessa ollessa maannut muun kuin sen parisuhteen toisen osapuolen kanssa. Kerran kyllä sinkkuna harrastin seksiä tytön kanssa, jolla oli poika ystävä, mutta sen asian selvitä sitten Jumalan kanssa viimeisellä tuomiolla, jos sellaista tulee ja jos ei tule niin jääpähän helkkarin mielenkiintoinen keskustelu käymättä. Joka tapauksessa mutsin jouduin hyvätelemään seitsemän vuotiaana, kun se meni uusiin naimisiin. Hyvä, jos se muistaa nykyään syntymäpäiväkortin lähettää, uusi perhe on paljon minua kiinnostavampi. Vaikka kävin pienenä säännöllisesti äidin luona niin tiesi jo silloin olevani kakkossijalla. Vaikka sain joululahjoja ja minut otettiin mukaan matkoille, se tehtiin siksi, että niin oli tasa-arvoista tehd’, ei siksi, että minua olisi rakastettu tai mukaan haluttu. Se oli nuorelle pojalle kova paikka, jota isä yritti parhaansa mukaan pehmittää.

Toiset minut kai lopullisesti kovettaneet hyvästit jätti Lynne, ensimmäinen rakkauteni, joka eräänä kauniina päivänä vain kylmästi ilmoitti, että tämä päättyy nyt tähän. Itkin silloin kaikki kyyneleeni Lynnen edessä ja rukoilin, että se jäisi. Nykyään, kun hyvästelen minulta ei heru nyyhkytyksiä. Toisaalta en toivo, että vastapuoleltakaan niitä valuu. Olen tullut siihen tulokseen, että minun suustani tuleva hyvästi voi olla kaikkea muuta, mutta ilkeä se ei koskaan ole. Katselen rakastuneen näköistä nuorta paria, joka kävelee ostoskasseineen ohitseni ulos ja jopa heilautan heille kättäni.

Heidän perässään maleksii omine tavaroineen se outo pitkä ja laiha miekkonen, joka alkoi käymään säännöllisesti puoli vuotta sitten. Hänen vaatteensa ovat jotenkin vanhanaikaiset ja toivotankin hänelle aina hyvää vointia hyvästien sijaan. Hän hymyilee minulle joka kerta.

Kelsier:
Ficin nimi: 2. luku: Kolme pientä sanaa
Ikäraja: S
Inspiskappale: Say It First (kuuntele)
Haasteet: Orginaali10 #4, Finikesän Kaiken maailman tekstejä viikko 10 Keskeneräisyys ja valmiiksisaattaminen

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


2. luku: Kolme pientä sanaa


Tapasin Jamesin odottaessani parasta ystävääni Lisaa tutun ostoskeskuksen kulmilla. Hän rullalautaili joidenkin omien kavereidensa kanssa. Koko porukka oli hyvän päivän tuttujani, mutta he eivät juurikaan kiinnostaneet minua silloin. James tuli kuitenkin luokseni ja kysyi flirttailevasti mikä kauniin tytön nimi on. Muistan tuhahtaneeni, että kyllä hänen pitäisi se tietää, olimmehan me tavanneet ennenkin. James valitteli, että oli tyhmä kun oli mennyt unohtamaan, joskin hänen itsevarma hymynsä söi jonkin verran sanojen uskottavuutta. Hän seisoi edessäni hikisenä ja komeana ja oli taatusti aiemminkin yrittänyt iskeä tyttöä samalla tavalla. No, joka tapauksessa hän pyysi minua treffeille tivoliin, minä suostuin syystä tai toisesta ja noiden treffien jälkeen me aloimme seurustella.

Nora on varovainen kunnon tyttö. Sellainen tyttöystävä, jonka jokaiset vanhemmat toivovat poikansa jonakin päivänä tuovan kotiin. Minä taas olen muiden mielestä kapinallinen paskapää. Paskapää kyllä, mutta itse en koskaan ole ajatellut kapinoivani, minä vain olen holtiton perusluonteeltani. Jos juon itseni känniin se tarkoittaa, että halusin testata tuleeko alkoholista X samanlainen känni kuin alkoholista Y pikemmin kuin että näyttäisin yhteiskunnalle keskisormea. Nora kutsuu kokeitani taliaivoisiksi. Ehkä kunnollinen perhe olisikin saanut minut ruotuun, mutta hippihenkiset vanhempani lähinnä ruokkivat ylimielisyyttäni kaikella kasvatuksellansa. Ihastuin Noraan siksi, ettei hän heti ensimmäisenä iltana sanonut rakastan sinua kuten monet muut deittini aiemmin.

On aurinkoista ja puistossa on alkukevään vilpoisuudesta huolimatta aika paljon ihmisiä. Nora ja James istuvat yhdellä penkillä niin, että ruohokenttä jää heidän selkiensä taakse.

”Haluatko palan?” James kysyy heilutellen suklaapatukkaansa.

Se on lakritsanmakuinen ja hänen vanhempansa ovat ostaneet sen jostain ekokaupastaan.

”En tajua miten voit syödä noita. Ne maistuvat hirveille”, Nora tuhahtaa.

James kietaisee kätensä rennosti hänen ympärilleen. ”Kultaseni, nämä ovat luomutuotteita. Tiedäthän sinä ilmastonmuutoksesta? Minä autan pelastamaan maailmaa.”

Nora tökkää poikakaveriaan kylkeen. ”Et sinä mistään sellaisesta välitä. Jos välittäisit, popsisit porkkanoita etkä suklaata.”

James yrittää näyttää loukkaantuneelta, mutta kasvot sulavat väkisin ilkikuriseen hymyyn.

James toi Noran tänne tietystä syystä. Hän haluaisi sanoa tytölle rakastavansa tätä. Hänestä tuntuu, että he ovat itse asiassa kierrelleet asiaa jo hyvän aikaa ja miettineet kumpi sanoisen nuo kolme pientä sanaa ensin, mutta silti häntä pelottaa. Keskeneräisyys ei sovi hänen luonteelleen silloin, kun hän on jotain päättänyt. Entä jos Nora torjuukin hänet? Jos hän ajatteleekin olevansa liian nuori sanomaan mitään ´tykkään susta niin että halkeen´ –tapaista vakavampaa. Hänen ei pitäisi hermoilla turhaan, koska Nora ei satuttaisi häntä tarkoituksella. Ja silti hänen kämmenensä hikoavat ja hän yrittää peittää epävarmuutensa ylimielisyyteen ja virnuiluun. Mistä hän on edes oppinut, että rakkauden tunnustaminen on niin vakava asia. Ei ainakaan kotoa, jossa äidin ja isän motto on make love, not war, tell all you love them (he ovat tehneet oman lisäyksen vanhaan hippisloganiin).

Nora arvaa, että James haluaa jotakin enemmän kuin treffit puistossa. Pojan itsevarmaan julkisivuun hiipii hiusmurtumia. Nora on tuntenut tilanteen luissaan jo kauan. Hän haluaa sanoa minä sinua vain. Eipä olisi kyllä ensitapaamisella uskonut. Jälkeen päin ajateltuna hän oli lähtenyt toisille treffeillekin vain turhamaisuudesta, niin komean ihmisen käsipuolessa kelpasi kuljeskella toiseenkin kertaan. Mutta nyt hän on rakastunut ja valmis sanomaan sen. Hänelle vain kosintaan vastattu kyllä ja alttarilla sanottu tahdon ovat voimakkaampia rakkauden ilmauksia. Hän tökkää ajatuksiinsa vaipunutta Jamesiä uudestaan, jotta poika katsoisi häntä silmiin.

Taivaalle on kerääntynyt pilviä ja näyttää siltä, että keväinen kuuro yllättää pian puistossa olijat. Nora ja James katsovat toisiaan, sitten he sanovat yhteen ääneen:

”Minä rakastan sinua.”

Viereisellä penkillä istuva mies hymyilee ja avaa sateenvarjonsa.

Kelsier:
Ficin nimi: 3.luku: Viimeinen laulu
Ikäraja: S
Inspiskappale: One Last Song (kuuntele)
Haasteet: Orginaali10 4#

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


3. luku: Viimeinen laulu


Tim Mahon selaili aamulehteä. Kadonnut 21-vuotias Jason Dawson. 180 cm pitkä... ymmh, hän ohitti muut tuntomerkit silmäillen. Viimeinen havainto Central-asemalla...., jälleen hän ohitti harhaillen tarkemman ajankohdan. Hänen vaimonsa Marlene oli juuri istuutunut häntä vastapäätä. Naisen pitkä tukka oli valtoimenaan avoimena niin kuin se tapasi olla aina sunnuntaiaamuisin. Jotakin oli jäljellä entisistä hippiajoista. Tim huokasi. Viime aikoina hän ja Marlene olivat riidelleet paljon. Keskiluokkaisuus oli tunkenut kärhensä kaikkiin heidän elämänalueisiinsa ja se rassasi parisuhdetta, joka perustui 60-luvun vapaaseen rakkauteen. Marlene voiteli paahtoleipäänsä yrmeänä, mikä ei lainkaan sopinut yhteen hänen ulkomuotonsa kanssa.

”Mitä sinä tuijotat, Tim?” hän äyskäisi ärtyneesti.

”Näytät kauniilta, pupu. Sitä minä vain.”

Marlene kohautti harteitaan niin, että kiharapilvi pöllähti. ”En ole tänään puputtelu tuulella. Anna minulle alku siitä lehdestä, kun näytät sen jo lukeneen.”

Tim ojensi päivän otsikot ja taloussivut, jonka jälkeen aamiainen jatkui ikävän hiljaisuuden merkeissä. Miten me tähän päädyimme, hän pohti itsekseen. Marlene oli villimpi kuin minä. Isä vastusti avioliittoamme kivenkovaa, mutta on nykyään varmaan tyytyväisempi miniäänsä kuin minä vaimooni, ironista sinänsä. Tim nousi pöydästä ja kantoi astiansa tiskialtaaseen. Hän huuhteli kuppinsa ja lautasensa ja laittoi ne sitten pesukoneeseen. Marlene jäi lukemaan lehteä ja kun Tim ohitti hänet mennäkseen kylpyhuoneeseen, hän huomasi naisen hartioiden rentoutuneen ja tämän jopa nauttivan aamiaisestaan.

Marlene oli tyytyväinen, kun hänen miehensä poistui keittiöstä. Hän ei halunnut tapella tänäänkin jostain mitätättömästä asiasta. Hän piti hiuksiaan auki sunnuntaisin ja silloin tällöin muulloinkin ja siinä oli hänelle hippeyttä ihan tarpeeksi. Marlene arveli Timin ajattelevan sisimmässään, että hän oli hylännyt rakkauden aatteen, mutta se ei ollut totta. Ei asioita vain voinut toteuttaa enää hurjastelle kuten 60-luvulla.

Olihan se ollut hauskaa, mutta nykyään muistoissa oli sitruunankatkera sivumaku. Hän oli rakastanut Timiä kovasti ja rakasti vieläkin, mutta mies oli jumahtanut lapsellisiin ja yli-idealistisiin osiin hippiaatetta. Marlenea harmitti, että he olivat kasvattaneet poikansa aivan liian vapaasti. Oikeastaan koko hänen avioliittonsa tympäisi häntä tällä hetkellä pahanpäiväisesti. Hän kuuli kuinka Tim meni olohuoneeseen ja asettui sohvalle. Ainakin hän sai olla lopun aamiaista rauhassa omissa oloissaan.

Maanantai-ilta oli jo tummunut, kun Marlene palasi töistä kotiin. Hän oli ylpeä paikastaan keskisuuren firman johtoportaassa, vaikka työpäivät venyivätkin usein pitkiksi. Tim oli ehkä jo tullut myös ja heidän olisi lämmitettävä eilisiä tähteitä. Marlene avasi oven ja hänen nenäänsä lehahti saman tien maukas tuoksu. Hän oli tästä hieman ihmeissään, mutta riisui kuitenkin ensin takkinsa ja kenkänsä ja meni sitten salkkuinen keittiöön. Tim ei ollut kotona, mutta sammutetussa uunissa odotti pata selkeästi jälkilämmöissä.

Pöydällä oli lappu, jossa luki: Kulta, syö tästä ja ota itsellesi huomiseksi evääksi mukaan. James on ruokittu. Minun oli lähdettävä iltakeilkalle. Rakkaudella, Tim XOXO PS. Kuuntele ennen nukkumaan menoa soittimessa olevan levyn ensimmäinen kappale.

Marlene oli yhä enemmän kummissaan. Tim ei yleensä järjestänyt näin positiivisia yllätyksiä, pikemminkin päinvastoin. Hän otti padan uunista ja asettui syömään pöydän ääreen kauhottuaan ensin aimo annoksen lautaselleen. Lopetettuaan hän saattoi panna astiat suoraan koneeseen, joka oli näköjään tyhjennetty. Hän täytti eväsrasiansa ja siirsi lopun muhennoksen pienempään kippoon. Marlene meni suihkuun ja asettui sitten pyyhe päässä sohvalle katsomaan muutaman jakson Netflix-suosikkejaan. Tim ei ollut tullut kotiin vielä silloinkaan, kun hän sammutti television ja alkoi käydä yöpuulle. Silloin hän muisti miehensä kirjoittaman lapun. Hän painoi makuuhuoneen cd-soittimen päälle ja törkkäsi playtä. Tumma ja rouhea naisääni täytti pian huoneen. Lady Day, Marlene ajatteli, sama kappale, jonka kuuluessa kosit minua senkin liero. Ehkä meidän liittomme jatkuu vielä hetken Tim, hän pohti juuri ennen nukahtamistaan, et sinä vielä ole menetetty tapaus.

Kelsier:
Ficin nimi: 4.luku: Tekee lähdöstäni (paljon helpompaa)
Ikäraja: S
Inspiskappale: Midnight Train (kuuntele)
Haasteet: Orginaali10 4#

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


4. luku: Tekee lähdöstäni (paljon helpompaa)


Jason tarkasteli asemalla kulkevia ihmisiä. Virta velloi tähän aikaan lähinnä norona, vaikka vilkastuisi kaiketi keskiyönjunan saapuessa. Hän käänsi selkänsä asemalle ja harppoi ratapihalle. Hän taiteili raiteilla pysäköityjen junien välissä. Hän oli aina pitänyt ratapihoista. Sellaiselle hän oli jo pienenä paennut, kun kodin ilmapiiri oli ahdistanut häntä. Nyt kodin ilmasto oli jo monta vuotta ollut suotuisa kiitos paikan vaihdoksen ja äidin uuden miehen. Jason ei vain ollut onnistunut karistamaan isänsä haamua omilta harteiltaan. He olivat luonteeltaan samanlaisia, joskin isän epävakautta oli lisännyt huomattavasti ajoittainen hillitön juopottelu.

Jason sylkäisi ruohotupsuun, joka sitkeästi kasvoi raidepuiden läpi. Yhden tavaravaunun sivuovi oli auki ja hän hyppäsi istumaan lattian reunalle niin, että jalat jäivät roikkumaan ulos. Hän olisi voinut vannoa nähneensä silmäkulmastaan vilauksen nukkuvasta kulkurista vaunun sisällä, mutta todellisuudessa siellä ei ollut ketään. No, mitäpä hän siitä oikeastaan välitti. Jason kaipasi jatkuvaa liikettä, hänen sielunsa oli rauhaton. Erilaista epävakautta kuin isällä, hän ajatteli, turvallisempaa, mutta epävakautta yhtä kaikki. Järjen mukaan hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen heidän perheensä onnellisesta ja seesteisestä elämästä. Ei hän tietysti ollut onneton ja epätyytyväinenkään, mutta halusi jotakin muuta. Ja se oli hänen omastakin mielestään helvetin kiittämätöntä.

Nyt minä karkaan sanomatta mitään, jättäen vain lapun, jossa lupaan ilmoittaa aika ajoin olevani elossa ja käsken olemaan etsimättä itseäni, hän ajatteli katkerasti. Jason oli ratapihan syrjäisimmässä osassa, siellä missä tavarajunia lastattiin ja seuraavat tavarajunat lähtisivät vasta aamuvarhaisella. Työmiehet tulisivat neljän paikkeilla, siis vasta useiden tuntien kuluttua. Jasonia nauratti, sillä ratapihan peränurkassa hänellä oli turvallinen olo, olisi ollut vaikka työntekijät olisivat olleet paikalla. Hänellä oli selkeästi romanttisia mielikuvia junien lähdöistä. Hän ajatteli sotilaita, joille heidän morsiammensa vilkuttelivat nenäliinoillaan. Ellie ei olisi hyvästelemässä häntä ja tytön vanhemmat varmaankin onnittelisivat häntä siitä, että hän oli tehnyt Jasonin kanssa bänät kaksi kuukautta sitten. Se oli kyllä ollut sopuisa ero ja he olivat Ellien kanssa edelleen ystäviä. Nyt Ellie suuttuisi hänelle pahanpäiväisesti muiden lailla.

Jason heittäytyi pitkäkseen vaunun lattialle ja laittoi kädet niskan taakse tyynyksi. Hän tunsi kuinka tikut pistelivät häntä käsiin, mutta puu tuntui myös vaatteiden läpi. Hän huokasi ja sulki silmänsä. Lipunmyyjätyttö oli jutellu hänelle kaikenlaista, kysellyt mitä kuuluu ja miten menee. Jason oli vastaillut jotain puolivillaista, vaikka todellisuudessa tyttö oli antanut hänelle itsetuntobuustia matkaa varten. Hän ei tiennyt miksi oli edes alunperin mennyt ostamaan lipun ihmiseltä, kun sen olisi saanut automaatistakin. Kaipa tyttö oli ollut innoissaan, kun kerrankin palveltavana ei ollut joku huonokuuloinen vanhus, jolle kaikki piti toistaa kymmeneen kertaan.

Kello läheni puolta kahtatoista. Jason liukui kyykylleen maahan ja alkoi tarkastaa reppuaan vielä kerran. Vaihtovaatteita, rahaa eri taskuihin piilotettuna, pankkikortti vielä eri paikkaan piilotettuna, hammasharja ja pyyhe. Hänellä oli mukanaan kännykkänsä, johon hän oli käynyt ostamassa pre-paid –liittymän. Vanhan sim-korttinsa hän oli jättänyt kirjelappusen oheen keittiön pöydälle. Hänen maallinen omaisuutensa oli nyt tässä, mikä oli oikeastaan aika helpottavaa. Hän suuntasi takaisin kohti asemahallia ja toivoi hartaasti, ettei törmäisi siellä keneenkään tuttuun. Hän oli päättänyt häipyä. Ehkä se oli itsekästä ja nuoren miehen typerä päähänpisto. Ehkä hän tekisi kaikille palveluksen.

Jason ei tiennyt vastauksia pohdinnoilleen vielä silloinkaan, kun nousi keskiyönjunan vaunuun numero kolme. Hän ei vilkaissutkaan taakseen, kun juna karisti hänen entisen kotikaupunkin

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu