Ficin nimi: Laulu meripihkaisista silmistä
Kirjoittaja: Lyra
Fandom: The Witcher
Vastuunvapaus: En omista kyseistä sarjaa, enkä saa tästä tuotoksesta rahaa
Paritukset: Renfri/Valvatti
Summary: Valvatti kulkee edellä ja rämpyttää koko ajan luuttuaan lauleskellen mitä sattuuIkäraja: S
Varoitukset: -
A/N: AU, jossa Geralt saa ylipuhuttua Renfrin olemaan tappamatta sitä turhaa velhoa (en nyt kuollaksenikaan muista, mikä sen nimi on) ja Renfri jatkaa elämää etsintäkuulutettuna.
LAULU MERIPIHKAISISTA SILMISTÄ
Taivaanranta hehkuu kultaisena. Renfri makaa vatsallaan katolla katsellen alas. Kattotiilet painavat hänen vatsaansa, mutta hän ei voi liikkua, ettei kukaan huomaa häntä. Porsas juoksee hiekkaisen pihan poikki kaksi lasta perässään. Varjot pidentyvät hitaasti ja Renfri vetää syvään henkeä. Hänen vatsansa kurnii. Tuuli puhaltaa kattojen yli ja pöllyttää hiekkaa. Renfri laittaa käden suunsa eteen, ettei aivastus kuulu.
Ilta tummuu ja pihalla leikkineet lapset komennetaan sisälle. Ikkunoiden takana sytytetään kynttilöitä ja perheet käyvät yhdessä ruokapöytään. Renfrillä on nälkä, mutta tässä kaupungissa hän ei voi vain kävellä lähimpään kapakkaan. Vasta edellisessä kylässä hän onnistui karistamaan kannoillaan olleet sotilaat, mutta tämänkin pienen kaupungin talojen seinät on vuorattu hänen kuvillaan.
Elävänä tai kuolleena.
Renfri huokaisee. Hänen äitipuolensa on aina ollut niin dramaattinen. Mutta laskiessaan miekan, kun Geralt sitä pyysi, hän ei kyllä olettanut, että joutuisi viettämään koko loppuelämänsä lainsuojattomana. Siitä asti hän on koko ajan ollut pakomatkalla. Vaatteet ovat ryysyiset ja likaiset eikä rahaa enää ole. Miekka hänellä sentään edelleen on. Siitä Renfri pitää huolen. Miekkaa hän ei aio kadottaa.
Kun yö laskeutuu, Renfri kiipeää varovaisesti alas katolta. Hän on ollut piilossa talon vieressä kasvavan puun varjossa koko päivän ja tarkkaillut pihapiiriä. Nyt hän tietää, että kellarin ovi ei ole lukossa ja koko talonväki on käynyt nukkumaan. Renfri hiipii pihan poikki, pysyttelee poissa ikkunoiden luota. Pienikin räsähdys saa hänet säpsähtämään. Muutama kana kotkottaa vielä aitauksessa.
Yö on pilvinen ja kuuton. Pimeä. Renfri tietää silti, missä on kellarin ovi, missä alkavat portaat. Hän haparoi pimeässä seiniä laskeutuessaan alaspäin. Kellarin ilma on tunkkaista ja kosteaa. Hän saa käsiinsä jotain, mikä muistuttaa porkkanaa ja työntää niitä muutaman rähjäiseen reppuunsa. On parempi ottaa niin vähän, ettei hänen käyntiään huomata. Toisessa korissa on ehkä sipuleita ja Renfri myös luulee löytäneensä omenoita. Hän pakkaa ne kaikki reppuun ja poistuu sitten ripeästi samaa reittiä.
Renfri jättää kyläpahasen taakseen jo sinä yönä. Hän osaa kulkea pimeässä, vältellen suurimpia teitä. Puut huojuvat tuulessa hänen yllään. Vatsa kurnii edelleen ja kun kylä on tarpeeksi kaukana Renfri uskaltaa pysähtyä ja tarkistaa saaliinsa. Hänellä on kolme porkkanaa, sipuli ja muutama omena. Vesileilin Renfri on täyttänyt edellisenä yönä ja hän hörppää siitä pahimpaan janoonsa, ennen kuin syö yhden omenista muutamalla haukulla. Toisen kanssa hän viiivyttelee vähän pidempään, mutta syö senkin viimeistä myöten.
Aamuhämärissä väsymys alkaa painaa jäsenissä ja silmissä. Renfri etsii katseellaan suojaista paikkaa, johon käydä lepäämään muutamaksi tunniksi, eikä huomaa puun juuressa nukkuvaa matkamiestä, ennen kuin kompuroi tämän jalkoihin.
“Mitä tapahtuu?” Mies hätkähtää hetkessä pystyyn ja jotain putoaa tämän sylistä. Luuttu, Renfri tajuaa hämmästyneenä. Hän on liian typertynyt liikkuakseen, mutta tajuaa mongertaa anteeksipyynnön.
“Ei se mitään”, mies sanoo ja pyyhkii likaa vaatteistaan. “Tässä onkin varmaan hyvä aika jatkaa matkaa. Minnes noin kaunis nainen on yksin kulkemassa?” Miehen silmät tuikkivat sinisinä ja Renfrillä menee hetki tajuta, että häntä on juuri kutsuttu kauniiksi ryysyistä huolimatta.
“Seuraavaan kaupunkiin”, hän valehtelee, sillä todellisuudessa hän vain harhailee ympäri Manteretta yrittäen pysytellä sotilaiden edellä. Hänet on etsintäkuulutettu useammassa kuningaskunnassa kuin hän saattaa muistaa.
“Mikä sattuma”, mies hihkaisee innoissaan noukkiessaan luuttunsa maasta ja tarkistaessaan huolellisesti sen kunnon. “Niin minäkin. Edellisessä kaupungissa he eivät osanneet arvostaa laulutaitojani.” Renfri nyökkäilee ja yrittää miettiä, miten pääsee miehestä eroon, mutta ei ehdi sanoa mitään, ennen kuin mies taas avaa suutaan.
“Entä jos jatkamme yhtä matkaa?” mies kysyy. “Suunta on sama ja tästä on muutaman päivän matka. En voi antaa naisen kulkea sitä yksin.”
Renfri ei oikeastaan tiedä, mikä häneen iskee, kun hän suostuu.
“Loistavaa”, mies sanoo hymy leveten. “Minä olen muuten Valvatti.”
“Hauska tutustua”, Renfri sanoo vanhojen tapojen puskiessa vuosien pakoilun läpi. “Minä olen Renfri.” Hänen ei todella pitäisi niin vain kertoa oikeaa nimeään tuntemattomille soittoniekoille, mutta jotenkin se lipsahtaa. Valvatti kuitenkin vain nyökkäilee, eikä vaikuta tietävän, että hänet on etsintäkuulutettu.
“Renfri”, Valvatti sanoo ja alkaa tapailla säveliä luutullaan. “Kaunis nimi.”
“Minä voisin kyllä levätä muutaman tunnin verran”, Renfri kiirehtii sanomaan, ennen kuin Valvatti ehtii aloittaa laulua. “Tässä on ihan yhtä hyvä paikka kuin muuallakin.”
“Minä valvon untasi”, Valvatti sanoo tehden hovikumarruksen ja Renfri asettuu juurien väliin pitkäkseen. Hän tekee repustaan tyynyn ja kiskoo takkiaan paremmin ylleen. Viimeiseksi hän irrottaa miekan vyöltään ja laskee vierelleen. Kahden yön ja yhden päivän valvominen on tehnyt hänestä väsyneen ja kun hän viimein saa silmänsä kiinni, ei mene kauaa, ennen kuin hän nukahtaa.
Renfri herää, kun aurinko on korkealla. Se paistaa puiden välistä kirkkaana. Kukat ovat avautuneet päivään. Valvatti soittelee luuttua kauempana.
“Kauanko minä nukuin?” Renfri kysyy hiuksiaan haroen, kun Valvatti huomaa hänen heränneen.
“Muutaman tunnin”, Valvatti sanoo ja jatkaa soittamista. Renfri vilkuilee ympärilleen, mutta metsä on hiljainen. Sotilaat saattavat silti milloin tahansa löytää hänet, jos hän jää paikoilleen.
“Jatkammeko me sitten matkaa?” Renfri kysyy noustessaan ylös. Hän tarkistaa reppunsa sisällön, porkkanat, sipuli ja omenat ovat siellä edelleen. Samoin kuin vesileili ja vaihtopaita, joka on yhtä likainen kuin paita, joka hänellä on yllään.
“Mielellään”, Valvatti sanoo. Renfri hörppää vesileilin tyhjäksi ja kiinnittää miekan jälleen vyölleen. Hän näkee Valvattin vilkaisevan sitä, mutta mies kääntää nopeasti katseensa, kun tajuaa Renfrin huomanneen. Renfri huokaisee ja kiinnittää hiuksensa nauhalla pään ylle.
Sitten he lähtevät liikkeelle. Valvatti kulkee edellä ja rämpyttää koko ajan luuttuaan lauleskellen mitä sattuu. Ensin Renfri kuuntelee sanoja, mutta pian hän kyllästyy ja alkaa tutkia ympäristöään. Siitä on monta viikkoa, kun hän on matkannut auringon paistaessa. Kevät on tullut. Nurmikko vihertää ja puissa on pienet silmut. Linnut sirkuttavat puissa kilpaa Valvatin ja luutun kanssa. He eivät törmää kehenkään muuhun kaksijalkaiseen. Muutaman kerran Renfri näkee pienen vikkelän oravan hyppivän polulla tai ketun poikasen pinkaisevan karkuun Valvatin metelin tieltä. On vähän liiankin rauhallista. Renfri puoliksi odottaa, että puun takaa hyppää äkkiä joukko sotilaita ja hän sormeilee miekan kahvaa hermostuneena.
Renfri alkaa hitaasti kyllästyä Valvatin ainaiseen lauluun, mutta ei vielä kehtaa pyytää toista olemaan hiljaa. Metsä jatkuu samanlaisena joka suuntaan. Muutaman tunnin jälkeen Renfri täyttää vesileilinsä pienessä lähteessä ja pitävät lyhyen tauon. Valvatti vilkuilee häntä, kun hän syö vain yhden omenan, vaikka hänen vatsansa kurnii jälleen kuuluvasti. Valvatti itse syö kuivattuja lihanpaloja ja juustoa ja Renfri on vain vähän kateellinen.
“Voisitko sinä olla hetken hiljaa”, Renfri pyytää, kun he jälleen jatkavat matkaa. Valvatti näyttää empivän, mutta siirtää luutun sitten roikkumaan selkäänsä. Renfri huokaisee helpotuksesta ja aikoo nauttia hetken rauhasta, mutta Valvatti hidastaa tahtiaan ja tulee kävelemään hänen vierelleen.
“Mitäs sitten?” Valvatti kysyy. “Jutellaanko?”
“Voitaisiin olla ihan vain hiljaa”, Renfri ehdottaa, mutta Valvatti ei vaikuta kuuntelevan.
“Minä olin laulamassa kerran sellaisessa paikassa, missä jokaisen piti pukeutua mekkoon”, Valvatti alkaa kertoa ja Renfri antaa sanojen mennä suoraan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Niin he jatkavat matkaa. He yöpyvät metsikössä puiden varjossa. Renfri nukkuu puristaen miekkaa käsissään, Valvatti luuttua. Heillä on molemmilla jotain elämää tärkeämpää. Seuraava päivä sujuu suurinpiirtein samalla tavalla kuin edellinen. He eivät vieläkään tapaa ketään poluilla, eikä niin kapeilla reiteillä ole majataloa. Valvatti alkaa kuitenkin puhua lämpimistä vuoteista ja kuumasta ruuasta. Ruoka houkuttelee Renfriäkin, jolla on jäljellä enää vain yksi porkkana. Mutta hänellä ei ole rahaa. Ei varaa pysähtyä majataloon.
“Minä voisin soittaa kunnon yleisöllekin”, Valvatti intoilee. Renfri jättää selvästi huomioimatta, ettei Valvatti pidä häntä kunnon yleisönä. Hän on vain lähinnä tiuskinut Valvattille, kun tämä on alkanut soittamaan.
“Ja voitaisiin käydä pesulla”, Valvatti jatkaa. Renfri ei voi kuunnella pidempään.
“Minulla ei ole rahaa”, hän myöntää lopulta ja saa Valvatin pysähtymään niille sijoilleen.
“Ei ole rahaa?” mies kysyy kummissaan. Renfri nyökkää.
“No sitten”, Valvatti mutisee. Kerrankin Valvatti pysyttelee hetken hiljaa, mutta jostain syystä hiljaisuus vaivaa Renfriä.
Ilta alkaa hämärtyä ja polun varteen ilmestyy kylttejä edessäpäin olevasta majatalosta. Renfri yrittää jättää ne kaikki huomiotta, mutta Valvatin puhuttua koko päivän sängyistä ja lämpimästä ruuasta, se on melkein mahdotonta.
“Entä jos minä maksaisin sinunkin huoneesi palkkioksi siitä, että olet suojellut minua tämän matkan?” Valvatti kysyy äkisti.
“Suojellut?” Renfri on hämmästynyt.
“Niin”, Valvatti sanoo. “Roistoilta ja sen sellaiselta. Nykyään ei ole turvallista matkata yksin.” Renfri ei voi olla muistamatta, että suurin piirtein samanlaisella verukkeella Valvatti tuppautui hänen seuraansa aikaisemmin.
“Tekisitkö niin todella?” hän kysyy.
“Tietenkin”, Valvatti sanoo ja hymyilee leveästi. “Nyt vauhtia jalkoihin. Ruoka odottaa.”
Majatalo on tupaten täynnä, mutta heille löytyy kaksi pientä huonetta ullakolla. Valvatti maksaa molemmat, kuten lupasi ja lisäksi illallisen sekä kylvyn kummallekin. Renfri menee kylpemään heti ensin. Vaikka hän on peseytynyt metsälammissa ja joissa viime aikoina, mikään ei voita kuumaa kylpyä. Hän hankkaa ihoaan, kunnes se punottaa. Kylvyn jälkeen olo tuntuu raikkaalta ja Renfri vetää ylleen Valvatilta lainatut puhtaat vaatteet, kun majatalonpitäjän tytär kiidättää hänen omat vaatteensa pesuun ja paikattavaksi.
Valvatti odottaa jo häntä nurkkapöydässä, kun Renfri laskeutuu portaat alakerran saliin. Sali on täynnä meteliä ja ihmisiä, eikä kukaan onneksi kiinnitä Renfriin sen enempää huomiota. Puhtaana ja pestynä hän ei edes näytä niin paljoa etsintäkuulutuksen kuvalta.
“Ah”, Valvatti huokaa, kun Renfri vetää tuolin itselleen. “Kylvyn jälkeen sinusta on kehkeytynyt entistä kauniimpi.”
“Suu tukkoon”, Renfri murahtaa. “Mitä täällä on ruokana?”
“Voisit puhua vähän kauniimmin sille herrasmiehelle, joka maksaa huoneesi”, Valvatti sanoo, mutta hymyilee.
“Herrasmiehelle”, Renfri tuhahtaa ja samassa heidän eteensä lasketaan kaksi höyryävää annosta muhennosta ja kaksi tuoppia olutta.
Valvatti vilkuilee syödessään salia.
“Tämä vaikuttaa otolliselta yleisöltä”, mies mutisee ja kaivaa luuttuaan pöydän alta. Renfri tuhahtaa.
“Aiotko sinä ihan totta laulaa?” hän kysyy.
“Aion”, Valvatti sanoo. “Minä olen trubaduuri. Niin minä saan elantoni.” Renfri pyörittelee silmiään ja hörppää oluesta.
“Ilmoita vain, ennen kuin alat laulaa, niin ehdin luistaa paikalta”, Renfri tokaisee. Valvatti hymyilee:
“Sitten sinun kannattaa kiirehtiä.”
Ei Renfri kuitenkaan lähde. Kun Valvatti soittaa ensimmäiset sävelet, hän tilaa toisen oluen ja siemailee sitä. Valvatti on asettunut istumaan baaritiskille ja soittaa niin rempseän vihjailevia kappaleita, ettei Renfri ymmärrä, miten kukaan jaksaa kuunnella. Eikä hän ymmärrä, miksi nuoret tytöt parveilevat Valvatin ympärillä vielä pitkään sen jälkeen, kun tämä on lopettanut soittamisen. Valvatti vain nauraa ja miehen silmät tuikkivat hämärässä. Lopulta, kun Renfri ei enää tiedä, miksi vain katselee Valvatin touhuja sivusta, hän nousee ja poistuu omaan huoneeseensa.
Jostain syystä Renfri ei voi kuitenkaan nukahtaa maatessaan yksin kapeassa sängyssä. Viimeiset päivät hän on ollut koko ajan niin lähellä Valvattia, että nyt kun heidän välillään on edes yksi seinä, se tuntuu oudolta. Ulkona alkaa sataa. Huoneessa on hämärää ja Renfri kuuntelee sateen ropinaa, kunnes kuulee Valvatin askeleet oven toisella puolella ja viereisen huoneen ovi avataan ja sitten suljetaan. Vasta sitten hän antaa itselleen luvan nukahtaa.
He jatkavat edelleen matkaa yhdessä. Valvatti tuntuu saaneensa uutta energiaa majatalon jälkeen ja laulaa jälleen täyttä kurkkua, kun he kulkevat metsän poikki. Renfri huomaa jäävänsä tuijottamaan miestä aina välillä hieman liian pitkäksi aikaa. Hänestä tuntuu hieman haikealta ajatella, että muutaman päivän päästä heidän reittinsä erkanevat toisistaan.
Valvatti on täyttänyt heidän ruokavarastojaan ja Renfri onnistuu pyytämään jäniksen ansalla. Sinä iltana he sytyttävät nuotion metsän siimekseen. Se palaa iloisella liekillä ja heittää korkeat varjot ympärillä olevien puiden runkoihin. Jokin Renfrin mielessä varoittaa, että nuotio tekee hänestä vain helpommin löydettävän, mutta hän hiljentää sen äänen ja istuu ehkä vähän lähemmäs Valvattia kuin olisi oikeasti tarve. Valvatti paistaa perunoita hiilillä ja Renfri kääntelee jänistä vartaassa. He jakavat ruuan ja syövät hiljaisuudessa. Renfrin poskia polttaa, mutta hän ei ole varma johtuuko se nuotiosta vai jostain muusta. Hän katselee Valvattia silmäkulmastaan eikä voi estää itseään hymyilemästä hieman.
“Pitäisikö minun laulaa vähän?” Valvatti kysyy ja tavoittelee luuttuaan. Renfri ei ajattele kurottautuessaan suutelemaan Valvattia vain pitääkseen tämän hiljaisena. Hän kuitenkin uppoaa suudelmaan ja ennen kuin huomaakaan puristaa sormissaan Valvatin hiuksia. Valvatti suutelee takaisin ja, kun Renfri viimein vetäytyy suudelmasta huohottaen, Valvatti hymyilee hänelle.
“Minä en olekaan huomannut, että sinun silmäsi ovat meripihkan väriset”, Valvatti sanoo.
“Älä vain laula niistä”, Renfri varoittaa, mutta nauru kuplii hänen huulillaan.
Valvatti kuitenkin laulaa. Hän laulaa Renfrin hiuksista, huulista ja kasvoista. Ja Renfrin on pakko suudella Valvattia uudestaan, ennen kuin Valvatti ehtii laulaa meripihkaisista silmistä.
