Kirjoittaja Aihe: Kylmän kesän kylmin päivä, S, Luna Lovekiva, angst, hurt/comfort  (Luettu 4809 kertaa)

Linne

  • ***
  • Viestejä: 696
  • Hämmentynyt pesukarhu
Ficin nimi: Kylmän kesän kylmin päivä
Fandom: Harry Potter
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Linne
Beta: Maissinaksu
Summary: Luna ei käynyt suihkussa. Hän ei pukenut vaatteita. Hän istui sängyllä ja söi kolme päivää vanhaa pizzaa
A/N: tämä on jatkoa Lunasta aikaisemmin kirjottamilleni ficeille, missä kaikki ei mennytkään niin hyvin sodan jälkeen. Aika surumielinen, mutta toivottavasti myös lohdullinen ficci. Toivottavasti viihdyt tämän parissa!


Maanantai

Luna tajusi heti herätessään, että tänään hän ei nousisi sängystä.

Hän makasi vuoteellaan kasvot seinään päin, Satiini hänen ja seinän väliin käpertyneenä. Kissa lämmitti ja sen kehräys peitti Lunan vatsan kurinan alleen.

Minuutit tikittivät. Oli maanantai ja ihmiset kaikkialla Lontoossa hänen ympärillään olivat matkalla töihin, kouluun, jonnekin. Pian he alkaisivat suunnitella lounasta tai aikaista kotiinlähtöä.

Lunalla ei ollut mitään paikkaa missä olla. Ei ollut muuta kuin ministeriön maksama pieni korvaus jolla hän maksoi asuntonsa vuokran, kissanruuat ja ne satunnaiset ateriat, joita hän joskus muisti kotiinsa tilata.

Onneksi hänellä oli vielä kissanruokaa ja teetä. Kissat piti ruokkia, ja vaikka hän oli luopunut paljosta, teestä hän ei pystynyt luopumaan. Ihan kohta hänen pitäisi nousta, kaataa raksuja kissojen kuppiin ja naksauttaa teekeitin päälle. Mutta ei ihan vielä.

Silkki hyppäsi sänkyyn ja painautui Lunan selkää vasten. Sen kehräys sai Lunan melkein unohtamaan maailman asuntonsa ulkopuolella.

Kun hän oli venyttänyt väistämätöntä niin kauan kuin pystyi, hän nousi vastahakoisesti istumaan ja veti peiton harteilleen. Nopeasti, ennen kuin sängyn lämpö ja kissojen kehräys saisivat hänet muuttamaan mielensä, hän nousi sängystä ja rahjusti asunnon pieneen keittonurkkaukseen.
Vedenkeitin naksahti, raksut rapisivat kun hän kaatoi niitä kulhoon. Kissat tulivat syömään, eivätkä tuntuneet välittävän vaikka tarjolla oli taas samaa ruokaa. Luna täytti niiden vesikupin ja oli onnellinen siitä, että se pitäisi tehdä uudelleen vasta seuraavana päivänä.

Kaapista löytyi vielä paketillinen teepusseja. Luna tiputti yhden mukiin, jota oli käyttänyt vasta kahdesti ja huomasi samassa paketillisen keksejä, joita Harry oli tuonut viime vierailullaan. Ne eivät olleet inkivesiliskoja tai noidansauvoja, mutta ne olivat ruokaa ja niin paljon kuin Luna sitä inhosikin, hänen kehonsa tarvitsi edelleen polttoainetta.

Hän nappasi kaksi keksiä ja laittoi ne tyhjän kiinalaisen noutoruokapakkauksen päälle. Hänellä oli vain kaksi lautasta ja kumpikin oli jo niin likainen, ettei niiden vihreää pintaa juuri näkynyt.

Hän oli hankkinut lautaset tavaratalosta melkein heti muutettuaan asuntoon. Hän oli hiippaillut hyllyjen välissä kuin varas, jatkuvasti olkansa yli vilkuillen, odottaen hetkenä minä hyvänsä näkevänsä kuolonsyöjän selkänsä takana, valmiina raahaamaan hänet takaisin kellariin.

Teen hautuminen kesti kaksi minuuttia. Kaksi piinallista minuuttia raksujen rapinaa kissojen hampaissa, jääkaapin hurinaa, likaisia astioita tiskialtaassa. Kaksi minuuttia aikaa muistojen hyökkäykselle.

Hän pääsi melkein sataankahteenkymmeneen, kunnes ei kestänyt enää. Hän nappasi teepussin mukista ja viskasi sen roskakoriin, joka oli niitä jo puolillaan, nappasi mukin ja keksit ja melkein juoksi takaisin vuoteelle. Hetkellinen paniikki pysäytti hänet, kunnes hän muisti käyttäneensä kissojen vesikupin ja saattoi siten paeta loppupäiväksi vuoteen suojiin.

Peitteissä oli vielä kissojen lämpöä jäljellä. Luna veti ne päälleen, otti kulauksen teetä ja avasi pikkuruisen televisionsa. Sieltä tuli uusinta sarjasta, jonka hän oli nähnyt jo monta kertaa ja hän rauhoittui.

Muistot Malfoyn kartanon kellarista ja kouluvuosista häipyivät takaisin mielen perukoille. Hän oli taas turvassa.


Tiistai

Luna heräsi kissan kieleen poskellaan. Silkki nuoli hänen kyyneleitään ja kehräsi kuin vanhan jästiauton moottori.
Luna käpertyi palloksi ja rutisti kissaa rintaansa vasten. Tyyny kastui kyynelistä.

Hän oli säälittävä. Kaikki muut olivat päässeet jaloilleen sodan jälkeen, alkaneet opiskella tai hankkineet työpaikan. Hän sen sijaan vietti päivänsä katsomalla vanhoja jästielokuvia ja syömällä muroja suoraan pakkauksesta.
Hän ei ollut pystynyt menemään edes oman vuosikurssinsa päättäjäisiin. Moni oli lopettanut koulunkäynnin kuuteen, vuoteen kuten Luna itsekin, mutta silti melkein kaikki vuosikurssilaiset olivat osallistuneet juhlaan, jossa syötiin tupapöytien ääressä viimeisen kerran, juhlittiin sodan loppumista ja surtiin sen uhreja.

Luna ei ollut edes harkinnut menevänsä. Ajatus pitkästä pöydästä, jonka ääressä hän oli istunut aina yksin, sai hänet käpertymään palloksi kun Harryn kerrottua hänelle valmistujaisista. Harry oli jättänyt asian sikseen, mutta tullut vielä samana iltana käymään, tuonut pizzaa ja kasan videovuokraamosta haettuja komedioita. Hän oli lähtenyt vasta, kun Luna oli nukahtanut.

Luna oli kiitollinen. Hän ei ollut ollut koskaan ihastunut Harryyn, mutta oli jo kouluaikoina tuntenut kipeästi eron heidän välillään. Harry oli ollut erilainen, kuten Lunakin, mutta oikealla tavalla. Harry oli ollut ihailtu ja arvostettu, kun taas kukaan ei ollut halunnut edes istua Lööperin vieressä.
Harry oli ainoa syy, miksi hän oli pystynyt menemään Draco Malfoyn oikeudenkäyntiin. Poika oli istunut hänen vieressään koko oikeudenkäynnin ajan ja koskettanut näyttävästi arpeaan joka kerta, kun joku tuomareista oli näyttänyt pohtivan voisiko Valittua käskeä poistumaan salista. Sen jälkeen he olivat tavanneet ison joukon Albuksen Kaartista Vuotavassa Noidankattilassa, ja Ron oli tilannut Lunalle tuopillisen olutta.

Luna pystyi edelleen maistamaan oluen karvaan maun. Se maistui katkeruudelta.


Keskiviikko

Tänään oli hyvä päivä, Luna tiesi heti herätessään.

Hän avasi silmänsä, kun auringon ensimmäiset harmaat säteet onnistuivat hiipimään verhojen läpi ja kutittivat hänen kasvojaan. Aamun ensimmäiset tunnit olivat aina parhaat: kaikki muut nukkuivat ja hän sai olla rauhassa, piilossa katseilta.

Hän nousi rivakasti sängystä, napsautti vedenkeittimen päälle, lisäsi raksuja kissojen kuppiin ja löysi kaapin perältä avaamattoman märkäruokatölkin. Kissat maukuivat, kun hän kaatoi sen kuppiin ja syöksyivät sitten ruuan kimppuun kuin kuolleen kanan löytäneet thresthalit.

Luna meni vaatekaapilleen ja löysi sieltä puhtaan paidan, puhtaat housut ja vielä puhtaat alusvaatteetkin. Jos hän uskoisi johonkin jumalaan, hän kiittäisi heitä Hermionesta.
Hän heitti likaiset vaatteet pyykkikoriin ja paineli pikkuiseen kylpyhuoneeseensa.

Niin hyvä päivä ei ollut, että hän olisi uskaltanut sytyttää valot. Hän oli laiha, hän tiesi sen kyllä, mutta ei uskonut kestävänsä törröttävien kylkiluidensa ja ohuiden hiustensa näkemistä.

Miten omituista. Malfoyiden kartanossa hän olisi antanut mitä tahansa peilistä, mutta nyt kun hänellä oli sellainen, hän uskalsi hädin tuskin katsoa siihen. Kaupan heijastavat lasi-ikkunat olivat jo tarpeeksi pahoja.

Hän ravisti ajatukset mielestään ja astui suihkuun. Siellä piti toimia nopeasti, ennen kuin ahdistus ehtisi saada vallan ja hän viettäisi loppupäivän kyyhöttämässä kylpyhuoneen lattialla shampoota hiuksissa ja pyyhe päällä, koska pukeutuminen olisi liian vaikeaa.

Tällä kertaa kaikki sujui hyvin. Hän oli taas puhdas, ainakin jonkin aikaa. Ehkä hän kävisi suihkussa huomennakin.
Hän vei aamuteensä sänkyyn ja joi sitä samalla kun teki kauppalistaa. Keksejä. Teetä. Kissanruokaa. Rusinoita.
Luna rakasti rusinoita. Ensimmäiset viikot pelastumisensa jälkeen hän ei ollut muuta syönytkään kuin rusinoita. Rusinat olivat pelastaneet hänet jo kouluaikoina, kun hän ei ollut halunnut mennä syömään saman pöydän ääreen kiusaajiensa kanssa.

Kenkien laittaminen jalkaan vaati jo ihmeitä, mutta lopulta hän onnistui. Kissat jäivät maukumaan hänen peräänsä, kun hän sulki oven ja paineli rappukäytävään ennen kuin ehtisi muuttaa mielensä.

Lähin market oli kadun toisella puolella, vain kahdensadan metrin päässä. Ajatus ilmiintymisestä houkutti, mutta taian käyttö sai sapen nousemaan hänen kielelleen. Hän puri hammasta ja käveli.

Kauppa oli lohdullisen tyhjä. Luna poimi korin ja alkoi käydä listaansa läpi lisäillen silloin tällöin mukaan mitä teki mieli. Värikkäät banaanit ja mansikat houkuttelivat, mutta hän tiesi paremmin kuin ostaa helposti mädäntyvää ruokaa jota ei kuitenkaan muistaisi syödä. Hän valitsi purkillisen päärynäsosetta niiden sijaan.

Marketissa oli pikkuinen leipomo, jonka tuoksu muistutti Lunaa niistä kerroista, kun äiti oli leiponut. Leipomukset olivat olleet yleensä aika vänkyräisiä, mutta Luna oli pitänyt niistä silti. Isä oli yrittänyt leipoa muutaman kerran äidin kuoleman jälkeen, mutta pian he olivat ostaneet keksit kaupasta.

Luna osti donitsin ja söi sen matkalla takaisin asuntoonsa. Se tuoksui huumaavasti mansikalta kuin lupauksena kesästä.

Ehkä kaikki olisi kesällä paremmin. Ehkä hän jaksaisi käydä huomennakin suihkussa.

Torstai

Luna ei käynyt suihkussa. Hän ei pukenut vaatteita. Hän istui sängyllä ja söi kolme päivää vanhaa pizzaa.


Perjantai

Ovikello soi.

Jo siitä Luna tiesi, että tulija oli ystävä. Velhot eivät tavallisesti soittaneet ovikelloa, he koputtivat. Lunan ystävät tiesivät tämän, eivätkä koskaan koputtaneet.

Luna pakotti itsensä nousemaan sängystä ja avaamaan oven. Hän nojasi ovenkarmiin ja tuijotti tulijoita kuin ei olisi nähnyt heitä koskaan aikaisemmin.

"Hei", Harry sanoi, mistä Luna päätteli ettei ollut enää aamu. Siitä ja Harryn kengistä, jotka olivat ehdottomasti työkengät. Ei kukaan mennyt nahkakengissä kävelylle.

"Voimmeko tulla sisään?" Ginny kysyi. Hänellä oli sylissään valtava kassi, jonka tasapainottelu näytti hankalalta. Luna nyökkäsi ja astui syrjään.

Hän hämmentyi vähän nähdessään Ronin astuvan sisään muiden perässä. Tämäkin oli pukeutunut työvaatteisiin, mutta näytti silti rähjäisemmältä kuin Harry.

He asettuivat Lunan asuntoon, kuka minnekin. Ginny vei kassin keittonurkkaukseen, Harry istui pienen pöydän ääreen ja Ron valloitti ainoan nojatuolin. Lunaa houkutti kaivautua takaisin peittojen alle, mutta ei kai ollut kohteliasta nukkua, kun ystävät tulivat käymään. Hän istuutui sen sijaan sängylle jalat suorina ja selkä seinää vasten, peitto harteiden ympärille käärittynä.

"Toimme lounasta", Ginny sanoi reippaasti ja jätti tahdikkaasti huomiotta sen seikan, että Luna oli edelleen pyjamassa. "Ulkona on aika pilvistä, mutta ajattelin, että voisimme syödä piknikin sisällä. Toin mansikoita."

Ehdotus oli sinänsä viaton, mutta sen takana oli jotain pelottavaa. Sanoihin kätkeytyi koukku, ansalanka, josta Luna ei ollut vielä saanut kiinni. Ginny tiesi hänen pitävän mansikoista. Ginny myös tiesi, ettei hän koskaan syönyt lounasta.

Pikkuruisella pöydällä ei ollut tilaa aterialle, joten Ginny ja Harry kattoivat ruoat matolle. Tuoretta leipää leipomosta, voita ja juustoa, kinkkua, pieniä makkaroita, papuja tomaattikastikkeessa, karviaismarjapiiras ja juomaksi kurpitsamehua.

Ja tietysti mansikoita. Luna söi ohuen viipaleen piirasta, mutta lastasi lautaselleen enimmäkseen papuja ja mansikoita. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut välittävän, ei varsinkaan Ron, joka söi suurimman osan makkaroista.
Kun kaikki olivat syöneet kyllikseen, Ginny pakkasi tähteet takaisin kassiin. Lunan olisi pitänyt olla kiitollinen – hänen jääkaapissaan ruoka olisi vain homehtunut – mutta tunsi paniikin kasvavan, kun Ginny kääntyi hänen puoleensa kassi sylissään. Harry istui Lunan viereen ja Ron jäi nojailemaan seinää vasten, siniset silmät nauliutuneena Lunaan.
 
"Luna", Ginny aloitti. Mitä tahansa hän olikin aikeissa sanoa, Luna vihasi sitä jo nyt. "Meistä sinun olisi hyvä päästä hetkeksi pois täältä."

"En mene Pyhään Mungoon." Sanat lipsahtivat ulos, ennen kuin Luna ehti estää niitä, eikä hän olisi edes halunnut. “En varmasti mene.”

"Emme me sitä ajatelleetkaan", Harry keskeytti lempeästi. "Ajattelimme, että voisit tulla meille, tai ehkä Fleurin ja Billin luo –”

"Tai Kotikoloon", Ron sanoi.

"Kotikoloon?" Luna toisti liian hämmästyneenä mennäkseen paniikkiin. Oli hän toki Kotikolossa käynyt aikaisemminkin, Ronin isoveljen häissä ja muutaman kerran teellä kun äiti vielä eli, mutta Weasleyn perhe oli jäänyt hänelle etäiseksi, kunnes Ginny oli ryhtynyt säälistä hänen ystäväkseen. Ajatus siitä, että hän ilmestyisi heidän kotiovelleen matkalaukun ja kahden kissan kanssa sai hänet kiemurtelemaan häpeästä.

"Kotikolossa on aina joku", Ron sanoi kuin asia olisi itsestään selvä. "Sinun ei tarvitsisi olla yksin. Ja äiti hoitaa kaikki askareet. Saisit vähän levätä."

"Mutta kissat…"

Ron huitaisi kädellään. "Onhan siellä kissoja. Ja pöllöjä ja menninkäisiä. Ne viihtyisivät hyvin, ihan totta."

Silkki hyppäsi Lunan syliin. Hän rutisti kissaa ja katseli ympärilleen nuhjuisessa asunnossaan. Hän tunsi häpeän puristavan sydäntään. Joku muu siivosi aina hänen sotkujaan. Ja nyt Harry ja Ginny olivat kyllästyneet siihen ja päättäneet sysätä hänet Ginnyn ja Ronin äidin niskoille.

"Ei minun tarvitse. Minä voin jo paremmin, ihan totta."

Ginny avasi suunsa, mutta Ron keskeytti hänet.

"Etkä voi. Kuule, mennään ainakin viikonlopuksi. Pakataan sinulle laukku ja lähdetään Kotikoloon, ehdimme sinne sopivasti ennen päivällistä."

"Ron", Ginny ärähti, mutta hänen isoveljensä vastasi katseeseen ilmekään värähtämättä. Ginny näytti hämmentyvän tämän periksiantamatonta katseesta ja perääntyi, kun Ron jätti paikkansa seinän vierellä ja tuli seisomaan sängyn viereen. Hän laskeutui toisen polvensa varaan ja otti Lunan käden omaansa. Ronin suurien kourien välissä se näytti lapsen kädeltä.

“Luna kulta, sinä et voi hyvin”, Ron sanoi niin lempeästi, että Luna halusi itkeä. “Sinä tarvitset nyt vähän apua, eikä siinä ole mitään pahaa. Mennään kaikki yhdessä Kotikoloon, ja jäädään yöksi. Voit huomenna päättää, haluatko jäädä. Sopiiko?”

Luna nielaisi palan kurkustaan ja katsoi suoraan Ronin sinisiin silmiin. Hän etsi ja etsi, mutta ei löytänyt niistä sääliä, vain vilpittömyyttä ja huolta. Hän ei uskaltanut luottaa ääneensä, mutta nyökkäsi.

“Hyvä.” Ronin ääni oli selvästi helpottunut, mutta tämä kätki sen taitavasti reippauden alle. “Pakataan sitten. Luna, haluatko lentää vai ilmiintyä?”

Luna inhosi ilmiintymistä, mutta lentämistä sitäkin enemmän. Ei kulunut kuin muutama minuutti, kun hän seisoi Ronin kainalossa keskellä nuhjuista asuntoa, Silkin kantokoppa toisessa kädessä ja Ginnyn pakkaama rähjäinen reppu toisessa. Hän ehti tuskin vilkaista nuhjuista asuntoaan, kun se jo katosi ja tuttu pahoinvoinnin tunne valtasi hänet.

Se kesti onneksi vain hetken. Kun Luna avasi silmänsä, hän näki kuluneen mutta kodikkaan vanhan talon, jonka jokaisessa ikkunassa loisti valo.

Etuovi aukesi ja Weasleyn äiti kiiruhti heitä vastaan. “Voi Luna, miten ihanaa, että tulit!”

Lauantai

Luna heräsi värikkään täkin alta.

Kuka sen oli hänen päälleen heittänyt, hän ei tiennyt. Hän muisti käpertyneensä sohvalle eilen illallisen jälkeen ja oli kai nukkunut siinä makeasti koko yön olohuoneeseen siilautuvista auringonsäteistä päätellen.

Weasleyn äiti (Molly, Luna muistutti itseään: tämä oli pyytänyt, että Luna kutsuisi häntä Mollyksi) oli keittiössä laittamassa aamiaista. Heidän katseensa kohtasivat ja hän hymyili Lunalle. “Huomenta, kultaseni. Nukuitko hyvin?”

Luna nousi istumaan ja räpytteli silmiään kultaisessa auringonvalossa. “Nukuin”, hän sanoi hiukan epävarmasti.

“Kiitos.”

“Haluat varmaan peseytyä ennen aamiaista”, Molly sanoi ja latoi paistinpannuun näppärästi kuusi viipaletta pekonia. “Menehän, siellä pitäisi vielä olla kuumaa vettä. Pyydän Oljoa tuomaan sinulle puhtaat vaatteet.”

Luna nousi epävarmasti sohvalta ja laahusti kohti kylpyhuonetta, jonka Ron oli näyttänyt hänelle edellisenä iltana. He olivat tehneet talossa lyhyen kierroksen, joka oli päättynyt keittiöön lihapadan ja tuoreen leivän äärelle. Luna ei muistanut, milloin oli viimeksi syönyt kotona tehdyn aterian, mutta päätellen Mollyn kauhistuneesta katseesta, siitä oli kulunut aivan liian kauan.

Kylpyhuone oli pieni, mutta se henki samanlaista kodikasta tunnelmaa kuin muukin talo. Luna kiskoi vaatteensa pois ja astui itsestään täyttyvään leijonantassuammeeseen, jonka kuplat muuttuivat laventelinvärisiksi heti, kun hän kosketti vettä. Hän pohti, vaihtoivatko ne väriä kylpijän mukaan.
Kun hän oli valmis, hän kapusi ylös ammeesta ja veti päälleen vaatteet, jotka kotitonttu oli hänelle tuonut. Hän ei erityisemmin pitänyt kotitontuista – isä sanoi aina, että niiden orjuuttaminen oli koko velhoyhteisön häpeätahra – mutta oli silti kiitollinen nähdessään, että hänen lempipuseronsa oli pesty ja repsottava hiha kauniisti korjattu.

Hän kääntyi peiliä kohti kammatakseen hiuksensa ja jähmettyi.

Laventelikylpy oli saanut hänet unohtamaan huolelliset varotoimet ja hän oli typerästi katsonut peiliin. Hän katui sitä heti, mutta ei pystynyt enää kääntämään katsettaan poiskaan.

Vaaleat, ohuet hiukset olivat liiskaantuneet päätä vasten. Kasvoilla oli kylvyn ansiosta vähän väriä, mutta mikään ei pystynyt kätkemään suuria, syvälle uponneita silmiä, ohuita kulmakarvoja, kuopalle painuneita poskia, halkeilleita huulia.
Hän näytti kamalalta. Hän näytti kuolleelta.

Luna ei tajunnut itkevänsä, ennen kuin lämpimät käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen ja Molly veti hänet syliinsä.
"Voi kultaseni", hän mumisi hiljaa, lempeästi, niin kuin vain äiti voi. "Kaikki on hyvin. Kaikki järjestyy."

Luna ei ollut varma, uskoiko häntä. Mutta kuinka hän toivoikin, että voisi.


Sunnuntai

Luna istui portailla ja silitti kissaa.

Se ei ollut Silkki eikä Satiini. Kumpikin oli niityllä talon takana väijymässä menninkäisiä ja narskuja. Kissat ottivat ilon irti maalaiselämästä ja Luna pohti hajamielisesti, miten ne tottuisivat taas pieneen kerrostaloasuntoon.

Ajatus tuntui kuitenkin kaukaiselta. Hän tiesi, ettei voinut tarpeeksi hyvin palatakseen, ei ainakaan vielä. Hän oli kuullut hiljaisen keskustelun Hermionen ja Weasleyn äidin välillä, kun he olivat luulleet hänen torkkuvan sohvalla lounaan jälkeen. Keskustelun, joka koski pesemättömiä astioita ja unohtuneita parantajavelhon käyntejä. Hermione oli käynyt uudelleen asunnolla ja tuonut tullessaan lisää vaatteita, vaikka Luna käyttikin oikeastaan vain lempipaitaansa. Se oli vain kulunut pusero, jonka viininpunainen väri oli haalistunut, mutta siinä oli jotain lohdullista. Viininpunainen ei ollut yhdenkään tuvan väri.

Istuessaan siinä alkukesän laikukkaassa päivänpaisteessa, Luna pystyi vihdoin myöntämään, ettei pärjännyt. Että hyviä päiviä oli paljon vähemmän kuin huonoja. Että ennemmin tai myöhemmin hänen pitäisi antaa kissat pois ja sitä hän ei kestäisi.

Joten ehkä hänen pitäisi jäädä hetkeksi tänne ja antaa muiden huolehtia itsestään, kunnes pystyisi taas suihkussa useammin kuin kerran viikossa ja syömään ruokaa ennen kuin se ehtisi homehtua jääkaappiin. Ehkä hän voisi vihdoin ostaa vaikka hedelmiä.

Kaikki järjestyisi.

Hän ei ollut yksin.
« Viimeksi muokattu: 12.07.2023 07:30:38 kirjoittanut Linne »
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 2 456
Ääää voi ei millaiseen vuoristorataan tämä heittikään. :''') Kauhean kaunis tämä oli ja inhottavan samaistuttava ja hemmetti, kun osaat kirjoittaa Lunaa hyvin. Rakastan ja vihaan Lunaa, joka ymmärtää kaiken, mitä hänen ympärillään tapahtuu, mitä muut hänestä sanovat ja mitä maailmassa on meneillään. On ollut ihanaa tuudittautua siihen, että Luna ei anna ikäville asioille painoa, mutta hänkään ei voi työntää sitä kaikkea pois. Haluan jotenkin uskoa, että ystäviensä tuella Luna olisi selvinnyt sodan kauhuista, selvisihän hän äitinsä onnettomuudessa kuolemisesta pienenä, mutta sitten toisaalta niin näen Lunan musertuvan juuri näin sodan jälkeen (oikeastaan näen aika monen muunkin, mutta se on toinen juttu se :D ).

Tämä tempo oli tosi hieno ja onnistuit upottamaan minut hyvin masentuneeseen maisemaan. En ole kokenut masennusta, mutta tuttuja ovat kuvaukset paremmista päivistä, siitä kun ykskaks yhden päivän yllä on harmaa verho, eikä voi nousta sängystä ja miten asunto alkaa muistuttaa kaatopaikkaa. Rakastan Aurikatariinan videoita, joissa hän menee siivoamaan ihmisten siivotomia koteja, kun yleensä noilla ihmisillä on mielenterveysongelmia ja Luna oli juuri tuollainen ihminen, joka kaipaisi Aurikatariinaa avukseen. Kissatkin joutuvat tuolla elämään ja niin ihanaa kuin onkin, että ainoa valopilkku Lunan elämässä on kissat, on se inhottavaa niille asua tuolla. Onneksi, tai harmiksi, Luna sen lopussa vähän ymmärsikin.

Lainaus
Kaksi minuuttia aikaa muistojen hyökkäykselle.

Tämä tunne oli pelottavan tuttu. Ei voi antaa ajatusten harhailla tai mieleen tulee ikäviä asioita. Tuli oikein kylmät väreet, miten aidosti kuvastit sitä hetkeä, kun pelkää omaa mieltään. Oikeastaan tämä oli monessa kohtaa pelottavan tuttuja tunteita ja ajatuksia, mikä kertoo siitä, että osasit upeasti ja aidosti kuvata millaiseksi pääkoppa menee traumaattisten kokemusten jälkeen. Laitetaan telkkari pyörimään, että on jokin häiriötekijä, eikä asioita tarvitse kohdata. Pitäydytään ajattelemassa tavallista kauppalistaa, eikä muuta kamalaa. On lohtupaita. :''') im in this picture and i dont like it ;D

Tai sitten ehkä Lunan ystävät ovat jo käyneet terapiassa. Kaikkien kolmen suhtautuminen oli todella osuvaa ja he osasivat kohdella Lunaa juuri oikein, että tämä uskaltaisi ottaa tarjotun avun vastaan. Aivan upeaa, miten näytit millaista on, kun tehdään interventio oikein ja kaunista, miten se oli Ron, joka osasi sanoittaa päättäväisesti, mikä olisi nyt hyvä. Kertoo miten paljon Ron on kasvanut. Ja ehkä Luna tavallaan on oikeassa, kun ajatteli, että muut paitsi hän ovat päässeet yli sodasta, mutta ei tietenkään tuollaiseen tuomitsevaan tapaan. Muilla on ollut apua siihen ja muut ovat tehneet sen omaan tahtiinsa, mikä nyt vain sattuu olemaan nopeampi kuin Lunan.

Lainaus
“Luna kulta, sinä et voi hyvin”, Ron sanoi niin lempeästi, että Luna halusi itkeä.

Minäkin haluan itkeä, voi Ron! ^^ Todella tärkeää, että asia sanotaan Lunalle ääneen. Oli aivan ihanaa, miten Molly otti Lunan vastaan ja tuo halaus oli varmasti todella tarvittu, niitä on jäänyt väliin aivan liian monta. Minusta oli ihanaa, että kissatkin tykkäsivät olla Kotikolossa, vaikka Luna ehkä sitten vierailun jälkeen joutuisikin luopumaan niistä. Mutta minusta siinäkin oli jo kauniisti toinen askel toipumiseen, ensimmäinen oli Kotikoloon tuleminen ja toinen ymmärrys, ettei Luna voi jäädä asuntoonsa yksin kissojensa kanssa ikuisesti. Mutta ei se mitään, koska se ei tarkoita, että hän olisi yksin. ^^
Voi kiitos tästä upeasta tarinasta, sinun Luna-ficcejä on aina ilo lukea ja vaikka tämä olikin surumielinen, niin ehdottomasti jäi toiveikas olo Lunan puolesta. Kiitos. <3
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚

valokki

  • ***
  • Viestejä: 1 267
Huh ja vau, millainen lukukokemus tämä olikaan! Olen niin tykästynyt näihin sun Luna-tarinoihin, ja tämä taisi koskettaa kaikkein eniten kaikista tähän mennessä kirjoittamistasi. Kuten Meldis jo tuossa aiemmin totesi, tämä oli todella kauniisti, koskettavasti ja samaistuttavasti kirjoitettu, ja tämä aiheutti lukiessa kylmiä väreitä näillä tuskahelteillä, mikä on jo itsessään aikamoinen saavutus.

Olit onnistunut maalaamaan masentuneen ja voimakkaasta ahdistuksesta kärsivän mielenmaiseman tässä todella osuvasti. Oli todella samaistuttavaa lukea Lunan ajatuksista siitä, kuinka ei vain jaksa nousta sängystä, kuinka ihan vain peseytyminen ja nopea kaupassa käyminen ovat jo suuri saavutus ja kuinka omia ajatuksia on pakko yrittää karata ja niitä on välteltävä viimeiseen asti, ettei ahdistus vie mennessään. Samoin myös tunne ulkopuolisuudesta oli hyvin voimakkaasti ja käsin kosketeltavasti läsnä, kun itsestä tuntuu, että kaikki muut ympärillä jatkavat elämäänsä normaalisti, kun taas itse elää jossain aivan omassa todellisuudessa, irralla kaikesta muusta ja olematta menossa yhtään mihinkään suuntaan.

Lainaus
Harry oli ollut erilainen, kuten Lunakin, mutta oikealla tavalla. Harry oli ollut ihailtu ja arvostettu, kun taas kukaan ei ollut halunnut edes istua Lööperin vieressä.
Tämä oli yksi aivan erityisen koskettavista kohdista tässä tarinassa. Kirjoja lukiessa Lunasta on kirjoitettu erilainen, mutta hän ei vaikuta välittävän siitä, että hänen erilaisuutensa huomataan, vaan hän suhtautuu kiusaamiseen hyvin neutraalisti ja kevyesti. Kirjoissa ei sen enempää Lunan tilannetta avata, minkä vuoksi onkin ihanaa lukea fikkejä, joissa aiheesta puhutaan, koska tilanne on aivan varmasti vaikuttanut Lunaan paljon enemmän kuin hän on ulospäin näyttänyt. Ja toisaalta se, ettei omia heikkouksia tai kipua näytä ulospäin (etenkään ihmisille, jotka kokee uhkana itselleen), on usein myös puolustuskeino, eikä koskaan voi tietää, minkälaisia sisäisiä taisteluita kullakin on. Onkin hyvin uskottavaa, että oikeasti kiusaaminen ja syrjiminen on vaikuttanut Lunaan hyvinkin voimakkaasti, ja jättänyt myös epävarmuuksia oman itsensä ja erilaisuutensa hyväksymisessä.

Lainaus
Istuessaan siinä alkukesän laikukkaassa päivänpaisteessa, Luna pystyi vihdoin myöntämään, ettei pärjännyt. Että hyviä päiviä oli paljon vähemmän kuin huonoja.
Kuten muissakin Luna-fikeissäsi, tässäkin pidin valtavasti siitä, kuinka olit onnistunut saamaan hippusen toiveikkuutta tarinan loppuun. Ihanaa, kuinka Lunan ystävät ovat itsepintaisia ja ihan todella huolehtivat hänestä ja ylipäätään osaavat kohdata hänet juuri oikealla tavalla. Ron sanoi hyvin suoraan Lunalle, että hän tarvitsee apua, ja hetken pelkäsin Lunan tarrautuvan liian voimakkaasti oman tilanteensa kieltämiseen, ettei hän osaisi ottaa apua vastaan. Mutta hän kuitenkin osasi ja uskalsi, ja hän on viimein saanut otettua ensimmäiset askeleet kohti paranemista. Vaikka matka tulee varmasti olemaan kuoppainen ja takapakkejakaan ei voi välttää, on lohdullista ajatella, että hänellä on valtavan hyvä tukiverkko apunaan.

Kiitos jälleen kovasti ihanasta Luna-fikistä, tämä todella kosketti ja oli upea lukuelämys! ♥
(ava @Claire ja bannu @Ingrid)

Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 562
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Lisää näitä sun Luna-ficejä, kiva! Lunan puolesta tuli kyllä väkisinkin surkufiilis, koska ei ole masennus ja muu sellainen yhtään mukavaa :( Parempia päiviä välissä toki sentään, ja onneksi hänellä on myös ystäviä, jotka välittävät ♥ Hyvä etteivät myöskään vain heti "antaneet periksi" Lunalle. Joskus se apu on vain vähän niin kuin pakotettava toiselle. Muut tekivät sen kuitenkin mukavan lempeästi :3

Lainaus
“Luna kulta, sinä et voi hyvin”, Ron sanoi niin lempeästi, että Luna halusi itkeä.
Awww, voi Ron. Mukavan positiivinen yllätys, että se oli Ron, joka sanoi Lunalle ääneen sen, ettei tämä voi hyvin vaan tarvitsee apua. Hänen kun ei yleensä ajattelis sanovan sellaisia (vaikka ei hänkään ole mikään tunneköyhä/tyhmä vaan välittävä ystävä ♥).

Kotikolossa oleilu tekee varmasti Lunalle (ja kissoillekin) hyvää. Onneksi hän suostui tulemaan mukaan ja tiedostaa itsekin sen, että tarvitsee apua. Ei ole pakko pärjätä yksin, apua on saatavilla. Ja sen vastaanottaminen on oleellista siinä, että asiat muuttuvat paremmiksi. Ihanaa kun tämä meni loppua kohden valoisammaksi ja toiveikkaammaksi, niin ei tarvitse jäädä liikoja surkuttelemaan Lunan takia :D Kauniisti kirjoitettu fici kyllä ♥
お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中

Skorpioni

  • ***
  • Viestejä: 297
  • Ava&banner by Ingrid
Tämä oli kerrassaan kaunis ja ajatuksia herättävä ficci!

Kuvasit tässä masennusta ja ylipäänsä särkyneen mielen haasteita niin taitavasti. Kuinka Lunasta tuntui niin raskaalta suorittaa edes se kissojen (ja itsensä) ruokkiminen, kuinka suihkussa käyminen oli ylitsepääsemätöntä. Ja kuinka välissä on kuitenkin myös hyviä päiviä, jolloin asiat saattavat onnistuakin. Oli myös jotenkin tosi luonnollista, että näin saattaisi käydä, Luna on kuitenkin kokenut tosi paljon rankkoja asioita. Tuli niin surku hänen ajatuksistaan ja itsesyytöksistään, kuten tästä;
Lainaus
Hän oli säälittävä. Kaikki muut olivat päässeet jaloilleen sodan jälkeen, alkaneet opiskella tai hankkineet työpaikan. Hän sen sijaan vietti päivänsä katsomalla vanhoja jästielokuvia ja syömällä muroja suoraan pakkauksesta.

Toinen päällimmäinen ajatus, mikä tästä nousi, oli se, että Lunan ympärillä oli kaikesta huolimatta iso joukko ihania ystäviä, jotka olivat hänen rinnallaan ja hänen tukenaan. Ihanaa, että Harry kävi hänen luonaan ja toi keksejä ja että Hermione kävi pesemässä pyykkiä. Ihanaa, että ystävät halusivat auttaa ja tukea ensin pienemmin teoin ja sitten lopulta tuollaisen kunnon intervention kautta, että nyt asiat eivät voi enää jatkua näin ja tarvitset apua. Ja tuntui jotenkin lämpöiseltä, että lopulta jämäkimpänä asiasta oli Ron, jonka kanssa Luna ei ehkä muuten ollut niin läheinen.

Tykkäsin myös siitä, että tämä eteni viikonpäivä kerrallaan, tuli vähän päiväkirjamainen fiilis, ja aika-akseli pysyi selkeänä.

Vaikka tunnelma ja sävy olivat synkkiä, lopusta tuli kuitenkin hieman toiveikas fiilis, kun Lunakin ymmärsi, että vaikka nyt on vaikeaa, hän ei ainakaan ole yksin. Kiitos kovasti tästä kauniista tekstistä ♥
Just some things to say,
things that looked good yesterday

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 346
Kommenttikampanjasta hyvää sunnuntaipäivää! Olen lukenut sinulta ennenkin näitä synkemmän sävyisiä Luna-tekstejä, ja siksi halusin nyt tarttua tähän. Toistan nyt varmaan auttamatta aikaisempia kommentteja, mutta minustakin tämä oli todella upea, kaunis ja riipaiseva slice of life -teksti sellaisen ihmisen elämästä, joka ei voi hyvin. Tämän lukeminen teki kipeää, koska tästä voi niin hyvin tunnistaa omiakin kaikkein huonoimpia päiviään. Tuoltahan se tuntuu, että koko muu maailma ja ihmiset ympärillä jatkavat kulkuaan ja tavallisia askareitaan, mutta  itse on jotenkin pysähdyksissä eikä sille voi mitään, kun pienetkin asiat, kuten lemmikkien ruokinta, ovat ison työn takana. Minustakin on kyllä erittäin uskottava ja koskettava ajatus, että Lunalla olisi ollut tällainenkin puoli, joka ei pystynytkään suhtautumaan koettuihin kolhuihin ja kamaluuksiin ihan niin kevyesti kuin kirjojen Luna.

Toisaalta canonin Luna on aina ollut juuri tuon ominaisuuden takia niin virkistävä ja kiva hahmo, mutta toisaalta en ole oikein koskaan osannut päättää, onko se ihan uskottavaa. Ajattelen, että sellainen pitkäaikainen kiusaaminen, eristäminen ja ulkopuolelle jättäminen, jota Luna koki, ei voisi olla jättämättä jälkiä, ja siihen päälle vielä kaikki muut hänen raskaat kokemuksensa. Kuitenkin tällä oli kaunis, toiveikas loppu, kun Luna ei ollutkaan yksin, eivätkä muut vain jatkaneet elämäänsä unohtaen häntä, vaan näkivät hänen tarvitsevan apua, ja osasivat vielä auttaa sellaisella tavalla, ettei hän joutunut kokemaan itseään sen takia vielä huonommaksi ja surkeammaksi. Etenkin Ronin välittävä, huolehtiva puoli vetosi minuun tosi paljon, hän oli tässä kerta kaikkiaan aivan ihana. ❤️ Kiitos kovasti tästä kauniista, paljon ajatuksia herättävästä tekstistä!