Kirjoittaja Aihe: MCU | Valvoisitko muka mieluummin yksin? | S | Tony Stark/Loki  (Luettu 748 kertaa)

Sielulintu

  • Teen suurkuluttaja
  • ***
  • Viestejä: 799
Nimi: Valvoisitko muka mieluummin yksin?
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: S
Fandom: MCU
Paritus: Tony Stark/Loki
Haasteet: Osallistuu Sana/kuva/
lause10 #2
sanalla ailahdella.
Vastuuvapaus: Marvelin maailma hahmoineen kuuluu luojilleen, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä.


VALVOISITKO MUKA MIELUUMMIN YKSIN?


He olivat Lokin kanssa päätyneet viettämään yönsä tornin ehkä pienimmässä ja pelkistetyimmässä makuuhuoneessa. Hajamielisesti Tony mietti, olivatko he tehneet valintansa alitajuisesti ennakoiden. He nimittäin viettivät kyseisessä huoneessa niin pienen osan ajastaan, ettei suuremmalle ja ylellisemmälle sviitille olisi ollut minkäänlaista tarvetta.

Tony tiedosti itsekin pitkittävänsä nukkumaan menoa joka ilta pidempään. Hän oli luvannut itselleen ja sanoitta kai Lokillekin pysyttelevänsä kohtuudessa juomisensa suhteen, eikä hän viinipullojen tai muunkaan alkoholipitoisen seurassa iltojaan viettänyt. Sen sijaan hän hautautui uusimpiin keksintöihinsä, lähti juoksemaan, jopa siivosi tai tiskasi pahimpina hetkinään vapaaehtoisesti astioita pelkkä tiskiharja apunaan. Usein Loki vietti iltansa hänen kanssaan. Kumpikin tuntui välttelevän kohtalokkaaseen huoneeseen johtavaa ovea kuin ruttoa, joten illoilla oli tapana venyä käsittämään suurin osa seuraavasta yöstäkin.

Bruce oli usein yllättänyt heidät milloin mistäkin päin tornia, joskus jopa sen ulkopuolelta. Ensimmäisillä kerroilla hän oli tyytynyt vain kävelemään ohi myötätuntoinen ilme kasvoillaan, mutta viime aikoina hän oli alkanut yhä suoremmin huomautella riittävän nukkumisen tärkeydestä. Tony yritti päästää kaikki neuvot kulkemaan jälkiä jättämättä mielensä läpi, mutta valitettavasti niissä oli toinen puoli tottakin. Oikeastaan jokainen sana oli täysin totuudenmukainen alusta loppuun, joten Tonyn omatunto oli alkanut huokailla pettyneeseen sävyyn Brucen äänellä aina, kun aurinko alkoi nousta ennen heidän yöpuulle käymistään. Eniten se tuntui soimaavan häntä ystävien huolestuttamisesta ja siitä, että hän salli Lokin toimia samoin kuin hän itse.

Muutaman kerran Stevekin oli yrittänyt käyttää arvovaltaansa ja kehottanut painavasti häntä painumaan suorinta tietä sänkyyn. Steven kannalta oli kuitenkin harmillista, ettei Tony ollut erityisen hyvä ottamaan vastaan käskyjä. Lokin kohdalla tuntui usein siltä, että kehotukset tehdä jotakin saivat hänessä aikaan suoranaisen pakon toimia juuri päinvastoin. Ei siis ollut mikään ihme, että sinäkin iltana he pesivät pyykkiä vielä sittenkin, kun kello oli jo kauan sitten ohittanut keskiyön.

”Miksi täällä on kaikki tämän näköistä?” Loki tiedusteli äkkiä saaden Tonyn vilkaisemaan vasta pesseen pesukoneen sisään.
”Helvetti”, hän kirosi raskaasti ja sulki silmänsä.
Toiveikkaana hän avasi ne uudelleen toivoen näyn muuttuneen, mutta kaikki oli ja pysyi epätasaisen, hailakan vaaleanpunaisena.
”Ei helvetti”, Tony huokaisi uudelleen ja potkaisi kevyesti viattoman pyykkikoneen kylkeä.
”Kenen nuo ovat?” Loki jatkoi osoittaen heidän tuhoamaansa märän pyykin sekasotkua.
”En tiedä”, Tony myönsi ja tunsi uupumuksen aallon lyövän lävitseen.
”Poimit ne siis vain jostain ja päätit, että ne saavat tarjota meille tekemistä?”
”Niin juuri. Itsehän sinä sanoit, ettet halua vain mädäntyä paradoksaalisten ja mihinkään etenemättömien laskelmieni keskellä.”
”En halunnutkaan.”

He tuijottivat toisiaan. Vähitellen äkisti leimahtanut ärtymys Tonyn sisällä suli ja hän kuuli väsyneen naurahduksen purkautuvan huuliltaan.
”Mikähän se oli?”
”Mikä?”
”Se, joka tuon sai aikaan. Varmasti jokin kirkkaanpunainen ja ehkä uusi, kun siitä kerran lähti noin paljon väriä.”
”En tiedä. Kumpikohan sen tuonne työnsi?”
”Miksei meistä kumpikaan huomannut sitä? Minusta se on se suurempi hämmennyksen aihe.”

Hetken he taas katselivat toisiaan hiljaisuuden vallitessa, ennen kuin miltei hysteerinen naurunpuuska katkaisi senkin.
”Joku hirttää meidät aamulla”, Tony sai ilmoille miltei hysteerisen ilonpitonsa keskeltä.
”Eipähän tarvitse enää sen jälkeen kenenkään syyttää meitä valvomisesta”, Loki tyrskähti menettäen hänkin lopullisesti itsehillintänsä.
Hetken kumpikin joutui keskittymään pelkkään hengittämiseen, mikä sekin tuntui hallitsemattomana jatkuvan naurun vuoksi lähes mahdottomalta.

”Pitäisikö nuo silti laittaa kuivumaan?”
Tony sai lopulta rauhoitutuksi sen verran, että kykeni tutustumaan paremmin koneen sisältöön.
”En usko, että maksaa vaivaa”, Loki tuhahti nostaen kahdella sormella ilmaan jotakin, jonka Tony arveli olleen Steven valkoinen t-paita.
”Poltetaan nämä, niin kukaan ei saa tietää”, Tony ehdotti puoliksi vakavissaan.
Hän sai jo muutenkin osakseen aivan kylliksi venyvästä kärsivällisyydestä kieliviä katseita.
”selvä”, Loki vastasi tyynesti ja työnsi likomärän mytyn Tonyn käsiin. ”Ala polttaa.”
”Se on märkä”, Tony protestoi ja viskasi muun tekemisen puutteessa pilatulla vaatekappaleella edessään virnuilevaa rikoskumppaniaan.
”Ja sinä käyt hitaalla.”

Oikeastaan paikallaan polkeminen olisi Tonyn mielestä kuvannut paremmin hänen ajatustensa senhetkistä kulkua. Ne tuntuivat laahustavan eteenpäin poikkeuksellisen sankan sumun ympäröimässä oravanpyörässä.
”Haudataan ne sitten”, Tony haukotteli.
”Tämän tornin seinään vai?”
”Hauskaa. Onko parempia ideoita?”
”on”, Loki huokaisi ja tuijotti tuhottua pyykkiä kuin olisi halunnut korjata tapahtuneen silkalla tahdonvoimalla.
”Hetkinen”, Tony puuskahti ja tarttui ehkä tarpeettomankin tiukasti Lokin ranteeseen. ”Sinähän et suunnittele käyttäväsi magiaa tähän?”
”Mitäpä luulet?”
”Minä en luule mitään. Vaikka tiedän yhtä hyvin kuin sinäkin, että se olisi typerää, tunnen minä sinutkin. Voisit ihan hyvin päättää yrittää, vaikka tiedätkin, ettei se ole vielä fiksua.”
”Miksei ole?”

Tony tuijotti toista kuin järkensä menettänyttä. Ehkei hän ollut ainut, jonka ajatuksen takkuilivat. Toisaalta todennäköisempää oli, että Loki oli vain hankala tapansa mukaan eikä halunnut myöntää tosiasioita.
”Olet itse sanonut, ettei Thanoksen petkuttaminen ja kuoleman lavastaminen ollut helppo homma. Tarvitset aikaa sen jälkeen ja paljon, eikä tämä yötyö ainakaan auta sinua saamaan voimiasi takaisin.”
”Älä holhoa minua. Sitä paitsi kutsutko tätä työksi?”
Tony veti syvään henkeä nenänsä kautta ja puhalsi ilman hitaasti ulos suunsa kautta. Nyt hän alkoi ymmärtää, miksi kaikilla oli aina niin kärsivä ilme, kun hän itse muuttui heidän mukaansa vaikeaksi. Hän ei kyllä voinut kuvitellakaan olevansa yhtä raivostuttava kuin Loki edes pahimmillaan ollessaan.

”Jonkun on pakko, kun et näytä itse osaavan huolehtia itsestäsi”, Tony vastasi hätkähtäen itsekin terästä äänessään.
Hetken Tony oli näkevinään säikähtäneen, ehkä aavistuksen loukkaantuneenkin pilkahduksen Lokin silmissä, mutta pian niistä heijastui pelkkä kylmä torjunta.
”Eiköhän sinulla ole tarpeeksi huolehtimista itsessäsikin, Stark.”
”En minä ainakaan kuljeksi ympäriinsä kokeilemassa, kestääkö terveyteni spontaania magiaa turhan tähden.”
”Se johtuu siitä, ettet harjoita magiaa muutenkaan.”

Tony olisi halunnut huutaa, räjähtää ja pakottaa Lokin ymmärtämään. Aina tämä päättyi samoin. Mitä hän ikinä yrittikin, hänen huolenpitonsa kimposi pois kuin Lokin ympärillä olisi ollut hylkivä magneettinen kenttä. Hänkin oli saanut usein kuulla kunniansa siitä, ettei avun vastaanottaminen kuulunut hänen vahvuuksiinsa. Itselleen haitalliseksi, ajattelemattomaksi ja vaikeaksi tapaukseksi häntä oli kutsuttu lukemattomat kerrat. Loki tuntui tapansa mukaan vievän nämä kaikki ominaisuudet aivan uusille tasoille.

”Thorko minun pitää tänne raahata pitämään sinut ruodussa?”
Tony tiesi tehneensä virheen jo ennen kuin sulki suunsa. Lokin koko olemuksessa välähti kiukku, joka kuitenkin katosi vielä edellistäkin säröttömämmän ilmeettömyyden alle.

”Thorilla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa.”
”Kuka sinut sitten saa kuuntelemaan, ellen minä kelpaa, etkä suostu kuuntelemaan Thorista sanaakaan? En voi Friggaksi muuttua, joten...”
Tony ei ehtinyt lauseensa loppuun, kun Lokin selkä jo loittoni kohti huoneen ovea. Ei hyödyttäisi kutsua häntä takaisin. Tony tiesi sen. Hän oli tehnyt juuri toisen suuren virheen lyhyen ajan sisällä, eikä Loki kuuntelisi. Alistuneesti huokaisten hän vajosi istumaan selkä pyykkikonetta vasten. Lokin askelet etääntyivät kiivaina poispäin, ja Tony tunsi olonsa yksinäisemmäksi kuin pitkään aikaan.

Ensin hän oli vihainen Lokille, joka oli aloittanut koko sotkun tavanomaisella itsepäisyydellään. Sitten hän alkoi kritisoida myös itseään, kunnes unohti, miksi oli edes alun perin kärsivällisyytensä menettänyt.

Hitaasti hän alkoi ymmärtää erehdyksensä syvällisemmällä tasolla. Heillä oli koko joukko puheenaiheita, joihin ei ollut vielä päästy tai joihin he eivät aikoneet koskaan kajotakaan. Lokin asgardilainen perhe keikkui epäilemättä jommankumman listan kärkipäässä. He olisivat ehkä joskus ottaneet aiheen puheeksi, kun aika kypsyisi kylliksi, mutta ei tällä tavoin. Hän oli käyttänyt Thoria ja Friggaa miltei aseina Lokia vastaan, mikä oli kaikkea muuta kuin luottamusta rakentavaa. Erityisesti Frigga olisi ollut syytä jättää riidan ulkopuolelle. Valitettavasti ajattelemattomaksi luonnehtiminen näytti sopivan häneen itseensä aivan yhtä hyvin kuin Lokiinkin. Enää ei auttaisi pyöritellä asioita mielessään. Se olisi pitänyt tehdä ennen suun avaamista, eikä vaihtoehtoja ollut. Hänen olisi puhuttava Lokin kanssa, ja tällä kertaa joka ikinen sana saisi luvan kulkea harkintasuodattimen läpi.

Heidän makuuhuoneensa ovi oli saman näköinen kuin aina ennenkin. Tony seisoi käytävällä hyvän aikaa sitä tuijottaen ja yrittäen päätellä sen ulkomuodosta, mitä sisällä tapahtui. Oliko Loki edes mennyt sinne? Viimein väsymys ja siitä osin johtuva kärsivällisyyden puute veivät voiton, ja hän kiskaisi oven määrätietoisesti auki.

Loki istui sängyllä selin häneen olkapäät ehkä hivenen tavallista jännittyneempinä. Mitään muuta poikkeavaa Tony ei sitten havainnutkaan, mutta mitä se muka tarkoitti. Tunteiden näyttämisessä he tapasivat molemmat olla jotakuinkin yhtä hyviä kuin ovi, jota hän äsken oli tuijottanut.

”Anteeksi”, Tony kokeili kuullen itsekin kysyvyyden äänessään.
Mitään ei tapahtunut.
”Olen pahoillani”, hän yritti uudelleen, tällä kertaa hiukan varmemmin. ”Minun ei olisi pitänyt sanoa sanaakaan sen paremmin Thorista kuin Friggastakaan.”
Loki ei liikahtanutkaan. Mistään ei voinut päätellä hänen edes kuulleen Tonyn sanoja. Tilanne alkoi olla jotakuinkin hermostuttava. Mitä hän muka voisi sanoa? Oikeastaan ongelma oli siinä, että hän oli tullut sanoneeksi jo liikaakin. Mistä hän voisi tietää, toimisiko tällä kertaa vaikeneminen ja asian unohtaminen? Sillä hetkellä Tony kirosi katkerasti sitä, kuinka vaikeaa kaikki oli. Eikö hän olisi voinut päätyä yhteen jonkun vähän helpomman henkilön kanssa? Sitten syyllisyys vihlaisi häntä ja omatunto muistutti olemassaolostaan. Kuka hän muka oli syyttämään ketään ongelmalliseksi?

”Kuunteletko sinä?” hän yritti keräten ääneensä kaiken sovittelevuuden ja itsevarmuuden, minkä saattoi.
”En voi olla kuulematta, ikävä kyllä.”
Lokin ääni oli soinniton ja tyhjä, mutta helpotus täytti Tonyn siitä huolimatta.

”Sano jotain”, Tony ehdotti siirtyen varovasti kohti sänkyä.
”Kuten mitä?”
Vaikka että annan sinulle kaiken saman tien anteeksi ja unohdan koko välikohtauksen, Tony ehdotti mielessään, mutta puri huultaan estääkseen sanoja karkaamasta. Jälleen kerran hän muistutti itselleen, ettei nyt ollut hyvä hetki kevyelle huulenheitolle eikä asioiden välttelylle. Oli oikeastaan hyvä, että hän oli niin uupunut. Ehkä väsymys auttaisi päästämään sopivasti irti itsekontrollista, joka liian usein tuli estämään syvälle käyvät keskustelut. Jos kävisi oikein hyvä tuuri, he unohtaisivat hankalimmat osat koko tilanteesta. Univaje sai kuulemma aikaan muistiongelmiakin tarpeeksi pitkälle edetessään. Nyt saisi tulla yksi kaikin mokomin.

”En vain halua, että teet mitään typerää. Kai sinä sen sentään tajuat?”
”Yksin Tony Stark onnistuu pahoitellessaan kyseenalaistamaan toisen osapuolen järjenjuoksun. Enköhän minä jo sen verran ole ehtinyt sisäistää.”
Loki piti kasvonsa edelleen itsepintaisesti pois käännettyinä, mutta Tonysta tuntui, ettei hän ollut enää aivan yhtä pingottunut. Siitä rohkeutta saaneena hän naurahti hiljaa ja istuutui sängyn laidalle Lokin viereen. Hän jätti tietoisesti hiukan etäisyyttä heidän välilleen antaakseen Lokille oman tilan, mikäli hän sitä kaipasi.

”Anna olla”, Loki huokaisi lopulta ja kääntyi kunnolla häneen päin.
Tony kohotti epäuskoisena kulmiaan.
”Kuulit oikein ja luultavasti ymmärsitkin. Tässä ei ole järkeä.”
Vaikka Tony oli aivan äskettäin toivonut kuulevansa juuri sen, jokin siinä tuntui äkkiä väärältä. Hän ei halunnut jättää irrallisia ongelmia leijumaan heidän väliinsä. Irtonaisia langanpäitä ja käsittelemättömiä solmukohtia oli jo muutenkin liikaa. Tämä ei saanut päätyä uudeksi muistoksi epäonnistuneiden tilanteiden kasaan.

”Tämä pitää selvittää”, Tony ilmoitti ja kätki valtavan haukotuksen kätensä taakse.
”Mikä?”
”Älä leiki idioottia! Meillä on ongelma.”
Loki purskahti nauruun, eikä Tony kyennyt kuin tuijottamaan.
”Nytkö vasta huomasit? Minä käyttäisin pikemminkin monikkomuotoa, mutta jos haluat olla optimistinen...”
Tony tarttui tyynyyn ja huitaisi sillä yhä naureskelevaa jumalaa.
”Haluan kuristaa sinut, tiesitkö sen?”
”Kiitos kun kerroit”, Loki vastasi tyynyn itselleen kiskaisten. ”Voin sitten jättää koko tämän episodin ainoat todisteet sinun syyksesi.”
”Ne helvetin pyykit”, Tony voihkaisi ja heittäytyi sängyllä selälleen.

Hän oli kohtuullisen varma, ettei solmua ollut syntynyt, että uudelta, hiertävältä muistolta oli vältytty. Loki oli ymmärtänyt, miksi hän oli päästellyt suustaan mitä sattui, tai ainakin Tony toivoi niin. Yhdestä asiasta hän kuitenkin oli varma. Se kammottavan punertava tuho, jonka he olivat jälkeensä jättäneet, saisi pysyä siellä missä oli huomisaamuun saakka.

”Bruce sanoisi, että tämä johtuu univelasta, stressistä ja muista henkisistä paineista”, Loki mietiskeli laskeutuen hänkin makaamaan Tonyn vierelle.
”Luultavasti niin”, Tony myönsi. ”Uskotko sitten, että hän on oikeassa?”
”En tiedä. Saattaahan se olla. Teillä on täällä niin outoja määritelmiä, että jätän ne teidän huoleksenne. Asgardissa on vain hulluja.”

Nyt oli Tonyn vuoro nauraa, vaikkei asiassa sinänsä mitään huvittavaa ollutkaan. Jokin Lokin kevyessä ja ironisessa äänensävyssä sai lausahduksen kuitenkin kuulostamaan naurettavalta kaikessa järjettömyydessään.
”Teillä päin ei sitten ole kuultu mielenterveyden haasteista?”
”Nytkö väität meitä mielisairaiksi?”
”En. Teillä on tosiaan aukko käsitteistössänne. No, onneksi olet nyt täällä etkä siellä, ja voin vakuuttaa sinulle, ettet kuulu hullujen joukkoon. Tai ehkä vähän, mutta niin kuuluvat sitten kaikki muutkin.”
”Sinäkin?”
”Taatusti.”

”Pitäisikö jo yrittää?”
”Voi olla vielä vähän riskialtista”, Tony arvioi ja vilkaisi kelloa, jonka viisarit näyttivät puolta kolmea.
”hyvä. Sitä mieltä minäkin olen.”
”Kuulostaa siltä, että suunnittelemme sotaretkeä”, Tony huomioi jälleen haukotellen.
”Niinhän me suunnittelemmekin”, Loki totesi. ”Noin 90 prosentin todennäköisyydellä ainakin toinen meistä vierailee jonkinlaisella sotatantereella nukkuessaan.”
”Ja herättää sitten toisen kuvitteellisessa taistelussaan”, Tony tuhahti.
”Se tuntuu todelliselta.”

Tony nyökkäsi. Painajaiset valvottivat heitä vielä senkin jälkeen, kun he itse lakkasivat keksimästä tekemistä yön pitkille tunneille. Oli kauan edellisestä yöstä, jolloin ahdistavat unikuvat eivät olisi tulleet ajamaan heitä valveille. Yleensä toisen painajainen riitti herättämään toisenkin, mutta erilläänkään nukkuminen ei tullut kysymykseen. Toisen läsnäolo antoi sentään mahdollisuuden uudelleen nukahtamiselle. Sellaisesta ei yksin ollessa tarvinnut haaveillakaan.

”Tiedätkö, mitä Barton sanoi minulle tänään?”
”En, enkä ole varma haluanko tietääkään”, Tony vastasi epäluuloisena.
Clint Bartonin ei voinut parhaalla tahdollakaan sanoa pitävän Lokista. Lokin toteuttamalla mielenhallintatempulla saattoi olla tekemistä asian kanssa, mutta toisaalta Lokikaan ei ollut ollut täysin oman itsensä herra. Sitä Barton ei vain halunnut kuulla eikä sisäistää, vaikka Tony oli usein siitä hänelle huomauttanutkin.

”Olit kuulemma unohtanut hommata tänne lisää kahvia, ja joku sinun uusi apulaisrobottikeksintösi oli kai tuhonnut hänen omaisuuttaan. En kysynyt tarkemmin, mutta jostakin tuollaisesta hän oli hiukan ottanut itseensä, ja minut nähdessään hän tokaisi, että me ansaitsemme toisemme. Olemme kuulemma kumpikin yhtä hirveitä.”
”Ja mitä sinä vastasit?” Tony tiedusteli varovasti olematta lainkaan varma, halusiko hän edes kuulla.
”Kehotin häntä kurkistamaan peiliin, vaikkakin myönsin, ettei hän välttämättä pitäisi näkemästään missään mielessä. En lukeudu hänen ihailijoihinsa.”
”Ihanko totta”, Tony tuhahti sakastiseen sävyyn.
Hiljaa mielessään hän kuitenkin kiitti kaikkia muistamiaan korkeampia voimia siitä, ettei kaksikon kohtaaminen ollut päättynyt minkään rikkoutumiseen. Edistystä tapahtui koko ajan silläkin saralla.

Lopulta Lokin vastaukset muuttuivat ensin lyhyemmiksi, sitten epämääräisemiksi. Lopulta Tony lakkasi yrittämästä ja tökki Lokin vain sen verran hereille, että tämä asettui sänkyyn oikein päin aiemman poikittain lojumisen sijaan. ’itsekin hän asettui selälleen kattoa tuijottamaan. Joskus vieressä nukkuvan tasainen hengitys toimi tehokkaana rauhoittajana, joka veti väkisin unta kohti. Tällä kertaa vaikutus tuntui kuitenkin olevan päinvastainen. Tony tiesi kyllä, että Loki valvoi heistä kahdesta enemmän sillä aikaa, kun hän itse nukkui, mutta ei se silti vähentänyt ärtymystä. Hienoa toki oli, että Loki lopultakin nukkui, mutta paine omalle unensaannille tuntui kasvavan toisen jokaisella rauhallisella henkäyksellä.

Viimein, kun aikaa tuntui kuluneen ikuisuuksia, hämärässä juuri ja juuri erottuva katto vaihtui tummaksi taivaaksi, avaruudeksi, jota tähdet täplittivät. Tony seisoi jonkinlaisen aluksen komentosillalla. Kiinnostuneena hän pani merkille ympäristönsä täydellisen vierauden. Mikään ei näyttänyt tutulta.

Pian hänen huomionsa vei kaukana edessäpäin häämöttävä jokin, joka tuntui erottuvan ympäristöstä silkalla pimeydellään. Tähtien valo tuntui väistelevät sitä kummallista jotakin, jota kohti hänen aluksensa määrätietoisesti kulki. Hän yritti kääntää vipua, jonka tarkoitus oli ilmeisesti ohjata aluksen kulkua, mutta mitään ei tapahtunut.

Levottomuus kasvoi Tonyn sisällä sitä mukaa, kun outo pimeys lähestyi. Hitaasti se alkoi jakautua useampaan osaan, jotka puolestaan tuntuivat hakevan jonkinlaista hahmoa. Hän ei kyennyt kuin tuijottamaan kauhun jähmettämänä, kun valoa samaan aikaan ympäriltään imevät olennot saivat tunnistettavan muodon. Hänen ystäviensä toinen toistaan vääristyneemmät piirteet erottuivat aluksen kirkkaan ikkunantapaisen läpi.

Kirskuva ääni hänen takanaan sai hänet kiepahtamaan ympäri sydän kurkussa takoen. Aluksen metallista seinää repi jokin. Thanoksen virnuilevat kasvot erottuivat jatkuvasti laajenevasta reiästä Steven, Natashan, Clintin ja muiden nauraessa häijyyn sävyyn hänen takanaan. Hitaasti Thanoksen käsi kohosi, ja Tony tiesi, että seuraavaksi hän napsauttaisi sormiaan ja...

Henkeään haukkoen Tony ponnahti istumaan riuhtoen itseään irti ympärilleen kiertyneistä lakanoista. Hämärästi hän kyllä tiedosti heränneensä, että äskeinen oli ollut unta vain, mutta ei se paljoa auttanut. Vasta hänen nähdessään ilmeisen hälytystilan vallassa olevan Lokin, hän sai hengityksensä hivenen rauhoittumaan.

”Anteeksi”, hän puoliksi kuiskasi Lokin katseen lukkiutuessa häneen.
”Sinäkö sitten halusit nähdä sen painajaisen?” Loki vastasi.
Hänkin näytti tekevän töitä rauhoittuakseen. Luultavasti hän oli herännyt Tonyn havahtuessa ja kenties kuvitellut hetken ennen todellista heräämistään itsekin jonkin vaaran uhkaavan. Hänen aavistuksensa sai vahvistuksen Lokin kumartuessa nostamaan lattialle lentäneitä vuodevaatteitaan.

Mitään sanomatta Loki palasi sängylle hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä. Ote oli tiukka, ja Tony tunsi siinä rauhoittelun lisäksi Lokin oman turvattomuuden tunteen. Hän puristi takaisin ja yritti vakuuttaa pelkällä kosketuksella, ettei mitään pahaa ollut tapahtumassa, että kaikki oli hyvin. He takertuivat pimeässä yhteen kuin irrottaminen olisi tiennyt vähintäänkin pikaista hengen menettämistä. Ehkä niin olisikin tapahtunut. Tonysta ainakin tuntui vahvasti sillä hetkellä, että yksin jääminen olisi saanut hänet hukkumaan äskeiseen painajaiseen, menneisiin ja tuleviin kauhukuvitelmiin.

”En olisi halunnut herättää sinuakin”, Tony kuiskasi pimeyteen.
”Enkä minä olisi halunnut olla heräämättä. Valvoisitko muka mieluummin yksin? Minä en ainakaan. Sitä paitsi kukaan ei kykene edes laskemaan niitä kertoja, kun tämä on tapahtunut toisin päin.”
”Clint oli oikeassa”, Tony sanoi ja yllättyi kuullessaan hivenen naurua äänessään.
”Epäilemättä”, Loki myönsi. ”Kukaan muu ei kestäisi meitä.”
Enkä minä haluaisi ketään muuta, Tony ajatteli ja painautui lähemmäs eikä pelkästään turvan tunnetta hakien. Viimein hän tunsi rauhan leviävän sisällään, eikä hän enää jaksanut edes ihmetellä tuntemustensa äkillistä muutosta. Koko ilta ja yö olivat olleet silkkaa vuoristorataa, jossa jyrkiltä suunnanmuutoksilta eivät olleet säästyneet sen paremmin tunteet kuin mielialatkaan.
Tervetuloa tutustumaan kirjoituksiini
ja seikkailemaan
tarinalabyrintin sokkeloihin